Pintaa syvemmälle

Jukka Perko Haastattelu

Pintaa syvemmälle

Parikymmentä vuotta jazzin kärkikaartiimme kuulunut saksofonisti Jukka Perko (s. 1968) on yhä enenevästi ollut esillä myös tekijänä.

Keväällä julkaistu trio-levy nousi Teosto-palkintoehdokkaaksi sovituksiensa puolesta, ja syksyllä julkaistiin levyllinen Jukan säveltämiä lauluja. Haastatteluhetkeen kiiri myös uunituore tieto hänelle myönnetystä Musikkojen liiton tunnustuspalkinnosta.

Olet tullut tunnetuksi jazzmuusikkona, ja jazziin liittyy olennaisesti esittäjän rooli ja tulkinta. Sillä on vahva osuus, kun jazzissa muuntelee ja improvisoi. Toisaalta improvisaatiosta puhutaan instant-säveltämisenä. Onko kiinnostuksesi säveltämiseen tullut sitä kautta?

– Ihan urani alussa tein biisejä, ja sävelsin aika paljonkin. Ekan levyni (1989) biisit oli kahta lukuun ottamatta mun, ja 90-luvun alkupuolella menin aika pitkään omilla biiseillä. Sitten kun Severi [Pyysalo] tuli bändiin, tulivat hänen biisinsä mukaan. Mutta mä olen aina reagoinut jotenkin vastaan kaikkia juttuja. Aikoinaan lähdin jazzmusiikkiin siksi, kun kukaan muu ei kylillä ollut siitä innostunut. Jossain vaiheessa 90-luvun alkupuolta tuli sellainen buumi, että kaikki alkoivat säveltää big bandille, tai jotain crossover-tyyppisesti. Mulle tuli siitä fiilis, että ”aha, annetaan kavereiden säveltää, mä keskityn soittamiseen”. 

– Mutta ei se kauhean syvällisesti harkittu reaktio ollut, se meni aika luonnollisesti. Tosin tehtiin sitten [Vesa-Matti] Loirin kanssa [Uuno] Kailas-levy (1995), mikä oli todella mielekäs juttu, ja siinä biisit oli suunnilleen puoliksi mun ja Severin. Mutta sen jälkeen tuntui, että instrumentaalisäveltäminen ei oikein lähde. Laulun tekeminen oli mulle kova juttu, ja se on edelleenkin.

Oliko debyyttilevysi aikaan sinulle itsestäänselvyys, että leaderi tekee myös biisit?

– Joo, kyllä. Me tehtiin Pori Jazzeissa jo vuonna ’87 live-äänitys; standardibiisejä bebop-pohjalta, mutta kun niitä nauhoja – jotka mulla on tallella – kuunteli, niin ”ei tästä voi levyä julkaista”. Kriteeristö tuntui olevan standardien kohdalla niin paljon korkeammalla, koska niistä on niin klassisia mestarien levytyksiä. Omien biisien suhteen ei ollut niin ankara! 

– Vaikka jazzissa vertailukohta onkin niissä solistisissa suorituksissa, ei niinkään sävellyksissä. Mutta minkälaisiin solistisiin suorituksiin joku tai jotkut on joskus päässeet joidenkin sävellysten puitteissa, niin halusi tai ei, se on se vertailukohta.

Ja se on ne kaksi-kolme kuuluisinta versiota mihin aina vertautuu, ei ne sadat muut.

– Niin. Mä olen aina suhtautunut levytyksiin ja live-esityksiin vähän eri tavalla. Livenä voi soittaa kaikenlaista, mutta kun aletaan laittaa biisejä levylle, niin se vaatii syvemmän suhteen siihen levytettävään musiikkiin. Ei välttämättä tarvisi olla näin, mutta mulla tuntuu olevan sisäänrakennettuna tällainen asenne.

– Levytys on eräänlainen allekirjoitus; eihän sitä nimeään ihan mihin tahansa paperiin kirjoita alle tuosta vaan, kyllä siitä tarkemman selvän ottaa. Live-esityksessä musiikki tavallaan katoaa soiton loputtua. Totta kai se jää ihmisten mieleen elämyksenä, mutta siitä ei enää ole olemassa konkreettisia ”todisteita”.

Niin, musiikkihan on abstraktia. Minulle on [pianisti/säveltäjä] Alan Broadbentin haastattelusta jostain 80-luvun Downbeatista jäänyt mieleen hänen valituksensa siitä, että kaltaisellaan taiteilijalla ei pääsääntöisesti ole mahdollisuutta levyttää säännöllisesti. Jo tuolloin aikakauden jazz alkoi olla levyttämisen suhteen vaikeuksissa ainakin major-yhtiöiden suhteen. Broadbentin mielestä vähänkään tuotteliaammalla säveltäjä-muusikolla ei ollut mahdollisuutta saada työnsä kaarta asianmukaisesti dokumentoitua; suoranaisia aukkoja jäi liiaksi. Hän piti sitä jo taiteilijan oman kehityksen kannalta huonona asiana. Toki tuolloin, mutta erityisesti myöhemmin tasokas tallentaminen on tullut merkittävästi helpommaksi, eli ainakin omaan hyllyynsä saa työtään talteen kohtuullisen vaivatta. Mutta asiaan liittyy yleisö; sen reagointi ja kommentointi. Miten tärkeänä itse näet sen puolen?

– Kyllä siinä on ero. Asia muuttuu tavallaan ”viralliseksi”, kun sanot sen julkisesti – se on jonkinlainen statement. Sen perusteella sinut arvioidaan erityisesti asiantuntijayhteisön taholta. Puhun aina kolmesta tolpasta, minkä varassa hommia tehdään. Ensin on oma intressi: onko työ itsellesi merkityksellistä, onko se palkitsevaa. Sitä muusikko tarvitsee, koska aina ei ole esimerkiksi mitenkään hyvin maksettuja töitä – jotain muuta palkitsevuutta siinä täytyy silloin olla, jotta sitä jaksaa tehdä ja olla motivoitunut. Toinen tolppa on yleisö. Jazzin suhteen yleisö on usein hyvinkin asiantuntevaa – välillä liiankin (naurua) – ja ei siinä suhteessa paljoakaan eroa kolmannesta tolpasta, joka on asiantuntijayhteisö. Rajat voivat olla häilyviä. 

– Esimerkiksi joskus on vaikeaa itsekin erottaa, että mikä on ihan mun oma ajatus, ja mikä välillisesti kuitenkin jonkin asiantuntijayhteisön toive – erotanko sen, että onko idea alun perin ollut minun? Pyrin erottamaan kuitenkin asiantuntijayleisön siitä niin sanotusti ihan tavallisesta yleisöstä, mutta kummaltakin tuleva palaute on merkityksellistä. Palaute muuttuu merkityksellisemmäksi levytyksen suhteen, sillä levytystä on useimmiten työstetty aika paljon enemmän, siinä on tavallaan enemmän panoksia – mitenkään vähättelemättä konserttia, mutta asioiden luonteen takia.

Työkalupakki kuntoon

Uuno Kailaan runoihin tehdyt sävellykset ja levytys jo mainittiinkin, ja nyt on uusin levy lauluja Kahlil Gibranin teksteihin, otsikolla Profeetta. Miten innostuksesi näihin tulee – luetko runoja vai lyökö joku tekstejä käsiin ja sanoo, että ”näistä voisi lauluja tulla” – ja oletko näiden parissa säveltäjänä ”jazz”?

– Luen runoja kyllä, ja ”jazz” olen siinä mielessä, että teen aika väljän sävellyksen, ja ohjaan sovituksen niiden muusikoiden panokseen, jotka ovat tulossa soittamaan.

Eli täsmäsävellystä tilanteeseen. Onko sinulla aikaa tehdä pöytälaatikkoon?

– Aikaa löytyy aina, jos on kiinnostusta – koen sen niin. Harvoin teen valmiiksi mitään ilman ”osoitetta”; mulla on pöytälaatikossa kaikenlaisia ideoita ja pätkiä, joista usein kaivan jotain esiin, kun teen valmiiksi asti jonkun biisin. Se on itse asiassa todella hauskaa puuhaa ideoida keskeneräisiä paloja biiseiksi. Esimerkiksi tällä Profeetta-levyllä on vanhimmat ideat 12 vuoden takaa, eikä siis noihin teksteihin liitettyinä, vaan sävellysideoina, jotka yhtäkkiä sitten sopivat noihin lauluihin. 

– Omana yksityiskohtanaan on mainittava, että Gibranin Profeetta oli 12 vuotta vieraalla maalla, ja sitten hänen täytyi lähteä kotiin…. Mikon [Kuustonen] kanssa naureskeltiin, että Kohtalon sormet on pelissä! Levyn idea lähti minulta, ja Mikko oli aluksi hieman varauksellinen – ”mun täytyy lukea se ekaks uudestaan”. Hän luki sen nopeasti ja sitten sanoi, että tehdään.

Mikko ei ole jazzlaulajana kunnostautunut. Miten se vaikutti sinun tekemisiisi?

– Koen selventävänä sellaiset asiat, että kanssasoittajan tai -laulajan tyyli tai tekeminen asettaa jotkut raamit mun tekemiselle. Koen hyvänä sen, ettei tarjolla ole liian iso valikoima keinoja käytettäväksi. Olen niukkuudessa kasvanut tyyppi, niin mulle sopii se, että on vähän niukempi valikoima asioita – silloin olen luovempi. Jos on liikaa kaikkea käytettävissä, niin mä saatan kokea ahdistusta – mulle sopii sellaiset kevyet dogmat!

Vellu Halkosalmi korosti SELVIS-haastattelussaan aina estetiikkaa. Hän on koulun käynyt ammattilainen, jolle ei apparaatin puolesta ole mitään ongelmaa säveltää kolmen minuutin humppaa; hän tarkkaan tietää ettei siellä mollikuusysit juhli. Mutta hänestä on äärimmäisen haastavaa pyrkiä aikaansaamaan kolmen minuutin humppa, joka toimii moitteetta sillä estetiikalla; se on vaativinta.

– Joo, olen tästä Vellun kanssa puhunutkin. Omalla kohdallani tajusin tässä ihan viime aikoina, että mulla on usko mennyt sellaiseen omaan ammattilaisuuteen, niin kuin hyvällä tavalla. Mä en koe olevani kauhean monialainen, mitä mulle usein sanotaan. Olen monessa mukana, mutta omana itsenäni. Vedän sitä samaa hommaa, ehkä vähän kulmia muotoillen, ja ihmiset ympärillä vaihtuu, niin siitä ehkä tulee kuva monialaisuudesta. Jos alkaa tarkemmin katsomaan, niin aika samaa mä vedän. Olen kokenut suunnattomana helpotuksena tajuta, ettei mun tarvi tätä työkalupakkia yrittää tästä haalia isommaksi, van oppia käyttämään olemassa olevaa paremmin. Elän sellaista vaihetta, että koitan nyt mennä jonkin aikaa näillä työkaluilla jotka on tullut haalittua, ja ehkä vielä niinkin, että katson näistä ne joita tulee useimmin käytettyä.

– Jos mä olen lähestynyt musiikkia pelkällä ammattitaidolla – tekemisen taidolla – niin olen jäänyt tekemään vähän pintaan. Nyt kun on päässyt tekemään muutamia proggiksia, jotka menee merkitysmielessä todella syvälle, niin musiikin teko on tuntunut samalta kuin silloin kun aloitti soittamisen, jolloin on saanut äärettömän syviä kokemuksia. Jos pystyy tällaisten töiden myötä paaluttamaan työkenttänsä tuollaiselle syvien kokemusten alueelle, niin itseni lisäksi uskon, että yleisö ja asiantuntijatkin ovat tyytyväisempiä. 

– Ne kuitenkin odottaa aina samanlaisia kokemuksia, ja jos sitten ollaankin sellaisessa yhteydessä, missä klaarataan ammattitaidolla kyllä, mutta jäädään pinnalle, niin ne saattaa pettyä. Emme kohtaa siellä missä pitäisi. Ja nyt haluan koittaa rajoittaa tekemiseni tuolle ydinalueelle. Yksinkertaisesti ei ole aikaakaan sellaiseen, mitä olisi ”ihan kiva” tehdä, vaan haluan keskittyä sellaiseen, missä kaikki on edes itselleni merkityksellistä.

Onko sinulla sellaiseen riittävästi mahdollisuuksia – perheenisänä ja muun arkirealismin parissa?

– No, nythän mä sain ”vitosen” [valtion 5-vuotinen taiteilija-apuraha], ja voin tehdä noin. Mä olen muutaman vuoden sohlannut, ja kokenut asiat niin kuin edellä kerroin, ja nyt olen onnellisessa tilanteessa – tiedän, että vitoset on aika tiukassa. En pyri perustelemaan minkäänlaista jämähtämistä, olen itseni kanssa ankara ja tarkka. Ei nyt voi jäädä mitenkään paikalleen, niin kuin että ”nythän tää pyörii, ei tarvi tehdä mitään”, vaan mä nimenomaan pyrin keskittymään niihin asioihin joissa on sitä merkityssyvyyttä. Kun ollaan niiden kolmen tolpan varassa, ja tulee vitonen, niin kyllä tarvii kuunnella tosi paljon itseä, ja hakea sieltä.

Olet joskus puhunut siitä, että pienissä jazzympyröissämme on pakkokin kehittää uusia kuvioita; syystä että ”Jukka Perko” sellaisenaan ei esimerkiksi festareille jonain vuonna kelpaa, kun se oli siellä viime vuonna, tai jopa edellisenä. Eli on oltava uutta settiä, ja sinulla on sellaisia ollut: on bebop-kvintettiä, on virsibändiä ja on ties mitä. Näetkö sen hyvänä vai huonona, että on jaettava joka kerta kortit uudestaan, jotta ylipäätään saa työtä?

– Tilanne on kaksijakoinen. Pitää aina arvioida projektia aloitettaessa, että hajotaanko tässä vai laajennetaanko – pysyykö kenttä liikenteessä ja mielekkäänä itselleni. Vaikka haluan keskittyä paaluttamani merkityksellisen alueen sisäpuolelle, niin silti mä kaipaan asioita, joissa voi käydä virkistäytymässä. Niin kauan kun tajuaa, että tämä on käynti, tämä on se virkiste, eikä se vie yhtään kartalta siitä mitä haluaa tehdä, niin asiat ei sumene. 

– Me kun ollaan virsibändillä tehty todella paljon keikkoja – mun laskutavalla paljon – niin jos meillä olisi ollut pelkästään niitä, niin se ei mielestäni olisi hyvä asia. Eli kun kaikilla on ollut muuta, ja itse asiassa samakin bändi on tehnyt myös muita kuin virsikeikkoja, niin niistä on tullut se virkiste siihen.

– Aina on nämä kaksi totuutta: pitää keskittyä ja rajata, mutta pitää kuitenkin olla vuorovaikutuksessa ulos ja hypätä sivuun. Näiden tasapainossa elämä on ja nytkähtää eteenpäin. Välillä tulee tehtyä virhe, sohlattua laidoilla, ja silloin tajuaa. Nyt mä olen ehkä siinä pisteessä, että laidat on aikansa kolisseet, ja on aika kuunnella hiljaisempia signaaleja.

Onko niin, että niillä syrjähypyillä koet enemmän saavasi kuin antavasi? Esa-Pekka Salonen on sanonut, että kun hän johtaa [Igor] Stravinskya, niin se on antamista – hän jollain tasolla ymmärtää sitä, hän on samalla asialla säveltäjän kanssa – mutta sitten kun hän johtaa [Anton] Bruckneria niin se on puhtaasti saamista; hän lataa itselleen sieltä jotain sellaista mitä hän tarvii.

– Mietin tuota varmaankin ihmisten kautta. Saan soittaa niin upeitten muusikoiden kanssa, että koen saavani heiltä aina. Ja samalla mä kuitenkin annan itsekin paljon, koska soitan useimmiten sellaista musiikkia, missä olen voimakkaasti vaikuttamassa siihen mitä soitetaan, miten ja missä. Vähän vitsinä aina todetaankin, että pitää pyrkiä soittamaan itseä parempien muusikoiden kanssa, ja se on oikeasti iso totuus.

– Sen ei tarvi olla suomalaista vaatimattomuutta, vaan se on selviö; jos mä katson mun trioa, jossa on Teemu [Viinikainen] ja Severi, niin on alueita, joissa ne on selkeästi paljon parempia soittajia kuin minä – mulla ei ole mitään saumaa samalle tieto/taito- tai luovuustasolle niissä. Ja taas mulla on joku alue, jossa mä olen heitä korkeammalla tai etevämpi. Kykyjensä ohella oman rajallisuuden myöntäminen on oleellinen juttu. Siitä ei kannata tehdä kuitenkaan liian isoa numeroa, eikä alkaa vähättelemään sitä – se on selviö. Mutta tulee pyrkiä myöntämään tosiasiat.

Pysähdys ja katse taakse

Sanot hienosti Maan korvessa -levyn kannessa siitä, että koet tärkeäksi toistaa, tehdä uusia tulkintoja sinulle läheisestä materiaalista, ja niiden myötä sinun sanottavasi – mihin paljastat harvoin täysin osuvasi – on mahdollisesti toteutuva.

– Jos katsotaan tässä välissä sovittamista ja säveltämistä, niin on hyvin mielenkiintoista, että missä niiden välinen raja menee. Mietin usein omaa elämää – elämä on tavallaan sovitus; sä alat synnyttyäsi tekemään arria siitä biisistä mikä sulle annetaan! Ensin synnyt perheeseen, jota et valitse. Jotkut alkaa säveltämään elämästään jo enemmänkin uutta biisiä; eli muuttaa johonkin, ehkä pitkällekin pois, hankkiutuu eroon hyvän tai huonon hengen vallitessa perheestään, ja ehkä laittaa kaikkinaiset suhteet poikkikin. Joidenkin täytyy niin tehdä, jotta kokisivat päättävänsä itse omasta elämästään. 

– Kun katson omaa elämääni, niin murrosikäisenä ja just silloin kun minusta on alettu kirjoittaa lehtiin, niin olen nimenomaan alkanut tekemään sävellystä. Olen päättänyt, että minä en jää tänne [Huittisiin], enkä ala samoihin hommiin kuin vanhempani, mulla on ihan eri maailma. Se oli sinänsä ihan terve tuollaisen myöhäismurrosikäisen reaktio, sillä lailla pääsee kokeilemaan omia jalkojaan. 

– Mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen, niin on paluu. Ehkä se on myös tullut jonkinlaisen väsymisen kautta, sillä ajattelin että jos mun täytyy kaikki tehdä itse alusta lähtien – enkä ”jatka” mitään – niin se on äärimmäisen kuluttavaa. Ei jaksa! Ainakin luovuuden kannalta se alkoi osoittautua minulle vähän umpikujaksi. Uuno Kailas -levy oli ensimmäinen semmoinen ele siihen suuntaan, että rakennetaan uutta johonkin vanhaan. Siitä sitten Olavi Virta ja virret. Mä olin salamasota-taktiikalla mennyt niin pitkälle sen ”oman biisin” tekemisessä, että oli vähän pakko ainakin käännähtää ympäri ja vähän palata takaisinkin ehkä – katsoa, että olisiko tuolla menneessä jotain semmosta mitä voisin käyttää pohjana.

– Näin se meni mulla henkilökohtaisesti, ja jollakin toisella se menee toisella tavalla – joku ei koskaan jää kaipaamaan mennyttä, vaan nauttii täysin siemauksin siitä mitä tulee. Sehän on ihan ok. On vaan tiedostettava se, mitä kokee merkitykselliseksi ja arvokkaaksi.

Voi varmaan sanoa, että ainakin jossain määrin olet palannut musiikissasi suomalaisuuteen. Osaatko määritellä ”suomalaisuutta” musiikissa?

– Suomalaisuuden määritelmät ovat aika kliseisiä, mutta kuitenkin usein aika osuvia. Sekään ei ole monivalintatehtävä, että ”valitsenpas suomalaisuuden”, vaan kyllä sun on tunnettava se omaksesi ja että se työkaluna antaa sulle sitä mitä olet haluamassa. Että laitetaan mollisointu noin (asettaa kolme sormeaan pöydänreunaan ikään kuin koskettimistolle) ja pysytään soinnun äänissä – ”aha, tuntuukin tältä”, eli (laittaa toisen käden kaikki sormet nippuun edellisen viereen) ei olekaan ylemmät intervallit ja väärä basso pelkästään käytössä. Onhan sekin kelpo työkalu, mutta jazzmuusikolle usein jo lähtökohtatilanne. Eli ainakin mun piti löytää sieltä kaiken seasta se kolmisointu (naurua)! 

– Ja kyllä sen kaivamalla sieltä möhnän alta löytää, eikä se tarkoita että ne monimutkaisemmat työkalut heitettäisiin kokonaan pois, ei todellakaan. Vaan että saisi työkalupakkinsa jonkinlaiseen balanssiin, ja uskaltaisi kuunnella itseään ja ympäristöä, kun eihän me yksin olla. Musiikin tekijä ei tee sen paremmin vain itselleen tai vain muille, vaan sekä että.

Löydätkö väyliä toimia? Esittäjänä olet löytänyt, mutta entä tekijänä? Miten globaalisti sinun pitää suuntautua, vai pitääkö?

– Jjjooo…Tuossakin olen taas kerran kokenut vastareaktioita. Mulla oli kova hinku eritoten 90-luvun alussa kansainvälisiin juttuihin. Mutta sitten kun pääsi kokemaan niitä ulkomaan keikkoja, niin 95%  niistä oli periaatteessa huonompia keikkoja kuin täällä: huonommissa olosuhteissa, ja usein vielä suomalaista yleisöä pelkästään (naurua)! Mieleen on jäänyt keikka ’95 Australian Canberrassa Suomi-talolla, se oli jotain ihan käsittämätöntä. Meininki oli kuin ’50-60-luvulta, eli siltä ajalta, kun ne siirtolaiset oli sinne tulleet. Baarinpitäjä oli kuin suoraan Pekka Puupää –leffojen Justiina, ja kun se sanoi, että ”nyt Jussi sinä lähdet kotiin”, niin Jussihan lähti (naurua)! 

– Ehkä hieman kärjistettyä, ja ehkä mä muistan tuon keikan siksikin, kun se sinänsä hieno talo sittemmin paloi, mutta uskon kyllä, että tilanne suomalaisten jazzmuusikoiden ulkomaan keikkojen suhteen on varmasti muuttunut koko ajan parempaan suuntaan. Totta kai mä käyn edelleenkin jonkin verran ulkomailla keikalla, mutta silloin nuorempana sitä ajatteli niistä sellaisena autuaaksi tekevänä juttuna, ja olihan se hyvä päästä ne kokemaan tietenkin, mutta nyt kun ktm:kin alkaa vilahdella niiden yhteydessä, niin luulen että otan askeleen sivummalle. En sanoudu irti, mutta seuraan tilannetta. Toisella luonteella varmaan olisinkin jossain muualla.

– Mitä väyliin tulee, niin luotan siihen, että jos mulla on oikeasti jotain annettavaa ja taiteellista substanssia, niin kyllä asiat aina jotenkin järjestyy. Tähän mennessä se on kohdallani toiminut niin, enkä näe mitään syytä etteikö se toimisi jatkossakin niin, vaikka maailma onkin muuttunut.

Kipinä hankauksesta

Haetko innoitusta muista taiteista? Kuunteletko musiikkia?

– Olin Pohjolan Pekan kanssa ensimmäistä kertaa keikalla vuonna ’90, ja kun kysyin että mitä musiikkia hän kuuntelee, niin Pekka ihan arkisesti totesi vaan, että ”en mitään, ei mulla ole edes stereoita”. Olin silloin täysin tyrmistynyt. Oli mullakin tuossa vuosituhannen vaihteessa kausi, jolloin en juurikaan kuunnellut, mutta sitten aloin uudestaan innostua vanhasta jazzista, ja kuuntelin sitä paljon vanhoilta vinyyleiltä. Se oli tällaista musiikin harrastamista, friikahdin vinyyleihin ja ostelin niitä innokkaasti. 

– Nyt kun itsellä on pieni lapsi, niin sen kautta on tullut kuunneltua paljon lasten musiikkia, ja toisaalta on miettinyt sitä, että mitä haluaisin hänen kuulevan. Eli nyt on taas kuunneltu mulle tärkeitä levyjä, ja olen löytänyt joitain uusiakin. Mutta suht vähän kuuntelen, enkä esimerkiksi keikkareissuilla kuuntele luureilla lainkaan. Yleensä luen. Festareilla kun on soittamassa, niin tulee tsekkailtua muita bändejä, mutta en muuten juurikaan käy livenä kuuntelemassa.

Miten olennaisesti tekijyytesi liittyy siihen, että olet itse musiikkisi esittäjä?

– Tyystin. Muistan, että joskus multa on tilattu sävellys, ja se kyllä jäi lopulta tekemättä. En pysty kuvittelemaan, että tekisin muuten kuin omiin projekteihin. Tietenkin niitä biisejä saa joku muu esittää. Mulle on ihan tarpeeksi se, että joudun levyjen kautta sellaiseen ”kilpailuasetelmaan”, mikä itsessään on mulle vaikeata. Ehkä siksi levynteko aikanaan oli niin vaikeatakin. Jos ei niinkään kilpaile muiden tekemien kanssa, niin omiensa kanssa kyllä. Ja jos katsoo mun levyjä, niin kaikilla on vähän oma identiteetti, ne on vähän erilaisia kukin. Olen halunnut tavallaan sanoutua edellisen levyn menestyksistä tai menetyksistä irti.

Onko sinulla ollut tarve mennä edellisestä eri suuntaan? Ismo Alanko on sanonut, että yksi Sielun Veljien vahvuuksista oli se, että mentiin aina selkeästi toiseen suuntaan edellisestä levystä. Taiteen teon peruselementti: täytyy mennä eteenpäin ja jättää vanha taakseen.

– Kyllä, mutta olen huomannut vuosien myötä, että siinä millä tavalla seuraava on erilainen kuin edellinen, niin erot pienenee. Olen sitä mieltä kyllä, että pitää pyrkiä uuteen, mutta väillä sitä uutta voi olla ulkopuolisen vaikea havaita. Ja toisaalta joku näennäisesti ihan toisenlainen voi tuntua tekijästä saman toistamiselta. Kehitysprosessi on ainakin mulle hirveän hidasta ja delikaattia sisäistä punnitsemista.

Voin kuvitella, että se voi muodostua taiteilijalle melkoiseksi ongelmaksi.

– Kyllä. Mutta kuka määrittelee ”uuden etsinnän”? Vaikka meillä on kuinka viisas ja hieno asiantuntijayhteisö, niin ei sekään kyllä yksinään sitä pysty määrittelemään. Ihminen taiteilijana on aina kahden asian välissä: tehdä jotain uutta, tai pysyä edes jossain määrin siinä minkä löysi ja missä on hyvä.

Mikä on tyylikkyyttä, mikä toistuvuutta – raja on veteen piirretty viiva.

– Niin. Mutta näitten kahden välisessä hankauksessa asiat syntyy, siellä se tekeminen on. Kumpaakin tarvitaan. Niitten välissä ikuisesti koitetaan eteenpäin mennä. Ja täytyy uskaltaa uskoa väliaikaisiin totuuksiin; että ”näin mä teen nyt”, vaikka tietää että seuraavassa hetkessä se voi muuttua.


Omat albumit
 
(muusikkona,säveltäjänä, sovittajana, co-sovittajana):
 
Jukka Perko Quartet Portrait by heart (Andania) 1989
Perko-Pyysalo Poppoo Garden of time (Ondine) 1993
Vesa-Matti Loiri & Perko-Pyysalo Poppoo Uuno Kailas (Ondine) 1995 
- (uud.julk. Ihmisen määrä 2002)
Poppoo Varia (Pori Jazz) 1998
Jukka Perko & Hurmio-orkesteri Music of Olavi Virta (EMI) 2000
Jukka Perko & Virtuosi di Kuhmo Kaanaanmaa (EMI) 2002
Jukka Perko, Severi Pyysalo, Teemu Viinikainen Kuunnelmia (EMI) 2004
Jukka Perko, Severi Pyysalo, Teemu Viinikainen Maan korvessa (Levypallo) 2008
Jukka Perko & Mikko Kuustonen Profeetta (SonyBMG) 2008
kokoelma:
 
Jukka Perko Retrospective (EMI) 2006
 
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2008

Selaa lehden artikkeleita