EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Italian Gramex selivtystilassa

Tekijä: Nina Lith

Italian Gramex selivtystilassa

Julkaistu

Joulukuussa kävin moikkaamassa viime vuodelta tuttuja muusikoita nykymusiikkitapahtumassa Rooman vanhalla keskusteurastamolla. Siellä järjestettiin myös tilaisuus, jossa kerrottiin, millä tolalla on paikallinen esittäjien tekijänoikeussysteemi. Se on nimittäin niin huonolla, että ei tämmöistä asioiden sotkemista pysty edes moni italialainen käsittämään.

Suutarin lapset ovat todella paljasjalkaisia, sillä esittäjien ja levytuottajien oikeudethan perustuvat Rooman sopimukseen vuodelta 1961. Esittäjien oikeudet saatiin Italian lakiin 1975, esittäjien tekijänkorvausjärjestö IMAIE (Istituto Mutualistico per la tutela degli Artisti Interpreti ed Esecutori) perustettiin 1977, mutta vuosikymmeniin esittäjät eivät saaneet mitään tilityksiä. Sittemmin Italiassa ”gramex-korvausten” tariffit käyttäjille on sidottu lakiin, mutta pykälät on kuulemma huonosti muotoiltu.

Käsittämätön italialainen erikoisuus on, että äänitetuottajat ja muusikot eivät mahdu samaan tekijänoikeustoimistoon ja äänitetuottajillakin on kaksi eri putiikkia: AFI ja SCF. Gramexin sijaan italialaisilla on siis 3 järjestöä ja muusikoiden IMAIE:lla ei koskaan ole edes ollut oikeutta periä korvauksia suoraan musiikinkäyttäjiltä, vaan he ovat joutuneet perimään korvauksia näiltä yhtiöiden perustamilta järjestöiltä. Voitte vain kuvitella mitä siitä on seurannut…

IMAIE:n toimitusjohtaja Maila Sansaini kertoi synkkää historiaa mitenkään kaunistelematta. Tietenkin matkalla on hukkunut miljardeja liiroja ja levytyssopimuksissa on yritetty ryöstää artisteilta heille kuuluvat esityskorvaukset. Sopimus paikallisten IFPI:en (meillä ÄKT) kanssa saatiin aikaan vasta tällä vuosituhannella ja takautuvia korvauksia menneiltä vuosikymmeniltä siirrettiin miljoonia IMAIE:lle. Korvausten tilittämisessä eteenpäin on aivan suunnattomia aukkoja, sillä jopa Italian yleisradioyhtiö RAI:n esitysraportit ovat enimmäkseen erittäin puutteellisia. Äänitteistä on merkitty kenties vain biisin ja esittäjän nimi, joka ei aina ohjaa oikean raidan jäljille.

IMAIE:n osoitekirjassa on myös huomattavia puutteita: 66.000 oikeudenhaltijaa on tavoittamatta, joukossa taatusti myös suomalaisia. Tämä on tärkeää: jos uskot, että esiinnyt äänitteellä, jota olisi mahdollisesti esitetty vuosina 1975-2009 Italiassa, kannattaa tsekata löytyykö nimi tuon 66.000 joukosta. Osoite on online.imaie.it:8080/AIE/Segnalazione_dati.asp.

Yhteystiedot voi ilmoittaa IMAIE:en vapaamuotoisesti.

Hieman kokeilemalla löytyi mm. näyttelijä-laulaja Konsta Hietanen, jolla on saamattomia korvauksia ilmeisesti Poika ja Ilves -elokuvasta, koska leffan muukin cast löytyy listasta! Klikkasin A-kirjainta ja huomasin, että esim. Aaron Nevillellä saattaisi olla ihan mukavaa eläkettä IMAIE:n tilillä, kunhan vain ilmoittaisi sinne, että italialaisilla ovat menneet ainakin joidenkin raitojen osalta etu- ja sukunimi sekaisin…

“In liquidazione”.

Esityskorvausten lisäksi IMAIE:lla on samoista syistä myös miljoonia tilittämättömiä hyvitysmaksuvaroja. En nyt ihan saanut tilaisuudessa selvää, ovatko mainitut 120 miljoonaa tilittämätöntä euroa peräisin vain hyvitysmaksuista vai olivatko mukana myös esityskorvaukset. Melkoinen summa, vastaa noin kymmenen vuoden Gramex-tilityksiä, mutta toisaalta aika pieni, jos siinä ovat sekä esityskorvaukset että hyvitysmaksut ja se on kertynyt vuodesta 1977.

No, entäs paikallinen ESEK… Huh-huh, en meinannut uskoa korviani! Lain mukaan jakamattomia varoja piti alkaa käyttää musiikin edistämistarkoituksiin. Tästä varsinainen hässäkkä saikin alkunsa, koska aluksi rahaa annettiin IMAIE:sta kaikille, jotka osasivat sitä hakea. Ilmeisesti kunnolla ei mainostettu, mutta ainakin jotkut entiset toimihenkilöt alkoivat kavaltaa rahaa… Jälkikäteen on todettu, että ainakin viidesosa tuetuista oli puhtaasti rikollisia ja runsaasti oikeusjuttuja on nostettu. En edes osaa kuvitella, mitä kaikkea tilaisuudessa ei ehditty kertoa.

Viime vuonna Rooman käräjäoikeus julisti IMAIE:n lakkautetuksi ja selvitysmiehet on määrätty. Niinpä yhdistyksen kotisivulla logon alla lukee in liquidazione eli selvitystilassa. Yhdistys on käytännössä lakkautettu ja 41 työntekijää tietää hommiensa jossain vaiheessa loppuvan. Harmillista on tietenkin, että tällainen prosessi varmaan syö jälleen vuodesta 1975 asti kertyneitä laulajien ja soittajien rahoja, joista on jo liian moni vetänyt välistä. Moni italialainen muusikko on jo kuollut ilman esityskorvauksiaan ja vielä moni tulee kuolemaan, sillä italialainen oikeuslaitos ja byrokratia jauhaa tätä juttua varmaan vielä vuosikausia.

Teksti: Petri Kaivanto

Valovuosi

Julkaistu

Ensimmäinen vuosi Elvis ry:n toiminnanjohtajana hurahti huikealla vauhdilla. Voi siis puhua valovuodesta. Pää on ollut pyörällä, aivot sen tuhannen sykerössä ja  istumalihakset ruvella. Kärryiltäkin olen putoillut niin, että takaraivo on täynnä pahkuroita.  

Kaiken härdellin ja varsinaisen työn keskellä saimme kuitenkin tehtyä Elvis-tiimin (hallitus ja toimihenkilöt) kanssa hyvää pohjatyötä tulevaisuutta ajatellen. Vetäydyimme syksyn mittaan muutamina päivinä honkain keskelle kipinöimään. Haimme suuntaa ja uusiakin toimintatapoja, kirkastimme tavoitteita ja visioimme yltiöpositiivisesti jopa sitäkin, miten elvisläisistä tulee huipputiimi! Kehityksen edellytys on halu oppia ja kyky luopua tarpeen vaatiessa vanhasta. Koko tiimi ansaitsee arvosanan sataplus ja suuret kiitokset aktiivisuudesta, innokkuudesta, halusta kehittyä ja toimia. Erityiskiitokset siitä, ettei meikäläistä tyrmätty lainkaan  hurueukoksi ja siitä, etten kuullut kertaakaan tyypillistä ei meillä ole ennenkään näin tehty -ilmaisua.

Yhdessä hyvän tiimin kanssa on mukava aloittaa toinen toimintavuosi, itsekin hieman viisaampana ja edes suurin piirtein oman paikkansa ja tehtävänsä hahmottaen.

Tekijän kasvot ja ääni

Eipä se kuitenkaan niin mene, että me toimihenkilöt ja hallitus yksin muka vain hääräisimme ja saisimme ihmeitä aikaiseksi. Ihmeitä tai edes jotain sinnepäin saamme  aikaan vain me kaikki tekijänoikeuksien omistajat yhdessä. Edessä on vielä monta rupeamaa ennen kuin ammattimaisen musiikintekijän toimintaedellytykset ovat kohdallaan. Tuo kohdallaan tarkoittaa tietenkin sitä, että voi todella paneutua vain musiikin tekemiseen.

Jotta siihen päästään, tässäpä meille työlistaa. Tekijänoikeuslain peruslähtökohdaksi on saatava sopimusten kohtuullisuuden turvaaminen tekijöille kaikissa oikeuksien luovutustilanteissa, online-bisnes on saatava toimimaan ja tilitykset tekijälle oikeudenmukaisiksi, hyvitysmaksun suhteen on löydettävä pätevä ratkaisu, tekijän sosiaaliturva on saatava kuntoon, verontasaukseen ja tekijänoikeustulojen yhtiöittämiseen on löydyttävä lainsäädännöllinenkin ratkaisu, artistien ja bändien esitysraportointi on saatava hoitumaan……………

Työsuhdeolettaman pyörteissä koimme ja näimme joukkovoiman purevuuden ja myös sen, että tekijät itse voivat vaikuttaa kaikkein eniten yleiseen mielipiteeseen ja   päättäjiimme. On totta ja vaikuttavaa, kun tekijä itse ärähtää epäkohdista, jotka vaikeuttavat hänen elinkeinon harjoittamistaan. Hyvät tekijät, antakaa siis kasvonne ja äänenne käyttöön omien asioidenne puolesta, ainakin nyt, kun niitä kipeästi vielä moneen tarvitaan.

Tekijä on lihaa, verta ja hikeä

Tuntuu, että musiikkialalla tekijä alkaa olla lähes kaikille jokin outo, ehkä pyhästä hengestä elävä haahuileva haamu. Teokset mielletään esittäjiensä omaisuudeksi ja yksinomaiseksi luomistyöksi ja käsitteet tekijä ja artisti sotketaan yhdeksi ja samaksi. Tekijän tulotkin muodostuvat monien mielissä paita- ja mistä lie pikkupöksymyynnistä.

Hyvä teos on kokonaisuus, jossa kaikki osat ovat yhtä arvokkaita ja tärkeitä. Uskon, että jokainen ammattitekijä haluaa tulla arvostetuksi taloudellisen toimeentulonsa lisäksi siten, että hänetkin mainitaan, kun pystejä ja kunniaa jaetaan ja kun työn tulokset soivat, missä ikinä soivatkaan. Näin ikävä kyllä tapahtuu aivan liian harvoin. Siispä taas tuhat hyvää syytä levittää monin tavoin sanomaa tekijyydestä. Huh, kasvojen ja äänen lisäksi tarvitaan vielä tekijöiden lihat, veret ja hikikin!

Yhtä ainoata taikareseptiä tekijyys-sanoman levittämiskipuun ei ole vielä keksitty, mutta monin pienin lääkkein voimme saavuttaa paljon hyvää ja tervettä ajattelua ja arvostusta. Esimerkiksi Teoston Kulttuurikummiprojekti on hieno ja toimiva täsmälääke tähän epidemian lailla levinneeseen tautiin.  

Omalla, tämän vuoden listallamme on mm. uudenlaisen tekijäklubin järjestäminen Cafe Pirittassa, joka aukeaa keväällä Tokoinrannassa. Suunnitelmamme ovat vielä vaiheessa, mutta tarkoitus on esitellä nimenomaan tekijöitä, heidän työtään ja työn tuloksia rennolla, yleisön kanssa interaktiivisella otteella. Klubeihin kutsutaan myös alan vaikuttajia ja kansakuntamme päättäjiä tutustumaan tekijöihin läheltä.

Maassamme järjestetään nykyisin ehkä enemmän liikaa kuin vähän erilaisia artistikilpailuja. Sen sijaan musiikin tekijöille ei kiinnostavia kisailuja kovinkaan paljon ole. Olemme aloittaneet Kotkan Meripäivien kanssa yhteistyön. Sen tuloksena on, että entinen esiintyjäpainotteinen kilpailu on muutettu teospainotteiseksi. Kilpailussa etsitään Vuoden merilaulua. Siitä enemmän toisaalla tämän julkaisun sivuilla.

Askel askeleelta menemme innolla eteenpäin. Koko maailmaa emme pysty pelastamaan, mutta uskomme pystyvämme pelastamaan jotain musiikintekijälle tärkeää! YHDESSÄ!

Yhä kipinöiden

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi

Taas viisuttaa

Julkaistu

Tarkastellaanpa euroviisuja kahdesta eri kulmasta: ensimmäisessä vaaditaan euroviisuihin elävää orkesteria takaisin ja pyritään palauttamaan kisa puhtaaksi sävellysten ja sanoitusten mittelöksi. Toisessa nähdään vanhan mallin kisa aikansa lapsena, jolla ei ole enää realistista asemaa nykyaikaisen sähkömedian viihdenormistossa. Ja entä tekijöiden asema tässä sirkuksessa?

Dr. Jekyll minussa sanoo, että jos kilpailun halutaan olevan tasavertainen kaikille, tulee sen puitteiden ja sääntöjen määritellä lähtöasemat kilpailijoille yhtäläisiksi. Siispä jos nimi on Eurovision laulukilpailut (Eurovision Song Contest, ei Singing!) ovat pääosissa sävelet ja sanat. Ennen kuin Abba oli antanut pirulle pikkusormen, ei kilvassa oltu nähty ulkomusiikillisesti kovinkaan kummoisia irtiottoja; se vähä mikä hätkähdytti oli luokkaa Sandie Shawn paljaat jalat, mikä sekin johtui enemmän laulajattaren jalkateräkompleksista kuin varsinaisesta shokeeraamisen tarpeesta. Niinpä ammoin ennen kutakin kilpailukappaletta astui suuren orkesterin eteen kunkin maan hovikapellimestari, Suomella tietenkin Ossi Runne, tunnelma tiheni, tahtipuikko värähti ja voilá, teoksen ensi tahdit valloittivat salin sekä eetterin! 

Dr. Jekyllin mielestä tämä olisi ihanteellista varsinkin, kun ajatellaan nykyhärdelliä, jossa pyrotekniikan ja räjähteiden sekä puolipaljaan takapuolen roolit ovat huomattavasti tärkeämmät kuin hyvän melodian ja oivaltavan tekstin.

Vaan mitä tuumaa Mr. Hyde? Euroviisuthan ovat ennen kaikkea tv-viihdettä, eikä sillä ole ollut enää aikoihin mitään tekemistä puhtaan säveltämisen ja sanoittamisen kanssa. Jos teet hyvän biisin, se ei todellakaan riitä vaan siihen tulee liittää joko itsetarkoituksellisesti shokeeraava sovitus, jossa väännetään kaikki turboahtimet ja jälkipolttimet täysille tai pyritään paniikinomaisesti muuten vaan erottumaan joukosta. Myös kertakäyttövitsillä kannattaa yrittää sijoituksille ja tietenkin aina hyvä konsti on tehdä folkloresta peilipalloversio, jossa kansallispuvut ovat lähinnä moniväritangoja. Näillä aineksilla viisufanit saavat karnevaalinsa, jonka sisältöä sitten käsitellään hifistisellä pieteetillä.

Miksi siis käyttää ilmaisua kahlitsevaa perinteistä viihdeorkesteria, kun voi tykittää koko digitaalisen instrumenttiteollisuuden täyslaidallisella? Ja digiauvon sekaan sirotellaan pikkupoikien päiväunia stimuloivaa tanssikoreografiaa sekä tulipössäyksiä – nykyviisuissahan näkee aina kaikkea omaperäistä!?

Suomen EBU-vastaava Yle kustantaa kilpailuihin delegaation, johon kuuluu esityksen tuotantoa tukevat joukot eli kaiken sortin ohjaajaa, meikkaajaa, kähertäjää, teknikkoa, tiedottajaa ja selostajaa (joita on nykyään aina kaksi, näin he viihtyvät selostaessaan paremmin). Ja koska meikit, tulipatsaat ja selostajien viihtyminen ovat kilpailusävellystä olennaisesti tärkeämmät, ei säveltäjää ja sanoittajaa tietenkään tähän delegaatioon kelpuuteta. Kilpailukappaleen takana seisova levy-yhtiö saa tosin Yleltä tukisumman, jonka se voi käyttää haluamallaan tavalla, mutta se menee yleensä vimpanpäälle videon ja muun promootion kustannuksiin. Mitäs sitä tekijöitä kustantaa sinne jalkoihin pyörimään tai jos mukaan vänkäävät, niin omalla rahalla.

Mutta Dr. Jekyll huudahtaa jo ”seis maailma, haluan ulos!”, sillä hän haluaa peräänkuuluttaa todellista sisältöä ja säveltäjiin, sanoittajiin sekä ammattitaitoiseen orkesterisovittamiseen kohdistuvaa arvostusta. Nuotilleen laulaminen ja hivelevästi klangaava jousisto sekä uljaat vasket vapaasti kelluvan (lue: ei klikkiä eikä taustanauhaa) komppiryhmän siivittämänä voisivatkin olla hitti!  Mutta heti Hyde tähän, että älä hulluja horise – viisuihinhan pitäisi päinvastoin sisällyttää seuraavaksi tosi-tv-elementtejä; tekijöitä voitaisiin nöyryyttää ja esittäjille määrättäisiin pelkokerroin! Lisää jytinää, tulta, savua, räjähteitä, ledejä ja hydraulisia ramppeja – ja kun aistit turtuvat niin ei kun lisää, lisää!

***

Viisujen lähestyessä on myös Elvis ry:n vuosikokouksen aika. 15.3. esityslistalla oli mm. yhdistyksen sääntöuudistus ja vaali, jossa Elvis sai kaksi uutta jäsentä hallitukseensa (uusissa säännöissä ei enää puhuta johtokunnasta). Onnittelut Aku Toivonen ja Tommi Lindell sekä kiitokset Ilkka Niemeläiselle ja Jussi Liskille, jotka nyt jättävät hallituksen.

Omasta puolestani kiitän luottamuksesta tullessani valituksi uudelleen yhdistyksen puheenjohtajaksi.

Vuosikokouksen päätteeksi yhdistys kutsui uudeksi kunniajäsenekseen todellisen Elvis-soturin, Martti Heikkilän. Kolmentoista vuoden tinkimätön työ toiminnanjohtajana sekä ihanteellisella asenteella yhä jatkuva uurastus tekijöiden parhaaksi ovat nostaneet hänet maamme edunvalvojien kirkkaaseen A-ryhmään. Onneksi olkoon!

Janne Louhivuori

janne.louhivuori@elvisry.fi 

Kaksi vuosikymmentä lauluntekijöiden yhdistyksessä

Julkaistu

Herra X ymmärtää ”kauhukseen” olleensa lauluntekijöiden yhdistyksen jäsen jo lähes kaksikymmentä vuotta!

Hän istahtaa alas norsunluutorninsa valtaistuimelle ja tiirailee kaukoputkellaan menneeseen.

Kädessään hän puristaa kristallipalloa ja planeettahattu, tuo universumin koordinaatit yhteen liittävä myssy on vedettynä syvälle päähän.

Katsotaan mitä arjen astronomimme tällä kertaa onnistuu hämmentämään esiin aika-avaruuden sameista vesistä?

1. Ensimmäinen tiiraus

Se eka kerta (yhdistyksen vuosikokouksessa), X menettää neitsyytensä (kokousedustajana)

1993. Suomi oli polvillaan lamassa, kädet kohotettuina kohti EU:ta. Eikä muillakaan mennyt sen paremmin, suuresta ja mahtavasta Neuvostoliitosta oli kuoriutunut Venäjän federaatio ja bisnespuolella mm. jättiyhtiö IBM oli kertonut tehneensä lähes viiden miljardin dollarin tappiot. Hupsista keikkaa!

Helmikuu, ravintolakoulu Perho. Aurinko kuulsi läpi kokoustilan ikkunoiden. Ilmassa leijui pölyä. X istui pöytään ja pyysi tarjoilijalta oluen, kuten oli huomannut muutamien muidenkin kokousvieraiden tekevän. Juomat yhdistyksen piikkiin? Aika luksusta!, X ynnäsi mielessään tarkastellessaan kokousväkeä. Miehillä oli puvut. Harmaata ja mustaa. Raskasta ja arvovaltaista. He olivat reilusti keski-ikäisiä ja kaksikymmentäviisivuotias herra X oli seurueen juniorina, farkkuineen ja nahkatakkeineen, kuin toisesta elokuvasta – jostakin hulvattomasta nuorisopätkästä.

Kokouksen harmaapartainen puheenjohtaja puhui hauskasti murtaen kuin hahmo 40-luvun suomifilmistä, oli kovin tietäväinen ja koko tilaisuuden absurditeetti huvitti X:ää. Mutta X oli laulunkirjoittaja, jonka filosofian mukaan ei ollut koskaan pahitteeksi nähdä ennestään tuntemattomia maailmoja. Hän oli jo oppinut kyseenalaistamaan omankin hiekkalaatikkonsa.

Lumottu linna

Herrasmiesliigan pitäessä kokoustaan, joukon ainoa taiteellinen väriläiskä nukkui tuhahdellen pöydässä. X tunnisti huiviotsaisen miehen kansallisrunoilija Juiceksi ( R.I.P.) ja muutenkin X:stä tuntui siltä kuin koko yhdistysväki olisi nukkunut outoa ruususen unta, leijuvan omissa brezhneviläisissä svääreissään.  

Teoston tilitysvirheen paljastanut Itkevä huilu-keissi oli nyt päivän polttava sana. X huokaisi. Niin, monilta osin kokouksen kattaus oli juuri sitä mitä nuorimies X oli odottanut: tylsää – pilkun viilausta. Samaa soopaa mitä yhteiskunnan virkamieskoneistot jauhoivat kohdusta hautaan, eksyttäen kuulijansa nippelitietoon, minimaalisiin detaljeihin, kadottaen todellisuuden. Oikea taistelu ”kentällä” on jotain ihan muuta, X funtsaili. Sillä olihan hän sentään pyörinyt bändeineen elämänsä viimeiset viisi vuotta ristiin rastiin Suomenmaata ja sekä vähän ulkomaillakin – aina Amerikan kultamailla asti.

X:n oli vaikea kuvitella näitä pukuvarpusia tekijämiehiksi, ehkä he eivät sitä olleetkaan, hän epäili, ja olivat siksi pikku puuhasteluunsa ajautuneet? Oliko kinaaminen tekijänoikeusasioista imenyt ukoista mehut? Vai oliko tulta sieluissa, mitä biisintekemiseen tuli, koskaan ollutkaan? X:stä kun musiikki ja musiikintekijät loivat uusia maailmoja ja avasivat toisia näkökulmia – vaihtoehtoja yhteiskunnan pölyttyneelle kaanonille. Nautittuaan muutaman oluen kokous oli loppu ja X päätti, ettei yhdistyskuvioihin – nyt kun ne oli nähty – enää palaisi. Mutta, toisin kävi. Kuten kaukoputki osoittaa.

2. Toinen tirkistys

X – yhdistyksen sisäpiiriläinen?

1999. Suomi oli nyt EU:n jäsen ja euroon totuttelu oli alkanut. Kuusta oli löydetty vettä – mahdollista pysyvää asemaa varten. Ja Amerikan presidentin seksiskandaali kiinnosti mediaa perversioon asti.

X osallistui johtokunnan vaaliin. Satakuntatalon arvovaltaiseen ja hämärään saliin oli saapunut suuri joukko yhdistysläisiä. Herrasmieskerho oli saanut pukeutumiskoodiinsa väriä ja joukkoonsa jopa naisia! Olihan yhdistyksessä jo 550 jäsentä.

X oli vuoden päivät paikannut johtokunnassa kollegaa, joka oli jättänyt paikkansa kesken kaksivuotiskauden. Kutsu riveihin oli toki miehemme itsetuntoa hivellyt, mutta kokoustyöskentely ei ollut X:lle turhia kuvitelmia jättänyt. Kokoukset kun olivat olleet turhauttavan pitkiä – loppumatonta jaarittelua. Ja toiminta yleensäkin keskittynyt jäsenten valitsemiseen Teoston valiokuntiin, pohjoismaisiin yhteistyökokouksiin jne.

X oli seurannut tilanteita raiteiden sivusta, sillä yhdistysjuna oli puksuttanut eteenpäin vakaasti, kuin täältä ikuisuuteen. Ja touhu oli ollut odotetusti kovin virkamiesmäistä, josta rock’n’roll oli kaukana. Piirtely vihkoon, joka oli kuulunut X:n selviytymispakkaukseen, oli sentään maadottanut taiteilijamme penkilleen, sillä muutoin hän olisi mahdollisesti moisen tylsyyden tilassa repinyt tukan päästään ja hypännyt lähimmästä ikkunasta kadulle. Niin, ja silti hän nyt kisaili jatkopaikasta johtokunnassa. Voi, ihminen!

Lehtimies syntyy

Vaali oli tiukka ja X sai saman äänimäärän kuin kollega. Arpa ratkaisi ja X jäi johtokuntajunasta asemalle.

– No niin, yhdistys on sitten mennyttä elämää, X oli helpotuksen ja kirvelevän häviön ristiriitaisissa tunnelmissa pähkäillyt. Mutta X oli jälleen väärässä. (Mikä ihmeen kohtalon heittopussi hän muka on?) Sillä nyt hänet oli valittu (lohdutuspalkintona) Selvis-lehden toimituskuntaan ja tietty jatkamaan Malmstén-säätiössä. No, toimituskunta ainakin tuntui X:stä jännältä kartoittamattomalta alueelta, terra cognitalta.

– Olisiko mussa kirjoittajan vikaa?, X oli miettinyt. Halua ja uskallusta valottaa maailmankuvaani lehden armoitetulle lukijakunnalle? Sitä ”asennetta” jota mä maailman kiiltävän pinnan alta verisin kynsin pyrin esiin raaputtamaan?

X:ssä oli. Ja tulevan vuoden aikana ilmestyi Selvis-lehdessä X:n ensimmäinen lehtijuttu – Demoinferno, jossa hän kävi läpi levy-yhtiöt – kysellen heiltä minkälaista musaa he etsivät. X:llä oli asiassa toki oma lehmäkin ojassa, sillä hän etsi musiikilleen julkaisijaa. Ylipäänsä X:ää oli yhdistyksen lehdessä häirinnyt ympäripyöreä diiba-daaba ja hän oli päättänyt tuoda tulevissa jutuissaan esiin pieniä arkipäiväisempiä näkökulmia lauluntekijän todellisuuteen. X:n iloksi, jutut otettiin toimituskunnassa kehuin vastaan.

X:n levy-yhtiön etsintä musiikilleen päättyi oman pienlevymerkin perustamiseen.

3. Kolmas kurkkaus

X promoottorina, eli ideasta konkretiaan

2004. Luotain oli laskeutunut Marsiin ja pian nähtäisiin miltä pienten vihreiden miesten kaupungit näyttäisivät? Maanpäällä Amerikan sotakoneisto oli pannut hösseliksi ja murjonut koko pimeän sielunsa voimin Irakia. Isän, pojan ja pyhän kummituksen nimeen, aamen!

Tammikuun loppu. Kulttuuriarena Gloria. X seurasi entisen leffateatterin tiloihin väsätyn keikkatilan parvelta Hande Nurmion esiintymistä. Ja hymisi partaansa. Hande kähisi ja nakutteli akustisesta kitarastaan X:n mielentilaan sopivan tunnelman. Ja maailma oli jokseenkin ehjä ja selkeä. Oli lauluntekijäklubin ensi-ilta ja X tuuletti mielessään, sillä ideasta oli tullut totta.

X oli pitänyt parin vuoden tauon kirjoituspuuhista yhdistyksen lehteen. Kiirettä oli todella pitänyt. Hän oli nyt ”faija” ja kohta kahden pienen ipanan sellainen. Ja bändirintamalla puhuivat myös isot tykit. Kaiken ohella hän oli touhunnut puuhamiehenä ja kuulunut valiokuntaan, jonka tarkoituksena oli ollut järjestää yhdistykselle oma lauluntekijäklubi.

Tämä hanke ei ollut yhdistyksen piirissä aivan uusi, sillä vastaavaa oli kokeiltu jo 90-luvun alussa ja jo 80-luvulla oli  järjestetty nipullinen viihdekonsertteja. Mutta kymmeneen vuoteen yhdistys ei ollut järjestänyt tällaisia live -tilaisuuksia. Ja niinpä klubi-ideanrakettimoottorikin oli aluksi yskinyt  ja toimikunta kartoittanut avaruutta muutaman vuoden, ennen kuin tähdet olivat asettuneet paikoilleen ja laukaisu mahdollistunut.

X oli ollut levittämässä klubin julisteita kaduille, tuulessa ja tuiskussa, ihan vanhaan tyyliin, myös radiomainos sille oli pykätty. Yhdistys oli hommaan satsannut tosissaan ja maksanut viulut. X huokaisi tyytyväisenä otti tuolissaan rennon asennon ja tuumi, että kyllä yhdistysaatteessa oli potkua, jos vain riitti kärsivällisyyttä tuota muulia ajaa.

4. Neljäs näkökulma

X ja Babylonin uudet tuulet

2009. Taas sitä mentiin, talouden vuoristorataa alas päin, Suomi puuvaunullaan roikkuen perässä.

Amerikan presidentiksi oli valittu afroamerikkalaiset juuret omaava mies – jolle annettiin Nobelin rauhapalkintokin – kun ei kai muutakaan keksitty – niin iloisesti tempaus oli maailmaa ravistellut.

Lokakuu. Oli yhdistyksen syyskokouksen vuoro olla Arabiassa. Onneksi sentään Helsingin kyseisessä, joten X:n matka Sörnäisistä onnistui ihan perinteisellä raitiovaunulla, eikä hänen tarvinnut hiilijalanjälkeään enempää mustata. Edellissyksyn Octoberfest (syyskokous oli nyt näin vitsikkäästi nimetty) oli antanut aavistuksen yhdistyksen kokouskuvioiden muuttumisesta rennompaan suuntaan. Siellä erotuksena aiempiin tilaisuuksiin oli nyt poikkeuksena mukana ollut jopa musiikkiohjelmaa.

Yhdistys oli vuoden päivät etsinyt itseään ja uutta toiminnanjohtajaa (ja X:stä katastrofaalinen kevätkokous Kulosaaren ostarilla, tanssikoulun surkuhupaisassa tilassa, oli vaipunut hänen mielessään jo unholaan). Yhdistyksen lauluntekijäklubi oli poikinut, aktiivien uutteran ponnistelun tuloksena, jopa yhdistyksen tukeman kesäisen Folk-festivaalin Helsingin Alppipuistoon. X jäi raitsikasta ja pähkäili, että yhdistys oli toden totta saanut tuulta purjeisiinsa! Vitaliteettia oli ilmassa. Myös hän itse oli elänyt vimmaista luomiskautta, ja oli viimeisen viiden vuoden aikana synnyttänyt yhtyeineen seitsemän albumia.

Dylanin hengessä?

Arabianrannassa tuuli piiskasi räntää päin X:n pläsiä. Mutta Hämeentien Dylan Bistrossa tunnelma oli lämmin, ehkä kuumakin, sillä menossa oli paneelikeskustelu päivän polttavasta aiheesta: Tekijät ja internet. Kuvio oli X:stä hyvä idea. Ja uusia naamojakin oli jäseniksi haalittu. Yhteensä heitä oli nyt jo yli 650!

Paneelin jälkeen alkoi biletys. Vanhanliiton herrakerho oli nyt monensorttisten musiikin parissa puuhailevien ihmisten sekalainen seurakunta. Todellinen Babylon, josta eri kieliä (tajunnan tasoja ja maailmoja) löytyi. Mikä näitä ihmisiä yhdistää?, X mietti ja vastasi samassa itselleen, tänä iltana ainakin Internet-vallankumouksen ihmetys. Hänkin oli tietoinen, että suuret levy-yhtiöt ja kustantajat möivät musiikkiaan palveluntarjoajille, ollen itse jopa niiden osaomistajina, musiikintekijöiden jäädessä minimaalisine korvauksineen nuolemaan näppejään. Isoilla pojilla, rahamiehillä, kun tuntui olevan aina muskeleita selättää lauluntekijät ja muut vikisijät!

– Nyt ne on ottaneet haltuun internetin, jonka piti olla jokamiehenmedia ja lauluntekijälle mahtava mahdollisuus, joku kollega vaahtosi.

X korkkasi oluen yhdistyksen piikkiin. Ja hymähti. Niin, hänestä oli vaikea sanoa kumpi oli suurempi paha –  piratismiin tottunut youtube-rahvas (johon hän itsekin kuului) vaiko siitä nyt heitä vieroittavat palveluntarjoajat. Joka tapauksessa yhdistyksen vanhat sotakirveet Teoston suuntaan olivat nyt museotavaraa. Oli vastassa suuria kysymyksiä. Ja X oli ilokseen lukenut yhdistyksen ideoineen jopa ”reilunkaupan” musiikkitarjontaa isojen ohelle.

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle:

pyrosrecords@gmail.com 

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

PÄÄKIRJOITUS 1 – Taiteilijoiden vartti, valoa tekijänoikeuksille!

Julkaistu

Edustava kattaus tekijänoikeuksien omistajia luovutti 10.12. sivistysvaliokunnalle tekijänoikeuslain työsuhdeolettamaehdotusta vastustavan  nettiadressin. Adressissa oli yli 11.000 nimeä! Musiikintekijöistä adressia olivat luovuttamassa Paula Vesala,  Eicca Toppinen ja Samuli Putro. Sen vastaanotti valiokunnan puheenjohtaja Raija Vahasalo.

Vartista venyi uskoa ja toivoa herättävä puolituntinen. Paikalla oli median lisäksi ilahduttavan paljon kansanedustajia kaikista puolueista. Tekijöiden ansiokkaiden puheiden jälkeen jokaisen eduskuntaryhmän edustaja esitti lyhyet kommenttinsa. Oli nipisteltävä itseään, sillä järjestään jokainen edustaja ilmoitti vastustavansa lakiehdotusta! Hallituspuolueidenkin edustajat, Mikko Alatalo (kesk), Harri Jaskari (kok), Outi Alanko-Kahiluoto (vihr) ja Mikaela Nylander (rkp) olivat tekijänoikeuksien säilyttämisen kannalla. Mannaa korville!

Edustajat painottivat luovien alojen vauhdilla kasvavaa merkitystä. He olivat yksimielisiä siitä, että luovan työn tekijöiden taloudellisia ja moraalisia oikeuksia on suojeltava. Myös sitä korostettiin, että kulttuuriministeri Stefan Wallin ei vielä ole tehnyt päätöstä siitä, lähteekö esitys hallitukselle. Puheissa kiiteltiin tekijöiden massiivista aktiivisuutta ja sitä, että liikkeellä ollaan oikeaan aikaan.

Maailmaan mahtuu kauniita puheita. Edustajat edustivat nimensä mukaisesti kuitenkin virallisesti omia ryhmiään, joten haluan lapsenuskoisesti luottaa siihen, että he todella tarkoittavat, mitä sanovat. Heidän sanomisissaan on myös selkeä ja rohkaiseva viesti avainasemassa olevalle ministeri Wallinille. Wallin voi viimeinkin hyvillä mielin rutata työsuhdeolettamaehdotuksen paperisilppurinsa teräshampaiden raadeltavaksi!

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi

PÄÄKIRJOITUS 2 – Laillista polkumyyntiä

Julkaistu

Elvis ry:n Octoberfestin paneelikeskustelun otsikko “Musiikki On – Tekijä Out” kuvaa tekijöiden tunnelmia juuri nyt. Piratismin ohella huoleksi on tullut se, että laillinenkin verkkojakelu tuo tekijöille vain murusia. Latausmyynnissä levy-yhtiöiden osuus on usein noin kymmenkertainen tekijöiden siivuun verrattuna. 

Nokia markkinoi uusia musiikkipalvelujaan sillä, että puhelimen hintaan sisältyy järjetön määrä musiikkia. Mutta tekijöiden sentit uhkaavat tästäkin kakusta jäädä järjettömän pieniksi. 

Kadehdittava ei toki ole pienten kotimaisten levy-yhtiöidenkään tilanne. Kuvaavaa tämän hetken rakenteille on verkkopalvelu Spotify, jonka arvon on laskettu nousseen jo satoihin miljooniin euroihin. Maailman neljä suurta levy-yhtiötä omistavat siitä 18 prosenttia ja kukin on saanut siivunsa 10.000 eurolla. Moni epäilee, että yhtiöt ovat antaneet musiikkinsa palveluun saadakseen hyödyn omistuksensa arvonnoususta. Pienille levy-yhtiöille Spotifyn osakkeita ei ole tarjottu tekijöistä puhumattakaan. 

Synkkyyden keskellä tekijät voivat lohduttautua sillä, että edelleen tekijänoikeuslaki antaa heille teoksiinsa yksinomaisen määräysvallan. Sen turvin tekijöillä on halutessaan mahdollisuus ryhtyä suosimaan sellaisia musiikkipalveluja, joissa on jokin kohtuus tekijänkin kannalta. Sama mahdollisuus on musiikin kuuntelijoilla. 

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Laulaja ja lauluntekijä

Julkaistu

Kari Tapiota voi kutsua myös laulaja-lauluntekijäksi, vaikka levytettyjä sävellyksiä onkin vain muutama. Myrskyn jälkeen (säv. Veikko Samuli) ja Juna kulkee (säv. & san. Toto Cutugno) ovat sellaisia täysosumia, jotka olisivat ylpeydenaiheita kenen tahansa sanoittajan teosluettelossa.

Kari Tapani Jalkanen syntyi 22.11.1945 Suonenjoella ja perhe muutti Pieksämäelle 1960. Koulun jälkeen isän tuttava järjesti hänet neljän vuoden oppisopimuskoulutukseen kirjapainoon. Mäkihyppääjän urakin olisi kiinnostanut, mutta kun tarpeeksi isoa mäkeä ei Pieksämäellä ollut, niin musiikki vei miehen.

– Pieksämäen mäki oli niin pieni, että yksissä kisoissa hermostuin ja hyppäsin tasaselle, mäkiennätyksen, ja myin sukset pois. Pamautin alas ja sanoin: ”Kuka ostaa sukset? Nyt lähtee!” Sitten pelasin vain jääkiekkoa, kunnes 1963 multa löytyi keuhkovarjostuma ja lääkäri kielsi urheilun ja hikoomisen.

Sairasloman aikana Kari toteutti haaveensa ja pyysi päästä tuttujen muusikoiden treenikämpälle kokeilemaan mikrofoniin laulamista.

– Sain pestin heti seuraavaksi lauantaiksi keikalle ja siitä se alkoi!

Kotona ei suhtauduttu kovin innokkaasti tähän käänteeseen.

– Siihen aikaan ei soittajia pidetty minään. Sukulaiset kuulemma kyselivät, että mitä se Kari tekee oikein työkseen. Vaikka olihan mulla siviiliammatti: 10 vuotta tein käsinlatojan hommaa ja lauloin. Näin kerran gallupin, jonka mukaan vähiten suosittu ammatti oli paimen ja toiseksi viimeisenä muusikko. Näin oli arvostus silloin.

Jo Pieksämäen aikoina kaupunkiin muutti puoliso Pia Viheriävaara, johon Kari iski silmänsä lavatansseissa. Raamattutuotannon vähennyttyä Pieksämäellä Kari löysi töitä Kuopiosta, jossa hän teki puhelinluetteloita.

Juankosken Elviksestä ensilevyttäjäksi

Kuopiossa tehdyn demonauhan perusteella Kari sai kutsun koelauluun Fazerille Toivo Kärjen luokse. Tilanne oli erilainen verrattuna tämän päivän Idols-koelauluihin…

– Kärki oli omassa huoneessaan propelli kaulassa niin kuin sillä aina oli. Hän sanoi: ”Tulepas poika tänne ja lauletaan se ja se”, sitten lauloin ja hän sanoi näin: ”Juankosken Elvis on vain Juankosken Elvis. Muuta heti Helsinkiin. Olet just päässyt armeijasta (se oli kai -67 kun tää tapahtui), olet poikamies. Ikäsi ei ole kohta enää puolellasi, Kirkakin alkaa olla liian vanha nuorisolaulajaksi.” Siinä Toivo Kärki vähän kyllä niksahti, koska Kirka taisi olla silloin vasta 17.

– Hän antoi Ture Aran numeron, josta mä oon kiitollinen. Hän sanoi, että Ture Ara opettaa hengityksen ja että mun vibrato on liian nopea, se pitää saada laiskemmaksi, niin kuin Markku Arolla. Mä sanoin siihen: ”herra kapellimestari, tarvitaanko kahta Markku Aroa Suomessa, eikö yksi hyvä riitä?” Että tällaista juttua meillä oli ja mä petyin katkerasti, kun mä luulin että nyt… Hän lupasi kyllä, että saan levyttää tangolevyn heti, mutta mua ei se tango kiinnostanut, vaan halusin laulaa kantria. Kärki sanoi, että laula mitä haluat. Lauloin muistaakseni Release me ja Kärki sanoi: ”Tule vuoden päästä uudestaan.” Päätin silloin, kun läksin Kuopioon takaisin, että en koskaan laula yhtään Toivo Kärjen laulua, en keikalla, enkä levytä, en milloinkaan… Hänellä oli tapana sanoa muillekin samoin, oon kuullut muiltakin laulajilta, aina se ”vuoden päästä takaisin.”

Ture Ara opetti Karin sanojen mukaan ”hengityksen alkeet” ja suositteli iskelmäuran sijaan oopperalaulua. Näin ei kuitenkaan käynyt ja Karin musiikkihommat muuttuivat yhä ammattimaisemmiksi. Kuopiossa Karin bändi Jammy & Jamset pääsi säestämään monia tunnettuja tähtiä, joilla ei ollut omaa bändiä mukanaan. Heistä Seija Simola oli vienyt viestiä pätevästä orkesterista RCA:lle ja lokakuussa 1971 Mosse Vikstedt ja Esko Linnavalli saapuivat Kuopioon kuuntelemaan heitä.

– Soitettiin eka setti ja mentiin heti tuomiolle Linnavallin pöytään. Hän sanoi: ”Teillä on hyvä bandi, en kuullut bassosta yhtään väärää ääntä, pyrkikää muutkin siihen!” Meille luvattiin, että saataisiin tehdä kokonainen LP, mutta pitäisi tehdä omia biisejä.

Sitten Kari jäi työttömäksi Kirjapaino Savosta ja hakeutui töihin Helsinkiin.

– Vaimo odotti toista poikaa. Kyllästyin katselemaan verhoja ja 1972 tammikuussa menin Kunnallispainoon ja lupasin aloittaa työt viikon päästä, vaikka asunnostakaan ei ollut mitään tietoa.

– Perhe oli vielä Pieksämäellä, olin yksin täällä isossa kylässä enkä tuntenut ketään. Soitin Mosselle RCA:lle ja sanoin: ”Min oun tiällä!” , savoks, niin kuin äidinkielellä ja kerroin tilanteen muuttuneen.

Kari Jalkanen levytti pian debyyttisinkkunsa Linnavallin opastuksella Alppistudiolla Kulttuuritalon alakerrassa. Sinkun A-puoli oli pari vuotta aiemmin myös italialaisen Claudio Baglionin ensilevytyksenä julkaistu Una favola blu (Pietro Melfa – Mario Vicari), jonka Pertti Reponen sanoitti suomeksi otsikolla Tuuli kääntyköön. B-puolella oli Linnavallin ja Jukka Virtasen Niskavuoren nuorimmainen.

Pari päivää sen jälkeen Danny soitti Kunnallispainoon ja pyysi mukaan kesäkiertueelleen. Seuraavana vuonna Erkki Liikanen pyysi Karia bändiinsä.

– Se oli mulle suuri kunnia, se oli hieno ja kovamaineinen laulubändi, jossa mua ennen olivat olleet mm. Timo Tervomaa ja Vesa Enne. Kun he perustivat Karma-yhtyeen, pääsin ehdolle Erkin bändiin. Toinen oli Hair-musikaalissa laulanut Rale Koivisto. Pääsin keväällä 1973 koekeikalle. Yhden setin lauloin ja Erkki sanoi: ”Se on tässä. Tervetuloa orkesteriin.” Se oli hieno tunne.

Käännöshittien aika

Liikasen kanssa Kari teki ensimmäisen albuminsa Aikapommi (1974), mutta ihan oma soololevy syntyi sitten vasta Scandialla pari vuotta myöhemmin.

– Sotavallan Arto oli kertonut [Harry] Orvomaalle, että tämmöinen jätkä on olemassa ja Orvomaa soitti mulle. Hän lupasi, että saisin tehdä kantrimusiikkia. Olin silloin Lavenin Lean bändissä kakkossolistina. Taloon tullut Chrisse Johansson pani kuitenkin jäihin mun kantrihaaveeni ja Lea ilmoitti mulle, että ”Klabbi, unohda se kantrilevy, sitä ei tehdä.”

Kari Tapion nousu Suomen kansan suursuosikiksi tapahtui hitaasti puurtamalla. Kuvaavaa on, että Ilpo Hakasalon ja Peter von Baghin Iskelmän kultainen kirja (1986) ei mainitse Kari Tapiosta vielä mitään.

– Chrisseä mun on kiittäminen ensimmäisestä hitistäni Sing my love song eli Laula kanssain (Dave Macronald – R. Dunhills suom. san. Vexi Salmi). Menin Chrissen luokse, ja Chrissen huoneessa oli myös Katri Helena ja kuuntelimme sen kimpassa. Muistan vielä Katrin sanat: ”Tää on varma nalli, levyttää tän kuka tahansa, tää on varma hitti”. No, eihän sitä koskaan voi noin sanoa, mutta kyllä Katri aavisti ja minäkin aavistin, sillä olihan alkuperäinenkin iso hitti. En pystynyt tuhoomaan sitä…

Kilpailu käännösbiiseistä oli artistien välillä kovaa ja he kävivät alituiseen kyselemässä tuottajilta uusia hittejä. Myös Fredi teki samaan aikaan ja vieläpä samassa yhtiössä versionsa Laula kanssain -biisistä, mutta vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Kari Tapion menestyikin paremmin.

Olen suomalainen

Viisitoista kesää (Living next door to Alice) (säv. Michael Chapman san. Nicholas Chinn suom. Juha Vainio) oli sitten vielä suurempi hitti, mutta ensimmäiseen kultalevyynsä Kari Tapio tarvitsi italialaisen biisin: Olen suomalainen.

– Löytö lie tapahtunut MIDEMin messuilla. Olin Kajaanissa keikalla, kun Kaide [Kaj Westerlund] soitti, että tule äkkiä Helsinkiin, on löytynyt kova hitti sulle.

– Se julkaistiin juhannusaatonaattona, mutta eihän silloin ketään kiinnostanut lähteä sinkkua kaupasta hakemaan, enemmän taisivat olla kabanossit mielessä. Vasta syksyllä se pauhkahti kärkeen. Jälkeen päin ihmettelin, miksi se annettiin juuri mulle. Olin kuulemma eniten velkaa förskottia talolle. Ajattelivat ilmeisesti saavansa edes osan omistaan takaisin, kun siinä oli hittiainesta.

L’italianon suomensi ja suometti Raul Reiman, joka oli Karille tärkeä ystävä.

– Hieno ja hyvin herkkä kaveri. Saatettiin joskus öisin puhua puhelimessa kolmekin tuntia. Junnu [Vainio] oli mun aisaparinani, kun kannettiin nuori lyyrikko hautaan.

– Muistan, kun hän toohotti Kaiden koppiin salkku mukanaan, että ”antakaa mulle äkkiä muutama biisi, kun tänään menee sähköt, että pitäis saada tehdä tekstejä” ja otti sitten sieltä Kaiden pinosta muutaman nuotin.

Kaj Westerlundin kanssa hän teki kahdeksan albumia, mutta viimeisen Kari Tapion Finnlevy-albumin tuotti Jaakko Salo. Pettyneenä Finnlevyyn Kari siirtyi 1993 Audiovoxille, jossa tuottaja-sovittajana oli vanha tuttu Veikko Samuli. Samulin kanssa Kari Tapio oli ystävystynyt jo kesällä 1972 Dannyn kesäshow’ssa. Veikko teki Karille yhden sävellyksen, Minne tuuli vaeltaa, jota he menivät kauppaamaan Chrisse Johanssonille ja siitä Samulin tuottaja-sovittajaura saikin hyvän vauhdin.

– Oltiin jo ovella lähdössä pois, kun Chrisse huusi perään: ”Veikko, haluatko tehdä lisää sovituksia?”

Kari Tapio toimi siis erinomaisena vaikkakin omien sanojensa mukaan hiljaisena puhemiehenä ja pian Samuli ja Johansson tekivätkin jo mm. Katri Helenan Syksyn Sävel -hitin Syysunelma.

– Jonka intron soundin minä mokasin… Veikko oli juuri hommanut syntikan ja minä menin studiossa ajankulukseni sitä räpläämään.

Aluksi Samuli suuttui, kun hän oli kuulemma vääntänyt saundia tuntikausia levytystä varten, mutta sitten totesikin Karin kehittelemän saundin vielä sopivammaksi ja soitti sitten intron sillä.

Sanat: Kari Tapio

Karin sanoitusharrastus alkoi, kun hän oli keikkamatkalla ja hermoili puuttuvaa käännöstekstiä.

– Raul Reiman ei ollut saanut tekstiä aikaiseksi ja aamulla piti mennä studioon. Tein keikan ja matkalla pysähdyin levikkeelle ja aloin kirjoittaa tekstiä. Sitten aamulla Takomo-studiolla Kaide sanoi, että Reiman faksas just tunti sitten huipputekstin. Silloin tehtiin se Reimanin teksti ja tää mun tekele (Tuntematon maa) siirrettiin myöhempään ajankohtaan.

Varsinkin yhteistyö Veikko Samulin kanssa Audiovoxilla sai Kari Tapion tekemään originaalisanoituksia. Kikka oli Audiovoxin ykköstähtiä, joka halusi nostaa profiiliaan ja toivoi ”isä- ja poika-Vainion pornolaulujen” jälkeen levytettäväksi jotain vakavampaa ja nätimpää. Niinpä sitten Kari suostui pitkän harkinnan jälkeen kirjoittamaan Samulin sävellykseen itselleen ja Kikalle dueton Häipyy etäisyys, jonka hän on levyttänyt myöhemmin myös Paula Koivuniemen kanssa.

Käännöstekstejä Kari Tapio on tehnyt toistakymmentä ja muutenkin hän tekee sanoituksensa aina valmiisiin melodioihin. Poikkeus on Myrskyn jälkeen, jonka hän on kirjoittanut suoraan runoksi. Idea tuli kuulemma niin myöhään yöllä, että muuta sanoitushommaa ilman kuulokkeita kasettimankan kanssa ei voinut tehdä vaimoa herättämättä.

– Mietin siinä vähän omaa elämääni, on semmosta vähän myrskyn tynkääkin ollut tossa… En muista kovin tarkkaan, siihen meni varmaan norttia paljon ja valvottuja öitä.

Kari Tapion tarkoituksena oli antaa Myrskyn jälkeen nimenomaan jollekin muulle laulajalle ja siten viestittää halustaan kirjoittaa sanoituksia myös muille.

– Ihan ensin Kulttuuritalolla oli hyväntekeväisyyskonsertti, jossa annoin Katri Helenalle sen tekstin ja pyysin häntä säveltämään sen. Katri, katsoi ja sanoi, että ”tää on ihan sun elämääs, kyllä sun pitää tää ite laulaa.” Annoin sen sitten Rainer Frimanille ja tekstin sävelsi Köpi (Kyösti) Roth. Se kesti kauan, hän ei sitä tehnyt. Sitten se kiersi: Markku Aro oli seuraava. Meni vuosi, ei tapahtunut mitään, mä otin sen veks.

– Sitten Samuli sanoi mulle, että jos et sä sitä itse tee, niin voisitko antaa sen Matti Eskolle. Mä sanoin, että totta kai, se on hyvä kundi ja sopii hyvin sille. Matti Esko sen kerkis jo laulaakin, mutta hän lähti sitten Audiovoxilta pois, ja Ile ja Samuli, koska Audiovox sen biisin omisti, eivät halunneet antaa sitä mukaan… Sitten tuli Syksyn Sävel -aika ja me oltais laitettu se siihen. Mä itse päätin siis vihdoinkin laulaa sen. Mutta me ei voitu laittaa Syksyn säveleen, kun Matti Eskon demo oli jo soinut Radio Salossa.

– Junnukin vielä liittyy tähän, kun hän viimeisenä syksynään kävi täällä meillä kylässä ja puhui koko elämänsä suurin piirtein. Mä näytin sen tekstin Junnulle silloin. Junnu korjasi siitä yhden sanan ja sanoi: ”Tää on ihan sinkkubiisi. Korjaa tuo! Oma suu, oma leipä. Älä anna kellekään tätä!”

Veikko Samuli ja Raimo Kerokin (Rexi) ovat tietysti tunnettuja nimiä, mutta keitä ovatkaan muut Kari Tapion sävellyskumppanit?

– Kari Teräväinen on Tulipunaruusujen saksofonisti, Juha Takanen taas alkuperäinen Agentsin rumpali, joka perusti Paavo ja Zephyrin, jossa mun poikani [Jani Jalkanen] soitti bassoa ja sitä kautta tutustuin häneen. Hauge Piispanen on puolestaan jo Kuopion ajoiltani tuttu muusikko.

Klabbin pöytälaatikkoon ei ole kuulemma jäänyt yhtään tekstiä, keskeneräiset on poltettu takassa. Kari Tapio on sanoittamisensa suhteen kovin nöyrä.

– Eihän niitä ole kuin 67. En ole koskaan kuuluttanut, että nyt laulan oman sanoittamani laulun. Mä inhoon semmoista kuulutusta.

Säveltämisen suhteen hän on vielä kriittisempi ja epäilee sävellystensä hipovan plagiointia. Ensimmäisen kolmesta levytetystä sävellyksestä, Syksyn Sävelen Lottovoitto on syntyä Suomeen, hän sävelsi Jaakko Salon ehdotuksesta Jukka Virtasen tekstiin. Ainoa varsinainen tilaussanoitus on ollut puolestaan Kesää kohti Reijo Taipaleelle.

– [Seppo] Matintalo soitti, että [Kari] Litmanen on tehnyt tämmöisen sävellyksen ja pitäisi saada kesän ykköshitti. Ihan pienet paineet läväytettiin mulle. Sanoin, että voin mä yrittää ja tulikohan se sitten yhdessä yössä.

Käännöstekstejä tehdessä Kari käännättää alkuperäisen tekstin sisällön pojillaan tai jollain muulla. Sisällön lisäksi hän pyrkii ottamaan huomioon myös alkuperäisiä vokaaleja samankaltaisen soinnin säilyttämiseksi. Tuoreimpia Klabbin käännöshittejä ovat norjalaisen Rolf Løvlandin ja irlantilaisen Brendan Grahamin You raise me up ja Toto Cutugnon Il treno va. Jälkimmäinen oli oikeastaan tilaustyö Cutugnolta tai siis hän kauppasi biisinsä Klabbille, kun herrat kohtasivat toista kertaa Lahden Viinijuhlilla 2002 ja kuuntelivat Karin autossa Olen suomalainen/L’italiano -duettonsa miksausta.

– Toto otti taskustaan uuden sinkkunsa ja sanoi kuuntelepas tämä. Hän sanoi, että hän toivoo, että sä sen levyttäisit ja tekisit tekstinkin siihen. Se oli musta niin hienoa, että joku maailmanluokan songwriter antaa mulle tommoisen jutskan.

Klabbi kiinnostui teksteistä vasta iän myötä, nuorempana melodia oli tärkeämpi. Koska koulussa oli tarjolla vieraaksi kieleksi vain saksaa, englanniksi laulaminenkin edellytti foneettisesti kirjoitettuja lunttilappuja, kun teksteistä ei vielä ymmärtänyt juuri mitään.

Kari Tapio miettii hetken vastausta kysymykseen, mikä on hyvä teksti.

– Hyvä teksti on semmoinen, joka juoksuttaa ihmisen komerolle laittamaan reumakerraston päälle, kun karvat nousee pystyyn! Se on siinä, en mä osaa enempää sanoa.

Yksi Kari Tapion rakkaimmista omista sanoituksista on Elämän virta (säv. Erkki Friman), duetto henkiseksi veljekseen kutsumansa Reijo Taipaleen kanssa.

– Se on sikäli kaksijakoinen juttu, että me olemme kuunnelleet Olavi Virtaa, se on ikuinen ja myös elämän virta on ikuinen, se vierii koko ajan, jos sitä tarkkaan sitä tekstiä kuuntelee…

Vaikka Elvisin jäsen onkin, Kari Tapio ei ole ehtinyt juuri seuraamaan Teoston asioita tai Elvisin edunvalvontatyötä saati käymään jäsentapahtumissa. Karille tekijätulot ovat enimmäkseen olleet vain mukavaa bonusta keikkatulojen päälle, mutta eivät toki ihan mitättömiäkään silloin kun omien tekstien tekeminen oli aktiivisempaa.

– Nyt on työn alla yksi käännösbiisi, joka ei ole vielä lentänyt roskakoriin. Vainio patistaa joka päivä, milloin sä ostat sen kynän…

– Ei niitä väkisin synny, esimerkkinä Rexin tango Tuoksusi sun, jolla aikanaan osallistuimme Tangomarkkinoiden sävellyskilpailuun. Puoli vuotta se oli se arkki siinä, Rexi oli antanut sävellyksen ja yhden tekstivihjeen: ”vaikka tuuli tuoksus viekin, ei voi sammuttaa sen liekin”. Puoli vuotta meni eikä mitään tullut, mä tuijotin aina sitä arkkia. Sitten mentiin kerran ruotsinlaivalle Pian kanssa, keikkamatka taikka joku muu. Naisethan käy aina noissa parfymeerioissa ja ne ottaa niitä eri jutskia tuohon. Se tökkäs mulle käden tohon nuuhkittavaksi ja sitten keksin sen nimen ”Tuoksusi sun”. Menin suoraan hyttiin ja kirjoitin A-osat siltä istumalta, B-osat sitten kotona.

Monessa haastattelussa Kari Tapio on jo todennut saaneensa kaiken mistä on haaveillut. Pari tärkeää haavetta on toteutunut tänä vuonna: kantrialbumi Viimeiseen pisaraan ja reissu Memphisiin ja Nashvilleen, jossa hän koki mm. Reba McIntiren stadionkonsertin.

Mikä panee vielä miehen lähtemään keikoille?

– Rakkaus musiikkiin, ei se sen kummempaa.

Kaikki lähtee hyvistä lauluista

Julkaistu

Jämsä on keikkaillut jo kolmekymmentä vuotta, vaikka mittarissa on ikää vasta 44. Hän ei odota liikoja, vaan katsoo rauhassa miten ura kehittyy. Vuodet ovat opettaneet hänelle, että on helpompi olla säveltäjä ja laulaja kuin ennustaja. Siksi hän jalat maassa odottaa tulevaa vuotta ja uuden levynsä ilmestymistä.

Kaikki alkoi Kokkolasta seitsemänkymmentäluvun loppupuolelta. Kai Jämsä soitti ja pelasi jalkapalloa. Jossain vaiheessa nuorukainen kuitenkin tajusi, että hänestä tulisi parempi soittaja kuin pelaaja. Remu oli tehnyt vaikutuksen poikaan ja siksi hänen oli ihan pakko saada rummut. Kai ei jaksanut kauaa kolistella, hän halusi eturiviin soittamaan ja laulamaan. Rummut peri isoveli Veli-Matti. Siitä alkoi kahden veljeksen ura. Veli-Matista tosin tuli opettaja, mutta hän jatkoi musiikin tekemistä, sanoittajana. Kai tiesi jo silloin mitä tahtoi ja sillä tiellä hän on edelleen.

– Olin neljäntoista kun Ronski Gang soitti paikalliseen musiikkiliikkeeseen, että he tarvitsevat lämppäriä. Kokkolassa meidät tunnettiin, ja siellä tiedettiin, että olimme aina innokkaita esiintymään ja työntämään nokkaamme joka paikkaan. Päästiin yhdelle keikalle soittamaan, mutta siitä ei kauaa mennyt, kun Ronski (Harry Sjöblom) soitti ja pyysi kesäkiertueelle mukaan.

– Siihen aikaan Ronskilla oli lämppäri, oma dj ja videotykkiesityksiä.  Ronski sanoi jossain vaiheessa syksyllä, että heillä on seuraavaksi kesäksi myyty keikkaa hyvin. Miten on Kaitsu, pystytkö irrottautumaan, vai painaako armeija päälle? Nauraen sanoin, että ensin pitäis käydä toi rippikoulu. Keikkaa oli ja sain rippikoulunkin käytyä viikossa erikoisluvalla.

– Ronskin kanssa bändimme Vocals teki keikkaa pari kolme vuotta. Vanhemmat ja koulu suhtautuivat hommaan ymmärtäväisesti. Sehän oli pääsääntöisesti viikonloppuhommaa. Se taisi niiden mielestä olla hyvä juttu, kun pojilla oli harrastus. Me oltiin itse ihan pikkupoikia, eikä nähty touhussa mitään varjopuolia. Mulle Ronski on ollut oppi-isä.  Näiden keikkojen kautta Jyrki Hämäläinen löysi meidät Suosikin kiertueille. Oltiin esimerkiksi Leena Nilssonin ja Kaija Kokkolan taustabändinä.

Itseluottamus kasvaa

Soittamisen palo oli niin vahva, että veri veti isompiin kuvioihin.  Kaija Kokkola etsi soittajia bändiinsä Helsingissä.  Kai muutti Helsinkiin, vaikka bändiä ei koskaan perustettukaan sellaisena kuin oli tarkoitus.  Pelkät musiikkikuviot ahdistivat, siksi päivätyö tuntui hyvältä vastapainolta soittamiselle.  

– Yhden roudarin tyttöystävä oli videovuokraamossa töissä ja sitä kautta pääsin sinne töihin. Olin opiskellut sähköasentajaksi ja tehnyt hetken niitä töitä, mutta se ei ollut minun juttuni. Tuntui, että videovuokraaja/muusikko/tekijä yhdistelmä sopi siihen hetkeen hyvin ja niin se sopikin.

– Niihin aikoihin perustimme seuraavan bändin, joka oli nimeltään Time. Bändi oli valtavan hyvä, mutta näin jälkeenpäin tuntuu, että ehkä kiinnitimme liikaa huomiota ulkomusiikillisiin asioihin. Se oli silloin tapana. Siksi Time ei oikein koskaan lähtenyt lentoon, mutta se opetti, että voisin tehdä omaa musaa. Se antoi itseluottamusta ja uskoa omaan juttuun.  Sitten perustettiinkin Oliver Twist -niminen bändi.  Se teki Polarvoxille ekan levyn, jossa oli vain mun omia biisejä.

Puolikuun aika

Vuonna 1991 Kai pyydettiin Puolikuuhun. Bändi oli tehnyt aikaisemmin yhden levyn, jota ei juuri noteerattu.  Se sai aikaan sen, että levy-yhtiö ja bändi päättivät mennä eri teitä. Puolikuu oli kuitenkin tehnyt tuottaja Janne Louhivuoreen vaikutuksen, hän uskoi bändiin ja lähti heidän matkaansa. Jannen vainu oli kohdallaan, ja bändi sai levytyssopimuksen Flamingolle.

Ensimmäisen levyn nimi oli Makeaa myrkkyä. Television merkitys levyjen ja bändien promootiossa oli jo siihen aikaan valtava. Puolikuun esiintyminen Levyraadissa aloitti menestystarinan, joka toi bändille kulta- ja platinalevyjä.  Puolikuu teki paljon keikkaa ja pohjusti sillä kenttäsuosiotaan, lehtien palstoilla heitä ei paljoa näkynyt. Kai näkee yhdeksi menestystekijäksi myös sen, että Puolikuu ei koskaan ollut ulkomusiikillinen bändi, vaan selkeä poppiyhtye.

Miten kaksi isoa biisintekijää Kari Pesonen ja Kai Jämsä mahtuivat samaan bändiin?

– Mä en ollut millään tavalla iso biisintekijä. Ekat omat biisit olin juuri tehnyt. Me mahduttiin samaan bändiin oikein hyvin, tuettiin toinen toisiamme. Bändi oli kaikille uusi juttu, ja se oli sellaista yhdessä tekemistä. Puolikuu oli mulle kasvun ja oppimisen aika biisintekijänä.

– Myöhemmin 2000-luvun alussa teimme Karin kanssa levyllisen lauluja yhdessä, meillä oli tarkoituksena julkaista duolevy.  Ne näkivät kuitenkin päivänvalon Puolikuun seuraavalla levyllä. Siihen aikaan meiltä tuli lauluja valtavia määriä, materiaalista ei ollut koskaan pulaa.

Omalla nimellä eteenpäin

– Tein paljon maalailevia biisejä. Laulutyylini muuttui ja lauloin paljon varovaisemmin, se oli sellaista hyminää.  Vein demoja levy-yhtiöön ja Wean Kimmo Kivisilta kysyi, olenko ajatellut koskaan esiintyä omalla nimelläni. Siitä ei kauaa mennyt, kun he soittivat ja sanoivat olevansa valmiita viemään asioita eteenpäin. Se oli hieno tunne, kun levy-yhtiö hehkuttaa haluavansa panostaa minun soolouraani.

– Eka sinkku oli Mun kaipuu ja se tehtiin esittäjänimellä K.A.I. Levyn nimi oli Valossa ja Varjossa. Puolikuu jatkoi ja minä lähdin soolouralle. Promo meni mukavasti, mutta levy ei myynyt kovin hyvin. Pääsin tekemään myös toisen levyn, mutta se monista syistä viivästyi ja tuli liian myöhään ulos. Täytyy kuitenkin sanoa, että olen edelleen ylpeä niistä kahdesta levystä.

– Halu tehdä omaa musiikkia vain kasvoi. Vaikka olen bändi-ihminen, niin veri veti tekemään omaa juttua. Pöytälaatikkoon oli kertynyt lauluja ja olin antanut niitä myös eteenpäin, joten päätös tuntui aika luonnolliselta. Olimme hyvän ystäväni Petri Auerin kanssa pitkään puhuneet bändin perustamisesta, joka tekisi vain sitä musaa mitä itse halutaan. Petri oli soittanut Guitar Slingersien kanssa. Perustimme Petrin ja Ari Sunellin kanssa Komboklubin. Ajatus oli, että soitetaan hyviä covereita ja omaa materiaalia. Keikkaa saatiin myytyä yllättävän hyvin. Eka sinkku oli Kasevan Tyhjää (Asko Raivio), joka on yhä edelleen ohjelmistossani. Siihen biisiin kiteytyy hienosti seitsemänkymmentäluvun melodisuus. Kasevan lisäksi tärkeitä vaikuttajia mulle ovat olleet Jouko ja Kosti, Fredi ja Katri Helena. Heidän lauluissaan melodiat ja sovitukset ovat aina olleet valtavan hienoja.

Yölinnun hovisäveltäjä

Vesa Kontiaisen kirjoittama kirja Lennetyt vuodet kertoo Yölinnun vaiheista. Kirjassa Kai Jämsä mainitaan Yölinnun hovisäveltäjäksi.

Yhden Suomen menestyksekkäimmän tanssiyhtyeen hovisäveltäjäksi pääseminen vaati ilmeisesti työtä jonkin verran?

– Lähettelin demoja levy-yhtiölle. Demot ajautuivat Yölinnun kuultaviksi Tomi Aholaisen kautta. Vasta kun sain suoran yhteyden Yölinnun Markus Kuusijoensuuhun, niin sieltä tuli palaute; olet tehnyt hienoja lauluja. Kirjan mukaan levy-yhtiö oli sanonut pojille, että eivät Jämsän biisit ole kelvanneet kenellekään, vaikka olin tehnyt paljon muillekin.  

– Haavoittumaton ja Preussinpunaista olivat ne Yölinnun suuret biisit, ne ovat muuten veljeni Vellun sanoittamia. Yölintu nosti minut biisintekijänä esiin ja siitä olen ikuisesti kiitollinen. He kohtelevat lauluntekijää kunnioittavasti ja hienosti.

Onko lauluja helpompi saada nykyään eteenpäin?

– Hitit tietysti aukaisevat aina uusia ovia. Kun laitan laulun eteenpäin, niin se otetaan tosissaan. Biisi myy viime kädessä itse itsensä, vanhat teot eivät kovin paljon siinä paina. Viime vuosina olen saanut uusia hienoja yhteistyökumppaneita. Tunnen, että emme toimi enää hiekkalaatikkotasolla, vaan olemme vakavasti otettavia musiikintekijöitä, niin ainakin toivoisin meihin suhtauduttavan.

– Yksi asia on muuttunut, teen paljon vähemmän kuin ennen. Yritän tehdä koko ajan sitä suurta laulua. Ikä ja kokemus tuovat mukanaan sen, että mitään puolivalmista en enää anna käsistäni pois. Joskus jää laulu tekemättä senkin takia, että tulee tunne, että tämän olen tehnyt jo aikaisemmin. Veli-Matti sanoi mulle jokin aika sitten, että on tää kummallinen ala. Sulla menee nyt kaikkien mittareiden mukaan hyvin ja silti biisejä on noin vaikea saada eteenpäin.

Olet sanonut, että tekstit ovat sinulle tärkeitä. Minkälainen on mielestäsi hyvä teksti?

– Hyvä teksti on tarinamainen. Olen vähän kyllästynyt kielikuviin, jotka eivät ala eivätkä pääty mihinkään. Kertosäkeistössä pitää olla joku hyvä sanonta, johon on helppo tarttua. Joskus keksin mielestäni hyvän melodian, josta olen innoissani. Olen sanonut silloin sanoittajalle, että tee tähän melodiaa parempi teksti. Laulusta tulee hyvä, jos se onnistuu. Hyvässä tekstissä on tarina, ämpärillinen rakkautta ja kaipuuta, ne ovat olleet minulle liikkeellepanevia voimia. Hitaat ja puolitempoiset biisit ovat sellaisia, joilla ihmiset saadaan sopivaan tunnetilaan.

Sooloura ja omat laulut

Jämsä on tullut jälleen tilanteeseen, josta haetaan uutta suuntaa. Soittaminen Muskan bändissä on jäämässä pikkuhiljaa taka-alalle. Oma sooloura omilla lauluilla on seuraava askel. Turhat kuvitelmat menestyksestä ovat jo karisseet vuosien aikana keikkamatkoille.  Menestys tulee, jos on tullakseen. Kai tekee keikkaa yksin, duettona tai bändin kanssa. Se antaa liikkumavaraa ja mahdollisuuden tehdä myös pienimuotoisia keikkoja.

– Olen miettinyt taas omaa soolouraani ja minkälaisia lauluja teen.  Se on selvä, että olen kauniiden ja melodisten laulujen tekijä ja laulaja. Se vaan on jotenkin se oma juttu.  Näen itseni aika hyvässä tilanteessa tällä hetkellä.  Kun mietin koko uraani, niin ainakin itsestä tuntuu, että olen koko ajan kehittynyt. Haluan uskoa, että monta suurta laulua on vielä tekemättä. Tosin uuden laulun tekeminen lähtee aina nollasta, ja joskus pelottaa se ajatus, jos lähde ehtyy, eikä lauluja synnykään. Toisaalta nykymusiikki on juuri sellaista, jota koen osaavani tehdä parhaiten. Iskelmän ja popin raja on hämärtynyt, ja se sopii minulle.  En ota paineita, teen näitä kuitenkin tietyllä tavalla itselleni.

– Itselleni yritän todistaa sitä, että osaan tehdä lauluja. Se on ikään kuin peli, jota pelaan itseni kanssa. Nälkä aina kasvaa, ja mietin joskus, että mä näytän vielä mulle itselleni, en muille. Kaikki lähtee aina hyvistä lauluista. Musiikin voima on onnistuessaan valtava.

Livesoittamista ei päihitä mikään

Julkaistu

Kärkisen ja Kallion edellinen levy Saman taivaan alla ilmestyi 2008, mutta seuraava ei välttämättä sisällä heidän omaa materiaaliaan.

Jiri Nikkinen kertoi tässä lehdessä jokin aika sitten, että kun keikat tekee hyvin ja tosissaan, homma myös kantaa hedelmää. Yhteydet keikkapaikkoihin pysyvät hyvinä, kysyntää riittää ja yleisö on tyytyväinen. Ile Kallion kokemus on sama, mutta viime aikojen taloudellinen epävarmuus on silti muuttanut kuvioita.

– Taantuma on näkynyt Kaijan ja minun duuneissa siten, että kun aiemmin keikoista suunnilleen 70 prosenttia oli bändin kanssa ja 30 prosenttia duona, niin nyt se on päinvastoin. Tai duokeikkoja on varmaan jo 80 prosenttia. Keikkoja on tullut tehtyä yllättävän paljon, kymmenkunta kuukaudessa, eli sellainen määrä että enempää ei edes haluaisi. Sitten meillä on yksi albumiprojekti, joka ei perustu omaan musaan. Materiaali on valittu ja kaikki on periaatteessa valmiina, mutta juttu ei vain tunnu lähtevän käyntiin. Syynä voi olla se, että duokeikoilla on ollut niin hauskaa.

Näyttääkö lähitulevaisuus samanlaiselta?

– Toivottavasti! Ihan hyvältä se tällä hetkellä näyttää. Nyt alkaa olla jo sellaista fiilistä, että oma keikkailuhistoria on aika hyvä työkalu. On tullut vedettyä sen verran pitkään, Kaijankin kanssa nyt jo varmaan 18 vuotta, että se selvästi kantaa hedelmää. Ajatuksena on aina ollut se, että keikka tehdään niin hyvin kuin pystytään, ja koen että jengi myös aistii sen.

Oma tuntumani on sen suuntainen, että livemusiikin merkitys vain kasvaa. Konserttielämystä ei nimittäin voi ladata netistä, vaikka levyt voisikin, eikä konkreettista paikallaoloa voi korvata millään.

– Aivan. Oma kokemukseni on, että jengi hakeutuu elävän musiikin pariin selvästi enemmän kuin muutama vuosi sitten. Ihmiset haluavat elämäänsä aitoja, vahvoja fiiliksiä. Albumien menekki on aika ymmärrettävistä syistä pudonnut rajusti: musiikkia on helppo ladata ja runsaudenpula on valtava, levyjä tulee yksinkertaisesti liikaa. Todella harvoin tulee minullekaan vastaan sellaista uutuutta, joka herättää tunteen että vau, tämän minä todella haluan. Mutta konsertti on aina jotain ainutlaatuista.

Miten muuten duosoittaminen sinänsä? Siinähän tavoitetaan parhaimmillaan aika huikeita intiimiyden tasoja, kun esiintyjiä on kaksi ja yleisö näkee ja kuulee kaiken minkä kumpikin tekee.

– Jos bändissä on rumpali ja basisti, äänen voima on välittömästi kovempi, ja siitä seuraa tiettyjä asioita. Soittajien suuri määrä tuottaa aina myös jonkinlaista etäisyyttä, tai ehkä etäisyys on väärä sana, mutta kontaktin taso on toinen. Pienessä akustisessa esityksessä kanssakäyminen on todella suoraa. ”Mä olen Ile, terve, mä soitan teille tässä muutaman biisin.” Olen vuosien aikana oppinut pitämään juuri siitä todella paljon. Meidän juttu tietysti toimii paljolti siksi, että Kaija on niin hyvä. Jos duon solistilla ei ole karismaa tai taitoa, voin sanoa että kusessa ollaan.

Entä duosoittamisen vastuullisuus? Tarkoitan sitä, että kun olet lavalla kahden, yleisö näkee ja kuulee kaiken minkä teet, etkä voi feidata hetkeksikään kenenkään taakse.

– No, vuosien varrella olen oppinut hyväksymään esimerkiksi sen, että virheitä tulee. Vääriä ääniä, rytmisiä mokia ja niin edespäin. Joskus tulee myös lyötyä kriittiseen paikkaan täysin väärä sointu. Olen suhtautunut niin, että kaikki tällainen on osa show:ta, siitä tehdään juttu. Olen kokenut että tällä tavalla sen voi kääntää voitoksi, ja useimmiten yleisö on sen jälkeen vielä enemmän mukana jutussa.

Tuosta tulee mieleen joku muusikko, jonka nimeä en nyt muista mutta joka sanoi että ammattimaisuutta mitataan nimenomaan siinä, miten toimii silloin kun asiat eivät suju.

– Aivan. Toinen vaihtoehto ongelmatilanteissa on se, että menee itse kipsiin. Voin kertoa, että sen jälkeen homma on todella hankalaa. Minusta musiikkia pitää tehdä tosissaan ja siihen pitää suhtautua vakavasti, mutta se ei tarkoita, että sitä pitää tehdä tosikkona. Pitää nähdä myös se, että musiikki on leikkiä: leikkiä äänen kanssa, leikkiä paikalle tulleen yleisön kanssa. Okei, ymmärrän että modernista taidemusiikista leikki voi olla kaukana. Pakko myöntää että vaikka kunnioitan sen maailman tekijöitä tosi paljon, se ei ole minun maailmani.

Sinun ja Kaijan duoon liittyy sellainen mielenkiintoinen seikka, että te olette pariskunta. En halua kuulla yksityiskohtia, koska ne ovat yksityisasioita, mutta menevätkö roolit koskaan sekaisin? Musiikkia tekeville ihmisille tulee erimielisyyksiä, samoin kuin pariskunnille, ja on helppo kuvitella että musiikkia tekevä pariskunta voi olla räjähdysherkkä yhdistelmä.

– Meillä on ollut Kaijan kanssa alusta asti niin hyvät kemiat nimenomaan duunin teossa, että mainitsemaasi ongelmaa ei ole. Tiedän että meidän tilanteemme on poikkeus – tunnen tapauksia joissa bändi voi joutua olemaan varpaillaan sen kanssa, miten bändissä olevalla pariskunnalla synkkaa sillä hetkellä. Meidän tilannetta saattaa helpottaa sekin, että sain jo nuorena jätkänä purkaa aikamoisen läjän ambitioita Hurriganesin kanssa. Sain olla nuorena rokkistara, ja se maailma on jo nähty. Enää ei ole tarvetta kisata siitä, kuka on iso tähti.

Kitaristi Kallio

Ile Kallion varhaisimpia kitaristisuosikkeja olivat muiden muassa Jimi Hendrix, Eric Clapton ja Buddy Guy. Siltä pohjalta syntyi osaaminen, joka herätti Remu Aaltosen kiinnostuksen Ilen ollessa vasta 16-vuotias. 54-vuotias Ile on edelleen innostunut instrumentistaan, mutta ote siihen on muuttunut.

– Pyrin soittamaan joka päivä, mutta en enää tässä iässä ala opetella uusia tekniikoita. Olen todennut, että sen duunin olen jo tehnyt. Sen sijaan pyrin saamaan musiikista ja kitaristeistakin viboja, ja totta kai omaan soittoon päätyy sitä kautta uusia elementtejä. Yksi viimeisimpiä vibantuojia on ollut akustinen australialainen kitaristi Tommy Emmanuel, joka kävi Suomessakin viime keväänä. Siinä on todella, todella mahtava jätkä. Aivan mykistävä. Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat edelleen siten, että tulee treenattua jotain uusia asioita, mutta ei mitenkään ohjelmallisesti enää. Sama juttu silloin, kun olin nuori mies ja Eddie Van Halen tuli kuvioihin. Totesin että sitä tekniikkaa en ala treenata, siihen minusta ei ole, mutta kyllä siitä silti jotain tarttui mukaan, oli se niin mahtavaa.

Onko sinulla varhaisimpien suosikkien lisäksi paljonkin näitä ns. vanhempien aikojen löytöjä?

– Onhan niitä. Alkuaikojen Dire Straits esimerkiksi, vaikka muistan miten jotkut ihmettelivät, että mitä hienoa siinä Knopflerin soitossa muka on. Ja paitsi että Knopfler on kova kitaristi, hän on myös erinomainen tekstittäjä ja biisintekijä! Tämän hetken nuori polvi on tietysti aivan saakelin hyvää, ne kaverit osaavat soittaa mitä vain. Heiltä irtoaa myös Eddie Van Halenin tekniikka, koska se on ollut heille olemassa jo silloin, kun he olivat pikkupoikia. Aikuisena oppiminen on ihan eri juttu. Mutta on pakko myöntää, että en löydä uuden polven soittajista enää pioneereja. No, harvoinhan niitä ylipäänsä tulee…

Miten kuvailisit ylipäänsä aktiivisuuttasi tässä asiassa? Missä määrin etsit uusia juttuja?

– En ole jatkuvasti googlaamassa uusien kitarajuttujen perään. Kyllä se menee niin, että jos kuulen jotain, mihin huomio kiinnittyy, perehdyn siihen sitten. Heti tulee mieleen Muse-yhtye, jonka keikalla en käynyt, vaikka olisi pitänyt. Yksi kaveri kehui sitä, ja tulin sen jälkeen viettäneeksi päivän Youtuben ääressä Musea katsellen. Hyvin erikoista musaa, hienoa progepoppia, vai miten sitä pitäisi kuvailla. Kun sitä kuuntelee, siitä voi tietysti olla pitämättä, mutta minusta olisi kertakaikkiaan väärin mennä sanomaan, että se on huonosti tehtyä tai että siinä ei ole pointtia.

Lavan takana peloissaan

Ile Kallio oli Hurriganesissa peräti kolmeen otteeseen: bändin ensimmäisessä kokoonpanossa, sitten Albert Järvisen korvaajana ja lopulta Janne Louhivuoren korvaajana. Yhtyeestä on puhuttu niin pitkään ja paljon, ettei historiikin kertaaminen ole mielekästä. Mutta kun Ileltä kysyy, mikä asia nousee Hurriganesista vahvimmin mieleen, hän on alkuun hetken hiljaa.

– Mielleyhtymiä on niin paljon, ettei mikään yksittäinen nouse ylitse muiden. Mutta koska Hurriganes oli livebändi, siis livenä selvästi parempi kuin levyllä, mieleen nousee helposti siihen liittyviä asioita. Esimerkiksi se, kun meillä oli syyskuussa 1977 konsertti Tukholman Gröna Lundissa. Siellä on hemmetin iso päälava, ja meillä oli yleisöä ehkä 13 000. Siellä on backstagella sellainen kaiutinsysteemi, josta nimetön ääni sanoo: ”half an hour to showtime, fifteen minutes to showtime” ja niin edespäin. Viiden minuutin kohdalla piti mennä lavan taakse. Meillä oli takana Ruotsissa tehty kesäkiertue, joten isot lavat olivat tuttuja, mutta jostain syystä tuona iltana siellä lavan takana alkoi pelottaa aivan perkeleesti. En tajua mistä se johtui. Yleensä olen ennen keikkaa vähän levoton, se kuuluu asiaan, mutta silloin todella pelkäsin. Ensimmäiset kaksi-kolme biisiä oli pakko juosta pelkoa karkuun ja saada juttu jotenkin käyntiin. Hirveä lavashow siis päälle. No, ilta kääntyi meille voitoksi, ja se oli mahtava keikka. Mutta tällainen muisto nousi nyt. Toinen ilmeinen vastaus kysymykseesi on tietysti Remu.

Hurriganes on Dingon ja ehkä Hanoi Rocksin ohella niitä harvoja suomalaisbändejä, joihin liittyy jopa ns. elämää suurempaa mystiikkaa. Kun sinä kuulet Ganes-juttuja, tuntuuko sinusta koskaan että ihmiset puhuvat jostain ihan muusta bändistä kuin siitä jossa sinä olit?

– Välillä kyllä tuntuu. Hardcore-fanit ovat tulleet minultakin kysymään ties mitä siltä pohjalta, että heillä on joku tarina ja he haluavat tietää onko se totta. Ja ne tarinat ovat joskus aivan älyttömiä. Minun on pitänyt opetella oikea suhtautuminen tuohon ilmiöön: ihmisillä on täysi oikeus käsityksiinsä, koska bändi on ollut monille elämän kovin juttu. En minä oikein voi lähteä rikkomaan toisten käsityksiä, ei siihen ole oikeutta.

Tuosta tulee mieleen Jethro Tullin johtohahmo Ian Anderson, joka on sanonut että hänen piti opetella puhumaan omista biiseistään oikealla tavalla. Ei voi mennä julkisesti moittimaan jotain mistä ei itse enää pidä, koska se on kuitenkin jollekin fanille todella rakas. Kuulostaako tämä tutulta?

– Olen kokenut aivan samaa. Muistan esimerkiksi sen, kun puhuin Hannu Leidenin kanssa studiossa Hurriganesista ja tulin sanoneeksi muistaakseni Hot Wheels -albumista, että se olisi voinut olla paljon parempikin. Hannu kysyi heti että mitä minä oikein lässytän, sehän on helvetin kovaa kamaa. Ja hän jatkoi että minulla ei ole oikeutta tuomita sitä bändin sisältä niin kuin olisin bändin ulkopuolinen. Jäin oikein miettimään asiaa ja totesin että siinä on iso totuus. Kun on bändissä sisällä ja hieroo niitä biisejä, niihin ehtii kyllästyä ja niiden virheet ja puutteet ovat itselle tosi selviä. Mutta ulkopuolisille eivät. Kun biisi on pantu levylle ja myyty, se ei ole enää bändin omaisuutta siinä mielessä, että bändin mielipide olisi yhtään oikeampi kuin kenenkään muun.

Hana auki ja kiinni

Ile Kallio ja Kaija Kärkinen ovat julkaisseet kymmenen levyä, jotka on säveltänyt Ile ja sanoittanut Kaija. Hurriganes-aikoina biisien tekeminen oli sitä, että luotettiin Remun intuitioon: Ile soitti Remun kanssa ja vaihtoi sointua Remun nyökkäysten pohjalta joko ylös tai alas. Ilen mukaan Remulla oli erinomainen korva rock-ideoille, mutta tekninen osaaminen ei riittänyt ideoiden ilmaisemiseen millään muulla tavalla.

Nykyään säveltäminen on järjestelmällisempää ja Ilen iloksi myös varsin joustavaa.

– Olen aika nopea tekemään biisejä, ja ne syntyvät yleensä luistavasti. Kun idea nousee, saan useimmiten koko rakenteen selväksi kerralla, tai hahmotelman ainakin. Tosin on minulla minidisceillä myös introja ja kertosäkeitä. Aina välillä ne pitää kuunnella läpi, ja useimmiten ne tulee heitettyä pois.

Teetkö biisejä kausittain vai koko ajan?

– Kausittain. Minulla on selvästi sellaisia aikoja, että materiaalia syntyy, ja sitten se kertakaikkiaan loppuu. Hana menee kiinni. Kun hana on kiinni, sen tuntee: jos yrittää väkisin vääntää jotain, huomaa nopeasti että se ei kertakaikkiaan onnistu. Iän myötä tilanne on muuttunut siten, että hana on lyhyemmän aikaa auki ja pysyy sitten pidempään kiinni.

Onko koskaan tuntunut, että hana ei enää aukea uudelleen?

– Ei. Enkä myöskään pelkää sitä. Sen täytyy johtua siitä, että tein vuodesta 1984 kaikenlaista tilausmusaa aina 2000-luvun alkuun. Tilaustyöt olivat tietysti sellaisia, että ne piti kertakaikkiaan tehdä: sovittiin budjetti ja aikataulu ja homma tehtiin siltä pohjalta. Ei auttanut selittää, että nyt ei oikein ollut fiilistä. Näiden töiden jälkeen olen osannut luottaa siihen, että kyllä se kone aina käynnistyy.

Tarvitsetko nykyään deadlinea?

– Epäilemättä tarvitsen, jossain mielessä ainakin. Deadlinet eivät yleensä ole päivämääriä, vaan ne toimivat siltä pohjalta, että pitää saada biisejä valmiiksi vaikka levyä varten. Saatan ottaa minidiscit mökille mukaan ja sulkeutua sinne muutamaksi päiväksi. Jos tällaisena kautena syntyy vaikka viisitoista raakiletta, niistä käytetään lopulta ehkä kymmenen.

Esitättekö te Kaijan kanssa uusia biisejä ennen kuin ne päätyvät levylle?

– Joo. Kun uutta matskua syntyy, se otetaan kyllä käyttöön keikoilla ja katsotaan, miten se näyttää toimivan. Jos jengi innostuu tuntemattomasta biisistä, se on yleensä merkki siitä, että siinä on jotain.

Kun sinulla on soittajakokemusta jo huomattavan paljon, niin tuntuuko että joudut välttelemään omien ideoiden toistamista?

– Totta kai. Muutaman kerran on käynyt niinkin, että olen antanut Kaijalle demon tekstitettäväksi ja hän on todennut että hei, tämähän on vanha biisi. Sen jälkeen on kaivettu joku vanha levy esiin, ja olen joutunut toteamaan että ei perkele, näinkö tässä kävi. Minähän teen aika yksinkertaista musiikkia, enkä edes osaa tehdä vaikeaa, joten kyllä tietynlaiset asiat väkisinkin toistuvat. Mutta minusta itseltään saa lainata!

Helpottaako kokemus säveltämistä, vai vaikeuttaako se?

– Kyllä se on sekä että. Toisaalta tulee useammin epäilleeksi ideoitaan tai miettii, ovatko ne vain vanhan toistoa. Toisaalta sitten kokemus tarjoaa juuri noihin tilanteisiin vaihtoehtoisia ratkaisuja, koska kaikenlaista on jo tullut koettua ja kokeiltua. Kokemus on opettanut myös sen, että rohkeutta voisi olla enemmän. Tulee mieleen vaikka Neil Young, jolla on aivan yksinkertaisissa biiseissä välillä sellaisia melodioita tai sointuja, että väkisinkin joutuu miettimään että mistä helvetistä ne on keksitty. Mutta kaiken kaikkiaan pitää sanoa että olen tyytyväinen. Yritän tehdä kaiken niin hyvin kuin pystyn, mikä on minusta tärkeää. Viihdyn tässä hommassa. Eikä livenä soittamista päihitä mikään!

Laulaja-lauluntekijä

Julkaistu

Rootsiin hurahtanut

– Olen saanut käteeni hyvät avaimet tähän hommaan. Ja ollut onnekas. Yksi juttu on sysännyt seuraavaan, ja olen voinut tehdä työkseni sitä, mitä mielestäni parhaiten osaan. En tiedä mitään muista ammateista, sanoo Ninni. Hoedown-yhtyeen jäsen ja kolmen soololevyn biisinikkari on viime vuosina kaivautunut syvälle juurimusiikkiin.

Ninni Poijärvi syntyi vuonna 1974 muusikkoperheeseen. Molemmat vanhemmat työskentelivät klassisen musiikin soittajina. Viisi vuotta vanhempi isoveli aloitti muusikon uransa rokkarina. Kotona soi monipuolinen musiikki, eikä mitään tyyliä ”dissattu”. Ninni aloitti nelivuotiaana viulunsoiton – ei siksi, että olisi käsketty, vaan siksi, että halusi.

– Vanhemmillani oli luonnollisesti paljon muusikkotuttuja, ja onnekseni sain siksi mahdollisuuden käydä yksityistunneilla pitkään. Ihan aluksi olin kolmen hengen ryhmässä, jossa pyörittiin ympäri huonetta ja välillä soitettiin. Sellaista sovellettua Suzuki-metodia se oli. Noin ylipäätään sellainen leppoisa, omilla ehdoilla tapahtuva edistyminen sopi minulle. Vältyin musiikkiopiston pakollisten matineoiden ja tutkintojen aiheuttamilta suorituspaineilta ja traumoilta. Ensimmäisen viulututkinnon tein vasta joskus yläasteikäisenä, Ninni muistelee.

Hän opiskeli musiikkiopistossa kylläkin pianoa. Sibelius-Akatemiassa Ninni aloitti 1993, pääinstrumentteinaan viulu ja afroamerikkalainen laulu.

– Eräs lauluopettajistani oli Aija Puurtinen, yksi parhaista opettajista ikinä. Lisäksi opiskelin pianonsoittoa sekä bändisoittimia, kuten kitaraa ja rumpuja, mutta ei se rumpalointi oikein sujunut.

Ninni vietti Akatemiassa aktiivisesti kuusi vuotta, ja tuo aika oli täysipainoista musiikkiaineiden opiskelua. Musiikkikasvatuksen tutkintoa hän ei koskaan suorittanut, koska ei kokenut musiikinopettajan ammattia yhtään omakseen.

– Oman musiikin teko ja oma musiikillinen ilmaisu on aina ollut kiinnostavampaa. Siinä aloin kehittyä kunnolla oikeastaan vasta sitten, kun vapautin itseni täysin opiskeluista.

J. Karjalainen ja Coenin veljekset

Ninni Poijärven kaksi tärkeää musiikillista vaikuttajaa ovat J. KarjalainenO Brother, Where Art Thou? Karjalaisen tuotannosta Ninnin valloitti ensimmäisenä albumi Varaani (1986). ja elokuva

– Sitä kuuntelin päivätolkulla putkeen, ja osasin kaiken ulkoa etu- ja takaperin. En tietenkään vielä silloin, vähän päälle kymmenvuotiaana, osannut eritellä, mikä siinä kolahti. Mutta Karjalainen saa suomen kielen svengaamaan tavalla, jollaista en ollut silloin missään muualla kuullut. Hänen tapansa fraseerata on  takuulla vaikuttanut biisintekooni, samoin hänen tekstimaailmansa.

Paljon ensikolahdusta myöhemmin Ninni tutustui esikuvaansa yhteensattumien kautta, ja pääsi jamittelemaan tämän julkaisemattomia Lännen-Jukka -biisejä. Kun Karjalainen sitten pisti biisit levylle, Ninni pyydettiin mukaan keikoille.

– Tämä oli yksi niistä kerroista, kun satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja onnekas, Ninni hymyilee.

Ninnin aikuisiän ehkä isoimman musiikillisen tajunnanräjähdyksen aiheutti leffa O Brother, Where Art Thou? (Voi veljet, missä lienet?), joka ilmestyi vuonna 2000. Coenin veljesten komediassa seikkaillaan 1930-luvun Amerikassa, ja soundtrack on sen mukainen. Ninni kertoo, että juurimusiikki oli alkanut kiinnostaa häntä jo aiemmin, ja viimeistään leffan nähtyään hän ihastui siihen täysin. Ninni hoksasi muitakin uusia musiikillisia innoittajia, sellaisia kuin Alison Krauss, Julie ja Buddy Miller sekä Gillian Welch.

Esikoislevy Viideltä

Samoihin aikoihin, kun Ninni alkoi olla jo melkoisen ihastunut roots-musiikkiin ja pienimuotoiseen ilmaisuun, työstettiin hänen ensimmäistä soololevyään. Se omin juttu muhiskeli alitajunnassa, mutta ei ehtinyt vielä kirkastua, ennen kuin esikoisalbumi Viideltä julkaistiin maaliskuussa 2002.

– Popsävyinen levy, jossa on rippeitä 90-luvun musiikkiteollisuudesta. Käytettiin jopa sekvenssereitä, mitä en tänä päivänä missään tapauksessa haluaisi. Oli torvia ja viuluja… ajattelin silloin ehkä, että mitä isompaa sen hienompaa. Sittemmin makuni on muuttunut ihan päinvastaiseksi; mitä pienimuotoisempaa, sen parempaa, Ninni toteaa.

Esikoisalbumi ei ole aikoihin käynyt tekijänsä omassa levysoittimessa. Sen tekeminen oli kuitenkin tärkeä vaihe elämässä, koska Ninni sai astuttua ison kynnyksen yli, ja tuotua omia biisejään esille.

– Olisi ihan tyhmää katua sen levyn tekemistä. Ehkä ajankohta oli kuitenkin vähän liian aikainen. Jos Viideltä olisi tehty vaikka vuotta myöhemmin, se olisi kuulostanut ihan erilaiselta.

Vapaapäivä ja Virta

Ninni Poijärven toinen sooloalbumi, Vapaapäivä, julkaistiin marraskuussa 2005. Tästä albumista Ninni on innostuneempi kuin esikoisestaan, koska sitä tehtäessä hän oli jo syvemmällä juurimusiikissa ja omassa jutussaan.

– Muistan olleeni tosi tarkkana siitä, että levy kuulostaa sellaiselta, mitä haluan. Vapaapäivä on ihan erilainen kuin Viideltä, laulua myöten. Jos näitä levyjä vertaisi, voisi luulla, että niissä laulaa eri ihminen.

Pääosa levyn kappaleista on Ninnin omia. Muita levyn laulunkirjoittajia ovat J. Karjalainen (biisi Myrskypääsky) sekä Mika Kuokkanen. Mikan ja Ninnin yhdessä kirjoittamia biisejä löytyy myös.

– Biisintekoyhteistyömme sujuu yllättävän hyvin, vaikka pariskunta ollaankin, Ninni naurahtaa.

Tuottajina toimivat Ninni, Mika sekä Olli Haavisto. Albumilla taituroivat Ninni (viulu, haitari), Mika Kuokkanen (akustinen kitara), Olli Haavisto (dobro, pedal steel, lap steel), Jarmo Nikku (akustinen kitara, mandoliini, minitwelwe), Pekka Gröhn (basso, urut, rhodes, harmooni), J. Karjalainen (banjo, huuliharppu), Mikko Hassinen (rummut) ja Topi Kurki (rummut). Osa muusikoista on Ninnin soittajakollegoita rootsbändi Hoedownista, missä Ninni on mukana laulajana, viulistina ja haitaristina.

Ninnin kolmas sooloalbumi, Virta (2008), sai alkunsa sangen mukavissa fiiliksissä ja olosuhteisssa. Se tehtiin Janne Haaviston ehdotuksesta New Yorkissa Woodstockissa, Levon Helm Studiolla, jota isännöivät The Band -yhtyeen rumpali Levon Helm sekä paikan sielu, ääniteknikko Justin Guip. Virta äänitettiin kahdessa päivässä, livenä, ja suurin osa levyn raidoista on ensimmäisiä tai toisia ottoja.

– Siellä me oltiin, hyvä ryhmä kaukana kotoa. Kännykät ei toimineet, eikä kenelläkään ollut kiire muihin puuhiin. Sitouduttiin hommaan pariksi päiväksi. Se oli hyvällä tavalla vanhanaikaista levyntekoa. Kaikki biisit ei olleet sinne mennessä ihan valmiita, tekstien kanssa tein vielä viime hetken muutoksia. Levylle tuli kivaa tuoreutta, Ninni tuumaa.

Kotosuomessa sitten miksattiin loppuun, ja tehtiin joitain jälkiäänityksiä, mm. J. Karjalaisen osuudet (huuliharppua, banjoa ja laulua). Amerikkaan levytyshommiin matkasivat Ninnin kanssa edellisen levyn soittajaporukasta Mika Kuokkanen, Olli Haavisto, Pekka Gröhn, ja uusina ninnilevyttäjinä rumpali Janne Haavisto, basisti Tom Nyman ja kitaristi Jarkka Rissanen.

Levon Helm -studiolla on äänitetty myös ensi vuonna julkaistava Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen englanninkielinen yhteislevy, joka sisältää pariskunnan yhteisten suosikkilauluntekijöiden biisejä uudelleen sovitettuina.

Pienesti ja sydämellä

Ninnillä ei ole aavistustakaan soololevyjen kaupallisesta menestyksestä.

– Virta-levyn tekemiseen meni kai suht paljon omaa rahaa, ja Esekiltä tuli siihen ihan hyvin tuotantotukea. En minä tiedä, olenko päässyt siinä omilleni. Ei minua kiinnosta sellaiset asiat kuin myyntiluvut. Tai radiosoitto. Levytykset ovat dokumentteja siitä, missä itse kulloinkin menee muusikkona.

– Minulle riittää, että on sopiva määrä kuulijoita, jotka ehkä ostaa seuraavankin levyn. En ikinä haluaisi sellaiseen asemaan, että olisin julkisuuden henkilö, joka tunnistettaisiin kadulla. Edustamani musiikkityylin, rootsin, kuulijat ovat onneksi jalat maassa -tyyppejä, eivätkä mitään yltiömäisiä fanittajia.

Tärkeintä Ninnille on tehdä asioita, joista itse pitää. Tämä periaate on johtanut siihen, että  toimeentulon kannaltakin merkittäviä juttuja on tullut jätettyä taakse. Esimerkiksi lauluyhtye Club for Five. Ninni jättäytyi sen riveistä toisen soololevyn julkaisun aikoihin, koska lauluyhtye vei paljon aikaa, eikä ollut ihan sataprosenttisesti oma juttu.

– En ole halunnut olla vain vokaalityöläinen, enkä keskittyä yhteen pääjuttuun. Tai sanotaan nyt niin, että päähommikseni ovat, juurimusiikin löydyttyä, muodostuneet Hoedown-yhtye ja oma sooloura.

Tovi sen jälkeen, kun Ninni oli lähtenyt Club for Fivesta, hän saikin kiinnostavia hommia esikuvansa J. Karjalaisen Lännen-Jukka -projektista.

– Olin juuri, onnekseni, järjestänyt itseni sellaiseen tilanteeseen, että minulla oli aikaa lähteä Lännen-Jukka -hommaan mukaan. Ajattelen, että kun tekee valintoja sydämellään, asiat järjestyvät hyvällä tavalla.

Impulsiivinen biisintekijä

Ninni Poijärvi muistelee tehneensä lauluja aina. Kouluaikoina hän tykkäsi tehdä tuttuihin biiseihin uusia tekstejä.

– Siitä on varmaan ollut jotakin hyötyä myöhempää laulunkirjoittamista ajatellen. Samoin runojen kirjoittamisesta, mitä olen aina harrastanut. Ensimmäiset ihan oikeat biisini tein 90-luvun lopulla. Kieli oli ensin englanti, mutta sitten huomasin saavani enemmän irti suomesta.

Kysymykseen ”miten laulusi syntyvät”, Ninni vastaa, että ”mystisesti tajunnanvirrasta”. Laulunteko on impulsiivista, eikä siihen liity rutiineja. Inspiraatio voi iskeä missä vain ja milloin vain. Laulunteko on Ninnille alitajunnassa syntyneen materiaalin purkamista.

– Ensimmäisen levyn biiseissä oli kyllä ensin teksti, sitten pianon kanssa tehty sävellys. Tavoittelin ehkä jotain soulin ja jazzin sointumaailmaa, koska ajattelin silloin, että vain se on hienoa.

Vapaapäivä-levyn sävellykset ovat yksinkertaisempia. Suunnanmuutokseen vaikutti juurimusiikkiin tutustuminen sekä se, että Ninnillä ei tuolloin ollut kotona pianoa. Hän alkoi tehdä biisejä kitaralla: Eli niillä soinnuilla mentiin, mitä osattiin.

– Säveltämiseeni on vaikuttanut paljon myös Lännen-Jukka -materiaali. Opettelin viulunsoiton old time -tyylillä ja tajusin sen yksinkertaisuuden rikkauden. Oivalsin, ettei laulun tarvitse olla monimutkainen, ja silti se voi toimia ja svengata loistavasti. Sieltä on vähän kuin varkain hiipinyt omien biisien tekoonkin, se yksinkertaisuus.

Ninni ei pidä kiirettä seuraavan soololevyn kanssa, vaikka biisejä alkaa olla valmiina jo ihan mukavasti. Hän ei aiokaan tehdä isoa määrää lauluja, joista sopivimmat valitaan levylle, ja joista loput jäävät pöytälaatikkoon. Ninni kirjoittaa valmiiksi asti vain ne laulut, jotka tuntuvat heti hyviltä.

Virta lähti liikkeelle Frasierista

Inspiraatio lauluntekoon voi iskeä missä ja milloin vain. Virta-levyn nimibiisin synnystä Ninni kertoo:

– Katsoin Frasier-sarjan päätösjaksoa, jossa Frasier jäähyväispuheessaan sanoi ”Annan virran kuljettaa”. Se lause sai minut jostain syystä tosi liikuttuneeksi, ja laulu syntyi varsin nopeasti tuon lauseen ympärille. Rakastan merta ja sen symboloimaa vapautta ja mahdollisuutta lähteä kauas.

– Tämä oli myös tällainen oman elämäni ohjenuora: Kun tekee itse valinnat elämässään, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä, hyviä tai huonoja, seisoo tekojensa takana eikä voi syyttää muita.

Virta

(säv. ja san. Ninni Poijärvi)

Ulapalla näen purjelaivan valkean

niin kauniisti se näyttää tuulen mukaan kulkevan

mä olen onnellinen näin mut silti tahtoisin

ulapalla laivan kanssa olla minäkin

Koillisesta tuulee, otan suunnan lounaaseen

en tiedä vielä tarkkaan että minne tästä meen

haikea on lähtee, vaikeampaa odottaa

silloin pitää mennä kun on alla vapaa maa.

Annan virran kuljettaa

menen minne tuuli vie

Ja jos jossain suunta katoaa

löytyy jälleen uusi tie

Taivaalla loistaa mulle tähdet ja kuu

ne ovat aarteitani joihin valo heijastuu

Tänä yönä kaikki ne sun kanssasi jaan

huomenna taas aarteet voidaan jakaa uudestaan

Sä voit tulla mukaan mun kanssa matkaa jatkamaan

kunhan muistat että olen luotu kulkemaan.

Minun on myös sinun, mutta tiedä kuitenkin

et kahleita voi koskaan laittaa näihin jalkoihin

Annan virran kuljettaa…

Ninnin levysuosikkeja

Carole King: Tapestry

– Carole King on mielestäni yksi hienoimpia laulunkirjoittajia. On ällistyttävää ja melkein yliluonnollista, että joku on onnistunut tekemään yhdelle levylle niin monta täydellistä biisiä.

Jackson Browne: Running on empty

– Yksi hienoimpia levykokonaisuuksia joita on olemassa.

Sheryl Crow: The Globe Sessions Tour Edition

– Tämä erikoispainos sisältää kaksi huikeata levyä Sherylin kultakaudesta. Toinen levyistä, se erikoispainos siis, on Kanadalaisessa kirkossa duona äänitetty upea livelevy.

Gillian Welch: Revival

– Gillian edustaa yksinkertaisen musiikin täydellistymää. Tätä kuunnellessaan tajuaa uudestaan ja uudestaan, ettei turhia kikkoja tarvita lainkaan.

Julie Miller: Broken Things

Buddy & Julie Miller : Buddy & Julie Miller

– Julien herkkä laulu ja sävellystyyli pysäytti kertaheitolla, kun kuulin hänen musiikkiaan ensimmäistä kertaa. Molemmat levyt ovat mestariteoksia.

J.Karjalainen: Varaani, Lumipallo ja Villejä lupiineja

– Karjalaisella on muitakin erittäin hienoja levyjä, mutta näitä on tullut kuunneltua eniten. Nämä kolme ovat teinivuosinani käyneet ahkerammin levysoittimessa kuin mikään muu sen ajan musiikki.

Lisäksi Ninni haluaa mainita Heimo Haiton elämästä kertovan kirjan Viuluniekka kulkurina.

– Kirjan filosofia, ja ajatus elämästä ylipäätään, on kauneinta mitä tiedän. Yritän lukea kirjan vähintään kerran vuodessa että muistaisin, mistä kaikesta pohjimmiltaan on kysymys.