”Mutta poikahan kuulee!” Näin totesi kapellimestari Nils-Eric Fougstedt Sibelius-Akatemian pääsykokeissa syksyllä 1958, ja siitä alkoi Henrik Otto Donnerin muodollinen musiikinopiskelu. Oman kertomansa mukaan hänellä ei ollut oikeastaan mitään tajua mistään mitä tilaisuudessa kysyttiin, mutta kun Fougstedt sitten lopuksi löi pianosta soinnun ja kysyi parikymppiseltä pojalta, että ”tiedätkö mikä tämä on”, niin Otto vastasi että ”F-molli”.
Juuri ennen Talvisodan alkua marraskuussa tamperelaiseen, ruotsinkieliseen tehdasporvaristokotiin syntynyt Otto sai viettää hyvin virikkeellisen lapsuuden. Paljonkin ympäristöstä poikennut koti oli musikaalinen; äiti antoi pianotunteja, ja isä oli taitavana pidetty amatööriviulisti. Otto ilmaisi myöhemmin olevansa lapsuudenkodilleen hyvin kiitollinen, sillä ”siellä opetettiin keskustelemaan ja hankkimaan tietoa”. Perheen keskusteluissa ei tehty jakoa vanhempiin ja lapsiin, vaan jako sen mukaan kenen mielipiteet kestivät tarkastelua ja kenen ei. ”Opin olemaan uskomatta minkäänlaisia auktoriteetteja” hän kertoi, ja tällainen ”terveen tapainen anarkismi” oli Otossa hyvin leimallinen piirre. Hän oli oppinut kysymään, että oliko joku asia niin kuin sanottiin, ja usein huomannut, ettei niin sitten ollutkaan.
Soittamisen Otto aloitti viululla, sitten pianolla, mutta ei innostunut kummastakaan. Teininä tuli eteen jazz, ja koulukavereiden kanssa arvonnan kautta käteen trumpetti, kun piti perustaa sekstetti Arne Domneruksen levytyksen mukaan. Ensimmäiset ammattimaiset keikkansa Otto soitti kesällä 1957 tamperelaisessa ravintolassa. Päätöstä ryhtyä musiikin ammattilaiseksi hän perusteli minulle 70-vuotisjuhlintansa yhteydessä vakuuttavin äänenpainoin lainaamalla aluksi Bertolt Brechtiltä: ”Es ist die sexuelle ewigkeit, eli se johtuu seksuaalisesta vietistä”.
Omien sanojensa mukaan Otto halusi oppia kirjoittamaan käyttömusiikkia, jotta voisi elättää itsensä radio-, filmi- ja tv-töillä. Hän pystyi melko nopeasti ottamaan sävellyksen pääaineekseen. Kiinnostus kuitenkin myös kokeilevaan konserttimusiikkiin heräsi Joonas Kokkosen vaikutuksesta, ja Otto siirtyi opiskelemaan joksikin aikaa ulkomaille. Tultuaan takaisin hän yhtäältä järjesti erilaisia happeningeja puistoissa ja taidegallerioissa, mutta liittyi myös rumpali Christian Schwindtin jazzyhtyeeseen, mikä muodostui yhdeksi modernin suomalaisen jazzin kulmakivistä. Jatkoksi hän perusti oman yhtyeensä, Otto Donner Treatmentin.
Säveltäjänä Otto työskenteli etenkin teattereissa, myös radion puolella. Suomalaisen elokuvan suuressa murrosvaiheessa 60-luvun puolivälissä oli yhtenä keskeisimpänä säveltäjänimenä nimenomaan Otto Donner. Jo 60-luvun alussa hän oli työskennellyt Eino Ruutsalon kokeellisissa, nykyään jo legendaarisissa lyhytelokuvissa. ”Ruutsalolle oli sanottu, että olen nuori ja villi kokeilija, joka ei pelkää mitään”, muisteli Otto yhteistyön alkua.
Aikalaiskollega Kaj Chydenius toimi yhtenä innoittajana siihen, että Otto yhdessä Schwindtin ja Atte Blomin kanssa perusti Love Records -yhtiön vuonna 1966. Aika oli heidän puolellaan, ja Oton näkemyksen mukaan ”Loven perustaminen olikin enemmän tilanteen sanelema välttämättömyys kuin oma suuri oivallus”. Kauaskantoisesti merkittävintä jälkeä syntyi Loven toimesta siinä, että rock-musiikkia (jota tuolloin kutsuttiin popiksi) alettiin meillä ensimmäistä kertaa tuottaa levytyksinä taiteellisin päämäärin. ”Pop oli 60-luvulla asia, jota piti ajaa”, on Otto todennut.
Vuonna 1970 Otto siirtyi neljäksi vuodeksi Yleisradioon, radion viihdepäälliköksi. Yksi asia, mistä hänet niiltä vuosilta muistetaan, on suositun, yleisöäänestykseen pohjautuneen Lista-ohjelman lakkauttaminen. Oton myöhemmän analyysin mukaan ylipolitisoituminen sotki hyvän asian: ”Demokratia vääristyi sanelupolitiikaksi, joka tuhosi radionkin”. Hän ei pitänyt itseään poliittisesti aktiivina, mutta tunnustautui vasemmistolaiseksi, ”sellaiseksi, jotka tuntevat aatteellista kodittomuutta”. Vasemmistolaisuus oli hänelle pyrkimistä oikeudenmukaisuuteen, ja asennoitumista heikkojen puolelle. Hän oli perustellun yhteiskunnallisen kapinoinnin puolella, ja sanoi varmasti lähtevänsä sellaisen syntyä paikalle ”ainakin katsomaan, vaikka se näytettäisiin televisiossakin”.
Siirryttyään takaisin Loveen toimitusjohtajaksi Otto vastasi suoraan tai välillisesti usean klassikoksi nousseen levytyksen taiteellisesta tuottamisesta. Loven näyttävän konkurssin jälkeen hän jäi selkeästi julkisuuteen vastaamaan kysymyksiin, ja jatkoi myös äänilevytuotantoa pienemmällä mittakaavalla Ponsi-yhtiönsä myötä.
Luottamustoimia alkoi ilmaantua, ja niitä sitten riittikin: säveltaidetoimikunta, Elmu, PAND, Elvis, LUSES, Teosto, EMO… Oton laaja-alaisuudesta ja diplomaattisuudesta oli musiikkipiireissä usein hyötyä; ”Otolla on näkemystä” oli laajasti tunnustettu tosiseikka. ELVISin puheenjohtajuuden hän otti vastaan 1984 turbulentissa tilanteessa, ja toimi nimenomaan kokoavana yhdistäjänä. Teoston johtokuntaan hän kuului vuodesta 1987, ja oli keskeisiä kätilöitä tilitysuudistuksessa, mikä kulminoitui vuonna 1994 tapahtuneeseen genre-järjestelmän alasajoon. Tuolloin Otosta tuli myös Teoston puheenjohtaja.
Otto piti hyvin tärkeänä, että dialogia, näköaloja ja ”uutta totuutta” pääsisi syntymään eri piirien vuorovaikutuksesta. Hän kritisoi löytämäänsä nurkkakuntalaisuutta; ”heti jos kritisoi jotain, niin sinut käsitetään viholliseksi”. Ja kritiikkiä myös tuli. Yksi suorimmista tuli kesällä 1991, kun Taiteen keskustoimikunta myönsi Otolle 15-vuotisen apurahan. Valtalehden aktiivi kriitikko Seppo Heikinheimo hyökkäsi avoimesti päätöstä vastaan, luonnehtien Ottoa säveltäjänä keksinkertaisuudeksi, jonka taidemusiikkisävellykset ovat ”avuttomia kyhäyksiä”. Otto tyynesti ensinnäkin puolusti apurahajärjestelmää, ja lupasi myös henkilökohtaisesti olevansa ahkera.
Vuosituhannen vaihteessa Otto toteutti tiiminsä kanssa kiitetyn ja arvostetun videosarjan kotimaisten jazzyhtyeiden esityksistä, minkä televisiointi lyhyissä jaksoissa päivittäin herätti paljon huomiota.
Hänet nimitettiin taiteilijaprofessoriksi vuosiksi 2000-2005, ja tuona aikana hän seurasi aktiivisesti mm. musiikkikoulutusta sekä radioiden musiikkipolitiikkaa. Hieman ennen professuuria Otto perusti Free for All -yhtyeensä, jonka kanssa hän hieman kokoonpanoa vaihdellen työskenteli pitkin 2000-lukua.
Vuosien varrella töitä tuli ja töitä meni. Kun vein Otolle 70-vuotislahjaksi keräämäni dvd-kassillisen saatavilla olevista elokuvatöistään, niin hän saman tien kävi nipun järjestyksessä läpi, ja jokaisen kohdalla lauloi pätkän jostain mukanaolevasta teemasta. Erään kotelon kohdalla hän pysähtyi: ”Onks tämäkin minun? Ei ole minkäänlaista muistikuvaa”.
Säveltäjänä Otto luonnehti itseään niin itsestäänselvyyksien kyseenalaistajaksi kuin tuttujen elementtien yhdistelijäksikin. ”Kivan” musiikin tekeminen ei häntä kiinnostanut. Luovuutensa alkuna hän oli aina pitänyt deadlinea. Parhaiten tunnettuja töitään ovat laulut, joita hän sävelsi runoteksteihin. Otto puhui odottamisesta – siitä, että melodia ikään kuin purkautuu ulos runosta, missä se on jo sisäisesti mukana. Pitkänkin odottamisen ja kypsyttelyn jälkeen deadline sai sen ulos, ja varsinainen sävellystyö saattoi kestää hyvinkin lyhyen aikaa.
”Ja sinä kiidät radallasi, ihminen / Kuin tuuli kiidät iltaan, ja vaikenet”.
Nämä Matti Rossin säkeet tekstistään Oton tunnetuimmassa sävellyksessä Niin vähän on aikaa (1972) jäävät tästälähin muistuttamaan meitä konkreettisesti tästä yhteisömme kiitäjästä.
Otto oli mies joka kuuli, mies joka puhui. Ja hän oli mies joka soitti, lauloi ja sävelsi.
Kirjoittaja: Pekka Nissilä
