Maakuntarahastojen tarkoituksena on maakunnan kulttuurin vaaliminen ja kehittäminen. Rahastot tukevat ja edistävät tiede-, taide- ja muuta kulttuurityötä jakamalla vuosittain apurahoja ja palkintoja. Kaikilla maakuntarahastoilla on oma apurahojen hakuaikansa. Katso tarkemmin rahaston sivuilta.
Tekijä: Nina Lith
Suomen Kulttuurirahasto – keskusrahasto
Apurahoja myönnetään keskusrahastosta ja maakuntarahastoista. Lisätiedot ja hakuohjeet rahaston nettisivuilta.
Keskusrahaston hakuaika ajoittuu lokakuulle.
17 maakuntarahastolla on yhtenäinen hakuaika 10.1.-10.2.
Lisäksi Kulttuurirahastosta voi hakea erillisen haun kautta työskentelyapurahaa Schloss Wiepersdorfin tai Hôtel Chevillonin taiteilijataloihin. Myös soitinlainoilla on oma hakuaikansa.
Argumenta-hankkeen rahoitusta voivat hakea yliopistojen laitokset ja tieteelliset yhteisöt.
Kulttuurirahasto rahoittaa myös stipendejä kansainvälisiin UWC-lukioihin.
Post doc -tutkimukseen ulkomailla haetaan apurahoja säätiöiden yhteisen apurahapoolin kautta.
Tervetuloa Elvisin uudistetuille nettisivuille!
Elvisin nettisivujen oli aika uudistautua. Tarve lähti edellisen sivuston konkreettisesta vanhentumisesta paikkausavun ulottumattomiin. Päätimme laittaa uusiksi koko sivuston, ja kehittää samalla sivujen käytettävyyttä, tietoturvallisuutta ja myös houkuttelevuutta. Tavoitteena oli selkeä ja ajanmukainen paketti, josta tieto löytyy helposti, ja jota olisi vielä mukava katsella. Sivuja on hiottu ja viilattu, mutta silti jotain kehitettävää tai korjattavaa varmasti on vielä. Siispä kuulisin mielelläni kokemuksianne uusista sivuista!
Suurimpia uudistuksia on paitsi graafinen ulkoasu, myös muun muassa Selvis-lehden ja jäsenluettelon rakenteen päivitys. Selvis jakaantuu siis nykyään sisältötyypin mukaan, ei lehtinumeroiden. Voit siis esimerkiksi voit lukea yhdestä paikasta kätevästi vaikka kaikki pääkirjoitukset ja henkilöhaastattelut.
Selkeällä jäsenluettelolla puolestaan haluamme palvella jäseniämme paitsi löytämään yhteistyökumppaneita, myös tarjoamalla jäsenillemme tilan jossa esittäytyä ja josta jakaa tietoa itsestään kätevästi eteenpäin. Tutustu vaikkapa hallituksen jäsenen Olavi Uusivirran jäsensivuun ja lähetä itsestäsi vastaava tietopaketti toimistolle! Me huolehdimme materiaalin puolestasi nettisivuille esille.
Elvisin graafisen ilmeen uudistuksen viimeisen kulminaatiopisteen voi ajatella olevan ensi kevään uudet toimitilat Helsingin ydinkeskustassa, aivan Kampin kauppakeskuksen vieressä. Tilat mahdollistavat mutkattoman yhteistyön muun muassa tilat jakavan Teoston ja Music Finlandin suuntaan. Henkilöstön sekä vieraiden viihtyvyyteen on myös kiinnitetty erityistä huomiota. Ja tietysti musiikki tulee uusissa tiloissa näkymään – ja kuulumaan!
Nina Lith
Elvis ry:n viestintäpäällikkö
Tilipäivälottoa
Musiikintekijäkollegani uskaltaa soittaa luottokorttia isolla volyymilla kerran vuodessa, kesäkuussa. Silloin hän suuntaa koko perheen kokoonpanolla Italiaan lomalle. Passien ja hammasharjojen lisäksi pitää muistaa aina ottaa mukaan käyttäjätunnus ja salasana, joilla pääsee Teoston verkkopalvelun asiakassivuille. Kesäkuun tilityksen määrä kun on saatava tietää heti tuoreeltaan, oltiinpa missä päin maailmaa tahansa.
Tänä kesänä kollega nousi lentokoneeseen melko toiveikkain mielin, koska eräs oikeinkin työllistetty artisti on viime syksynä levyttänyt hänen tekemiään lauluja. Radiosoittoon kipaleet eivät päätyneet, kun eivät olleet sinkkubiisejä, mutta artisti on todistetusti ottanut ne konserttisalikiertueensa ohjelmistoon. Ainakin jotain palkkaa lauluntekijälle on työstä tulossa. Ainakin pitäisi olla.
Kollega toteaa, että vuotuinen tilipäivälotto tuo matkailuun oman jännityksensä: Sen tulos määrää, millä budjetilla Italiaa ihaillaan. Joskus on käynyt niin, että tilitys on ollut odotettua ja ansaittua vähäisempi, koska joku kovasti keikkaa tekevä artisti ei olekaan tehnyt keikoistaan ohjelmailmoituksia. Silloin lomatunnelmaa on latistanut huoli siitä, millä lentoliput ja lystit maksetaan. Harmittava musiikintekijän ammatin varjopuoli.
Tilitystiedot on hyvä tarkastaa aina. Jos ne eivät vastaa todellisuutta, kannatta asiasta tehdä huomautus Teostoon. Se ottaa tekijän puolesta yhteyttä esittäjiin, jotka ovat jostakin syystä jättäneet ohjelmailmoitukset tekemättä.
Teosto täyttää tänä vuonna 85 vuotta. Selvis onnittelee lämpimästi. Juhlavuoden ”Se biisi kosketti” -kampanjalla Teosto on kerännyt nettisivuilleen suomalaisten muistoja hetkistä, joissa kotimainen musiikki on ollut läsnä. Koskettavia tarinoita, jotka osoittavat, että musiikki on ihmisille iso juttu.
Sanna Korkee
Päätoimittaja
Jippu – Megalomaaninen runotyttö
– Sain nimen melkein heti kun synnyin. Veljeni antoi sen amerikkalaisen Riiviöt-elokuvan mukaan. Riiviöihin liittyy tarina siitä että jos niitä ei ruoki oikein tai ne pesee väärin niin niistä kuoriutuu limaisia demoneja. Yök! Sellanen kai vähän vieläkin oon…
Jippu (s. 1985) kuvailee musiikillista lapsuuttaan tylsäksi ja yksipuoliseksi, koska se painottui lähinnä hengelliseen ja klassiseen musiikkiin.
– Meillä oli iso kaappi täynnä oopperavinyylejä, joita mä kuuntelin aika ahkeraankin.
Jippua ohjattiin pienestä pitäen määrätietoisesti musiikkiharrastusten pariin. Jo 3-vuotiaana hänen lauluaan tallennettiin kasetille, ja 5-vuotiaana hänet pantiin Suzuki-pianotunneille. Myöhemmin vuorossa olivat viulutunnit, klassinen kitara, erilaiset kuorot, baletti- ja nykytanssi.
– Lapsena en ehtinyt harrastaa mitään muuta kuin musiikkia, vaikka mun unelma oli tulla urheilijaksi. Pelasin salaa ringetteä, sählyä ja jalkapalloa, mikä oli tietenkin täydellinen kirous meidän kotona.
The Kids
Levyttävä artisti Jipusta tuli jo 11-vuotiaana The Kids-yhtyeen riveissä, joka oli varsinainen muusikkojen jälkikasvun all star -kokoonpano. Jokke Seppälän tuottamaan yhtyeeseen kuuluivat alun perin Jipun lisäksi hänen isosiskonsa Marjutin tyttäret Ida ja Joanna Kupiainen sekä Anniina Merisalo, Henni-Liisa Stam, Jakke Seppälän tytär Jenni (nyttemmin tunnettu artistinimellä Nuppu), Mikko Kuustosen tyttäret Minka ja Iina, Anna Babitzinin poika Saska, Virve Rostin tytär Ella Tukia sekä Susanna Haaviston ja Juha Tikan pojat Timo ja Ville Tikka.
– Se oli kyllä aivan mieletöntä aikaa! Meillähän oli keikkoja ihan hirveesti. Oli keikka-auto ja omia lehdistötilaisuuksia.
Ennen The Kidsejä laulajan ura ei ollut Jipun suunnitelmissa, eikä hän ole perinteisessä mielessä opiskellut laulua. Hän kiittää Jokke Seppälää laululahjansa löytämisestä ja jalostamisesta. Sittemmin myös Antti Kleemola on ollut hänelle tärkeä opastaja laulamisessa.
Häpeämättömästi luova
Murrosiässä Jipun elämä meni monella tapaa solmuun. Hän asui sijaiskodissa ja lastenkodissa. Soitto- ja tanssitunnit jäivät.
– Mä lopetin kaikki. Mä olin vähän aikaa Hakunilan yläasteen musiikkilinjalla, sitten muutin Lohjalle siitä ja voitin koulujen välisen karaokekilpailun. Omalla tavallaan laulu oli siinä koko ajan mukana ja se piti mua hengissä ja musiikki, mutta siinä tuli niin paljon vaikeuksia.
Pianonsoitto ei kuitenkaan jäänyt, ja 13-vuotiaana alkoi syntyä omia laulujakin.
– Muistan ensimmäisen ”todella suuren sävellykseni” nimeltä Take me to your endless love. Tein kyllä jo ”suuria klassisia teoksia” grandioottisessa mielentilassani paljon nuorempana: esitin mm. Kuutamosonaatin niin kuin uuden version. Lapsesta asti mun itsetunto on ollut ihan semmoinen mykistävän kieroutunut, että omalla tavallaan sitä ei ole ollut, mutta mitä musiikkiin tulee, niin mua ei ole voinut millään tavalla estää, siis sitä luovuuden pursuamista. Se on tullut sitten vaikka mitä kautta ulos, mutta sehän on tullut! Olen häpeämättömästi uskaltanut toteuttaa itseäni luovana. Narsismia on lapsesta asti ollut niin paljon, että mua ei ole lavalta alas saanut.
Vaikka Jipun elämä ei ole muuten ollut erityisen seesteistä ja helppoa, niin hän suorastaan häpeilee sitä, kuinka vaivattomasti hänen musiikkiuransa on kehittynyt.
– Hetkittäin tuntuu, että kaikki on annettu ällöttävästi kultavadilla. Mä vaan menen laulamaan London Pubiin pikkasessa puolijurrissa joka maanantai, ja sitten sinne sattuu kävelemään Asko Kallonen sisään ja toteamaan, että se haluaa tehdä mun kanssa levyn. Sitten mä kirjoitan nimen johonkin paperiin, jota mä en edes kunnolla lue. Sitten mulle vaan sanotaan, että tee omia biisejä, että sä oot varmaan tosi hyvä. Sit mä ilmoitan, etten ole koskaan tehnyt suomeksi mitään. ”No, kokeile!” Sit mä meen pianon ääreen ja sävellän mun ekan biisin, jonka nimi on ”Kii”. Sit mä näen Mikko Kuustosen ja sanon: ”Hei, onks tää susta hyvä tää biisi?”. Ja se sanoo ”no, on tää tosi hyvä, muuta vaan siit noi pari lainia”. Sit mä muutan ne pari lainia ja siitä tulee eka sinkku!
Taiteilijan ehdoilla
Ensimmäistä albumia tehtiin nopeaan tahtiin mm. Soundtrack-studiolla, Anssi Växbyn olohuoneessa ja Samuli Laihon studiolla. Moni demolaulu päätyi sellaisenaan levylle ilman suurempaa tuottamista. Yhtään ylijäämämateriaalia ei jäänyt, vaan kaikki Jipun tekemä kelpasi. Kukkakaupan kulmalla -biisin Jippu laati studion flyygelillä.
– Siinä ekassa levyssä ei yritetty mitään. Ei rakennettu minkäänlaista imagoa tai jotain, vaan siitä tehtiin ihan puhtaasti just sellainen mikä taiteilija oli, kaikki meni taiteilijan ehdoilla.
Albumi Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan lähti hyvin hitaasti siivilleen, mutta myi lopulta kultaa ja sai vuoden debyyttialbumin Emman. Suosio kasvoi keikkailulla ja omalla Jippu-klubilla Helsingissä. Jippu otaksuu, että ensimmäiset fanit olivat lähes pelkästään kollegoita ja viidakkorumpu lähti siitä.
– Nykyiset fanini eivät ole enää kollegoita, koska omalla tavallaan mun julkisuuskuvani on särkenyt mun taiteilijakuvaani ja aiheuttanut vastareaktion.
Toista albumia Kuka teki minusta tän naisen alkoi tuottaa Markus Koskinen, jonka kanssa Jippu myös kokeili laulujen yhdessäkirjoittamista eli co-writtausta.
– Se oli vähän erilainen prosessi. Mä olin jo ikään kuin musiikkibisneksessä sisällä ja aloin jo ymmärtää pelin hengen.
Jippu myös kilpaili kutsuartistina Suomen euroviisukarsinnoissa 2008 albumiraidallaan Kanna minut. Kilpailuasetelma mm. Kari Tapiota ja Teräsbetonia vastaan oli tietysti epätoivoisen haastava, mutta Jippu sanoo, että jos nyt olisi samassa tilanteessa hän tekisi biisin, jolla olisi jotain menestymismahdollisuuksia.
– Joku megalomaaninen, iso, dramaattinen balladi olisi voinut pärjätäkin.
Jippu ja Samuli
Jippu kokee, että koko uran alku häntä on viety kuin pässiä narussa ja kaikki on tapahtunut niin nopeasti, että hän ei ole ymmärtänyt olevansa menestyksen ytimessä saati osannut nauttia siitä. Syksyllä vasta 28 vuotta täyttävä laulajatar kärsii jo kolmenkympin kriisistä ja tuntee syyllisyyttä siitä, ettei viime vuonna ilmestynyt kolmas levy Väärinpäin lentävät linnut enää myynytkään kultaa.
Sitä ennen levy-yhtiötä ja Jippua kuitenkin ilahdutti Samuli Edelmannin kanssa vuonna 2010 tehdyn duettolevyn menestys. Levy myi Musiikkituottajien tilaston mukaan 24207 kappaletta. Nykyään sellaista kutsutaan platinaksi, parikymmentä vuotta sitten se olisi ollut vähän vajaa kultalevy.
Duettolevyn tekeminen osui mainioon saumaan, koska kolmannen albumin laulujen syntyminen takkusi, ja Jippu oli jo alkanut itsesäälissään miettiä alan vaihtamista.
– Mä olen just siinä miettinyt, että millä helvetillä mä syön, että mun on pakko mennä Alepaan töihin, ja sitten soitetaan, että mitä jos sä tekisit Samuli Edelmannin kanssa duettolevyn Maltalla!
Pian Jippu oli valitsemassa lapsuuden idolinsa Samulin kanssa suosikkikappaleitaan Leri Leskisen ja studiobändin sovitettaviksi Maltalla, jossa koko tuotanto toteutettiin.
– Se kyllä onnistui ja siinä oli hetkensä. Mulle ehkä isoin asia oli, että kehtasin laulaa Mari Rantasilan levyttämän Vain rakkaus -kappaleen (säv. Pekka Marjanen san. Tapio Piirainen), joka oli mulle karaokeklassikko, ja sitten sain Rantasilalta kannustavan tekstiviestin!
Omaa kieltä etsimässä
Jippu lähtee biisinteossa aina tekstistä ja säveltää pianon avulla.
– Kävin monta vuotta opettelua runouden ja laulutekstin tekemisen välillä. Mulle oli hirveän selvä sellainen abstrakti runokieli, jossa ”puut suutelevat toisiaan hiljaisessa yössä, jossa multa hyväilee varpaita”.
Mielikuvaharjoituksena hän kertoo ajatelleensa, miten tuollainen abstrakti runonpätkä muotoiltaisiin tekstiviestiksi, jonka vastaanottaja ymmärtäisi oikein. Tekstintekijänä Jippu kertoo pyrkivänsä luomaan tunnistettavan tyylin, mutta samalla myös ironisoi itseään.
– Mussa edelleen taistelee se Eeva-Liisa Manner, Katri Vala, Edith Södergran vastaan Reino Helismaa! Ne koko ajan hakkaa toisiaan, että kumman mä valitsen, kun mä teen rakkauslaulua.
– Mä olen pyrkinyt niinkin radikaaliin postmoderniin ajatteluun ja sekoiluun, että mä luon kokonaan oman kielen ja kieliopillisen näkemyksen. Sellaisen lyyrisen tason, että ”ton Jippu sanois noin, sehän puhuu noin, sillähän on tollanen klangi”. Samoin kuin, että Chisu sanois näin tai Mariska sanois näin. Mitä paremmin mua voi imitoida, sitä paremmin mä olen onnistunut.
– Jos mä nyt imitoisin itseäni kirjoittajana, niin laulussa on välttämättä oltava sana ”kipu” tai ”haava”. Tai lehtiä, puu, syksy ja vähän sataa. Tai jotain sydämen halkeamisesta. Tai sitten siinä voi olla jotain tosi rivoa. Nämä voidaan kaikki yhdistää, niin syntyy jotain jippumaista.
Jippumaisuus on sitten ollut radioiden musiikkipäälliköille kenties liian rankkaa, ja Jippu kamppaileekin nyt mielessään kaupallisuuden ja identiteettinsä ristipaineissa. Hän haluaisi laajentaa tyylilajiaan, mutta on toisaalta huolissaan, että jos hylkää oman ydinosaamisalueensa, eli ”ranteet auki” -rakkauslaulut, niin kuka ne sitten tekee.
Räppiä ja vanhoja mestareita
Jipun salainen ihailun kohde on räp-musiikki, josta hän hakee inspiraatiota tekstien tekemiseen. Riimittelyn taidossa hän opiskelee toki myös vanhoja mestareita.
– Nyt on Vexi-vaihe ja Juha Vainio -vaihe on ollut pitkään. Juice oli tosi vahvana silloin, kun opettelin kirjoittamaan. Nyt mä jotenkin vaadin itseltäni yhtä paljon. Jos mä pystyisin joskus samaan kuin Anna mulle tähtitaivas (säv. & san. Jukka Kuoppamäki), sit mä oisin jotenkin niin kuin tosi kartalla!
Jipun ihailun kohteisiin kuuluu myös kotimaisen gospelin suurmies Pekka Simojoki ja laulajana Kari Tapio. Muutenkin hän kuuntelee tällä hetkellä paljon kotimaista musiikkia. Sen sijaan reggaelle ja Suomi-rockille Jippu ei syty.
Jesse Kaikuranta on eräs kollega, jolle Jippu mielellään tekisi biisejä. Kansainvälisistä nimistä hän mainitsee mm. Bon Jovin, Queenin, Musen ja Adelen. Haastattelija ja haastateltava löytävät myös liikuttavan yksimielisyyden siitä, että Lara Fabian on sielukkaampi kuin Céline Dion.
– Haluan vielä korostaa, että mulla on sieltä lapsuudesta tuleva klassisen musiikin rakkaus: Domingo, Carreras, Pavarotti, Andrea Bocelli… kyllä ne ovat mun soittolistallani ihan päivittäin. Suuret laulajat ja tulkitsijat ovat ne, mitä mä ulkomaisista kuuntelen.
Akustista ja intiimiä
Jippu ei pidä suurista lavoista ja stadioneista, vaan esiintyy mieluiten akustisesti ja intiimisti pienillä klubeilla. Tänäkin keväänä Jippu on järjestänyt klubi-iltoja vierailijoineen Tampereella. Myös vankilakeikat ovat olleet mieluisia. Ainoa epäonnistunut keikka on ollut bändin kanssa viinimessuilla, missä eräs yleisössä ollut mies laittoi lautasliinat korviin.
– Silloin lähdin sieltä lavalta. Se on ainoa kerta elämässäni, kun olen ymmärtänyt, että mut on buukattu väärään paikkaan.
Toistaiseksi Jippu ei ole vielä perehtynyt kovin tarkkaan alan edunvalvonta-asioihin, mutta nyt ryhdyttyään yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi hän veikkaa alkavansa kiinnostua enemmän Elvisinkin tarjoamasta tiedosta ja avusta. Levy-yhtiölle työskentelemisessä hän ei kuitenkaan ole törmännyt suurempiin ongelmiin eikä pidä levy-yhtiöiden ja artistien asettamisesta vastakkain.
Jippu on nyt kirjoittamassa lauluja neljännelle soololevylleen ja toivoo löytävänsä monessa mielessä uuden suunnan.
– Kukaan ei voi koskaan riistää mun lahjojani, mutta kuulijat voivat lakata kuulemasta. Se on se taiteilijan ainainen riski.
Hittikrapula, hiljaisuus ja toipuminen
Karjalaisen säveltämä ja sanoittama Perutaan häät ei kauaa ehtinyt levy-yhtiöissä pyöriä, kun tuottaja Seppo Matintalo nappasi sen Anne Mattilan kesäsinkuksi 2005. Teksti rikkoi perinteisiä iskelmän rajoja ja se puhutti. Mutta ennen kaikkea se nousi valtaisaan suosioon, ja Mikon puhelin alkoi piristä.
Karjalainen teki jo ala-asteella sanoituksia omalle rokkibändille, ja 2000-luvun alussa BetoniHank-bändi teki levynkin, mutta se ei oikein lähtenyt kiitoon. Kun sitten Johanna Kustannuksen Sini Perho kysyi, löytyisikö jotain iskelmää, niin Mikko vastasi tietämättömän itsevarmuudella, että löytyy.
– Suhtauduin lievän halveksivasti ja ajattelin, että iskelmiä heitellään ihan lonkalta. Voi olla, että Perutaan häät -biisin menestys vielä lisäsi vähättelevää asennettani. Koltiaisen virnuilua, rokkari tekemässä vähän iskelmää. Biisi oli myös ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen oma iskelmäsävellykseni. Soitan sen verran kitaraa, että kykenin juuri ja juuri tuollaiseen humppaan.
– Tekstiin vaikutti pohjimmiltaan päivätyöni sosiaalialalla. Lähtökohta oli eräänlainen vastine Pekka Ruuskan Hei me mennään naimisiin -kappaleelle. Siinä oli varmaan jotain kannanottoa perheen perustamiseen liian nuorena, häähypetykseen ja kaiken vaaleanpunaistamiseen. Ehkä mulla oli joku trauman tapainen överiksi vietyyn kermakakkuiluun. Olin myös vauvalapsiperheen isänä törmännyt arkeen kunnolla, ja johonkin piti purkaa tuntemuksia terveellä tavalla.
”Näitähän tulee”
Alkuhuumaa seuranneisiin lukuisiin sanoituspyyntöihin Karjalainen kuittaili huolettomasti, että näitähän tulee. Mutta eihän niitä sitten tullut. Tuli lopulta vain hirveä krapula, kun tajusi, että hitti oli puhdas sattuma, tuurilla tullut.
– Tai kyllähän niitä tekstejä tuli, mutta ei mitään kelvollista. Lähettelinkin niitä rasittavuuteen asti. Kyllä tuolla jossain vielä muistetaan, että niitä on sadellut. Multa puuttui täysin näkemys siitä, mikä on paskaa ja mikä ei. Tajusin melko pian, etten osaakaan tehdä, ja etten ehkä enää koskaan saa tehtyä yhtään mitään. Yritin välillä unohtaa koko homman, mutta kun bänditouhu hiipui hiljalleen, halusin kuitenkin täyttää tyhjiön. Päässäkin pyöri koko ajan melodioita, joita säveltäjät edelleen lähettivät.
Pitkä hiljaisuus
Alkoi hiljainen kausi, ja Karjalainen alkoi opiskella kirjoittamista. Hän harjoitteli, kirjoitteli ja testaili. Samalla kunnioitus tekemistä ja iskelmää kohtaan kasvoi.
– Luin kaikenmaailman oppaita ja perehdyin laululyriikan kirjoittamisen tekniikkaan järjestelmällisesti. Hullaannuinkin siitä, riimeistä ja sellaisesta. Vei aikaa, että pääsin hullaantumisesta irti.
Pikkuhiljaa Mikko alkoi nousta pettymyksestä, jota omat katteettomat lupaukset ja osaamattomuus olivat hänelle aiheuttaneet. Vuodessa syntyi kuitenkin vain 3-4 valmista tekstiä. Matti Mikkolan säveltämä
Mansikkaa ja valkoapilaa, joka julkaistiin Neljänsuoran sinkkuna 2009, oli vihdoin biisi, joka antoi taas uskoa omiin tekemisiin.
– Jälkikäteen ajateltuna se, että tarjoilin alussa kaikki huonotkin lyriikat estoitta eteenpäin, oli tyly, mutta hyvä koulu. En ole enää niin herkkänahkainen. Huono teksti on huono, enkä lähde sitä jauhamaan. Nykyään lupaankin vain yrittää ja jätän itselleni kieltäytymisvaran. En halua ottaa liikaa paineita ja luvata olemattomia. On niin arka homma, saako aikaan tekstin, joka puoltaa paikkaansa. Jäi alussa niin paljon tekemättä.
Yhteistyötä ja sauvakävelyä
Perutaan häät -biisi mahdollisti nopean verkostoitumisen, ja halukkaita yhteistyökumppaneita ilmaantui ilman omaa aktiivisuutta. Karjalaisen ei ole siltä osin tarvinnut käydä useimmille tekijöille tuttua, tuskaista ja pitkää polkua, johon monen kärsivällisyys ei riitä.
– Onnellista on ollut, että yhteistyökumppanit eivät hylänneet. Mutta heidän luottamuksensa takaisin saaminen on vaatinut työtä ja onnistumisia. Minun ei ole tarvinnut kuitenkaan koskaan aktiivisesti hakea kontakteja. On ollut myös suuri onni saada tehdä heti alusta alkaen hyvien säveltäjien kanssa.
Eniten sanoituksia Karjalainen on tehnyt Antti Kleemolan ja Matti Mikkolan sävellyksiin. Matin kanssa mennään melodia ja Antin kanssa teksti edellä. Kummassakin on etunsa.
– Aluksi, kun homma oli enemmän lapsenkengissä, tein blancoja tekstejä. En saanut valmiiseen melodiaan mitään kunnollista aikaiseksi. Olikin kova työ opetella tavujen kanssa puljaaminen. En ehkä myöskään osannut oikein kunnioittaa säveltäjän työmäärää siellä demon nannatuksen ja rämpytyksen takana. Olen pikkuhiljaa oppinut haistelemaan demolta olennaisen ja erottamaan hyvät melodiat huonoista. Hakeudun demon äärelle tunnustellen, herättääkö se sanoitukseen innoittavia tunteita ja kuvia.
– Yleensä kuuntelen työn alla olevaa demoa, kunnes alkaa löytyä tekstin maisema ja punchline. Sauvakävely on hyvä tapa päästä melodiaan kiinni. Kierrän Palokkajärveä ja annan demon luupata korvissa. Jos kuningasideaa ei tule, niin ainakin saan liikuntaa. Se on sellainen yhden ihmisen win-win-tilanne. Olen alkanut pitää yhtenä demojen esikarsintakriteerinä sitä, tuleeko heti olo, että tuollaisen osaisin itsekin säveltää. Jos tulee, niin biisi ei pääse sauvakävelylle. Hyvä sävellys alkaa kirjoittaa itse itseään, loppu on sinnikkyyttä ja tekniikkaa.
Viime aikoina Karjalaisen käsiin on eksynyt niin paljon hyviä sävellyksiä, että hän on keskittynyt niihin. Teksti edellä kirjoittaminen on jäänyt turhankin vähiin.
– On kiva aloittaa tyhjästä ja alkaa leikkiä, katsoa mitä syntyy. Yölle on Kleemolan kanssa tehty biisit teksti edellä. Pitäisi olla aikaa ja pöydän pitäisi olla tyhjä. Leikkimisestä tyhjällä paperilla tulee syyllinen olo, kun on luvannut tehdä muuta. Se, että antaisin itseni haahuilla ja tehdä jotain tulosvastuutonta, on mulla vielä opettelussa. Syntyneistä muhjuista saatta löytyä sattumia, joita voi lähteä jalostamaan biisiksi.
Riimustelut farkkurepussa
Karjalainen taistelee nykyisin jokaisen biisin aloittamisen kanssa. Sauvakävelyn lisäksi aloitusapuja löytyy esimerkiksi fiilistelemällä muiden musiikkia, useimmiten ulkomaista. Tyttären tekemä farkkureppu on täynnä kymmeniä eri kokoisia vihkosia, joihin on siunaantunut kaikenlaista selvinä ja epäselvinä hetkinä riimustettua. Kännykän muistitila on myös tukossa. Ideoita pulpahtelee milloin missäkin.
– En varsinaisesti lähde metsästämään aiheita. Niitä vain tulee tai sitten ei. Ruohonleikkaajalla on kivisilmä, mulla on lauluntekijän silmä, mutta vältän sitä, että alkaisin pitää itseäni varteenotettavana sanoittajana, etten taas ajautuisi nurkkaan. Ehkä se on pelkuruuttakin. Tuntuu, että olen tehnyt niin vähän, ja pitää vielä kovasti harjoitella. Mutta kyllä mä tavallaan elän koko ajan kirjoittajan elämää. Se on tapa olla. Kuulostaa pöljältä, mutta kirjoittaisin, vaikkei mitään julkaistaisikaan.
Ensin hahmottuu tekstin teema eli se, mitä tekstillä on tarkoitus yrittää sanoa. Lauseet Karjalainen valjastaa teeman palvelukseen. Lauseet onkin hänen haasteistaan seuraava. Niihin pitäisi paneutua enemmän.
Hiljattain julkaistu Aki Louhelan säveltämä ja esittämä Neiti Etsivä oli pitkästä aikaa ensimmäinen teksti, jota hän lähti rakentamaan sillä asenteella asenteella, että tehdään lauseita ja niistä sitten muotoutuu se juttu.
Jumppaa ja suklaata
Karjalainen sanoo kirjoittavansa enemmän huonoja kuin hyviä tekstejä, mutta osaa jo jättää ne lähettämättä. Tekeminen hidastuu koko ajan, koska tekstien omatoiminen jumppaaminen on lisääntynyt. Hän säilyttää eri työvaiheita varalla ja tallentaa ne järjestysnumerolla. Joissain tapauksissa yhden tekstin versiomäärä on kasvanut pariinkymmeneen.
– Silloin tällöin kuitenkin lipsahtelee ja tulee lähetettyä levy-yhtiölle biisejä liian aikaisin. Olen niin innoissani, etten malta jumpata loppuun. Sen takia joku biisi saattaa olla menemättä eteenpäin. Onhan se hölmöyttä, mutta tekstin voi ottaa uudelleen pöydälle, jumpata kuntoon ja tarjota muualle. Pitäisi kuitenkin malttaa nukkua edes se yksi yö, ennen kuin lähettää.
Tutun säveltäjän kanssa voi häpeilemättä pallotella vajavaisempaakin tekstiä. Säveltäjä huomaa tekstin kryptisyydet, jotka poistetaan ennen eteenpäin lähettämistä. Muutospyyntöjen osalta kieltäytymisen raja menee huolella mietityn teeman katoamisvaaran liepeillä. Muutoksiin, joissa tekstin ydin katoaa, ei Karjalainen suostu.
– Jos arvostan tuottajaa, teen pyynnöstä korjauksia. Mikkolan Matti esimerkiksi ei päästä helpolla. Ymmärrän sen hyvin, koska häneltä tulee hienoja sävellyksiä. Usein haetaan yhtä sanaa tai jotain tiettyä sävyä. Jumppaaminen kannattaa, vaikka toki se välillä hermostuttaakin. Mutta menee moni tekstini läpi ilman jumppaakin.
On myös käynyt niin ikävästi, että joku tuottaja on loukannut tekijän oikeuksia muuttelemalla tekstiä omin luvin. Karjalainen sanoo, että on hirveää kuunneltavaa, kun tekstin juttu katoaa niin, ettei itse enää pysty seisomaan tekstin takana. Näissä tapauksissa hän onkin sitten piiloutunut salanimen taakse.
Kun teema ja kuva biisistä ovat omassa päässä selkeinä, on pidettävä huoli, että ne pysyvät kuulijallekin selkeinä. Oma vaimo on joutunut usein tulilinjalle lukemaan tekstejä kyllästymiseen asti.
– Uskon vaimoani. Hän on hyvä kuluttaja ja hänellä on hyvä maku. Hän on korvaamaton opponentti. Välillä hän ei vain meinaa suostua tehtävään, joudun houkuttelemaan suklaalla. Vaimo on harjaantunut kuuntelemaan niitä yninöitäkin, joita tuottajilta tulee mp3-muodossa, laitan vain tekstilapun käteen. Tuomio tulee tottuneesti: ”Eihän tää kosketa ketään”.
Täysin pettämätön ei vaimonkaan maku ole. Hän on kerran joutunut perumaan puheensa. Perutaan häät sai aikanaan tuomion, ettei tuollaista renkutusta kukaan jaksa kuunnella.
Mikä pistää tekemään?
Karjalainen pohdiskelee missiotaan lauluntekijänä.
– Kai lauluilla jotain voi muuttaa. Vai liekö se kohdallani eräänlaista ihmisen dokumentointia? Jos tekstini ruoditaan rangoiksi, niin kai sieltä löytyy yhteiseksi nimittäjäksi pienemmän ja heikomman puolella oleminen. Työssäni sosiaalialalla näen paljon pahaa ja epäkohtia. Ehkä kuohahdukseni siirtyvät teksteihini, pitää yrittää jotenkin vaikuttaa. Ihmisten väliset suhteet, ihmisen hauraus ja repaleisuus ja se, etteivät asiat ole mustavalkoisia, pistävät kirjoittamaan.
– Vaikeista ja vaietuista asioistakin pitää tehdä lauluja. Vaikkapa siitä, mitä kaikkea pahaa tehdään uskonnon ja anteeksiannon varjoissa. Mutta tuo on vaikea laji. Miten tehdä, että biisillä olisi elinmahdollisuudet. Arat aiheet pitää tehdä tosi taiten tai sitten ei ollenkaan. Rohkeita artistejakaan ei montaa ole, moni pelkää tahraavansa artistikuvansa. Yleensä arkoihin asioihin tarttuvat herkemmin lauluntekijä-laulajat.
Epäkohtien markkeeraaminen tulee välillä Karjalaisenkin kurkusta ylös. Hän haluaa tehdä pääosin tekstejä, joissa toivoa.
Valinnan vapauden vaaliminen
Karjalaisella on päivätyö ja kolme lasta ja ehkäpä haave, että kirjoittamisella voisi elää. Hän on vähentänyt päivätyön määrää, mutta vähentää voisi pikkuhiljaa enemmänkin. Perheellisen kuvio vaatii kuitenkin säännöllisen tulon, ja toisaalta päivätyö antaa luvan olla tekemättä yhtään biisiä. Valmiita tekstejä syntyy nykyisin keskimäärin 3-4 kuukaudessa. Niistä puolet on elinkelvottomia. Aihioita putkahtelee mieleen päivittäin, ja keskeneräisiä tekstejä on kovalevyllä satoja.
Uran alkuvaiheen kokemukset ovat jättäneet Karjalaiselle vahvan varauksen omalle valinnan vapaudelle. Sitä hän vaalii ja varoo sen menettämistä hyvinkin tarkasti.
– Haluan asettua biisin äärelle ja tehdä sen kunnolla. Jos tulee esimerkiksi sellainen tuntuma, että levy-yhtiö lähettää saman sävellyksen kahdellekymmenelle tekijälle sanoitettavaksi, en edes aloita. Se on menetetty peli, haluan käyttää sen ajan johonkin muuhun. Valinnan mahdollisuus on jättää tekemättä.
– Yhtäältä haluan varata itselleni vapauden tehdä omalla tahdillani, toisaalta tarvitsen deadlinet, jotta valmistakin syntyisi. Suoltaa en halua, mulla on tarve tehdä tekstit sellaisiksi kuin haluan niiden olevan. Haluan seisoa jokaisen tekstini takana.
Luovuus ehtyy jokaisen biisin jälkeen, mutta siihen tottuu. Karjalainen osaa antaa itselleen luvan pitää taukoa. Vähän ajan päästä taas syntyy ja tekemisestä innostuu.
– Pitää opetella sanomaan rohkeasti, ettei ehdi, ei mahdu, ei syntynyt. Samalla tavalla, kuin ei halua itseänsä roikotettavan ja pidettävän epätietoisuudessa, ei saa itsekään roikottaa muita.
Hihittelyä ja nautintoa
Karjalainen ei halua tuoda itseään julki sanoittajana. Hän nauttii kulisseissa touhaamisesta.
– Olen kieltäytynyt lehtijutuista säännöllisesti. Tämä juttu on poikkeus, koska lukijoina ovat pääosin kollegat. Ei mua tarvitse tuntea, eikä kenenkään tarvitse olla musta kiinnostunut tekijänä. Hihittelen ja nautin silti onnistumisista itsekseni.
– Tekijöiden ammattiyhdistykset ovat tarpeellisia, mutta aktivistiksi olen huono. Oma päätyöni pyörii niin paljon epäkohtien ympärillä, että tekijänä haluan vain nauttia olostani sellaisissa hetkissä, kun ajatukset menevät lujaa, mutta eivät törmäile edes toisiinsa, ja teksti alkaa hahmottua.
Sanoittamisen ohella Karjalainen tekee näytelmiin musiikkia ja äänimaisemia. Nukketeatteri Akseli Klonk koostuu kaveriporukasta, jolla on Karjalaisen mukaan räjähtänyt ja turboahdettu käsitys nukke- ja välineteatterista.
– Niinpä mun niille tekemät musiikitkin ovat sitten sellaista ”polkuharmooni-balalaikka -venkoilua”. Tervetullutta vaihtelua sanoittamiselle.
Tämä minä nyt
Karjalainen uskaltautuu tunnustamaan, että kaiken nuoruuden aikaisen rock-touhuilun rinnalla kulki sittenkin jo vankka viehtymys iskelmämusiikkiin, varsinkin vanhaan sellaiseen.
– Tunsin aitoa kiinnostusta ja suurta kunnioitusta esimerkiksi Georg Malmsténia, Tapio Rautavaaraa, Juha Vainiota ja muita suuria tekijöitä kohtaan. Sitä viehtymistä piti vain rokkipiireissä naamioida pelleilyn alle, tehdä iskelmää muka piloillaan.
Karjalainen ottaa uran alkuvaiheen ”iskelmäpaskan” nykyään aika vakavasti. Se ei ole enää vitsi.
– Se rokkari silloin ja tämä minä nyt, eivät enää ymmärtäisi toisiaan.
Ilkka Niemeläinen – Luovuus on ehtymätön luonnonvara
Kuva: Matti Matikainen
Jos aivokirurgian harrastaja tarjoaisi palvelujaan maksutta, ottaisitko? Kuinka kapea olisi päättäjän leipä, jos palkka tulisi vain niistä päätöksistä, joista yleisö tykkää? Forum Artisin puheenjohtaja ja elvisläinen Ilkka Niemeläinen puhui luovan työn ominaispiirteistä Henkisen Omaisuuden Päivän päätapahtumassa. Selvis julkaisee lyhennelmän Niemeläisen puheesta.
Viime vuosikymmenten nopea teknologiakehitys on luonut illuusion siitä, että tekniikka kykenee ratkaisemaan lähes kaikki ihmiskunnan ongelmat. Taiteen alueella voisi kuvitella, että tietotekninen kehitys keinoälyineen ja oppivine järjestelmineen kykenisi jopa tuottamaan merkityksellisiä sisältöjä. Näin ei kuitenkaan ole, ainakaan vielä. Taiteen erityispiirteitä ovat laaja vapausakseli ja monisyiset assosiaatiopinnat, joiden hallitseminen spontaanisti on erittäin vaikeaa. Lisäksi taiteen tekeminen vaatii melkoisen määrän opiskelua, teknologian ja taiteen osaamista sekä vahvaa ammattitaitoa
Vaikka taiteilijoita usein edelleenkin pidetään viiniä siemailevina, inspiraatiota odottelevina ja elämästä nauttivina boheemeina, ei taiteen ammattilainen ainakaan ihan lähitulevaisuudessa pääse nauttimaan boheemielämästä. Työn määrä pikemminkin lisääntyy. On pitkä matka siihen, että pystyttäisiin tekemään järjestelmä, jossa tietokone itse tuottaisi mielenkiintoisia sisältöjä, kuten musiikkia. Puhumattakaan siitä, että sisällöt olisivat reaaliaikaisesti generoituvia ja käyttäjän toiveiden mukaan muuntuvia kokonaisuuksia. Sitä paitsi kaikki musiikki ei ehkä tule edes olemaan pelkästään elektronisesti toteutettua, eikä sähköisesti esitettyäkään.
Aivokirurgia harrastuksena?
Taide on vapaata ja laaja-alaista, ja jokainen kokija arvottaa sitä omien makutottumustensa mukaan. Myös innokas harrastaja saattaa päästä sen verran lähelle ammattilaisen osaamista, että täyttää jonkun mielestä laatukriteerit hyvinkin kiitettävästi. Se, joka ei tunne asiaa paremmin, saattaakin vähätellä ammattitaidon merkitystä.
Vertailun vuoksi voitaisiin ajatella, että harva meistä olisi valmis turvautumaan esimerkiksi aivokirurgian harrastajan tarjoamiin palveluihin, vaikka saisi niitä ilmaiseksi. Taiteen opiskelu ja harjoittelu aloitetaan kuitenkin huomattavasti aikaisemmin kuin esimerkiksi aivokirurgian, ja ammattilaisilla opiskelu jatkuu usein koko elämän loppuun saakka. Kuka tahansa ei voi edes teknologian avustuksella helposti tuottaa merkityksellisiä taiteellisia sisältöjä. Siihen tarvitaan edelleenkin ammattitaitoinen tekijä, jolla on mahdollisuus työskennellä taiteensa parissa kokopäivätoimisesti.
Tekijät ja ”promoottorit”
Teknologia mahdollistaa taiteellisten suoritteiden entistä helpomman taltioimisen ja julkisen esittämisen verkossa. Tämä on tarjonnut erityisesti harrastajille erinomaisen mahdollisuuden saada tuotoksiaan näkyville. Ja siihen ovat ammattilaisetkin lähteneet mukaan, onhan verkko suosittu media.
Ilmaisen materiaalin massiivinen määrä on synnyttänyt mielikuvan siitä, että kaikkien verkossa liikkuvien hengentuotteiden pitäisi olla maksuttomia, riippumatta siitä onko tekijä ammattilainen vai harrastaja. Harrastajalle maksuttomuus ei useimmiten olekaan ongelma, koska hänen elantonsa ei riipu tuotetun materiaalin käytön korvauksista.
Ammattilaisen tilanne on toinen. Edes suurilla mediataloilla ei ole enää varaa tuottaa verkkoon pelkästään ilmaisia palveluita, saati sitten yksittäisellä taiteilijalla. Vielä ei kuitenkaan ole löytynyt helppoa tapaa, jolla estettäisiin teosten levittäminen verkossa ilman tekijän lupaa. Osa näistä luvatta toimivista aktivisteista kutsuu jakelua vapaaehtoiseksi teosten promootio- ja mainostyöksi. Se näyttää aika usein kuitenkin kohdentuvan erityisesti niiden ammattilaisten tuotoksiin, jotka ovat suurilla investoinneilla suoritetun promootion kautta jo kaikille tunnettuja.
Voisinkin rakentavasti ehdottaa, että nämä vapaaehtoispromoottorit ottaisivat yhteyttä meihin marginaalissa toimiviin taiteilijoihin. Voisimme suunnitella yhdessä markkinointikampanjoita, yhteistyökumppanien hakemista, esitysten rakentamista ja myyntiä. Meillä kun ei ole varaa palkata ammattilaisia näihin töihin.
Oikea promootiotyö ei tietysti ole ihan niin helppoa kuin niiden valmiiden materiaalien verkkoon laittaminen. Se edellyttää kontaktin ottoa kanssaihmisiin ja raakaa myyntityötä. Syyt tähän nettipiratismin muotoon taitavatkin kauniista sananvapauspuheista huolimatta liittyä ennemminkin piraatin omaan taloudelliseen ja yhteisölliseen eduntavoitteluun, kuin pelkästään näiden jo tunnettujen ja menestyneiden artistien uran edistämiseen.
Riskillä ja työllistäen
Taiteilija, luovan työn tekijä ja henkisen pääoman tuottamiseen intohimoisesti sitoutunut toimija tekee työnsä useimmiten valmiiksi, ennen kuin saa siitä minkäänlaista korvausta. Korvaukset saadaan myytyjen teosten, musiikin alalla esimerkiksi levyjen, tai nykyisin erilaisten verkkopalvelujen myynnin kautta rojalteina ja tekijänoikeuskorvauksina.
Jos samanlaista toimintaperiaatetta sovellettaisiin muihin toimialoihin, voisivat seuraukset olla mielenkiintoisia. Esimerkiksi virkamiesten ja vaikkapa poliittisten päättäjien leipä saattaisi olla huomattavasti kapeampi, jos palkka maksettaisiin vain siinä tapauksessa, että kansalaiset olisivat tyytyväisiä heidän tekemiinsä päätöksiin.
Tekijänoikeuskorvaukset ovat monelle taiteilijalle merkittävä osa toimeentuloa, koska työnantajaa ei useimmiten ole. Oman työn tuotokset on tapauskohtaisesti itse tarjottava hyödynnettäväksi mahdollisille yhteistyökumppaneille. Teoksista ei useimmiten edes vielä tässä vaiheessa saa tuloa, vaan sitä kertyy vasta sitten, kun niitä esitetään tai tallenteita myydään. Haasteelliseksi työn tekee myös jatkuva uusiutumisen tarve: jokaisen teoksen täytyy olla erilainen.
Työskentelytapa ja syntyvät tuotteet eivät kovin helposti sovi myöskään yritysmuotoiseen toimintaan. Nekin taiteilijat, jotka ovat ryhtyneet yrittäjiksi, eivät lähtökohtaisesti ole kasvuyritysten rakentajia ja kehittäjiä vaan ajautuvat yrittäjiksi, jotta taiteellisten sisältöjen, eli ”tuotteen”, tekeminen olisi mahdollista.
Lisäksi taide on useimmiten vahvasti subjektiivinen ”tuote”, eikä sisältöjä pääsääntöisesti tehdä suurella joukolla. Mutta taiteellisten sisältöjen tekijät työllistävät välittömästi ja välillisesti melkoisen joukon eri alojen ammattilaisia promoottoreista, konservaattoreista, mediatalojen työntekijöistä, kulttuuriministeriön virkamiehistä lakimiehiin ja tekijänoikeusjärjestöjen työntekijöihin, teleoperaattoreihin ja erilaisten tablettien ja älypuhelinten valmistajiin.
Taiteilijat ovatkin juuri niitä elinkeinoelämän keskusliiton kaipaamia intohimoisesti työhönsä suhtautuvia, matalapalkkaisia, vähään tyytyväisiä puurtajia jotka tulevat yhteiskunnalle edullisiksi, kun eläkkeetkin ovat pieniä. Lisäksi taiteilijat jatkavat työtään usein elämänsä loppuun asti.
Ehtymätön luonnonvara
Tekijänoikeuskorvaukset, ja sitä kautta alan oma rahoitus tuotekehitykselle, on tänä päivänä entistä tärkeämpää, koska taiteen yhteiskunnallinen tuki osoittaa meilläkin hiipumisen merkkejä. Myöskään sosiaaliturva- ja eläkekysymyksiin ei suhtauduta mitenkään positiivisesti hallitusohjelmaan kirjatuista tavoitteista huolimatta. Sosiaali- ja terveysministeriön asettama työryhmä on istunut kokoustamassa näistä asioista jo pitkän tovin, eikä nykyisin voimassa oleva ja taiteilijoilta notkeutta vaativa järjestelmä itse tunnu osoittavan tässä asiassa minkäänlaisia taipumisen merkkejä, vaan tukeutuu tiukasti vanhoihin normeihin.
Tämä on väistämättä selkeä taidepoliittinen kannanotto, vakka valtion edustajat eivät sitä myöntäisikään. Jos taiteilijoiden toimintaedellytyksiä heikennetään, ala keskinkertaistuu ja kuihtuu väkisinkin. On syytä muistaa, että taide ei ole ihan vähäinen tekijä työllistäjänäkään: kulttuurialojen osuus Suomen bruttokansantuotteesta on ollut jo usean vuoden ajan suurempi kuin esimerkiksi paperi- ja puunjalostusteollisuuden.
Henkisen pääoman raaka-aine on ehtymätön luonnonvara. Pidetään siis huolta siitä, että sitä kannattaa edelleenkin jalostaa. Se onnistuu parhaiten yhteistyöllä, avoimuudella, eri osapuolten näkemyksiä kuuntelemalla ja organisaatioiden, instituutioiden ja yritysten välistä vuorovaikutusta kehittämällä. Kukaan ei pysty hoitamaan kaikkia asioita yksin.
Ilkka Niemeläinen
Puheenjohtaja
Forum Artis
***
Mikä?
World Intellectual Property Organization (WIPO) järjestää vuosittain huhtikuun 26. päivä maailmanlaajuisen henkisen omaisuuden juhlan. Vuoden 2013 teemana oli luovuus ja seuraava sukupolvi. Suomen päätapahtuma pidettiin Kampin Tennispalatsissa
(ks. www.mhop.fi).
The House of Songs -matkakertomus Austin soi duurissa
Pentti Luomakangas ja Austin skyline.
Talvi 2012–2013 tuntui pitkältä eikä ottanut loppuakseen, joten suhteellisen pikainen kutsu Austiniin huhtikuussa oli enemmän kuin tervetullut. Karsin kalenterista sovitut menot, unohdin arkihuolet ja suuntasin kohti Texasia. Ålands Pannkaka Orkesterin levyn äänitykset kotitalon kellarissa oli saatu kutakuinkin päätökseen, ja olikin täydellinen hetki sukeltaa naivistisesta saaristolaismielikuvituskulttuurista johonkin uuteen.
Rennonoloinen ja ystävällinen isäntä Nathan J. Felix nouti minut iltamyöhäisellä lentokentältä, kevyttä rupattelua. Mielessäni oli kuitenkin pääasiassa jääkaapin antimet sekä peti, sillä matkustuspäivä oli ollut pitkä ja uuvuttava.
The House Of Songs osoittautui asialliseksi taloksi. Instrumentteja on moneen tarpeeseen, lisäksi rauhaa, tilaa sekä luettavaa, joista Kinky Friedmanin Texas Etiquette osoittautui hauskaksi oppaaksi kohti paikallista henkistä kulttuuria.
Valtavasti liveä
Alkupäivät menivät kaupunkiin perehtyessä: Whole Foods, Jo`s Coffee, South Congress, South Austin Music, Capitol Building, Book People, Allen`s Boots ja muut. Laajennettuihin perustarpeisiin löytyi runsaasti vaihtoehtoja: ruokakulttuuri oli rikasta ja edessä pari viikkoa luksusolemista.
Pikkuhiljaa valkeni, miksi kaupunki on ”Live Music Capitol of America”. Musiikkibaareja oli enemmän kuin Suomessa yhteensä ja livemusiikkia valtavasti. Baarit täyttyivät useista akteista jokaisena iltana. Koska ilmasto on lämmin, musiikki tulvii terasseilta, takapihoilta ja ulkoilmalavoilta. Zydeco, country & western, blues, rootsmusiikin eri muodot kukkivat värikkäästi.
Artisteista ja bändeistä huokui rentous ja soittamisen ilo. Lämpimässä ilmastossa syntyy musiikillisesti paljon positiivisempaa jaettavaa kuin kotimaan pitkän pimeyden ja kylmyyden keskellä.
Threadgill`s showcaseilta
Kullen Fuchs (gt), Pentti Luomakangas (sax), Dony Wynn (dr),
Mike Hojgaard (voc), Eric Beverley (gt)
Keep it simple
Pian pääsin itse asiaan, eli musiikin tekemiseen paikallisten kanssa. Co-writing sessioita oli järjestetty kaiken kaikkiaan neljä. Zach Arrington, Douglas Jay Boyd, Kimberly Manis sekä Austinin 2009–2010 Best Jazz Musician Sarah Sharp. Kaikilla oli erilainen tausta, mutta musiikki sykkii sielussa ja on elämän majakka.
Opin co-writingkokemuksista, että yhteistyö kannattaa aloittaa ”keep it simple” -pohjalta. Tutustuessa sekä keskustellessa valikoitui pitkälti aihemaailma, mistä kappaleita voisi rakentaa ja kirjoittaa. Positiivisuus tuntui olevan helpompi lähestymistapa kuin negatiiviset aiheet, kuten ajankohtaiset Bostonin pommitus tai Wacon lähellä sattunut lannoitetehtaan räjähdys. Austin soi duurissa, joten se tarttui.
The House Of Songsiin tuli myös kaksi tanskalaista. Rempseänoloiset ja iloiset veijarit Mike Højgaard sekä Jarno Varsted toivat eloa vierailuun. Molemmat olivat olleet HOS:ssa aiemminkin ja heillä on laaja muusikkoverkosto kaupungissa. Päivät kuluivat musiikkia tehdessä, äänittäessä, soitellessa, fillaroidessa, uintiretkillä ja illat sekä yöt uusien tovereiden ja ystävien keikoista nauttiessa.
Jenifer Jackson & Her Texas Gentlemen, Kullen Fuchs, Emily Grace Clark, Jitterbug Vipers, Wagoneers… uusia tuttavuuksia syntyi päivittäin ja skandinaavinen miesjoukko herätti positiivisia vibraatioita paikallisten joukossa. Klubit tulivat tutuiksi ja kantribaari White Horse muodostui suosikiksi. Meno oli villiä ja sehän meille kelpasi.
Stand up -pastori
Käynti paikallisessa kirkossa Jarnon sekä Joy Division -coverbändissä soittavan Claire Hamiltonin kanssa oli aikamoinen kokemus. Pastorin lisäksi kirkkoon oli sunnuntaiaamuna kerääntynyt seurakunta, bändi sekä 50-henkinen naiskuoro. Olimme ainoat valkoihoiset. Pastorin saarnaus oli viihdyttävää, miltei stand upia. Seurakunta eli mukana ja hammondinsoittaja elävöitti pastorin puhetta, joka oli välillä vakavaa, välillä rentoa. Retoriikka oli hyvin hallussa ja intensiteetin kasvaessa paasauskohdassa mietin, ovatko Adolf ja kyseinen pastori olleet samoilla luennoilla.
Message ainakin koitettiin saada perille. Hetkittäin, musiikin pauhatessa suuresti, ison kuoron laulaessa ja bändin groovatessa, oli taivaan portit auki. Olimme spiritualistisuuden ytimessä. Toisaalta hetkittäin seurasin väljähtänyttä teatteria, jota oltiin näytelty jo useammankin kerran. Pastorilla oli tyylitelty asu: kultaiset rannekorut sekä violetti kravatti ja siihen yhteensopiva punainen mikrofoni sekä mikrofonin tuulisuoja.
Ulkopuolella pastoria odotti iso Lexus, joten ainakin maallisesti pastori voi hyvin, joten kelpaa hänen saarnatakin elämän iloista ja suruista. Kirkkokulttuuri oli todella erilaista verrattuna ev. lut. traditioon jossa ilo, positiivisuus ja svengi eivät ole Top 200 -prioriteettilistalla.
House Of Songsin tuottajakaksikko Nathan
J Felix & Troy Campbell. Palaveri. Dokumenttiprokkista, sinfonioita, ideoita ja kulttuurinvaihtoa.
Big in Texas?
Visiittini päättyi Troy Campbellin sekä Nathanin järjestämään showcaseiltaan Threadgill`s ravintolassa. Lavalle astui paikallisia muusikoita, co-writing-partnereita sekä me pohjoismaalaiset: rentoa soittamista, jutustelua, syömistä, toisiimme tutustumista. Itse esiinnyin Jarnon sekä Miken kanssa Scandinavian Hunks -triona, jossa soitimme säveltämiäni white trash & wife beating kantri- ja cowboylauluja.
Skandinaavinen näkemys paikallisten kulttuurista nautti suurta suosiota ja tuottajakaksikko maanittelikin useampaan kertaan minua palaamaan takaisin Austiniin. Nuoren ja lahjakkaan Kimberly Manisin kanssa tehty parisuhdedraama Separate Ways tuntui uppoavan myös yleisöön.
Pienen hetken tunsin olevani ”Big in Texas” ja olin valmis soittamaan kaupunkiin muuttaneelle Robert Plantille, että olet saanut biisintekijän.
Austin teki valtavan vaikutuksen musiikillisella rikkaudellaan, rentoudellaan, paikallisten avoimuudella sekä ystävällisyydellä. Mikäli mahdollisuudet suovat, niin Austiniin on palattava. Ideoita syntyi paikallisten kanssa ja tulevaisuuden yhteistyökuviot olisivat suotuisat.
Teksti ja kuvat: Pentti Luomakangas
Ihan omaa luokkaansa
Aku Toivonen
Kuva: Bo Stranden
Edellisessä latauksessani kehotin ottamaan Elvisin toimistoon yhteyttä heti, kun sopimustekniset tai muut vastaavat asiat vähänkin askarruttavat mieltä. Olenkin sen jälkeen saanut useita yhteydenottoja, ja nimenomaan kiitettävästi jo sopimuksen laatimisvaiheessa (ja -vaiheesta). Uskon, että olemme välttäneet monia harmillisia jälkipuinteja, joissa sopijaosapuolet muistavat asiat eri tavoin ja joissa kirjallinen sopiminen olisi mahdollisesti jätetty kokonaan tekemättä.
VT Henri Nieminen tiivisti Elvisin kevätkokouksen yhteydessä olleessa seminaarissamme olennaisia asioita sopimisesta: Oikeustoimilain mukaan sopimus syntyy ”tarjous ja vastaus” -menettelyllä. Pitkä versio tästä on sopimusneuvottelu. Sopimus voidaan katsoa syntyneeksi myös tosiasiallisen toiminnan perusteella sekä konkludenttisesti, eli ”hiljaisesti sovitusti”. Oman sopimussisältönäkemyksen varmistamiseksi kirjallinen sopimus, tai edes jonkinlainen yksityiskohtien kirjaus, on tärkeää.
Sovitaanko?
Suomen ja useimpien muidenkin maiden sopimusoikeuden lähtökohtana pidetään sopimusvapautta. Se voidaan jaotella seuraavasti: 1) oikeus tehdä sopimuksia, 2) vapaus päättää, tekeekö sopimuksen vai ei, 3) vapaus valita sopimuskumppani, 4) vapaus päättää sopimuksen sisällöstä, 5) muotovapaus.
Tässä mielessä sopimuskytkökset ovat jo heti sopimusvapausperiaatteiden ulkopuolella. Jos levy-yhtiö velvoittaa allekirjoittamaan kustannussopimuksen levytyssopimuksen yhteydessä, tekijän sopimusvapautta kohdellaan väärin.
Paljon puhuttu The Voice Kids -kilpailijasopimus on tässä mielessä jo ihan omaa luokkaansa. Yhdellä (huoltajan) allekirjoituksella allekirjoitetaan levytyssopimuksesta, julkaisusopimuksesta, oheistuotesopimuksesta ja The Voice Kids -kiertuesopimuksesta yhdistetty kykysopimus. Toki sopimuksessa puhutaan koko ajan ”vain” optiosta, mutta kun se optiokin on määritelty yksipuoliseksi niin, että kilpailijan tulee solmia nämä kaikki sopimukset, jos Universal Music Oy niin päättää.
Alun perin tämän formaattiohjelman Suomi-version kilpailijasopimuksessa oli mukana myös kustannussopimusoptio, joka katsottiin automaattisesti lunastetuksi vähintään voittajan kohdalla. Lisäksi se koski myös kaikkia muita kilpailuun osallistuneita levy-yhtiön halun mukaan. Sopimuksen ajatuksena oli antaa Universalille kustannusoikeudet kilpailijan sävellyksiin ja sanoituksiin – ovat ne sitten syntyneet ennen kilpailua tai sopimusaikana. Sopimuksessa ei ollut yhtään lausetta, jossa olisi kuvailtu kustantajan toimenpiteitä sävellysten ja sanoitusten menestyksen edistämiseksi.
Kätevää oli myös laittaa ko. sopimuksella tekijä (tässä tapauksessa lapsi) tekemään likainen työ. Sopimuksessa kilpailija nimittäin olisi sitoutunut tekemään vilpittömästi parhaansa saadakseen osatekijän luovuttamaan kustannusoikeudet kustantajalle (eli jos on syntynyt biisi ennen kilpailua tai sopimusaikana jonkun toisen tekijän kanssa). Vastuussa tästä työstä olisivat tietysti olleet lapsen vanhemmat. Huh!
Hienoa, että Universal päätti kuitenkin lopulta jättää kustannussopimusosion pois tästä sopimusryppäästä. Sopimusoikeudellisesta näkökulmasta sopimus on kuitenkin muiden sopimuskytköstensä vuoksi hyvin kyseenalainen.
Uskon siihen, että vielä joskus koittaa se päivä, jolloin tällaisia sopimuksia ei edes ainakaan Suomessa kehdata esittää. Sen eteen teemme töitä.
Elokuvamusiikki nosteessa
Iloinen asia oli alkukesän pohjoismainen elokuvamusiikkitapahtuma Norjassa. Pohjoismaiset ”Elvikset” ovat sitoutuneet järjestämään ko. tapahtuman maassaan parhaaksi katsomallaan tavalla mahdollisimman hyvien yhteistyökumppanien kera. Ensi vuonna, elokuussa 2014, järjestämisvuoro on Suomella. Sille antoi mahtavan potkun se, että Tuomas Kantelinen sai pohjoismaisen Harpa-palkinnon musiikistaan elokuvassa Puhdistus. Olemme ylpeitä ja onnellisia hänen puolestaan! Tuomas tuli tilaisuuteen suoraan työn tuoksinasta Hollywoodista. Meillä suomalaisilla on siis tälläkin saralla arvokas menestyspolku seurattavanamme.
Norjan järjestelyt olivat kiitettävät, ja niitä omaan näkökulmaamme sopiviksi kehittäen järjestämme innoissamme ensi vuoden tapahtuman. Otan mielelläni vastaan ideoita ja yhteistyön avauksia. Ajatus on muun muassa alan toimintatapoihin syventyminen, tekijöiden ja ohjaaja/tuottaja/leikkaaja -klusterin kohtaaminen sekä oman osaamisen tunnistaminen ja hyödyntäminen elokuvamusiikin tekemisessä. Elokuvamusiikin tekeminen on oma arvokas lajinsa. Norjan kansainvälisen palkintoraadin jäsentä Richard Bellisiä lainaten: ”Creating music that sounds like film music is different from being a film composer”.
Innostavaa kesäaikaa kaikille!
Aku Toivonen
Elvis ry:n toiminnanjohtaja
Riippumattoliitoa
Kaija Kärkinen
Kuva: Juha Törmälä
Linnut pitävät järkyttävää mekkalaa. Laskeva aurinko tekee järven yli siltaa, jonka kirkkaus vihloo silmiä. Ajantaju on kateissa: kuinka kauan olen makoillut tässä riippumatossa, mitä kaikkea on mennyt ohi? Onko joku yrittänyt soittaa, laittanut hauskan päivityksen tai vastustamattoman terassikutsun? Pitäisikö mennä tarkistamaan, ettei vain ole keikkailta? Koko ajan tuntuu että pitäisi olla jossakin muualla ja tehdä jotakin tärkeää. Taidan kärsiä vieroitusoireista!
Mitenkäs tässä näin kävi? Vielä pari vuotta sitten vastustin jyrkästi Facebookia ja netissä roikkumista. Nyt poikani komentaa minua samalla lauseella, jolla kuulemma olen traumatisoinut hänen lapsuutensa: ”Nyt pois koneelta niin kuin olis jo!”
Keväällä esitin eräässä konsertissa sanoittamani kappaleen Kaunein tyttö gallerian. Laulun jälkeen jouduin selittelemään:
– Muistattekos, silloin ennenvanhaan teinit laittoivat kuviaan IRC-Galleriaan ja mesettivät.
No joo, onhan siitä jo viitisen vuotta aikaa, olisi pitänyt olla varovainen ajankohtaissanaston kanssa. Kuinkahan kauan menee, ennen kuin Facebook on siis niin mennyttä sesonkia.
Musiikkimaailma se vasta muuttuukin; uusia toimijoita tulee markkinoille lähes päivittäin, käyttö pirstaloituu lukuisiin erilaisiin streaming- ja download-palveluihin. Eikä Rautavaaran Tapsa voinut aavistaakaan, kuinka pieninä palasina se leipä maailmalta kerättäisiin. Tekijänoikeusjärjestöillä on täysi työ pysyä kilpailukykyisinä haastajien rynniessä markkinoille kansainvälisten toimijoiden myötä. Ja vaikka yhteisenä tavoitteena luulisi olevan musiikin helppo saatavuus, toisin saattaa käydä. Aika monella luukulla saa käyttäjä pian kolkutella, ennen kuin kaikki oikeudenhaltijat on varmasti tavoitettu. Siis jos huonosti käy.
Mutta kannattaa ottaa tietysti sellainenkin mahdollisuus huomioon, että käykin hyvin. Tai ainakin, ettei käykään ihan niin huonosti, kuin muutosvastarinta sisällämme väittää. Saattaa nimittäin olla, että joku jossain jo suunnittelee uusia keinoja pienten murusten keräämiseen maailman markkinoilta ja kotikonnuiltakin, ja ihan hyvät mielessään. Jospa uhkakuvat estävätkin meitä näkemästä niitä mahdollisuuksia, joilla reilun kaupan musiikkibisnes puhkeaisi kukkaan?
Joku aika sitten illanistujaisissa puheenaiheeksi nousi, Chisu-gaten siivittämänä, tekijänoikeuden haasteet digimaailmassa. Kun valitin, miten vaikeaa laitonta lataamista on paikallistaa ja siten myös torjua, hihkaisi mainosmaailmassa loistavan uran tehnyt, sittemmin työelämäkouluttajaksi siirtynyt ystäväni:
– Eihän sellainen voi tässä maailmassa oikeasti enää vaikeaa olla! Aalto-yliopistossakin istuu iso liuta palveludesign-opiskeiljoita, jotka vain odottavat, että viette heille tämän ongelman ratkaistavaksi! Äkkiäkös he keksivät tunnistimen alkuperäiseen tuotteeseen, ja sen jälkeen nähdään kuka yrittää sitä laittomasti jakaa.
Ai jaa, näin helppoa?
Muutama päivä myöhemmin istuin ensimmäistä kertaa Teoston hallituksen kokouksessa. Tuli puhetta, kuinka hankalaa on löytää luvallisesti monistettavia laulutekstejä. Joku mainitsi laulut.fi-sivuston, jolloin Teoston neuvonantaja, Vision+-rahaston perustaja Tero Ojanperä pohti, kuinkahan moni kuluttaja tietää sellaisten sivujen olemassaolon.
– Jonkinlainen appsihan siitä palvelusta pitäisi tehdä, että ihmiset osaisivat pistää rahansa lailliseen palveluun!
Niin tietysti, miksei sellaista jo ole? Mikään ei ole niin mahdotonta, etteikö joku jossain tekisi siitä mahdollisen.
Usein tarvitaan lapsenomaista uteliaisuutta, hullunrohkeutta sanoa asioita ääneen ja kysyä se tyhmä kysymys. Ja usein kauempaa katsova näkee sellaista, mitä me alan sisällä emme huomaa, kun toimintatavat ja asenteet ovat muuttuneet itsestäänselvyyksiksi. Uusi aika edellyttää uusia taitoja.
Koulutusta uudistettaessa pitäisi entistä enemmän kiinnittää huomiota niihin osaajiin, jotka hengaavat musiikin liepeillä ja ovat valmiita edistämään ja tukemaan tekijän uraa. Vaikka kuinka moniosaajia olisimmekin, kauppamiehiä ei meistä kaikista saa. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse.
Tahtoa, sitä tarvitaan eniten. Ja yhteistyötä yli fyysisten ja henkisten rajojen. Josko minäkin olisin valmis seuraavaan muutokseen… ainakin voisin vihdoin tsekata tuon Spotifyn.
Hullunrohkeaa riippumattoliitoa ja rentouttavaa kesää kaikille!
Kaija Kärkinen
Elvis ry:n hallituksen puheenjohtaja.