The House of Songs -matkakertomus
Teksti ja kuvat: Samae Koskinen
Sain kunnian päästä Teksasiin tekemään lauluja The House of Songsiin elokuussa 2013. Takanani oli kiireinen vuosi: oman ”Hyvä päivä” -albumini julkaisu, kevään kiertue, festarikesä, kaksi levytuotantoa ja lisäksi esikoiseni syntymä, joka oli ainoa asia, joka asetti kysymysmerkkejä koko reissun järkevyydelle. Kiitän luojaa siitä että Skype on keksitty, nimittäin matka oli monella tapaa ihana.
Saavuin Austiniin New Yorkin kautta ollen illalla perillä, reissu oli pitkä ja armoton. Ystävällinen nuori mies nimeltään Clayton Lillard nouti minut kentältä ja antoi kyydin taloon, joka sijaitsi idyllisellä esikaupunkialueella kivenheiton päässä keskustan vilinästä. Asetuin taloksi ja nukuin yöni hyvin.
Aamulla herätessäni lähdin uteliaana fillaroimaan keskustaan päin ja sain todeta samoin tein, että termi ”southern hospitality” pitää todellakin paikkansa. Ehdin jo luulla, että meikäläisessä on jotain skandinaavista viikinkicharmia, kun jokainen vastaantulija morjenstaa ja hymyilee äärimmäisen ystävällisesti. Mutta pian selvisi, että tämä oli kaupungin tapa. Ujona ja sulkeutuneena suomalaisena pääsin yllättävän nopeasti kelkkaan mukaan ja reissun loppuvaiheessa aloitin jopa itse keskusteluja tuntemattomien ihmisten kanssa.
Tämä on omasta näkökulmastani älyttömän ihana ero kulttuureissamme, Suomessa kun small talkilla koetaan aina olevan joku piilotettu merkitys. Odotamme ahdistuneina, missä kohtaa meille aletaan myymään jotain ja ruinaamaan rahaa.
Kasviskulinarismia ja autoilua
Talossa asui kanssani samaan aikaan Anne-Lise Frokedal, laulunkirjoittaja norjasta, jolla oli ollut muutamia indiebändejä. Hän oli mahtava tyyppi ja tulimme juttuun heti kättelyssä. Pian meille selvisi, että fillarilla liikkuminen on äärimmäisen haastavaa säätilan vuoksi, ilma oli päivisin +42C° koko ajan. Päätin vuokrata auton, jotta näkisimme kaupunkia kunnolla.
Austinissa jalankulkija on harvinainen näky ja myönnän tehneeni virheen kun menin autovuokraamoon julkisella liikenteellä, johon kuului parin mailin kävely motarin varressa. Onneksi vuokraamossa oli super-ihana kundi duunissa joka oli fiiliksissä kuultuaan ammattini olevan laulunkirjoittaja. Hän kyseli tunnenko Lady Gagaa tai olinko Michael Jacksonin kanssa paljon tekemisissä mutta tätä hilpeää kaveria ei onneksi näyttänyt kieltävä vastaukseni masentavan.
Austin osoittautui älyttömän monipuoliseksi kaupungiksi. Google ja Facebook ovat juuri siirtäneet päämajansa sinne, ja se on Yhdysvaltain nopeimmin kasvava kaupunki. Luomukauppa Whole Foodsilla on Prisman kokoinen myymälä pääkonttorinsa yhteydessä keskustassa. Negatiivisimmillaan tämä näkyy siinä, että entiset ghetot on muunnettu kalliiksi kahviloiksi ja isorillisten partanaamojen baareiksi, joissa soi The Smiths. Köyhin kansanosa on pakotettu siirtymään vielä kauemmas keskustasta.
Ravintolatarjonta oli pöyristyttävä. Olen kasvissyöjä, ja kuppasimmassakin dinerissa oli vegaaninen vaihtoehto. Söin reissun aikana fantastisia ruokia ja muistelen niitä vielä tänäkin päivänä. Meksikon vaikutus on vahva, ja sain upeimmat kokemukset nimenomaan tacojen parissa. Niitä syötiin kellon ympäri; aamuisin ne täytettiin kananmunilla ja päivällä esimerkiksi friteeratuilla avokadoilla. Ilmaston takia tuoreet elintarvikkeet olivat timanttia, kaikkea sai läheltä. Ruokakaupoissa ei juuri ollut muualla tuotettua tavaraa hedelmä- ja vihannesosastolla. Olutvalikoimat olivat myös ruhtinaalliset, paljon pienpanimotavaraa ja täytyy myöntää, että kevyet ja vetiset amerikkalaisoluet ovat mieleeni.
Mielenkiintoista on myös se, ettei Austinilla ole missään lajissa ammattilaisurheiluseuraa. Tämä näkyi siinä, että yliopistourheilua seurattiin fanaattisesti. Kävin katsomassa Texas Longhornsien jalkapallojoukkueen kauden avauspelin stadionilla, johon mahtui yli satatuhatta katsojaa. Koko Euroopassa ei ole niin isoa areenaa ja meininki oli posketon. Oli eläviä sonneja, ja saamarin isolla tykillä ammuttiin ilmaan joka välissä, kun jotain siistiä tapahtui. Pääsin mukaan myös peliä edeltävään tailgate-juhlaan, joka käytännössä tarkoittaa kaljanjuontia parkkipaikalla. Siistiä sekin.
Autolla ajellessani kuuntelin meksikolaista radiokanavaa ja olin häkeltynyt musiikista. Helkkarin energistä tykitystä, jonka instrumentaatio on hurjaa lunastusta. Torvimusaa, jossa rumpusetti soittaa pelkkiä fillejä ja aivan sattumanvaraisissa kohdissa. Lisäksi tuotanto kuulostaa siltä, että se olisi tehty midillä ja sävellykset olivat turboahdettuja versioita tutuista iskelmistä. Shazam-applikaation kautta minulle selvisi, että useat diggailemistani biiseistä olivat narcocorridoja eli lauluja, joita tehdään huumerikollisten kunniaksi. Se oli upeaa ja innostavaa musaa, johon oli ilo tutustua.
Lauluntekijöitä joka lähtöön
Matkan tarkoitus oli siis tehdä lauluja ja tehdä niitä nimenomaan muiden kanssa. Lillard oli buukannut paikallisia laulunkirjoittajia tulemaan taloon tekemään biisejä kanssani. Laulujen tekeminen on herkkää hommaa ja aluksi oli omituista ajatella että tekee niitä tuntemattomien, eri kulttuurista tulevien ihmisten kanssa. Mutta heti ensimmäisessä sessiossa selvisi, että tästä tulisi helkkarin hauskaa ja mielenkiintoista.
Hauskinta tekemisessä oli paineettomuus, noita biisejä ei tehty esimerkiksi levy-yhtiön uudelle singleartistille, vaan niitä tehtiin vain tekemisen ilosta. Tein noin viiden tyypin kanssa yhteistyötä ja joka sessiosta syntyi biisi. Oli hauska huomata, kuinka erilaisia hahmoja taloon roudattiin. Yksi kaveri oli pilveä polttava rantapummi, toinen ultramelankolinen singer/songwriter, kolmas ad/hd-tapaus. Eräs kantrimies oli ehdoton siitä, että hänen kappaleessaan ei käytetä lainkaan mollisointuja, ja toista eivät melodiat kiinnostaneet lainkaan. Monille teksti näytteli suurta roolia, ja niinhän se tuntuu olevan suomenkielisessä musiikissakin: on tärkeää että on jotain sanottavaa.
Käsittääkseni talossa oli tapahtunut jonkinnäköisiä organisaatiomuutoksia, ja Clayton oli kuullut ensimmäistä kertaa tulostani samana päivänä kun saavuin. Hän haali kasaan laulunkirjoituskaverini äärimmäisen pikaisesti, mutta teki mielestäni hyvää työtä, koska kokemus oli erittäin avartava. Suosikikseni noista tehdyistä biiseistä nousi Graham Weberin kanssa tehty Dark and stormy days. Tallenne siitä löytyy YouTubesta hakusanoilla Songbird Session #3. Esitän laulun Anne Lisen kanssa talon terassilla.
Oma biisi joka päivä
Tein myös yksin omia laulujani talossa, sain aikaiseksi biisin joka päivä. Oli upeaa päästä vieraaksi paikkaan, jonka olemassaolon syy on se, että siellä tehtäisiin lauluja. Ostin itselleni olkisen stetsonin ja istuin päivät kuistilla Modelo-siksarin ja kitaran kanssa siinä hurjassa helteessä. Tulevalla levylläni kuullaan varmasti countrysävyjä, ja semmoinen tietty rentous, letkeys, asioiden yksinkertaistaminen ja tiettyjen perinteiden kunnioittaminen tarttui niihin lauluihin, joita siinä kuistilla kirjoitin.
En ole ammattilainen noissa cowrite-jutuissa, mutta voin sydämestäni suositella sitä kaikille, jotka biisejä tekevät. Erilainen näkövinkkeli vain rikastaa omaa tekemistä ja kaikilta oppii varmasti jotain.