EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Yhteistyö on musiikkia - Elvis Pariisiin?

Tekijä: Mysteerio

Yhteistyö on musiikkia – Elvis Pariisiin?

Julkaistu

Yhteistyö on musiikkia. Näin kertoo konsertti-ilmoitus ja tiedotusmateriaali, jonka takana ovat Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry sekä Mikkelin kaupunginorkesteri. Kirjoittaessani en tiedä onko tätä lehteä luettaessa lokakuun 5. päivän konsertti lähimenneisyydessä vai -tulevaisuudessa. Tiedän ainoastaan, että Mikkelissä on tyytyväisiä ihmisiä. Tässä vaiheessa yhteistyö näyttää onnistuneen jopa yli odotusten. Mukaan on saatu myös Yleisradio, joka taltioi konsertin.

Elvis ry tilasi asiasta kiinnostuneilta jäseniltään musiikkia jousiorkesterille. Etukäteen käytyjen neuvottelujen tuloksena Mikkelin kaupunginorkesteri lupasi kantaesittää syyskaudella 2006 kolme-neljä teosta. Kun hyvin tasaväkiseltä vaikuttava tekijäjoukko oli selvillä, pyydettiin lopullista ratkaisua tekemään yksi tuomari, Teoston silloinen puheenjohtaja, nykyinen kunniapuheenjohtaja Otto Donner. Valituiksi tulivat Veli-Matti Halkosalmen Trinity, Esa Onttosen Chains ja Jarmo Savolaisen Expanses. Oitis päätöksen jälkeen todettiin, että lisä ei olisi pahaksi.

Pienen Mikkelin-matkan jälkeen asia edistyi: Päätettiin, että kolmen Donnerin päättämän sävellyksen lisäksi kaupunginorkesterin muusikot valitsevat heille ajoissa toimitusta materiaalista suosikkiteoksensa, josta Länsi-Savon osuuspankki maksaa sävellyspalkkion.

Kilpaan osallistui viisi tasavahvaa teosta: Pianeta Distante – Kaukainen planeetta Heikki Elo, Sinulle käteni annan Veikko Huuskonen, Vuodenkierto Jorma Härkönen, Sarja suomalaista tanssimusiikkia Pasi-Heikki Mikkola ja Rondoco Mika Siekkinen. Tasavahvuutta todistaa, että ennen ratkaisua orkesteri joutui käymään kaksi äänestystä. Voittajaksi eli konsertin neljänneksi teokseksi tuli Jorma Härkösen Vuodenkierto (Ensilumi, Kevään kihahdus, Hunajakäpälä, Joutsenen kuolema).

Etelä-Savon osuuspankin johtaja Kari Manninen myhäili tyytyväisenä, kun muusikot tuloksen selvittyä totesivat: “Eivät menneet pankin rahat hukkaan, saimme hienon teoksen…”

Mutta hyvä onni ei loppunut tähän. Myöhemmin astui kuvaan vielä illan kapellimestari Atso Almila, joka valitsi eräänlaisena “suosikkinaan” kantaesitettäväksi Heikki Elon teoksen Kaukainen planeetta. Siis yksi konsertti, viisi kantaesitystä.

Mikkelin kaupunginorkesterin toiminnanjohtaja Helinä Tepponen pitää saalista hyvänä: Elvis-yhteistyö tuotti kahdeksan laadukasta sävellystä jousiorkesterille. Kuulemma kaikki päätyvät jossakin vaiheessa esille. Normaalin kausiohjelman lisäksi orkesterilla on kymmenittäin tilausesiintymisiä ja vierailukonsertteja. Myös näiden ohjelmisto kaipaa jatkuvaa monipuolistamista.

Elvis-säveltäjien partituureista ollaan kiinnostuneita myös Ranskassa. Parhaillaan neuvotellaan kapellimestari Dominique Fanal´in ja Sinfonietta de Paris -kamariorkesterin kanssa sikäläisestä konserttihankkeesta, jonka ohjelmistoon kuuluisivat Yhteistyö on musiikkia -projektistamme valitut teokset.

No mitäpä tästä sanoa? Olisihan tämä hanke voinut mennä huonomminkin, vai?

***

Piipahdimme Elvis ry:n verotyöryhmän puheenjohtajan Arto Tammisen kanssa hiljattain tapaamassa valtiovarainministeri Ulla- Maj Wideroosia (rkp). Asiamme oli tekijänoikeustulon verotus. Rakentavan neuvottelun lopputuloksena ministeri päätyi ratkaisuun: asialle täytyy todella tehdä jotakin. Keskustelussa päädyttiin työryhmän perustamiseen. Tämä tutkisi asian juurta jaksaen.

Kerroimme ministerille, että tekijänoikeustuloon liittyvän verotuskäytännön muuttaminen parempaan suuntaan on musiikintekijöille erittäin tärkeä.

Kysäisin vielä lopuksi – ikään kuin varmuuden vuoksi – ministeri Wideroosilta, voimmeko kertoa jäsenistöllemme, että hän on huomioinut huolemme ja on perustamassa työryhmän asian tutkimiseksi ja korjaamiseksi.

– Kyllä voitte!

Hallitus- ja EU-kiireet työllistävät. Työryhmän tilanteesta, puhumattakaan kokoonpanosta en tätä kirjoittaessani ole vielä kuullut. Mutta ministeritason lupaus on olemassa.

JANI UHLENIUS

Tuulet keikuttavat Teosto-laivaa

Julkaistu

Musiikintekijöiden etuja ajavan Elvis ry:n vinkkelistä kesä ja alkusyksy on ollut epävakaista aikaa. Pääosa jäsentemme sävellys-, sanoitus-, ja sovitustuloista päätyy pankkitilille Teoston kautta. Nyt kansainväliset tuulet keikuttavat laivaamme niin, että on vaikea päättää, mistä laidasta kulloinkin ottaisi kiinni.

Kun lomakesä oli meillä kukkeimmillaan, solmivat Euroopan tekijänoikeusseuroja edustava GESAC ja musiikkikustantajien maailmanjärjestö ICMP/CIEM sopimuksen, jossa on useita Teostoa ja muita Euroopan tekijänoikeusseuroja koskevia kohtia. Sopimus allekirjoitettiin 7. heinäkuuta, minkä jälkeen siitä tiedotettiin järjestöjen yhteisellä lehdistötiedotteella. Sopimus on julkaistu kokonaisuudessaan mm. Ruotsin musiikkikustantajien kotisivulla.

Kyseinen asiakirja ei ole Teostoa oikeudellisesti sitova. Yksi kohta sopimuksessa on, että kustantajilla on oltava vähintään kolmasosa tekijänoikeusseuran hallituspaikoista. Teoston johtokunnassa on tällä hetkellä ainoastaan kaksi kustantajaa kymmenestä eli viidennes.

Tekijöiden edustajia ei ollut mukana tätä sopimusta neuvottelemassa. Tekijöiltä puuttuu vielä vastaava kansainvälinen kattojärjestö kuin on kustantajilla. Yksi johtopäätös viime aikojen kehityksestä on, että tekijät tarvitsevat kattojärjestön mitä pikimmiten. Elokuvasäveltäjillä on vuoden alussa perustettu FFACE ja vakavilla syyskuun alussa perustettu European Composers Forum. Elvis ry on edellisen perustajajäsen ja Suomen Säveltäjät ry jälkimmäisen. Nyt tarvitaan vielä pop ja rock-tekijöitä edustava eurooppalainen järjestö, jonka syntymiseen mekin tietysti vaikutamme aktiivisesti. Näiden kolmen kattojärjestön on sitten luontevaa edustaa tekijöitä kansainvälisissä neuvottelupöydissä, joko yhdessä tai siten, että muodostetaan vielä niille oma kattojärjestönsä.

Teostolla valmius keskustella

Teoston johtokunta päätti viime helmikuussa, että sillä on valmius keskustella kustantajien edustuksesta Teoston hallinnossa. Nähtäväksi jää, johtavatko keskustelut konkreettiseen sääntömuutosesitykseen jo ensi kevätkokoukselle.

GESAC – ICMP/CIEM -sopimus sisältää myös kohdan, jonka mukaan kustantajilla tulee jatkossa olla seuran jäsenten kokouksissa oikeudenmukainen ja tasapainoinen edustus (”fair and balanced representation”. Tämä tarkoittanee sitä, että jokaisella Teoston jäsenellä tulee olla yhtäläinen äänioikeus, kuten Teoston sääntöjen mukaan onkin.

Yksi osa seurojen ja kustantajien kattojärjestön sopimusta on kohta, jonka mukaan seurojen asiakassopimukset on saatettava vastaamaan EU-komission viimesyksyistä suositusta. Tämä tulee lisäämään myös Teoston asiakassopimuksen joustavuutta järkevissä rajoissa.

***

”Missä on Teosto vuonna 2010?”

Näistä kansainvälisistä muutostuulista Elvis järjestää jäsenilleen syysseminaarin keskiviikkona 25.10. klo 17.30 Radisson SAS Royal -hotellissa (Runeberginkatu 2, Helsinki, Kampin metroasemaa vastapäätä). Yksi seminaarin keskustelunaiheista on juuri se, tulisiko kustantajien osuutta Teoston johtokunnassa lisätä. Samoin pohditaan sen vaikutuksia, että isot musiikkikustantajat ovat ryhtyneet kilpailuttamaan tekijänoikeusseuroja. Yksi konkreettinen seuraus on jo ollut se, että pärjätäkseen kilpailussa pohjoismaiset seurat ovat ryhtyneet tiivistämään yhteistyötään.

Seminaari alkaa Teoston toimitusjohtajan Katri Sipilän alustuksella. Tervetuloa kuulemaan ja ottamaan kantaa! Avainasioita tällä hetkellä on suhteemme musiikkikustantajiin. Parhaimmillaan se voi olla reilu ja toimiva. Mutta kolikolla on myös kääntöpuolensa. Siksi on oltava tarkkana, mihin suuntaan Teoston sisäisiä valtasuhteita mahdollisesti muutetaan, ettei laiva suorastaan keikahda ympäri.

MARTTI HEIKKILÄ

NPU ja NKR koolla Helsingissä

Julkaistu


NPU-kokouksen osanottajat ehtivät myös Halosenniemen maisemiin
puheenjohtaja Jani Uhleniuksen johdolla. Elokuun lopun tummenevassa
illassa vaihdettiin alan kuulumiset ja todettiin, että yhteisiä uhkia
musiikintekijöillä riittää.

 
NPU ja NKR kokoontuivat Helsingissä
Tekijät kiirehtivät pohjoismaista allianssia

Pohjoismaiset tekijäjärjestöt kokoustivat elokuun lopussa Helsingissä. Kevyen musiikin tekijöiden NPU ja vakavien NKR kokoontuivat sekä erikseen että yhdessä. 28. elokuuta pidetyn yhteiskokouksen tärkein aihe oli kansainvälinen tilanne, joka tuo monenlaisia muutospaineita tekijänoikeusseurojen toimintaan.

Yhteiskokouksessa hyväksyttiin myös julkilausuma, joka osoitettiin Pohjoismaiden ja Baltian tekijänoikeusseurojen sekä NCB:n hallituksille. Tekijät toivovat seuroilta mahdollisimman pikaista toimintojen yhteensovittamista online-alueella, jotta musiikin käyttäjät voisivat neuvotella koko tätä aluetta koskevan sopimuksen keskitetysti. Käyttäjät, jotka tarvitsevat luvat ainoastaan yhden maan alueella tapahtuvaan lisensiointiin, voisivat edelleen asioida paikallisen toimiston kanssa.

Pohjoismaiset tekijät ovat huolissaan kehityksestä sen jälkeen, kun EU:n komissio antoi viime vuoden lokakuussa suosituksen musiikin tekijänoikeuksien hallinnoinnista verkkoympäristössä. Komissio pyrkii kannustamaan seuroja keskinäiseen kilpailuun ja samalla mahdollisia kilpailun esteitä pyritään karsimaan. Isot musiikkikustantajat ovat seurojen kilpailuttamisen tämän vuoden aikana jo käytännössä aloittaneet.

Tekijöiden arvio muuttuneessa tilanteessa on se, että Pohjoismaiden ja Balttian seurojen on syytä muodostaa yhteinen allianssi, joka on riittävän iso pärjätäkseen kilpailussa. NPU:n omassa kokouksessa keskusteltiin mm. siitä, tuleeko kehitys johtamaan niin sanottujen kansallisten varojen vähenemiseen ja jopa loppumiseen. Yleisin arvio oli, että ne tulevat joka tapauksessa huomattavasti vähenemään. Esimerkiksi Ruotsin SKAP:ssa kaavaillaan jo yhdistyksen vuotuisen jäsenmaksun korottamista 500 kruunusta 1.000 kruunuun, mikäli yhdistyksen saama tuki kansallisista varoista loppuu.

Genret pois myös Norjassa ja Ruotsissa

Yksi NPU-kokouksen aiheista olivat genret. Teostossahan niistä luovuttiin jo 1994 mutta Ruotsin Stim:ssä ja Norjan Tono:ssa ne edelleen ovat käytössä vaikuttaen myös suomaisten näistä maista saamaan tilitykseen. Nyt näyttää siltä, että myös Tono on niistä luopumassa ja järjestelmä on saanut yhä kasvavaa kritiikkiä myös Ruotsissa. Naapurimaassa on laskettu, että tilitysten genretuki on nykytasolla 12 miljoonaa kruunua vuodessa ja siitä ainoastaan 1,8 miljoonaa tilitetään eläville ruotsalaisille säveltäjille ja runsaat 600.000 kruunua ”aktiivisille” ruotsalaisille kustantajille. Valtaosa rahasta tilitetään ulkomaisille klassisen musiikin menestyssäveltäjille (useimmiten perikunnille) ja heidän kustantajilleen.

Niin Ruotsissa kuin Norjassa etsitään sen vuoksi järjestelmää, jossa tuki voitaisiin rajata kotimaisiin eläviin säveltäjiin. Juuri näin tehtiin Teostossa, kun genret lopetettiin ja tilalle luotiin kansallisista varoista rahoitettava partituurimusiikin tuki. Tässä uudistuksessa suurin häviäjä oli Sibeliuksen perikunta, joka siis edelleen saa huomattavia tukia Ruotsista ja Norjasta. Genretön ja kaikkia musiikinlajeja tasapuolisesti kohteleva on ainoa oikea ja kestävä periaate. Teoston tilitysjärjestelmässä laskutetut korvaukset on jo vuosia tilitetty ”euro sisään – euro ulos” -periaateella.

Tanskan Kodassakin tiettyä vanhakantaista tilitysten kulttuuripolitiikkaa edelleen on vaikka genret on sielläkin kuopattu. Tietyillä tilitysalueilla on käytössä kerroinjärjestelmä, jossa teoksen ensiesitys saa 100 %, toinen esitys 50 % ja muutaman esityksen jälkeen enää 10 %. Keinotekoinen järjestelmä suosii siis harvoin esitettäviä teoksia.

Taas kerran osoittautui, että Teoston tilitysjärjestelmä kestää parhaiten ne avoimuuden, läpinäkyvyyden ja tehokkuuden vaatimukset jota EU:n komissiokin peräänkuuluttaa. Yksi kanto Pohjoismaiden ja Balttian toimintoja tiivistettäessä voikin olla juuri siinä, miten nopeasti muut pystyvät seuraamaan Teoston esimerkkiä.

Teksti ja kuva: Martti Heikkilä

Tekijöille oikeus korvauksiin kirjastojen lainauksista

Julkaistu

Hallituksen eduskunnalle 12. syyskuuta antaman esityksen mukaan tekijät alkavat saada korvausta teostensa kirjastoista tapahtuvasta lainaamisesta. Tätä tarkoitusta varten on ensi vuoden budjettiin varattu kaksi miljoonaa euroa.

Kyseessä on siis tekijöiden kannalta selvä edistysaskel. Tekijöiden yksinoikeutta kirjastojen osalta toki edelleen rajoitetaan, mutta korvausoikeus sentään saadaan. Huonoa on se, että edes tämä korvausoikeus ei edelleenkään koske esittäviä taiteilijoita kuten muusikoita eikä tuottajia ja kustantajia.

Musiikintekijöiden osalta korvausoikeus koskee äänitteitä sekä nuottijulkaisuja ja laulukirjoja. Elokuvateoksilla on jo ennestään laajemmat tekijänoikeudet eli niiden käyttöön kirjastojen on hankittava erilliset luvat. Elokuvateoksina voidaan pitää myös äänitteitä, joilla on mukana musiikkivideo.

Kun korvausoikeutta koskeva laki on tullut eduskunnassa hyväksytyksi, ryhdytään käytännössä luomaan järjestelmää korvausten tilittämiseksi. Tässä vaiheessa tulee myös ratkaistavaksi, kuinka suureksi musiikintekijöiden kokonaisosuus muodostuu verrattuna kauno- ja tietokirjailijoiden korvauksiin. Oikeus korvaukseen tulee olemaan ainakin kaikilla Euroopan talousalueen tekijöillä ja jakoperusteena ovat lainausmäärät. Koska jaettavaa on vähän, joudutaan tilittämisessä tietysti arvioimaan, millaisella tarkkuudella saavutetaan paras kustannustehokkuus suhteessa tilitettäviin summiin.

Lainauskorvaukset eroavat siis olennaisesti kirjastoapurahoista, joita säveltaiteellekin on jaettu vuodesta 1999 lähtien. Apurahat ovat valtion kulttuuritukea, joita myönnettäessä ei menestyvillä tekijöillä ole automaattista etusijaa vaan apurahalautakunta voi toimeksiantonsa puitteissa tehdä päätöksiä kulttuuripoliittisin perustein. Sen sijaan uudet lainausoikeuskorvaukset ovat tekijänoikeuskorvauksia, joita ei jaeta esimerkiksi laadullisin kriteerein vaan sen mukaisesti, kuinka paljon teoksia käytetään. Erona on myös se, että apurahat ovat verottomia mutta korvaukset verotettavaa tekijänoikeustuloa. Tärkeää tietysti on, että lainausoikeuskorvaukset eivät jatkossa pienennä kirjastoapurahojen kokonaismäärää.

Useissa Euroopan maissa myös esittäjillä sekä tuottajilla ja kustantajilla on jo aikaisemminkin ollut joko oikeus korvaukseen tai vielä laajempi tekijänoikeus. Suomessa ja Pohjoismaissa kirjastot ovat olleet tässä suhteessa erikoisasemassa. Kuitenkin EU:n vuokraus- ja lainausdirektiivi vuodelta 1992 jo edellyttää minimissään korvauksia ainakin tekijöille. Direktiivistä on tosin ollut aikaisemmin eri tulkintoja ja Suomen valtio on vasta nyt EU:n komission kovistelemana tunnustanut tosiasiat kuten hallituksen esitys osoittaa. Reilumpaa olisi ollut muuttaa lakia tekijämyönteisempää suuntaan ilman EU:takin.

Uusi korvausoikeus koskee lainaamista yleisölle mutta ei tutkimuskäyttöä kirjaston tiloissa. Uuden lain on tarkoitus tulla voimaan ensi vuoden alusta, minkä jälkeen tilityskäytäntöjen luominen vie oman aikansa.

Teksti ja kuva: Martti Heikkilä

’Vakituisessa työsuhteessa’ pakertava Edu Kettunen – ”Oikea työvire rentouttaa”

Julkaistu

On kirja, on levy, on Juha Vainio -palkinto, ja on peräti useampia live-esiintymisiä, jotka ovat miehen kyseessä ollen todella harvinaisia tapauksia. Tavoitin Edun kotoaan Kemiöstä, keskellä Henki kulkee -kokonaisuuden tiimellystä; takana konsertti ja tv-taltiointi Tampereella, edessä kokoelmaäänitteelle tulevien uusien raitojen tuotanto.

Aloitetaan tuoreimmasta päästä, muttei levystäsi, vaan kirjastasi Meri-Paavo ja mehikäärme. Onko se satukirja?

– Kyllä se sellaiseksi on luokiteltu – kuvakirja, jossa on tarina.

Onko se unelman täyttymys vai määrätietoinen urakehitelmä?

– Mun elämässä ei varmaan ole koskaan ollut ainoatakaan määrätietoista urakehitelmää (naurua)! Olenhan mä älyttömän kauan piirtänyt kuvia, ja pitänyt ihan näyttelyitäkin, mutta kyllä tuollaisen kuvakirjan tekeminen on ollut pitkään mielessä. Aloitin sen teon silloin kun asuimme Ranskassa veneessä, mutta sitten se hautautuikin jo. Loppujen lopuksi kävi niin, että aktivoiduttuani ehdin tarjota kirjaa eräälle toiselle kustantajalle, kun tutun tutun kautta minuun otettiin Otavasta yhteyttä, ja kaupat tuli. Kyllä se tavallaan yhden unelman täyttymys on.

Musiikinteko on kuitenkin edelleen päätyösi. Olet ollut alalla jo neljännesvuosisadan. Onko tekotapasi tuona aikana mitenkään muuttunut?

– Ei ainakaan omasta mielestäni ole muuttunut, kyllä ainakin lähtökohdat ovat edelleen aivan samat.

Olet omat kymmenen albumiasi julkaissut suht säännöllisesti 80- luvun puolivälistä alkaen. Onko niiden suhteen edelleen niin, että sopivan määrän biisejä synnyttyä alat koota jonkinlaista kokonaisuutta albumiksi?

– Kyllä se enemmän menee niin päin, että istun alas tekemään levyn. Jossain vaiheessa vain tulee hinku tehdä sellainen. En tee biisejä pöytälaatikkoon odottamaan. Tosin onhan levyn tuotantovaihe pitkä aika; startista masternauhaan asti sellainen puolitoista vuotta. Prosessi on pitkä, mutta varsinainen studioaika välttämättä ei. Omassa studiossani kun pakerran, niin saatan kyllä tehdä biisin valmiiksi asti miksauksineen silloin kun sellainen alkaa tulemaan.

Olet aiemmin kertonut, että lopullisesta levylle tulevasta valikoimasta kun jää aina sivuun useitakin biisejä, niin et sellaisiin sittemmin ole koskenut.

– Hyvin harvoin joo. On jotain poikkeuksia, mutta niissä biiseissä on alitajuisesti jotain sellaista että kun olen sellaisen joskus jostain syystä raakannut, niin siinä täytyy olla jotain vikaa. Mutta joskus on ollut esimerkiksi paniikkitilanne, että jollekin toiselle on pitänyt saada äkkiä jotain, niin on niistä löytynyt joku ihan okei. Suurin ‘vika’ niissä aikanaan on ollut se, että ne eivät ole sopineet mun levylle. En tarkkaan tiedä kuinka monta biisiä multa on julkaistu, mutta sama määrä on myös julkaisematta. Kyllä tuolla on c-kasetteja varmaan pari viljasäkillistä.

Muille tekemäsi biisit ovat useimmiten vain tekstejä, mutta sieltä täältä löytyy myös kokonaan tekemiäsi. Ovatko sellaiset kuitenkin alunperin itsellesi tehtyjä?

– Kyllä muille menneet biisini ovat kaikki enemmän tai vähemmän tilauksesta tehtyjä. Esimerkiksi Afrikan tähti on Rikille [Sorsa] pyynnöstään tehty, speksinä oli otsikko. Minä olen muistanut olen kyllä tehnyt itselleni; se löytyi pöytälaatikosta Kimille [Lönnholm]. Ajattelin ensin, että se on ihan liian korni biisi julkaistavaksi, enkä levyttänyt sitä itse. Mutta sitten tuli euroviisukarsinta [1989], jossa Kimi lauloi sen ja se sijoittui seitsemänneksi. Biisi oli varsinainen sleeper, koska karsinnan jälkeen oli monta kuukautta ihan hiljaista, ja sitten se lävähti joka puolelle; albumi myi nopeasti jotain 120 000.

Laulun teosta

Olet maininnut rimakorkeuden erosta oman tai tilausbiisin kohdalla, vaikka suhtautuminen vakavaa molempiin onkin.

– Ei rima oikeastaan ole yhtään matalammalla, mutta se on ikäänkuin eri paikassa. Oma musa ja tilausbiisi ovat ihan eri lajeja. Tottakai suhtaudun tilaukseen vakavasti, ja sehän on paljon vaikeampaa tehdä tilaustekstejä; sellainen vaatii jotain

Plus kaikki lainalaisuudet: mitä myydään, kuka laulaa, mitä sen suuhun sopii, mitä executive producer maailmasta miettii. Siinä on tavallaan niin monta pomoa kun tilaustekstiä tekee, mikä tekee sen, että ei sellaisessa mitään hirveän kekseliästä voi sanoa. Vesitys on väärä sana, mutta on oltava aika varovainen siinä mitä sellaisessa sanoo ja mitä ei.

Oletko valmis viilaamaan tarvittaessa?

– Kyllä, tottakai; ihan niin paljon kuin halutaan. Nimenomaan se olisikin reilumpaa niin, että yhden tekstittäjän kanssa viilattaisiin niin kauan että kaikki ovat tyytyväisiä, eikä niin kuin tänään on valitettavasti usein tapana, että tilataan teksti viideltä-kuudelta tekijältä ja valitaan niistä yksi. Jos ei ole valmis viilaamaan, niin sitten ei pitäisi ruveta tekemäänkään.

Jotkut kollegasi ovat sanoneet, että viilaamisessa usein tulee eteen jonkinlainen domino- teoria, että kun jotain riviä muuttaa, niin on sitten muutettava jotain toistakin, ja sitten seuraavaa, eli äkkiä tulee eteen kokonaan uuden tekstin teko.

– Se riippuu niin paljon siitä millainen teksti on; mikä tyylilaji on kyseessä ja miten tarinaa viedään eteenpäin. Mutta on myönnettävä, että suhtaudun asiaan aika löysin rantein. Erityisesti päivänpopissa ei tekstin loogisuudella ja poliittisella paikkansapitävyydellä ole niin viimeisen päälle väliä; laulettavuus on pääasia. Ja etenkin se, että mikä fiilis kuulijalle siitä tulee. Ei se että mitä siinä loppujen lopuksi sanotaan eikä se miten tarina etenee. Tilaustekstissä ei ole sama runoilijan kunnia kysymyksessä, se on käyttöesine mielestäni. Ja sellainen sen on tarkoituskin olla.

Eikä tekstin tarvi luettuna toimia. Kun esimerkiksi tuotan jotain levyä, niin en koskaan halua lukea tekstejä ensiksi, vaan haluan nimenomaan kuulla ne laulettuna. 97 % teksteistä kuulostaa luettuna ihan paskalta, kertakaikkiaan. Lukee vaikka Elton Johnin – tai siis Bernie Taupinin – tekstejä levykannesta ennenkuin kuuntelee ne, niin näyttää ihan… pfff! Muistan, kun kerran luin Chris Rean Road to hell -tekstin, niin se oli ihan järkyttävää soodaa, mutta kun sen biisin kuunteli niin se toimi kuin tupakki. Biisintekstin ei todellakaan tarvi olla luettuna yhtään mitään – runous ja biisinteksti ovat kaksi ihan eri asiaa.

Funtsaako näitä, että missä kohtaa on koukku, missä on otsikko?

– Tilaustekstiä tehdessäni mietin – se on pakko – muuten tulee bumerangia. Omia levyjä tehdessä en juurikaan mieti. Kyllä siinä mielessä mietin, että missä kohtaa mun mielestä olisi makeeta otsikon olla. Ja sen olisi makeeta olla biisin lopussa, Jackson Brownen tyyliin. Sinänsä mietin otsikkoa toki – onhan se tärkeä – mutta en sitä missä sen pitäisi olla.

Juice Leskinen on sanonut, että otsikossa pitää olla se laulu. Oletko samaa mieltä?

– Se on aika laveasti sanottu. Olen mä periaatteessa samaa mieltä, riippuen tietysti siitä mitä Juice tuolla tarkoitti…

Varmaankin niin, että otsikko kertoo laulun sisällön.

– Mä olen sitä mieltä, että biisin kuulemisen jälkeen otsikko ikäänkuin kuittaa sen biisin. Mutta ettei se etukäteen kerro, sehän on ehdottomasti parempi jos tilanne on arvoituksellinen, tai kummallinen tai jotain. Ja teksteissähän voi olla monia tasoja, joista otsikko voi liittyä niistä johonkin.

Plus vielä se, että teksti voi saada kuulijoiden päässä erilaisia tulkintoja. Sehän se on taiteen tehtävä.

– Nimenomaan. Taiteen tehtävä on olla käsittämätöntä.

Koetko olevasi taiteilija?

– En. Mua ärsyttää sellainen taiteilijataiteilija- meininki. Taiteilija-otsikon alla niin paljon sellaista… veruketta. Mä tunnen itseni enemmän käsityöläiseksi kuin taiteilijaksi. En luule, että tämä mitä mä teen on jotenkin tärkeämpää kuin jokin muu. Sellainen mua hämää taiteilijoissa; se että ne luulee taiteen olevan suurempaa kuin elämä, ja tärkeämpää kuin mikään muu. Ihminen on aina ensin, ja sen jälkeen se mitä sä teet. Ei niinpäin, että taide on ensin ja sä voit olla sen jälkeen ihan millainen vaan – että se sun taide oikeuttaa sut olemaan vaikka millainen kusipää tahansa. Sellaista lähtökohtaa mä en allekirjoita ollenkaan.

Suhtaudutko ylipäätään musiikkiin taiteena?

– Tietyistä lähtökohdista tehtyyn musiikkiin suhtaudun taiteena, jos taide tässä nähdään positiivisena asiana. Kyllähän jostain päivänpopista on taide kaukana, jo lähtökohdista alkaen.

Näetkö oman musiikkisi alusta saakka käsityönä? Otatko ikäänkuin palikat käteen ja alat niistä vääntämään?

– En, en mä biisejäni siinä mielessä leegoista tee, enkä käsityöläisyyttäkään käsitä niin, että ikäänkuin samaa palikkaa sorvataan päivästä toiseen. Kyllä siinäkin on luovuus mukana. Olen ehkä liiaksi jämähtänyt suhteessani siihen mikä on taidetta ja mikä ei. Mua vaan niin usein ärsyttää taiteilijuus. Mutta en tee biisejäni tehdäkseni taidetta, vaan mä teen niitä sanoakseni jos ei muuta niin itselleni jotain. On itseasiassa herttaisen yhdentekevää onko ne taidetta vai ei, se on vaan sitä mitä mä teen. Ja jos saan elantoni siitä, niin aina parempi.

Yksiköistä ja kokonaisuuksista

Oletko aina tehnyt biisejä? Olet kertonut, että aloit tehdä niitä syystä, että kun olet huono plokkaamaan biisejä.

– Se on ihan oikeasti totta. Pienenä kun sain sedältäni ensimmäisen kitarani, ja kun sitten opettelin soittamaan, niin aloin kyllä heti tekemään omia biisejä; en osannut plokata kenenkään muun biisejä radiosta tai levyiltä. Ja sekin on totta, että en ole juurikaan kuunnellut kotimaista musaa, varmaan ainoat suomenkieliset levyt jotka mulla aikanaan on olleet ovat Hectorin Herra Mirandos ja Hectorock 1.

Onko siihen jokin erityinen syy? Soiko teillä himassa toisen tyyppinen musiikki?

– Ei, himassa ei soinut minkäänlainen musiikki, paitsi siis mun vehkeissä. Tosin on kyllä niin, että syy siihen että teen musiikkia on Eero Raittisen levytys Vanha holvikirkko (säv. Sven Lindahl), se oli niin järkyttävän iso kolahdus. Itseasiassa aivan äskettäin sattumalta jotenkin rekisteröin, että siinä on Sauvo Puhtilan teksti. Se single piti mennä faijan kanssa ihan ostamaan Aleksanterinkadun Musiikki-Fazerilta. Mitähän mä olen silloin ollut, jotain seitsemän-kahdeksan vanha. Ja Kirkaa kyllä kuuntelin radiosta 60/70-luvun vaihteesta, sieltä Hetki lyö-Leijat-Viimeiseen mieheen -ajoista; Kirka oli silloin mulle valtava stara.

Mutta siinä vaiheessa kun aloin itse ostamaan levyjä, niin kuuntelin Genesistä ja David Bowiea ja Joni Mitchelliä. Eli Eagles ja koko länsirannikon meininki tuli vähän myöhemmin, ja siitä Jackson Browne on edelleen mulle tärkeä artisti vaikken ole Lawyers in love -albumin jälkeen niin seurannutkaan. Mulla on sellainen kuva, että ei Hectorin lisäksi juuri muut tehneet niin tekstipainotteista musaa silloin täällä. Dave Lindholmia kyllä diggailin, vaikkei mulla hänen levyjään ole ollut.

Aloit itse tekemäänkin siis englanniksi, ja Broadcastin myötä olit jo levyttänytkin useita levyjä sellaista, kunnes ryhdyit tekemään myös suomeksi. Siitä olet sanonut syyksi, että ihmiset eivät niinkään ajatelleet että englanninkielisissä teksteissä olisi yritetty sanoa jotain.

– Aivan. En usko, että siihen aikaan kukaan oikeasti kuunteli niitä tekstejä siinä mielessä. Ja kyllä suomeksi tekeminen oli aluksi aika vaikeata. Se on niin eri asia; kyllä suomenkieli on paljon vaikeampi rytmisesti istuttaa tähän musiikkiin. Olin niin englanninkielisestä musiikkimaailmasta kotoisin, että ensimmäisen levyn [1984] biisit vielä on rytmiikoiltaan sitä englanninkielen maailmaa. Liuhalan Tommi oli silloin hyvä patistelija mua tekemään suomeksi.

Olet myös maininnut, että tietyssä vaiheessa ajattelit jo, että musiikin teko loppuisi.

– Joo. Oli se aika vakavastikin mielessä, se oli aikaa vähän ennen ennenkuin lähdimme veneellä reissuun. Silloin ajattelin että mitäs jos alkaisin tekemään jotain muuta. Ei voi mistään blokista puhua, se oli vaan jonkinasteista kyllästymistä. Kyllähän mä tästä ammatista tykkään, mutta mitä vaan kun pitkään tekee niin tulee välillä kausia ettei innosta. Mähän olen omia levyjäni saanut aina tehdä vapain käsin. Ei ole koskaan patistettu levyntekoon, eikä myöskään jarruteltu. Siinä suhteessa on kyllä sanottava, että ajat ovat muuttuneet.

Oletko saanut valita singlebiisit?

– Olisin saanut, mutta en halua; se on parempi että yhtiö valitsee tuorein korvin ne. Sitäpaitsi mulla on Broadcastin ajoilta saakka ollut fiilis, että kun biisi valitaan singleksi, se on ikäänkuin menetetty biisi. Se tulee siitä, että olen niin albumikokonaisuuksien lapsi. Kuuntelin aina albumeja; eihän joku Genesis 70-luvulla varmaan edes julkaissut singlejä. Kun single julkaistiin, se ei enää kuulunut sille albumille. Toki nyt ajattelen toisin.

Pitkäänhän oli aiemmin niin, että singlebiisit nimenomaan eivät kuuluneet albumeille, esimerkiksi Beatlesilla Penny Lane/Strawberry Fields forever jne. Oletko koskaan varsinaisesti ajatellutkaan julkaista biisejä pelkästään singlenä?

– En, se on minulle vierasta. Mulla taitaa vain yksi sellainen single olla, jonka biisit ei ole albumilla – paitsi sitten kokoelmalla. Se oli Flamingo-yhtiön kaudella, enkä kyllä muista miksi niin tehtiin. Joku biisi yksittäisenä raitana jollain eri esittäjien kokoelmaalbumilla löytyy myös. Joskus on ollut mielessä, että olisi kiva tehdä albumille kaikki erilaiset kampanjabiisit ja muut sellaiset, mitä on tullut tehtyä. Mutta Tom Waitsin perkele meni laittamaan kokoelmalleen just sen nimen mitä olin ajatellut, eli “Käytetyt laulut”, Used Songs!

Tekijänä olet pääsääntöisesti yksin asialla, mutta ennenvanhaan bändissä teit kimpassa Esan [Kaartamo] kanssa, ja sitten teillä on myös “kolme koota” Kaartamo-Kettunen- Kuustonen, jonka levyllä on kreditoitu vaihtelevaa kimppatyöskentelyä. Mikä on suhteesi ylipäätään sellaiseen tekotapaan?

– Olen aika huono sellaisessa. Broadcastin aikoihin ne on kyllä itsekseen tahoillamme tehtyjä. KKK:n kanssa vähän enemmän yhdessä kyllä, mutta oli sekin sellaista palasten yhdistelyä. Korkeamäen Handen kanssa on nyttemmin tehty jotain kimpassa, mutta kyllä mä olen yksintekijä. Se on jotenkin helpompaa niin, ja sitäpaitsi joskus voi lähteä niin kovista korniuksista liikkeelle, että on parempi kuulla sellaista vain itsekseen! Varmaan taas tuolla päivänpopin puolella, jossa biisit tehdään ikäänkuin valmiista blokeista ja ne on enemmänkin sovituksia kuin biisejä, niin tiimityöskentely voi olla hyvinkin luontevaa ja hedelmällistä.

Monia suuntia

Kaipaatko ulkopuolista tuottajaa?

– Luulin jokin aika sitten että kaipaan, mutta havaitsin etten todellakaan kaipaa. Omia levyjä tehdessäni en kaipaa kenenkään muun näkemystä siihen. Se, että olen itse tyytyväinen tulokseen, riittää minulle. Tottakai toivon, että muutkin niistä tykkää. Tiedän, että siinä on riski – mikä on toteutunutkin – ettei kauheasti uudistu ja sitä vähän toistaa itseään, mutta se ei mua huolestuta. On myös toisaalta falskia väkisin uudistua, uudistua uudistuakseen.

Eikä mulle ole tullut tarvetta ottaa jotenkin ihan uutta maisemaa duuniini. Eikä meidän markkinoilla myöskään voi kovin pitkää breikkiä pitää, siihen ei ole taloudellisesti varaa. Kuulostaa hölmöltä, mutta mun ainoa tapa lomailla on päästä hyvään työvireeseen jonkun projektin kanssa. Kun sellainen kulkee ja siihen uppoutuu, niin siinä unohtuu rahahuolet ja muut murheet. Ärsyttävintähän tässä ammatissa on se ainainen veitsenterällä keikkuminen taloudellisessa mielessä.

Mikä on suhteesi apurahoihin?

– Olen vain pari kertaa joskus hakenut, enkä ole koskaan saanut. Aion kyllä sen suhteen aktivoitua tanakasti. Levytykset on ESEK-tukea saaneet. On erittäin hyvä, että meillä on tukijärjestelmiä. Meidän markkinarakenteella ei kovin laaja tyylikirjo pysty elättämään itseään, se vaan on niin.

Mikäli oikein muistan, niin olet tehnyt musiikkia elokuvaan – mistä jotakuinkin kaikki tapaamani säveltäjät unelmoivat – ja televisioon.

– Kyllä, tv-sarjoihin olen tehnyt aika paljonkin. Viimeisin on TV2:lle “Meidän jengi”, 6-osainen draamasarja, mutta eniten olen tehnyt TV1:sen puolelle lasten- ja nuortentoimituksen sarjoihin, mm. “Kuusikko ja…”. Diggaan tosi paljon tehdä musiikkia elävään kuvaan, ja se on taas ihan eri juttu tehdä; musiikilla on siinä niin eri funktio. Olen sen näkemyksen miehiä, että silloin kun musiikkia ei “kuule” elokuvassa, niin se on onnistunut. Teatterin puolelle olen myös tehnyt musiikkeja, esimerkiksi Salon teatteriin kolmeen näytelmään, ja Turkuun kesäteatteriin lauluja “Lumikki ja seitsemän kääpiötä” -näytelmään.

Puhutaan viennistä lopuksi. Suomi voitti ‘euroviisut’, mitäs siihen sanot?

– Se on kova juttu. Täytyy myöntää etten olisi uskonut; siis sitä että Lordi voittaa, olin näitä epäileviä Tuomaita. Mutta yllätyin positiivisesti, ja kyllä siinä vaiheessa kun ne pölähti finaalissa lavalle, niin it all made sense. Se on niin absurdia touhua koko juttu, ettei Lordi näyttänyt siinä mitenkään kummalliselta.

Oletko funtsinut oman musiikkisi suhteen ulkomaan markkinointia, siis tekijänä?

– Biisintekijänä joo. Jos niitä jaksaisi tuonne tarjoilla, niin uskon kyllä että mun biisit voisi siellä mennä ihan siinä kuin jotkut muutkin. En ole siihen kuitenkaan paneutunut. Itseäni aina joskus himottaa tehdä englanninkielinen levy ajatellen vaikka ihan pohjoismaisia markkinoita, mutta tiedän etten ole valmis tekemään sitä työtä mitä se vaatisi, siihen minusta ei vaan ole. Uskon pystyväni tekemään sellaista musaa, mikä voisi siellä mennä, mutta artistina minusta ei ole siihen touhuun.

Sehän olisi kustantajien hommaa jos mikä. Mähän pidin aika kauan biisini manuksina, mutta nyt uusimman levyn biisit “möin”. Nimenomaan nykypäivänä olisi rock/popmaailmassa kustantajalla mahdollisuuksia viedä, toisin kuin ehkä aiemmin kuitenkaan oli.

Timo Mäenpää

Julkaistu

 
 

1990-luvun alussa oli Suomessa lama ja Timo Mäenpään metsäkone oli ostettu velaksi. Miehen mieli oli alamaissa. Tuli devalvaatio, iso valuuttaluotto painoi niskassa ja velankorot kasvoivat. Perhe-elämäkin oli konstikasta.

– Olin yötä päivää töissä. Tuntui että johonkin nämä surut on purettava. Rupesin kirjoittamaan ensimmäisiä runonpätkiä ja otin kitaran käteen. Tekniikka oli hallinnassa jo nuoruuden bluegrass-innostuksen myötä. Bluegrass on erittäin vaativa laji, jazzin ohella vaativimpia. Sitä sanotaankin köyhän miehen jazziksi. Kymmenen vuoden tauko soittamisessa ei vaikuttanut juuri mitään. Syntyi monenlaista, sekä surumielisiä biisejä että hauskoja ralleja. Miestä pyydettiin synttäreille tai muihin tilaisuuksiin kitaran kanssa esiintymään.

– Esitin covereita – Juice tai Hector on olleet mulle helppoja oppia – ja omia biisejä perään. Ensin puoli tuntia, sitten kolme varttia, ja kohta vedin jo tunnin setin. Jatkoin kirjoitusharrastusta ja jostain syystä ihmiset tykkäsivät. Kirjoitin aika kevytmielisesti, enimmäkseen hassutteluja.

13 vuotta aktiivista biisien tekoa

Timo Mäenpää (s. 1960) on sanoittaja, säveltäjä, sovittaja ja trubaduuri. Monipuolisen miehen elämään kuuluvat musiikkikulttuurin lisäksi agrikulttuuri ja luonto. Aktiivinen laulunteko sai potkua tekijäseminaarista Kotkan meripäivillä 1993, missä Jori Sivonen oli sävellystä ja Jukka Virtanen sanoitusta opettamassa. Timo teki kurssilla mm. pilkkalaulut Sivosesta ja Virtasesta.

– Kävi siten onnellisesti, että molemmat mestaritaiteilijat halusivat pitää pari päivää vapaata ja pyysivät minua tuuraamaan heitä opettajana. Parin näytetyöni perusteella Sivonen ehdotti että rupean hänen sanoittajakseen.

– Myös Salon Jakelta sain töitä. Jaakko oli suuri herrasmies. Valtava menetys Suomen musiikkielämälle. Virtasen Jukkaa en lakkaa arvostamasta, hänellä on erinomainen dramaturgian taju; Jukka sanookin itse olevansa dramaturgi eikä sanoittaja. Nämä ovat niitä vanhan kansan miehiä. Samoja perinteitä vaalivat edelleen esim. Jorma Toiviainen, Vexi Salmi ja Turkka Mali.

Timo harjoitteli tiiviisti ja rohkaistui entisestään. Hän on tehnyt pyynnöstä tekstejä muille, eikä koskaan ole oikeastaan tarjonnut. Sävellyksiä hän on joutunut tarjoamaan, mutta sanoituksia kysytään. Timo sanoo kuitenkin säveltämisen olevan hänelle yksi maailman helpoimpia asioita.

– Teksti täytyy tehdä ajatuksella ja vielä tyylikkäästi. Sorvattava solistin mukaiseksi. Mielestäni sävelmä pitää tehdä aivan valmiiksi, sitten sanoitetaan vasta. On tiedossa että hyvin monet suomalaiset hitit on tehty päinvastoin. Olin Sun-Studiolla kun Salmen Vexi faxasi aamulla tekstin Tulvii Pohjanmaa. Sivonen sanoi että sen hän säveltää, se on varma hitti. Jori näki sen heti siitä tekstistä ja alkoi tapailla säveltä. Kahdelta iltapäivällä se oli valmis.

Timo on aktiivisesti opetellut sovittamista viisi vuotta. Tärkeimpänä opettajana Sivonen, jonkin verran antoi vinkkejä aikanaan myös Jaakko Salo. Venäläinen kapellimestari Valeri Nikitin on opettanut häntä etupäässä jousituksessa ja muutamat soittokuntakapellimestarit ovat opettaneet puhaltimien käyttöä.

– Mulla on semmonen vika, etten siedä auktoriteetteja enkä tykkää istua koulussa. Opettelen mieluummin itsekseni ja omalla ajallani. Silloin tulee tosin triviaaliakin tietoa hankittua.

Musiikin perusteet ovat Timolla hanskassa. Hän innostui opiskelemaan musiikin teoriaa 15-vuotiaana ja opiskeli päätyönä Lahden kansanopistossa yhden kesän.

– Soinnutuksen opettelin, mutten kauhean pedantisti. Soinnun ja basson suhde melodiaan ja rytmiin on aika tärkeä asia. Kyllä se löytyy Hard Rock Hallelujahstakin. Se on muuttumaton perusasia. En tunne ketään joka olisi katunut teorian opiskelua.

– Monet soittimet joista erityisesti tykkään, kuten puupuhaltimet ja mielelläni tuubaakin käyttäisin, eivät ole todellakaan katuuskottavia tänä päivänä. Vainion Ile on joistakin demoistani sanonut hienovaraisesti, että ”kyllä sä ihan hyviä biisejä teet, mutta älä sotke sinne mitään klarinetteja”. Huuliharppua olen koittanut mukaan laittaa. On aika häilyvä se raja mikä missäkin biisissä on se oleellinen asia. Joissain biiseissä tunnelma tekee sen, että on yksi maku mitä teksti on, kunhan se tukee tunnelmaa ja on vokalisoitu hyvin.

– On biisejä, joissa teksti on niin vahva että on ihan sama mimmoinen sävellys on. Sitten on biisejä, joissa on keskinkertainen melodia ja keskinkertainen teksti ja se kappale on saatava sovituksellisesti eloon keinolla millä hyvänsä. Ja on biisejä, joissa kaikki kolme elementtiä osuvat yhteen ja kohdalleen. Pianotunneilla Timo alkoi käydä 8-vuotiaana, mutta kyllästyi koulutyyppiseen ”Aaronien jahkaamiseen”. 12-vuotiaana hän alkoi rämpyttää kitaraa.

– Kävin peruskursseilla. Innostuin amerikkalaisesta kansanmusiikista, suomalainen iskelmä ei merkinnyt yhtään mitään. En mitenkään vihannut sitä, en vain ollut kiinnostunut siitä. Enempi nauratti ne suutarin tyttären pihajutut…

Elettiin vuosia 1972-73 ja rokkia soitettiin Uriah Heepin ja Black Sabbathin hengessä.

– Olin Tervakoskella pikkukylän parhaan bändin kitaristi ja tyttöjä saatiin paljon. Smoke On The Water oli kova sana. Ja Lady In Black. Sitten hurahdin bluegrassiin, amerikkalainen Bill Monroe ja muut tuli tutkailtua. Pikkuisen tutustuin erilaisiin soittimiinkin.

Morsian ja morsiuspuku, muuta ei tarvita

Timo on toiminut satunnaisesti myös “lehtoraatin” virassa sanoituksen opastajana kansalaisopistojen kesäkursseilla sekä koettanut yksityisesti valistaa sanoituksesta kiinnostuneita alan perusasioista. Hän on myös pyynnöstä laatinut 12-sivuisen kurssimonisteen, jonka Jaakko Salo aikanaan tarkisti ja hyväksyi. Tekstittäjänä ihannetilanne Timolle siis on, että sävelmä on täysin valmis. Sen jälkeen sanoittajalta voi odottaa, että jokainen taivutuspääte ja loppusointu sopii säveleen.

– Sanoittajalla on hyvin usein taipumus sortua monotonisuuteen, hakkaavuuteen. Sävelen pitää kulkea ja polveilla. Silloin jos sävel sinänsä jo puhuttelee, ovat lähtökohdat hyvät. Sävel on morsian ja teksti on morsiuspuku. Kun on kaunis morsian ja kaunis puku, ei sulhasella ole enää väliä. Jos biisi on hyvä, on ihan sama kuka sen esittää.

– On hienoja esimerkkejä todella vaatimattomista sovituksista, mies ja kitara -pohjalta voi syntyä hitti, jos se täyttää kaikki edellytykset: että se on yksinkertainen ja tarttuva ja siinä on tekstillisesti jotain. Mutta se on turhaa puhetta että pitäisi olla sanomaa.

Aktiivisesti Timo on tehnyt biisejä vuodesta 1993, parhaimmillaan runon tai rallin päivässä.

– Tietysti Eino Leinokin teki viisikin runoa päivässä, muttei niistä julkaistu kuin yksi joka toiselta päivältä. Harjoitustöitä varsinkin kirjallisessa ilmaisussa on helppo tehdä kun työkalut on aina mukana. Pää kulkee matkassa ja taipaleella voi tulla hyviä ideoita.

– Hyvän biisin perusidea, niin valitettavaa kuin se onkin, on yksinkertaisuus. Mozart, Tsaikovski ja Sibelius olivat mestareita siinä. Loppujen lopuksi Sibeliuksellakin se idea on hyvin yksinkertainen, muutaman tahdin mittainen, johon tulee sekvenssiä perään ja hyvä sovitus. En ole ikinä lakannut ihmettelemästä sitä nerokkuutta mitä Sibelius osoitti ottamalla a-mollisoinnun ja panemalla e:n bassoon, ja sitten vain nosti sitä bassoääntä yhden sävelaskeleen. Se on nerokkuutta. Niin yksinkertaista kuin olla voi. Sen oppii pieni lapsikin heti.

– Muistaakseni Paasilinna kirjasi kerran sen näin: Ensin ihminen tekee yksinkertaista ja huonoa. Kun hän vähän kehittyy, hän tekee monimutkaista ja huonoa. Ja kun kehittyy vielä vähän lisää, niin tekee jo monimutkaista ja hyvää. Ja sitten kun on kehittynyt riittävästi, niin tekee yksinkertaista ja hyvää. Näin se on ainakin minun kohdallani mennyt, mutta vastaanottaja saa päättää missä kehitysvaiheessa minä menen. (toim. huom. Todennäköisesti tuon on sanonut useampikin. Itse olen ottanut sanonnan onkeeni muistaakseni Toivo Kärjen muistelmista.)

Timo kokee ainakin hetkittäin pystyvänsä tekemään monimutkaista ja hyvää. Tekstipuolella joskus jopa yksinkertaista ja hyvää.

– Kieltämättä se on persoonakysymys millaiseksi kukin tekijä ajautuu. Hankalaa on se kun markkinoiden aiheuttamat paineet tahtovat ohjata taiteilijoita kehittymään markkinoiden odottamaan suuntaan, jolloin ihminen ei kehity omaksi itsekseen, mikä olisi sekä elämässä että taiteessa kaikkein tärkein asia. Oli biisi myyvä tai ei. Tekemisen filosofia ja ainoa syy tehdä on se, että saa toteuttaa itseään. Viime kädessä niin on oltava. Sen takia tämä maailma on täynnä kaikenlaista performanssitaidetta ja nykymusiikkia.

– Ja kun leipää tarvitaan ja saan vaikka radioon sovituspyynnön mainostarkoitukseen, niin silloin toteutan toivomukset. Piste. Sitten kun istun tähän koskettimien ääreen omasta vapaasta tahdostani, se on se ainoa oikea juttu.

Huumorin kukka on se omin kukka

Varsinaisia omia pitkäsoittoja Timolta on ilmestynyt yksi: Maailma on sekaisin (1996). Levy on pääasiallisesti huumoripitoinen.

– Huumori on ehdottomasti määräävin luonteenpiirteeni. Veljeni on kanttori ja äitini on myöskin hyvin kirkollinen ihminen. Kuten koko sukukin. Löydän kuitenkin itsestäni hyvin herkästi semmoista artopaasilinnaa. Täytyy käsitellä vähän arkoja aiheita. Ei uskonnosta laula oikeastaan kukaan iskelmälaulaja. Sielu voidaan joskus mainita ja jossain saattaa vilahtaa Luoja, mutta varsinaisesti kirkollisista asioista ei lauleta.

Timo soittaa oman CD-sinkkunsa Vimpelin pelimanni, joka kulkee rempseästi ja kuoro laulaa mukana; uskontoaihe istuu mukavasti kepeän renkutuksen iloiseen tunnelmaan. Timo yritti biisillä Syksyn Säveleen.

– Oli kuulemma pudonneista ainoa joka oli herättänyt keskustelua.

Pellolta harvesterin hyttiin ja hytistä kynähommiin

Isovanhempiensa kuoltua 1976, vasta 16-vuotiaana Timo joutui olosuhteiden takia ostamaan heidän maatilansa. Pankki luototti sen pojalle, jolla oli vielä koulutkin kesken.

– Se kuitenkin onnistui ja aloin maanviljelyshommiin, joita on jatkunut tähän päivään asti. Tila ei kuitenkaan riittänyt turvaamaan toimeentuloa ja niinkin raadolliseen hommaan kuin metsätöihin lähdin 18- vuotiaana; kauppakoulun kerkesin käydä siinä välissä, jopa kohtalaisin arvosanoin. Ostin moottorisahan ja aloin elättää perhettä, jota oli ruvennut siunaantumaan.

Kahdeksan vuotta Timo kaatoi moottorisahalla puita Kanta-Hämeessä. Sitten rupesivat sijoiltaan menevät yliliikkuvat nivelet prakaamaan polvissa ja nilkoissa. Oli otettava lisää velkaa: miljoona sen aikaista rahaa. Timo osti monitoimikoneen ja ryhtyi ajamaan puukorjuuta hakkuukoneella.

– Se oli ison rahan peliä ja töitä tehtiin tyypillisesti 14 tuntia päivässä ja seitsemän päivää viikossa jotta velkaa sai lyhennettyä. Kymmenen vuotta tein työtä metsässä, vuoteen 1996. Tykkään edelleen metsistä ja olen täysin luontoihminen, vaikka olen puukansaa noin miljoona pölliä pätkinyt Suomen metsäteollisuudelle. Erotan hajusta männyn ja kuusen.

– Siellä harvesterin hytissä on semmoinen jännä puoli, että se on rytmilaji. Liikutetaan 10-metrisen puomin päässä tonnien painoja. Kuuntelin radiota koko ajan. Särähti korviin niin sanotut väärin tehdyt tekstit: riimit eivät rimmanneet ja ajatuskin oli vähän ohut. Aloin miettiä kuinka niitä oikein pitäisi tehdä. Otin oppimestarikseni Juha Vainion, tutkin tuotannon ja osoittautui että siellä on kaikki tehty niin kuin minun mielestäni pitää. Rupesin tutkimaan Reino Helismaan tuotantoa, ja sielläkin oli kaikki tehty niin kuin pitää. Sitten tutkin Saukin – joka oli tehnyt vielä enemmän tanssimusiikkia – ja sielläkin oli kaikki tehty niin kuin pitää. Totesin, että kyllä mäkin jotain saan aivoistani aikaiseksi.

Timo oppi että ajatus on tärkein, mutta toteutus ihan yhtä tärkeä. Paraskin ajatus menettää siivet jos se ilmaistaan tökerösti.

– Aloin perehtyä ilmaisutapaan ja ehkä ensimmäinen ajatukseni oli että hitto soikoon, on ihan sama mitä sanoo, pääasia on kuinka sen sanoo. Näin liioitellen sanottuna… mutta kärjistetään nyt kumminkin.

– Juonto- ja trubaduurikeikoilla pystyy puhumaan aika monenlaista juttua ja monenlaisista aiheista, kysymys on siitä miten sen sanoo. Et loukkaa ketään, pikemminkin saat jopa salaa nostettua kauniit arvot huomioon. Ei pidä kiroilla eikä puhua röyhkeitä, ei pidä rällästää eikä sovi olla ylpeä. Mutta pitää palvella taiteen vaatimusta: niin sanataiteen kuin kuvataiteen ja säveltaiteenkin puolella siihen tulee sisältyä kauneutta, sitten se voi jäädä elämään. Vaikken minä ole taiteilija, mettäjätkähän minä olen.

Viilaten ja höyläten ja viimeisen päälle

Timo korostaa että sanoittajan työ on kirjailijan työtä.

– Eikä kirjailijaksi opiskella, kirjailijaksi tulee ihminen joka on elänyt kirjailijan elämän.

– Kauneusarvot on näissä asioissa hyvin tärkeitä ja niitä pitää kunnioittaa. Ylenmääräisellä rymyämisellä annetut työt ei säily. Ne tulee ja menee ja niillä bailataan, mutta ne häviää. Ja yhä vaan ihmiset haluaa kuulla Saukin sanoittaman loistotyön Yö saaristossa. Halutaan kuulla Helismaan töitä. Keikoilla pyydetään jatkuvasti Vainion Junnun lauluja.

– Oikein tehty teksti on kivijalka. Pikkukeikoilla voi rallatella mitä sattuu, mutta tallennettuna se pysyy CD:llä sata vuotta. Siellä ei saa olla mitään poispantavaa tai lisättävää, vaan tekstin täytyy olla viilattu just eikä melkein. Nykypolven säveltäjät tekee kuten niiden kuuluu tehdä, mutta itse olen etupäässä ollut vanhan polven säveltäjien kanssa tekemisissä. Kyllä se on niin, että nykyisten tekijöiden työt ei tahdo jäädä elämään jos heillä ei ole hyvää suhdetta tekstiin.

– Säveltäjältä vaaditaan aika paljon ja yksi kovimpia hommia on kun säveltäjä joutuu vaatimaan yhä uuden ja uuden tekstin. Se on säveltäjälle joskus jopa erittäin rasittavaa, koska se tietää että sanoittaja panee parastaan.

Kun Lea Lavenille tehtiin laulua Adios amigo, vasta Timon seitsemäs versio meni Jori Sivoselta läpi.

– Mun on pakko myöntää, että se oli ihan oikein. Lavenille olisi kelvannut ensimmäinenkin. On hyvä suhteuttaa tämä asia maailman mittakaavaan ja lukea Don Rosan nahkakantinen Roope Ankan elämäkerta, jossa maailmankuulu ankkapiirtäjä tekee tiliä piirroksistaan. Sanoittajan ei kannata nurista siitä jos joutuu tekemään seitsemän versiota, jos Don Rosa joutuu tekemään kolme tai neljä versiota ja yhden version tekokin kestää jo kolme viikkoa. Tuottajat ovat niitä miehiä, joita meidän tekijöiden pitää kuunnella. Torpparin on paras kuunnella isäntää. Minulla on ollut halu ruveta itse isännäksi, ettei tarvitsisi kuunnella niitä. Mutta saman totuuden on joutunut nielemään yhtä lailla Helismaa, Vainio ja Saukki. Kun Salon Jakke sanoo, että ”uusiks, ei oo hyvä”, niin se menee uusiks. Eikä pidä porata jos menee päivä hukkaan. Don Rosalla meni kolme viikkoa hukkaan ja taas sanottiin että uusiks. Siksi ne on viilattu viimeisen päälle.

Jopa parhaille tuottajille on Timolta kuitenkin osunut peräkkäin jopa kolme kertaa hole-in-one, eli teksti on kelvannut laakista. Roskakori on silti ollut ahkerassa käytössä.

Se kaikkein vaikein ja vanhin aihe

Aiheista puhuttaessa Timo tunnustaa että vaikein laji on rakkauslaulu. Kun tyhjä paperi on edessä, tuntuu että kaikki on tehty. Mitä uutta enää keksisi?

– Rakkauslaulu vie usein pisimmän ajan, koska luontaisin lajini on huumori. Kun päästän itseni vapaalle niin uutta tulee kyllä. Mutta rakkauslauluja tehdessä joutuu etsimään ja etsimään… Mitä olisi sellaista mitä joku ei ole kauniimmin tai tyylikkäämmin muotoillut?

– Biisien nimet on joskus suorastaan ongelma. Sen pitää olla kertosäkeen lähtökohta jos iskelmä hyvin tehdään. Svengaava iskelmä, jossa on uusi idea. Helppolauluinen joka jää heti mieleen. Ei saa loppua konsonanttiin, vaikka kyllä usein tänä päivänä loppuu. N-kirjain menee vielä joten kuten, mutta Tja S-loppuiset kertosäkeen lähdöt ovat aikamoisia kauhistuksia. Vielä kun meillä on ässävikaisia laulajia toinen puoli, niin limitterillä joudutaan korjaamaan karseesti jos semmoinen kertosäe menee läpi. Auttaisi jos saisi jonkinlaisen ääninäytteen laulajasta: toimiiko paremmin taka- vai etuvokaali. Jos räätälöidään solistille biisiä, täytyisi ääniaines tuntea.

Kolmisen vuotta Timo on opiskellut laulutunneilla toisaalta omaa äänenkäyttöä ja hengitystä, mutta myös laulun teoriaa.

– Äänen tarkkuudessa on solistien välillä eroja. Ä ja Ö ovat kyllä lämpimiä mutta hieman rumiakin. Täytyy harkita tarkkaan kertosäettä varten. Tarkastelen laulajan äänimateriaalia tarkkaan.

– Ensin pitää olla vahva ajatus ja sitten kuvata se sanoin. Sanoittajan on oltava synonyymisanakirja. Sama asia on sanottava monin eri tavoin. Ei tule helposti all-aroundhittiä jos teksti on tehty ehdottomasti naisen näkökulmasta tai vain miehen. Mutta jos pystyy kirjoittamaan tekstin niin auki että kumpi tahansa pystyy sen laulamaan… Monet varsinkin nuoret laulajat joilla ei ole elämänkokemusta, eivät sisäistä tekstiä vaan ainoastaan toistavat sen. Silloin ei tule ikinä hittiä.

Esimerkki sisäistyksestä: viime talvena Timon vanha tuttu ja aikansa suuri tähti Eila Pienimäki teki kokoelmalevyä, jolle päätettiin laittaa ainakin yksi uusi biisi mukaan. Erkki Friman sävelsi ja pyysi Timolta tekstin. Sanoittaja luuli onnistuneensa hyvin.

– Eila on kohtelias leidi ja hieno nainen. Hän soitti minulle ja sanoi että tekstissä on ongelma, hän ei sisäistä sitä, ei tiennyt miten pitäisi ajatella. No, loppujen lopuksi oli muutettava koko säkeistö! Siinä on laulaja, jolla suhde tekstiin on äärimmäisen pedantti. Minä kunnioitan. On hyvin harvinaista että laulaja lähestyy sanoittajaa; viesti kulkee aina tuottajan kautta.

Viilauksen jälkeen biisistä tulikin levyn nimiraita: Muistan jälleen eilisen.

 

Polyfonia pelaa ja piratismi pilaa

Yksi melodia ja kitarakomppi on Timon mielestä äärettömän tylsää. Polyfonia on miehelle kova sana.

– Haluan että on eri melodioita tukemassa toisiaan. Yksi melodia kulkee tuolla, toinen siellä ja kolmas vielä jossain. Kitara ja keyboard ovat pääsoittimeni, vaikka varsinaisesti olen basisti. Tykkään jousista ja puhaltimista paljon. Rumpuja olen harjoitellut jonkin verran, rumpuja kunnioitan kovasti. Tarpeetonta soitinta ei oikeastaan ole, kun vaan osaa valita oikean paletin. Ja aika pienelläkin määrällä pärjää. Partituurista näkee heti millä äänialueella on jo matskua.

Vaivannäkö ja pitkä viilaaminen ovat monella tapaa kuitenkin jääneet historiaan. Asiat ovat kääntyneet päälaelleen.

– 1930-40-luvuilla piti mennä Saksaan asti äänittämään biisi. Usein vielä tehtiin primavistana kertavedolla. Jos se siellä saatiin aikaiseksi, niin kyllä se sitten soikin Suomessa. Levyjä tehtiin niin vähän. Nyt levyjä hieraistaan tossa yhtenä iltapäivänä ja vielä monessa pitäjässä samana iltapäivänä. Nyt on kysymys missä sen saa soimaan. Seuraava luonteva askel onkin internet, minne biisin voi laittaa vapaasti saataville. Mikäpä aloittelevaa artistia ja bändiä estää laittamasta niitä ilmaiseksi imuroitavaksi kun ei ole vielä rahallisia meriittejä, kunhan vaan omistavat kaikki oikeudet. Jos matsku sattuu olemaan hyvää ja joku kiinnostuu, on se kaikille eduksi.

– Toinen asia on se kun meidän ammattilaisten matskua kopioidaan ja myydään piraatteina. Se on tehnyt suomalaiselle kevyelle musiikille ja iskelmälle suurimman loven. Virossa ja Viipurissa käy juuri se keski-ikäinen väki. Sillanpään uusin levy löytyy kolme päivää julkaisun jälkeen eikä koira perään hauku. Niillä on niin hyvät laitteet nykyään että tuote on melko luotettavakin, ei ne pätki enää. Piratismi on piikki suomalaisten levy- yhtiöiden lihassa, se on nimenomaan niiden voitoista pois ja myös meidän tekijöiden ncb-korvauksista, myydyistä levykappaleista. Levyjen myynti on laskenut kuin lehmän häntä.

– Internet-piratismi koskee lähinnä rock and roll -puolta. Ei siellä käytännössä pysty rahaa tekemään välittämisellä. Mainostarkoituksissa, esim. biisinäytteinä se on erinomainen kanava, mutta otetaan artisti X joka tekee pitkäsoiton jolla on yksi hitti. Hitti imuroitavaksi eikä kukaan imuroi muuta kuin sen hitin. Kuitenkin se kokonainen levy sisältää koko kertomuksen ja näkemyksen artistin sen hetkisestä tilasta, ei pelkästään se yksi hittibiisi. Sama asia jos katsotaan elokuvasta vain loppukohtaus, jossa John Wayne ampuu rosvon – on muka katsottu elokuva.

– Myös pitkäsoittoäänite on kokonaisuus. Meitä on monta jotka olisivat halukkaita saamaan siitä työstä se meille kuuluva penni – sen sijaan että kopioidaan vain se yksi hitti jota levitetään ilmaiseksi. Hyvin monen ihmisen työpäiviä ja jopa kuukausia on valunut hukkaan.

Suurin haaste on sisältö

– 90 prosenttia tuttavistani on sitä mieltä että Edvin Laineen Tuntematon sotilas on parempi kuin uusi. Vaikka alkuperäinen on tehty mustavalkoisesti ja kurjalla tekniikalla, se on kuitenkin sisällöllisesti kohdallaan. Jos nyt puhuisin vaikka Jouko Turkan Seitsemästä veljeksestä, en varmaan pystyisi käyttämään julkaisukelpoisia ilmiasuja. Teknisesti helvetin hienoa ja sisältö on mitä sattuu. Sama pätee musiikkiin sekä sävelellisesti että tekstuurisesti ja myös sovituksellisesti. Instrumenttivalikoima on sovituksissa kaventunut niin että saatat kuunnella kolme tuntia yöradiota etkä kuule mitään muita instrumentteja kuin rummut, basson ja sähkökitaran. Totta on, ettei kukaan arvosta klarinettia tai huilua, puhumattakaan sellosta tai oboesta. Jousimattoja nyt mätetään alle sen verran kuin tapoihin kuuluu.

Soitinvärien hakeminen on tekijälle haastavaa, innostavaa ja hauskaa. Kunnianhimo ja taiteelliset tavoitteet eivät kuitenkaan helposti mene yksiin julkaisuportaan näkemyksen kanssa.

– Sinne pannaan taas rautalankakitara alle, tempoksi 116, biittirytmi 4/4 ja sävellajiksi a-molli että sen oppii jokainen. Älkäämme siihen tehkö taukoja, etteivät tanssijat sotkeennu jalkoihinsa! Sotketaan samalla mätöllä alusta loppuun 3 minuuttia 30 sekuntia. Rakkaus aiheena ja mielellään sen päättyminen, ja ihan hyvä jos vielä äiti on kuollut ja mahdollisesti veli hukkunut. Jos laulaja on vielä sokea, niin saataisiin jo voittoa. Tummat puvut esiintyjille ja tukka tiukasti taakse – ja hyväst mättää.

– Mutta vastapainoksi pari kolme puhallinta ja soolopuolelle oboe ja muutamia jousia mukaan, ehkä voitaisiin käyttää obligaatti- instrumenttina harppua ja rumpupuolella pidättäydyttäisiinkin bongoissa tai vaikka vielä eksoottisemmissa steel-rummuissa. Ja muistettaisiin vielä huuliharppukin, niin saataisiin mielenkiintoa hommaan. Jos vielä melodia on edes joten kuten tolkullinen ja sanoittaja suunnilleen selvin päin tekstittänyt ja sopiva solisti saadaan esittämään, niin tulos saattaisi olla jopa hyvä. Nämä ovat hypoteesejä joita ei tarvitse nykyään odottaa.

Soittolistat ovat tulleet Yleisradioonkin, kaupallisella puolellahan niitä on ollut jo kauan. Toimittajan kädet ovat sidotut ja musiikin kirjo kapenee. Kvartaalitaloudessa lasketaan voitto jo neljännesvuosikatsauksessa, eli ajassa missä levy ei välttämättä ole vielä edes ehtinyt löytää ostajiaan.

– Meillä on kaikenlaisia hulluja jotka eivät ole saaneet sitä arvoa minkä tarvitsisivat. Sakari Kukko ja Paroni Paakkunainen ovat viimeisiä linnakkeita jotka yrittävät jotain. Tekevät täysin omaehtoisesti sitä mitä sielu vaatii eivätkä kuuntele sitä mitä radion soittolistoille kuuluu. Värttinä ja Kaasinen eivät trendejä kuunnelleet, menivät minne oma nokka näytti ja pääsivät perille. Sama koskee Ultra Brata, ei kukaan tuottaja olisi tyhjän päällä seistessä uskonut että siitä tulee hitti, mutta niin vain tuli.

– Jotain omintakeista täytyy olla, sen tietää sekä tuotantoporras että julkaisuporras. Mutta ne ei uskalla tarttua. Kyllä meillä omaperäisyyksiä on, mutta on myös hulluja, siis positiivisessa mielessä. On myös oppimattomia typeryksiä jotka erikoisuudentavoittelun halussaan haluavat vain esille. Todelliset taiteilijat eivät välttämättä haluakaan esille, vaan haluavat toteuttaa sielunsa palon. Jonkun toisen täytyy hoitaa heidät esille. Hyvin monessa tapauksessa se esillepano jää tekemättä.

Demoweb – biisinikkareiden kohtaamispaikka

Säveltäjä Jori Sivonen on tehnyt tietokoneellaan valmiin nettiohjelman nimeltä Demoweb. Ideana oli kehittää biisinikkareiden kohtaamispaikka, jossa sävelmiä (mp3-muodossa) ja tekstejä olisi tekijöille vapaasti tarjolla. Timo Mäenpää kertoo, että systeemiä on kokeiltu puolisen vuotta ja se tuntuu toimivalta.

– Sivustot tarvitsisivat nyt vain jonkun yhdistyspohjaisen ylläpitäjän joka voisi ihanteellisimmillaan olla ELVIS. Yhteistyössä vaikkapa Solo ry:n ja muiden kanssa voisivat tekijät ja esittäjät saada etua ko. foorumista. Säveltäjä voisi varata haluamansa blanco-tekstin vaikka kuukaudeksi, joksi ajaksi tekstin käyttö olisi hänen yksinoikeutenaan – luonnollisesti saatuaan ensin sanoittajan hyväksynnän. Sen jälkeen biisi voisi palautua webiin sävellettynä, jolloin solistit, yhtyeet ja tuottajat voisivat siihen tutustua kokonaisuutena.

Toiminnan käynnistäminen ja julkisaattaminen voisi Mäenpään mielestä onnistua ainoastaan ELVIS ry:n kaltaisen valtakunnallisen tekijäyhdistyksen toimesta.

– Mielestäni tässä voisi olla yhdistyksellämme mahdollisuus toimia edelläkävijänä jopa pohjoismaiden mittakaavassa, sillä sähköinen ja nopea biisien tarjolletuonti on kuitenkin tätä päivää. Lisäksi voisi sivujen ylläpitäjä jakaa mm. yhteystietoja ja yleistä informaatiota. Kun systeemi on näinkin valmis, ongelmana on mielestäni enää ylläpidon rahoitus, joka ei sekään kai ole ylivoimainen haaste kun biisivarausten lisääminen ja poistaminen vaikkapa päivittäin olisi ehkä vain puolen tunnin operaatio.

– Näkisin, että esim. Fenderin, Yamahan, Kurzweilin tai Zildjanin maahantuojat voisivat ostaa mainostilaa sivustolta.

 

Timo Mäenpää: lyhyt oppimäärä

Syntynyt 1960 Tervakoskella. Asustaa edelleen seudulla viljellen sivutöinään maatilaa.

Mäenpää on tehnyt n. 15 vuoden aikana 1 500 trubaduurikeikkaa ja satoja “kertakäyttöbiisejä” syntymäpäiville yms. Hänellä on oma teatteriseurue, jolle kirjoittaa vuosittain kesäteatterikomedioita (tähän mennessä 7 näytelmää). Mäenpää kirjoittaa myös pakinoita paikallislehtiin sekä avustaa pilapiirtäjiä ideoinnissa.

Julkaistuja laulujen sanoituksia hän on tehnyt vuodesta 1994, eniten Jori Sivosen sävelmiin. Muita säveltäjiä ovat yhteistyökumppaneina olleet mm. Erkki Friman, Pentti Haverinen, Hauge Piispanen ja Kristiina Ronimus. Mäenpää on toteuttanut monia äänitetuotantoja aloitteleville solisteille, kuoroille ja bändeille.

Myös sävellyksiä on julkaistu, mm. omalla pitkäsoitollaan Maailma on sekasin (Warner 1996) sekä singlellä Vimpelin pelimanni (2001). Viisi vuotta Mäenpää on paneutunut sovitusten tekoon, perehtyen mm. jousituksiin ja puhaltimien käyttöön.

Vuonna 1996 Timo Mäenpää voitti Juha Vainion perinteitä vaalivan Junnun Lauluseuran järjestämän laulukilpailun kappaleella Yläkerran Nestorin malja. Kotkan meripäivien sanoitus- ja sävellyskilpailussa tuli voitto 1999 kappaleella Yksinpurjehtijan laulu. Suomalainen saunaseura Löylynlyömien järjestämän sauna-aiheisten laulujen sanoitusja sävellyskilpailun hän voitti samana vuonna kappaleella Saunassa. Kotkan merilaulufestivaalien sävellyskilpailussa tuli voitto v. 2005. Tapsan tahdeissa heltisi 2. sija v. 2000; samana vuonna Mäenpää sai Kotkan ruusu -kiertopalkinnon.

Timo Mäenpään tuotantoa ovat levyttäneet mm. Janne Tulkki, Anne Mattila, Kari Tapio, Jari Sillanpää, Matti Esko, 7 Seinähullua Veljestä (Syksyn sävelen 3. sija kappaleella Aavikon Ali), Berit, Tomi Markkola, Kaija Pohjola, Eila Pienimäki, Maarit Peltoniemi, Risto Nevala, Heidi Kyrö, Pertsa Koivula, Rami Välimäki, Lea Laven, Arja Havakka, Eino Grön, Kike Elomaa, Korsuorkesteri, Kolibri-yhtye, Solistiyhtye Suomi ja FBI beat.

 

Hittitehtaan työntekijän on painettava pitkää päivää

Julkaistu

Äidinkieli ja ruotsalainen nimi toki auttoivat ja tarvittaessa kustantaja saattoi markkinoida Patricia ”oikeana ruotsalaisena”. Listasijoituksia ja platinalevyjä on jo kertynyt useista maista, mutta tavoiteltavaa vielä riittää. Tuore ELVI Sin jäsen on myös innokas parantamaan muidenkin tekijöiden asemaa.

Patric Sarin syntyi Helsingissä 1973, mutta varttui mm. Ranskassa ja Kirkkonummella. Hän valmistui kuusi vuotta sitten Svenska Handelshögskolanista pääaineenaan laskentatoimi ja sivuaineena rahoitus. Valmistumisen jälkeen tarjolla olisi ollut työpaikka pankkiiriliikkeessä, mutta lauluntekeminen kiinnosti enemmän, varsinkin kun ruotsalainen kustantaja Tom Bone Music tarjosi sopimusta.

Patric on muusikkona melkoisen itseoppinut: kaapista löytyi äidin akustinen kitara, joka alkoi vähitellen kiinnostaa. Poika kävi yhdellä kitaratunnilla kyselemässä tabulatuuopetteli soittamaan itsekseen. Lukioaikana kaverilta lainattu neliraituri oli mullistava kokemus ja demoja alkoi syntyä.

Ensimmäiset kouluvuodet vierähtivät Ranskassa, joten suomen kielen oppiminen oli tavallista vaikeampaa.

– Suomi sujuu nyt paremmin, koska olen viime aikoina tehnyt paljon tiimityötä Jukka Immosen kanssa, meidät on molemmat ”sainattu” Chrysalikselle (AIR Chrysalis Scandinavia). Jukka tekee enemmän tuotantopuolta ja mä kirjoitan noi melodiat eli ”toplainaan” ja teen tekstejä riippuen tilanteesta: jos tarvitaan ”Britneylle trendienglantia”, niin sitten tekee joku natiivi.

– Varsinaista bänditouhua mulla ei niinkään nuorempana ollut, mutta jo vuosia meillä on ollut kyllä cover-bändi Pate Ekmanin ja Macke Granbergin kanssa. Tehtiin me omaakin musaa ja lähetettiin demo Ruotsiin. Ruotsalaiset pitivät kuulemastaan ja lensivät katsomaan meitä. Sitten ne katsoivat minua ja sanoivat: ”Mut sähän oot ihan normaali”. Niin, aika tavallisen näköinen tyyppi ja hiuksetkin jo vähän lähtee…

Et oo niin kuin staran näköinen?

– No, en ollenkaan! Ja sanoin, että itse asiassa mä tiedän sen. Kyllä mä tiedän osaavani laulaa, mutta esiintyminen on aina hermostuttanut.

Koska sulla oli eka keikka?

– Taisi olla vasta Kauppakorkeakoulussa Paten ja Macken kanssa, oisko ollut ravintola El Grecon kellarissa, Ville Pusakin oli mukana. Ja olin aika hermostunut. Sen jälkeen keikkoja on ollut varmaan 300, mutta vieläkin keikat stressaavat minua ja se ei ole oikein. Sitä alkaa miettiä, että miksi teen tätä.

Kyllähän monet patologisen esiintymiskammoiset ryhtyvät näyttelijöiksikin ja ennen ensi-iltoja monet näyttelijät voivat pahoin. Pelon voittaminen ja keikasta selviäminen on se tyydytystä tuova juttu.

– Ja kyllähän sopiva jännitys parantaa tulkintaa. Aluksi kyse oli myös toimeentulosta: kun olin päättänyt keskittyä biisintekemiseen ja teostokorvaukset eivät todellakaan riittäneet elättämään, niin keikkaa piti tehdä.

– Kun korvauksia alkoi tulla paremmin, vähensin keikkailua ja oli se muutenkin pakko kun tajusin, että tää bisnes on niin kovaa. Varsinkin jos haluaa pois Suomesta, pitää keskittyä täysillä.

Miten läpimurto ulkomaille tapahtui?

– No, se tapahtui ennen kuin Suomessa! Oltiinhan me tehty biisejä, mutta Suomessa oli melko nihkeää. Täällä levy-yhtiöiden A&R:t sanoivat: ”Ei kiinnosta, tää on aivan liian ruotsalaista”.

– Me tehtiin paljon biisejä ja demoja ja luultiin, että kyllä ne menevät. Sitten kun kuultiin muiden biisinkirjoittajien demoja, tajusimme että tämä ei toimi, demomme eivät ole tarpeeksi hyviä. Nykyäänhän demothan ovat aivan julkaisuvalmiita ja usein demon laulaja on parempi kuin se lopullinen artisti.

– Mä en silloin edes vielä tiennyt mitä ovat kompressori ja EQ (ekvalisaattori), mä vaan halusin kirjoittaa biisejä.

Eli et ollut mitenkään tekniikkaorientoitunut?

– No, en. Eka demo, joka meni läpi oli Niklas Nylundin tuottama. Se oli latvialainen artisti Ladybird ja lopulta sinkku julkaistiin 17 maassa. Sama kappale meni vielä japanilaiselle Nana Kataselle (japaniksi Galaxy), sinkkulistan top-kymppiin, ja mandariiniksi sen levytti Joey Yung (Dun dun dun).

Tuleeko Kiinasta muka rahaa?

– Saa sillä ehkä McFeast-aterian… Vaikka biisi oli sentään listoilla Kiinassa, montaa kymppiä en ole nähnyt, mutta minkäs minä sille voin, kun ei kustantajakaan voi. Mutta Japanistahan tulee. Nana Katase myi yli 200.000, ei mitenkään huikeasti, mutta ihan hyvin. Ladybird oli MTV:llä, Turkin radiotopkympissä ja monessa muussakin “itäblokin” maassa jne.

Miksei tosta biisistä Dangerous to me tiedetä Suomessa mitään?

– Kyllä se julkaistiin, mutta ei sitä kukaan promotoinut.

Tyypillinen asenneongelma: ”Ei me mitään Latviaa…”

– Sepä se. Täytyy todella nostaa peukaloita noille itä-eurooppalaisille, koska noissa maissa on meininkiä. Onhan se nähty euroviisuissakin. Ne haluu onnistua ja todella satsaavat vaikkapa viemällä artistin Lontooseen rohkeasti näytille. Harry Monk, joka on tehnyt mm. Robbie Williamsin videoita teki Ladybirdin videon. Halvalla, mutta kuitenkin hyvin.

– Ja meni se listoille Espanjassakin. Vaikkapa Espanjasta voi tulla tonni vuodessa, mutta kun vastaavia menestyksiä on enemmän tai useammassa maassa, niin kyllähän noilla tekijänkorvauksilla voi jo elääkin.

Oliko se kokonaan sun biisi?

– Ei kun Marcus Granbergin kanssa tehty. Me teimme paljon yhdessä, mutta sitten Tom Bonen toimitusjohtaja siirtyi Chrysalikselle ja vei viisi säveltäjää mukanaan, minä yhtenä, ja yhteistyökuvioni laajenivat.

Oliko tämä yhdestä biisistä kiinni?

– Tää alahan on niin ”pokemainen” kuin vain voi olla. Jos olisin tiennyt, kuinka vähän rahaa tulee per biisi, en olisi lähtenyt alalle. En ole lainkaan riskinottajatyyppi, mutta nythän olen keskellä suurinta riskiä. Aika kauheaa.

– Joo, Ladybirdin jälkeen biisejämme alettiin kuunnella ja kustantajakin uskalsi lähettää biisejämme paremmin, mutta meillähän oli myös tämä demojen taso-ongelma…

Mitenkäs se korjaantui?

– Aloimme saada co-writereita. Ruotsissahan tehdään yhdessä jonkun tuottajan kanssa, joka ei välttämättä paljon sävellä tai sanoita, mutta ottaa kolmasosan. Nykyään levy-yhtiöiden A&R -tyypit haluavat tuotteen mahdollisimman valmiina, niin että oikestaan tarvitsee vaihtaa vain laulaja. Jos et osaa tuottaa, sulla ei ole tuotetta.

– Aloimme siis tehdä yhteistyötä tuottajien kanssa ja Englannista saatiin tekstitysapua, jotta biisejä voitiin tarjota myös sinne. Use your imagination menikin heti Jamelialle ”on hold” ja siitä piti tulla sinkku, mutta sitten ne skippasivatkin biisin pois koko albumilta. Mutta näitä pettymyksiähän tulee.

Demojen tasokaan ei vielä auttanut asiaa niin paljon kuin Patric olisi toivonut. Muutama vuosi sitten suomalaisuus oli selvästi este: tunnetummat tekijät eivät olleet kiinnostuneita yhteistyöstä, kun Suomea ei ollut olemassa musiikkimaailmassa.

– Olen sittemmin tentannut näitä tekijöitä ja asia oli juuri näin. Ne ajattelivat, etteivät suomalaiset osaa mitään. Monet tyypit, jotka silloin kieltäytyivät yhteistyöstä, pyytävät nyt minua kirjoittamaan. Esimerkiksi Peter Månsson, jonka kanssa nykyään teen paljonkin duunia, sanoi että oli valehdellut olevansa kiireinen, vaikka olikin lomalla.

– Referenssit ovat kaikki kaikessa. Olin hiljattain esim. Paul Reinin kanssa, joka on ollut kirjoittamassa Christina Aguileiran Come on over -laulua. Ei mikään kultasormi, mutta kontaktit ja referenssit ovat vakuuttavia.

Tämä alahan on pelkkää suhdetoimintaa ja juridiikkaa.

– Biisien ja demojen täytyy kuitenkin olla tarpeeksi hyviä. Jos lähettää johonkin huonon biisin ja huonon demon, se ovi sulkeutuu eli kerralla voi mokata paljon.

Missä vaiheessa lopetit suomalaisten firmojen ovien kolkuttamisen?

– No, kun ei saatu edes palautetta, niin siihen se into tyssäsi.

Veemäisintä on se, että täällä ei edes vaivauduta vastaamaan ”Thanks, but no thanks”.

– Niinpä. Ulkomailla on se hyvä, että siellä edes sanotaan suoraan päin naamaa ”I can’t feel this”… Mutta Suomessa mumistaan ”Ihan hyvä, mutta” ja sitten se jää siihen. Eikä tekijä ymmärrä, onko tuotos ihan surkea, aika hyvä tai mistä kiikastaa.

Palautteenantokulttuuri on Suomessa yleensäkin aika… ”haastavaa”. Ei osata antaa eikä vastaanottaa palautetta.

– Varsinkin huono palaute on tärkeää, turpiin pitää ottaa kymmeniä kertoja, muuten ei kehity. Tuleva vaimoni on kiinnostunut musasta ja paras ja rehellisin huono palaute tulee häneltä. Kavereille ei kannata demoja soittaa, ne vain kehuvat kaikkea.

Ura urkeni kuitenkin Suomessakin…

– 2003 meillä oli Macken kanssa semmoinen biisi kuin All the woman you need, jonka levytti Kreikan eka Popstars-yhtye Hi- 5. Se myi triplaplatinaa ja oli sinkkulistan ykkönen. Siitä oli Ilta-Sanomissa juttukin, mutta Suomessa ei vain mennyt mitään läpi.

– Sitten Ville Pusa soitti ja kertoi että BMG etsii Suomen Idolseille biisiä. Ennen sovittua sessiota Villellä venähti juhliminen vähän pitkäksi. Tein siinä Villeä odotellessa pohjat, melodian ja tekstin englanniksi We made it, here we are. Ville teki sitten tekstin Tuulet puhaltaa ja se sitten kelpasikin, radiolistan ykkönen 7-8 viikkoa… Sen ansiosta pääsin tekemään Hanna Pakarista ja Antti Tuiskua. Olen kuitenkin päättänyt satsata enemmän ulkomaille.

Mitä nyt on meneillään?

– USAssa on tulossa ulos biisit Jai Rodriguezille, paikallinen FabFive -jätkä, ja meksikolaiselle poikabändi REIKille – niiden edellinen levy myi jotain puoli miljoonaa. Biisejä on myös varattuna Saksassa, Ranskassa, Englannissa ja Australiassa. Olen mukana myös ruotsalaisen Idols-tähden Darinin tulevalla levyllä.

– Pikkuhiljaa tässä kivutaan portaita ylöspäin, mutta joka askelmalla peli kovenee ja pitää olla varovainen. Onneksi olen aika diplomaattinen tyyppi.

Patricin mukaan yhtiöt usein ”pitchaavat” (urheiluverbistä ”syöttää”) lähettäen biisintekijöille meilejä, joissa kerrotaan kuka etsii biisejä tai esitetään vielä tarkempia toiveita eli sanotaan, mitkä kaksi biisiä pitäisi sekoittaa toisiinsa.

Patricille mieluisampaa on päästä tekemään tiettyä projektia ja tekemään lauluja artistin kanssa, niin kuin nyt tapahtuu norjalaisen Margaret Bergerin kanssa. Idolsista ponnahtaneen Margaretin toista albumia äänitetään Lontoossa ja Helsingissä Jukka Immosen studiolla.

Mikä on tahti vuodessa nykyään?

– Nyt ehkä entistä enemmän, kun olen alkanut tehdä pelkkiä melodioita valmiisiin dance-taustoihin… Ehkä 20-25 biisiä vuodessa, mutta paljon menee myös roskiin. Pitäjänmäellä mulla on pieni paja, jossa mä sävellän.

Saatko palautetta musiikinkuluttajilta?

– Mä olen varmaan aika friikki, kun iltaisin ja öisin mä luen netistä, mitä jengi on kirjoittanut, ja niistä mielipiteistä oppii paljon. Fanit voivat vaikka moittia jonkun biisin C-osaa. Jos useampi on samaa mieltä, he ovat oikeassa.

Sulle nämä Idolsit ja Popstarsit ovat tuoneet leipää? Onko kykyjenetsintäformaatti jo mennyt överiksi?

– On, mutta jos se on ainoa tapa myydä levyjä niin… Levyjen myynnin lasku on säveltäjienkin kannalta huono homma. Antti Tuisku möi vain 70.000 uskomattomasta suosiosta huolimatta, viisi vuotta sitten määrä olisi varmaan ollut 150.000.

Useimmat Suomen vanhat kultalevyt (1975-1994 raja oli 25.000 kpl) olisivat nykyään platinalevyjä (30.000). Järkytyin tuossa hiljattain kun huomasin, että Italiassakin kultalevyraja on laskettu 40.000 kappaleeseen. Ei missään suhteessa mihinkään!

– Ranskan ensimmäisen Popstars-yhtyeen L5:n sinkku myi kuitenkin 1,7 miljoonaa ja albumikin 1,2 miljoonaa. Peter Månsson teki biisin Une étincelle, joka oli toka sinkku. Toi formaatti kuitenkin myy ja tulee paljon halvemmaksi kuin uuden artistin lanseeraaminen maksetulla mainonnalla.

Tuotteella pitää olla joku tarina ja näillä ohjelmilla rakennetaan tunnesuhdetta esittäjän ja yleisön välillä. Toimii paremmin kuin tuntematon brändätty barbie kolmen minuutin musiikkivideolla.

– Mä pelkään kuitenkin, että levy-yhtiöt ottavat tän homman vähän liian selvänä nakkina, eivätkä satsaa muuhun promootioon. Esimerkiksi Norjassa mielenkiinto alkaa hiipua…

Tänä keväänä Norjan Idols-finaalia katsoi 700.000 ja seuraavana iltana euroviisufinaalia lähes tuplasti enemmän.

– Hyvä puoli on se, että näistä ohjelmista on löytynyt oikeasti todella lahjakkaita artisteja, kuten ruotsalainen Darin tai norjalainen Margaret, joiden kanssa saan tehdä töitä. Jos esittäjä, biisit ja tuotanto ovat hyviä ja menestystä tulee, ei sillä ole enää väliä miten artisti on löytynyt.

– En haluaisi olla niin kriittinen Suomea kohtaan, mutta täytyy kyllä sanoa, että Suomessa ei ole niin tasokasta. Meillä 12 parhaan joukkoon on päässyt ihan suihkulaulajia, mutta tämä lie kulttuurikysymys… Ei munkaan vanhempani oikein ymmärtäneet musiikkia miksikään ammatiksi, vaan toivoivat minusta kirurgia.

Joo, tästä asenteesta voisi jokainen Suomen viihdealan ammattilainen kertoa, mutta jotain on muutenkin muuttunut: kauneimmat ja lahjakkaimmat mimmit eivät halua enää misseiksi tai laulajiksi vaan näyttelijöiksi.

– Jonkunlainen musabuumi on kuitenkin meneillään, studioita syntyy kuin sieniä sateella.

Kyllä, ja musiikkiteatteribuumi.

– Mutta ehkä luonnonlahjakkuuksia ei sittenkään ole niin paljon tai niitä ei ole saatu tällä konstilla löydettyä. Toi Idols-formaattikin on aika pelottava, en itse uskaltaisi mitenkään lähteä moiseen.

Vaikka Suomessa on vankka musiikkikoulutus, niin reipasta solistista asennetta ehkä puuttuu…

– Kyllä tää ala kehittyy, pitää vain olla kärsivällinen. Pitäisi saada suomalaisia maailmanhittejä… Billboardin ja Euroopan listamenestyksiä. Bändit ovat pärjänneet, mutta pop-puolella ei niinkään menestystä vielä ole tullut.

Ehkä Hard Rock Hallelujan liikevaihto lopulta ylittää Letkisin…

– Bändit tekevät useimmiten musansa itse, mutta pop-menestykseen tarvitaan säveltäjiä ja sanoittajia.

– Ruisrockin yhteydessä minulla ja muutamalla kollegalla oli tilaisuus puhua Musexin ja ministeriöiden edustajien kanssa Suomen musiikin tulevaisuudesta. Puhuin lähinnä verotuksen epäkohdista, koska se kismittää niin paljon. Mua otti myös todella päähän, kun kuulin että bändeihin aiotaan sijoittaa paljon enemmän kuin säveltäjiin.

Ja se ei todellakaan tarkoita poppisäveltäjiä.

– Mulla esimerkiksi menee 15.000 cowrite -matkoihin vuodessa. Omista kertaalleen verotetuista tuloista. Ihan tuplaverotusta.

– Ja mä sanoin, että jos musiikkivientiin halutaan satsata, niin on syytä tiedostaa, että Ruotsin musiikkivientituloista leijonanosa tulee säveltäjiltä ja sanoittajilta. Niillä on biisejä Britneyllä ja Céline Dionilla, Madonnalla jne. Yksi esitetyimpiä ruotsalaisteoksia viime vuonna tosin oli ”bändin biisi” eli ABBAn Dancing Queen, Mamma mia -musikaalin ansiosta, mutta valtaosa kärjestä hittejä kansainvälisille artisteille.

– Säveltäjä on parempi sijoituskohde kuin yksittäinen bändi tai artisti, sillä säveltäjä voi kirjoittaa usealle eri artistille ja onnistumisen mahdollisuus on paljon parempi. Ihan sama kuin osakesijoittamisessa, Suomi Oy:n sijoitukset pitäisi hajauttaa ja satsata tekijöihin, jos halutaan popmenestystä.

Patricin mielestä Suomen mainetta pop-maana pitää kärsivällisesti ja määrätietoisesti kasvattaa .

– Kun KTM:n tyypit kysyivät mitä pitäisi tehdä, että pääsisimme Ruotsin tasolle ensi vuonna. Sanoin, että se ei ole mahdollista. Suhteiden luominen ei käy niin nopeasti. Mikään biisinkirjoitusleiri ei ole ratkaisu, sillä toistaiseksi ulkomaiset huippunimet eivät ole kiinnostuneita yhteistyöstä suomalaisten kanssa.

Mitä pitäisi korjata, että saataisiin ruotsalaisia kiinni? Eivätkö suomalaiset osaa verkostoitua?

– Pahinta oli, että joku vuosi sitten ei edes uskallettu ottaa luuria käteen ja puhua englantia tai ruotsia. Ruotsi on ihan lähellä, mutta henkinen välimatka tuntuu olevan joskus todella pitkä.

– Ihan jees, että kustantajat yrittävät hitaasti täältä muualle, mutta pitää saada todellisia onnistumisia Ruotsin, Englannin tai USAn kautta.

Pitäisikö saada rahoitusta tasokkaampaan demotuotantoon?

– Se olisi varmasti tarpeen.

– Olen todella kiitollinen saamastani Svenska Kulturfondetin työskentelystipendistä. Pitää satsata kunnolla ja se ei ole mahdollista, jos tekee kahta muuta työtä samaan aikaan.

– Teen pitkiä päiviä studiolla ja kotona surffailen ja pidän yhteyttä A&R -tyyppeihin ja co-writereihin. Mä olen nyt tehnyt tätä 5 vuotta täysillä. Pitää laskea sen varaan, että vaikka olisi lahjakaskin, niin menee pari vuotta ennen kuin tapahtuu mitään. Läpimurtoon ei riitä parin viikon satsaus.

Mitä musaa itse kuuntelet?

– Viimeisin levyhankinta taitaa olla Dixie Chicks, diggaan kantrista paljon. ”Joudun” kuuntelemaan, mähän diggaan popmusasta, suurimpien maiden topkympit ja lataan ne iTunesista iPodiin, jotta tajuisin mikä menee… Joka maassa on tosin paikalliset erikoisuutensa, jotka pitää skipata, mutta World Chart -artistit ovat kaikkialla. Kuuntelen toki monenlaista. Jukka Immosen kanssa on tullut kuunneltua hiphoppiakin.

– Kotimaisista Egotripillä on hyvä meininki. Eppu Normaali ja muu suomirock tietysti.

Siitä verotuksesta piti vielä puhua…

– Sehän on ihan selvä, että tekijänoikeustulojen jaksottaminen on pakko saada aikaan, jos halutaan tekijöiden pysyvän Suomessa. Toimitusjohtajat saavat jaksottaa kultaiset kädenpuristuksensa, mutta tekijänoikeustuloja ei ja se on aivan väärin.

– Tekijänoikeustulot pitäisi myös voida laskuttaa, jotta saisi kohdennettua todelliset kulut. Tekijä on aivan selvästi firma. Ei ole oikeudenmukaista, että tekijä joutuu investoimaan teoksiinsa verotetuilla tuloilla ja maksamaan kulut alveineen. Samalla tavalla on myös aivan väärin, että basisti saa gramexia ja ostaa verotetuilla tekijänoikeustuloilla uuden basson. Sehän on tuplaverotusta!

Voihan sitä kustantaa omat teoksensa ja saada siten jonkun osan firmana, mutta se ei tietty ole monestikaan mahdollista…

– Ja silti vain osan. Edelleen on epäoikeudenmukaista, että Suomessa tekijänoikeustulot ovat henkilökohtaista ansiotuloa.

Kyllä Suomessa verottaja on tappanut monta taiteilijaa.

– Ja tappaa koko ajan.

Minusta ainoa oikeudenmukainen on tasaverotus ja sama veroprosentti ihan kaikille tulomuodoille. Poistuisi kaikenlainen spekulointi ja keinottelu.

– Siltikin jaksottaminen olisi tärkeää, kun tämä on niin projektiluontoista. On ihan kamalaa, että jos tulee suuri hitti, niin kaikki verotetaan yhden vuoden tulona. Voihan sitä vaikka tulla burnout eikä pysty vuosiin tekemään mitään. Tai toisaalta pitäisi saada jaksottaa myös taannehtivasti, sillä ennen menestystä on voinut mennä vuosia hyvin pienten tulojen tai jopa lainan varassa.

– Vähitellen tuntuu, että ministeriötasolla aletaan ymmärtää, että musiikki on bisnestä, mutta nämä verotuksen epäkohdat on pakko korjata.

Nythän ollaan menossa vielä huonompaan suuntaan, kun halutaan että apurahoista pitää maksaa eläkemaksuja.

– Jos mä saan yhden ison hitin, eikä Suomen verotusta ole sitä ennen korjattu, vaihdan ihan varmasti kansalaisuutta. Nykytilanne on niin epäoikeudenmukainen.

Mitä olet ajatellut?

– Sveitsi olisi mahdollinen. Ihan sama, tätä työtähän voi tehdä mistä käsin tahansa. Enkä ole ainoa, joka ajattelee näin.

Missä näet itsesi 10 vuoden päästä?

– Haluan säveltää niin kauan kuin mahdollista ja yrittää pysyä ajatuksiltani nuorekkaana. Toivottavasti tavoitteet päästä top-10 -listoille ovat toteutuneet.

– Sitten kun kontaktit huipulle olisivat kunnossa, perustaisin musiikkikustantamon Suomeen, mutta henkilökohtaiset kontaktit edellyttävät niitä Euroopan tai USA:n isoja menestyksiä.

– Nyt olen päässyt jo tuottamaan norjalaisia ja ruotsalaisia artisteja, mutta kun kontaktit olisivat samat suuremmissa maissa, niin sitten olisi mahdollista toimia suoraan Suomesta käsin. Upeinta olisi saada luoda suurelle levy-yhtiölle, kansainväliseen julkaisuun, jollekin uudelle ja lahjakkaalle artistille oma tyyli ja tuote.

Heikki Salo ja ”Kahlekuningaslaji”

Julkaistu

Laululyriikan olemassaolo

– Olen kirjaa aiheesta suunnitellut varmaan jo kymmenen vuotta, mutta aina se vaan lykkääntyi. Kaksi vuotta sitten tein Oriveden opistolle materiaalia, jota olisi käytetty nettiopetuksessa. Siinä tuli äkkiä eteen sellainen tavaran paljous, että siitä on kirjoitettava kirja. Kun sitten Ikaalisissa Eija Hinkkalan kanssa aloimme junailemaan ensimmäistä sanoittajakurssia, niin silloin päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja laittaa kaiken epäjärjestyksessä olleen materiaalini jollain fiiliksellä jonoon.

Olin aiemmin alkanut asiaa enemmän pohtimaan, ja kirjoitin esimerkiksi Friiti-lehteen kolumnejani aiheesta. Syksyllä 2004 aloin aloin kirjoittamaan materiaaliani lukuihin; niinkuin ‘paketteihin’. Käytin näitä paketteja omilla luennoillani, ja aina kun tuli jotain esiin – uutta tai korjattavaa – niin muokkasin koko ajan. 2005 keväällä jatkoin kirjoittamista, ja syyskuun alusta sitten ryhdyin varsinaisen kirjan tekemiseen. Syksyllä en muuta varsinaisesti tehnytkään – kiitos saamani pitkän apurahan. Nyt kun tammikuussa alkoi Ikaalisissa toinen kurssi, niin siinä vaiheessa laitoin tekemääni tekstiä koko ajan kalvolle näkyviin, ja tein koko ajan vielä muokkausta; täydennyksiä, siirtoja, poistoja.

Kirja on varmaan yhteenveto kaiken sen pohjalta mitä olet opetustyössäsi tehnyt: yhtäältä lyhyillä luennoilla ja klinikoilla, toisaalta pitemmillä kursseilla, joissa on ollut workshoppeja ym.

– Klinikoita teen aika paljon, ja siellä tulee paljon sellaista mitä kirjaan on laitettu. Aluksi tein viikonloppukursseja, ja siinä tuli eteen vaihe, jossa piti alkaa keräämään enemmän materiaalia. Tein Sibelius-Akatemiassa 90-luvun lopulla kahden viikon kurssin, ja silloin rakensin enemmän. Samoin sitten, kun tein Oriveden kirjoittajaopistolla viiden päivän kursseja – tällaisilla ehtii jo aika paljon käymään läpi asioita.

Kun olen tuumaillut, että miksei tuollaista kirjaa ole aiemmin tehty, niin mä olen varmaan ensimmäinen ihminen joka on joutunut tilanteeseen, jossa on alkanut opettamaan laululyriikkaa ensin lyhyempinä periodeina ja sitten periodit muuttuivat aina vaan pitemmiksi. Sellaisessa tilanteessa on ollut pakko alkaa rakentamaan pitempiä kaaria.

On varmaankin niin, että päivän ja viikonlopun sessioita tehneet ovat pärjänneet enemmän tai vähemmän samalla kakulla.

– Kyllä, ihan hyvin niin pystyy pärjäämään. Minäkin tein viikonloppuja varmaan monta vuotta neljällä liuskalla ranskalaisia viivoja.

Onko sinulle kokemuksellasi muodostunut mielestäsi looginen tai tärkeä järjestys miten asiakohdat menee, vai voiko tätäkin [kirjaa] mennä selaten?

– Voi mennä. Kyllä siellä on otettu asia asiana, kerrallaan. En esimerkiksi ole luennoinut kirjan järjestyksessä. Perusasiat toki tulee aina ensin.

Vastaus huutoon

Miten tulit alunperin lähteneeksi tämän jutun opettamiseen?

– Joku vaan kysyi. Se oli 80-luvun lopulla kun tein ensimmäisen kerran, taisi olla Seinäjoen Rytmi-instituutti. Ja olin niiden järkkäämän Rocklyriikka-kilpailun raadissa 12 vuotta peräti. Mutta pikkuhiljaa opetus vaan lähti; alkoi tulla kysyntää kulttuurilautakuntien kautta, jotka järjesti nuorisotoimintaa jne. Nyt kun katselee taaksepäin, niin kyllä ne alkupään kurssit ELVISillekin aika pienillä pohjilla vedin. Mutta jostain täytyy aloittaa! Tampere-talolla vuonna 1995 vedin ensimmäisen ison seminaarin, siellä mulla oli paljon vieraita: mm. Jaakko Salo, Jukka Virtanen, Harri Rinne ja Kari Hotakainen. Muistan suunnitelleeni parin päivän kulun ihan tarkkaan, mutta kyllä se hieman eli omaa elämäänsä! Varmaan se asiansa kuitenkin ajoi.

Kyllä varmasti. Vaikkei osallistujaluvut ole olleet mitään mullistavia, niin tarve tuollaiseen on ollut eittämättä valtava. Onhan kaikilla ollut suomenkielen opetusta koulussa ja aineita on kirjoiteltu, mutta siinä se päällisin puolin on useimmilla ollut. En itse ainakaan muista koulussa edes draamaa käydyn läpi, saati runoutta – pelkkää proosaa ja kielioppia vain.

– Edelleen tuo näkyy oppilaissa. Laululyriikkaa on ennen pidetty kirjoittajapiireissä – niin runo- kuin proosapiireissäkin – vähän sellaisena ‘huonona runona’. Ja nyt 2000-luvulla en ole kiertänyt yhtään kulttuurilautakunnan rocklyriikkaseminaaria, vaan ihan noita kirjoittajapiirejä, ja nimenomaan runouspiirejä. Eli jengi on alkanut tajuamaan, että siinä onkin omat lait; siinä on omat juttunsa, eikä sitä kirjoitetakaan kuin runoa. Ja siitä onkin ajatukseni kirkastuminen paljon peräisin; mähän yritän kirjassa vetää niitä rajoja että mikä on laululyriikkaa ja millä tavalla se on oma juttunsa. Ydin on se, että nyt ei kirjoitetakaan tekstiä, vaan nyt kirjoitetaan puhetta – laulettavaa puhetta.

Onko tuo seikka kirjallisuuden kautta tulleelle vaikeata ymmärtää?

– Ainakin voin kokemuksesta sanoa, että ymmärrystä on alkanut tapahtua. Nimittäin edellisen kirjani [Sateen ääni: laulutekstejä ja tekstejä lauluista / 2005] myötä sain palautetta esimerkiksi eräältä ammattikirjoittajalta, joka halusi ryhtyä kirjoittamaan ‘sellaista tekstiä johon myös musiikillinen ilmaisu tuo oman voimansa’.

Miten olet kristallisoinut itsellesi tämän peruskysymyksen, että miten tällaista asiaa – luovaa toimintaa – voi ylipäätään opettaa?

– En opeta sääntöjä, opetan ainoastaan keinoja. Ja vielä sillä silmällä, että keinot suhteessa siihen biisiin mitä kulloinkin teet; sama keino voi eri biisissä johtaa eri tulokseen. Enemmänkin pohdiskelun kautta. Ikäänkuin etsin mailat ja pallot ja maalit ja viivat; etsin ne pelivälineet, ja annan vastuun pelaajalle – tekijälle. Kursseilla esimerkiksi en ota riimittelyyn mitään varsinaista kantaa. Kerron vain, että perinteisesti iskelmässä käytetään puhtaita riimejä ja hiphopissa mennään vokaaliriimin kautta jne. Mutta jo teknisiä seikkoja kirjoittamisessa on niin paljon, että niiden esittely käy jo opetuksesta.

Onko sinulle löytynyt kymmenen kohdan huoneentaulua tai muuta sellaista, että ‘jos edes puolet näistä osuu niin alkaa olla jo hyvä teksti’?

– Ei taida ihan tuollaista olla, mutta on kirjassa lopussa tarkistuslista, jonka mukaan voi tekstinsä käydä läpi. Mutta vaikeus onkin juuri siinä, että ei ole mitään sääntöjä! Enkä halua missään tapauksessa luoda sääntöjä… Vaikka onhan niitä siellä; mittasäännöt on sääntöjä, ja kielen rakenteessa on omansa jne. Mutta en ole enää edes ajatellut, että voiko tätä opettaa; jos mä kirjoitan yli 200-sivuisen kirjan aiheesta, niin kai sitä jumalauta voi opettaa (naurua)!

Jatkolle tilaa

Mitä muuta nostaisit ensisijaisesti esiin opetustyössäsi esiintulleesta?

– Kaksi asiaa tulee kursseilla aina esiin. Ensimmäinen on se, että ihmiset asettaa kritiikkivaiheen väärään paikkaan. Ne alkaa niinkuin kritiikki ‘edellä’ kirjoittamaan tekstiään. Joillakin saattaa kirjoittaminen kokonaan tyssätä siihen, kun ne alkaa miettimään heti että ‘mitä mä tämmösiä kirjoitan’. Kritiikki pitää jättää loppupäähän; siihen vaiheeseen minkä amatöörit usein jättää tekemättä. Ne vaan kirjoittaa minkä kirjoittaa, ja sitten sitä ei piiruakaan muuteta. Siinä vaiheessahan ammattilainen vasta muokkauksen aloittaa, eli siihen asti saa olla aika huoleton hanttapuli.

Mä olen tavannut paljon sellaisia ihmisiä, jotka on tästä syystä ihan lukossa – niillä on kritiikki siinä alkusumassa, ja se tekee kirjoittamisesta vaikeata. Käytän tällaista vähän makaaberia vertausta keskosesta; eli teksti syntyy vähän niinkuin keskosena, se pitää laittaa kaappiin ja sitä pitää hoivata – siitä se sitten vasta kehittyy niin, että sitä voi sanoa valmiiksi.

Toinen seikka on, että pitää pyrkiä tietoiseksi niistä keinoista joita käyttää. Monet alkaa tehtävän annosta esimerkiksi kirjoittamaan heti riimeillä, ja kun niiltä kysyy että ‘miksi tässä on riimejä’, niin ei ne osaa sanoa; siinä vaan on niitä riimejä.

Otatko kääntämiseen tässä mitään kantaa?

– En mitään, ja se on harkittu veto. Tällaista projektia voi jatkaa varmaan ikuisuuteen, ja jotkut rajaukset piti tietenkin tehdä. Kääntämistä en ole itse paljoa tehnyt, ja se tuntuikin sen verran vieraalta, että jätin sen pois. Mutta on muitakin asioita, joita pitäisi pohtia ja joihin pitäisi ottaa kantaa, niin sellaisista voisi joskus jatkaa.

Ehkä ei nyt ihan heti jatkoa tarvitakaan, kun pää on saatu tällä perusteoksella auki; yksi iso työ on tehty.

– Kirjan kirjoitus oli monasti melkoista salapoliisityötä. Siinä on päivitettynä ja myös ensimmäistä kertaa yhteen koottuna paljon asiaan liittyvää, ja se on sellaista periaatepähkäilyä. Olen vetänyt asioita vaikka mistä kirjoitusoppaista ja artikkeleista. Esimerkiksi yhden Arthur Schoepenhauerin lauseen olen lukenut jostain tieteellisestä pamfletista: ‘Musiikki kertoo ilosta tai surusta, muttei pysty selittämään mistä ilosta tai surusta on kysymys’. Olen jatkanut siitä, että sen takia on olemassa laululyriikka, joka tarkentaa mistä ilosta tai surusta on kysymys. Ja myös siihen, että on olemassa musiikin kieli, ja on olemassa puheen kieli. Ja nämä kaksi kun yhdistetään, syntyy laulu.

Persoona peliin, tekniikkaa mausteeksi

Heikki Salo: Kahlekuningaslaji – laululyriikan käsikirja (Like)

Ehdin jo arvostella Kahlekuningaslajin päivätyölehteeni Markkinointi&Mainontaan, mutta siinä arviossa lähtökohta oli, ettei kovin moni M&M-lukijoista tee laulutekstejä henkensä tai edes ilonsa pitimiksi. Koska Selvisin lukijakunnassa sanoittajatiheys on suuri, vaihdan näkökulman omakohtaisempaan. Miltä Kahlekuningaslaji tuntuu lajin harrastajasta?

Suomessa useimmat sanoittajat täyttävät Erno Paasilinnan määritelmän oppineista: ainoita oppineita ovat itseoppineet, muut ovat opetettuja. Sanoittamisen tekniikka-, tyyli- ja talousoppi täytyy yleensä kaivaa kokeneemmilta, runousopeista, lehtijutuista, tallenteilta tai stetsonista.

Sanoittajia haastatellessa huomaa, että vaikka taustalta paistaa puurtamista ja paneutumista, harva kykenee kiteyttämään taitoaan teeseiksi ja opinkappaleiksi. Sanoittamisen todella lyhyt oppimäärä on nopeasti kerrottu: hyvä teksti soi ja vangitsee.

Kahlekuningaslaji paketoi aiheen käsikirjamuotoon. Oman lukunsa saavat laululyriikka lajina, laulun aiheet, laulun osat, laulun kokonaismuoto, säkeet, koukut ja tärppipaikat, mitta, riimi, tyylikysymykset, kertomusmuoto ja kirjoittamisen kulku.

Salo suhtautuu tekniikkaan sallivasti: tietyt perussäännöt on hyvä tietää, ettei asiasta tule Aasiaa, mutta periaatteessa kaikki on sallittua. Salon aakkosissa tyyli on ennen tekniikkaa; popissa on parempi olla persoonallinen kuin virheetön. Tietenkään mikään ei estä olemasta suurmestarien tapaan kumpaakin.

Opinkappaleita Salo maustaa esimerkeillä ja kuvauksilla omista työtavoistaan. Kummatkin ovat valaisevaa luettavaa, tosin pitää muistaa, että tyylejä ja työskentelymetodeja on moneen lähtöön. Salo ympäröi itsensä virikkeillä, mutta tiedän monia, jotka kannattavat virikkeettömyyttä.

Kulkuvälinetyöskentelyssä jaan Salon kokemuksen; junat, bussit ja laivat ovat mainioita, inspiroivia välitiloja. Oman kokemukseni mukaan myös fillarointi toimii: saa rytmistä kiinni ja syntyy rullaavampaa tekstiä kuin työtuolissa.

Vaikka Salo painottaa editoinnin merkitystä laulutekstin synnytyksessä, laululyriikkaopas ei ole käynyt kriittisimmän kustannustoimittajan kautta. ”Liika pikkutarkkuus kostautuu kahleina ajatuksen kaulassa” -tyyppiset lauseet nakertavat ajatusta ja imua. Lisäksi Salo on innostunut opettajan roolista siinä määrin, että suuri osa tekstistä puhuttelee lukijaa isällisesti sinutellen: ”Muista että sinun täytyy esitellä biisi, luoda kontakti kuulijaan ja saada hänet haluamaan lisää.” Kirjan mitassa tämä kädestä taluttelu alkaa tökkiä niin kuin matkaseura, joka viittoo koko ajan, minne suuntaan pitäisi katsoa.

Kahlekuningaslajia kannattaa peilata omiin kokemuksiinsa ja ottaa se, mikä tuntuu tärkeältä ja inspiroivalta. Sitä löytyy itseoppineillekin.

Heimo Hatakka

Kirjoittaja on lehtimies, jonka viimeisimmät levymittaiset sanoitustyöt ovat Jonna Järnefeltin Aamukahviasetelma ja Jukka Leppilammen Me.

Herra X: Oikea hitti vaiko päiväperho?

Julkaistu

Herra X:n paluu

Herra X:n seikkailuja lauluntekijän mystisessä arkipäivässä saatiin seurata Selvisin 10 numerossa, vuosina 1999-2002.

Pakinamuotoiset, tosi elämästä tarinansa ammentaneet jutut käsittelivät mm. X:n levy-yhtiöiltä demostaan saamaa palautetta, X: n toimintaa yhdistyksessämme, oman levymerkin perustamista ja X:n kuningasideaa: yhdistykselle täytyy saada oma lauluntekijäklubi.

Nyt agentti X on palannut. Vieläkö päässä palaa tuli? Vai onko vaaniva keski-ikä tehnyt tehtävänsä ja pyyhkinyt takaraivolta tukan lisäksi lieskat?

Kirjoittaja kertoo:

Laitoin X:n lepäämään 2002. Olin saanut laukoa paukkuni ja muut työt puskivat mukavasti päälle. Nyt 2006 tuntuu taas jotain olevan hampaankolossa. Ei ihme, koska paljon on tullut tässä välissä puuhattua, olen julkaissut mm. neljä albumia, romaanin ja esiintynyt menestyksellisesti toista sataa kertaa, myös kotini makuuhuoneessa, sillä nyt jaloissa pyörii, sukkien ja levyttämättömien kappaleitten lisäksi, kaksi lasta.

Oikea hitti vaiko päiväperho?

X kuuli ”viidakkorummuilta” saaneensa radiohitin. Hän varasi ravintolasta pöydän. Vingutti kortilla vaimolleen leningin, leipäkoneen ja lapsille sukset. Miksi ilta peruttiin? Miksi leninki, leipäkone ja sukset piti palauttaa? Mihin katosivat odotetut Teosto-rahat? Oliko niitä kertynyt alun alkaenkaan?

Lue järkyttävä raportti!

X tiesi kappalettaan soitetun radiossa – voimasoittona. Edellisestä vastaavasta oli kulunut jo hieman aikaa. Soittolistoilta oli, muutamia ”vanhoja stygejä” lukuun ottamatta, ollut turha etsiä hänen musiikkiaan. Kadulla vastaan sattuneet puolitutut olivat repineet X:ää hihasta ja kertoneet tälle innoissaan kuulleensa hänen uuden biisinsä. X oli pitänyt pokkansa, oli ollut yllättynyt uutisesta – vielä kuudennenkin kerran. Ja myhäillyt itsekseen: Näytinpäs epäilijätolloille. Ja jossain hänen aivojensa oikean lohkon pimeässä sopessa kuului kolikkojen suloinen kilinä niiden tipahdellessa hänen tekijänoikeustulokirstunsa pohjalle.

Keväällä 2005 oli kaupallinen, suomalaisten tekijöiden musiikkiin erikoistunut radioasema ottanut X:n sanoittaman ja esittämän laulun soittolistalleen. Joka kanavalla oli soittolistat. Ja niissä A ja B luokat. Omat kappaleet ”primetimelle” ja omat vuorokauden muille ajoille. Mitä paremmalla listalla ja mitä korkeammalla sijoituksella biisi listalla oli, sitä parempina aikoina ja enemmän soittoa se keräsi. Yksinkertaista! Ja jos biisi ei päässyt millekään listalle – sitä ei voinut radiosta kuulla. Kappaleet kun ladattiin cd-levyiltä asemien tietokoneille. Itse cd-levyjä pyöriteltiin enää vain pikkuasemilla. Joskin ne, kuten eräs pääkaupunkiseudulla oleva valistunut, olivat olleet X:n kaltaiselle musiikintekijälle ja hänen musiikilleen, keikkojen lisäksi, ainoita foorumeita.

X odotti jännityksellä minkälaisen jouluyllätyksen hänen hittinsä hänelle eetteristä keräisi. Sillä kaupallisten radioasemien Teosto-tilitykset kyseiseltä vuodelta tulivat ensi kerran jo saman vuoden joulukuussa.

Hän haaveili juhlista häntä taiteellisessa työssään tukeneille läheisille. Loistavista lahjoista kurjuudessa eläville vaimolle ja lapsilleen. X oli onnistunut murtamaan kirouksen. Hittimaakari!

Pian tuli joulukuu räntäsateineen ja X:n postiluukusta sujahti Teoston esityskorvausraportti liidellen eteisen matolle. Niin kevyt se oli. Pian sen sisältämä tieto himmentäisi viimeisetkin pilvien välistä kurkottelevat auringonsäteet. Ja musta päivä koittaisi X:n maalliseen majaan.

Koko perhe hihkuen ympärillään X avasi odotetun kuoren, otti esiin maagisen paperiarkin ja luki.

Hän tuijotti epäuskoisena raportin tilityksen summaa. Ja purskahti itkuun.

Juhlat jäivät pitämättä. Vaimon leninki, leipäkone ja lasten uudet sukset, kortilla vingutetut, piti palauttaa kauppaan.

Joitain päiviä myöhemmin, kuivattuaan kyynelistä kastuneen raportin, X päätti tarmokkaasti tutkia mistä katastrofi johtui. Ja pian hän tuli saamaan sen selville.

Huolimatta sanoittamansa kappaleen asemalla saamasta 114 soittokerrasta oli niistä kertynyt yhteensä vain 42,65 euroa. Ja siitäkin nuolaisisi verokarhu osansa pois!

X haki vajasta terävän mittatikun, sohaisi pelottomasti raporttia ja turvautui raakalaismaiseen matematiikkaan. Hän jakoi 114 soittokertaa Teosto-tulon summalla ja kertoi sen kahdella, koska hänen osuutensa sanoittajana oli kappaleen koko potista 50% eli puolet.

Ja näin hän sai selville kappaleen kertasoittokorvauksen. Se oli tekijöille maagiset 75 senttiä.


X:n perhe

X riemastui löydöstään ja jatkoi kuumeisesti esityskorvausraporttiensa tutkimista. Perhe seurasi toimitusta pirtin nurkasta hiljaa ja kalpeana, peläten isännän lepattavan järjen valon jo pian kokonaan sammuvan.

Kotvan kuluttua X nousi paperiensa ääreltä, pomppi yhdellä jalalla ja kiljui riemusta. Hän oli tehnyt uuden uraauurtavan löydön tutustuessaan vuoden 2004 tilitykseen, joka oli maksettu kesäkuussa 2005. Esityskorvausraportti kertoi, että YLE:n valtakunnallisessa radiossa hänen sanoittamansa, säveltämänsä, sovittamansa, yhden kerran soinut kappale – oli tuottanut kotipossuun 68,56 euroa.

Kyseinen kappale oli yhdellä soitolla lyönyt kaupallisessa soineen tuloksen 91-kertaisesti!

(Tämän kappaleen kesto on 4:25 min, kaupallisessa esitetyn jäädessä kolmeen. Ja korvaus lasketaan joka sekunnilta! Ei alkavalta minuutilta, kuten X luuli.)

Keikalla klubissa soitettu X:n (100%) kappale oli kerännyt taasen 2,01 euroa. Kolminkertaisesti verrattuna ”hitin” kertaradiosoittoon. (Ja se on minimihinta. 3 minuuttisen korvaus isolta tanssikeikalta nousee 11 euroon!)

Ja sillä valistuneella helsinkiläisellä kaupallisella soinut X:n kappale oli tuottanut 25 senttiä.

X päästä nousi höyry – olivatko asiat todellakin näin?

Ja niin ne olivat.

X lepäsi muutaman päivän ja oli herättyään oppinut läksynsä.

Hitti ei ole aina hitti. On ”päiväperhoja” jotka elävät jonkin aseman listalla muutamia viikkoja nukkuakseen pois – ja on sitten ikivihreitä – ”oikeita hittejä”, jotka radiosoitollaan ja muiden erilaisten esitysten kautta keräävät tekijöilleen vuosien saatossa mukavat tulot.

X pakkasi keikkareppuunsa muistiinpanovälineet, kahmaisi kitaran kainaloon ja hyvästeli perheensä: vanhassa mekossa riutuvan vaimon ja lapset, nuo suksettomat paitaressut.

– Mutta ei kauan, X myhäili. Hän oli päättänyt metsästää laulujen laulut.

Liian pitkät jälkisanat

Kirjoitettuani ”päiväperhoista” päätin tarkistaa ettei sen asiasisällössä olisi virheitä. Näppäilin Teoston numeron, ja keskuksen ohjattua minut oikean tahon luuriin, esitin Jari Muikulle (Teoston mediavastaava) jutussa olevat teesini. Muikku kertoi minun olevan oikeilla linjoilla. Toki Teosto ei voi julkituoda “kaupallisten” sille maksamia summia. Ne ovat liikesalaisuuksia. Sillä asemat maksavat korvauksen liikevaihtoonsa perustuen. Pitää myös muistaa, että tekijöille maksettuihin tilityksiin on jo lisätty ns. taustamusiikkipuolelta, kuten partureista, maksettavia korvauksia. Tämä Teoston sisäinen kuvio löytyy tilitys- ja jakosäännöstöstä, jonka Teoston vuosikokous (eli jäsenet) hyväksyy vuosittain.

– Kyseessä on jäsenistön lehti, puolustauduin. Ja kun Teoston tilitysraportti on tänä päivänä jo kaiken paljastava, esityskertoineen ja paikkoineen, en kokenut tuovani esiin Teoston asiakkaalle tuntemattomia asioita, siis jos vain on vaivautunut lukemaan raporttinsa selvin päin (ja sitähän Selvis on toitottanut jo nimellään vuosikymmeniä!).

Muikku kertoi, että YLE:n ja pienen radioaseman tekijälle tilitettävän korvauksen suhde on hyvinkin yhden suhde sataan. Eli yksi YLE: n soittokerta vastaa pienen kaupallisen sataa. Ja tässä yhteydessä totesi, että tämä seikka herättääkin kysymyksen ”mikä on oikea hitti?”. X:n mainitsema ”päiväperho” vaiko vuosikymmeniä eri yhteyksissä, kuten keikoilla jyräävä ikivihreä. Siinä onkin ajateltavaa.

Yhtä mieltä olimme myös siitä, että Teoston kehittynyt ”kaiken paljastava” raportointi on artistille eduksi. On mukavaa nähdä missä ja montako kertaa kappale on soinut. Kuinka paljon rahaa se on soitollaan kerännyt on sitten toinen asia.

Teksti ja piirrokset: Jussi Sydänmäki

Kuva: Nauska

Sonar – elektronisen musiikin runsaudensarvi

Julkaistu

Sonar festivaali on reilussa kymmenessä vuodessa kasvanut 600 ihmisen avant garde -erikoisuudesta 85000 ihmisen massatapahtumaksi. Nyt Sonaria pidetään yhtenä maailman tärkeimmistä elektronisen musiikin tapahtumista.

Vuotuinen Sonar Festivaali (www.sonar.es) 15.-17.6.2006 Espanjan Barcelonassa on yhtä varma kesän merkki kuin pääskynen laiturin nokassa. Tänä vuonna kolmipäiväinen festivaali järjestettiin 13. kerran. Suomalaisilla ei ollut omaa ständiä, mutta törmätessämme Sonarissa Suomalaisen Musiikin Vientiorganisaatio Musexin toiminnanjohtaja Paulina Ahokkaaseen hän paljasti: “Ensi vuodesta ei voi sanoa mitään varmaa. Jos löytyy tarpeeksi ammattilaisia, jotka haluavat yhteisen Sonarständin, sellainen tehdään”.

Sonar on verkostoitumisen kannalta supertärkeä “the tapahtuma” jokaiselle eurooppalaiselle elektronisen musiikin levymerkille, jakelijalle ja dj:lle. Ja esiintymisareenana Sonar on ideaali kelle tahansa omaa soundia tekevälle muusikolle ja säveltäjälle, koska Sonarissa jos missä yleisön korvat ovat avoimia kokeilevalle musiikille ja uusille tuulille.

Suomalainen haitari hurmasi

Sonar poikkeaa mm. Midemistä ja Popkommista rajusti. Jälkimmäiset ovat musiikkiteollisuuden ammattilaisten tapahtumia kun taas Sonar on musiikin ja taiteen rakastajille tarkoitettu poikkitaiteellinen, rento festivaali. Jotkut pitävät mukana käyntikortteja, mutta myös moni musiikin alan ammattilaisista kirjoittaa yhteystietonsa festarialueella myytävän tortillan mukana tulleeseen paperilautasen kulmaan.

Sonar tursuaa päivisin multimediaa, elokuvaa ja kokeilevan elektronisen musiikin kermaa paikallisessa Kiasmassa eli Modernin Taiteen Museossa Macbassa vain kivenheiton päässä kuuluisalta kävelykadulta, La Ramblalta. Yleisö on haltioissaan, mutta Macban ympärillä asuvat boheemit ovat yhtä hiiltyneitä kuin mummot Helsingin Kalliossa Huviltateltan megadesibeli -konserttien aikaan.

Lauantain päivätapahtumassa viimeisenä esiintyy paljon tapetilla ollut duo Suomesta; Kimmo Pohjonen/Samuli Kosminen Kluster. Pohjosen shamanistiset haitarivallit ja Kosmisen hypnoottiset percussiotahdit tekevät tehtävänsä. Yleisön lumoamiseen vaikuttaa myös omalta osaltaan minimalistinen ja tyylikäs valosuunnittelu.

Tribuutti mustalle musikille

Sonarin aikana vuorokausirytmi heittää väkisin häränpyllyä. On pakko nukkua päivisin, koska laadukas elävä musiikki soi läpi yön aina aamukuuteen asti. Iltaesiintyjiä varten buukatussa Barcelonan teollisuusalueella sijaitsevassa jättiläismäisessä messuhallissa kaikki on suurta ja esiintyjälista laadukas. Harvoin on samassa paikassa niin paljon kiinnostavia artisteja. SonarParkissa esiintyy mm. Gilles Peterson & Mc Earl Zinger (UK), Dj Shadow (US) ja Dj Sasha (UK). SonarPubissa yleisöä tanssitti mm. Laurent Garnier (FR) & Bugge Wesseltoft (NO) ja Nightmares on Wax (UK).

Sonarin yhden pääjehun – Ricard Roblesin mukaan yksi tämän vuoden teemoista on osoittaa erityistä kunnioitusta erityisesti ns. mustaa musiikkia kohtaan, koska elektronisen musiikin juuret lepäävät mustassa musiikissa. Yksi tribuutin kohteista on Linton Kwesi Johnson & Dennis Bovell Dub Band Englannista. Arviolta 60-vuotias Linton huokui lavalla lempeyttä, mutta musiikissa on terävä yhteiskunnallinen sanoma. Pehmeät, pyöreät reaggae-rytmit ja kaihoisat jousiteemat tempaavat mukaansa. Ja vaikka silmät ovat ihan ristissä vähäisten yöunien takia jo puolen yön aikaan, Sonarin yötapahtuma on kuunneltava loppuun.

Paluumatka iltakonserteista takaisin Barcelonan keskustan hotelliin ei suju ilman hankaluuksia. Vellova ihmismassa taistelee takseista ja luovuttajat kävelevät takaisin hotelliin. Meno äityy pahimmillaan melko surrealistiseksi ja kuuden aikaan aamulla taksit ottavat kyytiin sen, joka tarjoaa eniten. Yllättäen neljän kilometrin taksimatka ja paluu hotelliin on muuttunut 50 euron arvoiseksi.

Off Sonar

Virallisen ohjelman lisäksi Sonarin ulkopuolella väijyy elämyksien viidakko ja parhaat bileet löytyvätkin usein vahingossa. Tarjolla on mm. luksuschillailua ja uima-allasbileitä Liquid- klubissa tai rantabileitä kuuluisalla Mar Bellan hiekkarannalla. Jotkut tanssivat avojaloin aamuun asti ja unohtavat hetkeksi kaiken muun.

Yksi tämän vuoden tähtiesiintyjistä – ranskalainen levynpyörittäjänainen, Dj Miss Kittin pitää Sonaria maailman parhaana festivaalina. “Sonarin kautta oppii paljon, nauretaan paljon, pidetään hauskaa ja huudetaan niin, että ääni lähtee”. Miss Kittin esiintyi lauantaina Sonarklubilla 2.30. Viime vuonna Miss Kittin nostatti tunnelmaa myös Off-Sonarissa, Mar Bellan rantabileissä yhtenä yllätysesiintyjistä. Tänä vuonna Off Sonarista voi bongata esim. Groove Armadan Andy Caton tai Vitalicin.

Teksti ja kuva: Kirsi Snellman