Timo Mäenpää

Timo Mäenpää Haastattelu

Timo Mäenpää

Uutta luodakseen on tunnettava vanha. Timo Mäenpää on huolissaan viihteen sisällön köyhtymisestä.

 
 

1990-luvun alussa oli Suomessa lama ja Timo Mäenpään metsäkone oli ostettu velaksi. Miehen mieli oli alamaissa. Tuli devalvaatio, iso valuuttaluotto painoi niskassa ja velankorot kasvoivat. Perhe-elämäkin oli konstikasta.

– Olin yötä päivää töissä. Tuntui että johonkin nämä surut on purettava. Rupesin kirjoittamaan ensimmäisiä runonpätkiä ja otin kitaran käteen. Tekniikka oli hallinnassa jo nuoruuden bluegrass-innostuksen myötä. Bluegrass on erittäin vaativa laji, jazzin ohella vaativimpia. Sitä sanotaankin köyhän miehen jazziksi. Kymmenen vuoden tauko soittamisessa ei vaikuttanut juuri mitään. Syntyi monenlaista, sekä surumielisiä biisejä että hauskoja ralleja. Miestä pyydettiin synttäreille tai muihin tilaisuuksiin kitaran kanssa esiintymään.

– Esitin covereita – Juice tai Hector on olleet mulle helppoja oppia – ja omia biisejä perään. Ensin puoli tuntia, sitten kolme varttia, ja kohta vedin jo tunnin setin. Jatkoin kirjoitusharrastusta ja jostain syystä ihmiset tykkäsivät. Kirjoitin aika kevytmielisesti, enimmäkseen hassutteluja.

13 vuotta aktiivista biisien tekoa

Timo Mäenpää (s. 1960) on sanoittaja, säveltäjä, sovittaja ja trubaduuri. Monipuolisen miehen elämään kuuluvat musiikkikulttuurin lisäksi agrikulttuuri ja luonto. Aktiivinen laulunteko sai potkua tekijäseminaarista Kotkan meripäivillä 1993, missä Jori Sivonen oli sävellystä ja Jukka Virtanen sanoitusta opettamassa. Timo teki kurssilla mm. pilkkalaulut Sivosesta ja Virtasesta.

– Kävi siten onnellisesti, että molemmat mestaritaiteilijat halusivat pitää pari päivää vapaata ja pyysivät minua tuuraamaan heitä opettajana. Parin näytetyöni perusteella Sivonen ehdotti että rupean hänen sanoittajakseen.

– Myös Salon Jakelta sain töitä. Jaakko oli suuri herrasmies. Valtava menetys Suomen musiikkielämälle. Virtasen Jukkaa en lakkaa arvostamasta, hänellä on erinomainen dramaturgian taju; Jukka sanookin itse olevansa dramaturgi eikä sanoittaja. Nämä ovat niitä vanhan kansan miehiä. Samoja perinteitä vaalivat edelleen esim. Jorma Toiviainen, Vexi Salmi ja Turkka Mali.

Timo harjoitteli tiiviisti ja rohkaistui entisestään. Hän on tehnyt pyynnöstä tekstejä muille, eikä koskaan ole oikeastaan tarjonnut. Sävellyksiä hän on joutunut tarjoamaan, mutta sanoituksia kysytään. Timo sanoo kuitenkin säveltämisen olevan hänelle yksi maailman helpoimpia asioita.

– Teksti täytyy tehdä ajatuksella ja vielä tyylikkäästi. Sorvattava solistin mukaiseksi. Mielestäni sävelmä pitää tehdä aivan valmiiksi, sitten sanoitetaan vasta. On tiedossa että hyvin monet suomalaiset hitit on tehty päinvastoin. Olin Sun-Studiolla kun Salmen Vexi faxasi aamulla tekstin Tulvii Pohjanmaa. Sivonen sanoi että sen hän säveltää, se on varma hitti. Jori näki sen heti siitä tekstistä ja alkoi tapailla säveltä. Kahdelta iltapäivällä se oli valmis.

Timo on aktiivisesti opetellut sovittamista viisi vuotta. Tärkeimpänä opettajana Sivonen, jonkin verran antoi vinkkejä aikanaan myös Jaakko Salo. Venäläinen kapellimestari Valeri Nikitin on opettanut häntä etupäässä jousituksessa ja muutamat soittokuntakapellimestarit ovat opettaneet puhaltimien käyttöä.

– Mulla on semmonen vika, etten siedä auktoriteetteja enkä tykkää istua koulussa. Opettelen mieluummin itsekseni ja omalla ajallani. Silloin tulee tosin triviaaliakin tietoa hankittua.

Musiikin perusteet ovat Timolla hanskassa. Hän innostui opiskelemaan musiikin teoriaa 15-vuotiaana ja opiskeli päätyönä Lahden kansanopistossa yhden kesän.

– Soinnutuksen opettelin, mutten kauhean pedantisti. Soinnun ja basson suhde melodiaan ja rytmiin on aika tärkeä asia. Kyllä se löytyy Hard Rock Hallelujahstakin. Se on muuttumaton perusasia. En tunne ketään joka olisi katunut teorian opiskelua.

– Monet soittimet joista erityisesti tykkään, kuten puupuhaltimet ja mielelläni tuubaakin käyttäisin, eivät ole todellakaan katuuskottavia tänä päivänä. Vainion Ile on joistakin demoistani sanonut hienovaraisesti, että ”kyllä sä ihan hyviä biisejä teet, mutta älä sotke sinne mitään klarinetteja”. Huuliharppua olen koittanut mukaan laittaa. On aika häilyvä se raja mikä missäkin biisissä on se oleellinen asia. Joissain biiseissä tunnelma tekee sen, että on yksi maku mitä teksti on, kunhan se tukee tunnelmaa ja on vokalisoitu hyvin.

– On biisejä, joissa teksti on niin vahva että on ihan sama mimmoinen sävellys on. Sitten on biisejä, joissa on keskinkertainen melodia ja keskinkertainen teksti ja se kappale on saatava sovituksellisesti eloon keinolla millä hyvänsä. Ja on biisejä, joissa kaikki kolme elementtiä osuvat yhteen ja kohdalleen. Pianotunneilla Timo alkoi käydä 8-vuotiaana, mutta kyllästyi koulutyyppiseen ”Aaronien jahkaamiseen”. 12-vuotiaana hän alkoi rämpyttää kitaraa.

– Kävin peruskursseilla. Innostuin amerikkalaisesta kansanmusiikista, suomalainen iskelmä ei merkinnyt yhtään mitään. En mitenkään vihannut sitä, en vain ollut kiinnostunut siitä. Enempi nauratti ne suutarin tyttären pihajutut…

Elettiin vuosia 1972-73 ja rokkia soitettiin Uriah Heepin ja Black Sabbathin hengessä.

– Olin Tervakoskella pikkukylän parhaan bändin kitaristi ja tyttöjä saatiin paljon. Smoke On The Water oli kova sana. Ja Lady In Black. Sitten hurahdin bluegrassiin, amerikkalainen Bill Monroe ja muut tuli tutkailtua. Pikkuisen tutustuin erilaisiin soittimiinkin.

Morsian ja morsiuspuku, muuta ei tarvita

Timo on toiminut satunnaisesti myös “lehtoraatin” virassa sanoituksen opastajana kansalaisopistojen kesäkursseilla sekä koettanut yksityisesti valistaa sanoituksesta kiinnostuneita alan perusasioista. Hän on myös pyynnöstä laatinut 12-sivuisen kurssimonisteen, jonka Jaakko Salo aikanaan tarkisti ja hyväksyi. Tekstittäjänä ihannetilanne Timolle siis on, että sävelmä on täysin valmis. Sen jälkeen sanoittajalta voi odottaa, että jokainen taivutuspääte ja loppusointu sopii säveleen.

– Sanoittajalla on hyvin usein taipumus sortua monotonisuuteen, hakkaavuuteen. Sävelen pitää kulkea ja polveilla. Silloin jos sävel sinänsä jo puhuttelee, ovat lähtökohdat hyvät. Sävel on morsian ja teksti on morsiuspuku. Kun on kaunis morsian ja kaunis puku, ei sulhasella ole enää väliä. Jos biisi on hyvä, on ihan sama kuka sen esittää.

– On hienoja esimerkkejä todella vaatimattomista sovituksista, mies ja kitara -pohjalta voi syntyä hitti, jos se täyttää kaikki edellytykset: että se on yksinkertainen ja tarttuva ja siinä on tekstillisesti jotain. Mutta se on turhaa puhetta että pitäisi olla sanomaa.

Aktiivisesti Timo on tehnyt biisejä vuodesta 1993, parhaimmillaan runon tai rallin päivässä.

– Tietysti Eino Leinokin teki viisikin runoa päivässä, muttei niistä julkaistu kuin yksi joka toiselta päivältä. Harjoitustöitä varsinkin kirjallisessa ilmaisussa on helppo tehdä kun työkalut on aina mukana. Pää kulkee matkassa ja taipaleella voi tulla hyviä ideoita.

– Hyvän biisin perusidea, niin valitettavaa kuin se onkin, on yksinkertaisuus. Mozart, Tsaikovski ja Sibelius olivat mestareita siinä. Loppujen lopuksi Sibeliuksellakin se idea on hyvin yksinkertainen, muutaman tahdin mittainen, johon tulee sekvenssiä perään ja hyvä sovitus. En ole ikinä lakannut ihmettelemästä sitä nerokkuutta mitä Sibelius osoitti ottamalla a-mollisoinnun ja panemalla e:n bassoon, ja sitten vain nosti sitä bassoääntä yhden sävelaskeleen. Se on nerokkuutta. Niin yksinkertaista kuin olla voi. Sen oppii pieni lapsikin heti.

– Muistaakseni Paasilinna kirjasi kerran sen näin: Ensin ihminen tekee yksinkertaista ja huonoa. Kun hän vähän kehittyy, hän tekee monimutkaista ja huonoa. Ja kun kehittyy vielä vähän lisää, niin tekee jo monimutkaista ja hyvää. Ja sitten kun on kehittynyt riittävästi, niin tekee yksinkertaista ja hyvää. Näin se on ainakin minun kohdallani mennyt, mutta vastaanottaja saa päättää missä kehitysvaiheessa minä menen. (toim. huom. Todennäköisesti tuon on sanonut useampikin. Itse olen ottanut sanonnan onkeeni muistaakseni Toivo Kärjen muistelmista.)

Timo kokee ainakin hetkittäin pystyvänsä tekemään monimutkaista ja hyvää. Tekstipuolella joskus jopa yksinkertaista ja hyvää.

– Kieltämättä se on persoonakysymys millaiseksi kukin tekijä ajautuu. Hankalaa on se kun markkinoiden aiheuttamat paineet tahtovat ohjata taiteilijoita kehittymään markkinoiden odottamaan suuntaan, jolloin ihminen ei kehity omaksi itsekseen, mikä olisi sekä elämässä että taiteessa kaikkein tärkein asia. Oli biisi myyvä tai ei. Tekemisen filosofia ja ainoa syy tehdä on se, että saa toteuttaa itseään. Viime kädessä niin on oltava. Sen takia tämä maailma on täynnä kaikenlaista performanssitaidetta ja nykymusiikkia.

– Ja kun leipää tarvitaan ja saan vaikka radioon sovituspyynnön mainostarkoitukseen, niin silloin toteutan toivomukset. Piste. Sitten kun istun tähän koskettimien ääreen omasta vapaasta tahdostani, se on se ainoa oikea juttu.

Huumorin kukka on se omin kukka

Varsinaisia omia pitkäsoittoja Timolta on ilmestynyt yksi: Maailma on sekaisin (1996). Levy on pääasiallisesti huumoripitoinen.

– Huumori on ehdottomasti määräävin luonteenpiirteeni. Veljeni on kanttori ja äitini on myöskin hyvin kirkollinen ihminen. Kuten koko sukukin. Löydän kuitenkin itsestäni hyvin herkästi semmoista artopaasilinnaa. Täytyy käsitellä vähän arkoja aiheita. Ei uskonnosta laula oikeastaan kukaan iskelmälaulaja. Sielu voidaan joskus mainita ja jossain saattaa vilahtaa Luoja, mutta varsinaisesti kirkollisista asioista ei lauleta.

Timo soittaa oman CD-sinkkunsa Vimpelin pelimanni, joka kulkee rempseästi ja kuoro laulaa mukana; uskontoaihe istuu mukavasti kepeän renkutuksen iloiseen tunnelmaan. Timo yritti biisillä Syksyn Säveleen.

– Oli kuulemma pudonneista ainoa joka oli herättänyt keskustelua.

Pellolta harvesterin hyttiin ja hytistä kynähommiin

Isovanhempiensa kuoltua 1976, vasta 16-vuotiaana Timo joutui olosuhteiden takia ostamaan heidän maatilansa. Pankki luototti sen pojalle, jolla oli vielä koulutkin kesken.

– Se kuitenkin onnistui ja aloin maanviljelyshommiin, joita on jatkunut tähän päivään asti. Tila ei kuitenkaan riittänyt turvaamaan toimeentuloa ja niinkin raadolliseen hommaan kuin metsätöihin lähdin 18- vuotiaana; kauppakoulun kerkesin käydä siinä välissä, jopa kohtalaisin arvosanoin. Ostin moottorisahan ja aloin elättää perhettä, jota oli ruvennut siunaantumaan.

Kahdeksan vuotta Timo kaatoi moottorisahalla puita Kanta-Hämeessä. Sitten rupesivat sijoiltaan menevät yliliikkuvat nivelet prakaamaan polvissa ja nilkoissa. Oli otettava lisää velkaa: miljoona sen aikaista rahaa. Timo osti monitoimikoneen ja ryhtyi ajamaan puukorjuuta hakkuukoneella.

– Se oli ison rahan peliä ja töitä tehtiin tyypillisesti 14 tuntia päivässä ja seitsemän päivää viikossa jotta velkaa sai lyhennettyä. Kymmenen vuotta tein työtä metsässä, vuoteen 1996. Tykkään edelleen metsistä ja olen täysin luontoihminen, vaikka olen puukansaa noin miljoona pölliä pätkinyt Suomen metsäteollisuudelle. Erotan hajusta männyn ja kuusen.

– Siellä harvesterin hytissä on semmoinen jännä puoli, että se on rytmilaji. Liikutetaan 10-metrisen puomin päässä tonnien painoja. Kuuntelin radiota koko ajan. Särähti korviin niin sanotut väärin tehdyt tekstit: riimit eivät rimmanneet ja ajatuskin oli vähän ohut. Aloin miettiä kuinka niitä oikein pitäisi tehdä. Otin oppimestarikseni Juha Vainion, tutkin tuotannon ja osoittautui että siellä on kaikki tehty niin kuin minun mielestäni pitää. Rupesin tutkimaan Reino Helismaan tuotantoa, ja sielläkin oli kaikki tehty niin kuin pitää. Sitten tutkin Saukin – joka oli tehnyt vielä enemmän tanssimusiikkia – ja sielläkin oli kaikki tehty niin kuin pitää. Totesin, että kyllä mäkin jotain saan aivoistani aikaiseksi.

Timo oppi että ajatus on tärkein, mutta toteutus ihan yhtä tärkeä. Paraskin ajatus menettää siivet jos se ilmaistaan tökerösti.

– Aloin perehtyä ilmaisutapaan ja ehkä ensimmäinen ajatukseni oli että hitto soikoon, on ihan sama mitä sanoo, pääasia on kuinka sen sanoo. Näin liioitellen sanottuna… mutta kärjistetään nyt kumminkin.

– Juonto- ja trubaduurikeikoilla pystyy puhumaan aika monenlaista juttua ja monenlaisista aiheista, kysymys on siitä miten sen sanoo. Et loukkaa ketään, pikemminkin saat jopa salaa nostettua kauniit arvot huomioon. Ei pidä kiroilla eikä puhua röyhkeitä, ei pidä rällästää eikä sovi olla ylpeä. Mutta pitää palvella taiteen vaatimusta: niin sanataiteen kuin kuvataiteen ja säveltaiteenkin puolella siihen tulee sisältyä kauneutta, sitten se voi jäädä elämään. Vaikken minä ole taiteilija, mettäjätkähän minä olen.

Viilaten ja höyläten ja viimeisen päälle

Timo korostaa että sanoittajan työ on kirjailijan työtä.

– Eikä kirjailijaksi opiskella, kirjailijaksi tulee ihminen joka on elänyt kirjailijan elämän.

– Kauneusarvot on näissä asioissa hyvin tärkeitä ja niitä pitää kunnioittaa. Ylenmääräisellä rymyämisellä annetut työt ei säily. Ne tulee ja menee ja niillä bailataan, mutta ne häviää. Ja yhä vaan ihmiset haluaa kuulla Saukin sanoittaman loistotyön Yö saaristossa. Halutaan kuulla Helismaan töitä. Keikoilla pyydetään jatkuvasti Vainion Junnun lauluja.

– Oikein tehty teksti on kivijalka. Pikkukeikoilla voi rallatella mitä sattuu, mutta tallennettuna se pysyy CD:llä sata vuotta. Siellä ei saa olla mitään poispantavaa tai lisättävää, vaan tekstin täytyy olla viilattu just eikä melkein. Nykypolven säveltäjät tekee kuten niiden kuuluu tehdä, mutta itse olen etupäässä ollut vanhan polven säveltäjien kanssa tekemisissä. Kyllä se on niin, että nykyisten tekijöiden työt ei tahdo jäädä elämään jos heillä ei ole hyvää suhdetta tekstiin.

– Säveltäjältä vaaditaan aika paljon ja yksi kovimpia hommia on kun säveltäjä joutuu vaatimaan yhä uuden ja uuden tekstin. Se on säveltäjälle joskus jopa erittäin rasittavaa, koska se tietää että sanoittaja panee parastaan.

Kun Lea Lavenille tehtiin laulua Adios amigo, vasta Timon seitsemäs versio meni Jori Sivoselta läpi.

– Mun on pakko myöntää, että se oli ihan oikein. Lavenille olisi kelvannut ensimmäinenkin. On hyvä suhteuttaa tämä asia maailman mittakaavaan ja lukea Don Rosan nahkakantinen Roope Ankan elämäkerta, jossa maailmankuulu ankkapiirtäjä tekee tiliä piirroksistaan. Sanoittajan ei kannata nurista siitä jos joutuu tekemään seitsemän versiota, jos Don Rosa joutuu tekemään kolme tai neljä versiota ja yhden version tekokin kestää jo kolme viikkoa. Tuottajat ovat niitä miehiä, joita meidän tekijöiden pitää kuunnella. Torpparin on paras kuunnella isäntää. Minulla on ollut halu ruveta itse isännäksi, ettei tarvitsisi kuunnella niitä. Mutta saman totuuden on joutunut nielemään yhtä lailla Helismaa, Vainio ja Saukki. Kun Salon Jakke sanoo, että ”uusiks, ei oo hyvä”, niin se menee uusiks. Eikä pidä porata jos menee päivä hukkaan. Don Rosalla meni kolme viikkoa hukkaan ja taas sanottiin että uusiks. Siksi ne on viilattu viimeisen päälle.

Jopa parhaille tuottajille on Timolta kuitenkin osunut peräkkäin jopa kolme kertaa hole-in-one, eli teksti on kelvannut laakista. Roskakori on silti ollut ahkerassa käytössä.

Se kaikkein vaikein ja vanhin aihe

Aiheista puhuttaessa Timo tunnustaa että vaikein laji on rakkauslaulu. Kun tyhjä paperi on edessä, tuntuu että kaikki on tehty. Mitä uutta enää keksisi?

– Rakkauslaulu vie usein pisimmän ajan, koska luontaisin lajini on huumori. Kun päästän itseni vapaalle niin uutta tulee kyllä. Mutta rakkauslauluja tehdessä joutuu etsimään ja etsimään… Mitä olisi sellaista mitä joku ei ole kauniimmin tai tyylikkäämmin muotoillut?

– Biisien nimet on joskus suorastaan ongelma. Sen pitää olla kertosäkeen lähtökohta jos iskelmä hyvin tehdään. Svengaava iskelmä, jossa on uusi idea. Helppolauluinen joka jää heti mieleen. Ei saa loppua konsonanttiin, vaikka kyllä usein tänä päivänä loppuu. N-kirjain menee vielä joten kuten, mutta Tja S-loppuiset kertosäkeen lähdöt ovat aikamoisia kauhistuksia. Vielä kun meillä on ässävikaisia laulajia toinen puoli, niin limitterillä joudutaan korjaamaan karseesti jos semmoinen kertosäe menee läpi. Auttaisi jos saisi jonkinlaisen ääninäytteen laulajasta: toimiiko paremmin taka- vai etuvokaali. Jos räätälöidään solistille biisiä, täytyisi ääniaines tuntea.

Kolmisen vuotta Timo on opiskellut laulutunneilla toisaalta omaa äänenkäyttöä ja hengitystä, mutta myös laulun teoriaa.

– Äänen tarkkuudessa on solistien välillä eroja. Ä ja Ö ovat kyllä lämpimiä mutta hieman rumiakin. Täytyy harkita tarkkaan kertosäettä varten. Tarkastelen laulajan äänimateriaalia tarkkaan.

– Ensin pitää olla vahva ajatus ja sitten kuvata se sanoin. Sanoittajan on oltava synonyymisanakirja. Sama asia on sanottava monin eri tavoin. Ei tule helposti all-aroundhittiä jos teksti on tehty ehdottomasti naisen näkökulmasta tai vain miehen. Mutta jos pystyy kirjoittamaan tekstin niin auki että kumpi tahansa pystyy sen laulamaan… Monet varsinkin nuoret laulajat joilla ei ole elämänkokemusta, eivät sisäistä tekstiä vaan ainoastaan toistavat sen. Silloin ei tule ikinä hittiä.

Esimerkki sisäistyksestä: viime talvena Timon vanha tuttu ja aikansa suuri tähti Eila Pienimäki teki kokoelmalevyä, jolle päätettiin laittaa ainakin yksi uusi biisi mukaan. Erkki Friman sävelsi ja pyysi Timolta tekstin. Sanoittaja luuli onnistuneensa hyvin.

– Eila on kohtelias leidi ja hieno nainen. Hän soitti minulle ja sanoi että tekstissä on ongelma, hän ei sisäistä sitä, ei tiennyt miten pitäisi ajatella. No, loppujen lopuksi oli muutettava koko säkeistö! Siinä on laulaja, jolla suhde tekstiin on äärimmäisen pedantti. Minä kunnioitan. On hyvin harvinaista että laulaja lähestyy sanoittajaa; viesti kulkee aina tuottajan kautta.

Viilauksen jälkeen biisistä tulikin levyn nimiraita: Muistan jälleen eilisen.

 

Polyfonia pelaa ja piratismi pilaa

Yksi melodia ja kitarakomppi on Timon mielestä äärettömän tylsää. Polyfonia on miehelle kova sana.

– Haluan että on eri melodioita tukemassa toisiaan. Yksi melodia kulkee tuolla, toinen siellä ja kolmas vielä jossain. Kitara ja keyboard ovat pääsoittimeni, vaikka varsinaisesti olen basisti. Tykkään jousista ja puhaltimista paljon. Rumpuja olen harjoitellut jonkin verran, rumpuja kunnioitan kovasti. Tarpeetonta soitinta ei oikeastaan ole, kun vaan osaa valita oikean paletin. Ja aika pienelläkin määrällä pärjää. Partituurista näkee heti millä äänialueella on jo matskua.

Vaivannäkö ja pitkä viilaaminen ovat monella tapaa kuitenkin jääneet historiaan. Asiat ovat kääntyneet päälaelleen.

– 1930-40-luvuilla piti mennä Saksaan asti äänittämään biisi. Usein vielä tehtiin primavistana kertavedolla. Jos se siellä saatiin aikaiseksi, niin kyllä se sitten soikin Suomessa. Levyjä tehtiin niin vähän. Nyt levyjä hieraistaan tossa yhtenä iltapäivänä ja vielä monessa pitäjässä samana iltapäivänä. Nyt on kysymys missä sen saa soimaan. Seuraava luonteva askel onkin internet, minne biisin voi laittaa vapaasti saataville. Mikäpä aloittelevaa artistia ja bändiä estää laittamasta niitä ilmaiseksi imuroitavaksi kun ei ole vielä rahallisia meriittejä, kunhan vaan omistavat kaikki oikeudet. Jos matsku sattuu olemaan hyvää ja joku kiinnostuu, on se kaikille eduksi.

– Toinen asia on se kun meidän ammattilaisten matskua kopioidaan ja myydään piraatteina. Se on tehnyt suomalaiselle kevyelle musiikille ja iskelmälle suurimman loven. Virossa ja Viipurissa käy juuri se keski-ikäinen väki. Sillanpään uusin levy löytyy kolme päivää julkaisun jälkeen eikä koira perään hauku. Niillä on niin hyvät laitteet nykyään että tuote on melko luotettavakin, ei ne pätki enää. Piratismi on piikki suomalaisten levy- yhtiöiden lihassa, se on nimenomaan niiden voitoista pois ja myös meidän tekijöiden ncb-korvauksista, myydyistä levykappaleista. Levyjen myynti on laskenut kuin lehmän häntä.

– Internet-piratismi koskee lähinnä rock and roll -puolta. Ei siellä käytännössä pysty rahaa tekemään välittämisellä. Mainostarkoituksissa, esim. biisinäytteinä se on erinomainen kanava, mutta otetaan artisti X joka tekee pitkäsoiton jolla on yksi hitti. Hitti imuroitavaksi eikä kukaan imuroi muuta kuin sen hitin. Kuitenkin se kokonainen levy sisältää koko kertomuksen ja näkemyksen artistin sen hetkisestä tilasta, ei pelkästään se yksi hittibiisi. Sama asia jos katsotaan elokuvasta vain loppukohtaus, jossa John Wayne ampuu rosvon – on muka katsottu elokuva.

– Myös pitkäsoittoäänite on kokonaisuus. Meitä on monta jotka olisivat halukkaita saamaan siitä työstä se meille kuuluva penni – sen sijaan että kopioidaan vain se yksi hitti jota levitetään ilmaiseksi. Hyvin monen ihmisen työpäiviä ja jopa kuukausia on valunut hukkaan.

Suurin haaste on sisältö

– 90 prosenttia tuttavistani on sitä mieltä että Edvin Laineen Tuntematon sotilas on parempi kuin uusi. Vaikka alkuperäinen on tehty mustavalkoisesti ja kurjalla tekniikalla, se on kuitenkin sisällöllisesti kohdallaan. Jos nyt puhuisin vaikka Jouko Turkan Seitsemästä veljeksestä, en varmaan pystyisi käyttämään julkaisukelpoisia ilmiasuja. Teknisesti helvetin hienoa ja sisältö on mitä sattuu. Sama pätee musiikkiin sekä sävelellisesti että tekstuurisesti ja myös sovituksellisesti. Instrumenttivalikoima on sovituksissa kaventunut niin että saatat kuunnella kolme tuntia yöradiota etkä kuule mitään muita instrumentteja kuin rummut, basson ja sähkökitaran. Totta on, ettei kukaan arvosta klarinettia tai huilua, puhumattakaan sellosta tai oboesta. Jousimattoja nyt mätetään alle sen verran kuin tapoihin kuuluu.

Soitinvärien hakeminen on tekijälle haastavaa, innostavaa ja hauskaa. Kunnianhimo ja taiteelliset tavoitteet eivät kuitenkaan helposti mene yksiin julkaisuportaan näkemyksen kanssa.

– Sinne pannaan taas rautalankakitara alle, tempoksi 116, biittirytmi 4/4 ja sävellajiksi a-molli että sen oppii jokainen. Älkäämme siihen tehkö taukoja, etteivät tanssijat sotkeennu jalkoihinsa! Sotketaan samalla mätöllä alusta loppuun 3 minuuttia 30 sekuntia. Rakkaus aiheena ja mielellään sen päättyminen, ja ihan hyvä jos vielä äiti on kuollut ja mahdollisesti veli hukkunut. Jos laulaja on vielä sokea, niin saataisiin jo voittoa. Tummat puvut esiintyjille ja tukka tiukasti taakse – ja hyväst mättää.

– Mutta vastapainoksi pari kolme puhallinta ja soolopuolelle oboe ja muutamia jousia mukaan, ehkä voitaisiin käyttää obligaatti- instrumenttina harppua ja rumpupuolella pidättäydyttäisiinkin bongoissa tai vaikka vielä eksoottisemmissa steel-rummuissa. Ja muistettaisiin vielä huuliharppukin, niin saataisiin mielenkiintoa hommaan. Jos vielä melodia on edes joten kuten tolkullinen ja sanoittaja suunnilleen selvin päin tekstittänyt ja sopiva solisti saadaan esittämään, niin tulos saattaisi olla jopa hyvä. Nämä ovat hypoteesejä joita ei tarvitse nykyään odottaa.

Soittolistat ovat tulleet Yleisradioonkin, kaupallisella puolellahan niitä on ollut jo kauan. Toimittajan kädet ovat sidotut ja musiikin kirjo kapenee. Kvartaalitaloudessa lasketaan voitto jo neljännesvuosikatsauksessa, eli ajassa missä levy ei välttämättä ole vielä edes ehtinyt löytää ostajiaan.

– Meillä on kaikenlaisia hulluja jotka eivät ole saaneet sitä arvoa minkä tarvitsisivat. Sakari Kukko ja Paroni Paakkunainen ovat viimeisiä linnakkeita jotka yrittävät jotain. Tekevät täysin omaehtoisesti sitä mitä sielu vaatii eivätkä kuuntele sitä mitä radion soittolistoille kuuluu. Värttinä ja Kaasinen eivät trendejä kuunnelleet, menivät minne oma nokka näytti ja pääsivät perille. Sama koskee Ultra Brata, ei kukaan tuottaja olisi tyhjän päällä seistessä uskonut että siitä tulee hitti, mutta niin vain tuli.

– Jotain omintakeista täytyy olla, sen tietää sekä tuotantoporras että julkaisuporras. Mutta ne ei uskalla tarttua. Kyllä meillä omaperäisyyksiä on, mutta on myös hulluja, siis positiivisessa mielessä. On myös oppimattomia typeryksiä jotka erikoisuudentavoittelun halussaan haluavat vain esille. Todelliset taiteilijat eivät välttämättä haluakaan esille, vaan haluavat toteuttaa sielunsa palon. Jonkun toisen täytyy hoitaa heidät esille. Hyvin monessa tapauksessa se esillepano jää tekemättä.

Demoweb – biisinikkareiden kohtaamispaikka

Säveltäjä Jori Sivonen on tehnyt tietokoneellaan valmiin nettiohjelman nimeltä Demoweb. Ideana oli kehittää biisinikkareiden kohtaamispaikka, jossa sävelmiä (mp3-muodossa) ja tekstejä olisi tekijöille vapaasti tarjolla. Timo Mäenpää kertoo, että systeemiä on kokeiltu puolisen vuotta ja se tuntuu toimivalta.

– Sivustot tarvitsisivat nyt vain jonkun yhdistyspohjaisen ylläpitäjän joka voisi ihanteellisimmillaan olla ELVIS. Yhteistyössä vaikkapa Solo ry:n ja muiden kanssa voisivat tekijät ja esittäjät saada etua ko. foorumista. Säveltäjä voisi varata haluamansa blanco-tekstin vaikka kuukaudeksi, joksi ajaksi tekstin käyttö olisi hänen yksinoikeutenaan – luonnollisesti saatuaan ensin sanoittajan hyväksynnän. Sen jälkeen biisi voisi palautua webiin sävellettynä, jolloin solistit, yhtyeet ja tuottajat voisivat siihen tutustua kokonaisuutena.

Toiminnan käynnistäminen ja julkisaattaminen voisi Mäenpään mielestä onnistua ainoastaan ELVIS ry:n kaltaisen valtakunnallisen tekijäyhdistyksen toimesta.

– Mielestäni tässä voisi olla yhdistyksellämme mahdollisuus toimia edelläkävijänä jopa pohjoismaiden mittakaavassa, sillä sähköinen ja nopea biisien tarjolletuonti on kuitenkin tätä päivää. Lisäksi voisi sivujen ylläpitäjä jakaa mm. yhteystietoja ja yleistä informaatiota. Kun systeemi on näinkin valmis, ongelmana on mielestäni enää ylläpidon rahoitus, joka ei sekään kai ole ylivoimainen haaste kun biisivarausten lisääminen ja poistaminen vaikkapa päivittäin olisi ehkä vain puolen tunnin operaatio.

– Näkisin, että esim. Fenderin, Yamahan, Kurzweilin tai Zildjanin maahantuojat voisivat ostaa mainostilaa sivustolta.

 

Timo Mäenpää: lyhyt oppimäärä

Syntynyt 1960 Tervakoskella. Asustaa edelleen seudulla viljellen sivutöinään maatilaa.

Mäenpää on tehnyt n. 15 vuoden aikana 1 500 trubaduurikeikkaa ja satoja “kertakäyttöbiisejä” syntymäpäiville yms. Hänellä on oma teatteriseurue, jolle kirjoittaa vuosittain kesäteatterikomedioita (tähän mennessä 7 näytelmää). Mäenpää kirjoittaa myös pakinoita paikallislehtiin sekä avustaa pilapiirtäjiä ideoinnissa.

Julkaistuja laulujen sanoituksia hän on tehnyt vuodesta 1994, eniten Jori Sivosen sävelmiin. Muita säveltäjiä ovat yhteistyökumppaneina olleet mm. Erkki Friman, Pentti Haverinen, Hauge Piispanen ja Kristiina Ronimus. Mäenpää on toteuttanut monia äänitetuotantoja aloitteleville solisteille, kuoroille ja bändeille.

Myös sävellyksiä on julkaistu, mm. omalla pitkäsoitollaan Maailma on sekasin (Warner 1996) sekä singlellä Vimpelin pelimanni (2001). Viisi vuotta Mäenpää on paneutunut sovitusten tekoon, perehtyen mm. jousituksiin ja puhaltimien käyttöön.

Vuonna 1996 Timo Mäenpää voitti Juha Vainion perinteitä vaalivan Junnun Lauluseuran järjestämän laulukilpailun kappaleella Yläkerran Nestorin malja. Kotkan meripäivien sanoitus- ja sävellyskilpailussa tuli voitto 1999 kappaleella Yksinpurjehtijan laulu. Suomalainen saunaseura Löylynlyömien järjestämän sauna-aiheisten laulujen sanoitusja sävellyskilpailun hän voitti samana vuonna kappaleella Saunassa. Kotkan merilaulufestivaalien sävellyskilpailussa tuli voitto v. 2005. Tapsan tahdeissa heltisi 2. sija v. 2000; samana vuonna Mäenpää sai Kotkan ruusu -kiertopalkinnon.

Timo Mäenpään tuotantoa ovat levyttäneet mm. Janne Tulkki, Anne Mattila, Kari Tapio, Jari Sillanpää, Matti Esko, 7 Seinähullua Veljestä (Syksyn sävelen 3. sija kappaleella Aavikon Ali), Berit, Tomi Markkola, Kaija Pohjola, Eila Pienimäki, Maarit Peltoniemi, Risto Nevala, Heidi Kyrö, Pertsa Koivula, Rami Välimäki, Lea Laven, Arja Havakka, Eino Grön, Kike Elomaa, Korsuorkesteri, Kolibri-yhtye, Solistiyhtye Suomi ja FBI beat.

 

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/2006

Selaa lehden artikkeleita