EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Mika Toivanen tekee ja tuottaa - tilaustöitä ja käsityöläisyyttä

Tekijä: Mysteerio

Mika Toivanen tekee ja tuottaa – tilaustöitä ja käsityöläisyyttä

Julkaistu

mikatoivanen1

Mikä sinut on ylipäätään saanut säveltämään?

– Iskelmien säveltäminen on lähtenyt siitä, kun nuorempana halusi sessiomuusikoksi studioihin. Enkä

tiedä pääsinkö koskaan edes sille tasolle että puhelin olisi alkanut soimaan, mutta silloin oli ihan selvä suuntaus että kapellimestarit olivat etupäässä pianisteja. Veikko Samuli, Kari Litmanen, Jari Puhakka jne. tietenkin soittivat itse omissa sessioissaan, joten ajattelin että jos teen itse biisit, niin siitä sitten. Tätä kautta se lähti. Olihan siinä muutakin, mutta tuo oli yksi selvimpiä syitä.

Aloit siis säveltämään täysi-ikäisenä?

– No joo, mä olen ekat levyni tehnyt jotain 18-19-vuotiaana Chrisse Johanssonin kanssa, eli kauan sitten. Muutettuani Helsinkiin alkoi pari vuotta sen jälkeen sitten sellainen ammattimaisempi meininki, myös soittokeikkailun ohella. Nythän se on keskittynyt tänne (Pitäjänmäen Utopiah-studiolle), studiohommiin melkein pelkästään. Tosin nyt viime aikoina on tullut taas jotain keikkailua muutaman kapu-homman myötä; on päässyt vähän uloskin täältä! Se on ihan hyvä, ja ainakin toistaiseksi homma on ollut balanssissa; sopivasti niin livesoittoa kuin studiohommaakin.

Chrisse Johanssonin kanssa, eli kauan sitten. Muutettuani Helsinkiin alkoi pari vuotta sen jälkeen sitten sellainen ammattimaisempi meininki, myös soittokeikkailun ohella. Nythän se on keskittynyt tänne (Pitäjänmäen Utopiah-studiolle), studiohommiin melkein pelkästään. Tosin nyt viime aikoina on tullut taas jotain keikkailua muutaman kapu-homman myötä; on päässyt vähän uloskin täältä! Se on ihan hyvä, ja ainakin toistaiseksi homma on ollut balanssissa; sopivasti niin livesoittoa kuin studiohommaakin.

Onko siinä löydettävissä balanssia?

– En mä tiedä; ei kai siinä ole, mutta kun tuota bassaria tuossa kuuntelee kaksi viikkoa, niin on se sellainen puhdistava kokemus mennä sen jälkeen tuonne ihmisten ilmoille ihan soittamaan. Ja nyt nuo tekemäni Jari Sillanpään 10-vuotis- ja Paula Koivuniemen 40-vuotisjuhlarundit ovat olleet hienoja keikkoja tehdä. Jarin kanssa tehtiin myös Määränpää tuntematon -kokonaisuus, jossa samannimistä levyä jo rakennettiin sovituksiltaan sen mukaan, että mennään samalla kattauksella rundille; ei esimerkiksi käytetty puhaltimia, vaan perkussio- ja kitarapohjalta. Tämmöset on mukavia kombinaatioita, ikäänkuin rundi jatkeena levylle. Ihan niin kuin ne popparitkin suuressa maailmassa tekee!

Jari Sillanpään 10-vuotis- ja Paula Koivuniemen 40-vuotisjuhlarundit ovat olleet hienoja keikkoja tehdä. Jarin kanssa tehtiin myös Määränpää tuntematon -kokonaisuus, jossa samannimistä levyä jo rakennettiin sovituksiltaan sen mukaan, että mennään samalla kattauksella rundille; ei esimerkiksi käytetty puhaltimia, vaan perkussio- ja kitarapohjalta. Tämmöset on mukavia kombinaatioita, ikäänkuin rundi jatkeena levylle. Ihan niin kuin ne popparitkin suuressa maailmassa tekee!

Kun olet taiteellisena tuottajana, sovittajana ja kapellimestarina, niin mikä on merkittävin ero sinun työsi kannalta kun lähdet tekemään kokemattoman tangoprinsessan ensilevyä tai 40-vuotisen uran tehneen laulajan uusinta?

– Ainakin se, että ensikertalaisen kanssa on ihan sen (laulu) soundin haku, että vedetäänkö näin (leuka alhaalla rintaresonanssilla) vai näin (leuka ylhäällä lievällä ohenteella). Ne on voineet laulaa aika erilaista materiaalia tahollaan, eikä niillä ole soundia vetää niitä biisejä mitä levylle pitäisi tehdä, ja vielä studiossa. Ymmärrettävää, mutta vähän nurinkurista. Kun sitten tulee kymmeniä vuosia tätä tehnyt, ja sillä on se soundi, ja heti. Siinä pitää laulatussessiossa tietää ja tajuta, että se soundi ja tapa on, eikä sitä aleta muuttamaan.

Pitää tietää miten sen ääni toimii ja mitkä ne maneerit on – mun mielestä niitä on turha lähteä karsimaan. Nuorempana aloin tehdä sitä, mutta hyvin nopeasti tajusin, että hei, tää on tää tyyppi ja se laulaa näin, tää on sen tyyli. Artistin tunnistettavaan stailiin ei kannata puuttua, mä olen sitä mieltä…

Vaikka siinä olisi maneereita ärsyttävyyteen asti?

– Vaikka. Olen sitä mieltä. Jos mä laulan jotain eteen, niin aina kysyn että tuntuuko luontevalta näin? Aika nopeasti kuulee, että ymmärsikö se sen, vai tekeekö apinoiden vaan perässä. Laulattamisessa on tärkeätä, että saa solistin sisäistämään asioita. En usko, että pitkään alalla olleen uudistuminen lähtee jollain uudella tavalla laulamisesta; kyllä se lähtee biiseistä ja arreista. Kokeneempien laulajien kanssa työskennellessä heidän tapaansa laulaa pyrkii hyödyntämään jo biisien tekovaiheessa. Referenssilevyjen kautta kun opettelee tuntemaan itsekunkin rekisterin, äänenkäytön ja fraseerauksen, niin aika hyvin voi jo tietää etukäteen että miten se jonkun kohdan vetää.

Miten olet kokenut sen, että kun nyt viime aikoina olet tehnyt juuri tällaisten hyvin kokeneiden solistien – Paula Koivuniemi, Katri Helena, Kari Tapio – kanssa, niin mikä on se “mikatoivanen” minkä sinä heidän levyilleen – ja kunkin uralle siinä samalla tietenkin – annat?

– Kyllä se ehkä enemmän on siinä tuotannossa, ja biiseissäkin…

Mitä se voisi olla? Onko se enemmän henkimaailman asioita? Kun kuitenkin on niinkin, että olet sinä tai [Risto] Asikainen puikoissa, niin [Anssi] Nykänen soittaa rummut, ja…

Mitä se voisi olla? Onko se enemmän henkimaailman asioita? Kun kuitenkin on niinkin, että olet sinä tai [Risto] Asikainen puikoissa, niin [Anssi] Nykänen soittaa rummut, ja…

– …Niin – niin se on joo…en mä tiedä…

Mitä ne (solistit) on sanoneet, kun ovat ottaneet yhteyttä?

– Yleensä se levy-yhtiöstä tulee, ja biiseistä se kyllä lähtee; halutaan biisejä.

On hienoa kuulla, että niin se edelleen on!

– Eli tilataan biisejä (tuotantoineen), ja jos mulla on joku visio siitä tuotannosta, niin kyllä niitä biisejä sitten löytyy. Mutta jos mulla ei ole mitään visiota, niin silloin ei ehkä pysty ottamaan keikkaa vastaan. Kyllä kaikilla on oma soundinsa tässä tuottajapuolellakin, mutta en mä yritä mitään tavaramerkkiä viljellä. Esimerkkinä noista viimeaikaisista tuotannoista voisin ottaa Katrille tehdyn “Onnen onkija” (san. Kaisu Liuhala), jossa on tommosta klezmer-hommaa, ja Paulalta rockimpi “Kuka pelkää Paulaa” (san. Ilkka Vainio-Mika Toivanen). Ne on samassa sessiossa jopa soitettu, ja on niissä kyllä aika huomattava ero.

Tulkinnan perässä

Sävellätkö vasta sitten, kun sessio on ikäänkuin menossa, vai otatko pöytälaatikosta?

– Aika vähän niitä on valmiina, mutta kyllä mä sitten teen nipussa kun tilataan. Nehän pitää kuitenkin jokainen aina ensin hyväksyttää, ja aika monessa portaassa, ennen kuin mikään menee levylle asti. Aikamoista kompromissia siinä saattaa tulla, mutta kun  tätä työkseen tekee, niin ei voi lähteä sillä asenteella,  että (lyö kämmenellä toiseen) se on tässä, kelpaa tai ei. Tuntosarvet pitää olla pystyssä, että kuka mitäkin haluaa.

Oletko säveltäjänä törmännyt sellaiseen, että yöllä teeman tullessa tajuat siinä, että ei tässä voi tuon miinusvitosen kautta mennä kun ei ne saa sitä menemään. Eli joudutko taiteellisesta näkökulmasta viilaamaan ilmaisuasi liikaa toiseen suuntaan käytännön syistä?

– Iskelmässä mennään laulun ehdoilla aika pitkälle. Ja että suoritus olisi uskottava sen on mentävä niin kuin solisti sen laulaa. Jos jotain ”oikomista” tulee, niin ei se saa olla kynnyskysymys. Mä en suhtaudu näihin sävellyksiin mitenkään yliolkaisesti, mutta nämä on nähtävä kokonaisuutena. Ei lähde radiosoitosta puolet, jos joku miinusvitonen jää tulematta. Teksti on ilman muuta merkittävämpi, ja jopa soittimien (voimakkuus)taso voi ratkaista. Enkä nyt tarkoita sitäkään, että ajanpuutteen takia tehtäisi jotain puolivillaisesti, mutta kyllä aikataulussakin joku yksityiskohta voi menettää merkityksensä kokonaisuuden kannalta. En mä näe järkeä jumittaa koko hommaa sen takia, että yksi laulufraasi menee toisin kuin alunperin on tarkoitettu. Kyllä solistin vakuuttava suoritus ajaa kaiken edelle.

Säveltämisen kannalta ajattelen vielä niinkin, että oikeastaanhan laulettavat melodiat on jo tehty, ei mitään uutta voi niinkään keksiä. Eikä musikaalinen laulaja sitä melodiaa ”korjaa” jotenkin vääräksi. Tärkeää on myös muistaa, että tallennetta ollaan tekemässä, ja suoritus jää ikuisesti olemaan; yliolkainen suhtautuminen ei käy. Tämän olen itse karmealla tavalla oppinut, kun Sauli Lehtosen kanssa tehtiin ”Mun aika mennä on” (san. Jorma Toiviainen). Se laulettiin ensin kokoelmalle, ja siinä jäi vähän sellainen viimeinen rutistus tekemättä. Todettiin kiireessä, että olkoon nyt kokoelmalla tuollainen, mutta sitten omalle levylle tehdään paremmin. Eikä sitä sitten koskaan tehty. Eihän se levytys mitenkään huono ole, mutta muistan vaan ne viimeiset sanat, että ”tehdään maanantaina sitten tosi otto”.

Sauli Lehtosen kanssa tehtiin ”Mun aika mennä on” (san. Jorma Toiviainen). Se laulettiin ensin kokoelmalle, ja siinä jäi vähän sellainen viimeinen rutistus tekemättä. Todettiin kiireessä, että olkoon nyt kokoelmalla tuollainen, mutta sitten omalle levylle tehdään paremmin. Eikä sitä sitten koskaan tehty. Eihän se levytys mitenkään huono ole, mutta muistan vaan ne viimeiset sanat, että ”tehdään maanantaina sitten tosi otto”.

Olen keskustellut muutamien tekijöidenkin kanssa tästä, mutta olen istunut kuuntelemassa lukuisia tanssibändejä Martti Metsäkedon kanssa, ja aina välillä Metsis on kääntynyt puoleeni ja hyräillyt jonkun fraasin tai intervallikulun, että ”näinhän se menee”. Eli kun tekijälle on alkanut muodostua persoonallinen ilmaisu esimerkiksi tiettyjen karaktääristen äänenkuljetusten myötä, ja sitten joku vetääkin niitä vähän oikoen, niin voidaan ajatella, että se on jotenkin väärin; tai ainakin siinä menetetään jotain.

– Mun kokemuksella on niin, että eihän ne laulajat yritä tarjota siihen jotain ”parempaa”, vaan se on joku niille luontevampi juttu, niinkuin jo sanoinkin. Ja onhan jonkinlainen tulkinnan vapaus kai olemassa? Se, mitä on tullut tilalle, on mennyt läpi; ”okei, toimiihan tää näinkin”. Mutta on mulla jotain tapauksia ollut, jossa olen kyllä vaatinut täsmällistä linjaa. Ylipäätään ajattelen kuitenkin niin, että mun biisit on taiteellisesti sellaisia, että se on melko sama miten päin jotain pentatonista asteikkoa siinä pyöritellään – ei vaikuta myyntiin tai radiosoittoon (naurua)! Lähtökohtaisesti on mentävä niin, että artisti tuntee todella olevansa oikealla asialla. Tulkintaa kuitenkin me kaikki haetaan. Näistä vehkeistä (viittaa studion laiteräkkiin) löytyy kyllä taimin korjaus ja vireen korjaus, mutta sitä ”tulkintaplugaria” ei ole vielä keksitty, sitä ei napista saa.

Miten säveltämisesi tapahtuu? Melodia vai teksti ensin, vai kenties groove?

– Aika pitkään olen tehnyt melodian ensin, ja hakenut niille sitten tekstejä, mutta nyt olen tehnyt jonkin verran toisinpäin. Esimerkiksi Liuhalan Kaisulta sain pari tekstiä, kun oltiin Jarin ja Katrin kanssa Tampere-talolla keikalla, ja just Katri oli kysynyt multa biisejä. Kaisun nipussa oli ”Onnen onkija”, jonka mä näin heti selvästi sopivan Katrille: ”oma luumupuuni on kukkinut / mutta kuivuivat luumut puuhun / eikä niukoilla eväillä koskaan / kukaan ole mennyt kuuhun”. Vanhempi nainen laulaa positiivisella sävyllä lievän itseironisesti – ihan loistava teksti, ja tottakai innostuin siitä; hieno teksti innostaa aina heti.

Aika paljon on myös sitä, että esimerkiksi Vainion Ilen kanssa on tehty tekstit yhdessä. Niinkuin “Kuka pelkää Paulaa”; mulla on joku melodia ja aihe tai fraasi, ja siitä on lähdetty. Ilen kanssa tommonen toimii aika hyvin. Ja Ilehän on vanhan liiton miehiä siinä, että riimit on kohdallaan, ja mun mielestä sellainen on iskelmässä aika hyvä olla. Teksti soljuu helposti, ja auttaa varmasti kuulijaa omaksumaan sen. Mutta eihän siinäkään kaavaa ole; jollain Ultra Bralla oli järkyttävän isoja hittejä ilman riimin häivääkään. Tuo groove on aika usein myös heti esillä, että minkä tyyppinen biisi voisi olla. Paljon tilataankin siltä pohjalta, että “tee sen ja sen tyyppinen” biisi. Ja ne kyllä tilaa aina enemmänkin sen äänimaiseman, kuin varsinaisen biisin; ei kukaan tilaa “sellaista ja sellaista melodiaa”. On esimerkiksi Seinäjoen tangoskabaan tekemäni biisit olleet lähdöstä saakka tangoja.

Miten esimerkiksi yksi kärkikaartin biiseistäsi ”En mielestäin sua saa” Laura Voutilaiselle (san. Jiri Nikkinen)?

– Se on myös ollut ihan alusta saakka sellainen kun se on. Ainahan on joitain referenssilevyjä, kun tuotantoa aloitetaan, ja siinä taisi olla jotain [The] Corrs’ia ja Shania Twainia kuuntelussa silloin. Sellaiset vaikuttaa kuitenkin tuotantopuoleen – miksaukseen varsinkin – enemmän kuin melodiamaailmaan.

Entä Anna Erikssonille tehty ”Voi ei”, jossa on Pauli Hanhiniemen teksti? Siinä on jo vähän mättöä jopa.

– Se lähti mun visiosta Anna Erikssonin suhteen, siitä millainen sen äänimaiseman pitäisi mun mielestä olla; siinä on rajuus ja herkkyys. A-osa on iisi mutta tunnelmaltaan ahdistava – aamuyö keittiössä – ja sitten kertsi lähtee voimalla kun riita tulee päälle. Se on Annalle tehty, ja jumalattoman hienosti hän sen laulaa; pystyy laulamaan tiukkojakin intervalleja ylhäältä. Levyn tuotannossahan kävi niin, että siinä pyrittiin irti aiemmasta, ja mä itseasiassa tein neljä biisiä tyrkylle, ja ne pari jotka ei yltäneet mukaan on vielä rajumpia. Pakko sanoa, että sitten kun kuulin julkaistun levyn, niin olin mä vähän, että “tätäkö se kuitenkin sitten on”, kun mä olin siinä fiiliksessä, että särökitara nyt on vähimmäislähtökohta! No, hyviä biisejähän siinä on, nimibiisikin [“Kaikista kasvoista” – säv. Esa Nieminen, san. Sinikka Svärd] tosi hieno, mutta kuitenkin vähän ihmettelin.

Anna Erikssonin suhteen, siitä millainen sen äänimaiseman pitäisi mun mielestä olla; siinä on rajuus ja herkkyys. A-osa on iisi mutta tunnelmaltaan ahdistava – aamuyö keittiössä – ja sitten kertsi lähtee voimalla kun riita tulee päälle. Se on Annalle tehty, ja jumalattoman hienosti hän sen laulaa; pystyy laulamaan tiukkojakin intervalleja ylhäältä. Levyn tuotannossahan kävi niin, että siinä pyrittiin irti aiemmasta, ja mä itseasiassa tein neljä biisiä tyrkylle, ja ne pari jotka ei yltäneet mukaan on vielä rajumpia. Pakko sanoa, että sitten kun kuulin julkaistun levyn, niin olin mä vähän, että “tätäkö se kuitenkin sitten on”, kun mä olin siinä fiiliksessä, että särökitara nyt on vähimmäislähtökohta! No, hyviä biisejähän siinä on, nimibiisikin [“Kaikista kasvoista” – säv. Esa Nieminen, san. Sinikka Svärd] tosi hieno, mutta kuitenkin vähän ihmettelin. Niissä tuotannoissa missä on tekemässä vaan osan albumin raidoista, ei yleensä tiedä mitään siitä mitä muuta siellä on tulossa, ja on se vähän ongelma. Mutta tänään tehdään tuotannot aika vahvasti raitakohtaisesti.

Mähän olen opiskellut – sanotaanko klassista – säveltämistä, ja tuossa on pöytälaatikossa jousikvarteton tynkää ja orkesterialkusoittoa, mutta sehän on ihan toinen maailma. Tämä on toisentyyppistä säveltämistä; tilaustyötä ja käsityöläisyyttä. Vaikka omaa persoonaa varmaan esiin tuodaankin, niin ei tässä sellaista varsinaista sanomisen tarvetta ainakaan mulla ole. Olen jossain haastattelussa sanonutkin, ettei mua kiinnosta tehdä apurahalla jotain ”omaa”, mikä ei ole tarkoitettu apurahasysteemin mollaamiseksi, ei todellakaan. On erittäin tärkeää, että sitä kuviota pidetään yllä. Mutta harvoin, jos koskaan, mä voin perustella jotain sillä, että ”kun mä haluan että se menee näin.” Siksi mä en ole tuota jousikvartettoa koskaan valmiiksi saanutkaan, mulla ei ole riittävän voimakasta sellaisen sanomisen tarvetta.

Tämä tuli aikanaan esiin jollain Olli Kortekankaan sävellystunnilla Sibiksessä, kun tehtävänä oli tehdä kolmen tai viiden äänen melodia. Olin jotenkin jumissa sen kanssa; enhän mä voi sellaista tehdä kun en tiedä kuka laulaa, mikä on tyylisuunta – referenssit kun puuttui! Oli niin myynyt itsensä jo tälle popille. Kun tällaisessa maailmassa elää, eli on monien armoilla, niin kyllähän se jälkensä jättää (naurua)! Mutta en mä tuota ”toista maailmaa” ole kuitenkaan henkisesti vielä hyljännyt, kyllä mä välillä teen sellaisen viiden äänen melodian, joka ei tule jarisillanpäälle eikä arjakorisevalle.

Olli Kortekankaan sävellystunnilla Sibiksessä, kun tehtävänä oli tehdä kolmen tai viiden äänen melodia. Olin jotenkin jumissa sen kanssa; enhän mä voi sellaista tehdä kun en tiedä kuka laulaa, mikä on tyylisuunta – referenssit kun puuttui! Oli niin myynyt itsensä jo tälle popille. Kun tällaisessa maailmassa elää, eli on monien armoilla, niin kyllähän se jälkensä jättää (naurua)! Mutta en mä tuota ”toista maailmaa” ole kuitenkaan henkisesti vielä hyljännyt, kyllä mä välillä teen sellaisen viiden äänen melodian, joka ei tule jarisillanpäälle eikä arjakorisevalle.

Normaalireittiä, Toivo Kärjen naapuriksi

Mennään siihen kaiken alkuun. Pienenä aloitit siis, mutta mistä piano tuli?

– Mä olen pienenä sähköuruilla aloittanut, ja siitä sitten luontevasti siirtynyt pianoon. Minkäänlaisia sukurasitteita ei ole, ja meillä kuunneltiin kotona kotimaista iskelmää. Urut oli ehkä helpompi hankkia kuin piano, mutta ne oli oikein hyvät, ja mä innostuin niistä heti. Rauman musiikkiopistossa alkoi (klassiset) pianotunnit, ja sieltä siirryin Turun konservatorioon. Lukiovaiheessa jäi klasariosasto kuitenkin pois, tätä kevyttä puolta oli jo niin paljon kuviossa. Pääsin kirjoitusten jälkeen 1989 Sibikseen Mukalle.

Oletkin mm. Esa Niemisen, Anssi Tikanmäen ja Pertti Haverisen kanssa näitä Sibelius Akatemian musiikkikasvatuksen koulimia alan miehiä. Mitä siitä jäi käteen?

– Muka oli silloin murrosvaiheessa, irtautumassa tiukasta klassisesta pohjasta, ja valinnaisissa aineissa varsinkin oli paljon afroamerikkalaista musiikkia. Mutta pääsoitin piano oli vielä tiukkaa klassista, enkä siitä enää innostunut lainkaan. Mutta tein valinnaisista sävellystä ja soitinoppia, ne oli tärkeämpiä kuin pallohyppely ja runonlausunta – jotka molemmat kyllä suoritin! Papereita mulla ei – vielä – sieltä ole. Opetushomma koulussa ei ollutkaan koskaan kiinnostanut, Sibis oli vain keino päästä Helsinkiin. Klassiselle puolelle en olisi päässytkään, enkä jazziinkaan…

Onko jazz sinänsä kiinnostanut?

– Onhan se, eikö kaikkia soittajia ole?

Eeeii… enkä sano tätä mitenkään pahalla!

– Ei se minunkaan juttuni ollut, mä olen kuitenkin aina ollut noita kolmisointumiehiä! Usein teoria vaan painaa voimakkaasti läpi, vaikka olisi hyvä mennä enemmän rallattelu- ja viheltelypohjalta – sehän on vanha totuus näissä hommissa. Voihan tietenkin olla isompaakin harmoniaa, en mä sitä sano.

Olen nähnyt sinut keikalla Seinäjoen orkesterin pianopallilla tangokonserteissa.

– Se tuli muistaakseni tuurauksena, aika lyhyellä varoituksella, ja meni kai hyvin, kun jäin sinne 6-7 vuodeksi. Livesoitto on kyllä kivaa, mutta soittokuntoa ei näissä hommissa pysty kovin korkealla pitämään, täällä studiossa nykyään kun vaan tökitään hiirellä ruutua. Nyt kun on taas keikkaillut noiden Nykäsen, [Harri] Rantasen ja muiden todellisten osaajien kanssa, niin kyllä siinä välillä tulee tunne, että ”ei helvetti, täytyy vaan yrittää pyöriä tässä mukana (naurua)”! Noiden huippuäijien kanssa soittaminen on helppoa, ja niiden kanssa uskaltaa mennä mihin vaan.

Nykäsen, [Harri] Rantasen ja muiden todellisten osaajien kanssa, niin kyllä siinä välillä tulee tunne, että ”ei helvetti, täytyy vaan yrittää pyöriä tässä mukana (naurua)”! Noiden huippuäijien kanssa soittaminen on helppoa, ja niiden kanssa uskaltaa mennä mihin vaan.

Onko sinulla tekijäpuolella erityisiä suosikkeja?

– Stevie Wonder nyt ainakin on, se on ollut ihan nuoresta lähtien. Viime levy olikin taas ihan hyvä, mutta siinä välissä oli kyllä jo liikaa konetsäkätystä… Ehkä lauluntekomielessä kuitenkin on jotkut nykymiehet, niin yksi mies hallitsee globaalit soittolistat. Sitä paitsi mä oikeasti tykkään sellaisesta musasta; ehkä siinä on syy miksi musta ei jazzmuusikkoa tai klasarisäveltäjää tullutkaan (naurua)! Joskus keikkabussissa mä pistän pientä provokaatiota peliin toteamalla, että “Abba on paljon parempi kuin Beatles” – jumallauta kun siitä lähtee…

No sehän on kova väite, tarvii jo vähän katsoa että missä seurassa on…

– Joo, täytyy kyllä varoa! Mutta se on enemmän mun yritys kertoa omasta sielunmaailmastani kuin joku maailmanhistorian statement. Mä olen syntynyt 1970, niin ehkä ne mun tietyt vuodet on menneet siten, että se vaan on Abba. Ja onhan niiden arrit, tuotanto, melodiat ja laulut kestävää kamaa.

statement. Mä olen syntynyt 1970, niin ehkä ne mun tietyt vuodet on menneet siten, että se vaan on Abba. Ja onhan niiden arrit, tuotanto, melodiat ja laulut kestävää kamaa.

Kaikin puolin. Mutta jossain laulussasi olen kuulevinani enemmän amerikkaa, esimerkiksi ”Kuuntelitko sydäntäs” (san. Jiri Nikkinen) Arja Korisevalle.

– On siinä joo. Siinäkin taisi olla jotain amerikkalevyä kuuntelussa silloin, sellaisesta se helposti lähtee. Hyvä biisihän se on kyllä. Mun musiikkimaku on jotenkin täysin ”mauton”, se on [Astor] Piazzollasta Meshuggas’ iin. Tykkään erilaisten juttujen kuuntelemisesta, ja funtsailla siinä miten niihin ratkaisuihin on päädytty, itse tuntematta niiden tyylien taustoja tai sääntöjä.

Onko sinulla suomalaiskansallisen populaarimusiikin perinteeseen minkälaista suhdetta?

– On toki. Ja mulla on erittäin hieno henkilökohtainen muisto Toivo Kärjestä. Kun muutin Helsinkiin Humalistonkadulle, niin katsoin naapurin ovesta, että siinä lukee ”Kärki”. En uskonut, että se voisi olla se Kärki, mutta niin oli – aivan mahtava fiilis! Jossain vaiheessa taloyhtiössä tuli jotain sanomista mun pianonsoitosta, ja mä silloin soittelin naapureille, ja soitin Kärjenkin numeroon. Topi itse vastasi, ja mä kohteliaana, että ”tässä on Mika Toivanen naapurista, päivää, että häiritseekö pianonsoittoni?”. ”Ei häiritse, anna mennä vaan!” vastasi Kärki. Eihän me koskaan työkuvioissa tavattu, hän oli jo aika huonossa kunnossakin. Mä jotenkin luulen tietäväni millaisessa ympäristössä hän hommansa teki. Käyttömusiikkia, kireät aikataulut, paljon hommia, paljon biisejä; tällä viikolla tuli tällaisia, ja ne meni purkkiin tällä tavalla. Siinä on niin paljon sellaista normaalin työelämän arkea, ammattiduunia – välillä menee hyvin ja välillä huonommin.

Toivo Kärjestä. Kun muutin Helsinkiin Humalistonkadulle, niin katsoin naapurin ovesta, että siinä lukee ”Kärki”. En uskonut, että se voisi olla se Kärki, mutta niin oli – aivan mahtava fiilis! Jossain vaiheessa taloyhtiössä tuli jotain sanomista mun pianonsoitosta, ja mä silloin soittelin naapureille, ja soitin Kärjenkin numeroon. Topi itse vastasi, ja mä kohteliaana, että ”tässä on Mika Toivanen naapurista, päivää, että häiritseekö pianonsoittoni?”. ”Ei häiritse, anna mennä vaan!” vastasi Kärki. Eihän me koskaan työkuvioissa tavattu, hän oli jo aika huonossa kunnossakin. Mä jotenkin luulen tietäväni millaisessa ympäristössä hän hommansa teki. Käyttömusiikkia, kireät aikataulut, paljon hommia, paljon biisejä; tällä viikolla tuli tällaisia, ja ne meni purkkiin tällä tavalla. Siinä on niin paljon sellaista normaalin työelämän arkea, ammattiduunia – välillä menee hyvin ja välillä huonommin.

Kärkihän aina korosti juuri tuota ammattilaisuutta ja käyttömusiikkia. Että ”jos minä olisin jazzia alkanut säveltämään niin olisin kuollut nälkään”. Hän sanoi aina, että ”tehdäänpäs näitä ralleja”.

– Aivan. Mutta kuuleehan niistä hänen tangoistaan ja fokseistaan sen, että hän oli jazzmiehiä – se on viimeisen päälle sisäänrakennettuna niihin.

Meille ja muualle

Olet ryhtynyt yrittäjäksi, eli pyörität studiota ja toimit omana kustantajanasi. Miten suurta osaa tekijänoikeustulot näyttelevät toimeentulossasi?

– Tärkeintä ilman muuta, niillähän mä elän. Ei tämä (viittaa ympärilleen studiossa) elätä, kaikki menee takaisin tähän. Pystyn omilla tuotannoillani pitämään tämän pystyssä ja ajan tasalla, mutta kaikki aika ja raha siihen menee. Teostoilla ja gramexeilla käydään ruokakaupassa.

Ilmastomuutos on varmaan parhaillaan päivän kovin sana, mutta musiikkivienti on siinä aika vieressä, ja euroviisutkin alkaa nousta riesaksi asti. Miten näet työssäsi kansainvälisyyden? Laitatko eri soinnut, jos teet vientibiisiä?

– Laitan joo. Kyllä mäkin aluksi ajattelin, että mulla kun on jonkun verran näitä biisejä, ja joku hittikin, niin laitetaan siitä vaan englanninkielisiä tekstejä ja aletaan viemään. Mutta olin sitten Warnerin kautta yhdessä pohjoismaisessa biisiseminaarissa Norjassa Tammisen Arton kanssa. Siellä oli mm. ruotsalaiskundit Paul Rein ja Andreas Carlsson, jotka on sittemmin nousseet maailmanluokkaan; Rein teki Christina Aquileran [1999] USA-ykköstä Come on over, ja Carlsson on sanoittanut osan Britney Spearsin kahden ekan levyn biiseistä. Näiden kavereiden

Tammisen Arton kanssa. Siellä oli mm. ruotsalaiskundit Paul Rein ja Andreas Carlsson, jotka on sittemmin nousseet maailmanluokkaan; Rein teki Christina Aquileran [1999] USA-ykköstä Come on over, ja Carlsson on sanoittanut osan Britney Spearsin kahden ekan levyn biiseistä. Näiden kavereiden

– ja monen muunkin siellä – touhu oli kaikenkaikkiaan ihan eri juttu. Ne oli hyviä laulajia, ja niiden valkopersesoul-meiningistä tajusi nopeasti, että kansainvälinen ote on jotain muuta kuin meidän ”murheellisten laulujen maata”. Sitä mollia täällä vaan tyrkkää.

Pressana Tasavallan Linnassa

Julkaistu

Itselleni on nuoruusmuistona jäänyt eräässä pop-lehdessä ollut kuva ja artikkeli otsikoineen: ”Tasavallan Presidentti -yhtye söi rotan”. Nykyään tällaisesta aktista saisi vähintäänkin eläintensuojelijat niskaansa ja syytteen rääkkäyksestä, ei siis orkesterin vaan rotan. Orkesterin protesti kohdistui ilmeisesti keikkojen vähyyteen tai vastaavaan epäkohtaan, eikä ilmeisesti auttanut, koska monien vaiheiden jälkeen toiminta hiipui alkaakseen tosin muutaman vuosikymmenen jälkeen uudestaan ja seesteisemmissä merkeissä. Mutta “Pressan” historiaan erään Bob Azzamin kautta liittyvää ruokateemaa sivutaan myöhemmin.

Suomalaisten pakkomielteenä on ollut aina ulkomaiden valloittaminen; milloin on lyöty mikäkin maa polvilleen, ja missäkin ilmansuunnassa. Oikeita tuloksia on tullut vasta viime aikoina, ei välttämättä siitä johtuen että musiikillisesti asiat olisivat olennaisesti parantuneet, vaan pääsääntöisesti sen takia että myyntipuolen veijarit ovat vihdoin päässeet tehtäviensä tasalle. Frank Robsonille kävi niin kuin muutamalle muullekin ulkomaan henkilölle: hän tuli Suomeen ja loi uran täällä lauluntekijänä ja laulaja- pianistina. Ja vielä maan korkeimman tittelin alla, yhtenä “Pressoista”. Mutta sekin oli lopulta ohimenevä episodi, kunnes yllättäen menneisyys saapui takavasemmalta ja ura yhtenä “Pressana” jatkuu taas. Eli yhtye Tasavallan Presidentti on voimissaan, Frank solistipianisti- säveltäjä-sanoittajanaan. Seuraavassa kuitenkin historiaa, tunnelmia Lontoon ajoilta ja Suomesta myöhemmin myös…

Olet siis Lontoon poikia, alun perin. Mistä päin noin tarkalleen ottaen?

– Leyton, Itä- Lontoo. Suurin osa nuoruudesta kului siellä.

No, mutta tämähän onkin valaisevaa. Leyton. Kaikkihan tuon verran Lontoota tuntevat.

– Iso kaupunki. Soittamaan aloin ihan pikkuskidinä, kuusi-seitsemänvuotiaana. Klassista ja yllättäen kyllä jazzia vähän niin kuin fifty-fifty. Oli sellainen soitonopettaja joka diggasi yllättävää kyllä jazziakin. Puolet tunnista vedettiin perinteistä ja sitten hän antoi vapaat kädet, sain valita minkä biisin haluaisin opiskella. Ensimmäinen oli Dave Brubeckin Take five (säv. Paul Desmond). Se olikin kai ensimmäinen jazz-biisi josta tuli miljoonahitti. Hyvä opettaja. Tämä oli siis viisikymmentäluvulla vielä. Innostuin kovasti.

Silloin ilmeisesti Lontoossakin jazz oli aika ”populaarimusiikkia”, siis ennen rockia ja poppia?

– Joo, opiskeluaikana oikeastaan sekosinkin jazziin. Charing Crossilla oli hyviä levykauppoja. Erityisesti yksi vanha, josta kävin etsimässä levyjä, nimenomaan jenkkilevyjä. Vaikka en ole puhaltaja niin innostuin fonisteista, Lester Young ja kaikki ne muut. Miles [Davis], eli yleensä puhaltajat viehätti. Ehkä sen takia olen aina halunnutkin tehdä ison bändin kanssa, paljon blosareita… rakastan niitä. Se komplimoi täydellisesti bändiä…

Klassista ja jazzia sekaisin. Siinähän menee helposti sekaisin. Missä vaiheessa alkoi sitten tämä pop-rockjuttu lyödä läpi? Ilmeisesti skiffle oli kuitenkin vähän liian simppeliä? Tai Cliff Richard…

– No se oli kyllä vähän liian sweet, makeaa… tuli sitten ihan viiskyt- ja kuuskytluvun taitteessa hankittua ensimmäinen levy, tai parikin. Mulla on olemassa vieläkin savikiekkona [muinainen formaatti] ne, siis Buddy Hollyn That’ll be the day (J. Allison-B. Holly-N. Petty) ja sitten Bill Haleyn Rock around the clock (J. de Knight-M. Freedman). Siitä se lähti. Eddie Cochran myös. Englannissa ei oikeastaan ollut paljon mitään, nämähän tuli jenkeistä. Sitten alkoi tuli pikkuhiljaa Beatles, Rolling Stones, Kinks ja Who ja muuta. Kierto kääntyi toiseen suuntaan.

Eli alkoi ”britti-invaasio” Amerikkaan. Sokeripulla- laulajat jäi pois…

– Just näin. Tai ei ne jääneet, tulivat vaan nämä muut. Jos tutkii näitä Stoneseja ja muita, niin niillä oli aika paljon tämä jenkkien blues-perinne. Stoneshan oli bluesbändi alun perin. Vaikka nousikin suosioon.

Niin, bluesbändi jossa oli, ja on jazz-rumpali…

– Nimenomaan näin. Mun ensimmäinen bändi oli Sons of Mad, usko tai älä. Meillä oli manageri joka yritti kovasti; oli ehkä hieman deekiksellä, mutta teki kovasti hommia. Onnistuikin aika hyvin. Säestettiin paljon ihan kovia nimiä. Oltiin muun muassa 1967 keväällä ”Seitsemän ja puoli” -klubilla [ilmeisesti 7 and Half] lämmittelemässä yhtä Jimi Hendrixiä. Tunsin nämä jätkät sen bändistä, siis Noelin (Redding, basso) ja Mitchin (Mitchell, rummut). Mitch oli ehkä yksi eniten käytettyjä studiorumpaleita siihen aikaan, ja Noel soitti kitaraa. Muutti sitten bassoon, kun he menivät haastatteluun jonka Chas Chandler oli järjestänyt tuotuaan ”yhden mustan kitaristin” Jenkeistä. Melody Makerista [musiikkilehti] katsottiin näitä ilmoituksia, kun istuttiin jossain pubissa: ”ahaa, kato joku Hendrix tarttee basistin ja rumpalin… outo nimi.” Nämä meni sinne auditioniin, pääsi läpi, ja loppu onkin heidän osaltaan historiaa.

Kuinka sitten tämä oma bändi?

– Niin kuin sanoin, se oli kvartetti, säestettiin paljon tyyppejä, kierrettiin välillä Euroopassa [ilmeisesti Englanti ei siihen aikaan ollut Euroopassa…]. Soul-musaa aika paljon, se oli kanssa kova sana siihen aikaan. Kun tulin Suomeen eka kerran, oli kuin vähän kivikauteen olisi hypännyt, ei täällä niistä biiseistä tiedetty mitään…

Jos vielä kuitenkin Lontoosta… what was happening?

– Lontoo oli aika kiinteä musiikkiyhteisö. Oli kaikenlaisia, noiden mainittujen lisäksi Small Faces ja muita. Paljon keikkoja, pubeissa monen tyyppisiä jameja, jengi tunsi aika hyvin toisiaan. Pieni sisäpiiri. Muualta maasta tietenkin kaikki päätyi vähän niin kuin sinne… Manchesteristä tuli esimerkiksi Spencer Davis Group, jossa oli nuori Stevie Winwood. Ne treenasi meidän olohuoneessa… naapurin iloksi. Äänitettiin myös jotain biisejä. Sons of Mad’in kanssa lähdettiin sitten Eurooppaan.

Oho. Kaikenlaista ryhmää.

– Elton Johnin kanssa oli sama duunipaikka.

Jaaha. Että missä?

– Se oli Mill’s Music, musiikkikustantaja Denmark Streetilla. Alakerrassa oli muuten se sama studio jossa Hendrix teki sitten ekan oman levynsä. Elton [eli siihen aikaan vielä Reginald Dwight] oli niin sanottu musical director, eli hän kävi läpi materiaalia jota jengi sinne lähetti, hän sitten arvioi niitä ja funtsasi kenelle ne voisi sopia. Erittäin hyvä pianisti jo silloin. Lopetti sitten duunit siellä ja lähti Long John Baldryn (60-luvun brittiblueslaulaja, joka mm. levytti 1967 Tony Macauleyn ja John MacLeodin tekemän ykköshitin Let the heartaches begin, jonka taas myöhemmin juttuun liittyvä laulaja Eero Raittinen teki 1969 suomeksi Jyrki Lindströmin antamalla nimellä ”Olen yksin”) kosketinsoittajaksi Pariisiin, ja se siitä sitten.

Ilmeisesti tuollainen duuni oli hyvä praktiikka saada kokemusta biisien tekemisessä ja muutenkin, jos ideat meinaa loppua. Vaan eihän tuolta kai ihan heti loppunut… Mitäs itse teit?

– Mä myin nuotteja. Lähettelin niitä tukusta ympäri maata. Ihmiset tilasivat. Tein itsekin jo silloin biisejä, ja tarjoilin niitä. Muutama biisi meni läpi, mutta ei silloinkaan isoista rahoista voinut puhua. Denmark Street oli Lontoon Tin Pan Alley eli tapahtumien keskus, vaikka olikin lyhyt katu. Siellä oli hyvä seurata mihin suuntaan homma oli aina menossa. Soitin myös joitain sessioita. En nyt jaksa muistaa näitäkään nimiä. Rahajutut ei kuitenkaan olleet mitään ihmeellisiä. Tietenkin biisistä sai jotain, kun teki kustannussopimuksen, joku prossa se oli. Saattoi olla fifty-fiftykin, neuvottelukysymys siihen aikaan. Ilman diiliä ei oikein päässyt siihen aikaan levylle. Studioissa soittaessa taas oli kertaliksa, joku viisi puntaa sessio, ja se oli siinä, that’s it. Ei mitään gramexhommia siihen aikaan, eikä teostojuttuja. Tekijöille tuli kuitenkin levymyynnistä ja nuottimyynnistä tämä prossa. Levyjä myytiin, mutta nuottimyynti oli myös aika kovaa silloin. Soittajat ei saaneet mitään muuta vaikka levy olisi ollut miten iso hitti, joka soi radiossa ja televisiossa.

Niin, tulee mieleen esimerkiksi Whiter shade of pale (G. Brooker-K. Reid), Procol Harum -hitti, jonka rummut soitti sessiomies, kun popparirumpali oli liian pökerryksissä. Sai sen viisi puntaa. Rallihan kaikaa edelleen eetterissä. (Ilmeisesti tämä rumpali sai myöhemmin jotain kompensaatiota, ja nykyään kai myös gramexeja).

– No, muistatko The Hollies -yhtyeen? Niiden rummut soitti juuri Mitch Mitchell. Oma rumpali oli aivan hirveä, ei pysynyt taimissa, ei voinut käyttää studiossa. Mitch pysyi taimissa ja soitti ne biisit…

No, miksi piti sitten näin mielenkiintoisista kuvioista Suomeen tulla?

– Se onkin tarina. Olen varmaan kertonut joskus, mutta kerrotaan nyt uudestaan. Istuttiin lauantai-iltapäivänä jossain pubissa, johon kokoonnuttiin aina kun oltiin lähdössä keikalle, siis baaritiskillä kundien kanssa. Jossain lähipöydässä istuu jengiä joka vähän kännissä puhuu isompaan ääneen. Alettiin siinä kundien ja baarimikon kanssa miettiä, nämä ihmiset kun puhuivat jotain käsittämätöntä kieltä, että mistähän maasta ovat peräisin… Ei kukaan saanut selvää, paljon arvauksia eri maista. Kaikki väärin. Sitten yksi näistä tyypeistä löi nyrkin pöytään ja nousi pystyyn ja karjaisi: ”Jumalauta! Saatana! Perkele!”, pää ihan punaisena. Oli suuttunut tyttöystävälleen. Jopa baarissa olevat irlantilaiset hiljentyi. Se ei ole vähän. Sitten se tyyppi istui alas ja homma oli ohi. Seurustelu jatkui. Siinä vaiheessa oli pakko mennä kysymään mistä ne oli kotoisin. No, Suomesta tietenkin. Missä se on? Jossain Grönlannin takana, mä ymmärsin selityksestä. Ei ihan Venäjällä. Istuttiin siinä sitten ja meistä tuli hyviä ystäviä. Sitten me lähdettiin bändin kanssa Euroopan rundille ja päädyttiin Ruotsiin, jossa bändi yllättäen hajosi. Mulla oli rahaa taskussa ja soitin Suomeen tälle pariskunnalle.

Slow boat to Helsinki?

– Joo, joskus kuuskytseitsemän tapahtui tämä. Vähän niin kuin turistin ominaisuudessa tulin kehiin. Tämän pariskunnan kautta sitten tutustuin piireihin. Ateneumin takana oli silloin pieni kuppila. Siellä törmäsin tällaisiin jätkiin kuin Nikke Nikamo (kitara) ja Raikka Rautarinne (rummut). Niillä oli Creatures-bändi juuri hyytynyt. No, mennäänkö treenaamaan? Siitä vaan. Jossain vaiheessa opetin Berlitzin kielikoulussakin, rahaa piti saada. Sitten perustettiin Mosaic. Kirkalle, joka oli silloin vielä messissä, löi sooloura päälle ja se lähti sitten aika nopeasti omille teilleen. Sitten vuoden verran kierreltiin Mosaicilla ympäri ämpäri. Sitten seuraavana keväänä Hasse Walli (kitara) soitti ja sanoi että olisi tällainen juttu kuin Blues Section. Jim (Pembroke) oli pois nyt bändistä. No, tehtiin yksi single ja kierrettiin taas kesä, hyvällä bändillä. Sitten sekin bändi hajosi, Pekkis [Pekka Sarmanto, basso] ja Koivistoinen [Eero, saksofonit] halusi soittaa jatsia. Ajattelin että, aha, tämä maa on nyt nähty, kiitos Suomi, ja lähdin sitten himaan. Olin siellä vuoden.

Melkein selvisit ”Euroopasta” kuiville…

– Joo. Tuli kuitenkin kirje Suomesta. Måsse Groundstroem (basso) kirjoitti, että tule tänne, uusi bändi tarvii solistin. Soitin silloin kuusi iltaa viikossa pubeja, yhden panimon leivissä, triolla blues-kamaa. Sanoin että joo, muutamalla ehdolla. Jos löytyy A: työlupa ja B: asunto. Alkajaisiksi. Tuli tieto että työlupa on haussa ja muukin järjestyy kyllä. Lähdin tulemaan, ja pääsin laivalla Göteborgiin asti, kunnes pysäytettiin ja ruotsalaiset poliisit meinasi heittää takaisin Englantiin. Soittelin sieltä Suomeen että mitä tehdään. Työlupa oli haettu ja myönnettykin mutta ei vielä virallisesti…. Jäin suomalaisten viranomaisten vastuulle ja pääsin matkustamaan Ruotsin läpi. Leksa Heinonen [manageri] Finnshowsta järkkäsi työluvan sitten siitä eteenpäin. Se oli aina kolme kuukautta kerrallaan, aika pitkään, kunnes uskottiin että en ole roisto, ha-ha…

Tiukka meininki?

– Erittäin tiukka ja tarkka. Sitten Pressa lähti käyntiin, ihan kybällä heti alusta asti. Kuuskytyhdeksän tehtiin ekat levyt Lovelle [Records, levy-yhtiö], single Obsolete machine, ja LP myös. Keikkoja alkoi olla heti, ja yhtenä anekdoottina se, että kun piti lähteä rundille, niin Jukka [Tolonen, kitaristi] oli kirjoittamassa ylioppilaaksi, joten tarvittiin tuuraajaa. Saatiin hommaan sitten eräs Jukka Hauru [nykyinen kriitikko, tuolloinen kitaristi-säveltäjä]. Toinen levy tehtiin Tukholmassa, Bob Azzam -niminen kundi, kansainvälinen ”ihmemies”, innostui meistä ja tuotti LP:n siellä, EMI-yhtiölle. Hän oli kovasti innostunut varsinkin biisistä I Love You Teddy Bear (M. Groundstroem-F. Robson), se näki siinä ilmeisesti hyvinkin kaupallista potentiaalia. Se kappale oli jo ekalla levyllä, mutta siitä piti tehdä niin kuin lyhyempi versio, joka olisi myyvämpi.

Anna Hanskihan (laulaja) teki siitä jonkun verran myöhemmin version suomeksi (san. I. Puukko), että kyllähän siinä jotain sen suuntaisia elementtejä kai oli… Mainittakoon tähän väliin, että vuoden 1970 Suosikki- lehdessä Azzamia luonnehdittiin ”lukuisten pahojen juorujen, mutta myös suurten kehujen mieheksi”. Bändi itse suhtautui samassa jutussa ajan vaatimalla optimismilla mahdolliseen kaupalliseen menestykseen: ”… Azzam toivoo että tältä kiekolta voisi löytyä kamaa josta tulisi hitti singlelevynä. Luultavasti näin onnellisesti ei kuitenkaan tule käymään.” Libanonilainen Bob Azzam oli tullut Euroopassa tunnetuksi jo vuonna 1960, tehtyään oman version useasti versioidusta egyptiläisestä kansanlaulusta Mustapha. Se oli ollut mannermainen suurmenestys. Mainittuun Pressan kappaleeseen sen ehkä yhdistää Azzamin oma sanoitus, joka samalla tavalla hieman banaalisti sivuaa rakkausteemaa, kertoman mukaan kolmella kielellä, näin englanniksi: ”Darling, I love you, I adore you – like tomato sauce!” Myöhemmin hän jatkoi kulinaarilinjalla ja teki myös kappaleen Fais – moi du couscous, cheri eli ”Rakkaani, tee minulle couscousia”.

Ehkä Azzam oli kuullut jostain Pressan eksoottisista ruokailutottumuksista…

– Niin kai sitten, ehkä siinä oli. Azzam oli kova kauppamies. No, se toinen levy tehtiin Tukholmassa Metronomen studiossa. Sehän oli ihan toista luokkaa kuin silloin sinänsä ihan hyvä Finnvox täällä. Täällä oli kuitenkin vain neljä raitaa. Ruotsissa oli hienosti 16 raitaa ja juuri tulleet uudet koneet, ihan viimeisen päälle ja tämä sama kundi (Michael Tretow), joka teki sitten Abban jutut. Oli erittäin hyvä tehdä levyä. Tuottaja Azzam oli itse yökerhossa soittamassa, äänitykset alkoi kuitenkin aina kello 9 aamulla. Minun piti elää hyvin tervettä elämää, että ääni olisi aamulla kunnossa. Ei kun nukkumaan aikaisin.

Eka ja toka levy olivat aika pitkälle sinun ja Måssen kirjoittamia. Kolmannellahan et (josta sattuneesta syystä myöhemmin) ollutkaan enää mukana.

– Jukkahan teki siinä välissä soololevyn, sinne varmaan upposi aika paljon sen materiaalia. Junnu [Aaltonen, saksofonit, huilu] lähti siinä vaiheessa, Pökerö [Pekka Pöyry, saksofonit, huilu] tuli mukaan. Sillä oli paljon hyviä ideoita sovituksiin, hän vaikutti kovasti musiikkiin. Muun muassa sellainen biisi kun Tell Me More, sinänsä simppeli mun tekemä juttu, siihen Pöyry teki ihan uskomattomia, soitti Jukan kanssa sellaisen unisonojutun. Ihan pois sävellajista, mutta palautui sitten siihen luontevasti takaisin, aivan nerokasta. Vähän vaikea selittää, se pitää kuunnella. Ylipäänsä, siihen aikaan oli aika hyvä meininki, ruotsalainen toimisto EMA hoiti meidän asioita Ruotsissa. Se oli professionaalia hommaa, ne myi meille hyvät turneet. Suomessa oli ollut näitä ensimmäisiä Ruisrockeja, soitettiin siellä ennen Jeff Beckiä (kitaristi), ja tämä EMA:n jätkä Thomas Johansson kuuli meitä ja pyysi rundille. Hyvin järjestettyjä, verrattuna suomihommaan. Jopa rahaakin siitä tuli, mikä oli hämmästyttävää… ja sitten takasin Suomeen, pohjoiseen…

Kunnes…

– Joo, Vesa [Aaltonen, rummut] ja Jukka olivat olleet Eero Raittisen yhtyeessä aikaisemmin ja niillä oli tällainen kuningasajatus, että homma toimii paremmin Eeron kanssa. Tai siis nehän päätti tämän asian. Tavallaan sain potkut. Ja käytännössä tietenkin myös. Jälkeenpäin asianosaiset ovat olleet asiasta montaa mieltä, siis oliko se hyvä ratkaisu. Tai että se oli suuri virhe. Bändihän lähti uudella kokonpanolla sitten Englantiin ja siellä Eero sai kovaa kritiikkiä. Ääntäminen ja muuta… Itse olen sitä mieltä että Eero oli ja on tietenkin edelleen hieno laulaja, mutta se materiaali ei ollut Eeron matskua.

Joskus takavuosina juttelin Eeron kanssa tästä aiheesta ja hän valitteli, että esimerkiksi sävellajit olivat aika pahoja, liian korkeita tai sitten matalia. Laulajan painajainen. Mutta niitä ei kai voinut vaihtaa, koska ne perustui kitaralle sopiviin sävellajeihin. Paljon vapaita kieliä. Että näillä ehdoilla mentiin…

– Pitää varmaan paikkansa. Tuohon ei varmaan paljon kiinnitetty huomiota. Ilmeisesti Eerolla ei ollut sananvaltaa siihen asian. Itsehän pystyin aina transponoimaan omat biisini sopiviksi, jos tarvitsi. Mutta asiat meni niin kuin meni.

Sitten…

– Aloin tekemän soololevyä PSO:lle (levy-yhtiö). Oli kuitenkin sen verran nimeä että pääsi tekemään. Käytin siinä paljon puhaltajia, Paroni (Paakkunainen, multipuhaltaja) Tom Bildo (pasuuna), Mircea Stan (pasuuna) ja muita. Esa Kotilainen (koskettimet) soitti ensimmäistä kertaa minimoogia (syntetisaattori) levylle ja sillä rataa. Tokalla levyllä oli Hurmerinnan Sami (kitara) sovittajana mukana. Olin jo siihen aikaan siirtynyt päivätöihin Fazerille (musiikkikauppa), vaimo oli tullut kuvaan ja lapsikin, piti tienata leipääkin. Kuulin kun Sami kokeili kitaroita osastolla ja huomasin että kundi osaa soittaa. Pyysin sitä kitaraan ja sitten myös arraamaan. Samoja blosareita kuin edellisellä, koska niin kuin kerroin, rakastan puhaltimia. Sitten oli lukemattomia erilaisia virityksiä: Frank Robson Band, Dopplerin Ilmiö, ja kaikkea muuta… mutta Fazerilla olin päivähommissa. Got to live, niin kuin sanotaan…

Näinhän James Brown vastasi kun häneltä kysyttiin syytä kohtuuttomiin liksavaatimuksiin… Mutta, elämä Suomessa. Sanoituksia muille, englanniksi, aloit myös vääntämään. Konttorihommaa…

– Joo, muun muassa Kassu Haloselle [säveltäjä], ja kaikille muillekin niitä tarvitseville. Kaikenlaisia euroviisuvoittajia piti kääntää, ulkomaiden valloitusta varten. Pari kertaa pyydettiin itse kisaankin, Irina Milanille Song for a Dove (1973) ja sitten Marjo-Riitta Kerviselle kanssa… Myöskin näiden käännösten myötä tuli laulun “koutsausta”, eli ääntämisen opettamista studiossa eri artisteille. Aika hikistä hommaa, useasti. Vähän niin kuin silloin Berlitzin kielikoulussa, ei mennyt se praktiikka hukkaan…

– Ha-ha. Mutta nyt, viimeisin soololevy on siis Back in Business, muutaman vuoden takaa. Itse asiassa aika monen. Pitäisi alkaa tekemään uutta. Iso bändi taas taustalle. Mutta saamme nähdä.

Tasavallan Presidentti on kuitenkin kovasti aktivoitunut, ja alkuperäisellä kokoonpanolla. Tosin Måsse on jättäytynyt pois ja mukana on Häkä Virtanen (basso) jonka voi oikeastaan laskea virkavuosistaan johtuen melkein alkuperäiseksi? Ovatko vuodet haalistaneet kengänkuvat?

– Tämä uudestaan aloitus tapahtui alun perin -95, yllättäen Ruisrockiin. Ne halusi juhlavuoteen alkuperäisiä bändejä. Eikä ollut mitään bad feelings, after all these years.. Siellä oli Eerokin mukana. Mutta sen jälkeen alkoi tulla kaikenlaisia tarjouksia ja pikkuhiljaa aktivoiduttiin enemmänkin. Ekaksi tehtiin live-levy, jossa oli vanhaa materiaalia. Viime vuonna tehtiin oikea uusi levy ja siihen uudet biisit. Mä tein suurimman osan, sävelet ja sanat ja Jukka pari. Vanhaan Jukan Last Night -kappaleeseen mä tein sanat. Voi kai laskea uudeksi? No, mielenkiintoista on se että kundit osaa soittaa entistä paremmin. Kaikki on kuitenkin olleet ammattilaisia koko ajan. Energiaa on hirveästi, vaikka se on toisenlaista kuin nuorena.

Energia on muuttunut toiseen muotoon?

– No, näinkin voisi sanoa, joo. Still struggling…

Elämä on taistelua. Presidentti- instituution kannattajana vuoden 2006 kohokohta oli tietenkin se, että myös Frank ja Jukka nähtiin Linnan juhlissa, niissä oikeissa. Ja tietenkin ihan ansiosta, niistä pitkältä matkalta kertyneistä. Ajat ovat muuttuneet. Rockista on tullut salonkikelpoista. Kauppa- ja teollisuusministeriö kohdentaa luovasti resurssejaan, saamme kuulla virallisia lausuntoja jotka tähtäävät harkitusti tulevaisuuteen. Nuorison ”ajanvietteestä” on tullut keski-ikäisten kulttuuria. Kuvaavasti eräs toimittaja Helsingin Sanomissa muisteli kuinka vaikeata oli 1970-luvulla saada lehteen edes pikku-uutista laulaja Elvis Presleyn kuolemasta. ”Joku Elvis on kuulemma kuollut” oli toimituspäällikkö kommentoinut nauruaan pidätellen kollegoilleen. No, ajat ovat muuttuneet, mutta miten laulut? Poliitikkoja mukaillen, se mitä tulevaisuudessa kenties tapahtuu, jää kuultavaksi. Loppuun kuitenkin tarina. En tiedä onko tämä seuraava anekdootti Frankin vai hänen seuraajansa Eero Raittisen ajalta yhtyeessä, ja onko se edes totta, yhtäkaikki, voisi hyvin ollakin. Se kertonee kuitenkin Pressan merkityksestä ja sen painoarvosta aikanaan, silloin kun nuorisomusiikki oli villiä ja vapaata ja [Mauno] Koivisto ministeri vain. Tai pankinjohtaja.

Ylioppilasteatterin sen aikainen johtaja, nykyinen kansainvälinen laulutaiteilija Arja Saijonmaa oli saanut viestin, että Tasavallan Presidentti haluaisi tulla seuraamaan teatterin esitystä. Tämä aiheutti tietenkin hieman ylimääräistä touhua, eihän tällainen jokapäiväistä ollut. Suuri olikin Urho Kekkosen ja hänen adjutanttinsa hämmästys, kun heille saapuessaan oli varattu eturivistä peräti viisi tuolia!

Seppo Sillanpää – Suomi-folkin pioneeri

Julkaistu

 

Aikuiseksi Seppo varttui 1950-60 -lukujen puu- ja metalliteollisuudestaan tunnetussa Lahdessa, jonka elämänrytmin huipensi oli vuosittaiset Salpausselän-hiihdot. Minään kulttuurikeskittymänä paikkakuntaa tuskin saattoi pitää. Kaupunginorkesterilla oli ohjelmistonsa, mutta taso oli nykyiseen verrattuna melko vaatimaton. Lavat ja ravintolat viihdyttivät tanssikansaa, mutta vaihtoehtoista musiikkia hakeva joutui ponnistelemaan tyydyttääkseen musiikinnälkänsä.

Seppo alkoi kuusivuotiaana käydä Viipurista sodan jälkeen Lahteen muuttaneessa musiikkiopistossa klassisilla viulutunneilla, koska isä ja isoisäkin olivat soittaneet viulua. Varsinainen musiikillinen herätys syntyi kuitenkin vasta, kun suomalaisen folkin varhaiset vaikuttajat Finntrio ja Hootenanny Trio sytyttivät hänessä lähtemättömästi rakkauden kansanmusiikkiin ja sitä lähellä oleviin tyyleihin.

Edellä mainituissa yhtyeissä banjoa soittaneen ja myöhemmin merkittävän sanoittajauran luoneen Pertti “Pertsa” Reposen pikkuveli Vesa asui Sepon kanssa samassa talossa. Tätä kautta hänellä oli oma kanavansa folkin silloiseen luovaan ytimeen.

Myös Yleisradio tarjosi lohtua etsivälle. Pekka Gronowin ja Philip Donnerin asiantuntevat ohjelmat ovat jääneet Sepon mieleen.

– Ne olivat ikkunoita maailman musiikkikulttuureihin. Muistan, kuinka esimerkiksi Gronow kertoi country blues -perinteeseen liittyvistä tavoista virittää kitara tavallisesta poikkeavasti avoimeen duurisointuun.

– Minäkin havahduin siihen, että voin tehdä kitarallani mitä haluan ja etsiä musiikilleni erilaisia ulospääsyteitä. Siihen tekemiseen ja kokemiseen liittyi vapaus olla oma itsensä ja tehdä omanlaistansa musiikkia.

Kitara oli hiljalleen tullut viulun tilalle pääsoittimeksi ja sen myötä avautuivat ovet laajemmin musiikin maailmaan. Ehkä tähän liittyi myös se, että omaehtoisessa opiskelussa motivaatio itsensä kehittämiseen kasvoi huippuunsa. Eikä tuolloin oppia olisi mistään saanutkaan, vaan kaikki piti selvittää itse, mikä teki asiasta entistä kiehtovamman.

– Pystyin itse vaikuttamaan siihen, mitä musiikkia soitin ja miten. Tekemisessä oli ihan toinen meininki kuin opistoläksyjen soittamisessa.

Ensi askeleet tekijänä

Varhaisimmat omat teokset syntyivätkin saman tien 60-luvun lopun teiniaikoihin, kun omaan tekemiseen oli löytynyt riittävästi työkaluja. Tandbergin kelanauhurilla hän äänitti kotonaan kymmenkunta omaa sävellystään, joiden tausta liittyi vahvasti kaikkeen siihen, mitä hän oli siihen asti itseensä imenyt. Säveltämiseen liittyi myös nauhakotelon kansitaide, jonka hän myös teki itse.

Halu tehdä itse oli voimakas, vaikka tekijänä hän oli vasta uransa alkumetreillä.

– Minulle on aina ollut ominaista halu laittaa musiikkiin oma itseni, oli musiikillinen materiaali mitä vaan. Olen halunnut tehnyt soittamisesta itseni näköistä. Kansanmusiikkiin liittyvä muuntelu ja tekemisen vapaus on viehättänyt minua alusta lähtien.

Kyseinen nauha ei enää ole Sepolla tallessa, mutta teoksissa oli sävyjä eri maiden kansanmusiikeista, klassisesta ja jazzista.

Vaikka 70-luvulla kulttuuripiirejä vaivasi melko voimakas kahtiajako vakavaan musiikkiin ja rytmimusiikkiin, niin tämä ei Sepon tekemisiä haitannut.

– Tämä ilmiö on ollut minulle aina vieras. Pidän itseäni musiikillisesti moniarvoisena ja jyrkkä kahtiajako tuntui lähinnä huvittavalta. Olen kuunnellut kaikenlaista musiikkia ilman genrerajoja.

– Mieleeni onkin painunut koominen tapahtuma menneiltä vuosilta, kun eräs toimittajakollega tivaamalla tivasi ”kumpaa porukkaa sä oikein oot”. Minun kun haluttiin selkeästi ilmaisevan minkä takana seison.

Opiskelijaelämää keikkaputkessa

Syventävät musiikkiopinnot hän suoritti musiikkitieteilijänä Jyväskylän ja Helsingin yliopistoissa. Jyväskylästä mieleen ovat jääneet musisoivat serkukset Teppo Koski ja Jouni Koskimäki. Serkusten musiikillinen maailmankatsomus sopi yhteen Sepon kanssa, eikä kansanmusiikkikaan päässyt konserttimusiikkiin painottuvana opiskeluaikana unohtumaan.

Opiskeluaika yliopistossa laajensi Sepon musiikillista taustaa edelleen. Pro gradu -työ keskittyi Jyväskylässä heränneeseen kiinnostukseen mandoliiniperheen soittimistoon, mistä hänelle oli tullut uusi tutkimuksen ja innostuksen kohde. Tuntuukin siltä, että tuolloin haettiin rajoja, mihin kaikkeen perinteinen kansanmusiikkisoittimisto oikein taipuisi.

Soitettiin perinnemusiikkia meiltä ja muualta, mutta etsittiin myös oman luovuuden rajoja.

Helsinkiin muuton myötä Seppo tempautui entistä aktiivisemmin mukaan musiikin tekemiseen. Vuoden 1973 lopulla rockbändien Suomen mestaruuden voittanut, vahvasti folk-taustainen Vanha Isäntä -yhtye etsi viulistia. Seppo otti yhteyttä ja tuossa vaiheessa jo varsin monitaitoinen instrumentalisti tuli valituksi.

Vanhan Isännän myötä alkoi yhteistyö toisen multi-instrumentalistin Olli Haaviston kanssa, mikä jatkuu tänäkin päivänä Band’o -yhtyeessä.

Seppo oli mukana kolmella Vanha Isäntä -äänitteellä. Yhtye nousi kansalliseen maineeseen ja keikkaili ympäri Suomea festivaaleilla ja klubeilla. Yhtyeen jäsenistön ystäväpiirin muodostivat käytännössä niin pääkaupunki- kuin maaseudun alan harrastajat. Seppo oli nyt tapahtumien ja tekemisen keskipisteessä ja omia instrumentaalisävellyksiä alkoi syntyä Vanhan Isännän tarpeisiin.

Yksi merkittävä alan yhtye tuolloin oli Pihasoittajat, joiden tekemisissä Seppo oli mukana. Suurelle yleisölle suomalaisen folkin näkyvä esiinmarssi lienee ollut vuosi 1975, kun Kim Kuusen säveltämä ja Hannu Karlssonin sanoittama laulu Viulu-ukko valittiin edustamaan Suomea Eurovision laulukilpailuihin Tukholmaan. Viulua kilpailuyhtyeessä soitti nimenomaan Seppo. Biisi menestyi kotimaisessa vertailussa hyvin, loppusijoitus oli seitsemäs.

Oman luomisen aika

Omimman itsen löytäminen oli kuitenkin vielä edessä. Takana oli toistakymmentä vuotta aktiivista soittamista, mutta luova minä oli vasta heräämässä.

Marginaalisen musiikin tekijän asema maassamme ei koskaan ole ollut taloudellisesti kovin turvattu. Valtavirtojen ulkopuolella olevan musiikin esittämiselle ei ole kovin paljon tilaisuuksia ja palkkiot eivät päätä huimaa. Seppokin aloitti valmistumisen jälkeen ”oikeissa töissä” ja muutti takaisin Lahden seudulle. Ensin hän toimi Steiner-koulun musiikinopettajana ja 1984 hän aloitti musiikkitoimittajana Yleisradion paikallisessa maakuntaradiossa.

Sepon tekijäuralla tapahtumat näyttävät edenneen täsmälleen niin kuin Frank Zappan tunnettu ohje tekijäkollegoille kuuluu: jos haluat tehdä sellaista musiikkia mikä itsellesi on tärkeintä, hanki itsellesi ensin hyvä työpaikka, ja ryhdy sitten toteuttamaan itseäsi. 

Kun päivätöitä oli tehty jokunen vuosi, niin tekijän sisälle oli patoutunut paljon musiikkia, joka etsi ulospääsytietä. Seurauksena olivat äänitteet Akustin polska ja Lamentarola.

Näillä äänitteillä Seppo palasi sähköisten Vanha Isäntä -vuosien jälkeen takaisin intiimimmän ilmaisun pariin. Samalla käynnistyi pitkä yhteisten julkaisujen sarja vaimon, kaikki levykannet ja nuottikirjat valokuvanneen Aija Sillanpään kanssa.

Akustin polska yhdisti suomalaisen ja amerikkalaisen musiikkiperinteen. Viime vuonna Jukka Karjalainen julkaisi levynsä Lännen-Jukka, missä musiikkiperinteeseen lisäksi liitettiin Lännen-Jukan tarinat. Lähtökohdiltaan tekemisen taustat Sepolla ja Jukalla ovat yhteneväiset. Siinäkin mielessä on mielenkiintoista tietää, että kansanomaista clawhammer-banjotyyliä opiskellessaan Jukka vieraili Sepon luona Hollolassa oppia ja vaikutteita imemässä.

Sepon tekemä musiikki sai soittoaikaa myös radiossa, kun ”sävelradiohenkisyyttä” oli vielä jonkun verran olemassa. Instrumentaalimusiikillekin oli vielä tuolloin sijaa.

Hyvästä vastaanotosta innostuneena Seppo jatkoi tekemistä, jonka tuloksena syntyi äänite Lamentarola. Jos Akustin polska oli aineistoltaan traditionaalisempaa musiikkia Sepon sovittamana, niin Lamentarolalla musiikki oli enemmän hän itsensä säveltämää. 

Musiikki toimittamisen rinnalla

– Halusin, että musiikin tekemiselläni oli joku päämäärä. Tunsin ja tiesin, että käsillä on hyvää materiaalia ja halusin saada sen tallennetuksi. Asetin tavoitteen ja ainakin itselleni jonkinlainen deadline on luovuuden hyvä kannustin.

– Kun suunnitelmat olivat olemassa niin tekemiselle syntyi vahva motiivi. Huomio keskittyi asetetun määränpään saavuttamiseen. Työskentelin kaikilla mahdollisilla välineillä: soittamalla moniraiturille, kirjoittamalla nuotteja ja tekemällä kirjallisia muistiinpanoja aiheista ja ideoista. 

Musiikkitoimittajan tehtävästäänkin hän muistaa mieluisimpina toimeksiannot, joissa häntä pyydetään valitsemaan musiikkia milloin minkäkin kuvan tai tv-jutun yhteydessä käytettäväksi. Kun selkeä tehtävä tai toimeksianto on annettu, oma mielikuvitus ja luovuus pääsevät vauhtiin.

– Saattaisin olla hyvä elokuvamusiikin tekijä, jos vaan joku tajuaisi pyytää. Yleensä tällaisesta toimeksiannosta syntyy vauhtiin päästyäni paljon erilaista materiaalia, josta jää aineistoa vielä varastoonkin.

Sepon laaja-alaisuudesta omassa musiikin tekemisessään kertokoon se, että hän on osallistunut ja tullut palkituksi muun muassa sävellyskilpailuissa niinkin erilaisille soittimille kuin bluegrass-banjo, 2-rivinen haitari ja 5-kielinen kantele.

Lastenmusiikin tekijäksi ja tekstittäjäksi 

Seppo on tehnyt kaksi lastenlaululevyä, joiden musiikillinen yleisilme noudattelee instrumentaaliäänitteille tallentunutta tekijäkuvaa.

– Steiner-koulussa tein lapsille eri yhteyksiin ja kokoonpanoille mittatilauksena omaa musiikkia, koska mieleistäni sopivaa ei ollut valmiina. Myöhemmin soitimme ja lauloimme näitä lauluja tyttärieni Jeminan ja Selinan kanssa kotona.

Kun lastenäänitteiden teko tuli ajankohtaiseksi, niin oli luontevaa, että laulusolisteiksi valikoituivat omat tytöt.

Lastenlauluihin Seppo teki itse myös tekstit. Ensi alkuun musiikki syntyi kansanrunouteen, mutta myöhemmin hän ryhtyi tekstittämään itse.

– Olen aina kunnioittanut sanataituruutta muun muassa iskelmissä ja tuntui siltä, että kynnys oli kovin korkealla sanoittajaksi ryhtyessäni.

– Perheeltäni sain välitöntä palautetta ja rohkaisua niin musiikista kuin tekstieni tarinoista. Lapsilta tuli ajatuksia laulujen sisällöistä ja siitä miten tarinoiden tulisi heidän mielestään päättyä. Opin tarkkailemaan maailmaa ja ympäristöäni lastenlauluntekijän korvin.

Pöytälaatikkorunoilija Seppo ei ole ollut, vaikka olikin koulussa mielestään sujuva ainekirjoittaja. Oppinsa hän on ammentanut oman tekemisen ja kokeilemisen kautta. Itsetunto ja luottamus oman tekemiseen ovat olleet terveellä pohjalla.

Perheen parista maailmalle

Musiikki on ollut merkittävässä asemassa Sepon tyttärien varttuessa aikuisuuteen.

– Lapsi pystyy aistimaan miten heidän tekemisiinsä suhtaudutaan. Kun aikuinen aidosti paneutuu lapsen tekemiseen niin hän antaa viestin, että lapsi on tehnyt jotain arvokasta.

– Merkkejä luovan asenteen ja ilmaisun siirtymisestä omiin lapsiin näkyi esimerkiksi siinä, että saatoimme Aijan kanssa saada joululahjaksi tyttöjen tekemiä omia sävellyksiä. Nämä olivat meille kovin mieluisia.

Jeminan ja Selinan kasvaessa heidän roolinsa lastenmusiikin tulkitsijoina pieneni ajan myötä. Musisointi perheen sisällä ei kuitenkaan vähentynyt. Päinvastoin, perheen sisälle syntyi roots-musiikkia ja yhä enenevässä määrin tyttöjen omia teoksia esittävä trio.

Vuonna 1995 koko perhe kävi Yhdysvalloissa kiertueella ja trio esiintyi menestyksekkäästi amerikkalaiseen old-time -musiikkiperinteeseen hyvin sopivalla The Sillanpaa Family -nimellä. Onkin helppo kuvitella kuinka valloittavaksi trion esiintymiset on koettu perherakkaassa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Kun soitossa vielä yhdistyi tuttu amerikkalainen poljento eurooppalaiseen melodiikkaan, niin siirtolaistaustaiset amerikkalaiset olivat myytyjä.

Yhtye esiintyy niin USA:ssa kuin kotimaassa yleensä kahdella kielellä: suomeksi ja englanniksi. Uusimmalla tallenteella kieli vaihtuu jopa yhden teoksen sisällä. Kahden oistuvia ja voi vain arvata, mitä tulevaisuus tuo tulleessaan, kun tyttöjen oma itsenäinen tekeminen edelleen kypsyy. Suhteet on luotu ja esiintymisrutiinia USA:n keikkamarkkinoilta on olemassa.

Sillanpaa Familyn myötä syntyi yhtye Band’o, jonka tuorein cd-julkaisu on viime vuodelta. Isän rooli tekijänä on pienentynyt ja viime vuonna julkaistun uusimman tallenteen kaikki uudet teokset ovat tyttöjen tekemiä. Yhtyeen muut muusikot ovat vanhoja tuttuja vuosien varrelta: Olli Haavisto, Janne Viksten ja Tom Nyman.

Tyttöjen omat urat aktiivisina esiintyvinä aiteilijoina ovat hyvässä vauhdissa. Molemmat ytöt tekevät musiikkia ja ovat tulevia teatterityön mmattilaisia.

Muista menoista huolimatta tytöt edelleen musisoivat Sepon kanssa. Heistä onkin kasvanut joukko toisensa hyvin tuntevia tekijöitä ja muusikoita. Yhdistävä tekijä ei enää välttämättä ole perheyhteys, vaan he ovat toisilleen tärkeitä muusikoita ja luovan innostuksen herättäjiä.

Tytöt muistelevat luovaa ympäristöään kotona ja miettivät omaa tulevaisuuttaan musiikissa.

– Olemme oppineet isältä todella paljon matkan varrella ja ennen kaikkea saimme kotoa kipinän lähteä opiskelemaan musiikkia sen kaikissa muodoissa.

– Olisi hienoa säveltää ja sanoittaa ihan ammatikseen ja samalla säilyttää tämänhetkinen into ja pystyä yhä keskittymään jokaiseen kappaleeseen yksilöllisesti. Ihanteellisinta olisi, että voisimme jatkaa oman näköisten kappaleiden tekemistä. Onneksi meillä on vielä opiskelua jäljellä mukavasti, joten voimme vielä hiukan haaveilla, suunnitella ja kokeilla.

 

Seppo Nissilä

Julkaistu

Seppo Nissilä osallistuu aktiivisesti mm. 
ELVIS ry:n ja Teoston jäsentilaisuuksiin.

Kultaa ja platinaa Souvareiden levyillä

– Elämä on maustanut ja syventänyt tekstejäni kokemusten sekä tunteiden tasolla. Palvelemalla voin olla avuksi toiselle ihmiselle, myös laulujen välityksellä. Melodisuus ja tekstit ovat musiikissani tärkeimmät elementit.Näin sanoo säveltäjä, sanoittaja, freelance toimittaja, eläkeläinen Seppo Nissilä, jonka tekemää musiikkia kuulee useiden artistien esittämänä. Eläkkeellä olo vaikuttaa musiikin luomiseen positiivisesti, ja Seppo ripustaa seinälleen tänä keväänä ainakin yhden uuden kultalevyn.

Silloin kun Seppo Nissilä ei luo uusia lauluja, hän matkustelee ja liikkuu ihmisten parissa aiheita  ammentamassa.

– Erilaisuus on rikkautta, ja musiikin tekemisessä on mielestäni tärkeää olla avoin kaikelle. Arvostelija menettää paljon, mutta kuuntelemalla ja kuulemalla saa paljon itselleen. Seppo tekee töitä laajalla rintamalla. Miehen lajeihin kuuluvat tanssimusiikin lisäksi kuoro- ja pelimannimusiikki, laulelmat sekä hengellinen musiikki, ja lastenlaulujakin on muutama.

Pikkupoikana Seppo lauloi kotiin poikenneille reissumiehille. Teatteri- ja kuoroharrastus alkoi varhaisnuoruudessa, ja myöhemmin laulun opiskelu jatkui musiikkiopistoissa.

Nuoren miehen tie vei paperitehtaan sähköosastolta vesivoimalaitoksen käyttöpäivystäjäksi ja sieltä Imatran teatteriin ammattinäyttelijäksi, missä ensimmäinen ja viimeinen kiinnitys kesti kaksi vuotta. Alkoholin käytön vuoksi teatterityöllä ei ollut tulevaisuutta. Viisitoista vuotta kestänyt juomakausi katkaisi ajoittain niin kuoroharrastuksen kuin musiikilliset koulutuksetkin.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Vaikeat kokemukset ovat antaneet käyttökelpoista materiaalia koskettaviin sanoituksiin. Raittius on kestänyt jo yli 30 vuotta.

 

Nissilän lauluja on levytetty vuodesta 1982 alkaen.

– Tanssimusiikki on lähellä sydäntäni, koska siinä yhdistyvät hienosti rytmisyys, melodisuus ja tanssittavuus sekä kuunneltavuus. Hyvät tekstit täydentävät kokonaisuutta. Nykyinen systeemi tanssihalleineen ja kaksine orkestereineen syö homman kannattavuutta. Monet hyvät paikat ovat kuitenkin vuosia pitäneet huolen kulttuurin säilymisestä, ja uuttakin väkeä lavoille onneksi tulee. Siitä kiitos sitkeille yrittäjille sekä tanssimusiikin puolestapuhujille ja esittäjille!

Erityisen iloinen Seppo on Lasse Hoikan ja Souvareitten kanssa noin 20 vuotta jatkuneesta yhteistyöstä. 

– Yhtyeen äänitteillä on parisenkymmentä sävellystäni ja/tai sanoitustani. Vuonna 1999 tuli ensimmäinen yhteinen kultalevy, josta myöhemmin saimme vielä platinaisenkin. Muita Sepon laulujen levyttäjiä on pitkähkön listan verran: Tuulikki Eloranta, Taisto Ahlgren, Eero Magga, Saija Varjus, Ilkka Hemming, Teuvo Oinas, Eila Pienimäki, Eija-Sinikka, Saska Helmikallio, Channel Four, Tropicana, Pekkaniskan Pojat ja parikymmentä muutakin laulajaa sekä yhtyeitä.

– Kaikkein menestyksellisin lauluni on ollut Lasse Hoikan ja Souvareiden levyttämä ”Kultamaa”-humppa, joka on soinut paljon tansseissa sekä karaokessa. Sen tehdessäni en ollut vielä kertaakaan käynyt Lapissa. Sepon musiikkia tai tekstejä löytyy yli 200 äänitteeltä, joista neljä albumia ja yksi single on yltänyt kultalevyyn sekä kaksi platinalevyyn (kaikki Souvareita).

Nissilän tekstejä säveltäneitä on vain muutama henkilö. He ovat Pekka HartoSaanen, Jukka Karppinen, Ahti Nikkonen, Pertti Stenholm, Reijo Määttä ja Pekka Lintula.

Pekka HartoSaanen, Jukka Karppinen, Ahti Nikkonen, Pertti Stenholm, Reijo Määttä ja Pekka Lintula.

Sanoittajia onkin jo useampia, muun muassa Penni Airas, Aappo I. Piippo, Seppo Tammilehto, Jorma Toiviainen, Pertti Reunanen, Pertti Mäenpää, Pirkko Reiman, Matti Hietanen, Jouni Hagström, Kyösti Timonen ja Raine Lukinmaa.

– Jukka Karppinen on sekä säveltänyt että sanoittanut minulle. Pari vuotta sitten Souvareille tehty kappale ”Vielä kun on aikaa” valittiin radiossa kuukauden levyksi. Teksti on minun, sävel Jukan.

Seppo myös sovittaa laulunsa ja soittaa demot itse. Vain moniääniset kuorosovitukset hän teettää muilla.

– Kuorolauluja ja laulelmia on useita. Kuorojen konserteissa on esitetty lukuisia laulujani, sovittajina muun muassa Jukka Hapuoja, Mauri Hongisto, Vesa Tuomi ja Jouko Törmälä.

”Kansalislaulun” uudistaja

Nissilä on ehtinyt hääriä tuottajanakin oman ELRI KS:n neljällä äänitteellä: ”Lauluja Elämästä” (1996), ”Inarijärvi”-single (2001) ”Kun suru koskettaa” -single ja ”Music from Lapland” (molemmat 2006). ELRIn nuottivihkoja on kolme: “Lauluja Lapista”, “Inarijärvi” ja “Lauluja Elämästä”.

Ensimmäinen tuottajan pesti liittyi STAKESin itsemurhien ehkäisyprojektin yhteyteen tehtyyn äänitteeseen. Silti ”Lauluja Elämästä” sopii jokaisen Matin ja Maijan kuunneltavaksi, sillä laulut toimivat kaikenlaisten ihmisen elämäntilanteissa. Levystä on tullut upeaa palautetta, mikä kertoo sen tarpeellisuudesta.

Muutama vuosi sitten Seppo kirjoitti tekstin, joka alkoi puhutella häntä itseään. Syntyi lohduttava single ”Kun suru koskettaa”. Seuraavat viisi vuotta Suomen Hautaustoimistojen Liiton noin 300 jäsenliikettä jakavat yksinoikeudella äänitettä asiakkailleen. Singlen levikki ja myynti oli heti kättelyssä 5.000 kappaletta, joten yli kultalevyrajan on menty.

Viime vuonna ilmestyi Lapin alueen matkailua edistämään harvinainen 20 laulun cd ”Music From Lapland”. Seppo suunnitteli kokonaisuuden ja on sekä säveltänyt ja/tai sanoittanut osan materiaalista. Peruste laulujen ja laulajien valintaan oli lappilaisuus.

– Hain äänitteelle erilaisuutta, joikua, saamen kieltä sekä Lappi-aiheita. Levyllinen joikua olisi ollut liian rankka juttu, joka sopii vain koville friikeille.

– Projekti oli tietyllä tavalla vaikea, mutta samalla kiinnostava sekä opettava. Ja kun toimii tuottajana, niin saa esille omiakin laulujaan, hymähtää Seppo.

Viidestä omasta levylle päässeestä hengentuotteestaan hän nostaa tärkeimmäksi vanhan tutun ”Inarijärven” uusilla sanoilla. Laulu löytyy myös Souvareiden ”Kuukkeli”-levyltä.

Evert Suonion (1871-1934) sävellys on tullut tutuksi niin “Inarinjärven” (alkuperäinen ruotsinkielinen runo Sakari Topelius) kuin “Villiruusun” (san. Eino Kettunen) melodiana. Nissilä sai Suonion oikeudenomistajilta luvan käyttää tämän perinteistä sävellystä, jota moni muukin sanoittaja oli aiemmin pyytänyt. Nythän sävellys onkin jo vapaa.

– Minä olin onnekas! Kävin Inarinjärvellä monena vuonna Hoikan Lassen ja ystävien kanssa kalastelemassa, joten kykenin sanoituksessa hahmottamaan maisemat ja muut asiat, kuten talvisen kaamoksen jälkeisen valon.

– Inarinjärvi on saamelaisten pyhä paikka, ja kyseessä on heidän ”kansallislaulunsa”, joka lauletaan seisaaltaan. Jaakko Gauriloff kääntää tekstini koltansaamen kielelle. Saamani palaute tuntuu hyvältä ja tekee nöyrän kiitolliseksi.

Elämänmakua tekemisiin

Seppo Nissilä viettää juhlavuotta, sillä 1.6. mittari näyttää tasan 70 vuotta. Elvisiin vuonna 1989 liittynyt energiapakkaus pyrkii käymään mahdollisuuksien mukaan yhdistyksen tilaisuuksissa, kokouksissa ja pikkujouluissa. Tärkein Elvis-anti on tiedon saaminen asioista, muutoksista ja tapahtumista.

– Minulta kysellään joskus sukulaisuutta Antti ja Pekka Nissilään. No, Antti on sukua, Pekka ei.

– Kaikki Selviksen lukijat tietävät, että nykyään tällä alalla kilpailu on kovaa. Valitettavasti radioiden musiikkitarjonta on käynyt kovin yksipuoliseksi ja kaupallisuuden ehdoilla mennään, mutta sillä ei saisi olla merkitystä kenenkään ratkaisuihin. Omaan juttuunsa täytyy uskoa, ”henkiseen prostituutioon” ei saa suostua.

– Koen tehneeni lähes kaikki musiikin tekoon liittyvät virheet. Jaan nyt muutaman opiskeluun ja esittämiseen tosissaan innostuneen nuoren kanssa tätä nöyrän koulun opetusta auttamalla heitä eteenpäin. Se tekee hyvää itsellenikin.

– Minusta on tärkeää nähdä laajasti koko musiikin kirjo humpasta rockiin. Monipuolisuus innostaa joskus yrittämään pois omasta kapea-alaisuudesta, mikä tuo uudenlaista ajattelua ja rikkautta musiikkiin.

– En ole mikään markkinamies enkä myyntitykki, joten annan mielelläni ne hommat ja jakelun osaavampiin käsiin. Itse haluan tehdä musiikkia. Äänityssuunnitelmia eri tahoilla on nytkin olemassa. Haluaisin toteuttaa muun muassa uuden Lappiin liittyvän aiheen, johon osa rahoituksesta ja kuvat on jo luvattu. Valmistelen myös ihmistä lähellä olevaa äänitettä Pohjois-Karjalassa erittäin suositun laulajan Jukka Ikosen kanssa. Sen lisäksi ainakin kuuden muun artistin kanssa on levysuunnitelmia.

– Usko ja halu luovuuteen on vielä tallella, ja se pitää mukana kuvioissa. Suunnitelmia voi tehdä niin kauan kuin pää ja jalat pelaavat. Toivon lämpimästi jokaiselle elvisläiselle elämänmakua omiin tekemisiin!

 

 

Kullanarvoinen ”Kultamaa ”

TAPAUS HERRA X – Lue ravistuttava raportti!

Julkaistu

 
Lauluntekijä herra X julistettiin työvoimahallinnon päätöksellä ”henkilöksi, lue taiteilijaksi – joka työllisty omassa työssään”. – Hienoa, X riemuitsi, olisivat lähettäneet vielä baskerin! Mutta pian X:n hymy hyytyi, sillä samalla häneltä vietiin oikeus työttömystukeen.

X oli siis lainsuojaton. Omillaan – turvaverkko kokoon rullattuna. Ja tästä edes hän saisi taiteilla korkeuksissaan mielin määrin, mutta omalla vastuulla. X ei jäänyt tuleen makaamaan ja löysi itsensä kuumeisen pohdinnan jälkeen harjoittamasta sitä maailman vanhinta ammattia.

– Tässä sitä nyt ollaan, X huokasi syvään, uudelleensyntyneenä keikkamyyjäksi. X oli jouluyön pimeydessä saanut valaistuksen. Epävarma tulevaisuus, ja sen aiheuttama aivopaine, olivat keittäneet hänen aivosolujaan, kunnes ne olivat kertoneet hänelle ratkaisun toimeentulopulmaan. Heureka! Asettelen ahterini promoottorin parjatulle pallille, alan myydä itseäni ja takoa rahaa!

Mutta, mutta… miten tähän tilanteeseen oltiin tultu? Kelataanpa hieman taaksepäin. Vielä kaksi ja puoli vuotta sitten X:llä oli sosiaalinen turvaverkko. Hän sai ansioihinsa suhteutettua työmarkkinatukea. Eli peruspäivärahaa, niiltä päiviltä joina ”töitä”, lue palkkatyötä, ei ollut. Tukeen vaikuttivat X:n kaikki tulot ja niistä oli raportoitava Kelalle, tositteineen, joka kuukausi. Ja tunnustettava anomuslomakkeen kylmille riveille, niiden päivien kohdalle joilta tuloa ei ollut, hänen yhteiskunnallinen arvonsa: työtön, työtön, työtön… Jo tilitysten ja palkkatodistusten kerääminen eri työnantajilta kävi freelanserille työstä. Hän oli kuin ehdonalaisvanki – jatkuvan tutkinnan alla. Ja hänen rikoksensa – alhainen toimeentulo.

Jokainen luovan alan tekijä tietää, että näissä hommissa ollaan 24 tuntia vuorokaudessa ja 365 päivää vuodessa. Päänsä töpseliä on seinästä mahdotonta irrottaa, X oli mutissut.

Mutta se toimeentulo?! Koska X oli intohimoinen kaveri muussakin kuin suhteessa työhönsä oli perhettäkin siunaantunut.

X ei siis ollut työtön. Hän oli pätkätyöläinen – vanhanliiton keikkarenki. Ja paljon muuta. Hän oli yhtyeilleen sanoittava ja säveltävä esiintyväartisti, kirjailija ja ties vaikka mitä. Noh, joka tapauksessa X oli järjestänyt toimeliaisuudellaan itselleen töitä. Niitä pienipalkkaisia töitä. Sen systeemi vielä nikotellen nieli.

Mutta sitten, kuten saduissa käy, onni potkaisi X:ää. Aurinko lähetti säteensä risukasaan. Hän sai anomansa ison apurahan, kokonaista 6.000 euroa. Riemumielin, ja rintaansa röyhistäen hän toimitti Työkkäriin ja Kelaan työsuunnitelmansa, sekä selvityksen: ettei olisi apurahakaudella työmarkkinoiden käytettävissä. Samassa paperissa hän kysyi viranomaisilta, jatkuisiko työmarkkinatuki apurahakauden jälkeen ja milloin?

X:n selvityksen luettuaan nousi Työvoimatoimiston sedillä ja tädeillä tukka pystyyn. Uusi säännöstö oli juuri saapunut – ja luettu kahvipöydässä. Ja pian virkamieskuoro huusi kurkku punaisena: Tämä mikä lie taiteilijaplanttu ei tänne kuulu. Täällä ollaan rehellisesti työttömiä ajasta ikuisuuteen. Mitään omaa toimintaa toimeentulon eteen ei sallita!

X:lle asiasta ei informoitu. Vasta pyydettyään, hän sai puolen vuoden kuluttua toimistolta kirjeen. Siinä kerrottiin, että X työllistyi apurahan saamisesta lähtien omassa työssään. Luukku oli sulkeutunut ja tuki evätty ikuisiksi ajoiksi.

X meni käymään toimistossa, sieltä hän sai kehotuksen siirtyä siivousalalle, jossa töitä olisi ollut tarjolla. X sanoi harkitsevansa asiaa ja sai kengänkuvion persuksiinsa. X ryhtyi epätoivoiseen taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Teki selvityksiä selvitysten perään, valituksia valitusten perään. Mutta vastauksissa laulu oli aina sama: ”Hakija X työllistyy omassa työssään. Piste.”

– Näinhän se sitten kai on, X oli narissut, liksat kun vaan on niin pirun pienet.

Sitten tuli se jouluyö. Taivaalla kirkkaat tähdet. Yltäkylläisyys maan päällä. Ja X:n päässä paloivat tuhannet kynttilät. Ja hän muisti juhlakalun, sen idealistisen partaradikaalin sanat: ”Katsokaa taivaan lintuja, ne eivät työtä tee ja silti herra ruokkii ne kaikki.”

X tuhahti ja muokkasi oman evankeliuminsa alkusanat: – Tässä maailmassa, ilman rahaa, on äkkiä kusessa.

Ja niin X sai valaistuksensa ja alkoi myydä yhtyeelleen keikkoja. Itselleen hän valehteli tekevänsä antropologista tutkimusta soittoravintoloille bändit buukkaavista ihmisistä, tuosta oudosta heimosta, joka oli käytökseltään harvinaisen brutaali ja maailmankuvaltaan ahne ja tietämätön.

– Maailma, jossa vain raha haisee on pahanhajuinen paikka, X mutisi näyttöpäätteen ääressä. Tuo sielultaan keuhkotautinen runoilijaparka.

Ja X:n mielessä pyöri kummia ajatuksia. Oliko oikein, että pienituloisen ”taiteilijan” saadakseen yhteiskunnalta tukea piti todistaa että oli luopunut täydellisesti taiteellisesta työstään. Että oli polttanut lyijykynänsä, irtisanonut työhuoneensa, myynyt kitaransa, katkonut sormensa, ommellut suunsa umpeen, puhkonut silmänsä, leikannut korvansa irti ja mieluiten käynyt lobotomia-leikkauksessa, tyhjentämässä päänsä kaikista mahdollisista tai mahdottomista ajatuksista, joita voisi käyttää tulevaisuudessa työtilaisuuksien luomiseen?!

X huokasi, naputteli näytölle uuden keikkatarjouksen, risti kätensä, ja lähetti sen eteenpäin. Lähiöbaarin oluen ja tupakan hajuinen syli odotti – jos diiliä syntyisi.

JÄLKISANAT

Itse asiassa tutkijat, nuo taiteilijoiden järkevät kaverit, aloittivat Hesarin mielipidepalstalla napinan työvoimatoimiston menettelyistä. Heissäkin on paljon apurahakansalaisia, jotka shekkinsä kuitatessaan ovat menettäneet oikeuden työttömyysturvaan. Helmikuussa 2007 alkoi sähköposteissa liikkua kiertokirjeitä. Opetusministerin osoite tukkeutui. Ja lopulta maaliskuussa taiteilijat valtasivat, tutkijat suojakilpenään, eduskuntatalon portaat. Tulevaisuus tuo nähtäväksi mitä asian suhteen tapahtuu.

NAPPULAA

Vaimo on onneton

Vaik’ pesutornin sai

Pitäis olla kämppä isompi

Keskuspölynimurilla kai

Mä Työkkäristä potkut sain

Ja Kela naruttaa

Kun pientä ihmistä tallotaan

Isokenkäiset naurut saa

Ja lisää löylyä

Vaimo kiukaalle lyö

Ei saa mies rahaton

Ees lempeä

Taas alkaa kylmä yö

Täytyy hoitaa jostain vähän nappulaa

Pelirahaa

Täytyy repii kehiin vähän setelii

Nostaa panosta

Ja panna ruletti pyörimään

Vaan minne menisin

Aarrettako kaivamaan?

Kokeilisinko alkemiaa:

Kyllä tuhkasta kultaa saa!

Pitäiskö pistää joku päiviltä:

Iso pomo lihoiksi vaan?

Syöksyä kettuna kanalaan

Muiden mukaan kotkottamaan

Täytyy hoitaa jostain vähän nappulaa…

Teksti ja kuvat: Jussi Sydänmäki 

Terveisiä Teoston johtokunnalta

Julkaistu

Kun tulin valituksi Teoston johtokuntaan viime keväänä, en osannut aavistaa kuinka painavia asioita johtokunnan pöydälle seuraavien kuukausien aikana tulisi. Muutoksen lähtökohtana on Euroopan Unionin musiikin on-line (Internetin välityksellä tapahtuvaan) lisensiointiin ja tekijänoikeusseurojen vastavuoroisuussopimuksiin liittyvät kannanotot.

Nämä ovat käynnistäneet tekijänoikeuksien hallinnoinnin markkinoilla monitasoisen prosessin, joka tulee muuttamaan eurooppalaisten musiikin tekijänoikeuksia hallinnoivien tekijänoikeusjärjestöjen toimintaympäristöä ja toimintaedellytyksiä syvällisesti. Eurooppalaiset musiikin tekijänoikeushallinnoinnin markkinat ovat liikkeessä ja uusia yhteistyöhankkeita on jo julkistettu. Tämän prosessin seurauksena maailma tulee näyttämään erilaiselta. Entiseen ei enää ole paluuta.

Junnun laulun salakuljettaja Laitisen sanoin: ”Aika entinen ei koskaan enää palaa.”.

Teosto ja toimintaympäristön muutos

Vuosikymmenien ajan Teoston asema on ollut hyvin vakaa. Kansallinen lainsäädäntö, opetusministeriön myöntämä sopimuslisenssijärjestön asema ja kattava vastavuoroisuussopimusten peitto on käytännössä taannut Teostolle monopoliaseman Suomessa. Teosto on edustanut yksin koko maailman musiikin tekijöiden ja kustantajien oikeuksia Suomessa.

Järjestelmä on toiminut niin oikeudenomistajien kuin musiikin käyttäjien kanalta hyvin. Korvaukset tekijöille on pystytty hoitamaan aina vain nopeammin ja tarkemmin ja musiikin käyttäjät ovat saaneet musiikin käyttöluvat tehokkaasti yhdeltä luukulta, Teostosta.

EU:n kannanottojen ydin on siinä, että se moittii musiikin tekijänoikeusjärjestöjä vastavuoroisuussopimusten sisältämistä kilpailurajoituspykälistä. Mikäli niitä ei pureta, uhkaa Komissio järjestöjä tuntuvilla uhkasakoilla. Kilpailua halutaan siis lisätä ja alistaa kansalliset markkinat kansainväliselle kilpailulle. Mitä tämä tarkoittaa Teoston kannalta?

Se tarkoittaa mm. sitä, että Teosto on joutunut aivan uudenlaisen kilpailutilanteen eteen. Teosto joutuu kilpailemaan sekä edustamastaan repertuaarista että musiikin käyttäjäasiakkaista. Tulevaisuudessa musiikin käyttäjät voivat Komission suunnitelmissa hakea musiikin käyttölupansa myös muilta tekijänoikeusjärjestöiltä kuin Teostosta eikä Teostolla enää välttämättä ole kaikkien tekijöiden repertuaaria edustuksessaan. Uudessa kilpailutilanteessa Teoston kannalta keskeisiä tekijöitä ovat, kuinka suuren repertuaarin Teosto onnistuu muuttuneessa tilanteessa edustukseensa hankkimaan ja kuinka tehokkaasti näitä oikeuksia pystytään hallinnoimaan. Mikäli merkittävä osa nykyistä repertuaaria menetetään, tulee Teoston tekijöiltä perimä kulupidätys nousemaan huomattavasti.

siikin käyttäjät voivat Komission suunnitelmissa hakea musiikin käyttölupansa myös muilta tekijänoikeusjärjestöiltä kuin Teostosta eikä Teostolla enää välttämättä ole kaikkien tekijöiden repertuaaria edustuksessaan. Uudessa kilpailutilanteessa Teoston kannalta keskeisiä tekijöitä ovat, kuinka suuren repertuaarin Teosto onnistuu muuttuneessa tilanteessa edustukseensa hankkimaan ja kuinka tehokkaasti näitä oikeuksia pystytään hallinnoimaan. Mikäli merkittävä osa nykyistä repertuaaria menetetään, tulee Teoston tekijöiltä perimä kulupidätys nousemaan huomattavasti.

Kustantajat liikkeellä

Tällä hetkellä suuret kustantajat kilpailuttavat tekijänoikeusjärjestöjä repertuaariensa edustuksesta on-line ympäristössä. Muuttuneessa tilanteessa kustantajat voivat kilpailuttaa tekijänoikeusjärjestöjä ja antaa on-line repertuaarinsa sen järjestön hallinnoitavaksi, jolta he uskovat saavansa parhaan palvelun edullisimpaan hintaan. Repertuaariensa hallinnoinnille kustantajat ovat asettaneet muutamia selkeitä ennakkoehtoja, joista yksi keskeisimpiä on se, että kustantajat vaativat niiden järjestöjen johtokuntapaikoista kolmasosan, joille repertuaariensa edustuksen antavat. Sellainen järjestö, joka ei täytä tätä ehtoa tulee menettämään suurten kustantajien repertuaarien edustuksen on-line markkinoilla. Teoston johtokunnan paikkajako ei tällä hetkellä tätä ennakkoehtoa täytä. Ruotsin STIM:in johtokunnassa kustantajien osuus on tämän ennakkoehdon mukainen. Toinen keskeinen ennakkoehto on se, että on-line lisensioinnista ei myöskään voida enää pidättää kansallisia varoja.

Teoston tulevan kilpailukyvyn edellytyksiä on toimiva yhteistyö kansainvälisten kustantajien kanssa. Teosto voi tarjota kustantajille lisäarvoa tehokkaana alueellisena oikeuksien lisensioijana, jonka tilityskäytännöt ovat tehokkaita ja läpinäkyviä. Tässä tilanteessa vuosien ajan tehty määrätietoinen työ Teoston raportointi- ja tilitysjärjestelmien kehittämiseksi on arvokasta pääomaa. Olemme moneen eurooppalaiseen seuraan verrattuna parasta A-ryhmää. Tilitykset hoituvat nopeasti, tehokkaasti ja tarkasti. Suuri kiitos tästä kuuluu sekä aiemmille johtokunnille ja että asiansa osaavalle toimistolle, jotka ovat osanneet yhdessä visioida tulevaisuuden haasteita oikealla tavalla ja myös toteuttaa tarpeelliset uudistukset hyvissä ajoin.

Uudenlaista yhteistyötä

– uusia ratkaisuja

Uudessa tilanteessa emme kuitenkaan enää pärjää yksin. Euroopan suuret tekijänoikeusseurat ovat jo liikkeellä julkistettujen yhteistyöhankkeidensa kanssa. Markkinoilla on tapahtumassa merkittävää keskittymistä. Teostossa ajan merkkejä on luettu mielestäni aivan oikein ja skandinaavisen yhteistyön syventämiseen ja tehokkuuden lisäämiseen tähtäävä projekti on ollut käynnissä jo reilun vuoden ajan. Viidessä skandinaavisessa seurassa henkilökunta on konsulttien johdolla tehnyt satoja ja taas satoja tunteja töitä rakentaakseen uudenlaista ja tehokkaampaa skandinaavista yhteistyötä tekijöiden ja oikeidenhaltijoiden hyväksi. Tästä Teoston toimiston henkilökunta ja johto ansaitsee meidän tekijöiden täyden tunnustuksen. Työ on tuottanut konkreettisia toimenpide-ehdotuksia ja antanut meille johtokunnan jäsenille hyviä eväitä harkita tulevia päätöksiä.

Eurooppalaisten tekijänoikeusseurojen maailma on muuttunut aidosti eikä se tule palaamaan entiselleen. Teosto on tilanteessa, jossa paluuta vanhoihin hyviin aikoihin ei enää ole. Peruutusvaihde puuttuu ja nyt ollaan tilanteessa, jossa on valittava käytettävistä optioista paras mahdollinen. Kun optiot on käyty perusteellisesti läpi ja asiat kypsiä päätettäväksi, tuodaan lopullinen päätös jäsenkokoukselle. Se tulee olemaan eräs Teoston historian tärkeimmistä päätöksistä – ellei tähänastisista kaikkein tärkein.

Junnun laulun salakuljettaja Laitinen joutui vastaavaan tilanteeseen. Toimintaympäristö muuttui. Uusi innovaatio, tutka, muutti Laitisen elämän perusteitaan myöten: ”Tarkka tutka tullimiehen taittoi matkan puolitiehen.”. Nyt Teoston on kyettävä Laitisen lailla löytämään uusia tapoja selvitä perusteellisesti muuttuneessa maailmassa. Tämä tulee vaatimaan uudenlaista ajattelua ja rohkeita päätöksiä. On kyettävä jäsentämään ja ajattelemaan asioita uusista lähtökohdista – luovasti.

Koska järjestömme pääsyvaatimuksena on todennettu luovuus säveltaiteen alalla, uskon jäsenkunnallamme olevan erinomaiset mahdollisuudet ymmärtää myös Teoston kohtaamia uusia haasteita ja mahdollisuuksia luovasti. Kaikessa muutoksessa piilee aina uusien mahdollisuuksien siemen. Tulevaisuus voi olla parempi kuin menneisyys.

teksti: Arto Tamminen

Kulttuuri kuuluu opetusministeriölle

Julkaistu

Mediayhtiöiden ja teknologiateollisuuden isokenkäiset ovat panneet pyörät pyörimään, jotta tekijänoikeusasiat siirrettäisiin opetusministeriöstä kauppa- ja teollisuusministeriöön. Mukana ovat mm. Elinkeinoelämän keskusliitto EK, Suomen Yrittäjät, Teknologiateollisuus, Nokia sekä TeliaSonera Finland.

Asialla ovat etenkin tekijänoikeuksien käyttäjät, joiden pyrkimyksenä on heikentää tekijöiden oikeuksia ja asemaa neuvottelupöydissä. Toisena päätavoitteena on lainsäädäntö, jonka turvin tekijöiltä voidaan mahdollisimman helposti ulosmitata kaikki oikeudet tekijänoikeusteollisuutta harjoittaville yrityksille.

Perimmältään kysymys on siitä, onko tekijänoikeuksien perustarkoitus turvata taiteilijoiden edellytykset uusien teosten luomiseen ja niiden esittämiseen vai valjastetaanko tekijänoikeudet nousevien osakekurssien ja osinkotulojen vankkureiksi. Eli lyhyesti: onko tekijänoikeuksissa kyse kulttuurista vai puhtaasta bisneksestä.

Opetusministeriön toimialaan on perinteisesti kuulunut kulttuuri ja sen osana taiteilijat ja taiteilijapolitiikka. Täten myös tekijänoikeudet ovat olleet osa suomalaista kulttuuripolitiikkaa. Eduskunnassa tekijänoikeudet ovat tämän logiikan mukaisesti kuuluneet valiokuntien työnjaossa sivistysvaliokunnalle.

On toki selvää, että kauppapolitiikan ja teollisuuspolitiikan alueeseen kuuluu myös luova talous. Täten on ollut luontevaa esimerkiksi se, että ktm on tukenut kevyen musiikin vientiorganisaatiota Musexia. Yhteistyö on sujunut hyvin tällä alueella, jossa valtion näkökulmasta ensisijaisena pyrkimyksenä on musiikin vientitulojen kasvattaminen. Hyvin on sujunut myös opm:n, ktm:n ja ulkoasiainministeriön hallinnon rajat ylittävä yhteistyö suomalaisen kulttuuriviennin edistämiseksi.

Mutta kun kehitetään tekijänoikeuslakeja, kyse on usein siitä, miten taloudellista hyötyä jaetaan taiteilijoiden ja teollisuuden välillä sekä oikeudenomistajien ja käyttäjien välillä. Opetusministeriössä taiteilijoiden ääni tulee kuulluksi tavalla, joka turvaa tekijänoikeuksien alkuperäisen tarkoituksen. Samalla taataan oikeudenmukainen tasapaino eri intressiryhmien välillä.

Ison pyörän pyörittäjät haluavat tekijänoikeuksien siirron tapahtuvan seuraavalla hallituskaudella. Samassa yhteydessä kammettaisiin eteenpäin myös työsuhdetekijänoikeutta, jossa tekijänoikeudet kuuluisivat automaattisesti työnantajalle, ellei toisin olisi erikseen sovittu.

Ennen kuin taiteilijat ja taiteilijoiden ystävät astuvat äänestyskoppiin, heidän on hyvä tietää, kumpaan ministeriöön heidän ehdokkaansa ja puolueensa tekijänoikeudet sijoittaisi.

Martti Heikkilä

NOW

Julkaistu

Uusi tekijänoikeuslaki pureskelee tuoreilla maitohampaillaan. Tulostakin syntyy. Maan suurin sanomalehti (HS) käsitteli 19.11. sunnuntainumerossaan laintonta musiikin verkkolevittämistä. Kokosivunjuttu. Mieleeni jäi, että pihvi hienokseltaan kallistui kun kallistuikin tekijän puolelle. Hyvä niin.

Lehden nk. kainalojuttu kertoi parhaan aseen musiikin laitonta verkkokauppaa vastaan olevan laillisten verkkokauppojen perustamisen. Niitä on maailmassa 380 kappaletta. Tätä luettaessa kenties jo enemmän. Suomessa viisitoista. Eräs niistä, NetAnttila kertoi lokakuun lopulla myyneensä vuoden aikana yli 10 000 albumia ja yli 200 000 yksittäistä biisiä.

***

Mikkeliin on suunnitteilla talvinen kevyen musiikin festivaali. Vaikka etelässäkin on jo ensilumi koettu, ovat uuden musiikkijuhlan ennakkotiedot vielä visusti piilossa. Mutta Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry: tä on pyydetty hankkeeseen mukaan. Ilman taloudellisia riskejä. Esillä tulee olemaan elokuvamusiikki, josta ennakkotietojen mukaan suunnitellaan laadukasta seminaaria. Seminaarin toteutuksesta tulee vastaamaan Elvis ry.

***

Musiikkimarkkinoiden nopea muutos ja Euroopan uudet tuulet pitävät tekijänoikeusseurat virkeänä. Jotta työkyky säilyisi terässään myös vastaisuudessa, pohjoismaiset seurat ovat miettineet toimintojensa tehostamista ja kilpailukyvyn turvaamista.

Seurat ajaa kilpailuun myös EU:n komissio, yrittäen ohjata tekijänoikeuksien hallinnoinin muutamalle suurelle eurooppalaiselle alan järjestölle. Onnistuessaan tuo ei tiedä pienille maille hyvää. Tekijänoikeuden hallinnointi on merkittävä osa paikallista kulttuurin tukiverkostoa. Arvoissa painaa luonnollisesti talous, mutta myös kulttuurinen moniarvoisuus ja sen edistäminen. Ei ole se ja sama missä lisensoidaan ja mitä. Musiikin verkkokaupan lupakäytännön tulee muodostua markkinaosapuolten toiminnasta. Ja reiluun kilpailuun Teostokin on valmis.

***

Tulevaisuuden Euroopassa ja maailmalla Pohjoismaat mielletään musiikkimarkkinoilla yhdeksi tehokkaaksi yksiköksi. Pohjoismaiset tekijänoikeusjärjestöt löytäisivät merkittäviä säästöjä yhdistämällä päällekkäiset toiminnat. Hoitamalla keskitetysti nk. ydinprosessit. Onnistuessaan tämä turvaa ja säilyttää myös suomalaisen tekijänoikeu spalvelun. Pitää meikäläiset oikeudenomistajat tyytyväisenä.

Keväällä 2006, vielä Otto Donnerin puheenjohtajakaudella, käynnistyi tekijänoikeusseurojen yhteispohjoismainen NOW (Nordic Way) -projekti, tähdäten merkittäviin säästöihin ja kilpailukyvyn vahvistamiseen. Tavoitteena on markkinoida Pohjoismaat oman alueensa ulkopuolella siten, että ne mielletään yhdeksi kilpailukykyiseksi kokonaisuudeksi. Tämä kaikki kansallisa etuja polkematta. Hankkeessa olivat yksituumaisesti mukana Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska.

Merkittävä keskustelu aiheesta käytiin 7. -8. joulukuuta Nordisk Unionin ylimääräisessä kokouksessa sekä NCB: n hallituksen kokouksessa Kööpenhaminassa. Teoston johtokunta käsitteli aihetta joulukuun puolessa välissä ja toimitusjohtaja Katri Sipilä kertoi hankkeesta myös 14.12. Teoston jäsenkokouksessa.

Pohjoismaisissa tekijänoikeusseuroissa NOW-projektin valmisteluun on käytetty mittava määrä työtunteja ja henkilöresursseja. Myös laadukasta ulkopuolista asiantuntija-apua. Me suomalaiset olemme kantaneet erityisesti huolta siitä, että jatkossakin palvelut kaikissa tilanteissa saadaan suomenkielellä. Tämä on todellisen pohjoismaisen yhteistyön tinkimätön edellytys. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Jani Uhlenius (Selvis 04/2006)

Mediayhtiöiden ja levy-yhtiöiden kustantajakytkyt

Julkaistu

Kustannussopimusta saa toivoa mutta ei vaatia

Ruotsin markkinatuomioistuin on hylännyt sisarjärjestömme SKAP:n vaatimuksen siitä, että markkinatuomioistuin kieltäisi Ruotsin TV4 AB:tä harjoittamasta musiikin kustannustoimintaa. Päätös syntyi äänin 3-1. Eriävän mielipiteen mukaan yhtiöltä olisi pitänyt kieltää kustannussopimusten tekeminen tilausmusiikin yhteydessä. Enemmistön mukaan toivomuksen kustannussopimuksesta saa jatkossakin esittää.

Tekijöiden näkökulmasta päätös ei ole lopputuloksen kannalta paras mahdollinen, mutta eriävän mielipiteen lisäksi markkinatuomioistuimen päätökseen ja koko prosessiin sisältyy yhtä ja toista hyvääkin.

TV4 on kaupallinen tv-yhtiö, jonka suuromistaja Bonnier on myös Suomen MTV3:n pääomistaja. TV4 on 90-luvun lopulta lähtien toiminut myös musiikinkustantajana ja se on Teoston sisarseuran STIM:in kustantaja-asiakas.

Tekijöiden näkökulmasta voidaan sanoa, että TV4 ei kuitenkaan varsinaisesti harjoita minkäänlaista kustannustoimintaa. Kuitenkin yhtiö on vuodesta 1999 lähtien solminut runsaasta 50 teoksesta kustannussopimukset. Kyse on ollut tilausmusiikista, jonka yhtiö on tilannut säveltäjiltä omiin ohjelmiinsa. Se on ollut esimerkiksi tunnusmusiikkia tai taustamusiikkia yhtiön tuottamiin tv-ohjelmiin, joihin säveltäjä on tämän musiikin vartavasten säveltänyt.

Musiikin käyttäjä palauttaa korvauksia itselleen

Ruotsalaisia kevyen musiikin tekijöitä edustava SKAP perusteli vaatimustaan sillä, että TV4 on asettanut ehdoksi kustannussopimuksen ennen kuin se suostuu tilaamaan säveltäjältä musiikkia. Kun TV4 on samanaikaisesti STIM:n käyttäjäasiakas ja maksaa esittämästään musiikista STIM:lle esityskorvaukset, se palauttaa kustannussopimusten kautta kolmanneksen maksamistaan korvauksista itselleen.

Tekijä ei puolestaan saa juuri mitään vastinetta sille, että hän luopuu kolmanneksesta tekijänoikeuskorvauksiaan. Ainoa muodollinen vastine on hallinnollinen, jonka käytännön merkitys on kuitenkin pieni. SKAP:n mukaan tekijä on näissä sopimussuhteissa isoa mediayhtiötä selvästi heikompi osapuoli. Koska TV4 siis ei harjoita varsinaista kustannustoimintaa, vaan pyrkii ainoastaan kustannussopimusten avulla minimoimaan kulujaan, vaati SKAP, että markkinatuomioistuimen tulisi kieltää tällaiset kustannussopimukset kohtuuttomina.

TV4 korostaa omassa vastauksessaan, että tilausmusiikin säveltäjät ovat saaneet täysin vapaasti päättää, tekevätkö kustannussopimuksen vaiko eivät. Vuodesta 1999 lähtien TV4 on tilannut noin 150 teosta ja kustannussopimus on siis tehty vain runsaasta 50:stä.

TV4 korostaa myös, että kyseiset säveltäjät ovat kokeneita ammattilaisia, jotka hyvin tietävät, mistä kustannussopimuksessa on kyse. Monet heistä ovat tehneet kustannussopimuksen useisiin eri teoksiin. TV4 perustelee sopimuksia lisäksi sillä, että yhtiö tarvitsee kattavasti oikeudet tuottamiinsa ohjelmiin. Sopimuksissa on noudatettu STIM: n jakosääntöä ja kustantajan osuus on osassa sopimuksia 25,00 prosenttia, lopuissa 33,33 prosenttia. Lisäksi TV4 on maksanut säveltäjille erillisen tilauspalkkion.

Kohtuuttomat ehdot voidaan kieltää

Ruotsissa markkinatuomioistuin voi lain mukaan puuttua elinkeinonharjoittajien välisiin sopimuksiin, jos voidaan katsoa, että yksi elinkeinonharjoittaja asettaa toiselle elinkeinonharjoittajalle kohtuuttomia ehtoja. Jos markkinatuomioistuin katsoo, että näin on tehty, se voi kieltää kyseistä elinkeinonharjoittajaa enää jatkossa asettamasta tällaisia tai vastaavia ehtoja. Kyseisen lainkohdan tarkoitus on ennen muuta vahvistaa heikomman osapuolen asemaa elinkeinonharjoittajien välisissä sopimuksissa.

Markkinatuomioistuin päätyy 15.11. 2006 antamassaan päätöksessä siihen, että SKAP:n ja TV4:n kirjallisten lausuntojen sekä suullisten todistelujen perusteella ei voida pitää kohtuuttomana sitä, että TV4 tietyissä tilanteissa esittää säveltäjälle toivomuksen kustannussopimuksen tekemisestä. Päätöksessä viitataan myös tekijänoikeuslakiin, jonka mukaan tekijällä on sopimusvapaus luopua tekijänoikeudestaan, kokonaan tai osittain. (Tarkkaan ottaen Ruotsissakaan tekijä ei voi luopua moraalisista oikeuksistaan.)

Eriävä mielipide: sopimusehto ei pelkkä toivomus

Eriävän mielipiteen markkinatuomioistuimen neljästä jäsenestä on jättänyt Per Eklund. Hän muistuttaa ensinnäkin siitä, että TV4 näyttää olevan Ruotsissa ainoa tv-yhtiö, joka käyttää kustannussopimusta sopimusehtona tilatessaan tunnus- ja taustamusiikkia ohjelmiinsa. Siten sillä on myös suhteellisen vahva asema suhteessa tällaisen musiikin säveltäjiin.

Kyseiset säveltäjät puolestaan näyttävät olevan lähes poikkeuksetta yhden henkilön elinkeinonharjoittajia, joille tilauksen saamisella TV4:ltä on suuri taloudellinen merkitys. Eklund arvioikin, että näillä tekijöillä on tyypillisesti heikompi asema suhteessa TV4: ään. Hän kiinnittää huomiota myös siihen, että kyseistä sopimusehtoa ei ole TV4:n sopimuksissa muotoiltu ainoastaan toivomukseksi. Ehdon kohtuuttomuutta ei hänen mielestään muuta se, että kaksi kolmannesta tekijöistä on onnistunut neuvottelemaan tilaussopimuksen ilman kustannussopimusta.

Eklund korostaa myös, että TV4 voi sopia säveltäjän kanssa kaikista tarvitsemistaan tekijänoikeudellisista luvista ilman kustannussopimustakin. Uusista käyttömuodoista voidaan sopia tekijän kanssa myös myöhemmin. Mutta solmimalla kustannussopimuksia TV4 hankkii itselleen oikeuksia, joita se voi myöhemmin myydä tai muulla tavoin hyödyntää taloudellisesti, kun taas tekijä pakotetaan luopumaan kustannusoikeuksista, mikä on tekijälle epäedullista.

Eriävän mielipiteensä lopuksi Eklund tekee sen arvion, että tekijän ja TV4:n välillä ei vallitse osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien välillä kohtuullinen tasapaino ja että asiassa esiintulleet näkökohdat huomioonottaen kyseistä sopimusehtoa kustannussopimuksesta voidaan pitää kohtuuttomana.

ÄKT: levy-yhtiöillä ei pakkokytkentää

Tässä Ruotsissa käsitellyssä tapauksessa on tiettyjä yhtäläisyyksiä toimenpidepyyntöön, jonka Elvis ry teki Suomen kilpailuvirastolle vuonna 1995. Elvis pyysi silloin kilpailuvirastoa selvittämään musiikin kustantamisen ja äänitetuotannon kytkentöjen aiheuttamia kilpailunrajoituksia. Lisäksi Elvis pyysi kilpailuvirastoa ryhtymään toimiin niiden kilpailunrajoitusten poistamiseksi, jotka aiheutuivat siitä, että MTV toimi sekä mediayhtiönä, levytuottajana että kustantajana. (Nyttemmin MTV on luopunut molemmista.)

Tuolloin levy-yhtiöitä edustanut ÄKT totesi vastineessaan, että äänitealalla ei ole hiljaista tai nimenomaista sopimusta, jonka perusteella tuottajat tallentaisivat vain niitä teoksia, jotka sille läheinen kustantaja on kustantanut. ÄKT siis kielsi, että minkäänlaista pakkokytkentää olisi olemassa.

Kilpailuvirasto antoi päätöksensä 31.1.1997. Sen mukaan musiikin kustantamista ja äänitetuotantoa voidaan pitää erillisinä markkinoina, joilla toimivat eri yritykset. Saamiensa tietojen perusteella kilpailuvirasto päätteli, että jotkut äänitetuottajat ovat asettaneet kustannussopimuksen tekemisen edellytykseksi sille, että tietty teos otetaan yhtiön äänitteelle. Tämän jälkeen päätöksessä sanotaan:

”Tällaisen sitovan ehdon asettaminen saattaa äänitetuotannon ja kustannustoiminnan tehtävien erilaisuudesta johtuen olla tietyissä tapauksissa kilpailunrajoituslain 9 §: ssä tarkoitettu vahingollinen kilpailunrajoitus. Koska Kilpailuvirasto ei kuitenkaan ole saanut tarkempaa tietoa yksittäisistä sidontatapauksista ja niitä toteuttaneista yhtiöistä, virasto ei voi tässä vaiheessa ottaa tarkempaa kantaa sitomisen vahingollisuuteen.”

MTV Oy:stä virasto katsoi, ettei sen harjoittamasta kustannustoiminnasta ollut tässä yhteydessä syytä lausua mitään erillistä. Viraston päätöksessä viitattiin myös siihen, että tekijöiden ja kustantajien välisiin sopimussuhteisiin voidaan mahdollisesti soveltaa sopimustoimintaa koskevien säännösten ohella myös lakia elinkeinonharjoittajien välisten sopimusehtojen sääntelystä. Tämän lain mukaan sopimuksissa ei saa käyttää heikomman osapuolen kannalta kohtuuttomia ehtoja. Kohtuuttomien sopimusehtojen kieltämisestä määrää Suomessa markkinatuomioistuin. Aivan samoin siis kuin Ruotsissakin.

Sitomisyritykset tutkintaan

Yksi konkreettinen hyöty niin Ruotsin uudesta päätöksestä kuin Suomen lähes kymmenen vuoden takaisesta päätöksestä on siis se, että alalla toimivat yritykset tietävät, että ne eivät saa pakottaa tekijöitä erilaisten kytkyjen avulla kustannussopimuksiin. Tämä kannattaa myös kaikkien tekijöiden muistaa, olivatpa uransa alussa tai vanhoja konkareita. Yksittäisten mediayhtiöiden tai levy-yhtiöiden sitomisyritykset voidaan tarvittaessa saattaa kilpailuviraston tutkittavaksi ja kohtuuttomille sopimusehdoille voidaan hakea kieltoa markkinatuomioistuimesta.

Vaikka Ruotsissa jälkimmäisessä tapauksessa nyt tulikin hylkäävä päätös äänin 3-1, Ruotsin TV4:ssä ollaan varmaankin nyt entistä valppaampia, että kustannussopimus tilausmusiikin yhteydessä on aidosti vapaaehtoinen eikä minkäänlainen tilaukseen kytketty ehto. Toivomuksen saa esittää, mutta ei asettaa ehtoja.

Ihan oikeassa kustannustoiminnassa ilman epäterveitä kytkentöjä mediayhtiöön tai levy-yhtiöön pakottamiselle ei tietysti ole edes tarvetta. Kustantaja tekee tekijälle tarjouksen, jonka tämä voi vapaasti hylätä tai hyväksyä. Tällaista kustannustoimintaa myös Elvis ry ja SKAP ovat mielellään edistämässä.

Martti Heikkilä (Selvis 04/2006)

”TV4 ei kuitenkaan varsinaisesti

harjoita minkäänlaista

kustannustoimintaa”

”ei voida pitää kohtuuttomana

sitä, että TV4 tietyissä

tilanteissa esittää säveltäjälle

toivomuksen kustannussopimuksen

tekemisestä”

”tekijän ja TV4:n välillä ei vallitse

osapuolten oikeuksien

ja velvollisuuksien välillä kohtuullinen

tasapaino”

Uutta musiikkia jousille

Julkaistu


Konsertin päätteeksi kukitettuina Esa Onttonen,
Veli-Matti Halkosalmi, Jarmo Savolainen ja Heikki Elo.

Konserttitalo Mikaelin Martti Talvela -salissa Mikkelissä kuultiin lokakuun 5. päivänä Mikkelin kaupunginorkesterin konsertti, jossa kuultiin Atso Almilan johtamana viisi uutta kotimaista jousiorkesterisävellystä. 

Mikkelin kaupunginorkesterin ja Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n yhteistyönä syntynyt konsertti muovautui sävellystilausten, kilpailun ja täydentävän valintaprosessin myötä. Tarkempi syntyhistoria on kerrottu Jani Uhleniuksen toimesta SELVIS- lehden edellisessä numerossa (3/06), sekä myös yhdistyksen nettisivujen uutisissa.

Konsertin aloittanut Jarmo Savolaisen kolmiosainen Expanses oli kattauksen vapainta tonaliteettia käyttänyt sävellys, joka oli myös varmaankin esittäjilleen illan vaativin teos. Soittotekniikassa viljeltiin erilaisia (traditionaalisia) jousenkäyttötapoja, ja crescendo/diminuendot olivat vahvoja. Rakenteen suhteen kirjoitin muistiinpanoihini, että ”riittävän lyhyt 1. osa”, mutta toisaalta sitten ”2. osa ehkä jää kesken”. Joka tapauksessa Savolaisen kokemuksella ja näkemyksellä syntyy suvereenin varmaotteista, absoluuttista musiikkia.

Esa Onttonen lähestyi Chains of Mind -teoksellaan jo hieman meditatiivisempia sävyjä. Pitkän g-sävelen soivuutta unisonossa ja oktaaveissa hyödyntänyt sävellys tarpoi hetkittäin jo paikallaan, mutta tavoitti edetessään myös hyvänä kontrastina laulavimpiakin sointuja.

Traditionaalista kolmiosaista rakennetta käytti myös Veli-Matti Halkosalmi teoksessaan Trinity. Pizzicatojen johdattelema alttoviulun lyhyt soolo alussa johti hienon soundin satsiin, josta jatkettiin selkeällä ostinatolla ja teemalla. Toinen osa kasvoi ja laajeni tehokkaasti, ja kolmas osa toimi vastauksenomaisesti hyvin, kruunaten lopun upealla kaarellaan. Kaikenkaikkiaan kokonaisuus nosti sävellyksen illan vaikuttavimmaksi.

Myös Heikki Elo luotti selkeään teemaan ja ostinatoon. Pianeta Distante -teoksessa jousten ylä- ja alarekisterit olivat selkeässä käytössä kautta linjan, ykkösviulujen käydessä jo varsin korkealla. Kokonaisuus oli illan tarjonnasta selvästi “elokuvamaisin”, eikä sinänsä mitenkään huonosti.

Konsertin päätöksenä kuultu Jorma Härkösen Vuodenkierto -sarja oli monin tavoin selkeästi perinteisin sävellys. Neliosaisen teoksen otsikot Ensilumi, Kevään kihahdus, Hunajakäpälä ja Joutsenen kuolema olivat rehellisen kuvaannollisia, sillä juuri sellaista kuultiin. Tulikin nopeasti mieleen, että teos sopii mainiosti myös lapsiyleisölle. Myös teknisesti se sopii oppilasorkestereidenkin soitettavaksi, ehkä ensiosan todella korkeita – mutta toimivia – ykkösviuluosuuksia lukuunottamatta.

Mikkelin kaupunginorkesteri oli kapellimestari Atso Almilan johdolla harjoittanut teokset erittäin hyvään kuntoon, ja esitys oli aivan pientä hetkellistä horjuntaa lukuunottamatta erinomaista tasoa. Konsertti oli orkesterin taholta rohkea veto, mutta yleisöä oli paikalla hyvin. On syytä toivoa, että vastaavanlaista yhteistyötä saataisiin maamme orkesterilaitoksen suhteen muutenkin aikaan. Uutta sukupolvea on niin tekijöiden, esittäjien kuin järjestäjienkin tahoilla.

Pekka Nissilä (SELVIS 04/2006)