Musiikintekijät -logo

Pressana Tasavallan Linnassa

Pressana Tasavallan Linnassa

Ihmisten keskusteluiden kuuntelu ravintoloissa voi olla hauskaa, mutta saattaa myös johtaa yllättäviin lopputuloksiin. Näin kävi Frank Robsonille, kun hän erehtyi lontoolaisten ystäviensä kanssa eräässä pubissa kuuntelemaan tuntemattoman pariskunnan herjanheittoa ja ryhtyi lyömään vetoa siitä, mitä outoa kieltä nämä ihmiset puhuivat. Tästä myöhemmin, yksi asia johtaa toiseen.

Itselleni on nuoruusmuistona jäänyt eräässä pop-lehdessä ollut kuva ja artikkeli otsikoineen: ”Tasavallan Presidentti -yhtye söi rotan”. Nykyään tällaisesta aktista saisi vähintäänkin eläintensuojelijat niskaansa ja syytteen rääkkäyksestä, ei siis orkesterin vaan rotan. Orkesterin protesti kohdistui ilmeisesti keikkojen vähyyteen tai vastaavaan epäkohtaan, eikä ilmeisesti auttanut, koska monien vaiheiden jälkeen toiminta hiipui alkaakseen tosin muutaman vuosikymmenen jälkeen uudestaan ja seesteisemmissä merkeissä. Mutta “Pressan” historiaan erään Bob Azzamin kautta liittyvää ruokateemaa sivutaan myöhemmin.

Suomalaisten pakkomielteenä on ollut aina ulkomaiden valloittaminen; milloin on lyöty mikäkin maa polvilleen, ja missäkin ilmansuunnassa. Oikeita tuloksia on tullut vasta viime aikoina, ei välttämättä siitä johtuen että musiikillisesti asiat olisivat olennaisesti parantuneet, vaan pääsääntöisesti sen takia että myyntipuolen veijarit ovat vihdoin päässeet tehtäviensä tasalle. Frank Robsonille kävi niin kuin muutamalle muullekin ulkomaan henkilölle: hän tuli Suomeen ja loi uran täällä lauluntekijänä ja laulaja- pianistina. Ja vielä maan korkeimman tittelin alla, yhtenä “Pressoista”. Mutta sekin oli lopulta ohimenevä episodi, kunnes yllättäen menneisyys saapui takavasemmalta ja ura yhtenä “Pressana” jatkuu taas. Eli yhtye Tasavallan Presidentti on voimissaan, Frank solistipianisti- säveltäjä-sanoittajanaan. Seuraavassa kuitenkin historiaa, tunnelmia Lontoon ajoilta ja Suomesta myöhemmin myös…

Olet siis Lontoon poikia, alun perin. Mistä päin noin tarkalleen ottaen?

– Leyton, Itä- Lontoo. Suurin osa nuoruudesta kului siellä.

No, mutta tämähän onkin valaisevaa. Leyton. Kaikkihan tuon verran Lontoota tuntevat.

– Iso kaupunki. Soittamaan aloin ihan pikkuskidinä, kuusi-seitsemänvuotiaana. Klassista ja yllättäen kyllä jazzia vähän niin kuin fifty-fifty. Oli sellainen soitonopettaja joka diggasi yllättävää kyllä jazziakin. Puolet tunnista vedettiin perinteistä ja sitten hän antoi vapaat kädet, sain valita minkä biisin haluaisin opiskella. Ensimmäinen oli Dave Brubeckin Take five (säv. Paul Desmond). Se olikin kai ensimmäinen jazz-biisi josta tuli miljoonahitti. Hyvä opettaja. Tämä oli siis viisikymmentäluvulla vielä. Innostuin kovasti.

Silloin ilmeisesti Lontoossakin jazz oli aika ”populaarimusiikkia”, siis ennen rockia ja poppia?

– Joo, opiskeluaikana oikeastaan sekosinkin jazziin. Charing Crossilla oli hyviä levykauppoja. Erityisesti yksi vanha, josta kävin etsimässä levyjä, nimenomaan jenkkilevyjä. Vaikka en ole puhaltaja niin innostuin fonisteista, Lester Young ja kaikki ne muut. Miles [Davis], eli yleensä puhaltajat viehätti. Ehkä sen takia olen aina halunnutkin tehdä ison bändin kanssa, paljon blosareita… rakastan niitä. Se komplimoi täydellisesti bändiä…

Klassista ja jazzia sekaisin. Siinähän menee helposti sekaisin. Missä vaiheessa alkoi sitten tämä pop-rockjuttu lyödä läpi? Ilmeisesti skiffle oli kuitenkin vähän liian simppeliä? Tai Cliff Richard…

– No se oli kyllä vähän liian sweet, makeaa… tuli sitten ihan viiskyt- ja kuuskytluvun taitteessa hankittua ensimmäinen levy, tai parikin. Mulla on olemassa vieläkin savikiekkona [muinainen formaatti] ne, siis Buddy Hollyn That’ll be the day (J. Allison-B. Holly-N. Petty) ja sitten Bill Haleyn Rock around the clock (J. de Knight-M. Freedman). Siitä se lähti. Eddie Cochran myös. Englannissa ei oikeastaan ollut paljon mitään, nämähän tuli jenkeistä. Sitten alkoi tuli pikkuhiljaa Beatles, Rolling Stones, Kinks ja Who ja muuta. Kierto kääntyi toiseen suuntaan.

Eli alkoi ”britti-invaasio” Amerikkaan. Sokeripulla- laulajat jäi pois…

– Just näin. Tai ei ne jääneet, tulivat vaan nämä muut. Jos tutkii näitä Stoneseja ja muita, niin niillä oli aika paljon tämä jenkkien blues-perinne. Stoneshan oli bluesbändi alun perin. Vaikka nousikin suosioon.

Niin, bluesbändi jossa oli, ja on jazz-rumpali…

– Nimenomaan näin. Mun ensimmäinen bändi oli Sons of Mad, usko tai älä. Meillä oli manageri joka yritti kovasti; oli ehkä hieman deekiksellä, mutta teki kovasti hommia. Onnistuikin aika hyvin. Säestettiin paljon ihan kovia nimiä. Oltiin muun muassa 1967 keväällä ”Seitsemän ja puoli” -klubilla [ilmeisesti 7 and Half] lämmittelemässä yhtä Jimi Hendrixiä. Tunsin nämä jätkät sen bändistä, siis Noelin (Redding, basso) ja Mitchin (Mitchell, rummut). Mitch oli ehkä yksi eniten käytettyjä studiorumpaleita siihen aikaan, ja Noel soitti kitaraa. Muutti sitten bassoon, kun he menivät haastatteluun jonka Chas Chandler oli järjestänyt tuotuaan ”yhden mustan kitaristin” Jenkeistä. Melody Makerista [musiikkilehti] katsottiin näitä ilmoituksia, kun istuttiin jossain pubissa: ”ahaa, kato joku Hendrix tarttee basistin ja rumpalin… outo nimi.” Nämä meni sinne auditioniin, pääsi läpi, ja loppu onkin heidän osaltaan historiaa.

Kuinka sitten tämä oma bändi?

– Niin kuin sanoin, se oli kvartetti, säestettiin paljon tyyppejä, kierrettiin välillä Euroopassa [ilmeisesti Englanti ei siihen aikaan ollut Euroopassa…]. Soul-musaa aika paljon, se oli kanssa kova sana siihen aikaan. Kun tulin Suomeen eka kerran, oli kuin vähän kivikauteen olisi hypännyt, ei täällä niistä biiseistä tiedetty mitään…

Jos vielä kuitenkin Lontoosta… what was happening?

– Lontoo oli aika kiinteä musiikkiyhteisö. Oli kaikenlaisia, noiden mainittujen lisäksi Small Faces ja muita. Paljon keikkoja, pubeissa monen tyyppisiä jameja, jengi tunsi aika hyvin toisiaan. Pieni sisäpiiri. Muualta maasta tietenkin kaikki päätyi vähän niin kuin sinne… Manchesteristä tuli esimerkiksi Spencer Davis Group, jossa oli nuori Stevie Winwood. Ne treenasi meidän olohuoneessa… naapurin iloksi. Äänitettiin myös jotain biisejä. Sons of Mad’in kanssa lähdettiin sitten Eurooppaan.

Oho. Kaikenlaista ryhmää.

– Elton Johnin kanssa oli sama duunipaikka.

Jaaha. Että missä?

– Se oli Mill’s Music, musiikkikustantaja Denmark Streetilla. Alakerrassa oli muuten se sama studio jossa Hendrix teki sitten ekan oman levynsä. Elton [eli siihen aikaan vielä Reginald Dwight] oli niin sanottu musical director, eli hän kävi läpi materiaalia jota jengi sinne lähetti, hän sitten arvioi niitä ja funtsasi kenelle ne voisi sopia. Erittäin hyvä pianisti jo silloin. Lopetti sitten duunit siellä ja lähti Long John Baldryn (60-luvun brittiblueslaulaja, joka mm. levytti 1967 Tony Macauleyn ja John MacLeodin tekemän ykköshitin Let the heartaches begin, jonka taas myöhemmin juttuun liittyvä laulaja Eero Raittinen teki 1969 suomeksi Jyrki Lindströmin antamalla nimellä ”Olen yksin”) kosketinsoittajaksi Pariisiin, ja se siitä sitten.

Ilmeisesti tuollainen duuni oli hyvä praktiikka saada kokemusta biisien tekemisessä ja muutenkin, jos ideat meinaa loppua. Vaan eihän tuolta kai ihan heti loppunut… Mitäs itse teit?

– Mä myin nuotteja. Lähettelin niitä tukusta ympäri maata. Ihmiset tilasivat. Tein itsekin jo silloin biisejä, ja tarjoilin niitä. Muutama biisi meni läpi, mutta ei silloinkaan isoista rahoista voinut puhua. Denmark Street oli Lontoon Tin Pan Alley eli tapahtumien keskus, vaikka olikin lyhyt katu. Siellä oli hyvä seurata mihin suuntaan homma oli aina menossa. Soitin myös joitain sessioita. En nyt jaksa muistaa näitäkään nimiä. Rahajutut ei kuitenkaan olleet mitään ihmeellisiä. Tietenkin biisistä sai jotain, kun teki kustannussopimuksen, joku prossa se oli. Saattoi olla fifty-fiftykin, neuvottelukysymys siihen aikaan. Ilman diiliä ei oikein päässyt siihen aikaan levylle. Studioissa soittaessa taas oli kertaliksa, joku viisi puntaa sessio, ja se oli siinä, that’s it. Ei mitään gramexhommia siihen aikaan, eikä teostojuttuja. Tekijöille tuli kuitenkin levymyynnistä ja nuottimyynnistä tämä prossa. Levyjä myytiin, mutta nuottimyynti oli myös aika kovaa silloin. Soittajat ei saaneet mitään muuta vaikka levy olisi ollut miten iso hitti, joka soi radiossa ja televisiossa.

Niin, tulee mieleen esimerkiksi Whiter shade of pale (G. Brooker-K. Reid), Procol Harum -hitti, jonka rummut soitti sessiomies, kun popparirumpali oli liian pökerryksissä. Sai sen viisi puntaa. Rallihan kaikaa edelleen eetterissä. (Ilmeisesti tämä rumpali sai myöhemmin jotain kompensaatiota, ja nykyään kai myös gramexeja).

– No, muistatko The Hollies -yhtyeen? Niiden rummut soitti juuri Mitch Mitchell. Oma rumpali oli aivan hirveä, ei pysynyt taimissa, ei voinut käyttää studiossa. Mitch pysyi taimissa ja soitti ne biisit…

No, miksi piti sitten näin mielenkiintoisista kuvioista Suomeen tulla?

– Se onkin tarina. Olen varmaan kertonut joskus, mutta kerrotaan nyt uudestaan. Istuttiin lauantai-iltapäivänä jossain pubissa, johon kokoonnuttiin aina kun oltiin lähdössä keikalle, siis baaritiskillä kundien kanssa. Jossain lähipöydässä istuu jengiä joka vähän kännissä puhuu isompaan ääneen. Alettiin siinä kundien ja baarimikon kanssa miettiä, nämä ihmiset kun puhuivat jotain käsittämätöntä kieltä, että mistähän maasta ovat peräisin… Ei kukaan saanut selvää, paljon arvauksia eri maista. Kaikki väärin. Sitten yksi näistä tyypeistä löi nyrkin pöytään ja nousi pystyyn ja karjaisi: ”Jumalauta! Saatana! Perkele!”, pää ihan punaisena. Oli suuttunut tyttöystävälleen. Jopa baarissa olevat irlantilaiset hiljentyi. Se ei ole vähän. Sitten se tyyppi istui alas ja homma oli ohi. Seurustelu jatkui. Siinä vaiheessa oli pakko mennä kysymään mistä ne oli kotoisin. No, Suomesta tietenkin. Missä se on? Jossain Grönlannin takana, mä ymmärsin selityksestä. Ei ihan Venäjällä. Istuttiin siinä sitten ja meistä tuli hyviä ystäviä. Sitten me lähdettiin bändin kanssa Euroopan rundille ja päädyttiin Ruotsiin, jossa bändi yllättäen hajosi. Mulla oli rahaa taskussa ja soitin Suomeen tälle pariskunnalle.

Slow boat to Helsinki?

– Joo, joskus kuuskytseitsemän tapahtui tämä. Vähän niin kuin turistin ominaisuudessa tulin kehiin. Tämän pariskunnan kautta sitten tutustuin piireihin. Ateneumin takana oli silloin pieni kuppila. Siellä törmäsin tällaisiin jätkiin kuin Nikke Nikamo (kitara) ja Raikka Rautarinne (rummut). Niillä oli Creatures-bändi juuri hyytynyt. No, mennäänkö treenaamaan? Siitä vaan. Jossain vaiheessa opetin Berlitzin kielikoulussakin, rahaa piti saada. Sitten perustettiin Mosaic. Kirkalle, joka oli silloin vielä messissä, löi sooloura päälle ja se lähti sitten aika nopeasti omille teilleen. Sitten vuoden verran kierreltiin Mosaicilla ympäri ämpäri. Sitten seuraavana keväänä Hasse Walli (kitara) soitti ja sanoi että olisi tällainen juttu kuin Blues Section. Jim (Pembroke) oli pois nyt bändistä. No, tehtiin yksi single ja kierrettiin taas kesä, hyvällä bändillä. Sitten sekin bändi hajosi, Pekkis [Pekka Sarmanto, basso] ja Koivistoinen [Eero, saksofonit] halusi soittaa jatsia. Ajattelin että, aha, tämä maa on nyt nähty, kiitos Suomi, ja lähdin sitten himaan. Olin siellä vuoden.

Melkein selvisit ”Euroopasta” kuiville…

– Joo. Tuli kuitenkin kirje Suomesta. Måsse Groundstroem (basso) kirjoitti, että tule tänne, uusi bändi tarvii solistin. Soitin silloin kuusi iltaa viikossa pubeja, yhden panimon leivissä, triolla blues-kamaa. Sanoin että joo, muutamalla ehdolla. Jos löytyy A: työlupa ja B: asunto. Alkajaisiksi. Tuli tieto että työlupa on haussa ja muukin järjestyy kyllä. Lähdin tulemaan, ja pääsin laivalla Göteborgiin asti, kunnes pysäytettiin ja ruotsalaiset poliisit meinasi heittää takaisin Englantiin. Soittelin sieltä Suomeen että mitä tehdään. Työlupa oli haettu ja myönnettykin mutta ei vielä virallisesti…. Jäin suomalaisten viranomaisten vastuulle ja pääsin matkustamaan Ruotsin läpi. Leksa Heinonen [manageri] Finnshowsta järkkäsi työluvan sitten siitä eteenpäin. Se oli aina kolme kuukautta kerrallaan, aika pitkään, kunnes uskottiin että en ole roisto, ha-ha…

Tiukka meininki?

– Erittäin tiukka ja tarkka. Sitten Pressa lähti käyntiin, ihan kybällä heti alusta asti. Kuuskytyhdeksän tehtiin ekat levyt Lovelle [Records, levy-yhtiö], single Obsolete machine, ja LP myös. Keikkoja alkoi olla heti, ja yhtenä anekdoottina se, että kun piti lähteä rundille, niin Jukka [Tolonen, kitaristi] oli kirjoittamassa ylioppilaaksi, joten tarvittiin tuuraajaa. Saatiin hommaan sitten eräs Jukka Hauru [nykyinen kriitikko, tuolloinen kitaristi-säveltäjä]. Toinen levy tehtiin Tukholmassa, Bob Azzam -niminen kundi, kansainvälinen ”ihmemies”, innostui meistä ja tuotti LP:n siellä, EMI-yhtiölle. Hän oli kovasti innostunut varsinkin biisistä I Love You Teddy Bear (M. Groundstroem-F. Robson), se näki siinä ilmeisesti hyvinkin kaupallista potentiaalia. Se kappale oli jo ekalla levyllä, mutta siitä piti tehdä niin kuin lyhyempi versio, joka olisi myyvämpi.

Anna Hanskihan (laulaja) teki siitä jonkun verran myöhemmin version suomeksi (san. I. Puukko), että kyllähän siinä jotain sen suuntaisia elementtejä kai oli… Mainittakoon tähän väliin, että vuoden 1970 Suosikki- lehdessä Azzamia luonnehdittiin ”lukuisten pahojen juorujen, mutta myös suurten kehujen mieheksi”. Bändi itse suhtautui samassa jutussa ajan vaatimalla optimismilla mahdolliseen kaupalliseen menestykseen: ”… Azzam toivoo että tältä kiekolta voisi löytyä kamaa josta tulisi hitti singlelevynä. Luultavasti näin onnellisesti ei kuitenkaan tule käymään.” Libanonilainen Bob Azzam oli tullut Euroopassa tunnetuksi jo vuonna 1960, tehtyään oman version useasti versioidusta egyptiläisestä kansanlaulusta Mustapha. Se oli ollut mannermainen suurmenestys. Mainittuun Pressan kappaleeseen sen ehkä yhdistää Azzamin oma sanoitus, joka samalla tavalla hieman banaalisti sivuaa rakkausteemaa, kertoman mukaan kolmella kielellä, näin englanniksi: ”Darling, I love you, I adore you – like tomato sauce!” Myöhemmin hän jatkoi kulinaarilinjalla ja teki myös kappaleen Fais – moi du couscous, cheri eli ”Rakkaani, tee minulle couscousia”.

Ehkä Azzam oli kuullut jostain Pressan eksoottisista ruokailutottumuksista…

– Niin kai sitten, ehkä siinä oli. Azzam oli kova kauppamies. No, se toinen levy tehtiin Tukholmassa Metronomen studiossa. Sehän oli ihan toista luokkaa kuin silloin sinänsä ihan hyvä Finnvox täällä. Täällä oli kuitenkin vain neljä raitaa. Ruotsissa oli hienosti 16 raitaa ja juuri tulleet uudet koneet, ihan viimeisen päälle ja tämä sama kundi (Michael Tretow), joka teki sitten Abban jutut. Oli erittäin hyvä tehdä levyä. Tuottaja Azzam oli itse yökerhossa soittamassa, äänitykset alkoi kuitenkin aina kello 9 aamulla. Minun piti elää hyvin tervettä elämää, että ääni olisi aamulla kunnossa. Ei kun nukkumaan aikaisin.

Eka ja toka levy olivat aika pitkälle sinun ja Måssen kirjoittamia. Kolmannellahan et (josta sattuneesta syystä myöhemmin) ollutkaan enää mukana.

– Jukkahan teki siinä välissä soololevyn, sinne varmaan upposi aika paljon sen materiaalia. Junnu [Aaltonen, saksofonit, huilu] lähti siinä vaiheessa, Pökerö [Pekka Pöyry, saksofonit, huilu] tuli mukaan. Sillä oli paljon hyviä ideoita sovituksiin, hän vaikutti kovasti musiikkiin. Muun muassa sellainen biisi kun Tell Me More, sinänsä simppeli mun tekemä juttu, siihen Pöyry teki ihan uskomattomia, soitti Jukan kanssa sellaisen unisonojutun. Ihan pois sävellajista, mutta palautui sitten siihen luontevasti takaisin, aivan nerokasta. Vähän vaikea selittää, se pitää kuunnella. Ylipäänsä, siihen aikaan oli aika hyvä meininki, ruotsalainen toimisto EMA hoiti meidän asioita Ruotsissa. Se oli professionaalia hommaa, ne myi meille hyvät turneet. Suomessa oli ollut näitä ensimmäisiä Ruisrockeja, soitettiin siellä ennen Jeff Beckiä (kitaristi), ja tämä EMA:n jätkä Thomas Johansson kuuli meitä ja pyysi rundille. Hyvin järjestettyjä, verrattuna suomihommaan. Jopa rahaakin siitä tuli, mikä oli hämmästyttävää… ja sitten takasin Suomeen, pohjoiseen…

Kunnes…

– Joo, Vesa [Aaltonen, rummut] ja Jukka olivat olleet Eero Raittisen yhtyeessä aikaisemmin ja niillä oli tällainen kuningasajatus, että homma toimii paremmin Eeron kanssa. Tai siis nehän päätti tämän asian. Tavallaan sain potkut. Ja käytännössä tietenkin myös. Jälkeenpäin asianosaiset ovat olleet asiasta montaa mieltä, siis oliko se hyvä ratkaisu. Tai että se oli suuri virhe. Bändihän lähti uudella kokonpanolla sitten Englantiin ja siellä Eero sai kovaa kritiikkiä. Ääntäminen ja muuta… Itse olen sitä mieltä että Eero oli ja on tietenkin edelleen hieno laulaja, mutta se materiaali ei ollut Eeron matskua.

Joskus takavuosina juttelin Eeron kanssa tästä aiheesta ja hän valitteli, että esimerkiksi sävellajit olivat aika pahoja, liian korkeita tai sitten matalia. Laulajan painajainen. Mutta niitä ei kai voinut vaihtaa, koska ne perustui kitaralle sopiviin sävellajeihin. Paljon vapaita kieliä. Että näillä ehdoilla mentiin…

– Pitää varmaan paikkansa. Tuohon ei varmaan paljon kiinnitetty huomiota. Ilmeisesti Eerolla ei ollut sananvaltaa siihen asian. Itsehän pystyin aina transponoimaan omat biisini sopiviksi, jos tarvitsi. Mutta asiat meni niin kuin meni.

Sitten…

– Aloin tekemän soololevyä PSO:lle (levy-yhtiö). Oli kuitenkin sen verran nimeä että pääsi tekemään. Käytin siinä paljon puhaltajia, Paroni (Paakkunainen, multipuhaltaja) Tom Bildo (pasuuna), Mircea Stan (pasuuna) ja muita. Esa Kotilainen (koskettimet) soitti ensimmäistä kertaa minimoogia (syntetisaattori) levylle ja sillä rataa. Tokalla levyllä oli Hurmerinnan Sami (kitara) sovittajana mukana. Olin jo siihen aikaan siirtynyt päivätöihin Fazerille (musiikkikauppa), vaimo oli tullut kuvaan ja lapsikin, piti tienata leipääkin. Kuulin kun Sami kokeili kitaroita osastolla ja huomasin että kundi osaa soittaa. Pyysin sitä kitaraan ja sitten myös arraamaan. Samoja blosareita kuin edellisellä, koska niin kuin kerroin, rakastan puhaltimia. Sitten oli lukemattomia erilaisia virityksiä: Frank Robson Band, Dopplerin Ilmiö, ja kaikkea muuta… mutta Fazerilla olin päivähommissa. Got to live, niin kuin sanotaan…

Näinhän James Brown vastasi kun häneltä kysyttiin syytä kohtuuttomiin liksavaatimuksiin… Mutta, elämä Suomessa. Sanoituksia muille, englanniksi, aloit myös vääntämään. Konttorihommaa…

– Joo, muun muassa Kassu Haloselle [säveltäjä], ja kaikille muillekin niitä tarvitseville. Kaikenlaisia euroviisuvoittajia piti kääntää, ulkomaiden valloitusta varten. Pari kertaa pyydettiin itse kisaankin, Irina Milanille Song for a Dove (1973) ja sitten Marjo-Riitta Kerviselle kanssa… Myöskin näiden käännösten myötä tuli laulun “koutsausta”, eli ääntämisen opettamista studiossa eri artisteille. Aika hikistä hommaa, useasti. Vähän niin kuin silloin Berlitzin kielikoulussa, ei mennyt se praktiikka hukkaan…

– Ha-ha. Mutta nyt, viimeisin soololevy on siis Back in Business, muutaman vuoden takaa. Itse asiassa aika monen. Pitäisi alkaa tekemään uutta. Iso bändi taas taustalle. Mutta saamme nähdä.

Tasavallan Presidentti on kuitenkin kovasti aktivoitunut, ja alkuperäisellä kokoonpanolla. Tosin Måsse on jättäytynyt pois ja mukana on Häkä Virtanen (basso) jonka voi oikeastaan laskea virkavuosistaan johtuen melkein alkuperäiseksi? Ovatko vuodet haalistaneet kengänkuvat?

– Tämä uudestaan aloitus tapahtui alun perin -95, yllättäen Ruisrockiin. Ne halusi juhlavuoteen alkuperäisiä bändejä. Eikä ollut mitään bad feelings, after all these years.. Siellä oli Eerokin mukana. Mutta sen jälkeen alkoi tulla kaikenlaisia tarjouksia ja pikkuhiljaa aktivoiduttiin enemmänkin. Ekaksi tehtiin live-levy, jossa oli vanhaa materiaalia. Viime vuonna tehtiin oikea uusi levy ja siihen uudet biisit. Mä tein suurimman osan, sävelet ja sanat ja Jukka pari. Vanhaan Jukan Last Night -kappaleeseen mä tein sanat. Voi kai laskea uudeksi? No, mielenkiintoista on se että kundit osaa soittaa entistä paremmin. Kaikki on kuitenkin olleet ammattilaisia koko ajan. Energiaa on hirveästi, vaikka se on toisenlaista kuin nuorena.

Energia on muuttunut toiseen muotoon?

– No, näinkin voisi sanoa, joo. Still struggling…

Elämä on taistelua. Presidentti- instituution kannattajana vuoden 2006 kohokohta oli tietenkin se, että myös Frank ja Jukka nähtiin Linnan juhlissa, niissä oikeissa. Ja tietenkin ihan ansiosta, niistä pitkältä matkalta kertyneistä. Ajat ovat muuttuneet. Rockista on tullut salonkikelpoista. Kauppa- ja teollisuusministeriö kohdentaa luovasti resurssejaan, saamme kuulla virallisia lausuntoja jotka tähtäävät harkitusti tulevaisuuteen. Nuorison ”ajanvietteestä” on tullut keski-ikäisten kulttuuria. Kuvaavasti eräs toimittaja Helsingin Sanomissa muisteli kuinka vaikeata oli 1970-luvulla saada lehteen edes pikku-uutista laulaja Elvis Presleyn kuolemasta. ”Joku Elvis on kuulemma kuollut” oli toimituspäällikkö kommentoinut nauruaan pidätellen kollegoilleen. No, ajat ovat muuttuneet, mutta miten laulut? Poliitikkoja mukaillen, se mitä tulevaisuudessa kenties tapahtuu, jää kuultavaksi. Loppuun kuitenkin tarina. En tiedä onko tämä seuraava anekdootti Frankin vai hänen seuraajansa Eero Raittisen ajalta yhtyeessä, ja onko se edes totta, yhtäkaikki, voisi hyvin ollakin. Se kertonee kuitenkin Pressan merkityksestä ja sen painoarvosta aikanaan, silloin kun nuorisomusiikki oli villiä ja vapaata ja [Mauno] Koivisto ministeri vain. Tai pankinjohtaja.

Ylioppilasteatterin sen aikainen johtaja, nykyinen kansainvälinen laulutaiteilija Arja Saijonmaa oli saanut viestin, että Tasavallan Presidentti haluaisi tulla seuraamaan teatterin esitystä. Tämä aiheutti tietenkin hieman ylimääräistä touhua, eihän tällainen jokapäiväistä ollut. Suuri olikin Urho Kekkosen ja hänen adjutanttinsa hämmästys, kun heille saapuessaan oli varattu eturivistä peräti viisi tuolia!

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 1/2007

Selaa lehden artikkeleita