EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

KIROSANA NIMELTÄ HYVITYSMAKSU

Tekijä: Mysteerio

KIROSANA NIMELTÄ HYVITYSMAKSU

Julkaistu


Markus Nordenstreng
Kuva: Markku Mattila

”Kansa raivona uudesta maksusta”

”Kasettimaksu pilveen?”

”Hyvitysmaksuehdotus on valmiiksi vanhentunut”

”Kasettimaksun pojan paluu”

”Suomeen ehdotetaan uutta kulttuuriveroa”

Hyvitysmaksu puhuttaa jälleen suomalaisia, ainakin jos verkkomediaa on uskominen. Syykin on selvä. Markus Leikola esitti opetusministeriölle toukokuun alussa paljon keskustelua aiheuttaneen kolmipistemallinsa, joka on nyt virkamiesten ruodittavana. Hyvitysmaksun selvitystyö kirjattiin hallitusohjelmaan ja kulttuuriministeri Arhinmäki on ajanut uudistamista aktiivisesti. EU:n jäsenenä Suomi on velvoitettu keräämään yksityisestä kopioinnista reilu hyvitys tekijöille myös tulevaisuudessa.

Mediatalot kritisoivat tuoreeltaan Leikolan hyvitysmaksumallia. Hyvitystä kun alettaisiin kerätä myös esimerkiksi Helsingin Sanomien maksullisista verkkopalveluista ja lehtitilauksista.

En itsekään ollut alunperin järin innoissani vuonna 1984 Suomeen lanseeratun kasettimaksun eli nykyisen hyvitysmaksun jatkamisesta. Olin elänyt toivossa, että paljon parjatusta maksusta olisi suosiolla luovuttu ja tarvittava 10-15 miljoonan euron suuruinen kompensaatiopotti olisi saatu vihdoin kirjattua valtion budjettiin.

Selvitettyäni asiaa perinpohjaisemmin alkoi käydä selväksi, että suoraan valtion kassasta hyvitystä tekijöille ”näinä vaikeina aikoina” tuskin olisi luvassa. Budjettimalli toteutuisi nyt ainoastaan siten, että hyvitysmaksu sisällytettäisiin kulttuuriministeriön nykyiseen, jo valmiiksi leikeltyyn kehysbudjettiin. Tämän seurauksena suomalainen kulttuurielämä käytännössä häviäisi yli 10 miljoonaa euroa vuodessa. Ei kuulosta hyvältä.

Myöskään YLE-veron kaltainen malli ei kuulemma tulisi kysymykseen, vaikka yhtä kansalaista kohti kyseessä olisi vuositasolla vain muutaman euron suuruinen vero. Syy tähän: Poliittinen tahto puuttuu.

Viimeisenä vaihtoehtona on väläytelty hyvitysmaksupottia vastaavan summan korvamerkitsemistä tulevan taajuushuutokaupan loppusummasta, jonka suuruus on minimissäänkin 100 miljoonaa euroa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tätä rahaa kärkkyy jo valmiiksi liian monta ottajaa, ja valtio kieltäytyy siksi sen korvamerkitsemisestä yhtään mihinkään tarkoitukseen.

Ainoaksi realistiseksi vaihtoehdoksi näyttäisi siis muodostuvan uudenlainen hyvitysmaksujärjestelmä. Kävin kuulemassa Leikolan mietteitä esittämästään mallista huhtikuussa säätytalolla. Pienoiseksi yllätyksekseni esitys oli todella perusteellisesti laadittu ja hyvin argumentoitu. Pääkohdiltaan malli vaikutti ainakin ensimmäisellä silmäyksellä kaikille osapuolille entistä selvästi reilummalta. Siinä oli huomioitu vanhan hyvitysmaksumallin suurimmat sudenkuopat ja epäkohdat sekä uusi tekniikka.

Pähkinäkuoressa Leikolan ideana on madaltaa hyvitysmaksun prosentuaalinen taso mahdollisimman alas ja laajentaa sen piiriä huomattavasti entistä kattavammaksi. Hyvitysmaksua ei enää perittäisikään vain itse kopiointivälineistä, vaan myös esimerkiksi verkon pilvipalveluista. Byrokratia laskettaisiin minimiin ja hyvitysmaksun suuruus vakiintuisi Leikolan mallissa 10-15 miljoonan tietämille vuodessa.

Ongelmakohtia toki on edelleen. Miten oikeuttaa hyvitysmaksun kerääminen sellaisistakin palveluista, joilla ei ole juuri mitään tekemistä kopioinnin kanssa? Kriittisissä puheenvuoroissa on korostettu, että tässä suhteessa hyvitysmaksu muistuttaa enemmän veroa kuin maksua. Leikola esittää toistaiseksi ainoastaan kotimaisten pilvipalveluiden saattamista hyvitysmaksun piiriin, mistä suomalaiset alan yrittäjät eivät ole ymmärrettävästi mielissään. Toisaalta uusi malli estäisi nykyisen kaltaisen kaupan vääristymän esimerkiksi kovalevyjen osalta, joissa hyvitysmaksun prosentuaalinen osuus on tällä hetkellä huomattava.

Tutkiessa hyvitysmaksuasiaa objektiivisemmin tajuaa kuitenkin nopeasti, että median skuuppimaisesta uutisoinnista huolimatta kyse on kansantaloudellisesti ja elinkeinoelämänkin kannalta nappikaupasta. 0,5-1 prosentin hyvitys tekijöille tuskin johtaisi tuntuviin tilaajakatoihin Sanomatalossa tai TeliaSoneran suunnalla. Ja tuskinpa Nokian alamäkikään olisi tulevaisuudessa selitettävissä sillä, että sen puhelimista perittäisiin Suomessa alle prosentin suuruista hyvitysmaksua.

Hyvitysmaksudebatissa periaatteet ovat jo pitkän aikaa jyränneet pragmaattisen järjenjuoksun. Harva tämän taloudellisen suuruusluokan asia on puhuttanut yhtä paljon suomalaista yhteiskuntaa. Tragikoomisesti hyvitysmaksudraama päätyi jopa Helsingin katukuvaan effiläisten lanseerattua viime joulukuisen banderollikampanjansa.

On valitettavaa, että hyvitysmaksu on ajanut suomalaiset it-osaajat ja kulttuurintekijät törmäyskurssille. Näinä aikoina teknologia ja kulttuuri kun ovat riippuvaisempia toisistaan kuin koskaan aikaisemmin.

Jääräpäisyydestä ei voida syyttää aina pelkästään pelin toista osapuolta. Meitä tekijöitä edustavien tahojen kykenemättömyys rakentavan dialogin synnyttämiseen vastapelureiden kanssa tuli viimeksi esiin tiskijukkien ja TTVK:n välisessä kärhämässä. Voidaan myös perustellusti kysyä, miksi tekijäpuoli ei lobbaillut budjettirahoitusvaihtoehdon puolesta vuosituhannen alussa kun Suomella meni lujaa ja valtion rahaa olisi ollut tarjolla.

Samalla tulee kuitenkin muistaa, että tekijänoikeusjärjestöt ovat meidän tekijöiden edunvalvojia. Toisin sanoen ne toimivat – ainakin teoriassa – juuri niin kuin me tekijät haluamme niiden toimivan. Meillä muusikoillakin on näin ollen peiliin katsomisen paikka.

Useat tuntemani musiikintekijät – joista kaikki ovat Teoston ja Gramexin asiakkaita, osa myös jäseniä – kritisoivat välillä kärkkäästikin sosiaalisessa mediassa tekijänoikeusjärjestöjen toimintaa, muun muassa hyvitysmaksuasiassa. Kriittisiä puheenvuoroja ei ole kuitenkaan käyty esittämässä järjestöjen kevätkokouksissa. Samat tekijät vastaanottavat silti auliisti Teoston ja Gramexin tilityksiä ja useat hakevat vieläpä levyilleen ja kiertueilleen pitkälti hyvitysmaksuista koostuvia tukia ESEKistä ja LUSESista. Tällaisessa toiminnassa ainakin itse olen haistelevani lievää epäjohdonmukaisuutta.

Olisi väärin väittää, että dialogin puute rajoittuisi Suomessa ainoastaan yksityiseen kopiointiin tai tekijänoikeuksiin. Samanlaista regressiivistä eipäs–juupas-kädenvääntöä käytiin hyvin näyttävästi vuosi sitten eduskuntavaalien ja niitä seuranneiden hallitusneuvotteluiden yhteydessä. Taitaa olla niin, että suomalaiset eivät osaa väitellä asioistaan, ainakaan rakentavasti. Syyt lienevät syvällä härmäläisessä luonteessa ja kansanperimässä.

Toisaalta, samasta Suomen kansasta on noussut Martti Ahtisaaren ja Pekka Haaviston kaltaisia kansainvälisesti tunnustettuja rauhanvälittäjiä. Näiden miesten neuvoja ja neuvottelutaitoja kaivattaisiinkin nyt kipeästi selvittämään hyvitysmaksujupakka.

Ehkäpä ihan ensimmäiseksi voitaisiin hylätä hyvitysmaksu-termi, joka näyttää tuottavan keskimääräisen veronmaksajan mielessä lähes yhtä suurta mielipahaa kuin tv-lupamaksu tai tarkastusmaksu konsanaan.

Markus Nordenstreng

Lihava leidi laulaa

Julkaistu

Kaivopuiston terassi. Kaksi hahmoa sikarit suupielissään.

Pöydällä pitkäjalkaiset lasit täynnä poreilevaa juomaa.

Kevät leijuu silmiin. Pölyä rinnassa. Riemu nousee. Ilmapallot.

Eli vielä kerran hassut hatut päähän ja tekonenät vinoon!

Mine damen und herren: Herra X ja hänen armoitettu kollegansa, totuuden trumpetti, Vieteriukko-Jack!!!

Renessanssi-ihmiset

Jack poltti sikaria, maalattu ikivirne nuken naamataulullaan ja mutisi:

– Eikös Elvikseen ja Teostoon kuulunut joskus kirjailijoita?

X puhalsi savua ja muisti, että tosiaan, joskus aikanaan oli vuosikokouksissa valittu henkilöitä hallituksiin aina säveltäjien tai kirjailijoiden piiristä. Sillä näillä oli ollut hallituksissa omat merkityt pallinsa.

– Mihin hittoon ne ovat kadonneet, pelkästään tekstinvääntäjät?

X raapi päätään:

– Ehkä ne on kuollu sukupuuttoon, kun nykyään tekijät tekee niinku vähän kaikkea, säveliä, sanoja, sovituksia.

Jack parahti:

– Ha! Ja hyvää jälkeä tulee… kuin haudankaivajat tekis aivoleikkauksia? Nehän on ihan eri käsityöläisammatteja.

– On vallalla sellainen renessanssikäsitys.

– Mikä se on?

– No että ihminen voi ja osaa tehdä monia juttuja. Ollaan kaikki niinku yleisneroja, Uomo universale.

Jack kröhi, pää savusi:

– Voi tsiisus!

Kielipelejä

Jack imi yhä siggeään ja puhisi:

– Sinä ja sun renessanssikaverit. Missäs te sitten olette oppineet leikkimään sanoilla?

– Kuka missäkin. Eipä niillä monet leiki.

– Eivät ymmärrä sanojen magiikkaa?

– Ei niissä ole mitään taikaa, X huokasi.

– Eikö susta ole taikaa se, että pystyy luomaan jotakin sellaista, mitä tässä maailmassa ei ole?

– Kuten?

– Kuunteles tätä. Soiva kitara, karvainen toukka.

– Niin?

– Simpsala pim! Karvainen kitara, soiva toukka!

Älä laske kanojasi ennen kuin niiden kaulat poikki

Jack maistoi porejuomaa ja tuhisi innoissaan:

– Kenen idea X:n kolumni alkujaan muuten oli?

– Lehteen haettiin pakinan kirjoittajaa. Mut oli valittu toimituskuntaan ja päätin kokeilla.

– Humoristisia huomioita musiikintekijän arjesta, tekijän näkökulmasta?

– Jotain sellaista.

– Montako näitä X:n pöljäilyjä kaikkiaan kirjoitit, Jack kiusasi.

– Herra X esiintyi Selvis-lehdessä eka kerran keväällä 1999. Ja sitä seurasi yhdeksän juttua, niistä vika 2002.

– Sit tuli tauko ja comebäck?

– Joo, paluu 2006 kolmosnumeron sivuille ja siitä sitten kuusi vuotta putkeen – eli tää juttu on nyt näistä uudemmista kahdeskymmenesviides.

– Huh, huh, kolkytneljä X:ää, taisit institutionaalistua?

– Toki. Alkuideana oli että kirjoitan vain silloin kun on asiaa, mutta sitten tein jutun aina kun pyydettiin. Tosin mitään jatkosopimusta ei ollut, että mentiin juttu kerrallaan. Se piti vireänä. Jotenkin aina pelkäsin ettei kirjoitustani julkaista, mutta kaikki meni läpi.

– Oliko sensuuria? Jack tivasi pää kallellaan.

– Lähinnä oma, lukijakuntaa kunnioittava, ennakkosensuuri. Kirjoittajalle vapaa leikkikenttä on siunaus että kirous. Se että sain jutut pysymään linjassa tuotti työtä. Kiitosta kuuluu myös editori Martille.   

Swan song 

– Kuules Jack, tää on sitte niinku swan song, tää juttu, X huokasi ja katsoi merelle.

– Jaa että joutsenlaulu. Mutta sittenhän tän tarinan pitäisi olla kauniimpi ja parempi kuin sun aiemmat? Sitä paitsi myytin mukaan joutsen on mykkä kunnes parahtaa ilmoille hautuulaulunsa. Sua ei voi varsinaisesti mykäksi haukkua?

– No, ymmärsit kuitenkin mitä tarkoitin?

– Keljuttaako ettet pääse enää turpavärkkiäsi sivuille vinguttamaan? Jack ivasi.

– Noh, musta tää vika biisi kuulostaa kyllä enemmänkin helpotuksen huokaukselta. Niinku liian pitkän oopperaesityksen jälkeen.

Samassa viereisen pöydän tukeva leidi nousi seisaalleen ja aloitti aarian.

– Nyt loppui ongelmointi! Jack virnusi, oli näkevinään kyyneleen X:n silmäkulmassa.

Jack ja X skoolasivat kuohujuomalaseillaan. X nauroi:

– Juuri näin! Kiitos, Selvis ja lukijat! Adios amigos!

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

Iloista kampanjointia

Julkaistu

Keväällä ei synkistellä. Asiat eivät sillä parane, eivät edes musiikintekijän asiat. Iloiset toimet toimivat, ja siihen luottaa Elvis ry:n Ilmoita biisit -kampanja.

Livekeikoista Teostolle tehtävä esitysilmoitus on ehdoton edellytys sille, että tekijä saa biiseistään tekijänoikeuslaissa määrätyn käyttökorvauksen. Useat tekijät säveltävät, sanoittavat ja sovittavat musiikkia vain muiden esitettäväksi, eivätkä keikkaile itse. Esiintyjät ja konserttien osalta järjestäjät ovat erityisesti tämän tekijäjoukon tilipussin vartijoina. Jotta esitysilmoitusten tekeminen toteutuisi heiltä mallikkaasti, ovat musiikintekijät aloittaneet kampanjan, joka luottaa myönteisyyden voimaan ja samassa musiikkialan veneessä soutavien yhteiseen hyvään sekä keskinäiseen arvostukseen. 

Ilmoita biisit -kampanja aloitettiin helmikuun alussa samaan aikaan, kun Teoston verkkopalvelu uudistettiin. Kampanja kestää lokakuun loppuun. Tavoite on parantaa esitysraporttien määrää ja laatua jakamalla tietoa raportoinnin elintärkeästä merkityksestä musiikintekijälle. Kampanjalla halutaan saavuttaa jokainen musiikkia esittävä artisti, bändi tai kuoro jokaisessa niemen notkossa ja saarelmassa. Haastavaa, mutta ei mahdotonta nykyisenä sosiaalisen median aikana.

Kampanja on saanut myönteisen vastaanoton myös esiintyjiä edustavilta tahoilta. Esimerkiksi Muusikkojen Liitto, Suomen Ohjelmatoimistot ja Agentit (SOA) ja yksittäiset ohjelmatoimistot ovat luvanneet tuhtia kampanja-apua.

Ilmoita biisit -kampanjasta ja siitä, miten sinä elvisläisenä voit olla mukana vaikuttamassa, kerrotaan lisää lehden sivuilla 4–7.

Toinenkin kevätkampanja on käynnistynyt. Musiikkialaa edustava Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus on mukana nuorisolle suunnatussa Fake No More -kampanjassa. Se viestittää piratismista ja tuoteväärennöksistä. Kampanjaa tukevat Jyrki 69 sekä Koop Arponen. Kampanjan sanomaa levitetään pääosin sosiaalisen median avulla. 

Hyvä musiikki tekee hyvää. Sen arvo on suuri ja moninainen. Yli 75 % suomalaisista on ilmoittanut, ettei voisi elää ilman musiikkia. Musiikilla on merkittävä työllistävä vaikutus, joka toteutuu kuitenkin vain silloin, kun jokainen musiikkialalla toimiva saa työstään korvauksen.  

Kampanjoidaan ilolla!

Eija Hinkkala

eija.hinkkala@elvisry.fi

Elvisläisten keväisen aurinkoiset ja lämpimät kiitokset Selvistä 14 vuotta antaumuksella, ansiokkaasti ja muutosmyönteisesti päätoimittaneelle Martti Heikkilälle!

Seppo Hovi – Musiikin tulkki vailla vertaa

Julkaistu

– Usko Kemppi sanoi minulle Teoston illallisilla joskus 1980-luvulla: Kyllä nykyään on kamalan paljon vaikeampi säveltää kuin 1930-luvulla, kun nyt kaikki on sävelletty moneen kertaan, Seppo Hovi muistelee.

Mitähän Kemppi sanoisi nyt, ”kun jokainen tekee 10 biisiä päivässä ja melkein jokaisella on kotona nauhoitusmahdollisuudet. Helposti käy niin, että musaa tulee määrättömästi, mutta on vaikea löytää helmiä”.

Sepon isä, Onni Hovi, oli saksofonisti ja viulisti, orkesterimuusikko, jota kuullaan paljon 1950-luvun äänilevy- ja filmisoitoissa.

– Muusikon perheessä ehkä muita perheitä herkemmin lapset pantiin pianotunneille, meillä ei. Halusin itse. Piano tuli vasta, kun minä tahdoin.

Seppo aloitti pianotunnit 9-vuotiaana, kävi niillä vuoden ja pääsi sitten Sibelius-Akatemian alkeiskouluun, joka sittemmin sai nimekseen koulunuoriso-osasto. Armeijan jälkeen nuorimies jatkoi Sibelius-Akatemian solistisella osastolla pääaineenaan klassisen pianonsoitto. Toisen soittimensa Seppo opiskeli ominpäin.  

– Hanuri on tuonut minulle töitä levytyksiä myöten. Tietty tyylittely ja jazzin soitto ovat minun juttujani.

Vahvaa pohjaa

Esiintymiskokemusta Sepolle karttui jo kansakoulussa, kun opettaja Väinö Mäkelä (kirjailija Hannu Mäkelän isä) sai lahjakkaan oppilaansa mukaan runonlausuntaan. Oppikoulussa musiikinopettaja Kalervo Hämäläinen (niinä aikoina Lapin äidin kehtolaulun säveltäjänä tunnetuksi tullut) teki radioon rapsodioita, joissa lapset esiintyivät, Seppo lausujana. Siitä avautui tie Ylen lastenohjelmiin, ”kun ne tarvitsi puheilmaisun kundia sinne”.

Lapsiääniä alettiin tarvita Ylessä 1950-luvun lopulla, erityisesti kuunnelmissa, joissa aikuiset olivat siihen asti esittäneet myös lapsiroolit. Tuolloin vielä aluillaan olevan television ohjelmien lapsiosiin saatiin esiintyjät Ylen Lasten Radiosta, Seppo heistä yhtenä. Tuleva pianisti pyydettiin kerran jopa kuuluttajaksi; 12-vuotiaan pojan jouluaatto 1958 kului Teija Sopasen sijaisena.

Tv-työ tuli myöhemmin hyvinkin tutuksi Sepolle ja Seppo katsojille, erityisesti Laulunlyömät, Seppo Hovin seurassa, BumtsiBum ja Tenavatähti -ohjelmien vuoksi. Ennen niitä ja Sibelius-Akatemia -vuosien jälkeen Hovi valmistui opettajaksi ja toimi Helsingissä Taivallahden ja Pakilan kouluissa musiikkiluokan opettajana. Vahvaa pohjaa tuleviin töihinsä hän sai myös nuorena käymästään Ylen TV-tuotanto- ja radiolinjan koulutuksesta.

Musiikki oli Sepolle kaiken aikaa ykkösjuttu. Vuosina 1968–1970 hän toimi Kirkan ja Dannyn keikoilla urkurina, samoin Juice Leskisen yhtyeen ensimmäisellä levyllä. Siitä lienee jäänyt elämään tieto Hovista urkurina.

– Urkuja olen soittanut vain niinä aikoina enkä silloinkaan jalkiota.

Sävellykset käyttöön

Seppo Hovi on soittaja ja sovittaja – säveltäjäkin, vaikka sanoo, ettei ole.

– Sävellys on juhlallinen nimitys. Säveltäminen on minulle aina enemmän kuin vain melodian tekemistä.

Hän sanoo säveltäneensä vain tilauksesta.

– Tilasin aikoinaan itseltäni kaksi koulumusikaalia: Joulukalla ja Outolintu -musikaalit rytmiryhmälle ja lapsikuorolle. Tekstit kirjoitti Arvi Arjatsalo, kollegani koulussa.  Saatiin ne telkkariin, ja niitä on esitettykin aika paljon. Tein lapsikuorolle myös joululaulu- ja kansanlaulusovituksia, joista tuli kiitosta, koska sellaisia tarvittiin. Ne syntyivät oman koulun tarpeisiin. Ei niitä tienatakseen tehty, mutta vähän nousi protestimieli, kun kouluissa kopioitiin nuotit ja siksi tilityksiä tuli vain 5–10 markkaa.

Koulu joutui lopulta luovuttamaan opettajan kokonaan musiikille. Hän, ”ei-säveltäjä”, on säveltänyt musiikkia radiolle, muun muassa kuunnelmasarjaan Yhtä köyttä -yhdistys.

– Ohjaaja Jyrki Lehtinen sanoi, että mitä jos tekisit musiikin Pentti Saarikosken esikoiskuunnelmaan Kuikan pelto. Sävelsin melankolisen jousiorkesterikappaleen. Se on vain 4–5 -minuuttinen balladi, mutta ohjaaja käytti sitä elementtinä koko kuunnelman ajan. Musiikki äänitettiin radion kantanauhalle, ja nyt se on myös Jaakko Ryhäsen levyllä Tapiola Sinfoniettan jousien soittamana. Muut sävellykseni ovat enemmän tai vähemmän kertakäyttömusaa. Tai ainakin käyttömusaa. Paljon mainosmusiikkia. Siinä pitää puoleen minuuttiin saada kaikki se, mitä on tarkoitus kertoa.

Seppo toistaa säveltäneensä vain tilauksesta.

–  En ole tarjonnut, että ”tein huvikseni mökillä tämmöisiä biisejä”. Joskus olen jonkun aihion pistänyt muistiin ja sitten huomannut, että jos se ei ole Merikannolta niin se on Toivo Kärjeltä tai joltain muulta tai että se on sekä Topilla että Merikannolla. Samat sanat ja sävelet on käytössä. Toisaalta juuri tässä ajassa olevaa tekstiä tai sävelmää ei olisi voitu ennen tehdä.

–En osaa säveltää lennokkaasti. Minulla soinnut ja bassot ja muotorakenteet toteuttavat tiettyä logiikkaa ja perinteisen länsimaisen musiikin tonaalista ja harmonista ketjua. En osaa poiketa siitä.  Olen liian sovinnainen, sidoksissa sääntöihin, joissa melodia alistuu musiikillisille lainalaisuuksille.

Eläköön sovittajat!

– Olen opiskellut muiden sävellyksiä, tutustunut, ihastunut. Sovittanut, kun sovitukseen on ollut tarve, esimerkiksi johonkin tilaisuuteen tai tv-ohjelmaan. Olen aina pyrkinyt viimeiseen asti kunnioittamaan säveltäjän työtä. Ei niin, että tuosta huomaa Seppo Hovin sovituksen, vaan että Rauno Lehtisen laulu soi hyvin. Kun soitamme ja laulamme Lehtistä, sen pitää kuulostaa Lehtiseltä. Kaikkein hillittömintä on melodian toistuva vääristely. Ajatuksiani sovittajana heijastelee ehkä laajimmin neljän cd:n yhteistyö Jaakko Ryhäsen kanssa.

– Uudet näkemykset vanhoista kappaleista on muiden heiniä. En väheksy niitä, jos ne eivät katko hyviä juuria, peitä sävellyksen omimpia arvoja. Esimerkkeinä kolme sovittajaa, jotka ovat selkeästi nostaneet laulut uuteen uljuuteen: Markku Johanssonin sovitus Rauno Lehtisen lauluun Toiset meistä, Ilkka Kuusiston kuorosovitus Lehtisen lauluun On hetki ja Esko Linnavallin sovitus Georg Malmsténin Leila-valssiin.

– Kaiken henkisen rajanveto on tavattoman vaikeaa. Minun sukupolveni muistaa musiikin 1940-luvun lopusta ja mieltää sen suunnilleen 1980-luvun puoleenväliin tietynlaisena periodina, jolloin jokainen sävel oli tuotettava ja soitettava itse, oikeilla instrumenteilla. Kevyen musiikin tuottaminen oli säveltäjän ja sovittajan parityöskentelyä, mahdollisesti kolmantena sanoittaja. Yksi teki melodian ja aika usein toinen kaveri teki kaiken muun. Tai sitten melodian tekijä osasi myös soinnut ja muut mutta antoi ammattisovittajan työksi ainakin orkestraation. Tuo saumaton yhteispeli tuotti hienoja tuloksia.

– Usein melodian tekijä oli sääntöjä tietämättään rikkova harrastelija, jonka sielussa soi ”tällainen”. Hän näppäili sen kitaralla tai vaikka vihelsi. Niin teki joskus myös Badding. Sain kerran häneltä c-kasetin, jossa oli vihelletty biisi. Laitoin siihen soinnut ja orkestroin sen. Ei siitä hittiä tullut, mutta kyllä Sininen metsä eetterissä kulkee.

– Vähän liian usein unohdetaan se, miten merkittävän ammatillisen työn sovittaja on tehnyt. Tyyppiesimerkkeinä jotkut Jaakko Salon ja Unto Monosen hommat, jolloin aika raaoista elementeistä koostuu kaunis kokonaisuus. Silti kuunnellaan vain Unto Monosen tangoa. Toisaalta, ei Jakke niitä yksinkään olisi pystynyt tekemään, tarvittiin meloodikko Mononen.

– Onhan Ylen ja äänilevyteollisuuden arkistoissa kaikkiin biiseihin sovitukset, mutta silti on tarvittu kulloistakin tilannetta, sävellajia, kokoonpanoa, laulajaa varten sopiva tausta tai sitten orkesterisovitus tietyn pituisena jne. Olen kirjoittanut – ja aina kynällä, en koskaan koneella – jonkin verran myös sinfoniaorkesterille, mutta pääasiassa pienelle kokoonpanolle ja kuorolle. Kevyessä musiikissa on tavallisesti selkeä pulssi, jota en yleensä ole korostanut vahvalla lyömäsoitinsatsilla.

Säveltäjä on Seppo Hoville henkilö, joka osaa kirjoittaa ison orkesterin partituurin ja miettiä valmiiksi muodon, rakenteen, harmoniat, nyanssit, agogiikan, koko paletin. Sitten on lauluntekijöitä, joilla on sovittajia.

– Tässä tasapainoilussa sovittaja on vähän turhaan jäänyt varjoon. Haluan nostaa esiin sovittajastatuksen merkittävänä ammattikuntana, jollei muuten niin olantaputuksena ja kiitollisuuden osoituksena porukalle.

Monipuolisia konsertteja

Seppo Hovi on valloittava esiintyjä. Hänen musiikintuntemuksensa tuntuu rajattomalta. Taiturimaisena pianistina ja säestäjänä hän liittää soittoonsa iloista improvisaatiota.

– Yritän tehdä säestys- ja musisointitehtävästä enemmän pienen orkesterin tyyppistä kuin että olisi vain pianosatsi. Yritän omaksua musiikista mielestäni parhaita paloja ja rakentaa omanlaisiani säestyksiä, yrittämällä pysyä kuitenkin oikeissa tyylilajeissa. Siksi en juuri lähdekään Mozartin ja Sibeliuksen pariin vaan pysäytän Merikantoon, joka oli itsekin improvisoija. Ja sitten siitä kevyempään. Merikantoa tosin pyrin soittamaan yleensä aika nuotilleen.

Niin kuin soitto luontuu Sepolta puhe. Logonomit ry valitsi hänet vuonna 1986 Vuoden puhujaksi.

– Soittamiseen minulla on liittynyt aina myös puhetta, juontamista. Pieni opettaja kai kulkee aina mukanani. Konserteissa en soita pidempiä sooloja – paitsi jazzkonsertissa. Jos minulla joku tavaramerkki on, se on taustointi ja juonto, toimitettu konsertti.  Pyrin liittämään juontoihin juuri sille yhteisölle ja yleisölle tuttua ja ominaista.

Syksyllä 2011 Seppo Hovi kanssaan laulajat Taina Piira ja Raimo Laukka, basisti Hannu Rantanen sekä hanuristi Jarno Kuusisto toteutti  Sota luo laulunsa, sota-ajan musiikkia -kiertueen.

– Pari vuotta sitten yhdessä Talvisota-seminaarissa Lasse Lehtinen kertoi talvisodan hengen huollosta. Sodan aikana syntyi poikkeuksellista musiikkia, ei välttämättä uutta luovaa mutta tavattoman laajapohjaista. Mietin sitä musiikkia, suosikkilistoja ja levytyksiä, Merikantoa, operettia, saksalaisesta slaagerista suomalaisiin ja slaavilaisiin. Teimme lauluista kokonaisuuden, jota minä taustoitan juontajana ja tarinoijana. Dramaturgia perustuu osaltaan siihen, että syntyy kaari: tämä liittyi tuohon ajallisesti, tyylillisesti, yhteiskunnallisesti. Valmis ohjelmisto on olemassa, Pohjois-Suomi on vielä käymättä. Vuoden 2012 tuote on nyt tämä.

– Nauhoitettiinkin muuten Lasse Lehtisen kanssa juuri neljä tuntia tarinointia sota-ajan mielialoista ja niihin vaikuttamisesta: propagandasta ja viihteestä. Tarkoitus on arkistoja hyväksi käyttäen koota niistä jutuista aikanaan tv-ohjelma: Sota loi laulunsa.

 

Axel Ehnström & Paradise Oskar – Maailma muuttuu sointu kerrallaan

Julkaistu

Tuolla maagisella hetkellä katsoja oli valmis seuraamaan Peteriä ja uskomaan laulun sanomaan. Axelin esityksen vilpittömyys ja lämpö sulattivat monet sydämet. Hetki oli vuonna 2011, kun Axel edusti Suomea Euroviisuissa Düsseldorfissa kappaleellaan Da Da Dam. Me tunnemme Axelin myös Paradise Oskarina. Eurooppalaiset median edustajat valitsivat hänet viisujen suosikiksi. Hänet palkittiin parhaana ja suosituimpana viisuedustajana.

Peter is smart,


he knows each European country by heart.


He likes to sit under an apple tree on his yard


and wait for an apple to fall. 

Pienen pojan isot haaveet

Tarina alkaa kuitenkin jo kymmenen vuotta aiemmin Kirkkonummelta, Evitskogista. 
Siellä metsän keskellä elää perheensä kanssa poika, joka haaveilee tytöistä ja suurista teoista.
 Alkuasetelma tuo mieleen Astrid Lindgrenin satumaailman, josta Axel on lainannut taiteilijanimensä Paradise Oskarin. Kirjassa Oskar on kiertävä soittaja. Siellä Kirkkonummella Axel sai ensimmäisen kosketuksensa musiikkiin ja sen tekemiseen.

– Aloitin soittamisen joskus yläasteella. Kaverillani oli rummut, ja kerran hän näytti, miten soitetaan. Silloin tajusin, että haluan tehdä jotain samanlaista. Myöhemmin sain isältäni omat rummut, mutta vähän ajan päästä ne eivät riittäneet, vaan halusin myös kitaran. Melko varhain huomasin, että melodiat tulivat päähäni helposti. Ajattelin, että miksi soittaisin muiden tekemiä juttuja, kun voisin tehdä lauluja myös itse. En ole ollut koskaan mikään urheilijatyyppi. Ajattelin, että tytöt kiinnostuisivat soittajasta. Siinä taisi kuitenkin käydä niin, että kiinnostuin soittamisesta niin paljon, että tytöt jäivät kakkoseksi musiikille. Soitin aina koulun juhlissa, jos jonkun piti esiintyä. Hiljalleen esiintymiseen tottui ja siihen tuli tiettyä rutiinia.

– Ensimmäinen kokonainen lauluni oli The Ballad, jonka taisin tehdä 14-vuotiaana. Laulu kertoi ystävästäni, jolla oli epilepsia. Sairaus vaikutti paljon hänen elämäänsä. Sointukierron lauluun otin yhdestä 3 Doors Down -yhtyeen kappaleesta ja sanoissa onnistuin ilmaisemaan lähes kaiken kliseillä.

When Peter is nine

his teacher tells him that this planet is dying,

that someone needs to put an end to it all


and so when Peter comes home

he tells his mom:

Kyynisyyden karkottaja

Axel julkaisi ensimmäisen albuminsa Sunday Songs pian Euroviisujen jälkeen. Lauluista huokuu folkhenki, mutta ennen kaikkea niistä huokuu toivo. Axel haluaa olla positiivinen ja laulaa melodisia lauluja, sellaisia joista jää valonkajo sielunmaisemaan. Kuulija haluaa hetkeksi päästä sinne, missä on sunnuntai joka päivä, ihan niin kuin Paradise Oskar laulaa. Laulut avautuvat monella tasolla, kun niihin syventyy. Axel haluaa pitää kyynisyyden poissa tekemistään lauluista, ainakin vielä.

– Kai mä olen jonkinlainen idealisti. Ajattelin jo pienenä, että haluan tehdä jotain mikä muuttaa maailmaa, edes ihan vähän. Pitkään oli mielessä, että musta tulee poliitikko tai toimittaja. Jossain vaiheessa huomasin, että lauluntekijä on vähän samassa tilanteessa. Jos voi koskettaa jotakuta ja vaikuttaa hänen ajatuksiinsa vaikka ihan vähän, niin se on sitä, mitä haluan tehdä. Ympäristöasiat ovat mulle tärkeitä. En halua julistaa, mutta jos saan tarinoiden kautta kerrottua itselleni tärkeitä asioita, niin se on hienoa. Haluan, että jokaisessa laulussa on joku juttu, joku merkitys.

But look at the boy who


went out in the world

to save our planet.

And he ain’t coming back

until she’s saved. 

Jalat maassa

Axelin jalat ovat pysyneet Euroviisujen jälkeen tiukasti maassa. Pyöritys laantui omalla painollaan. Pölyn laskettua hän näki itsensä yhä enemmän lauluntekijänä. Axelille tuli yhä vain kasvava tunne siitä, että hänen tekemiään lauluja voisi laulaa myös joku muu. Hänen mielestään se antaa tekemiselle uuden ulottuvuuden.

– Euroviisuissakaan en koskaan ajatellut, että tämä oikeasti tapahtuu mulle. Lähetin laulun kisoihin, koska sellainen oli valmiina. En oikeastaan ajatellut koko asiaa, ennen kuin sain sähköpostin, että mut oli valittu mukaan. Koko ajan oli epätodellinen tunne, olin kuin tarkkailija, joka seurasi tapahtumia ja muita ihmisiä. Euroviisujen jälkeen tuntui, että olin päässyt kuulennolle, johon vain jotkut pääsevät. Ei kuitenkaan mitään sen kummempaa, elämä jatkuu.

– Tunnistan itsessäni tuon tarkkailijan. Harvoin kuljen kaupungilla vain omissa mietteissäni.
 Katselen ihmisiä, teen huomioita ja joskus niistä syntyy tarinoita.

Oikea tunnelma on tärkeä

Keikoilla Paradise Oskar esiintyy erilaisissa kokoonpanoissa, hän itse soittaa kitaraa. Päivisin Axel opiskelee musiikkia Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa. Hänestä on mielenkiintoista opiskella musiikinteoriaa, koska hän on aiemmin tehnyt kaiken käytännön kautta.

Axel tekee laulut englanniksi. Se on ollut luonnollinen ratkaisu, mutta nyt hän on päättänyt tehdä lauluja myös suomeksi. Itsekritiikki on vielä vahva, mutta pikkuhiljaa aihiot ja ideat löytävät muotonsa.

– Englanti on kieli, jota osataan ja ymmärretään kaikkialla maailmassa. Minulle oli itsestään selvää alusta alkaen, että teen laulut englanniksi. Nyt minulle on herännyt ajatus, että haluaisin tehdä lauluja suomeksi ja miksei myös ruotsiksi. Vaikka äidinkieleni on ruotsi, niin silti uskon, että pystyn löytämään suomenkielisiin lauluihin jonkun oman näkökulman tai tavan tarkastella asioita.

– Minulle on tärkeää tehdä laulun sanat ja melodia samana päivänä. Sen ei tarvitse olla loppuun asti tehty, mutta säilyttääkseni saman tunnelman, yritän aina löytää energiaa istua vielä tarvittavan ajan ja saattaa laulun sellaiseen vaiheeseen, että sitä voi hioa tai tehdä loppuun myöhemmin. Oikea tunnelma on tärkeä.

– Tärkein ja samaan aikaan rakkain laulu, on aina se kappale, jonka olen tehnyt viimeiseksi. Se siis vaihtelee lähes päivittäin. Vanhemmista kappaleista Dear Mother on tärkeä, koska se on mielestäni yksi parhaimmista teksteistäni.

I’m walking in the footsteps
 

that young Peter made.


And everybody is welcome to join,


and sing with me: Da da dam

Elvis auttaa verkostoitumaan

Axel liittyi Elvisiin viime vuonna. Hänestä on tärkeää, että tekijät ovat yhdessä rintamassa, ja että myös nuoret heräisivät ajamaan omia asioitaan. Verkostoitumalla eri ihmiset ja eri näkökulmat löytävät paikkansa. Axelin mielestä asiat eivät ole mustavalkoisia, vaan kaikessa on aina puolensa. Muuttuvassa maailmassa on vaikea olla yksin selvillä kaikesta.

– Elvisiin liityin, jotta tapaisin uusia ihmisiä, sellaisia jotka tekevät musiikkia. Muilta saa paljon hyviä vinkkejä, kaikkia virheitä ei tarvitse itse tehdä. Muutenkin on hauska tavata samanhenkisiä ihmisiä. Toivon, että oppisin tuntemaan suomalaisia musiikintekijöitä ja suomalaista musiikkihistoriaa paremmin. Olen aika huonosti perehtynyt suomalaiseen populaarimusiikkiin, mutta kiinnostunut oppimaan lisää.

Tekstilainaukset

Da da dam

säv. & san. Axel Ehnström

Duurilauluja kaiholla

Julkaistu

– Teen surumielistä duurimusiikkia, jossa läsnä on toiveikkuus. Aihe voi olla mikä tahansa, mikä on koskettanut elämääni. Vaikutteet tulevat yleensä varkain. Ehkä pohjalaisuuteni maisemakin on kuultavissa, Laura Sippola sanoo.

Musiikkiopintojen vaiheista

Musiikki veti Laura Sippolaa (synt. 1974, Lapua) puoleensa jo varhain. Soittaminen alkoi luonnostaan 3-vuotiaana ja pian huomattiin, että Lauralla absoluuttinen sävelkorva. Alle teini-ikäisenä syntyivät jo ensimmäiset omat laulut.

– Äitini oli sitä mieltä, ettei koti ollut mikään, jos sieltä puuttui piano. Hän teki omia lauluja kitaralla. Hakeuduin spontaanisti pianon ääreen ja soitin päivittäin. Tätä kautta alkoi syntyä omia biisejä. Isoisäni soitti haitaria ja lauloi melankolisia slaavilaisia sävelmiä. Hänen veljensä Heikki ’Heepe’ Annala musisoi myös aina käydessään Lapualla kyläilemässä. Näilläkin on ollut merkityksensä.

Musiikin opinnot Laura aloitti Lapuan Musiikkiopistossa. Kirjoitettu nuottikuva tuntui alkuun korvakuulolta opitun pianonsoittomenetelmän jälkeen kurinalaiselta ja hankalalta. Elina Pataila oli tärkeä soitonopettaja, hyvä ja tiukka pedagogi. Laura sai hyvän kosketuksen klassisen pianomusiikin keskeiseen säveltäjistöön oltuaan hänen oppilaanaan ensimmäiset kymmenen vuotta.

15-vuotiaana Laura muutti Ouluun jatkaen opintoja konservatoriossa ja musiikkilukiossa.

-Oulussa perustin ensimmäisen bändini. Moni soittokavereistani halusi muusikoksi. Meitä kiinnosti kovasti myös jazz. Soitimme omaa biisituotantoani ja kävimme esiintymässä jopa Stuttgartissa. Lukion jälkeen lähdin vuodeksi Italiaan, mikä toi hyvän välivuoden ennen Sibelius-Akatemian opintoja.

Lauluntekijätohtoriksi

Vuonna 1994 Sippola aloitti opinnot Sibelius-Akatemiassa. Hän valmistui sieltä musiikin maisteriksi 2003. Välissä hän ehti opiskella myös Bolognan konservatoriossa. Nyt työn alla on taiteellinen tohtorintutkinto, josta neljä konserttia on jo pidetty ja viimeinen viides vielä edessä. Sippolasta tulee Suomen ensimmäinen lauluntekijätohtori.

Laura pohtii laulunkirjoittamisen saloja ja omaa bändiään, joka on hänelle erityisen rakas:

– Laulut syntyvät yleensä päässäni. Soitan kuvitteellista klaviatuuria ja kirjoitan sanojen yläpuolelle sointumerkkejä. Useimmiten soitan pianolla vasta valmiin biisin. Koen mielikuvituksen olevan vapaampi säveltäessäni ilman instrumenttia.

– Sovittamisen muodot lähtevät pitkälti pianonsoitostani. Yritän nykyään välttää nuotteja, kirjoitan ainoastaan mahdolliset jousi- tai puhallinstemmat. Tuki-bändini on todella ammattitaitoinen, joten komppisovitukset syntyvät ripeästi yhteistyönä. Peter Engberg, Tuure Koski ja Kepa Kettunen ovat käsittämättömän taitavia ja bändin sosiaalinen ilmapiiri on hyvä, Sippola kertoo

Sahara ja Mieli

Sippola julkaisi vuonna 2004 debyyttialbuminsa Saharan, jota hän rakensi yli vuoden ajan.

– Sahara oli esikoislevyni ja siitä syystä erityisasemassa. Näin jälkikäteen ajateltuna olen todella ylpeä siitä, että tein debyyttini omakustanteena. Se oli arvokas koulu.

Seuraava vuosi tosin kului työuupumuksesta toipuessa, ja kesti pitkään, ennen kuin Sippola tarttui seuraavaan levyprojektiin.

– Oma musiikki ei kiinnostanut minua pitkään aikaan. Perustin Laulutupa-klubin lauluntekijöille saadakseni soittaa covereita ja päästäkseni uuteen kosketukseen musiikin kanssa.

Sippolan haaveissa oli äänittää cover-albumi, ja se aloitettiinkin yhdessä Janne Vikstenin kanssa. Martti Heikkinen Texicalli Recordsilta sanoi tylysti, että artistit, jotka ovat tehneet 20 levyä, tekevät cover-levyn. Hän ehdotti sen sijaan ep:n julkaisemista, joten sellainen sitten tehtiin. Mukaan Mieli-ep:lle pääsi myös Dave Lindholmin Pieni ja hento ote, Sippolan kolmen oman sävellyksen päätösraidaksi.

– Mieli julkaistiin 2008. Sen avausraita Koko väki koossa alkoi soida Radio Helsingissä, mikä tuntui aivan käsittämättömältä. Olin kuullut siitä jo huhuja, mutta pääsin itse todistamaan oman kappaleeni radiosoittoa ratikkamatkalla.

Ep:n suosion myötä alettiin pian äänittää jo pitkäsoittoa. Tuottajaksi oli löytynyt nuori ja tuntematon Janne Oinas, jonka kanssa yhteistyö loksahti nopeasti raiteilleen. Levy äänitettiin Finnvoxilla. Paikalle roudattiin Sippolan oma pystypiano.

– Oli hienoa soittaa omalla pianolla. Jannella oli tietty soundi-idea, jota haettiin. Mukana soittivat tietysti luottomusiikkoni Peter, Tuure ja Kepa.

Toinen

Toinen-albumi julkaistiin tammikuussa 2009. Levynjulkaisukonserttiin tuli väkeä niin paljon, että pitkä jono kiersi Graniittilinnan korttelia. Albumin biisit soivat myös tiuhaan radiossa. Helsingin Sanomat kirjoitti Sippolasta puolen sivun jutun ja kriitikot ylistivät levyä. Sippola oli hämillään.

– Tuntui hassulta, että vaikka olin tehnyt omaa musiikkia jo niin pitkään, olin monille uusi tulokas. Olin kaikesta äärimmäisen imarreltu, mutta jollakin tavalla esimerkiksi viittaukset Dave Lindholmiin ja J. Karjalaiseen alkoivat antaa liikaa merkitystä.

Pian Toisen ilmestymisen jälkeen Sippola lähti neljäksi kuukaudeksi Pariisiin. Hän alkoi työstää siellä intensiivisesti seuraavaa levyään.

– Minulla oli tarve riuhtaista itseni uusiin maisemiin ja tehdä musiikkia uudenlaisesta näkökulmasta. Varmasti se oli silkkaa hulluutta, nyt kun suosio näytti saaneen hyvän avauksen. Mutta minkäs sitä tekee, itseään vastaan ei voi toimia.

Stadion ja Trenkipoika

Stadion ilmestyi keväällä 2010. Levyn tuottajana toimi jälleen Janne Oinas. Stadionilta lohkaistut singlet Kesäyö ja Menemästä kiellettiin soivat Radio Suomen soittolistalla viikkotolkulla.

– Maiseman vaihdos toi Stadionin biiseihin dramaattisuutta. Levyltä löytyy ”seiskari”-soundia ja toisaalta rock-henkeä.

Irtiottojen sarja jatkui. Toimittuaan Spelit-festivaalin taiteellisena johtajana päätyi Sippola äänittämään kotilakeuksiensa Etelä-Pohjanmaan kansanmusiikkia: Siionin virsiä. Levy sai nimekseen Trenkipoika Ketoolan Jukan tarinan mukaan. Se ilmestyi elokuussa 2011.

– Trenkipoika oli todella virkistävä projekti. Homma kulki luontevasti eteenpäin omalla painollaan. Tuntui kevyeltä äänittää materiaalia, joka ei ollut kulkenut oman kynäni kautta.

Trenkipojalta löytyy ainoastaan kaksi Sippolan omaa kappaletta.

Rakkaus lauluntekijämusiikkiin

Sippola yhtyeineen äänittää parhaillaan seuraavaa albumia. Tällä kertaa kieli on vaihtunut englantiin. Myötätuulta levytykseen antoi kaksi viikkoa vietetty aika Austinissa The House of Songsissa, jossa Sippola työskenteli paikallisten biisinkirjoittajien kanssa.

– Olen tulevasta levystä todella innoissani. Sen materiaali tuntuu raikkaalta. Aloimme työstää sitä bändin kanssa sillä dogmalla, että kaikki ideat olisivat vapaita ja ennakkoluulottomia. Yhteen biisiin rakentui kunnon jungle-meininki. Yllättäen sovituksiin ilmaantui myös Beatles-sävyjä. Englanninkieli istuu suuhuni luontevasti. Ei se oikeastaan ole ihme, koska kaikki esikuvani lauluntekijämusiikin parista ovat englanninkielisiä.



Joni Mitchell, Paul Simon ja Rickie Lee Jones ovat laulaja-lauluntekijöitä, jotka Sippola nostaa esille mielellään.

– Olen kuunnellut heitä valtavasti. Sen sijaan on vaikea sanoa, mikä musiikki on antanut varsinaisia vaikutteita. Ei siitäkään ole kauaa kun sain huomautuksen oman biisini varastamisesta. Säveltämisessähän on kyse lähinnä siitä, millä perusteella valitsee juuri tietyntyyppiset pihistykset.

Nolot vanhemmat -kabaree

Uusi projekti on myös Sippolan säveltämä ja sanoittama kabaree Nolot vanhemmat, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa Helsingin Ateneum-salissa. Lavalla nähdään Jonna Järnefelt ja Hanna Kaila. Sippola itse musisoi taustalla Tuki-yhtyeensä kanssa. Käsikirjoittajana esityksessä toimii muun muassa Venla Mäkelä.

– Tällä hetkellä iloa arkeen tuo myös pieni tyttökissamme Piuku. Työpuolella toivon löytäväni uusia näkökulmia säveltämiseen ja musiikin tulkitsemiseen. Musiikki on ollut minulle aina suurta – edustaa se mitä tyylisuuntaa tahansa. Haluaisin opetella myös hieman rauhallisempaa työtahtia.

Laura Sippola elää monessa mielessä odottavaa aikaa. Kevään vauva on tulossa. Tuleva esikoinen on iso juttu.

Hetki maailmojen välissä

Julkaistu

Nordenstrengin uran kannalta ehkä merkittävin tapahtuma oli perheen muutto äidin työn perässä Helsingistä Tansaniaan vuonna 1980.

– Jouduin lähes ummikkona luokkaan, jossa kukaan ei puhunut suomea. Se oli melkoinen kielikylpy. Sillä on ollut ratkaiseva vaikutus siihen, että suhteeni englanninkieleen muodostui niin vahvaksi.

Kolme vuotta Afrikassa jättivät pysyvän merkin kymmenvuotiaan maailmankatsomukseen. Pekka Haaviston presidenttikampanjan taustatiimissä mukana olleelle Nordenstrengille on tärkeää kertoa lauluissaan niin hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta kuin suurvaltojen terrorista. Yhteiskunnallisuuden ja selväsanaisuuden kyvyn hän on kahden tiedotusopin professorin lapsena omaksunut jo kapalossa.

Kotimaassa hänen bändinsä The Latebirdsin musiikkia on markkinoitu americanana, tekstien jäädessä huomiotta. Laulaja itse on tähän asetelmaan silmin nähden kyllästynyt.

– Suomalaiset toimittajat tuppaavat automaattisesti yhdistämään americanan halpaan McDonald’s-kulttuuriin, jolla ei ole mitään tekemistä sen tarinankerrontaperinteen kanssa, josta olen imenyt vaikutteita.

Jenkkirokkarin maineestaan huolimatta Nordenstreng kokee olevansa pohjimmiltaan suomalainen. Los Angelesiin pakkasia pakeneva maailmankansalainen on vahvasti kiinni kotimaan tapahtumissa.

– Vaikka olenkin asunut viime vuosina talvet Yhdysvalloissa, seuraan kotimaan tapahtumia aktiivisesti myös sieltä. Tämä näkyy teksteissäni paljon enemmän kuin amerikkalaisen yhteiskunnan tapahtumat.

Oman tien löytyminen

Kipinän biisintekoon Nordenstreng sai Bruce Springsteenin Born To Run -albumista. Lapsuuden pianotunneista oli hyötyä kitaran otelaudan hahmottamisessa vaikka tekstien merkitys olikin keskiössä.

– En koskaan syttynyt WASPiin tai Iron Maideniin, koska ne tekstit eivät uponneet minuun. Nyt osaan nauraa hevin koomiselle puolelle, mutta nuorempana suhtauduin asiaan suurella vakavuudella.

Springsteenin vaikutus on helposti kuultavissa Nordenstrengin tuotannossa kautta linjan. Saman yksitoistavuotiaana leimahtaneen liekin perässä hän on yhä.

– Springsteen on pohjimmiltaan tarinankertojaperinteen

jatkaja, jonka juuret ovat Irlannissa. Saman perinteen voi kuulla niin irlantilaisissa kansanlauluissa kuin vaikka James Joycen teksteissä. Dancing In The Dark on ehkä aika kaukana irlantilaisesta kansanlaulusta, mutta samalta levyltä löytyy monta biisiä, joista tarinankerronta kuuluu vahvasti läpi.

Springsteenin ja Tom Pettyn kaltaisten tarinankertojien tuotantoon perehtymisestä tuli muusikonalulle loputon suo, johon hän upposi kaulaansa myöten.

– Olen käyttänyt aivan käsittämättömät määrät aikaa ja rahaa levyihin. Läksyjenteon sijaan opiskelin levyjen sisäpusseista biisien sanoja ja krediittitietoja. Sitten luin Jake Nymanin Rocktieto-kirjat ja aloin hommata ulkomaisia rocklehtiä, joita siihen aikaan ei ihan helposti löytynyt.

Taustatyön ohella syntyi myös biisejä. Vakavampi laulunkirjoittaminen alkoi lukiossa, ja soittokavereita etsiessä löytyi pari vuotta vanhempi Mikko Mäkelä, jonka kanssa yhteistyö on jatkunut näihin päiviin.

– Bändimme Boomer’s Story loppui aikanaan siihen, kun lähdin isäni mukana Teksasiin, ja Mikkokin lähti merille. Kun tulin takaisin, olin tehnyt hirveän läjän biisejä ja perustin bändin nimeltä Elmer.

Zen Gardenin Kari Hynninen kiinnostui yhtyeestä, mutta nuori rokkari oli jälleen lähtökuopissa. Opiskelut Irlannissa kutsuivat. Juuri ennen Dubliniin lähtöä Nordenstreng näki keikalla mielenkiintoisen uuden yhtyeen nimeltään Salamanteri. Sen riveissä soittivat silloin vielä tuntemattomat Tuure Kilpeläinen ja Jussi Jaakonaho.

– Jussin soitto teki muhun hirveän suuren vaikutuksen. Ajattelin, että kun tulen vuoden päästä takaisin ja perustan seuraavan bändin, niin haluan tuon kitaristin siihen.

Näin kävi. Nordenstrengin ensimmäinen soololevy Moody ilmestyi vuonna 1998. Jaakonahon ja Mäkelän lisäksi pian levyn julkaisun jälkeen syntyneen The Latebirdsin muusikoiksi tulivat Janne Haavisto ja Miikka Paatelainen. Samanlaisen soundikäsityksen jakavat luottomuusikot ovat olleet livesoittoa arvostavalle Nordenstrengille tärkeitä apureita ajattoman tunnelman metsästyksessä.

Ensimmäinen hitti Tervomaalle

Jaakonahon rekrytoimana Nordenstreng soitti vuoden myös Jonna Tervomaan taustabändissä. Se oli tärkeä episodi. Tervomaan toiselle levylle päätyi Nordenstrengin sävellys, josta tuli hitti Yhtä en saa. Sen myötä aukeni tie ammattilaisuuteen.

– Aloin uskoa, että kyllä tällä voi oikeasti elättää itsensä. Biisien tarjoaminen muille kuin Jonnalle oli haasteellista, koska en siihen aikaan tekstittänyt ollenkaan suomeksi. Yhtä en saa oli pelkkä rallatus, jonka olin nauhoittanut sanelumankalle. Annoin kasetin Jonnalle, joka innostui ja teki siihen tekstin. Seuraavan kerran kuulin kappaleen valmiina ja ihmettelin, et wau, voiko tää olla sama biisi?

Toinen tärkeä opetus oli se, että Nordenstreng huomasi sopeutuvansa huonosti taustamuusikon rooliin.

– Muistan, kun ystäväni Miikka Paatelainen sanoi, että liian montaa asiaa samanaikaisesti tehdessä ne alkavat syömään miestä sen sijaan, että täydentäisivät toinen toisiaan. Tajusinkin pian, että minun pitää keskittyä omaan juttuuni.

LA – toinen koti

Nordenstreng aloitti säännöllisen reissaamisen Kaliforniaan vuonna 2007, saatuaan  pysyvään oleskeluun Yhdysvalloissa oikeuttavan Green Cardin. Aktiivisen biisintekemisen ja keikkailun ohella hän hyödynsi myös journalistin taitojaan ja kirjoitti kirjeenvaihtajana Helsingin Sanomien kulttuurisivuille.

Asenne taustamuusikon töihin on muuttunut: haastattelun jälkeisenä päivänä Nordenstreng suuntasi keikoille toisen losangelesilaistuneen suomalaisen, Irina Björklundin, kanssa.

– Olen tajunnut ettei elämä ole niin mustavalkoista. Joka työssä on lisäarvonsa ja kaikesta saa jotain. Ikääntyessä tajuaa, että aikaa on rajallisesti.

Los Angelesista on viime vuosina tullut Nordenstrengille toinen koti. Vanhassa leffakaupungissa on romanttista vetoa, ja LA on perinteisesti ollut merkittävä musiikkibisneksen näyttämö. Myös Green Cardin ylläpitäminen edellyttää pysyvämmän residenssin pitämistä maassa.

–Toki myös maantiede vaikuttaa. Etelä-Kaliforniassa on kesä 12 kuukautta vuodessa, ja Tansaniassa vietetyn lapsuuden jälkeen minun on aina ollut vaikea suhtautua Suomen pimeisiin talviin.

Ristiriitojen kaupunki

Kaliforniassa on majaillut myös moni Nordenstrengille tärkeä musiikillinen esikuva, niin Woody Guthrie, Randy Newman, Warren Zevon tai kanadalainen Neil Young.

– Losissa on aina asunut taiteilijoita, jotka ovat edustaneet poliittisesti vasurilaitaa. David Crosbyn ja Ry Cooderin vanhemmat olivat leffa-alalla toimivia vasemmistotaustaisia tyyppejä. Se on aina kuulunut heidän musiikissaan. Toisaalta kaupunki on monella tapaa vastakohtaisuuksien mesta. Svengaavimpien alueiden, kuten Silverlaken ja Venicen ohella siellä on myös Sunset Strip, jossa on nykyään tosi väsynyt sukkahousuheviskene.

Nordenstregnillä on viha-rakkaus -suhde kaupunkiin, joka toisaalta on täynnä mahdollisuuksia, mutta toisaalta täynnä yksinäisiä kulkijoita.

– Itse asiassa se feikki puoli johtuu aika pitkälti kaltaisistani onnenonkijoista, jotka tulevat muualta. Päästäkseen eteenpäin urallaan he yrittävät miellyttää. Se aiheuttaa kaupunkiin juurettomuuden tunteen.

Impulsiivisuus vaatii hyvän pohjan

Nordenstreng kertoo olevansa impulsiivinen lauluntekijä, joka ei pysty suoltamaan biisejä konttoriajan puitteissa.

– En ole siinä mielessä samanlainen ammattilainen kuin vaikka Timo Kiiskinen, joka pystyy tuottamaan biisejä tehokkaasti mittatilaustyönä lähestulkoon kelle tahansa. Minulta voi tilata, ja biisejä tulee jos tulee. Se on varmasti vaikuttanut siihen, etten ole saanut biisejäni niin paljoa muiden levyille.

Poikkeuksiakin on. Tällainen oli Vesa-Matti Loirin Skarabee-levylle syntynyt Aivan pilveä, joka oli yllättäen laulunikkarin ensimmäinen suomenkielinen biisi.

– Tommi Viksten pyysi, että tee seuraavaksi viikoksi semmoinen New Orleans -henkinen biisi. Se oli täsmäisku, joka syntyi viikonlopun jälkeen darrassa. Mutta ei sitä pystynyt sanelemaan. Se vain syntyi.

Laulunkirjoittamisen suurin haaste on Nordenstrengin mielestä oikean hetken pyydystäminen. Hän tuntee hengenheimolaisuutta Kiiskiseen ja Kilpeläiseen, joiden molempien kanssa on työskennellyt. Kilpeläisen kanssa syntyi viime vuonna Katri Helenalle mittatilauksena tehty hitti Valon maa.

– Biisinteko on käsityöläisammatti, joka vaatii opiskelua. En olisi tässä, jos en olisi kuunnellut kaikkia niitä levyjä ja opiskellut sitä taitoa. Mutta biisien syntyminen ei sinänsä vaadi mitään suurta prosessia. Laulu saattaa syntyä kiireessä juuri, kun on lähdössä ovesta ulos. Sen takia olenkin monesti myöhässä. Siinä siirtymisen välitilassa alitajunta ei tiedosta, mitä on tekemässä, ja silloin syntyvät monet parhaimmat asiat. John Lennon on sanonut, että ”life is what happens to you while you’re busy making other plans”. Parhaat biisit syntyvät juuri niin!

Parhaat biisit kuulostavat  jotenkin tutuilta, ja asiat on sanottu todella yksinkertaisesti. Esimerkkinä hienosta biisistä Nordenstreng mainitsee Hank Williamsin I Can’t Help It If I’m Still In Love With Youn. Sen pystyy ymmärtämään esikouluenglannillakin, mutta silti se on raadollinen ja elämänmakuinen.

– Se, että pystyy koskettamaan ihmisiä, on suurin onnistuminen. Monesti kaikkein helpoimmalta kuulostava biisi on kaikkein haastavin tehdä. Päästäkseen oikeaan mielentilaan täytyy pitää kanavat auki. Uskon protestanttiseen etiikkaan. Täytyy ammentaa koko ajan. Se on olennaista kaikessa luovassa duunissa. Vain niin syntyy helmiä. Uskon kuitenkin myös mystiikkaan – jota voi pitää romanttisena – eli en hirveästi halua lähteä selvittämään mistä hieno biisi syntyy. Siinä suhteessa en usko akateemiseen työskentelyyn. Hyvä biisintekijä pystyy ottamaan biisin ilmasta.

The House of Songs

Julkaistu


Lukuisat kitarapatsaat koristivat musiikkikaupungin yleisilmettä.

Vietin marraskuussa 2011 kaksi viikkoa Austinissa kirjoitellen lauluja paikallisten lauluntekijöiden kanssa. Matka tapahtui Elvis ry:n ja The House of Songsin yhteistyönä. Kyseessä oli ensimmäinen visiittini Amerikoihin. Olin innoissani, motivoitunut ja yhdennellätoista viikolla raskaana. Lähitulevaisuudessa häämötti neljäs tohtorintutkintokonserttini, johon tarkoitukseni oli säveltää vielä reissun aikana lisää materiaalia. 

Lento kulki Tukholman kautta Chicagoon. Vieressäni istui Peter, mukava ruotsalainen, joka puhui sujuvasti englantia, puhui sopivan paljon ja oli sopivasti myös puhumatta. Kanssamme jutusteli myös lentoemäntä, joka etenkin raskaudestani kuultuaan muistutti moneen kertaan auttavansa, mikäli lennon aikana tulisi mitään pulmaa vastaan. 

Chicagossa toimitin matkatavarat Austiniin menevän koneen liukuhihnalle ja siirryin junalla kakkosterminaaliin. Missään ei näkynyt jälkeäkään lempiyhtyeestäni Wilcosta. Odotin vähintäänkin osavaltion kansallisylpeydestä kertovaa seinänkorkuista kylttiä. Sen sijaan törmäsin äärimmäisen ystävällisiin rajaviranomaisiin sekä lihavimpaan koskaan näkemääni naiseen, joka asiaan kuuluvia sormenjälkitunnisteita ottaessaan hörppi sangonkokoista milkshakea ja valitteli, ettei nykyajan tuoleihin mahtunut kunnolla istumaan. Pahoittelin tilannetta. Alkuraskaus ja pää riittävän monta kertaa lentokenttävessojen pöntössä pitivät elinikäisen lentomatkustustrauman lisäksi huolen siitä, ettei milkshaken tuoksu houkutellut. 

Matka kulkeutui Chicagosta Austiniin vielä reilut kolme tuntia pienellä propellikoneella. Perillä lentokentän ilme lupasi hyvää. Seinillä oli bändikuvia ja hallin keskellä suuria kitarapatsaita. Musiikkikaupungin henki kertoi, että olin tullut oikeaan paikkaan. Vastassa minua oli Sarah, jonka Passatilla hurautimme ihastuttavan talon pihaan. 

The House of Songsin ulko-oven avautuessa näin olohuoneen lumoavan Um Knabe & Co flyygelin vuodelta 1837. Sen vierellä seisoi Baldwinin Fun Machine-urku. Seinustoilla oli vahvistimia sekä Gibsonin akustinen. Sohvaryhmät kutsuivat yhteismusisointeihin ja sessioihin. Talo oli ostettu vain muutama kuukausi aikaisemmin. Keittiö oli luksusvarustettu, kaksi makuuhuonetta upeasti sisustettuja ja ylimääräinen soittohuone banjoineen ja Voxeineen intiimi soittelu- ja ideiointipaikka. Tietsikkahuoneessa oli äänityskytkennät valmiina ja lattialla monisuuntainen mikrofoni. East Riversidessa sijaitseva talo oli sisustettu rakkaudella ja jokainen yksityiskohta rakennettu laulunkirjoitusta ja musisointia palvellen. Olin onnesta sekaisin.

Funky fillari ja kitch kirkko

Pään sekoitti myös jet lag. Nukuin oitis 12 tuntia, mutta heräsin yhä väsyneenä. Keittiön pöydällä oli lukujärjestys, johon oli kirjattu viisi co/writing sessiota ja pari keikkaa. Ensimmäinen päivä oli varattu orientoitumiseen. Tapasin Nathan Felixin, talon managerin. Hän näytti paikkoja ja vei ostoksille upeaan Whole Foods Marketiin. Tasot ja hyllyt notkuivat kuudesta omenalajikkeesta kaktuksenlehtiin. Kala, liha-, Aasia-ja vegeosastoilla oli ruokaloita, joissa saattoi nauttia aterian ostosten keskellä. Kaupassa soi Bob Dylanin Simple Twist of Fate. Tapasin myös Troy Campbellin, muusikon ja THOS:n isän. Paljon kiertäneenä hänellä tuntui olevan ystäviä joka maailmankolkassa. Juttu luisti hyvällä flow’lla ja tunnelma oli mainio. Söimme lounasta ja kiersimme vielä paikkoja. 

Kuuntelin aamuisin lintujen laulua talon takapihan puutahassa. Yksi linnuista kuulosti Twin Peaksin beo-linnulta. Austinissa oli meneillään harvinaisen kuiva kausi. Ihmisiä oli kielletty kastelemasta nurmikoita juomaveden säästämiseksi. Niinpä pieni ukonilma sadepisaroineen oli tervetullut. Se toi mukanaan myös leudon ilman ja taikoi viikonlopuksi lämpimän pyöräilysään. 


Niinpä päätin tehdä tutustumisretken funkyllä fillarillani paikalliseen luterilaiseen kirkkoon. Koska kelloja oli siirretty, ilmestyin paikalle tuntia liian aikaisin. Seurakunnan pyhäkoulua pitävä ystävällinen miespastori kutsui minut sakastiin. Sain eteeni Raamatun ja kertakäyttömukillisen kahvia. Pyhäkoululaiset ottivat ilahtuneina vastaan arvaamattomasti paikalle tupsahtaneen suomineidon. Yksi huomasi peukalooni tatuoidut pianonkoskettimet. Sain oitis tehtävän soittaa kappaleen messun aikana (alttarilta löytyi, Luojan kiitos, myös akustinen piano). 

Kirkkosali oli peitetty huolellisesti sälekaihtimin ja katossa paistoivat loisteputket. Niistä yksi, sammumaan kallellaan, stroboili kiihkeästi. Alttari kukoisti kitch-tyyliä kullattuine verhoineen ja muovikukkineen. Vasemalla jökötti pieni syntikka ja vahvistin. Pastori tapaili kolmella sormella Lutherin sanoittamaa Jumala ompi linnamme -virttä C-duurista ja kysyi, osasinko kappaleen. Hän kertoi soittelevansa mielellään valkoisia koskettimia. Messuun alkoi tipahdella väkeä, yhteensä viisitoista henkilöä. Kaikki tunsivat toisensa ja kyselivät kuulumisia. Seremonian henki oli jutusteleva. Pastori puhutteli seurakuntalaisia tuon tuostakin nimeltä ja tiedusteli minultakin kesken saarnan, satuinko omistamaan ajokorttia. 

Oma kuriositeettinsa oli psalmien säestys, jotka pastorin vaimo hoiti mallikkaasti Casion transpose-nappulan turvin. Alkuun, ehtoollisen ajaksi sekä messun päätteeksi hän painoi nappulaa, joka soitti internetistä lataamaansa tunnelmamusiikkia. Sellaista, jota saattoi kuulla itämaisissa ravintoloissa tai halvoissa tavarataloissa. Myöhemmin hän kommentoi: ”I’s magic! I just push the button!”  

En kokenut taivaallista läsnäoloa enkä tarpeellista hiljentymistä. Mielessäni kiitin suomalaista kirkkomuusikon koulutusta ja eurooppalaisen säveltäjistön autuasta lahjaa. Mutta nämä suloiset ihmiset siunasivat matkani, vilkuttivat hymyillen perääni ja toivottivat minut lämpimästi tervetulleeksi milloin ikinä tulisin uudestaan Austiniin.

Lauluntekoa ja  nähtävyyksiä

Sessioin yhteensä viiden eri biisintekijän kanssa saldona kaksi valmista kipaletta. Yhteistyö lähti käyntiin hyvällä konsensuksella. Laulunkirjoitussessiot olivat keskenään erilaisia, kuten biisinikkareiden taidotkin. Työskentelytavat ja oman instrumentin hallinta vaihteli tekijän mukaan. 

Päivät Austinissa hupenivat nopeasti. Haravoin ahnaasti kaupunkia ja nautiskelin harjoittelurauhasta talossa, jossa pianoa saattoi soittaa myöhään yöhön. Naapuritalossa piti majaa kaksi osakalaista Austin-fania, joiden kanssa nautiskelimme aamukahveja takapihan patiolla. Vierailin tuttavani Kaisan luona, jonka 31. kerroksen asunnon näkymät Colorado joen (padottu Lady Bird Lake) toisella puolella olivat sanoinkuvaamattomat. Näin Art Housessa kolme nykytaiteen näyttelyä. Kävin State Capitolissa töllöttämässä kuvernöörien päitä ja fillaroidessani alas Congressia löysin kuudennen avenuen hattukaupasta hienon lätsän. Putiikin seinillä oli kuvia Mick Jaggerista sovittamassa stetsoneita.



Eräänä iltana pyöräilin West Riversideen ja poikki Zilker Parkin aina Wallingwoodiin, jossa olin tilannut ajan hierojalta. Vastaani tuli Robert E. Lee Road – nimi oli tuttu The Bandin The Night They Drove Old Dixie Down biisistä. Myöhemmin opin wikipediasta miehen olleen etelävaltioiden menestyksellisin kenraali sisällissodassa. 

Viimeinen päivä oli ennätyksellisen helteinen. Pyöräilin Barton Spring Poolin luonnonuimalaan, joka oli Austinin hienoimpia nähtävyyksiä ja lämmin suositukseni Austinissa vieraileville.

Rento musiikkikaupunki

Austin on Texasin ympäristöystävällisimpiä kaupunkeja. Kaikki puhuivat orgaanisesta ruoasta. Jopa kierrätystä harrastettiin. Katukuvan Priukset olivat kannanotto kansalta, jolle  autot olivat silmäteriä. Liikenteen seassa pyöräillessä olin tietysti selvää vähemmistöä. Kertakäyttötuotteet olivat niin jokapäiväisiä, että on vaikea käsittää, miten he selvisivät jätevuoristaan. Jättikokoisista ruoka-annoksistakin riitti kolmelle aterialle. 



Eteläisen Amerikan lämmin kulttuuri toi mukavaa perspektiiviä. Austinin atmosfääri oli yhtäaikaisesti elävä ja pysähtynyt. Sen laid back tunnelma veti puoleensa ihmisiä, jotka halusivat ammentaa hipahtavasta ilmapiiristä. Joka puolella soi syvä ja hyvä musiikki. Lauluntekijöitä oli kaikkialla, ja jokaisen soitin oli kitara. Pianisteja kaupungissa oli kuulemma seitsemän. New Orleansissa, Austinista 800 km itään, pianistien tilanne olikin aivan toinen. 

Matka sopi kuin nakutettu syksyn ohjelmaan. Kymmenen päivää paluuni jälkeen esiinnyin Musiikkitalon Black Boxissa soittaen uutta, englanninkielistä materiaalia, mukana kaksi Austinissa valmistunutta biisiä. Lavalla kanssani musisoi luottokitaristini Peter Engberg. Materiaali julkaistaan vielä kuluvana vuonna ensimmäisellä englanninkielisellä levylläni. Matka antoi koko projektille aivan erityisen sykäyksen ja avarsi näkökulmia biisintekoon. Suurkiitos vierailusta Elvis ry:lle. 

Teksti: Laura Sippola

Kuva: Laura Sippolan kotialbumi

www.laurasippola.com

www.facebook.com/laurasippola

Kiitos Elvis

Julkaistu

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, kuka on Elvis ry:n hallituksen uusi puheenjohtaja, mutta ken lie, häntä onnittelen! 

Itselläni tuli täyteen neljä vuotta puheenjohtajana, sitä ennen vuosi varapuheenjohtajana ja johtokunnan jäsenenä aina vuodesta 1988 (lukuun ottamatta vuosia 2003–2005). Paljon on kilometrejä ja Elvisin vaiherikkaita tapahtumia takana. Koska jäsenemme ovat kuitenkin saaneet Martti Heikkilän ja Pekka Nissilän kirjottaman upean historiikin Laululla on tekijänsä 2:n, en lähde tässä rakentamaan sille kilpailevaa kirjallista esitystä.

Liittymiseni Elvisiin oli napakka tapahtuma. Valan tehnyt sirkusmuusikko, pika-Sibeliuksenakin tunnettu ja aivan armoton tarinaniskijä sekä hyvä ystäväni Aarno Raninen houkutteli minut hakemaan jäsenyyttä. Hakemus sisään, jäsenyys ok, sitten vuosikokoukseen ja valinta johtokunnan jäseneksi – pam – ja sillä tiellä on oltu tähän asti. 

Noin vuosi sitten minulle kuitenkin kristallisoitui, kappas vain se, että on vain yksi elämä. Tällä lainaenergiallahan pitäisi tehdä ennen kaikkea sitä, minkä olennaisimmaksi tehtäväksi itselleen kokee. Olen ennen kaikkea kitaristi ja musiikintekijä. Tällä saralla koen voivani vielä antaa itselleni ja ehkä parhaimmillaan jopa muillekin jotain. Niinpä, kun aika ei riitä ja valintoja täytyy tehdä, ainoa mikä jää jäljelle on päätös, etten enää ole käytettävissä puheenjohtajaksi. 

Elvis on muuttunut monessa hyvään suuntaan viime vuosien aikana. Syynä ei todellakaan ole ollut oma nuijan paukutteluni, vaan remmiin on tullut uusia kasvoja, tuoretta hyvää meininkiä ja toimintakulttuuria, jolla pyritään entistä rakentavampaan yhteistyöhön niin Teoston, Suomen Säveltäjien, Suomen Musiikkikustantajien kuin lukuisien muidenkin yhteistyötahojen kanssa. Erityisesti tämän kehityksen peräänantamattomana Duracell-lipunkantajana on toiminut toiminnanjohtajamme Eija Hinkkala.

Nuoren tekijäpolven värvääminen edunvalvontatyöhön on vaikeaa; heillä kun on oma rauta kuumana ja elämä edessä. Tärkeämpää kuin ikävuodet ovat kuitenkin innostus, ahkeruus ja itselleen selkeä näkemys suunnasta ja tavoitteista. Elvis ry:n tulee toimia tässä ajassa, varoa poteroitumasta ja uskaltaa tehdä sellaisiakin päätöksiä ja linjanvetoja, jotka saattavat ensi alkuun ihmetyttää ja kirvoittaa ankaraakin arvostelua asioihin vähemmän vihkiytyneiltä. 

Alkuvuonna tehty jäsentutkimus, jonka kautta saimme paljon rakentavaa ja positiivista palautetta kritiikkiä unohtamatta, paljasti selkeästi myös sen, että yhdistykseltämme odotetaan enemmän, kuin mitä se pystyy nykyisillä resursseillaan tekemään. Maailmaa ei voi tehdä täydelliseksi, mutta varmasti ainakin vähän paremmaksi. Tätä työtä helpottaa se, että olemme saaneet joukkoomme Nina Lithin, joka täyttää Elvis ry:n historian ensimmäisen tiedottajavakanssin; tätä lisävoimaa olemme hartaasti toivoneet iskukykyymme.

Olen nyt jättämässä Elvis-ytimen, mutta en elvisläisyyttä – joka tietenkin velvoittaa, eikö vain?

Kiitos kaikille!

Janne Louhivuori

Kulttuuriministerin kyselytunti – ”Valitettavasti kysymykseni käsittelee rahaa”

Julkaistu

Taiteilijajärjestöjen valtakunnallinen yhteistyöjärjestö, Forum Artis, oli puheenjohtajansa Ilkka Niemeläisen johdolla kutsunut Suomen taiteilijajärjestöt tammikuussa Säätytalolle tenttaamaan kulttuuriministeri Paavo Arhinmäkeä ajankohtaisista asioista. Tällä kulttuuriministerin kyselytunnilla taiteilijoiden huoli toimeentulosta ja ammattikuvan muuttumisesta kuvastui useista puheenvuoroista. ”Valitettavasti kysymykseni käsittelee rahaa”, oli yleinen aloitusrepliikki.

Kysymykset oli viikkoja aikaisemmin laadittu ja toimitettu ministeriöön, mistä kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki kiittelikin.

– Hienoa, että kysymykset ovat tulleet hyvissä ajoin. Sain ne käsiini juuri äsken…

Hyvin oli Paavo kuitenkin tilaisuuteen valmistautunut, ja tukenaan hänellä oli osaava joukko ministeriön asiantuntijoita.

Tervehdyspuheenvuorossa huomion varasti odotetusti Guggenheim-museohanke, jota oli juuri suurelle yleisölle esitelty. Kuten tiedämme, ministeri Arhinmäki on näyttänyt hankkeelle kirkkaanpunaista valoa. Ja tottahan on, että tässä taloustilanteessa julkista rahoitusta kaivataan apuun jo olemassa olevissa instituutioissa. Esimerkiksi Museoviraston toimintamäärärahoista leikattiin 3 miljoonaa euroa, mikä johti välittömästi yt-neuvotteluihin ja sittemmin kymmeniin irtisanomisiin ja useiden museoiden sulkemiseen.

Arhinmäki muistutti, että kysymyksessä on pitkälti matkailun edistäminen kulttuurin keinoin, joten mahdollista rahoitusta pitäisi muutenkin etsiä toisaalta kuin kulttuurirahoista.

Puheenvuoroja jaellut Ilkka Niemeläinen aiheellisesti peräänkuulutti  parempaa dialogia kentän kanssa, kun suunnitellaan noin suuria investointeja.

Hyvitystä tiedossa?

Ensimmäisen kysymyksen pääsi esittämään Elvis ry:n toiminnanjohtaja Eija Hinkkala. Hän kiitteli ministeriä kansalaisrohkeudesta, jota tämä viime vuoden lopulla osoitti puolustaessaan tekijöiden oikeuksia ja kannattaessaan hyvitysmaksun laajentamista laitteisiin, joilla tallentaminen tänä päivänä pääasiassa tapahtuu. Esitys kuitenkin kaatui, joten katseet on nyt parasta suunnata hyvitysmaksu-uudistukseen. Eija kysyikin, miten asia etenee ja miten me tekijät voisimme asiaan vaikuttaa.

Ministerin kertoi, että tämän vuoden alussa perustetaan työryhmä, joka lähtee kehittelemään uudistusta Arne Wessbergin selvityksen pohjalta. Tavoitteena on turhaa byrokratiaa ja välikäsiä välttelevä järjestelmä, joka turvaa riittävän kertymän. Jukka Liedes Opetusministeriöstä tarkensi, että aikaa vapaalle keskustelulle ja kannanotoille on tämä kevätkausi 2012. Mahdollisuuksina hän mainitsi viestintärahaston, maksun laajakaistayhteyksille tai maksun lisääminen valtion talousarvioon.

Jäämme mielenkiinnolla odottelemaan uudistustyöryhmän esitystä. Varmaa on, että  tulikivenkatkuista ja äänekästä keskustelua on luvassa. Toivottavasti myös rakentavaa… viime aikoina niin tutun vastakkainasettelun tekijänoikeuksien ja (netti)sananvapauden välillä soisi jo olevan mennyttä!

Kääntäjä Laura Jänisniemi kysyi kirjastojen lainausmäärärahoista, jotka ovat Suomessa noin viidesosa pohjoismaisesta tasosta. Arhinmäki myönsi, että viimeisin, yhteensä lähes 20 prosentin korotus, oli vielä  liian pieni. Lisäksi opetus-ja tutkimuskirjallisuus olisi saatava korvausten piiriin, mutta mistä rahat?

OKM:n ylijohtaja Riitta Kaivosoja kommentoi, että koska tavoitteena on tieteen edistäminen ja popularisointi, tulisi rahoitustakin saada myös tieteen puolelta.

Yrittäjyys – pakko vai mahdollisuus?

Kirjailija Suvi Oinonen oli huolissaan kirjailijoiden ajautumisesta yrittäjiksi, mikä heikentää mm. kollektiivista edunvalvontaa. Tämä ns. pakkoyrittäjyys huolettaa ihmisiä kaikilla taiteenaloilla, toisille se sopii paremmin kuin toisille.

Arhinmäki kertoi, että työ- ja verolainsäädännön uudistaminen on käynnistymässä. Työryhmää ollaan juuri perustamassa ja esityksen on määrä olla valmiina v. 2013  loppuun mennessä. Hän korosti, että se voisi hyvin valmistua nopeamminkin,  koska pohjana on valmis, tohtori Tarja Cronbergin kiitosta saanut selvitys Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo.

OKM:n Rauno Anttila täsmensi, että jo tänä vuonna on tavoitteena saada esitys työryhmältä, jossa ovat mukana OKM:nlisäksi Verohallitus, Mela, Valtiovarainministeriö sekä sosiaali- ja terveysministerö.

Ilkka Niemeläinen muistutti, miten hankalassa välikädessä tekijät usein ovat, kun toisaalta kannustetaan yrittäjyyteen, mutta ei ymmärretä kulttuurialan erityispiirteitä eikä muuttuvia olosuhteita. Esim. pätkätyötä ja pirstaleista työnkuvaa ei vanhentuneessa verolaissa tunneta.

Eijan toinen kysymys liittyikin verotuksen ongelmaan ja erityisesti Teoston käyttökorvauksiin: Miksei Suomessa ole mahdollista tulouttaa tekijänoikeuskorvauksia  omalle yritykselle? Lisäksi pulmia tuottaa se, että verottaja saattaa katsoa osan yrittäjätuloista yllättäen palkkatuloksi. Musiikin alalla moni pitää yrittäjyyttä hyvänä vaihtoehtona, kunhan vain verotuskäytäntö saataisiin toimivaksi.

Eijan kysymykseen vastasi Rauno Anttila, joka muistutti, että alunperin Teoston omat säännöt ovat estäneet yritykselle maksamisen. Nyt sääntöjä ollaan muuttamassa ja Teoston kanta on myönteinen, mutta verottaja  on vielä vastustanut ajatusta. Verolainsäädäntöä uudistavan työryhmän on tarkoitus käsitellä tätäkin asiaa.

Anttila kuitenkin muistutti, että muutos on haasteellinen: Kuinka estetään tekijänoikeusmaksujen ajautuminen yritysten kautta kolmansille tahoille? Korvausten on  kuitenkin pysyttävä henkilökohtaisena  ja ne pitäisi voida tulouttaa vain ja ainoastaan tekijän yritykselle.

Mistä sitten leikattaisiin?

Säveltäjä Kalevi Aho ilmaisi huolensa taidelaitosten ja erityisesti orkestereiden sekä  vapaan kentän avustusten supistamisesta. Saman huolen jakoivat useat kysyjät. Ministeri Arhinmäki ymmärsi huolen, mutta lohdutti hieman: ne, joilta on juuri leikattu, eivät ole seuraavina listalla, kun leikataan lisää. Hän muistutti myös, että leikkaukset on tehty väliaikaisena lakiesityksenä, ja normaalitilanteen pitäisi palautua v. 2016. Ja indeksikorotukset tulevat leikkauksista huolimatta.

Sekä suomen- että ruotsinkieliset Kirjailijat ottivat puheeksi meitä kaikkia kiinnostavan taiteilijaeläkekysymyksen. Ministeri Arhinmäki myönsi, että nykyinen 51 eläkettä vuodessa on liian vähän ja tilannetta yritetään parantaa. Viime vuonna saatiin ylimääräiset 15 eläkettä, mutta tänä vuonna palattiin ruotuun. Vain 10% hakijoista saavat eläkkeen.

Mutta mistä rahat? Arhinmäki vilautti mahdollisuutta lisätä veikkausvoittovarojen osuutta täydentämään budjettivaroja. Hän myös osoitti huolensa liiallista leikkaamista kohtaan; kun muutenkin mennään matalalentoa, saattaa leikkaaminen jyrkentää alamäkeä ja viedä taloutta vielä huonompaan suuntaan.

Säilyykö vertaisarviointi?

Kyselytunnin lopuksi TeMe ry:n toiminnanjohtaja Raimo Söder korosti vertaisarviointiperiaatteen merkitykstä

taidetoimikuntauudistuksessa. Tulevan Taiteen edistämiskeskuksen, entisen Taiteen keskustoiminkunnan, uusi toimintamalli otetaan käyttöön näillä näkymin 2013. Söderin mielestä on taiteen kenttä on niin laaja, että tekijöiden asiantuntijuus ja vertaisarviointi on säilytettävä.

Ministeri Arhinmäki totesi, että tärkeintä uudistuksessa on nimenomaan avoimuus ja läpinäkyvyys, siltä pohjalta taidetoimikunnat tulisi koota. Lisäksi on pohdittava, miten taidetoimikuntien alueellista toimintaa voisi tehostaa. Hän myös muistutti, että taiteen keskustoimikunnan sisällä on ristiriitaisia pyrkimyksiä. Työtä uudistuksen suhteen siis riittää.

Kuunnellaanko meitä?

Kyselytunnin päätteeksi puheenjohtaja Ilkka Niemeläinen korosti dialogin tärkeyttä, jotta päätöksentekijöillä olisi tarvittava tieto tekijöiden näkemyksistä ja koko ajan muuttuvista työolosuhteista. Nyt edetään nopealla aikataululla  monissa meitä musiikintekijöitä koskevissa asioissa. Pidetään siis keskustelua yllä ja päättäjät ajan tasalla!

Kaija Kärkinen