EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Costi ja Timo johtokuntaan

Tekijä: Mysteerio

Costi ja Timo johtokuntaan

Julkaistu

Kirsi ”Costi” Snellman ja Timo Kosonen valittiin uusina Elviksen johtokuntaan 28.2. pidetyssä vuosikokouksessa. Juhani Leinonen jatkaa puheenjohtajana. Muista erovuoroisista valittiin uudelleen Jori Nummelin ja Matti Kontio.

Jussi on ollut Elviksen puheenjohtaja vuodesta 1994. Hänen valintansa taas kahdeksi vuodeksi eteenpäin oli tälläkin kertaa yksimielinen.

Muille paikoille johtokunnan asettama vaalivaliokunta (Timo Forsström, Mikko Perkoila ja Jussi Sydänmäki) oli asettanut useita ehdokkaita. Mikko itse oli jo aikaisemmin ilmoittanut antavansa viiden vuoden jälkeen oman paikkansa johtokunnassa ”kiertoon”. Muita kuin vaalivaliokunnan asettamia ehdokkaita ei kokouksessa kukaan esittänyt.

Sanoittajapaikalle ehdokkaita oli kaksi: Jori Nummelin ja Timo Kosonen. Äänestyksessä Jori sai 40 ääntä ja Timo 10 ääntä (tyhjiä ääniä oli 2 ja hylättyjä 1).

Sen jälkeen olivat Matti Kontio, Kirsi Snellman, Pekka Tegelman ja Jukka Viitasaari sekä sanoittajavaalissa toiseksi jäänyt Timo Kosonen ehdolla niille kolmelle johtokuntapaikalle, jotka vielä olivat jäljellä. Äänestyksen tulos oli seuraava: Kirsi Snellman 30, Matti Kontio 27, Timo Kosonen 27, Jukka Viitasaari 23 ja Pekka Tegelman 20. Näin Kirsi, Matti ja Timo tulivat valituiksi.

Timo Kosonen on ollut ehdolla jo kahtena edellisenä vuotena jääden kuitenkin rannalle (kaksi vuotta sitten hän sai 5 ääntä ja viime vuonna 14). Pekka Tegelman puolestaan ehti puurtaa johtokunnassa kunniakkaat 10 vuotta. Todettakoon, että kaksi vuotta sitten Pekka pudotti yhdellä äänellä Esa Niemisen, joka puolestaan viime vuonna tuli valituksi.

Johtokunnan kokoonpano on nyt seuraava (suluissa ikä): puheenjohtaja Juhani Leinonen (51), varapuheenjohtaja Eero Lupari (50), Matti Kontio (51), Timo Kosonen (51), Janne Louhivuori (45), Esa Nieminen (47), Jori Nummelin (47), Pia Perkiö (55) ja Kirsi Snellman (35).

Vuosikokous pidettiin Ravintola Tekniskassa ja siihen osallistui 47 jäsentä. Kokouksen puheenjohtajana toimi Jani Uhlenius, joka istunnon päätteeksi sai kunnon taputukset sutjakkaasta ja asiallisesta nuijan heiluttamisesta (olisi ansainnut ne myös siitä, että täytti samana päivänä 55 vuotta).

Yhdistyksen jäsenmaksu on tänäkin vuonna 400 markkaa eikä liittymismaksua peritä. Puheenjohtajan palkkioksi hyväksyttiin 3.350 mk/kk (entinen 3.200 mk/kk) ja varapuheenjohtajan 1.150 mk/kk (entinen 1.100 mk/kk). Johtokunnan jäsenten palkkio pysyi ennallaan (400 mk/kokous), samoin työryhmäpalkko (250 mk/kokous). Vuoden 2000 talousarvion loppusumma on runsaat 1,3 miljoonaa.

Vuoden 2000 toimintasuunnitelma hyväksyttiin johtokunnan esittämässä muodossa. Teostossa ovat elvisläisten edunvalvonnassa etusijalla tilitysuudistuksen jatkotoimet. Pitkällä tähtäimellä tavoitteena on, että Teoston tilitysjärjestelmä ja hallinto saatetaan olemassaolevia voimasuhteita vastaavaksi. Viime vuoden toimintakertomukseen (joka postitetaan kaikille jäsenille samassa kirjeessä kuin tämä Selvis) on kirjattuna pitkä litania viime vuoden tapahtumia. Yksi menneen vuoden merkittävimpiä ponnistuksia oli juhlavalssiprojekti, joka jatkuu myös tänä vuonna.

Näin siis olivat näreet vuosikokouksessa. Todettakoon vielä, että Georg Malmstén -säätiön hallitukseen valittiin paikastaan luopuneen Kikka Laitisen tilalle Kirsi Snellman.

Jani Uhlenius johti kokousta

Johtokunnan uudet jäsenet Kirsi Snellman…

… ja Timo Kosonen.

Teksti: Martti Heikkilä

KULTTUURIMINISTERI SUVI LINDÉN VIERASTAA GENREAJATTELUA

Julkaistu

Suvi Lindén uskoo, ettei valtion kulttuuritukijärjestelmää luotaessa ole tehty mitään syvällisempää linjanvetoa jonkin tietyn taidemuodon tukemisesta. Tärkeintä on ollut se, että tuki siivilöityy tasokkaisiin kohteisiin. Genreajattelua ei siis Lindénin mukaan kulttuuriministeriössä tunneta, vaan kaikkia musiikin lajeja pidetään kulttuurin kannalta yhtä arvokkaina.

Siksi onkin pakko ääneen äimistellä nykyistä festivaalituen jakokäytäntöä, joka suosii voimakkaasti erästä genreä ja kysyä miksi suuria massoja liikuttavat, laadukkaat rocktapahtumat ovat yhä tukipaitsiossa.

Suomi on festivaalien ja musiikkitapahtumien luvattu maa. Ja mikäs täällä on kekrejä järjestäessä? On romanttisia riippakoivuja, kimmeltäviä längelmävesiä, valoa ympäri vuorokauden ja valtion festivaalitukijärjestelmä, joka siivilöi rahaa korkeatasoisille tapahtumille.

Tänä vuonna valtion budjetissa on osoitettu 16 miljoonaa markkaa kulttuuritapahtumille. Summa on sama kuin viime vuonna, jolloin tukea myönnettiin kaiken kaikkiaan 99:lle kulttuuritapahtumalle. Leijonan osa (11,2 miljoonaa markkaa) tästä vuoden 1999 tukikakusta annettiin musiikkitapahtumille. Suurin tukisiivu (3,5 miljoonaa markkaa) leikattiin Savonlinnan Oopperajuhlien lautaselle ja pienimmät viipaleet olivat 10-20 tuhatta markkaa. Budjetissa määritellyn varannon loppuessa kulttuuriministerillä on vielä jääkaapissaan käyttövarat, mistä voidaan lohkaista harkinnanvaraisia tukia tapahtumille. Näiden kekrien arvioinnissa käytetään Taiteen Keskustoimikunnan asiantuntemusta.

Substralia kaikille kukille

Kulttuuriministerin mielestä on tärkeää antaa substralia kaikille kukille ja myöntää festivaalitukea aina mahdollisuuden tullen myös uusille tapahtumille. Osa valtion kulttuurirahasta on kuitenkin sidottu jo etukäteen ja painotukset kulttuurivarojen jaossa ovat pysyneet viime vuosina suunnilleen samoina. ” Tietyt vakiintuneet ja taiteellisesti korkeatasoiset tapahtumat, kuten Savonlinnan Oopperajuhlat, Kuhmon Kamarimusiikkitapahtuma ja Porin Jazz, saavat joka vuosi aika isoja summia. Lisäksi on joitakin tapahtumia, mitä tuetaan kertaluonteisesti joinakin vuosina. Tuki ei ole säännön mukainen, mutta esimerkiksi Savonlinna on saanut vuotuisen n. 3,5 miljoonaa markkaa jo useamman vuoden ajan ” paljastaa Lindén.

Kylmiltään valtio ei lähde tukemaan mitä tahansa Päläsnotkon pillipiipariviikkoa. Ei siis riitä, että joku loihtii hienon suunnitelman ja pyytää valtiolta 200.000 markkaa sen toteuttamiseen. Tapahtuma pitää ensin saada kerran tai kaksi järjestettyä omin voimin ennen kuin valtion kukkaron nyörit aukeavat. ”Ja pysyvästi listoille pääsevät vain ne tapahtumat, joilla on sekä valtakunnallista että alueellista merkitystä. Ja silloin vaaditaan näyttöjä ” painottaa Lindén.

Kesätapahtumien luvattu maa

Viime kesänä suomalaisia ja Suomessa kävijöitä hemmoteltiin yli tuhannella kesätapahtumalla. Tapahtumien kirjo oli valtaisa ja listalta löytyi valtion tukemia tapahtumaherkkuja monenlaiseen festivaalinälkään. Viime vuonna tukea saivat mm. Avantin Suvisoitto Porvoossa, Barokkiviikko Vantaalla, Nainen ja Musiikki-festivaali Hartolassa, Kyläsepät-tapahtuma Sirniössä, Täydenkuun tanssit Pyhäsalmella, Kansanmusiikkifestivaali Kihaus Rääkkylässä, Kansainvälisen mustalaismusiikin festivaali Porvoossa, Jazzpäivät Kainuussa ja 27. Jutajaiset Rovaniemellä.

Kulttuuriministeri Lindén iloitsee siitä, että yhä useammat paikkakunnat haluavat tuoda itsensä kartalle jonkinlaisen kulttuuritapahtuman kautta. ”Suomessa on paljon paikkakuntia, jotka tunnetaan jonkin isomman valtakunnallisen tapahtuman ansiosta. Kuhmo tunnetaan kamarimusiikkitapahtumastaan, Savonlinna Oopperajuhlistaan, Pori Jazzistaan ja Seinäjoki Tangomarkkinoistaan. ”

”Nykyään kunnat satsaavat kulttuuriin huomattavasti enemmän kuin valtio. Jokainen kunta haluaa oman kesätapahtuman ja onhan se kunnalle eduksi, kun elinkeinotoiminta vilkastuu ja turistivirta paisuu. Ja silloin kun kunta tukee tapahtumaa, ei järjestäjien tarvitse ensimmäisenä tulla hakemaan sitä rahaa täältä” napauttaa Lindén.

Kaksi malliesimerkkiä

Seinäjoen Tangomarkkinat on Suvi Lindénin mielestä malliesimerkiksi kasvuhakuisesta ja korkeatasoisesta tapahtumasta, joka pärjää hyvin omillaan eikä ruinaa rahaa valtion kassasta. ”Tangomarkkinat on upea tapahtuma ja tangohan on populaarikulttuuria, mitä en millään tavalla väheksy, vaan asetan samalle rimalle korkeakulttuurin kanssa. Mutta usein populaarikulttuuritapahtumat ovat massatapahtumia, eikä niillä ole samanlaisia ongelmia saada sitä yleisöä. Kun taas joku kokeilevampi taidemuoto tai ooppera, maksaa niin paljon, ettei esityksiä pystytä järjestämään ilman sitä julkista rahaa.”

Savonlinnalla menee putkeen sekä taloudellisesti että taiteellisesti. Lindén arvostaa sitä, että Savonlinna tuottaa joka vuosi uusia kantaesityksiä ja pitää huolen siitä, ettei ohjelmistossa ole pelkkää Taikahuilua joka kesä. Viime kesänä Savonlinnan Oopperajuhlien myynnissä olleista oopperalipuista myytiin 95% ja Olavinlinnan 2233-paikkainen katsomo oli lähes täynnä jokaisena 23 oopperailtana.

”Valtion tuki on monelle se pesämuna, mutta esimerkiksi Savonlinna on kasvanut jo niin valtaisaksi tapahtumaksi,että sen liikevaihto liikkuu ihan eri sfääreissä kuin valtion sille myöntämä 3,5 miljoonan tuki”. Enemmän Savonlinna nettosi yksityiseltä sektorilta. Oopperajuhlien viime vuoden tuloista tuli noin 4,2 miljoonaa markkaa yhteistyöyrityksiltä: mm. Finnairilta, Nokialta, Soneralta, SOK:lta, Peugeotilta ja Vattenfall Oy:ltä, jonka tuella mahdollistui Opera national du Rhinin vierailu Strasbourgista.

Ikuisuuskeskustelua tuen jakoperusteista

Kulttuuriministerin mielestä on erittäin tärkeää, että kaikkialla Suomessa tarjottaisiin kulttuuritapahtumia. Mutta uusien pienten ja paikallisten tapahtumien on melkein mahdotonta saada sponsorirahaa eli yksityistä rahaa ja silloin valtion panos on hyvin tärkeä tapahtuman onnistumisen kannalta. ” Valtio haluaa, että sillä rahalla tehdään kulttuuria ja että sillä on taiteellinen aspekti. Välillä on haluttu ottaa erikoisolosuhteita huomioon ja tuettu esimerkiksi Lapin tapahtumia, joilla on ollut taloudellisia vaikeuksia. Lapissa sponsorirahan saaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin Etelä-Suomessa. ”

Festivaalituen jakoperusteiden määrittäminen on vaikeaa ja asiasta käydään ikuisuuskeskustelua. Lindén aprikoikin: ”Pitäisikö valtion panostaa yhä enemmän todella laadukkaisiin tapahtumiin ja jättää kymppitonnin tilpehöörit pois vai onko niin, että sillä kymppitonnilla jollakin pienellä paikkakunnalla tapahtuma syntyy ja silloin sillä tuetaan paikallista kulttuuritoimintaa? Toisaalta voidaan myös kysyä, että pitäisikö yhteiskunnan tuen olla vähän pienempi silloin, kun kyseessä on maineeltaan vakiintunut ja korkeatasoinen tapahtuma, joka saa helposti sponsorirahaa yrityksiltä ?”.

Rocktapahtumat ovat tukipaitsiossa

Yhtään rockfestivaalia ei ole vielä kelpuutettu joka vuosi tuettavien tapahtumien kastiin. Kylillä liikkuu huhu, jonka mukaan valtion 16 miljoonan avustuspotista olisi korvamerkitty rocktapahtumille muutama kymmenen tuhatta ja että tästä tuesta kilpailisi koko joukko rockfestivaaleja, mm. Down by the Laituri, Ruisrock, Ilosaarirock ja Provinssirock. Esimerkiksi vuonna 1998 festivaalimomentilta kertaluonteista tukea (20 000 markkaa) sai jostain erityisestä syystä Provinssirock. Samana vuonna Seinäjoen kaupunki tuki tapahtumaa 200 000 markalla.

Suuria massoja liikuttavat rocktapahtumat ovat käytännössä tätä nykyä vielä tukipaitsiossa. Ainoa ”rokimpi”tapahtuma, joka vuonna 1999 sai valtion festivaalitukea oli Down by the Laituri. Summa oli tälläkin kerralla 20.000 markkaa. ”Menestyvät rocktapahtumat on katsottu taloudelliselta toiminnaltaan sellaisiksi, jotka pystyvät kustantamaan itsensä. Hyvinä vuosinaan ne pystyvät keräämään taloudellista puskuria myös huonoille vuosille” perustelee Lindén.

Mitään tappiontakuu-ajatustakaan ei rocktapahtumille olla vielä keksitty. Kulttuuriministeri myöntää, että huonoina vuosina rockfestivaalien taloushuolet kaatuvat paikallisten päättäjien niskaan. ”Esimerkiksi Provinssirockin tapauksessa tappion vuosina Seinäjoen kaupunki on tullut vastaan. Kyllä kunnan isätkin ymmärtävät, että Provinssi tuo lisäarvoa paikkakunnalle” .

Kulttuurien rajat häilyviä

Populaarikulttuurin ja korkean kulttuurin raja on nykyään häilyvä. Ja sivistyssanakirjan määritelmä, minkä mukaan korkeakulttuuria olisi vain klassinen musiikki, ooppera ja teatteri on Suvi Lindéninkin mielestä aikansa elänyt. ”Säveltäjän työ on luovaa työtä, riippumatta siitä säveltääkö hän sitten sinfonioita tai iskelmiä . Mutta eri ihmiset arvostavat musiikkia vähän eri näkökulmista ja eri tyyppisillä ihmisillä on omat musiikkimakunsa. ” toteaa moniarvoisuuden tärkeyttä korostava Lindén.

Eri taiteiden väliset kokeilut ja populaarikulttuurin puolelta kumpuavat korkeatasoiset hankkeet saattavat olla kulttuurin uusiutumisen kannalta jopa merkityksellisempiä kuin perinteisemmät korkeakulttuurin muodot. Riemulla tehty musiikkiin, energisiin loikkiin ja hulvattomaan designiin perustuva Ismo Alangon ja Stefan Lindforsin Labra-teos Kaapelitehtaalla on ajankohtainen esimerkki laadukkaasta populaarikulttuurista.

Vastikään Suomessa vieraillut populaarikulttuurin visionääri, englantilainen ambient-musiikin keksijä Brian Eno pitää tärkeimpänä saavutuksenaan sitä, että nykyään maailmalla on jo soveliasta puhua populaarimusiikista. Yksi hänen missioistaan on ollut kyseenalaistaa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välinen ero. Sommitellessaan roikkuvista cd-soittimista, leijoista ja kivistä Kiasman Kontti-galleriaan ”Kite Stories” teosta hän halusi kysyä, mikä tekee Leijatarinoista korkeakulttuuria? Sekö, että se on pystytetty Modernin Taiteen Museoon eikä esimerkiksi Rautatieaseman metrolaiturille?

Musiikin koulutusjärjestelmä ­ yksi maailman parhaista

Kulttuuriministeri Suvi Lindénin mielestä valtion tehtävänä on luoda otollisia työskentelypuitteita lahjakkaille nuorille musiikintekijöille. Hän kehuu maamme nykyistä musiikkikoulutusjärjestelmää yhdeksi maailman parhaista ja sanoo, että kaikki ne, joilla on musiikin lahja pystyvät siihen junaan hyppäämään. ”Kaikkein syrjäisimpiä kolkkia lukuunottamatta kaikilla nuorilla on mahdollisuus harrastaa musiikkia ja saada musiikkipainotteista opetusta joko peruskoulussa, musiikkiopistossa tai konservatoriossa.”

Ministeri Lindén pitää maamme oopperalaulun korkeaa tasoa osoituksena toimivasta koulutusjärjestelmästä ja siitä, että lahjakkuudet ovat nuorempana päässeet jalostamaan kykyjään. ”Esimerkiksi Saksan oopperalavoilla on tätä nykyä 55 suomalaista oopperalaulajaa. Mutta kansainvälinen menestys ei ole mahdollista ilman taloudellisia resursseja ja kovaa työtä. Ja jos taas puhutaan pop-akteista, tuntematta tarkkaan kevyen musiikin koulutusjärjestelmää Ruotsissa olettaisin kuitenkin, ettei ero kansainvälisessä menestyksessä johdu niinkään paljon musiikkikoulutuksen eroista vaan elinkeinopoliittisista toimenpiteistä ” arvioi Lindén.

Suomen Abbaa odotellessa

Kulttuuriministeri Lindén arvostaa myös populaarikulttuuria ja sanoo, että valtio taputtaisi iloisesti käsiään mikäli Suomikin saisi oman Abbansa. Pop-musiikki on nykyään Ruotsin toiseksi merkittävin vientiartikkeli.

”Naapurimaamme levyteollisuudessa pyörivät isot rahat ja näitä maailmalla tunnettuja ruotsalaisia pop-tähtiä syttyy solkenaan. Ruotsissa on ilmeisesti investoitu meitä tuntuvasti enemmän populaarimusiikin tuottamiseen ja vientiponnisteluihin. Nämä ovat sitä osaa sisältöjen tuottamisesta, joihin meilläkin pitäisi löytää rahoitusratkaisuja muualta kuin taiteenedistämisvaroista.Nyttemmin on meillekin syntymässä ei vaan abba vaan abboja. Tällä hetkellä on suomalaisia yhtyeitä listoilla niin Pohjoismaissa kuin Keski-Euroopassakin. ”

Suvi Lindén on ylpeä nuorista suomalaisvesoista, jotka luonnostaan tekevät kansainvälisiä makuhermoja kutkuttavaa musiikkia. Androgyynin Ville Valon luotsaama helsinkiläinen Him-yhtye on tehnyt historiaa nousemalla ”Razorblade Romance” levyllään Saksan listojen ykköseksi. Huonosti ei mene Bomfunk Mc:lläkään, jonka Freestyler komeilee Ruotsin singlelistan ykkösenä jo kolmatta viikkoa. ”Bomfunk Mc ja Him ovat suomalaisen nuorison ykkösiä tällä hetkellä, ja onhan se hienoa, että he tekevät semmoista musiikkia, mikä miellyttää muitakin kuin suomalaisia. Karismakin on tärkeä, menestyjät jäävät ihmisten mieleen ja silloin siinä on siinä olemuksessa jotakin. Pelkkä taide ei sitä tee” sanoo Lindén.

Kulturelleja piristysruiskeita tarvitaan

Ilman valtion tukea moni hyvä idea jäisi toteuttamatta. Ja Helsingin Kulttuurikaupunkihankkeen tapaisia kulturelleja piristysruiskeita tarvitaan. Yksi näyttävimpiä tapahtumia Helsingissä tulee olemaan ensi kesänä kansanmusiikkipainotteiset Tanssi- ja Laulupidot, missä esiintyvät mm. Värttinä, Pispalan Sottiisi ja Kuoppamäet. Ministeri Lindén on tyytyväinen kaupungin panostukseen ja siihen, että myös yksityistä rahaa on löytynyt yli odotusten Helsinki 2000 tapahtumille. ”Valtio on myöntänyt Helsingin Kulttuurikaupunkisäätiölle 50 miljoonaa. Iso kysymys on se, että mikä on sitten se jatko. Tottakai tätä työtä halutaan jatkaa, muttei ehkä ihan tässä laajuudessa.”

Ministeri Lindénin mielestä yhteiskunnan tehtävänä on luoda olosuhteet monenlaisen taiteen tekemiselle, mutta tukipakan kortit on vaikea sekoittaa uudestaan. ”Olemassa oleva establishment ei välttämättä uutta verta hurjan mielellään ota joukkoonsa. Ja se on varmaan ihan samanlaista kaikkialla. Mutta siinä vaiheessa, kun määrärahoja tulee lisää, on aika tutkia avoimin silmin ja korvin minkälaisia uusia tarpeita on syntynyt” lupaa Lindén.

Tärkeintä on, että korkeatasoinen elävä musiikki soi, eri musiikin lajit heilimöivät ja uutta laadukasta musiikkia syntyy. Mutta vähintään yhtä tärkeää on se, että tulevaisuudessa muutkin musiikin lajit kuin ooppera, klassinen ja jazz löytävät valtion kanssa yhteisiä, pitkäkestoisia tavoitteita. Luovassa ja kannustavassa ilmapiirissä syntyy menestystarinoita.

VALTION FESTIVAALITUKI 1999 (Musiikinlajeittain)

KLASSINEN MUSIIKKI (VAKAVA MUSIIKKI)

Hakijan nimi, Käyttötarkoitus, Myönnetty summa

Crusell-seura, 1999 toimintaan, 120 000

Helsinki-viikon säätiö/, Musica nova tapahtumaan, 35 000

Hetan musiikkipäivät ry, 1999 toimintaan, 60 000

Ilmajoen musiikkijuhlat ry, 1999 toimintaan, 430 000

Järvenpään Sibeliusviikot ry, 1999 toimintaan, 30 000

Kamariorkesteri Avantin Kannattajayhdistys ry, Avanti:n Suvisoitto -tapahtumaan 1.-4.7.1999, 120 000

Kangasniemen Musiikinystävät ry, 1999 toimintaan, 75 000

Kaustisen Kamarimusiikki-Yhdistys ry, 1999 toimintaa,n 20 000

Kuhmon Musiikkiyhdistys ry, 1999 toimintaan, 870 000

Lahden Kansainvälinen Urkuviikko ry, 1999 toimintaa,n 220 000

Mikkelin Musiikkijuhlien Kannatusyhdistys ry, 1999 toimiintaan, 100 000

Musiikkiseura Organa Wandaensis ry, Vantaan Barokkiviikon järjestämiseen 7.-15.8.1999, 20 000

Naantalin Musiikkijuhlasäätiö ry, 1999 toimintaan, 310 000

Oulun Musiikkijuhlasäätiö ry, 1999 toimintaan, 30 000

Savonlinnan Oopperajuhlien Kannatusyhdistys ry, 1999 toimintaan, 3 500 000

Tampereen kaupunki/Kulttuurilautakunta, Tampereen Sävel Tampere Choir Festivalin järjestämisee,n 60 000

Turun Musiikkijuhlasäätiö, Turun Musiikkijuhlat 1999 tapahtumaan, 290 000

Understödsforeningen för Musikfestspelen i Korsholm rf, 1999 toimintaan, 420 000

Viitasaaren kesäakatemia ry, 1999 toimintaan, 420 000

Käyttövaroista myönnetyt:

Joroisten Musiikkiyhdistys ry, Joroisten musiikkipäivät, 45 000

Särestön kamarikonserttiyhdistys ry, Särestön kamarikonsertit, 70 000

klassinen yhteensä 7.245.000 mk

JAZZ:

Hakijan nimi, Käyttötarkoitus, Myönnetty summa

Espoo Big Band ry, April Jazz Espoo ­99 Festivaalin järjestämiseen, 60 000

Imatra Big Band Festival ry, 1999 toimintaan, 45 000

Jyzz ry, 1999 toimintaan ja Jyväskylä Summer Jazzfestivaalin järjestämiseen, 40 000

Kerava Jazz ry, 1999 Kerava Jazz festivaalin järjestämiseen, 20 000

Pori Jazz 66 ry, 34. Kansainvälinen Pori Jazz Festivaalin järjestämiseen 10.-18.7.1999, 450 000

RuskaSwing ry, Kemijärven Ruskaswing tapahtumaan 10. ­ 12.9.1999, 30 000

Suomen Jazzliitto ry, Valtakunnalliset Jazzpäivät Tapahtumaan, 30 000

Tampereen kaupunki/, Tampere Jazz Happening 1999 järjestämiseen, 90 000

Tornion kaupunki/, Kalott Jazz & Blues Festival tapahtumaan 1999, 30 000

Turku Jazz ry, 1999 toimintaan, 40 000

Käyttövaroista myönnetyt:

Kajaanin Jazzmusiikin Ystävät, Kainuun Jazzpäivät, 50 000

Äänekoski Jazz ry, Keitelejazz 99, 20 000

jazz yhteensä 905.000 mk

KANSANMUSIIKKI

Hakijan nimi, Käyttötarkoitus, Myönnetty summa

Eteläpohjalaiset Spelit Kansanmusiikkiyhdistys ry, 1999 toimintaan, 50 000

Finlands svenska spelmans-Förbund rf, för Finlandsvensk riksspelmans-stämma 1999, 40 000

Haapaveden Folk-musiikin yhdistys ry, 1999 Haapavesi Folk-festivaalin järjestämiseen, 60 000

Kaustisen Kansanmusiikkijuhlien Kannatusyhdistys ry, 1999 toimintaan, 740 000

Maailman musiikin keskus ry, Etnosoi! 1999-festivaalin järjestämiseen, 45 000

Rääkkylän kansanmusiikkiyhdistys ry, 1999 toimintaan ja kansanmusiikkifestivaali Kihauksen järjestämiseen v.1999, 150 000

Suomen Kansanmusiikkiliitto ry, 28. Samuelin Poloneesi tapahtumaan, 30 000

kansanmusiikki yhteensä 1.115.000 mk

KEVYT MUSIIKKI (muu kuin jazz, kansanmusiikki tai rock)

Sata-Häme Soi ry, 1999 toimintaan, 310 000

Työväen musiikkitapahtuma ry, 1999 toimintaan, 210 000

Ylläs Soikoon ry, Ylläs Soikoon ­tapahtuman 1999 järjestämiseen, 30 000

muu kevyt yhteensä 550.000 mk

ROCK/POP

Pro Laituri ry, Down by the Laituri-festivaalin järjestämiseen, 20 000

rock/pop yhteensä 20.000 mk

MUITA MUSIIKKITAPAHTUMIA:

Lieksan Vaskiviikon Kannatusyhdistys ry, 1999 toimintaan, 180 000

Nainen ja Musiikki ry, Ooppera Xerxes:n esittämiseen ja Nainen ja Musiikki -festivaalin järjestämiseen Hartolassa, 25 000

Nordisk Gitarrfestival rf, 1999 toimintaan, 35 000

Käyttövaroista myönnetyt:

Velho-ooppera ry, Oopperatrilogian 3. Osa Käärme, 200 000

muut musiikkitapahtumat yhteensä 440.000 mk

MUUT TAPAHTUMAT (joissa musiikkia mukana):

Helsinki-viikon säätiö, Helsingin juhlaviikot Helsingin juhlaviikkojen 1999 järjestämiseen, 450 000

Kajaanin kaupunki/kulttuuritoimi, Kajaanin Runoviikko Sana ja Sävel-tapahtumaan 6.-11.7.1999, 320 000

Kotkan Meripäivät Oy, Lasten Merimiespäivien järjestämiseen vuonna 1999, 30 000

Kuopio Tanssii ja Soi – Kuopio Dance and Music festival ry, 1999 toimintaan, 770 000

Pyhäsalmen Tanssi ry/Täydenkuun tanssit työryhmä, Täydenkuun tanssit-festivaalin toteuttamiseen 1999, 150 000

Romanitaiteen Keskus ry, Kansainvälinen mustalaismusiikin festivaali Porvoossa 1999, 20 000

Suomen Nuorisoseurojen Liitto ry, SNL Tanssimania/ Pispalan Sottiisi- tapahtuman järjestämiseen Tampereella 30.9.-3.10.1999, 120 000

Käyttövaroista myönnetyt:

Suomen Kurkkulaulajat ry, Kieku-tapahtuma, 15 000

muut tapahtumat yhteensä 1.875.000 mk

Teksti: Kirsi Snellman

kuva: opetusministeriö

JUHLAVALSSIKILPAILU 2000

Julkaistu

Kirsti Puhtilan jo aiemmin tekemän aloitteen pohjalta vuoden 1999 vuosikokous päätti ottaa lisäyksenä johtokunnan valmistelemaan toimintasuunnitelmaan juhlavalssin sävellyskilpailun, joka nyt on saatu kunniakkaaseen päätökseen.

Tuomaristo kokoonpanossa Juhani Leinonen (pj), Raine Ampuja, Raimo Henriksson ja Jaakko Salo kokoontui kaksi kertaa; maanantaina 4.10.1999 ja keskiviikkona 20.10.1999. Ensimmäisessä kokouksessa käytiin läpi kaikki 68 määräaikaan mennessä saapunutta kilpailusävelmää ja valittiin niistä 18 parasta jatkokäsittelyyn.

Toisessa kokouksessa valitut 18 sävelmää käytiin läpi, jolloin joukosta erottui muita paremmin kilpailun voittajasävelmän vaatimukset täyttäviksi ja tarkempaan tutkintaan kaksi kilpailusävelmää; nimimerkki Pluppen ”Juhlavalssi 2000” ja nimimerkki Blue Noten ”Tähtiä ja timantteja”.

Tuomariston yksimielisellä päätöksellä valittiin kilpailun voittajaksi valssi ”Tähtiä ja timantteja”, sekä päätettiin antaa tunnustuspalkinto valssille ”Juhlavalssi 2000”. Palkintosumma päätettiin jakaa 15 000 mk/5 000 mk palkittujen kesken. Lopuksi avattiin nimimerkkien henkilöllisyydet sisältävät kirjekuoret, joista paljastui voittajavalssin säveltäjänimimerkin ”Blue Note” takaa Markku Johansson ja palkitun säveltäjänimimerkin ”Pluppe” takaa Pentti Lasanen.

Tuomariston työskentelyilmapiiri oli erittäin myönteinen ja kaikissa menetelytapoja ja valintoja koskevissa ratkaisuissa päädyttiin täydelliseen yksimielisyyteen. Palkittujen lisäksi tuomaristo havaitsi kilpailusävelmien joukossa monia laadukkaita ja mielenkiintoisia teoksia, joilla saattaa olla loistava tulevaisuus, mutta jotka eivät täyttäneet kilpailun voittajalle asetettuja määreitä.

Voittajasävelmän tultua valituksi alkoi kiireinen työskentely kustannus- ja julkaisutoiminnassa, jonka suurimman paineen kantoi kustannuspäällikkö Arthur Fuhrmann. Teos haluttiin julkaista nuotteina mahdollisimman monelle kokoonpanolle, sekä tuottaa äänitteenä. Äänitteellä päätettiin samalla julkaista toinen palkittu valssi ja ikäänkuin nykyisin muodissa olevana ”boonuksena” aiemmin ELVISin kustantama Timo Forsströmin puhallinorkesteriteos ”Waiting for spring”. Markku ja Pena viimeistelivät omat sävellyksensä äänitys- ja nuottijulkaisukuntoon ja Veikko Huuskonen sovitti Timon beatin viihdeorkesterille. Niin Vantaan viihdeorkesteri ryhtyi töihin. Samalla Arthur Fuhrmann ahkeroi eri puhallinkokoonpanojen sovitusten parissa, Olli Heikkilä teki pianosovituksen ja Pentti Lasanen hioi Tähdet ja timantit bigbandille.

Vuoden vaihtuessa nuotit ja äänite olivat valmiit ja teos sai kantaesityksensä MTV:n uudenvuodenyön ohjelmassa. Kävipä yhdistyksen puheenjohtaja heti alkuvuodesta MTV:n aamuohjelmassa valssin tanssimassakin Pirkko Arstilan kanssa. Oli siinä ohjelmassa asiaakin, eli Markun haastattelu. Nyt nuotit ja äänite on toimitettu myös Tasavallan Presidentille tarjolle esitettäväksi ja tanssittavaksi Linnan juhlissa.

Kiitän kilpailuun osallistuneita säveltäjiä ja tuomaristoa suurenmoisesta työstä suomalaisen juhlavalssin löytämiseksi juhliin ja tanssiaisiin, sekä onnittelen palkittuja. Kiitän myös kustannus- ja julkaisutoiminnassa ahertaneita tuloksen saattamiseksi soitettavaan ja kuultavaan muotoon. Kilpailun tulokset jäävät yleisön lopullisesti päätettäväksi

Teksti: Juhani Leinonen

Kuttuurivaikuttaja ja ideageneraattori

Julkaistu

Samalla kun he loihtivat viisiportaista herkkuateriaa, he paimentavat lapsia, syöttävät kissaa, ompelevat nappia isännän pyhätakkiin ja kaatavat kahvia satunnaiselle vieraalle. Loimuhiuksisessa Kikke Heikkisessä, kolmivuotiaan osuuskunta Lilithin kantavassa voimassa, on samaa monitaiturin vikaa.

Kikke on tehnyt arvokasta työtä suomalaisen kulttuurielämän moninaisuuden eteen. Hän on organisoinut ja puhaltanut henkiin Maritta Kuulan ja muutaman muun kanssa taloudellisesti pikkuhiljaa kannattavan tuotantoyhtiön – ja siinä sivussa on työllistetty pari bussillista kulttuuriväkeä. Viime vuonna Lilithin listoilla oli nelisenkymmentä palkkionsaajaa ja parisataa alihankkijaa. Lilith on paisunut kolmessa vuodessa niin mouhevaan kuntoon, että toimintaa halutaan tänä vuonna supistaa.

Tähän mennessä Lilith on julkaissut viisi albumia, useita singlejä ja seitsemän musiikkivideota. Lilith on myös keikkamyynti- ja managementtitoimisto sekä tapahtumajärjestäjä (mm. riemukkaat varjoeuroviisut yhteistyössä Vanhan kanssa). Ohessa on järjestynyt koulutusta ja konsultaatiota bänditoimintaan ja kulttuuriyrittämiseen liittyen. Lisäksi jotkut osuuskunnan jäsenet ovat yhdessä tehneet ohjelmia YLE:n Radioateljeelle.

Kikke epäilee, että hän on perinyt arkkitehti-isältään yrittäjägeenin. ”Yrityksen pyörittäminen yhdessä vaatii kaikilta paljon. Sitkeää ja kärsivällistä työtä, riskinottokykyä, pilkun viilausta, kokonaisuuksien hallintaa eikä mitään yliolkaisuutta ja paljon, paljon iloa, että jaksaa. ”

Kaksi äitiä ja yksi hengenheimolainen

Lilith sai alkunsa niin kuin rakkaudella tehdyt lapset yleensä. Paitsi, että Lilithin perhe on kaukana perinteisestä isä, äiti ja kaksi lasta -standardista. ”Ystävien kanssa mietittiin, miten voitaisiin yhdessä tehdä hauskasti ja laadukkaasti sitä, mitä haluaa. Lilithillä on kaksi äitiä. Maritta Kuula ja minä. Vuonna 1996 Marittalta oli tulossa levy ja meidän bändi Little Mary Mixup suunnitteli studioon menemistä. Silloin päätettiin, että laitetaan tästä joku yhtiö pystyyn. Mukaan tulivat myös Kauko Röyhkä, Aki Yrjänä, Little Mary Mixupin jäseniä, Heikki Tikka, Mara Salminen, Nora ja kirjapitäjä Liisa Norrlin. L. Onervan runoihin pohjautuva Etsijä -kiertue tehtiin aikanaan melkein samalla miehistöllä ja Lilith syntyi aika pitkälle sen kokemuksen pohjalta.”

Taiteilija- ja yrittäjägeenien löytyminen samasta henkilöstä on aika harvinaista, mutta esimerkiksi amerikkalainen laulaja/lauluntekijä Ani DiFranco ei ole suostunut menemään minkään ylikansallisen levy-yhtiön leipiin, vaan pitää ohjia omissa käsissään. Eikä DiFrancon levybisnes suinkaan ole mitään nappikauppaa. Hänen levyjään myydään miljoonia. Vastikään hän kävi keikalla Suomessakin ja on ollut aiemmin mm. Bob Dylanin kiertueen lämmittelijänä. ”En voi sanoa, ett Ani olisi mulle varsinaisesti idoli, mutta kai me ollaan hengenheimolaisia. Mua viehättää Anissa se, että sillä on samat syyt olla antamatta välikäsille ohjaksia oman taiteellisen tuotantonsa suhteen. Ympäri maailmaa on muutenkin vallalla trendi, että muusikot perustavat omia levymerkkejään ja studioitaan. Toinen trendi on se, että isot yhtyvät kuten tää EMI:n ja Warnerin tapaus.”

Uudenlainen toimintafilosofia

Lilithin filosofiaa ei voi selittää yhdellä lauseella. Se on yhtä monimuotoinen ja persoonallinen kuin sen jäsenetkin. Lilith ei ole halunnut rajata itseään tai toimintaansa mihinkään pikku häkkiin. Oivaltavassa organisaatiossa ei ole haikuja perinteisestä yrityshierarkiasta, vaan se muistuttaa hengeltään enemmänkin taiteellista yhteisöä.

Kikke määrittelee Lilithin kulttuurituotanto-osuuskunnaksi, joka on keskittynyt musiikkiin. Sen toiminta-ajatuksena on julkaista taiteellisesti laadukasta, monipuolista tuotantoa ja järjestää erilaisia happeninkeja. ”Tapahtumajärjestäminen on aina ollut mulle rakas alue. Olen hyvin onnellinen, jos tapahtumassa on ollut henki, ja siitä ei ole tullut takkiin järjestäjille.” Mutta vähintään yhtä tärkeä osa toimintaa on jäsenistön ja muiden tekijöiden taloudellisen selustan parantaminen.

On mielenkiintoista spekuloida, olisiko naisvetoinen yritys jotenkin erilainen kuin miesten. Kauneinta jälkeä syntyy varmaan silloin, kun maskuliiniset ja feminiiniset voimat ovat keskenään tasapainossa. Ehkä machovetoisissa organisaatioissa korostetaan enemmän tekniikan tuntemusta ja taloudellista menestystä, kun taas naisilla on tendenssi antaa projektien tai yritysten kasvaa sellaisiksi kuin ne luonnostaan kasvavat. Tarja Halosen presidentinvaalin voiton selvittyä haastateltiin vaalivalvojaisissa erästä Halosen tukirinkiin kuulunutta taideorganisaation johtajatarta. Hänen mielestään naisen tavassa johtaa ja hoitaa asioita on jotain hyvin orgaanista. ”Ja ehkä miehet ovat sotaisempia” hän totesi.

Osuuskunnan tärkein voimavara on tietenkin oma väki ja siitä Kikke puhuu lämmöllä: ”Meidän kaikissa tekemisissä on tietynlainen henki. Hienointa ovat juuri nämä kaikki ihmeelliset persoonallisuudet – ja että kaikki jutut, mitä on tehty, ovat loppujen lopuksi onnistuneet ­ kaikenmaailman vastoinkäymisistä ja riidoistakin huolimatta.”

Levymerkin kiinnitykset

Lilith noudattaa itsensä näköistä julkaisupolitiikkaa ja katalogi koostuu lähinnä osuuskunnan jäsenten bändien julkaisuista. Maritta Kuulan raikas levy Valo ota vastaan oli Lilithin ensimmäinen albumijulkaisu. ”Marittaa oli siihen asti pidetty vaikeasti ymmärrettävänä taiteilijana, mutta me tehtiin hänestä enemmän pop-artisti. Radiohitti Mä en tarvii äitii auttoi siinä merkittävästi. Valo on aivan loistava levy, suorastaan klassikko. Marittan uusi levy Jeesus Hollywoodissa julkaistiin viime vuoden lopussa.”

Levymerkillä ovat julkaisseet myös Pohjannaula, Bird In the Bush ja Little Mary Mixup, jossa Kikke soittaa itse kitaraa ja laulaa taustoja. ”Me ollaan tehty esimerkiksi todella paljon töitä Pohjannaulan kanssa ja nyt se alkaa kantaa hedelmää. On ollut ilo seurata bändin nousukaarta ja menestymistä. Tosin nyt myymme bändin EMI:lle, koska keskitymme kuluvana vuonna vain omiin projekteihimme – ja lisäksi se on bändille parempi vaihtoehto tässä kokonaistilanteessa.”

Lilith julkaisee levyjä silloin kun huvittaa. Välillä myös singlejä. Viime kesänä se päätti julkaista kesän kunniaksi häävalssin. Ismo Alangon tulkitsemaa ja Aki Yrjänän säveltämää valssia säesti Osuuskuntaorkesteri.

Originelli osuuskunta

Kikke määrittelee osuuskunnan päätavoitteeksi sen jäsenten talouden ja hyvinvoinnin tukemisen, mikä on aika originellia. Harvoin nimittäin kuulee yrityksestä, jonka tavoitteena olisi jokin muu kuin voiton maksimointi.

Lilithistä ei tullut osuuskuntaa sattumalta. Yhtiömuoto valittiin, koska se on monin tavoin joustavampi kuin muut muodot. Juridisesti ja verotuksellisesti osuuskuntaa kohdellaan samoin kuin osakeyhtiötä, mutta alkupääomaa ei välttämättä tarvita niin paljon. Demokraattisuutta Kikke pitää myös tärkeänä: ”Kukaan ei voi omistaa enempää kuin toinen, osuuskuntaa ei siis voi kaapata, ja kaikilla on tasan yksi ääni päätöksenteossa. Osuuskunnan korkein päättävä elin on osuuskunnan kokous. Hallitus toimitusjohtajineen huolehtii toimeenpanosta.”

Tällä hetkellä Lilithiin kuuluu kolmetoista jäsentä. ”Mutta ihmisten elämäntilanteista ei tiedä etukäteen. Voi tulla eteen tilanne, että osuuskunta halutaan purkaa, joko kassan kuivahdettua tai päinvastoin. Osuuskunta on myös helposti muutettavissa osakeyhtiöksi. Lisäksi, mikäli jäsen ei omista yli 14,7 prosenttia yrityksestä, hänellä ei ole yrittäjästatusta. Käytännössä se tarkoittaa mm. sitä, ettei menetä oikeuttaan työttömyyskorvaukseen, jos töitä ei ole.”

Kolme epäkohtaa

Kikke on yllättynyt siitä, miten vähän muusikot ja tekijät tietävät tekijänoikeuksistaan ja talousasioista.

”Taiteilijoiden olisi hyvä oppia tiedostamaan niitä ja pitämään huolta itsestään, koska silloin myös tekemisen mahdollisuudet kasvavat. Olemme opastaneet esimerkiksi Pohjannaulan poikia, että liittykää Teostoon ja Elvikseen, hakekaa apurahoja, pitäkää puolenne alusta lähtien jne. Eikä vanhemmillakaan tekijöillä ihan selvät pasmat näytä olevan.”

Lilithissä ei olla tyytyväisiä olemassa oleviin kustannus- ja levytyssopimusmalleihin. ”Olemme parhaillaan laatimassa meille sopivia malleja, jolla haluamme myös uudistaa vallitsevaa sopimuskäytäntöä. Sitä paitsi monet sopimukset eivät edes ”kestä” oikeudessa!”

Kikke on syvästi huolissaan elävän musiikin tilasta ja on sitä mieltä, ettei pikkubändeillä ole tarpeeksi esiintymistilaisuuksia. Hänen mielestään ilmapiirin kannalta olisi tärkeää, että alueellista vaihtoa tapahtuisi ja että Etelä-Suomen bändit keikkailisivat myös Pohjoisilla Lakeuksilla ja päinvastoin. Mutta tänä päivänä esimerkiksi kymmenhenkisen orkesterin ja PA-laitteiden kuskaaminen kyläjuhliin Muonioon maksaa maltaita.

”Laman aikana livemusan kysyntä romahti ja elävän musiikin yhdistykset kuolivat. Nyt ihmiset kyllä arvostaisivat livemusaa, mutta kulut ovat nousseet niin tajuttomasti. Nyt nousi just TaEl-prosentti, mikä heti lohkaisee liksasta osan. Lisäksi, Juhani Merimaan kanssa puhuttiin, etteivät lippujen hinnat ole lähimainkaan nousseet samaan tahtiin kuin esim. kirjojen, levyjen tai elokuvalippujen. Eli keikkaliksat ovat todella romahtaneet. Eräs jazzmuusikkokin kertoi, että keikkatulot ovat pudonneet puoleen siitä, mitä ne olivat vielä kaksi vuotta sitten.” Kikke hekumoi mielessään uutta ravintoloitsijoille suunnattua tukimuotoa: Teoston kansallisista varoista voitaisiin osoittaa tukea sellaisille maakuntien klubijärjestäjille, jotka tarjoavat tiettyjä keikkamahdollisuuksia.

Pieni on kaunista

Lilithissä ei suunnitella mitään monimutkaisia nettistrategioita, eikä havitella isoja rahavuoria tai rahanpesutiliä Caymansaarilta. Ainakaan vielä. ”Tänä vuonna Lilith supistaa toimintaa, koska viime vuonna liikevaihto ja toiminta ainakin nelinkertaistuivat edellisvuoteen nähden. On reagoitava, jos yrityksen kasvu on liian nopeaa. Tänä vuonna muutamat projektit lähtevät tuotantoon, mutta ne julkaistaan vasta sitten, kun ovat tarpeeksi kypsiä tullakseen ulos. ”

”Äsken kantautui just aika huvittava tieto korviimme. Ranskan ”Radiomafiassa” on ollut heavy rotation -soitossa Little Mary Mixupin Basement People. Ei tiedetä, miten levy on sinne joutunut ja miksi juuri se biisi! Vienti on muutenkin se alue, jonka kanssa seuraavaksi aletaan painia.”

Tulevaisuuteen Kikke suhtautuu hyssytellen ja realistisesti. ”Toivon, että olisimme olemassa vielä kymmenen vuoden päästä ja että olisi yhtä hyvä meininki kuin nyt. Toivon, että muusikot ja luovat tekijät, jotka silloin kuuluvat Lilithiin, olisivat tietoisempia asemastaan ja oikeuksistaan ja että heille jäisi yhä enemmän rahaa käteen työstään.”

Ideageneraattorilta eivät hyvät, toteuttamiskelpoiset ideat lopu. Tällä hetkellä Kikke sommittelee mielessään mm. Vaihtoehtoemmoja ja radiodokumenttia suomalaisista lauluntekijöistä.

Ammattitaitoa ja assosiointia sopivassa suhteessa

Julkaistu

 

Anna ei tee poikkeusta tästä kaavasta, mutta tunkeutuu tajuntaan voimakkaasti omalla tyylillään, omalla jutullaan. Annan luovan persoonan kehittymistä lauluntekijänä voinee nautinnolla kuulla Wilma-yhtyeen uusimmalta levyltä, joka julkaistaan huhtikuussa.

Mistä yhtyeesi nimi Wilma tulee?

Aikoinaan, kun bändiä perustimme, piti keksiä joku hyvä ja kaunis nimi. Eli, rakkaalle lapselle tahdoimme antaa kauniin nimen.

Miten luonnehtisit edellisiä levyjänne? Onko työtapasi muuttunut tämän uuden levyn kohdalla jotenkin?

Teimme kitaristi Hans Byxorin kanssa hyvin pitkälle kahdestaan edellisen, kolmannen levymme ”Suuri Valkea” (1996, BMG). Rytmiosasto oli pitkälle ohjelmoitua, käytimme näitä ohjelmointiheeboja Pekka Witikkaa ja Johnny Lee Michaelsia apunamme. Voisi sanoa, että ”Suuri Valkea” oli jonkinalainen koneiden ja käsityön synteesi. Tämä uusi, huhtikuussa julkaistava levy poikkeaa tekotavaltaan täysin edellisestä. Sitä voisikin kutsua bändilevyksi.

Ketkä ovat olleet mukana tekemässä tätä uutta levyä? Ja voitko jo paljastaa levyn nimen?

Levy ilmestyy huhtikuussa. Sen nimeä ei ole vielä päätetty. Tämän levyn kanssa olemme kokeilleet toisenlaista lähestymistapaa. Tätä voisi kutsua bändi-levyksi: mukana ovat Anssi Sopanen (dr), Marko Nyberg (b), Pauliina Kateisto (kb), Hans Byxor (g) ja minä. Studiossa säätivät lisäksi äänittäjät Jyrki Tuovinen ja Jukka Puurula sekä tietysti levyn tuottaja Jussi Jaakonaho.

Miten kirjoitat laulusi? Ja kuinka sovitukset syntyvät?

Teen suurimman osan lauluistani piano ja nainen ­pohjalta. Pianohan on mun soitin. Pyrin tekemään laulut valmiiksi asti: melodian, soinnut ja tekstin. Sävellysprosessin teen mieluiten yksin – tarvitsen siihen tilaa ja rauhaa. Useimmiten meillä on selvä työnjako: minä teen biisit ja Byxor sovittaa. Kumpikin ikäänkuin hoitaa oman tonttinsa. Meillä on hyvin symbioottinen työsuhde, ja tämä on toiminut erinomaisesti tähän asti.

Suhtaudutko lauluntekoon työnä vai oletko ns. inspiraatio-ihmisiä?

Kyllä mä olen lähinnä luonnonlapsi, mitä tulee laulutekoon. Olen joskus yrittänyt pakottaa itseäni siihen, mutta en pysty. Mieluiten teen niin, että kerään jatkuvasti raakamateriaalia: laitan asioita, melodianpätkiä, tekstinpätkiä muistiin ja/tai nauhalle. Keräilen pikkuhiljaa tämmöistä kirjastoa ­ ja kun materiaalia on enemmän kasassa, istun alas ja valikoin siitä lauluaihioita pohjalta ”tuo toimii, tuo ei”. Mulla on kyllä huono taipumus hieroa biisejä loputtomiin, pyöritellä ja käännellä ja väännellä …

Tuosta pitikin sinulta kysymäni … sinähän olet musiikin maisteri… Lisääkö tieto popsäveltäjän tuskaa?

Ei oikeastaan. Mulle biisintekoprosessi on hyvin intuitiivinen prosessi. Mä en juurikaan analysoi, vaan pelaan ennen kaikkea vaiston ja kuulokuvan pohjalta. Vaikka musiikkia olenkin opiskellut aikalailla, voin sanoa, etten ole kovin teoreettinen ihminen. Olen ottanut sävellystunteja Sibiksessä vuoden verran, ja sen voin kyllä myöntää, että opin tiettyjä asioita sävellyksen loppuhionnasta. Ennen tein usein niin, että heitin koko biisin roskiin, jos siinä oli jokin kohta, joka ei ottanut toimiakseeen. Nyt mietin, kuinka voisin muuttaa tuon kohdan, ettei suuri työ menisi kokonaan hukkaan. Jaksan nykyään vääntää biisiä sinnikkäämmin … kunnes olen tyytyväinen.

Miten suhtaudut musiikkikoulutukseen, nimenomaan biisintekijänä? Onko se etu vai haitta?

Ei kai koulutuksesta koskaan ole haittaa, vaikka perusmusikaalisuus onkin kaiken lähtökohta. Mun mielestä on olemassa vain hyvää ja huonoa musiikkia, oli tyylilaji sitten mikä tahansa. Musiikin kanssa tekemisissä oleminen muodossa tai toisessa käsittääkseni vain lisää hahmotuskykyä ja helpottaa siten ehkä biisintekoakin. Popbiisihän on hyvin pieni ja suppea formaatti: lauluntekijän on lyhyessä ajassa sanottava se oleellinen. On ihan eri asia rakentaa jotakin musiikillista kaarta vaikkapa 10 minuuttia, kuten klassisessa musiikissa. Kolmen minuutin kristallihelmi ­ se vaatii taitoa…

Mitä lauluja nostaisit itse tuotannostasi? Onko sulla lempilauluja tai erityisiä onnistumisia?

No ­ rehellisyyden nimissä ­ tämä uusin levy on varmasti tähänastisesta tuotannostani paras. Se liittyy kasvuun musiikintekijänä. Tekstintekijänä olen etsinyt suorempaa ilmaisua. Mullahan on ollut taipumusta tämmöiseen maalailuun ja runollisuuteen. Nyt sanon asioita suoraan, niiden oikeilla nimillä ­ olen koettanut välttää menemästä kielikuvien taakse.

Miten muuten suhtaudut riimeihin, muotoon? Jotkuthan ovat tässä aika tarkkoja …

Mulle riimit eivät ole tärkeitä, vaan se, että teksti kuulostaa hyvältä laulettuna, ja että asia, sisältö tulee kuulijalle selväksi. Mulla taitaa olla aika paljon ns. puoliriimejä: perusteluni on kuitenkin, että itse asiaa ei saa hämärtää riimiin pakottamisella. Muudi on tärkeämpää kuin riimi. Toisaalta mulle on myös tärkeää, että tietty tyyli säilyy biisin läpi alusta loppuun. Ja tämä taas on hyvin biisikohtainen asia. Laulun sisältö ja tunnelma ratkaisevat hyvin paljon.

Olen joskus ajatellut, millaista on luoda omaa uraa perheessä, jossa on liuta lahjakkaita musiikki-ihmisiä… Kannustatteko toisianne?

Mä olen niin kasvanut musiikkiin. Tavallaan olen pitänyt musiikin tekemistä itsestään selvyytenä. Tosiaankin: esimerkiksi levynteko sellaiselle, jolla ei lähipiirissä ole muusikkoa/lauluntekijää, saattaa olla ihan erilainen juttu. Mä olen aina ajatellut, että ”tätähän tää on …”. Meidän perheessä on ollut äärimmäisen helppo jakaa asioita ­ olen saanut paljon tukea ja ymmärrystä. Kyllä tämä on ehdottomasti ollut ennen kaikkea voimavara.

Missä vaiheessa tiesit, että sisälläsi asuu lauluntekijä?

Tuohon edelliseen liittyen … mulla oli kauhea vastareaktio tuohon musiikkiuraan joskus 17-18 ­vuotiaana. Ajattelin, että minusta ei ainakaan tule muusikkoa … menen oikikseen ja teen jotain ihan muuta. Musiikki tuntui liian itsestään selvältä valinnalta. Parin vuoden kuluttua totesin kuitenkin, etten mitenkään voi elää ilman musiikkia, se on erottamaton osa minua. Mun oli vain löydettävä oma musiikkillinen juttuni, oma polkuni.

Annan Wilma-yhtyeen uusinta levyä voi maistella siis huhtikuussa. Ohessa vielä ihastuttavan lauluntekijän diskografia: lukijat löytänevät mieluisia lauluja myös näiltä levyiltä. Onnea , menestystä ja pitkää ikää Anna K. !

Samuli Laiho – ei halua lokeroida itseään

Julkaistu


Samuli Laiho (tässä ilman säätiöpartaa) aloitti soittamalla klassisia etydejä kitaralla.
Sitten tulivat sähkökitara ja rock and roll. Sitten häneen iski Sibeliuksen ensimmäinen
sinfonia, minkä jälkeen hän on hakenut oppia mm. Olli Koskelinilta, Jarmo Saarelta,
Jarno Kukkoselta, Atso Almilalta ja Yrjö Hjeltiltä.

Lahjakkaasta uuden polven kitaristista ja säveltäjästä Samuli Laihosta on pakko kirjoittaa. Ei siksi, että hän olisi akuutti Teatteri Pienen Suomen Firekid-produktion musiikin tekijänä ja harjoituttajana. Ei siksi, että hän on mukana Ismo Alangon ja Stefan Lindforsin yhteisproduktio Labrassa. Eikä siksi, että hän on 80-luvun alussa ollut maineikkaan Hearthill-orkesterin pyöreäposkinen rock-kitaristi, jonka perään pikkutytöt ovat kuolanneet. Vaan siksi, että viime kesänä satuin kuulemaan hänen ”lyyrisiä”, pianolla tehtyjä, pöytälaatikkosävellyksiään ja ne tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ja siksi, että hän on kunnioitettavan pedantti kaikessa, mihin hän koskee, sataprosenttisen läsnä kaikessa, mitä hän tekee. ”En ole originelli ja kaikki pohdinnat omasta olemuksesta, tyyliin mitä mä oon, ovat rajoittavia. Ei ole mitään rajoja. Heti kun mä määrittelen itseni esimerkiksi rock-kitaristi Samuli Laihoksi, niin kaikki menee ketuilleen ja ilo katoaa.”

Värikäs ja mielenkiintoinen vuosi

 

Adrenaliinipitoinen Samuli vaikuttaa tyytyväiseltä, vaikka hänen allakkansa pullistelee työn touhua ja hänen tyypillinen päiväohjelmansa kuulostaa lähes tappavalta. Tammikuussa hän kuvasi päiväänsä näin: ” Sävellän paraikaa Teatteri Pienelle Suomelle Firekid-nuorisomusikaalia ja harjoitutan sitä. Toinen iso juttu on tämä Ismo Alangon ja Stefan Lindforsin Labra-produktio. Aamuisin sävellän kuudesta yhdeksään tuolla työhuoneella ja kymmenestä neljään mulla on harjoitukset joko Pienessä Suomessa tai Labrassa Kaapelitehtaalla. Tunnin lepuutuksen jälkeen menen iltaharjoituksiin joko Labraan tai Pieneen Suomeen. Joskus on sellaisia öitä, että on pakko mennä vielä yöllä säveltämään, jos aamuksi pitää saada jotain valmista. Tää Firekid-produktio on käynnistynyt niin myöhäisessä vaiheessa, mikä on tyypillinen tilanne teatterimaailmassa, että muita vaihtoehtoja ei ole.”

Minuuttiaikataulu jatkuivat koko tammikuun. Helmikuussa alkoivat Labran esitykset Kaapelitehtaalla iltaisin. Silloin aamut ja päivät Samuli harjoitutti Firekid-produktiota. Maaliskuussa, kun työt Firekid-produktiossa loppuivat, alkoi Labran äänityssessio eli Säätiö alkoi virkata Ismon uutta levyä. Huhtikuussa Alangon levyn valmistuttua Samuli syöksyy poppisävellykset kainalossaan, studioon tuottamaan kaimansa Samuli Edelmannin levyä. Kesäkuun loppuun mennessä hän on luvannut säveltää erään firman tilauksesta musiikkia kabaree-iloitteluun eli revyyseen. Hommia siis riittää.

Kiireen keskellä Samuli on antanut leukakarvoituksensa kasvaa tiheäksi pöheiköksi. Hän täsmentää, että kyseessä on säätiöparta. Nimitys liittynee jotenkin Ismo Alangon Säätiö-nimiseen orkesteriin, johon kuuluvat Samulin lisäksi rumpali Marko Timonen, percussionisti Teho Majamäki, basisti Jussi Kinnunen ja hanuristi Kimmo Pohjonen . Samuli vertaa Säätiötä riemunkirjavaan mattoon, joka on kudottu erilaisista, miltei määrittelemättömistä hulluista ja hörhöistä. ”Se on se riemu siinä bändissä. Mun pääinstrumentti on kitara, mutta välillä soittelen jotain rumpua. Nautin musiikista, haluan kokea asioita sen kautta ja kasvaa ihmisenä sen kautta. Muusikon tehtävä yhteisössä on tuoda iloa ja kokemuksia.”

Säveltämisen pakko

Hauraammalla sisustalla varustettu taiteilija olisi varmaan jäänyt kuuluisan näyttelijäisän, Pekka Laihon varjoon, mutta Samuli on pitänyt oman päänsä. Eikä taiteilijuus ole helppo valinta. Sehän tarkoittaa omaksi itsekseen tulemista ja sitä että uskaltaa tehdä persoonallisia ratkaisuja. Eräs suomalainen äänisuunnittelijavirtuoosi on määritellyt hyvän muusikon sellaiseksi ihmiseksi, joka on juuri sitä, mitä on. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole.

”Voin huonosti, jos en sävellä ja tee musiikkia ja silloin voivat huonosti myös ihmiset mun ympärillä. Mun on yksinkertaisesti pakko soittaa. Nukun kuudesta kahdeksaan tuntia yössä. Viikossa on vain yksi vapaailta, mutta tämä työ on kausiluonteista eli siksi sen kestää ja perhe kestää. Meillä on Tean kanssa yhteinen sopimus. Välillä otan taas hyvinkin relaa. Työmoraalin kannalta koko touhu on helvetin kasvattavaa ja kehittävää. Inspiraatio on hauskaa, mutta olen tajunnut, että aika tällä pallolla on tosiaan rajattu.”

”Tämä liittyy varmaan kolmenkympin kriisiin, mutta jos haluaa tehdä laajempimuotoisia asioita ja jos kokee, että on joku talentti tai tarve sanoa jotain, työ kannattaa aloittaa nyt. Kaikki ne ideat, mitkä takaraivossa kytevät, kannattaa toteuttaa nyt. Silloin niitä juttujakin alkaa tulla valmiiksi. Talenttia ja potentiaalia on monilla, mutta se ei yksinään riitä. Mitä enemmän vastuita ja isompia kakkuja, sitä enemmän vaaditaan silkkaa perslihasta.”

Kolme tärkeää löydöstä

On aina kiinnostavaa tietää, mistä kaikki sai alkunsa. Samulin muusikon polulla oivallus numero yksi oli klassisen kitaran soittaminen. ” Kun mä olin pentu, faija soitti aina kitaraa ja olin itse viisivuotias, kun tartuin kitaraan ensimmäisen kerran. Musiikki on aina ollut mulle kauheen luonteva tapa kommunikoida. Opettelin nuotit miltei itsekseni faijan avustuksella. Aloin soittaa yksinkertaisia klassisia etydejä kitaralla, mutta minkään asteiseen klassiseen musiikkikoulutukseen mua ei laitettu. ”

Toinen oivallus oli sähkökitaran ja rock and rollin maailma. Samuli kuunteli Elvistä, Gene Vincentiä ja Eddie Cochrania. Ensimmäisen sähkökitaransa hän sai 12-vuotiaana. ”Kitara veikin mun elämästäni seuraavat 10 vuotta. Kirjaimellisesti. Kävinhän mä koulua siinä sivussa, mutta bändit oli tärkeämpiä. Soittaminen oli mulle pakko ja kitarasta tuli mulle pakotie. Hearthillin aikoihin menin vaan ja elelin sen bändin usvassa. Hearthillin eteen tehtiin paljon töitä, mutta itsestäni en kantanut mitään vastuuta. Yhdessä vaiheessa olin aika huonoissa kuoseissa, kun tajusin, etten käytä omaa talenttiani kokonaisvaltaisesti.”

Samulin kolmas oivallus liittyy Sibeliuksen ensimmäiseen sinfoniaan. ”Katsoin tv:stä dokumenttia mestarin elämästä. Olin 21-vuotias, turhautunut, eikä mikään oikein tuntunut miltään. Meillä ei ollut kotona edes levysoitinta, saati sitten klassisia levyjä. Kuuntelin Sibeliuksen ensimmäistä sinfoniaa ja tajusin, että kuulen siitä erillisiä elementtejä ja värejä. Silloin muhun iski tyhjä tunne ja kaipuu. Pakonomainen tunne siitä, että mun on pakko alkaa selvittää tuota kuviota. Samantien otin puhelimen kouraan ja soitin Olli Koskelinille.”

Tärkeitä heppuja ja rohkaisevia opettajia

Olli Koskelinista tuli Samulin ensimmäinen sävellysopettaja. Ensimmäisellä tapaamiskerralla Olli kysyi häneltä ”haluatko pitkän tien vai haluatko oppia vain joitakin pikkuniksejä eli orkestraationiksejä tai muuta vastaavaa?”. Samuli valitsi pitkän tien. Hän alkoi tosissaan tehdä satsiharjoituksia, kirjoitti fugatoja ja analysoi musiikkia. Olli opetti Samulin tutkimaan fuugaa ja pastisseja sekä johdatteli hänet Länsimaisen musiikin historiaan. ”Kylvin musiikissa. Lainasin kaikki mahdolliset levyt, mitä kirjastosta sai. Preferoin tuolloin vielä kamarimusaa, koska sinfisbiisit olivat niin täynnä asiaa, ettei silmä tai korva tahtonut pysyä perässä. Pari kolme vuotta sitten aloin käsittää sinfonisempaa orkestraatiota ja muotoa hiukkasen. Olen saanut johtaa orkesteria ja kirjoittaa partituureja orkesterille. Annoin asioiden mennä juuri niin kuin niiden pitää. Aloitin kamarimusiikista; sooloteoksista, duetoista, trioista, kvarteteista ja vähitellen monimutkaisempikin maasto lähti aukeamaan. Eikä orkesterille voi kirjoittaa, ellei se aukea. Nyt kun olen tutustunut hienoihin sinfoniohin, olen tajunnut minkälaisia maailmanhistorian romaaneja ne ovatkaan. Upeita eeppisiä kertomuksia. ”

Yhdessä vaiheessa Samuli oli kiinnostunut jazzista ja otti kitaratunteja mm. Jarmo Saarelta ja Jarno Kukkoselta. ”Olin vetänyt länsimaisen musiikin historian kursoorisesti viidessä vuodessa. Kun aloitin Musiikkiteatterin säveltäjä/muusikko- opinnot, siellä olivat erittäin vahvasti läsnä Markus Fagerudd ja Atso Almila. Yrjö Hjelt opetti mulle orkestraatiota. Tärkeitä heppuja kaikki, mutta Atso oli se, joka avasi mulle oven orkesterijohtamisen maailmaan. Hän opetti mulle, miten selkeätä, yksinkertaista, hauskaa ja mukavaa orkesterin johtaminen voi olla. Ja toisaalta miten vastuullista ja vaikeaa. Hän poisti kaikki omat ennakkoluuloni klassisen musiikin kenttää kohtaan. Olen saanut johtaa Seinäjoen kaupunginorkesteria kapukursseilla Atson rekrytoimana ja kokeillut siipiäni myös Sibiksen kapuorkan kanssa. Mun omassa lopputyöprokkiksessa soitti seitsämäntoista hengen kamariorkesteri. Siinä oli jousikvintetti, puut, vasket, percussiot, keyboard ja huilu.”

Luovaa hörhöilyä ja fiilistelyä

Säveltäminen alkaa aina löyhästä fiilistelystä. ”Ensin kerään materiaalia ja improvisoin. Kirjoitan teeman pätkiä, harmonioita ja tunnelmia ylös. Seuraava työvaihe on analysointi eli alan katsoa, mitä ne mun aihiot ovat syöneet, mitä niistä voi kehittyä ja alan laittaa niitä järjestykseen. Eihän sävellyksesssä ole loppujen lopuksi mitään muuta kuin alku, keskiosa ja loppu. Dramaturgia täytyy löytää. Työprosessia on vaikea määrittää.” Samulia vaivaa hieman se, että tällä erää hän joutuu myös itse tekemään sihteerin töitä eli kopioimaan nuotteja ja kasetteja.

Jutut pitää usein säveltää monta kertaa läpi. Säveltäminen on prosessi ja vie aina oman aikansa, kunnes oikea biitti löytyy. Nuorisomusikaaleissa biisien täytyy olla tarpeeksi kulmikkaita ja iskeviä, että niiden koreografia puhuttelee. ”Luova hörhöily ja fiilistely kuuluvat tähän juttuun, mutta tärkein asia, mitä oon oppinut opiskelujen myötä on musiikin alitajuinen analysointi. Ja nykyään se tapahtuu itsestään eli mä tiedän heti, mitkä tehot siellä on ja miten melodia kulkee suhteessa harmoniaan. Sitä mä oon treenannu ihan tietosesti. Omaa jälkeä ei tarvitse enää analysoida tietosesti. ”

”Jos biisissä on esimerkiksi joku kvarttikuljetus, tiedän, että kvartti on muotoa luova tekijä siinä jutussa. Muoto on mulle vielä vaikea asia ja mun on hirveen vaikee säveltää muodoltaan laajamuotoisia teoksia. Kehittely on yhtä tuskaa. Varsinkin jos haluaa irti tonaalisesta kentästä. Sen sisällä kehittely on vähän helpompaa, koska siellä pätevät tietyt lainalaisuudet., mutta jos sieltä haluaa murtautua ulos ja lähteä hakemaan jotain vapaampaa kehittelyä tai harmoniaa, on vaikea nähdä, miten se kokonaismuoto pysyy kasassa. Schönberg rakensi 12-säveljärjestelmän sitä varten ja Webern järjesti sarjallisuuden sitä varten.”

Spekulaatioita musiikin tulevaisuudesta

Samuli uskoo pluralismiin ja postmoderniin sekoamiseen. ”On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan musiikki lähtee 2000-luvulla kehittymään. Kirjallisuudessa väitetään, että tarina on kuollut ja teatterissa sanotaan, että tarina on pirstoutunut postmodernin ajan myötä. Ehkä siinä on tietty perä. Musiikissa tyylilajit ovat pirstoutuneet. Ei ole enää mitään yhtä, oikeaa koulukuntaa, ei ole mitään eheyttä.”

”Musiikkia tulee aina olemaan, koska se on ihmisille niin luonteenomainen tapa kommunikoida, mutta se on käynyt tietyn kehityskaaren läpi. Onko musiikki enää se juttu, mikä kiinnostaa nuoria näkijöitä ja kokijoita vai ovatko tietokoneet virtuaalimaailmoineen se tulevaisuuden juttu. Eli se alue, mikä nyt menee huimia askelia eteenpäin. Onko niin, että eri taiteenalat kehittyvät ja kukoistavat ja sitten taantuvat ja jäävät pyörimään paikoillaan, kunnes tulee taas ihan uusia suuntia? Ehkä tulevaisuudessa nuoret soittajat soittavat virtuaalibändeissä virtuaalisoittimilla.”

Länsimaisen taidemusiikin historiaa 1900-luvulla ja varsinkin 1950-luvulta eteenpäin Samuli pitää keinotekoisena ja perustelee väittämäänsä sillä, että toisiaan hyvin lähellä olevista musiikin lajeista on kirjoitettu sivukaupalla. Suomalaisen taidemusiikin historia 70-luvulta 90-luvulle antaa Samulin mielestä vääristyneen kuvan todellisuudesta. ”Siinä painotetaan epäolennaisuuksia, mitkä oikeesti kiinnostavat ehkä viittäkymmentä ihmistä Suomessa. Valtavirtauksiksi on nostettu ilmiöitä, joita tänä päivänä ei enää kukaan kumarra, mutta joihin kaikki vannoivat kaksikymmentä vuotta sitten. Saman tyyppinen kuvio kuin tää taistolaisuusliike politiikassa. Kuka muistaa enää ankaran koulukunnan modernin sarjallisuuden edustajia, jotka tekivät paperin makuista modernismia. Onhan se selvä, että Musiikki-instituution johtajan persoona vaikuttaa suomalaiseen musiikkielämään ja nuoriin, opiskelijoihin, mutta onko se hyvää vai huonoa, sitä mä en tiedä. Pienestä on kaikki kiinni. ”

Suomalainen pop on nousussa

Samuli on tyytyväinen kotimaisen pop-musiikin tilaan. ”Suomalainen musiikki on nykyään helvetin korkeatasoista, ja popinkin puolella meillä alkaa olla kovia, vientikelpoisia akteja. Kansainvälisiä bändejä, kuten esimerkiksi Bombfunk MC, Apocalyptica ja HIM. Juttuja, mistä meidän on syytä olla ylpeitä. Itsetunto on tyypeillä kohdallaan ja he ovat lahjakkaita. Näyttää siltä, että nyt suomalaiset jätkät ja gimmat alkavat olla valmiita breikkaamaan ulkomailla.” Viiveelle Samuli etsii selitystä suomalaisen pop-musiikin lyhykäisestä historiasta. ”80-luvulla meillä ei ollut vielä kunnon pohjaa. Meitä ennen oli ollut vain yksi sukupolvi. Manserock, Juice, Hector, Ismo, tää tietty porukka. Nää ensimmäiset uuden aallon tyypit. Ja tottakai Raittiset ja muut.”

Samuli kehuu myös klassisen musiikin tilaa, eikä keksi mitään negatiivista sanottavaa suomalaisesta musiikkielämästä. ”Suomesta tulee taitavia säveltäjiä ja kapellimestareita, mikä osittain johtuu varmaan tästä toimivasta musiikkikoulutusjärjestelmästä. Opistoista seuloutuu väki konservatorioihin ja paikallisiin Sibelius-Akatemioihin, joista siiten karsiutuvat nämä huiput Helsingin Sibikseen. ”

Samulin mielestä hänen säveltämässään musiikissa ei ole varsinaisesti mitään suomalaista eikä hän ei usko siihen, että musiikissa ylipäätään voisi olla mitään kansallisia tunnusmerkkejä. ” Ehkä jossain kansanmuusikossa on jotain suomalaista, mutta en mä erota norjalaista pelimannia suomalaisesta pelimannista. Uskon, että musiikkiin liitetään aina jälkikäteen ulkopuolelta erilaisia ulkomusiikillisia arvoja. Sibeliukseenkin on liitetty jälkikäteen niin paljon kansallisia merkityksiä. Jos Finlandia olisi norjalaista musaa, niin me kuultais siinä vuonojen katveet tai jos Grieg ois suomalainen, niin me nähtäis hänen musiikissaan suomalaista perusmoodia. En tiedä onko Sibeliuskaan erityisen suomalaista musiikkia ja ehkä just siks se puhutteleekin jengiä ympäri maailmaa.”

Zeniläinen elämänasenne

Samuli toimii teatterimuusikkona, säveltäjänä, kapellimestarina ja poppipuolella erilaisissa tehtävissä. Hamassa tulevaisuudessa, kun rahkeet riittävät ja motivaatio kuplii tarpeeksi, Samulia kiinnostaisi kovasti säveltää myös ei-ohjelmallista musiikkia. Konserttimusiikkia, jota ihmiset tulisivat kuuntelemaan. Hän hekumoi isosta salista, täynnä istuvaa, kuuntelevaa yleisöä. ”Itsetuntoni ei vielä riitä siihen. Vielä en uskalla. Se on niin piinkova se kenttä. Olen tutkinut noita säveltäjiä. Kynnys on mulle vielä liian iso. Jos se juttu on tullakseen niin tulee.”

”Teen kaiken täysillä, omana itsenäni. Nyt mä oon sitä, mitä mä puhun. Kohta olen sataprosenttisesti Teatteri Pienessä Suomessa harjoituttamassa niitä kahta nuorta kundia. Sen jälkeen lähden Olariin Säätiö-harjoituksiin ja soitan just kun mä soitan. Mulla on hyvin zeniläinen asenne elämään eli mä haluan olla kokoajan läsnä siinä, mitä mä kulloinkin teen. Se on mun mielestä elämää. Sataprosenttinen läsnäolo kaikessa on tosi tärkeetä.”

”Sen jälkeen, kun oivalsin, että rock- ja popmusiikki on ihan all right, olen vapautunut tosi paljon tossa hommassa. Pitkään häpesin omaa rockmenneisyyttäni ja kävelin pitkin nurkkia Atson kapellimestaritunneille Sibelius-Akatemiaan. Nyt olen tajunnut, että mun rockmenneisyys on nimenomaan se, mistä mun pitää olla ylpeä. Koska se ei ole kadonnut minnekkään. Olen vasta 30-vuotias ja olen varma, että pystyn soittamaan erittäin vahvaa Samulikitaraa vielä kolmekymmentä vuotta. Siinä olen vasta pääsemässä vauhtiin.”

”Tämän hetkinen ongelma on se, että mulla on pöytälaatikossa opiskeluaikoina syntyneitä ideoita, mutten ehdi niitä toteuttaa. Kehittelyn arvoisia ideoita, joiden työstäminen vaatii rauhaa ja hiljentymistä. Niitä ei voi lähteä hiomaan näiden duunien kanssa samaan aikaan.”

Fiilispohjalta

Samuli tuskin viihtyisi patruuna-ajan ilmapiirissä, missä autoritatiivinen johtaja uhkailisi henkisesti alaisiaan karttakepeillä ja tiukoilla järjestyssäännöillä. ”Tänä päivänä olen vapaa tekemään omat valintani. Nykyään koen, että mä teen yhteistyötä ihmisten kanssa. En oo kenenkään pomo, eikä kukaan oo mun pomo. Tietysti joka jutussa on omat valtahierarkiansa, mutta ihmisiähän me kaikki vaan ollaan. Mä voisin periaatteessa lähteä milloin vaan esimerkiksi Intiaan puoleksi vuodeksi, mut nyt tietysti haluan hoitaa nää kaikki prokkikset kunnialla. ”

Samuli haluaa pitää yllä tinkimätöntä profiilia.” Mä teen kaikki nää duunit fiilispohjalta, enkä ole juuri koskaan tehnyt mitään ratkaisuja siltä pohjalta, että saisin fyrkkaa. Säätiöön liityin siksi, et musta oli kiva mennä takasin soittamaan kitaraa. Teatterijutut menee taas niin, että aina kun saan jonkun tarjouksen, mä mietin sitä yleensä pari päivää ja kysyn itseltäni, puhutteleeko se teatterikappale mua mitenkään vai ei. Jos joku tarjoo sata tonnia jostain kahden viikon duunista, niin totta kai mä sen teen, mutta raha ei ole koskaan ollut mulle se juttu.”

”Ihan sama meininki on tässä Edelmannin Samulin prokkiksessa. Nää poppibiisit ovat syntyneet sinä aikana, kun mä elelin itsekseni tuolla Mäkelänkadun kämpässä pari vuotta, enkä tehnyt mitään muuta kun musaa. Biisejä synty kasapäin ja sit mä mietin, että mitä mä näillä nyt teen. BMG:n Asko Kallosen kautta tuli tää mahdollisuus tehdä yhteistyötä Samuli Edelmannin kanssa”

Samuli ei vielä vuole kultaa musiikillaan ja välillä tulee aikakausia, ettei taskun pohjalla ole lateja edes röökiaskiin. Se ei kuitenkaan haittaa Samulia, koska hänen mielestään tilapäiset kuivat kaudet vain lisäävät tsemppiä. ”Nälkä potkii eteenpäin. En saa rahaa, jos en tee duunia, koska mulla ei oo mitään rahottajia. Välillä säveltämisen ja soittamisen euforian keskellä havahdun, ai niin, tosiaan, mähän teen tätä työkseni. Välillä sen nimittäin unohtaa, kun tuolla vaan sauhuaa ja on niin innoissaan. ”

 

 

Intohimona säveltäminen

Julkaistu


Kristiina Ronimus on maan tuotteliaimpia naissäveltäjiä

Musiikin monitoiminaisen, Kristiina Ronimuksen, ura säveltäjänä lähti käyntiin kymmenisen vuotta sitten Taipaleen Reiskan äänitteellä. – Oman sävellyksen kuuleminen ensimmäisen kerran levyllä oli tosi kova juttu. Samoin se, kun pääsin säveltämään Katri-Helenalle. Olen ollut hänen faninsa pikkulapsesta asti. Penskana hoilasin puhelinlangoista pyöräillessäni ja osasin kaikki muutkin hänen laulunsa.

Teini-ikäistä Kristiinaa sanottiinkin länsirannikon Katri-Helenaksi. Todistuksena moisesta kunniasta on laatikollinen äidin leikkamia lehti-ilmoituksia tyttärensä keikoista.

– Kuuntelin pyykkiä silittäessäni radiosta Katri-Helenan haastattelua hänen levynsä ilmestymisen jälkeen. Hän mainitsi nimeni ja sitten soitettiin kappaleemme ”Saaret”. Olin aivan järkyttynyt kun suuri taiteilija puhui minusta. En osannut muuta kuin istua ja kuunnella. Silitysraudan pääliskangas sekä punainen paitani paloivat käyttökelvottomiksi. Turkka Malin sanoittama ”Saaret”-kappale sai muuten kunniamaininnan kahdeksan vuotta sitten Kotkan meripäivillä.

Alussa Kristiina kuljetti syntikoita mukana ravintolakeikoilla säveltämistä varten. Naiset tulivat usein tauoilla kertomaan murheistaan ja empaattinen muusikko sai heidän tarinoistaan ideoita lauluihin.

– Ihmisten tunteet koskettavat minua ja heidän kauttaan olen saanut materiaalia biiseihin. Minusta on kuitenkin henkisesti hirvittävän raskasta katsella kun ihmiset tekevät tyhmyyksiä ja tuhoavat itseänsä. Vapaailtoina minua ei kyllä saa ravintolaan, Kristiina puuskahtaa.

Entisajan tenavatähti

Kristiina on laulanut ja esiintynyt niin kauan kuin muistaa.

– Harjoittelin kellarissa ja sain sitten pihakeinussa esittää talon mummeleille kaikkea mahdollista. Porin teatterissa esiinnyin jo pikkutyttönä. Sitten oli kaikenmaailman joulu- ja muita juhlia. Pääsin esiintymään myös yleisradioon Markus-sedän ohjelmiin, kertoo Kristiina uransa alkuvaiheista.

– Isä opetti minulle pianonsoittoa mutta hermostui kun en soittanut nuoteista vaan korvakuulolta. Viulunsoitonopetustakin yritimme kunnes isä kerran suuttuessaan katkaisi jousen.

Siihen loppui Kristiinan viulunsoitto mutta sisukas tyttö keksi pian tilalle muuta. Hän kantoi sanomalehtiä ja osti saamillaan rahoilla romukaupasta ensimmäisen kitaransa 10-vuotiaana. Kellarista löytyi salainen harjoittelupaikka.

– Isällä oli Porissa iso musiikkikauppa ja seuraavana vuonna sainkin joululahjaksi kunnon Landolan, Kristiina muistelee.

Sinnikäs itseopiskelu kannatti sillä nyt Kristiina soittaa syntikan lisäksi kitaraa. 13-vuotiaana tuli voitto nuorten laulukilpailusta.

– Lähdin Extra-Viihteen palveluksessa kiertämään Suomen Mary Hopkinsina ”Lippa vinossa”-showssa Frederikin, Hämäläisen Jyrkin ja kumppaneiden kanssa. Sammy Babitsinin kanssa esiinnyin laulavana lapsimannekiinina. Olin mukana teatterissakin ja lensin koulusta ulos kuin leppäkeihäs, naurahtaa Kristiina.

Hän osti oman Volvo Amazonin keikkarahoillaan 15-vuotiaana. Isoveli oli kuskina kun Kristiina karkasi keikoille isän kielloista huolimatta. Ensimmäinen oma levy ”Humppatytöt” julkaistiin jo vuonna 1977.

Vuosien myötä Kristiina on tullut tarkaksi siinä, mitä laulaa.

– Kyllä artistin pitää olla sanojensa takana saadakseen uskottavuutta ja vahvuutta. Silloin on paljon helpompi esiintyä, hän sanoo.

Kuinka sävellysputki suljetaan?

Kastanja-bändin kanssa on keikkailtu jo kahdeksan vuotta. Kosketinsoittaja on oma aviomies Pekka Lepistö, elvisläisiä hänkin.

– Kun työneuroosi iskee, silloin vain tekisin sävellyksiä. Joskus Pekka roudaa minut kesken sävellysputken keikalle laulamaan. Kun päässä soi uusi kappale, on vaikea keskittyä esitettäviin melodioihin. En meinaa muistaa silloin laulujen sanojakaan.

Keikkailun huonot puolet tiedetään: työmatkat ovat usein pitkiä eikä sosiaalisissa tiloissakaan ole aina hurraamista.

– Kaikista kamalinta on kuitenkin se, kun sävellysbuumi on päällä ja myydyille keikoille on pakko lähteä. Sävellysputki on tosi vaikea sulkea. Kymmenen tulppaa saa laittaa ja sekään ei meinaa auttaa kun päässä vain soi. Se on hirvittävin tilanne mitä voi olla, sanoo kahden työn tekijä.

Voi vain kuvitella miltä tuntuu laulaa yleisön edessä kolme settiä, kun ajatukset leijuvat muissa maailmoissa. Kristiinan sanoin: – Ei ole helppoa!

Nykyään hänen aktiiviset sävellysputkensa kestävät kolmisen vuorokautta. Silloin nukkuminen on minimaalista, yöuni jää korkeintaan neljään tuntiin sävelten pulputessa ilmoille. Helpottaisi kovasti, jos ei tarvitsisi lähteä tienaamaan sopparahoja tien päälle.

– Kyllä se vetää ihan depressioon asti, jos en pitkään aikaan kerkiä säveltämään. Koen olevani kuin haamu tai varjo itsestäni. Säveltäminen on niin suuri osa minua nykyään.

Ihmeitä voi tapahtua

Keskustelu kääntyy paljon puhuttuun apuraha- ja stipendisysteemiin.

– Joskus sitä ihmettelee, miksi samat naamat pakkaavat saamaan apurahoja vuodesta toiseen. Mainetta ja kunniaa pitäisi jo olla, että jotakin saa, Kristiina kritisoi.

Joskus sentään ihmeitäkin tapahtuu. Kristiina liittyi Elvikseen heti säveltämisen aloitettuaan ja sai jo ensimmäisenä vuonna Malmstén-säätiön apurahan.

– Se oli ihana yllätys. Asia tuntui suurelta myös siksi, että isäni oli Malmsténin veljesten tuttu ja äiti ihaili Molli-Joria. Kun hän kyläili meillä Eugenin kanssa niin ruokana oli munuaiskeittoa ja aikuiset joivat punaviiniä, muistelee Kristiina yli 40 vuoden takaista vierailua.

Apuraha olisi jälleen ollut todella tarpeen sillä viime vuosi oli ns. huono. Kristiinalta leikattiin ensin sappi ja myöhemmin käsi. On selvää, että työntekokin kärsi sairastelun takia.

Kipeä oikea käsi on haitannut varsinkin säveltämistä ja Kristiina pelkäsi menettävänsä sen. Halvaantumisen tunne kuitenkin katosi kun kuristuksissa olevat hermoradat saatiin leikattua. Käsi toipuu nyt hitaasti mutta varmasti.

Ystäviksi tulleita elvisläisiä on ollut ikävä mutta lääkäreissä ja laboratoriossa ramppaamisen ohella ei viime vuonna ollut aikaa tai voimia lähteä kokouksiin. Vuosituhannen viimeisiin pikkujouluihin Kristiina ja Pekka sentään pääsivät mukaan.

– Oli ihan kivaa. Kyllä pikkujouluihin täytyy aina yrittää mennä, tarjoilukin on huippuluokkaa.

Kristiina kokee, että Elvis on turvapaikka musiikin tekijälle.

– Voin aina kysyä jos on jotain ongelmia. Olen saanut asiantuntevia neuvoja ja apua mm. kaavakkeiden täytössä. Kilpailukalenterin julkaiseminen on upea juttu, laitan sen aina jääkaapin oveen. Yhdistyksessä mukana oleminen on antanut myös ihania ja lämpimiä ihmissuhteita. Kivaa porukkaa, hehkuttaa Kristiina.

Sävelten pulputtaja…

Ronimus-Lepistön huushollista yksi huone on sisustettu kotistudioksi.

– Menen yleensä koppiin soittamaan tuskani ja iloni pois. Siellä voin itkeä ja nauraa kaverini syntikan kanssa. Olen varmaan niin tuottelias siksi, että elän tunteideni kautta.

Siitä on hyvänä esimerkkinä Kristiinan ensimmäiset yritykset säveltää hengellistä musiikkia.

Viktor Klimenko oli tilannut häneltä hengellisiä lauluja samoihin aikoihin kun Suomessa surmattiin kaksi poliisia ja TV:stä tuli ohjelma hautajaisista.

– Ohjelmassa soitettiin Fuhrmannin Arthurin säveltämää marssia. Sitä kuunnellessa aloin itkeä ja menin välillä soittamaan tuskaani ulos. Sain inspiraation ja tein kolme kaunista melodiaa. Viki sanoi, että olin tehnyt kolme uutta Mendelssohnin surumarssia.

– Minulla tarttuu fiilikset niin helposti mutta en silti yritä matkia ketään. Vahvoista elämyksistä pääsen vapauteen vain soittamalla, pulputtamalla ne ulos.

Kristiina on säveltänyt monille artisteille. Luettelo on pitkä ja kirjava. Jutussa mainittujen solistien lisäksi Kristiinan säveliä löytyy mm. seuraavien kultakurkkujen äänitteiltä: Arja Koriseva, Paula Koivuniemi, Eila Pienimäki, Kike Elomaa, Eija-Sinikka, Eino Grön, Isto Hiltunen, Anita Hirvonen, Jasmine, Matti Korkiala, Heidi Kyrö, Tarja Lunnas, Kaija Pohjola, Sebastian Ahlgren, Kirsi Kirstua, Souvarit…

Vaikka viime vuonna sairastelu vähensi Kristiinan omien keikkojen määrää, heinäkuuhun niitä riitti 31. Yksi vapaapäivä oli mahdollinen siksi, että yhteen sunnuntaihin esiintymisiä mahtui kaksi. Sävellä siinä nyt sitten.

…pungertaa sanoituksia

Kristiina ja Kastanja puuhastelevat omaa levyä hitaasti mutta varmasti, terveysresurssit huomioon ottaen.

– Kustantaja toivoo, että tekisin kaikki sanat ja sävelet itse. Haluaisin vain säveltää sillä se on niin paljon helpompaa minulle kuin sanojen pungertaminen. Minun pitäisi päästä autoilemaan Eurooppaan mutta se vaatisi sekä aikaa että rahaa. Hiekkarannoilla kuuntelisin laineita, myrskyjä ja maailman tuulia. Kun saisin määrättyjä kokemuksia niin pystyisin luomaan enemmän ja tekstien kirjoittaminenkin varmaan onnistuisi, uskoo Kristiina.

Kahdentoista biisin tekstittämistä hän pitää hankalana vaatimuksena. Sovituksia hän ei ole tehnyt mutta puuttuu niihin kyllä herkästi.

– Haluan, että tehdään tätä ja tätä, näin ja näin. Joskus Kastanjan pojat kuuntelevat, joskus eivät.

Kristiina haaveilee vielä joskus tekevänsä musikaalin isojen poikien malliin.

– Eivät naiset ole sen huonompia kuin miehetkään vaikka ala onkin miesvoittoinen. Musiikkiteatteriin olen saanut hiukan koulutustakin. Se kiinnostaa, samoin kabaree.

Classic jazz elää!

Julkaistu


”Pääsin nöösipoikana juhlille tsupparin ominaisuudessa.
Harrastin jo tuohon aikaan klarinetin soittoa, mutta
varsinainen herätys tapahtui vuonna 1980. Minusta
näet tehtiin Wilberin henkilökohtainen opas hänen
esiintyessään Pori Jazzissa tuona kesänä.”

Yleisesti kai tiedetään, että suurin musiikillinen idolisi on Benny Goodman. Mutta kuka on tämä Bob Wilber, jonka nimi yhteydessäsi myös usein mainitaan?

Wilber liittyy läheisesti oman muusikkourani alkuun. Oma isäni Kari Sarpila, klarinestisti ja saksofonisti, oli Pori Jazzin perustajajäseniä, ja minä pääsin nöösipoikana juhlille tsupparin ominaisuudessa. Harrastin jo tuohon aikaan klarinetin soittoa, mutta varsinainen herätys tapahtui vuonna 1980. Minusta näet tehtiin Wilberin henkilökohtainen opas hänen esiintyessään Pori Jazzissa tuona kesänä. Kanniskelin tuolloin aina klarinettia mukanani, missä kuljinkin. Wilber, herrasmies kun oli (on), kutsui minut, lähinnä kai silloin kohteliaisuussyistä, omaan hotellihuoneeseensa ja pyysi minua soittamaan jotakin … Yllättäin hän tykkäsi kovasti soitostani ­ ja minä olin tietenkin kovin otettu tästä! Sitten soitimme yhdessäkin, ja tuosta hetkestä lähtien minusta tuli Bob Wilberin oppipoika. Kävin USA:ssa Wilberin luona, asuin hänen kodissaan kuukauden päivät. Hän opetti minua sekä vei keikoille mukanaan soittamaan. Eli, välillemme syntyi tämmöinen perinteinen ”Mestari ja Oppipoika” ­suhde, joka meillä on kyllä vieläkin. Vaikka hän nykyään, kun soitamme yhdessä, koettaa kovasti jo väittää minuakin jonkin sortin mestariksi… En sitä nimitystä kuitenkaan hänen seurassaan vielä tohdi ottaa … Meillä on muuten joka vuosi ollut jokin yhteisprojekti ­ tämä on ollut kaiken kaikkiaan uskomattoman antoisa musiikillinen suhde !

Lyhyt kertaus Bob Wilberistä lienee paikallaan niille, jotka eivät häntä niin hyvin tunne … Ja mikä on ollut hienoin yhteinen kokemus hänen kanssaan?

Robert (Bob) Wilber on syntynyt New Yorkissa v. 1928 ­ hän on klarinetisti ja sopraanosaksofonisti. Wilber opiskeli aikoinaan Juillard Schoolissa New Yorkissa sekä Sydney Bechet´n oppipoikana. Wilber on esiintynyt useissa dixieland-yhtyeissä, esim. Mezz Mezzrown kanssa. Wilber on pyrkinyt soitossaan vaalimaan nimenomaan New Orleans ­jazzin perinteitä. … Hienoja yhteiskeikkoja on ollut paljon, mutta ylitse muiden lienee vuonna 1988 Carnegie Hallissa järjestetty ”Tribute to Benny Goodman” ­konsertti.

Käytät usein sanaparia ”classic jazz”. Kerrohan maallikollekin, mitä se oikein tarkoittaa ?

Minun classic jazz ­määritelmäni on: jazzmusiikkia Louis Armstrongista Charlie Parkeriin …

Mitä mielenkiintoisia tulevaisuuden projekteja on tulossa ?

Upeinta tänä vuonna lienee kesällä Carnegie Hallissa järjestettävä konsertti. Esiinnyn ruotsalaisen ”Swedish Swing Society” ­yhtyeen kanssa, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä jo 6 vuoden ajan. Yhtye soittaa nimenomaan classic jazziksi luokiteltavaa musiikkia. Ruotsissahan on moninkertaiset markkinat tälle musiikille, jos verrataan Suomeen …

Mistä se mielestäsi johtuu?

Niin … Ruotsissahan on myös moninkertainen määrä jazzmuusikoita Suomeen verrattuna. Kun jazz vuosisadan alussa syntyi, se tuli Yhdysvalloista Eurooppaan 1920-luvulla. Ruotsiin jazz pääsi rantautumaan kaikessa rauhassa: Suomen kohtalona oli puolestaan joutua 2. maailmansotaan sekä sittemmin sen jälkeiseen maan elvy-tykseen. Suomalaisilta muusikoilta jäi ikäänkuin välistä yksi vuosikymmen, jolloin ei ollut saatavilla äänitteitä. Ja muutenkin – kansakuntana jouduimme keskittymään ihan muihin asioihin kuin esimerkiksi jazzmusiikkiin. Vain äärimmäisen harvat muusikot saivat kuulla uusia jazz-levyjä. Tästä johtuu mielestäni Ruotsin etumatka. Olen vahvasti sitä mieltä, että ne musiikilliset suurimmat vaikutteet imetään nimenomaan nuorena ­ ja tällöin se musiikki, mitä tuleva muusikko pääsee kuulemaan, vaikuttaa suuresti musiikkimieltymyksiin ja soittotyyliin vanhemmitenkin.

Mikä on omasta mielestäsi paras levytyksesi? Sinullahan noita riittää …

Yleensähän sanotaan, että tilaustyöt eivät ole niin kovin hyviä. Mutta tästä on poikkeuksena oma 3-osainen sarjani UMOn kanssa, joka on tehty tilaustyönä Partekin 100-vuotisjuhliin. Se löytyy toistaiseksi vain Partekin vuonna 1999 julkaistulta juhlalevyltä, mutta se julkaistaan myös suurelle yleisölle lähitulevaisuudessa. Sarjan nimi on ”Three Duke´s Men”. Kyseessä on kolmen sävelmän sarja, joka on omistettu Duke Ellingtonin fonisektion kolmelle eri soundille, äänelle: ensimmäinen osa on omistettu klarinetisti Barney Bigardille, toinen osa alttosaksofonisti Johnny Hodgesille ja kolmas tenorisaksofonisti Paul Gonzalvesille. Heillä kaikillahan oli täysin omintakeinen oma soundinsa ­ äänen, soundin perusteella saattaa nimittäin varmasti sanoa, kuka siinä soittaa … Upeaa !

Mikä merkitys on ollut saamillasi palkinnoilla, kuten v. 1996 saatu Louis Armstrong ­palkinto ja vuonna 1997 myönnetty Yrjö-palkinto?

Niillä on todella suuri merkitys: kun tietää, että palkinto tai tunnustus tulee kollegoilta, on palkinnolla suuri merkitys! Kollegat nimittäin todella tietävät, missä mennään, ja osaavat arvostaa ammattitaitoa !

Mitä mieltä olet muuten siitä, että Yle lopetti tukensa Umolle?

Minusta se oli typerää ja ikävää. Taiteilijoiden ei kai pitäisi kitistä, koska YLEhän toimii kansalaisten verovaroilla. Mutta mutta: YLE:n roolihan on nimenomaan ylläpitää myös marginaalimusiikkia ­ en todellakaan ymmärrä, miksi sen pitää ryhtyä kilpailemaan kaupallisin arvoin? Ja sitä paitsi, maassamme on erittäin paljon yhteiskunnan tukivaroin ylläpidettyjä sinfoniaorkestereita (mikä on myös hyvä asia) ­ mutta eikö joukossa voitu pitää edes yhtä big bandiä? Tämä on mielestäni päin honkia. Heittäisin vielä näin lonkalta, että oopperaa harrastetaan suurin piirtein yhtä paljon kuin jazzia ­ mutta tuki lienee oopperan hyväksi noin satakertainen.

Keitä (itsesi lisäksi-toim.huom.) lukisit maamme suurimpiin jazz-musiikin edistäjiin/vaikuttajiin?

Mieleen tulee montakin nimeä: Seppo Hovi, joka on hienolla tavalla tuonut esille myös jazzmusiikkia; Jyrki Kangas, joka harvoin saa kiitosta mistään (Pori Jazzin järjestelyt ja organisointi ovat kyllä aikamoinen voimainkoitos!); Jukka Haavisto, jonka ”elämäntehtävä” on jazzin popularisointi myönteisessä mielessä; sekä Åke Grandell – hieno toimittaja.

Onko mielessäsi jokin uusi levytys tai muu julkaisu, josta haluaisit kertoa?

No, mainitsemisen arvoinen lienee Hans Westerbergin tekemä diskografia tuotannostani nimeltään ”Swinging Beginning”, joka ilmestyi keväällä 1999. Kun katselin sitä läpi huomasin itsekin, että aika lailla on kaikkea tullut puuhasteltua … Se on erinomainen selvitys julkaistusta tuotannosta, ja sisältää myös cd:n alkuaikojeni levytetyistä helmistä…

Millaisena näet jazzin tulevaisuuden Suomessa ?

No, ainakin täällä on nykyään paljon taitavia soittajia, kiitos mm. Pop Jazz Konservatorion ja Sibelius Akatemian jazzlinjan. Meillä on myös kansainvälisesti ajatellen muutamia hienoja omintakeisia kokoonpanoja kuten Jukka Perko & Severi Pyysalo, RinneRadio, Trio Töykeät sekä Lenni-Kalle Taipale Trio, muutamia mainitakseni. Tulevaisuudessa näen kuitenkin sen ongelman, ettei kaikille jazzmuusikoiksi valmistuville varmaankaan riitä Suomessa töitä pelkästään jazzin puolelta. Mutta osa heistä tulee menestymään, jos he miettivät ja toteuttavat oman visionsa rohkeasti. Uskon myös vahvasti, että classic jazz säilyttää asemansa kuulijoiden sydämissä – ja ehkäpä sen asema vielä vahvistuukin …

Niin uskon minäkin! Antti on upea suomalaisen musiikkiosaamisen lähettiläs maailmalla ­ ei muuta kuin pökköä pesään !

 

Herra X:n demoterapiaa ja Suunnitelma B

Julkaistu

DEMO-TERAPIAA

X:N KANSIOT, 1/2000

Taas sitä demo-terapiaa. Etkö sinä koskaan kyllästy? kysyin herra X:ltä seuratessani hänen kuumeista työskentelyään uuden artikkelinsa kimpussa. En, apina ei valita, apina tutkii, vastasi X. tapansa mukaisesti moniselitteisesti ja jatkoi, Meitä demoilijoita on tässä maassa vuosittain lähes tuhat, joten revi siitä.

X:n raportti eli kolahduksia postiluukusta

Aamupäivällä kolahti postiluukkuni taas sillä soundilla, että tiesin saaneeni jälleen yhden levy-yhtiöille lähettämistäni demoista takaisin. Tunnelmani oli ambivalentti, koska toisaalta olin tyytyväinen demoni kotiutumisesta ja toisaalta tiesin etten ollut saanut tuollakaan nauhallani levytys-sopimusta. Kokemuksesta näet tiesin, että jos nauhastani olisi yhtiössä kovasti tykätty, olisi puhelimeni soinut tai postissa tullut pelkkä yhteydenottopyyntö ­ ei siis nauhaa.

Sanoinkin morsiolleni peittäen osittaisen pettymykseni, Kiva että lähettivät edes kasetin bäck.

Demonauhan palautus levy-yhtiöstä ei ole mikään itsestäänselvyys. Lähettämästäni 12. demosta löysi tiensä takaisin kotiin vain 5. kappaletta. (Kiitokset tässä palautetuista nauhoista kyseisille asiallisille levy-yhtiöille, eivät ne kasetitkaan ilmaisia ole.)

Kuoressa kasetin mukana oli tietysti aina jonkinlainen selvitys siitä miksei musiikistani oltu kiinnostuttu. Seuraavassa keskitynkin niiden sisältöön. Saldo jäi kylläkin aika laihaksi kun laput tuppasivat olemaan sellaisia valmiita monisteita, mutta käydäänpä ne tässä nyt läpi, vaikka ihan terapia mielessä.

Ensimmäinen kolahdus; 19.2­99

Demoni tuli takaisin Tamperelaiselta yhtiöltä. Palautteen nopeus innoitti, vaikkakin valmiin monisteen alalaitaan oli kirjoitettu käsin viesti: Ei sytyttänyt tällä kertaa, sorry.

Tampere oli siis kuullut minua. Moniste oli informoiva ja siihen oli präntätty 10. muun suomalaisen levy-yhtiön osoitteet ja tuotantopäälliköiden nimet. Hienoa toimintaa, ajattelin. Eli kymmenen pistettä Tampere, Finland.

Toinen kolahdus; 9.3.-99

Pienempi Helsinkiläinen yhtiö lähetti kasettini mukana hauskan monisteen jonka palaute vaihtoehdoista A ­ D oli valittu B.

– Materiaalinne on periaatteessa mielenkiintoista, joten kuulisimme teistä mielellään lisää vastaisuudessa.

Monisteen ”Lisäkommenttina haluaisimme todeta” kohtaan oli kirjoitettu käsin viesti;

– Terve. Ei oikein ole rahaa julkaista mitään enempää mihin ollaan budjetoitu jo.

Tämäntyylinen selvitys lämmitti tietty mieltäni.

Kolmas kolahdus; 11.4­99

Kansainvälinen yhtiö muisti minua valmiilla monisteella johon oli valmiiksi monistettuna myöskin tuotantopäällikön nimikirjoitus. Sen teksti alkoi;

– Valitettavasti tällä kertaa tarjonta ja kysyntä eivät kohdanneet … ja loppui …ps: sorry, etten voinut lähettää yksilöityä palautetta…

Tämä versio ei herättänyt minussa suurempia tunteita.

Neljäs kolahdus; 21.8 -99

Toinen iso yhtiö palautti kasettini mukanaan printattu kirje. Ensin siinä oli kiitokset lähettämästäni materiaalista, kuten kaikkien muidenkin levy-yhtiöiden lähettämissä lappusissa ja teksti jatkui;

– Pahoittelemme, että vastaukseni on viipynyt näin pitkään. Valitettavasti en tällä kertaa voi auttaa sinua viemään materiaaliasi eteenpäin, koska kuluvan kauden tuotantosuunnitelmat ovat jo varsin pitkällä… ja teksti loppui lupaaviin sanoihin; …Demo materiaalisi on edelleen tervetullutta.

Tämä lappu edusti mielestäni ”inhimillistä tatsia”, minut oli huomioitu yksilönä, oli epäkiinnostuksen takana sitten syy mikä hyvänsä.

Viides kolahdus; 17.11-99

Taas iso levy-yhtiö ja lyhyt selvitys tuotantopäällikön aidolla nimmarilla kuului seuraavasti;

– Etsimme pääasiallisesti suomeksi laulavia artisteja, joten suosittelen ottamaan yhteyttä muihin levy-yhtiöihin.

– Muihin levy-yhtiöihin, murahti X. kirjoituskoneensa ääressä ja jatkoi: Minä olen ottanut yhteyttä jo kaikkiin.

X. tuijotti paperiläjää huolestuneen näköisenä ja tajusin muutaman lohdutuksen sanan olevan paikallaan.

– Mutta ethän sinä ole tarjonnut uusimpia kappaleitasi vielä kenellekään ja ne ovat mielestäni parhaitasi.

Niin… totesi X. hajamielisesti ja ymmärsin hänen aivojensa ahkeroivan jonkin uuden suunnitelman parissa. Seuraavana unettomana yönä päätti X. toteuttaa suunnitelma B:n.

SUUNNITELMA B.

eli kuinka minusta tuli Pyros recordsin presidentti!

Sain huiman tarjouksen itseltäni, ryhtyisinkö Pyros-recordsin presidentiksi? Suostuin, se oli näin jälkikäteen ajateltuna hyvä moka.

Tilanteeni oli seuraavanlainen:

Olin koettanut löytää musiikilleni julkaisijaa jo muutaman vuoden tuloksetta. Täysipäiväisestä ahertamisestani musiikkini parissa johtuen oli valmiita kappaleita ja niiden nauhoituksia kertynyt hyllyyni jo muutaman albumin verran, työn alla olevista kappaleista puhumattakaan.

Olin tipahtanut pahaan saumaan jonka lumipalloefekti vaikutti seuraavasti; ei levytys-sopimusta, ei apurahaa, ei hunajaa, ei hauskaa. Jotakin oli siis tehtävä.

CD-R

Omakustannustoiminnasta oli minut pitänyt erossa monikin asia, vaikka olin sitä tietä aikanani paikkani auringossa lunastanutkin. Yksi syistä oli CD-minimipainoksen suuri määrä; 500kpl, joka oli minun tarkoituksiini liian suuri. Kauhukuvani olisi näet ollut kotini nurkassa pölyttyvä omakustanne cd-pino.

Kuulin kollegaltani CD-R formaatista. Se kuulemma mahdollisti pienemmät painokset asiallisella keskiöpainatuksella. Otinkin heti yhteyttä cd-tehtaaseen ja sieltä minua informoitiin seuraavasti,

CD-R formaatti on suunniteltu korkeintaan 100 kpl:n painoksille jolloin yksittäisen alle 56 min albumin hinnaksi tulee, mustavalkealla keskiöpainatuksella 43mk.

Ei siis mitään halpaa hupia.

Mutta tässä vaiheessa ei sekään seikka voinut minua enää pysäyttää. Aloitin nauhahyllystöni purkamisen alkupäästä, kuinkas muuten. Arkistoissa homehtumisen sijasta ex. bändini live-albumi ja rokkitrioni debyytti saisivat nähdä päivänvalon. Suunnittelin desing-kannet ja keskiöt tietokoneella taittamiseen erikoistuneen ystäväni kanssa. Masteroin nauhani kotistudiossani, poltin niistä CD:t ja lähetin materiaalit cd-tehtaalle.

Tehtaan hintaan ei sisältynyt kansityöt, joten liimailin ja leikkailin taidepläjäykseni kasaan laserkopioista. Tuotepaketeistani tuli oikein hienot.

Musiikkia karsinasta eli muutamia omakustanteeseen liittyviä huomioita

Albumini kuuluivat ehdottomasti musiikin marginaalisiin ilmiöihin, mistä olin kylläkin vain ylpeä. Alan pienlehdet kiinnostuivat levyistä ja juttuja tehtiin. Pieni mutta sitäkin innokkaampi yleisö tilasi levyjä ja myin niitä myöskin levynjulkaisukeikoilla. Että tällaista toimintaa…

Omakustanteen tekijän, kuten kenen tahansa musiikintuottajan on otettava tämä päivänä huomioon musiikin karsinoituminen. Se on mielestäni hieman sääli, mutta eri diggaripiirien väliinputoajaa odottaa eittämättä Siperia. Musiikkialanlehdet ja radio-ohjelmat soittolistoineen ovat muokattu tiukoille kohdeyleisöille ja tämä pätee aina iskelmämusiikista black metalliin.

Tämä globaali piirre kannattaisi siis kääntää edukseen.

Omakustannetta julkaistessa on aivan kohtuutonta asettaa itselleen tuhansien levyjen myyntitavoitetta. Tuotteensa myyntiä on terveellisempää ajatella kymmenissä ja satsata projektiinsa menekin ja voimavarojensa mukaan. Radioasemille ja lehtiin saa tietysti upotettua helpostikin satoja levyjä, mutta palatakseni kaupallisen maailman julmiin lakeihin suosittelisin lähinnä täsmäpommituksia määrätyille toimittajille.

Lopullisen innostukseni omakustannetoimintaan sinetöi internet, joka mahdollisti tuotteelleni maailmanlaajuisen jakeluverkoston, he ­he, mutta kuitenkin. Omien nettisivujen hienous on niiden muokattavuus, voi aloittaa pienestä, kuten minun tapauksessani ja laajentaa sivujen palveluja sitten aina tarpeen mukaan. Seuraavaksi olen itse laajentamassa levy-yhtiöni sivuja, levytilauspalvelun ja infon lisäksi ääninäytteillä.

Omatoimisuus levyrintamalla ei tietenkään rajaa pois, etteikö voisi kehitellä laajempia kuvioita ja lähetellä uusia demojaan oikeille levy-yhtiöille, päinvastoin. Se että saa tekeleitään konkreettiseen pakettiin avaa aina uusia näkökulmia ja raivaa tietä omalle ”tuotekehittelylle”.

On tärkeää kokeilla juttujensa kantavuutta ja kuten minun tapauksessani pysytellä kehissä.

Terveisiä musiikin vientikurssilta!

Julkaistu

Sibelius-Akatemian Koulutuskeskuksessa on käynnistynyt musiikin viennin koulutusohjelma otsikolla ”Musaa maailmalle”. Kurssin osanottajina on niin tekijöitä, kustantajia kuin levy-yhtiöitäkin: joukosta löytyvät mm.Love Kustannus, Musicmakers, Osuuskunta Lilith, Aikakoneen Alex ja Tommi Läntinen. Jotkut osallistujat vasta suunnittelevat vientiä, toisilla on jo kokemusta kansainvälisestä musiikkikaupasta.

Ensimmäisessä sessiossa paneuduttiin kansainväliseen sopimusjuridiikkaan. Lontoosta oli saapunut luennoimaan jo aiemminkin suomalaisia opettanut amerikkalainen lakimies Kienda Hoji, jolla on kokemusta sekä amerikkalaisesta että brittiläisestä sopimusmaailmasta.

Parin päivän sessio alkaa toteamuksella, että ”lakimiehet hallitsevat musiikkibisnestä tai siis itse asiassa lakimiehet hallitsevat koko maailmaa”. Siihen oli helppo heittää, että suomalaiset onnistuivat valitsemaan juuri presidentikseenkin lakinaisen.

Musiikkibisneksen kiihtyvä keskittyminen huolettaa Kienda Hojiakin, mutta hän uskoo independent-yhtiöiden vielä nousevan entistä merkittävämpään markkina-asemaan, sillä ne pystyvät reagoimaan nopeammin muuttuvaan mediaympäristöön. Tosin tietoverkkojen ja sisällöntuottajien liitto kuullostaa aika pahalta, erityisesti AOL Time Warner EMI on Kiendasta melkein kuin ilmestyskirjan peto pienten taiteilijoiden kannalta.

Ylipäätään Kienda Hoji suosittaa eri roolien selkiyttämistä, tulevien oikeusjuttujen ja erimielisyyksien selkiyttämiseksi. Varsinkin pienemmillä levy-yhtiöillä voi olla taipumus pyrkiä hoitamaan myös managerin hommat (vrt. Ari & Hannele Laurila viime vuosisadalla). Suuressa maailmassa tämä on erityisen väärin, sillä manageri päättää yleensä kaikesta artistin rahankäytöstä ja neuvottelee sopimuksista artistin puolesta. Silloin on tietysti väärin, että sama taho istuu molemmilla palleilla. Ammattimainen manageri myös pidättäytyy keikkamyynnistä ja jättää sen agenteille. Useamman roolin sotkeminen näillä raukoilla rajoilla on joskus välttämätöntäkin, mutta suuressa maailmassa olisi parempi, että kukin hoitaisi vain oman tonttinsa.

Klassinen oikeusjuttu on tuottaja Trevor Hornin ZTT -yhtiön ja Frankie Goes To Hollywood -bändin Holly Johnsonin tapaus. ZTT haastoi Holly Johnsonin, koska tämä halusi purkaa levytyssopimuksen. Oikeudessa juttu kuoriutui kuin sipuli ja kääntyi täysin ZTT:tä vastaan. Sieltä löytyi pakottamista kustannussopimukseen saman konsernin kustantamon kanssa sekä muuta sopimusjuridisesti kyseenalaista. Trevor Horn oli myös määrännyt käyttämään omistamaansa huippukallista studiota ja yksittäisten raitojen tähtitieteelliset hinnat lyhennettiin tietysti täysmääräisesti bändin rojalteista. Niinpä vielä tilanteessa, jossa kavereilla oli ollut kaksi listaykköstä, Relax ja Two Tribes, käteen ei jäänyt juuri mitään, kun yksittäisiin miksauksiinkin oli saatettu panna satojatuhansia markkoja per biisi.

Hätkähdyttävintä oli kuulla, että alkuperäinen asia eli sopimuksen purkaminen onnistui jo silläkin perusteella, että sopimuksen syntyyn oli todistettavasti vaikuttanut se sopimuksen ulkopuolinen asia, että ”kukapa kieltäytyisi sopimuksesta Trevor Hornin kanssa”. Trevor Hornin saaminen tuottajaksi oli bändille niin kova juttu, että he olisivat panneet nimensä alle vaikka mihin. Kienda siis varoittaakin sopimuksen teon yhteydessä lupailemasta artisteille, että näistä tulee maailmankuuluja, viini ja rahat virtaavat ja bändäreitä riittää. Yhtä hyvin voisi kirjata nämä lupaukset sopimukseen, sillä ainakin Englannissa ja USA:ssa tällainen sopimus olisi helposti purettavissa, jos todisteet ovat vankat.

Usein levy-yhtiöt jo edellyttävät manageria

Kienda opetti, että sopimus pitää tehdä juuri siksi, että osapuolten välillä vallitsee luottamus eikä siksi, että olisi jotakin epäluottamusta. Aloittavassa bändissä toki syntyy kriisi, kun joku pilaa vibat tuomalla treeneihin bändisopimuksen, jossa sovitaan kuinka sitten joskus jaetaan rahat ja kenelle kuuluu bändin nimi jne. ”Vielä pahempi kriisi syntyy kuitenkin sitten, kun sitä rahaa ja mainetta alkaa oikeasti tulla, olen nähnyt sen läheltä kuuluisienkin yhtyeiden parissa”. Suuremmat levy-yhtiöt itse asiassa ovat jo alkaneet edellyttää, että managerilla on esittää tällainen bändin tekemä sopimus. Levy-yhtiöitä ei kiinnosta satsata bändiin, joka hajoaa heti menestyksen myötä.

Lakimiehet ovat todella valtaamassa bisneksen. Ennen levy-yhtiöt saattoivat vielä suhtautua epäillen bändiin, jota edusti manageri ja/tai lakimies. Artisteja oli helpompi vedättää… Nyttemmin levy-yhtiöt suorastaan edellyttävät ammattimaista edustajaa ja jopa kieltäytyvät asioimasta sopimusasioissa taiteilijoiden kanssa. Varsinkin Japanissa asiallinen edustus, managerin lisäksi myös kustantaja, on välttämätöntä, mutta Japanin erikoisuus on se, että kirjallisia sopimuksia ei useinkaan tehdä. Pelkän kunniasanan varassa voidaan tehdä isojakin liiketoimia.

Mistä managereja sikiää?

Lopuksi pari anekdoottia, joiden opetus on se, että sopimuksen olemassaoloon ei tarvita paperia: toiminta riittää.

Peruskuviohan on se, että bändi tarvitsee kuljetuksen keikalle. Löytyy kaveri, jolla on pakettiauto. Keikan jälkeen bändillä on meno päällä ja itse asiassa tämä kaveri ainoana selväpäisenä lähetetään hakemaan keikkajärjestäjältä rahat, jotka tämä kaveri sitten jakaa bändille. Kaikki ovat tyytyväisiä ja tätä jatkuu useampia viikkoja, kuukausia, vuosia. Itse asiassa tämä kaveri auttelee myös julisteiden ja lentolehtisten levityksessä jne.jne. Sekä amerikkalaisen että englantilaisen oikeuskäytännön mukaan tässä on jo syntynyt managerisopimus.

Hätkähdyttävä tosielämän esimerkki koskee varsin tunnettua naispuolista singer-songwriteria, jota poikaystävä manageroi ihan ilman mitään sopimuksia. Kun pariskunta ei ole enää yhdessä, nainen saa levytyssopimuksen suuren levy-yhtiön kanssa. Ex-kundikaveri soittaa hänelle ja kysy: ”Missä mun 20% levytysennakoista”. Juttu menee oikeuteen ja keskeinen todiste managerisuhteesta on naisen vanha käyntikortti, jossa on poikaystävän puhelinnumero…

Lopputärppinä voisi mainita, että kaikista pykälistä voi ja kannattaa neuvotella. Rahan ja prosenttien jälkeen tärkeitä kohtia ovat mm. sopimusalue ja sopimusaika, joissa pelivaraa on. Alaa valtaava uutuus on optio sopimusalueen suhteen: voidaan esimerkiksi sopia, että jos yhtiö ei saa aikaan julkaisua jossakin maassa 6 kuukauden kuluessa, tämä maa jää sopimuksen ulkopuolelle.

Teksti: Petri Kaivanto