Musiikintekijät -logo

Terveisiä musiikin vientikurssilta!

Terveisiä musiikin vientikurssilta!

Sibelius-Akatemian Koulutuskeskuksessa on käynnistynyt musiikin viennin koulutusohjelma otsikolla ”Musaa maailmalle”. Kurssin osanottajina on niin tekijöitä, kustantajia kuin levy-yhtiöitäkin: joukosta löytyvät mm.Love Kustannus, Musicmakers, Osuuskunta Lilith, Aikakoneen Alex ja Tommi Läntinen. Jotkut osallistujat vasta suunnittelevat vientiä, toisilla on jo kokemusta kansainvälisestä musiikkikaupasta.

Ensimmäisessä sessiossa paneuduttiin kansainväliseen sopimusjuridiikkaan. Lontoosta oli saapunut luennoimaan jo aiemminkin suomalaisia opettanut amerikkalainen lakimies Kienda Hoji, jolla on kokemusta sekä amerikkalaisesta että brittiläisestä sopimusmaailmasta.

Parin päivän sessio alkaa toteamuksella, että ”lakimiehet hallitsevat musiikkibisnestä tai siis itse asiassa lakimiehet hallitsevat koko maailmaa”. Siihen oli helppo heittää, että suomalaiset onnistuivat valitsemaan juuri presidentikseenkin lakinaisen.

Musiikkibisneksen kiihtyvä keskittyminen huolettaa Kienda Hojiakin, mutta hän uskoo independent-yhtiöiden vielä nousevan entistä merkittävämpään markkina-asemaan, sillä ne pystyvät reagoimaan nopeammin muuttuvaan mediaympäristöön. Tosin tietoverkkojen ja sisällöntuottajien liitto kuullostaa aika pahalta, erityisesti AOL Time Warner EMI on Kiendasta melkein kuin ilmestyskirjan peto pienten taiteilijoiden kannalta.

Ylipäätään Kienda Hoji suosittaa eri roolien selkiyttämistä, tulevien oikeusjuttujen ja erimielisyyksien selkiyttämiseksi. Varsinkin pienemmillä levy-yhtiöillä voi olla taipumus pyrkiä hoitamaan myös managerin hommat (vrt. Ari & Hannele Laurila viime vuosisadalla). Suuressa maailmassa tämä on erityisen väärin, sillä manageri päättää yleensä kaikesta artistin rahankäytöstä ja neuvottelee sopimuksista artistin puolesta. Silloin on tietysti väärin, että sama taho istuu molemmilla palleilla. Ammattimainen manageri myös pidättäytyy keikkamyynnistä ja jättää sen agenteille. Useamman roolin sotkeminen näillä raukoilla rajoilla on joskus välttämätöntäkin, mutta suuressa maailmassa olisi parempi, että kukin hoitaisi vain oman tonttinsa.

Klassinen oikeusjuttu on tuottaja Trevor Hornin ZTT -yhtiön ja Frankie Goes To Hollywood -bändin Holly Johnsonin tapaus. ZTT haastoi Holly Johnsonin, koska tämä halusi purkaa levytyssopimuksen. Oikeudessa juttu kuoriutui kuin sipuli ja kääntyi täysin ZTT:tä vastaan. Sieltä löytyi pakottamista kustannussopimukseen saman konsernin kustantamon kanssa sekä muuta sopimusjuridisesti kyseenalaista. Trevor Horn oli myös määrännyt käyttämään omistamaansa huippukallista studiota ja yksittäisten raitojen tähtitieteelliset hinnat lyhennettiin tietysti täysmääräisesti bändin rojalteista. Niinpä vielä tilanteessa, jossa kavereilla oli ollut kaksi listaykköstä, Relax ja Two Tribes, käteen ei jäänyt juuri mitään, kun yksittäisiin miksauksiinkin oli saatettu panna satojatuhansia markkoja per biisi.

Hätkähdyttävintä oli kuulla, että alkuperäinen asia eli sopimuksen purkaminen onnistui jo silläkin perusteella, että sopimuksen syntyyn oli todistettavasti vaikuttanut se sopimuksen ulkopuolinen asia, että ”kukapa kieltäytyisi sopimuksesta Trevor Hornin kanssa”. Trevor Hornin saaminen tuottajaksi oli bändille niin kova juttu, että he olisivat panneet nimensä alle vaikka mihin. Kienda siis varoittaakin sopimuksen teon yhteydessä lupailemasta artisteille, että näistä tulee maailmankuuluja, viini ja rahat virtaavat ja bändäreitä riittää. Yhtä hyvin voisi kirjata nämä lupaukset sopimukseen, sillä ainakin Englannissa ja USA:ssa tällainen sopimus olisi helposti purettavissa, jos todisteet ovat vankat.

Usein levy-yhtiöt jo edellyttävät manageria

Kienda opetti, että sopimus pitää tehdä juuri siksi, että osapuolten välillä vallitsee luottamus eikä siksi, että olisi jotakin epäluottamusta. Aloittavassa bändissä toki syntyy kriisi, kun joku pilaa vibat tuomalla treeneihin bändisopimuksen, jossa sovitaan kuinka sitten joskus jaetaan rahat ja kenelle kuuluu bändin nimi jne. ”Vielä pahempi kriisi syntyy kuitenkin sitten, kun sitä rahaa ja mainetta alkaa oikeasti tulla, olen nähnyt sen läheltä kuuluisienkin yhtyeiden parissa”. Suuremmat levy-yhtiöt itse asiassa ovat jo alkaneet edellyttää, että managerilla on esittää tällainen bändin tekemä sopimus. Levy-yhtiöitä ei kiinnosta satsata bändiin, joka hajoaa heti menestyksen myötä.

Lakimiehet ovat todella valtaamassa bisneksen. Ennen levy-yhtiöt saattoivat vielä suhtautua epäillen bändiin, jota edusti manageri ja/tai lakimies. Artisteja oli helpompi vedättää… Nyttemmin levy-yhtiöt suorastaan edellyttävät ammattimaista edustajaa ja jopa kieltäytyvät asioimasta sopimusasioissa taiteilijoiden kanssa. Varsinkin Japanissa asiallinen edustus, managerin lisäksi myös kustantaja, on välttämätöntä, mutta Japanin erikoisuus on se, että kirjallisia sopimuksia ei useinkaan tehdä. Pelkän kunniasanan varassa voidaan tehdä isojakin liiketoimia.

Mistä managereja sikiää?

Lopuksi pari anekdoottia, joiden opetus on se, että sopimuksen olemassaoloon ei tarvita paperia: toiminta riittää.

Peruskuviohan on se, että bändi tarvitsee kuljetuksen keikalle. Löytyy kaveri, jolla on pakettiauto. Keikan jälkeen bändillä on meno päällä ja itse asiassa tämä kaveri ainoana selväpäisenä lähetetään hakemaan keikkajärjestäjältä rahat, jotka tämä kaveri sitten jakaa bändille. Kaikki ovat tyytyväisiä ja tätä jatkuu useampia viikkoja, kuukausia, vuosia. Itse asiassa tämä kaveri auttelee myös julisteiden ja lentolehtisten levityksessä jne.jne. Sekä amerikkalaisen että englantilaisen oikeuskäytännön mukaan tässä on jo syntynyt managerisopimus.

Hätkähdyttävä tosielämän esimerkki koskee varsin tunnettua naispuolista singer-songwriteria, jota poikaystävä manageroi ihan ilman mitään sopimuksia. Kun pariskunta ei ole enää yhdessä, nainen saa levytyssopimuksen suuren levy-yhtiön kanssa. Ex-kundikaveri soittaa hänelle ja kysy: ”Missä mun 20% levytysennakoista”. Juttu menee oikeuteen ja keskeinen todiste managerisuhteesta on naisen vanha käyntikortti, jossa on poikaystävän puhelinnumero…

Lopputärppinä voisi mainita, että kaikista pykälistä voi ja kannattaa neuvotella. Rahan ja prosenttien jälkeen tärkeitä kohtia ovat mm. sopimusalue ja sopimusaika, joissa pelivaraa on. Alaa valtaava uutuus on optio sopimusalueen suhteen: voidaan esimerkiksi sopia, että jos yhtiö ei saa aikaan julkaisua jossakin maassa 6 kuukauden kuluessa, tämä maa jää sopimuksen ulkopuolelle.

Teksti: Petri Kaivanto

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 1/2000

Selaa lehden artikkeleita