Musiikintekijät -logo

Classic jazz elää!

Classic jazz elää!

Antti Sarpila lienee legenda jo nyt, vaikka mies on vielä nuori: niin paljon hän on tehnyt intomielistä työtä classic jazzin eteen sekä tietenkin hyväntuulista, ammattitaitoista upeaa soittoa. Ohessa huippuklarinetistin kuulumisia.


”Pääsin nöösipoikana juhlille tsupparin ominaisuudessa.
Harrastin jo tuohon aikaan klarinetin soittoa, mutta
varsinainen herätys tapahtui vuonna 1980. Minusta
näet tehtiin Wilberin henkilökohtainen opas hänen
esiintyessään Pori Jazzissa tuona kesänä.”

Yleisesti kai tiedetään, että suurin musiikillinen idolisi on Benny Goodman. Mutta kuka on tämä Bob Wilber, jonka nimi yhteydessäsi myös usein mainitaan?

Wilber liittyy läheisesti oman muusikkourani alkuun. Oma isäni Kari Sarpila, klarinestisti ja saksofonisti, oli Pori Jazzin perustajajäseniä, ja minä pääsin nöösipoikana juhlille tsupparin ominaisuudessa. Harrastin jo tuohon aikaan klarinetin soittoa, mutta varsinainen herätys tapahtui vuonna 1980. Minusta näet tehtiin Wilberin henkilökohtainen opas hänen esiintyessään Pori Jazzissa tuona kesänä. Kanniskelin tuolloin aina klarinettia mukanani, missä kuljinkin. Wilber, herrasmies kun oli (on), kutsui minut, lähinnä kai silloin kohteliaisuussyistä, omaan hotellihuoneeseensa ja pyysi minua soittamaan jotakin … Yllättäin hän tykkäsi kovasti soitostani ­ ja minä olin tietenkin kovin otettu tästä! Sitten soitimme yhdessäkin, ja tuosta hetkestä lähtien minusta tuli Bob Wilberin oppipoika. Kävin USA:ssa Wilberin luona, asuin hänen kodissaan kuukauden päivät. Hän opetti minua sekä vei keikoille mukanaan soittamaan. Eli, välillemme syntyi tämmöinen perinteinen ”Mestari ja Oppipoika” ­suhde, joka meillä on kyllä vieläkin. Vaikka hän nykyään, kun soitamme yhdessä, koettaa kovasti jo väittää minuakin jonkin sortin mestariksi… En sitä nimitystä kuitenkaan hänen seurassaan vielä tohdi ottaa … Meillä on muuten joka vuosi ollut jokin yhteisprojekti ­ tämä on ollut kaiken kaikkiaan uskomattoman antoisa musiikillinen suhde !

Lyhyt kertaus Bob Wilberistä lienee paikallaan niille, jotka eivät häntä niin hyvin tunne … Ja mikä on ollut hienoin yhteinen kokemus hänen kanssaan?

Robert (Bob) Wilber on syntynyt New Yorkissa v. 1928 ­ hän on klarinetisti ja sopraanosaksofonisti. Wilber opiskeli aikoinaan Juillard Schoolissa New Yorkissa sekä Sydney Bechet´n oppipoikana. Wilber on esiintynyt useissa dixieland-yhtyeissä, esim. Mezz Mezzrown kanssa. Wilber on pyrkinyt soitossaan vaalimaan nimenomaan New Orleans ­jazzin perinteitä. … Hienoja yhteiskeikkoja on ollut paljon, mutta ylitse muiden lienee vuonna 1988 Carnegie Hallissa järjestetty ”Tribute to Benny Goodman” ­konsertti.

Käytät usein sanaparia ”classic jazz”. Kerrohan maallikollekin, mitä se oikein tarkoittaa ?

Minun classic jazz ­määritelmäni on: jazzmusiikkia Louis Armstrongista Charlie Parkeriin …

Mitä mielenkiintoisia tulevaisuuden projekteja on tulossa ?

Upeinta tänä vuonna lienee kesällä Carnegie Hallissa järjestettävä konsertti. Esiinnyn ruotsalaisen ”Swedish Swing Society” ­yhtyeen kanssa, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä jo 6 vuoden ajan. Yhtye soittaa nimenomaan classic jazziksi luokiteltavaa musiikkia. Ruotsissahan on moninkertaiset markkinat tälle musiikille, jos verrataan Suomeen …

Mistä se mielestäsi johtuu?

Niin … Ruotsissahan on myös moninkertainen määrä jazzmuusikoita Suomeen verrattuna. Kun jazz vuosisadan alussa syntyi, se tuli Yhdysvalloista Eurooppaan 1920-luvulla. Ruotsiin jazz pääsi rantautumaan kaikessa rauhassa: Suomen kohtalona oli puolestaan joutua 2. maailmansotaan sekä sittemmin sen jälkeiseen maan elvy-tykseen. Suomalaisilta muusikoilta jäi ikäänkuin välistä yksi vuosikymmen, jolloin ei ollut saatavilla äänitteitä. Ja muutenkin – kansakuntana jouduimme keskittymään ihan muihin asioihin kuin esimerkiksi jazzmusiikkiin. Vain äärimmäisen harvat muusikot saivat kuulla uusia jazz-levyjä. Tästä johtuu mielestäni Ruotsin etumatka. Olen vahvasti sitä mieltä, että ne musiikilliset suurimmat vaikutteet imetään nimenomaan nuorena ­ ja tällöin se musiikki, mitä tuleva muusikko pääsee kuulemaan, vaikuttaa suuresti musiikkimieltymyksiin ja soittotyyliin vanhemmitenkin.

Mikä on omasta mielestäsi paras levytyksesi? Sinullahan noita riittää …

Yleensähän sanotaan, että tilaustyöt eivät ole niin kovin hyviä. Mutta tästä on poikkeuksena oma 3-osainen sarjani UMOn kanssa, joka on tehty tilaustyönä Partekin 100-vuotisjuhliin. Se löytyy toistaiseksi vain Partekin vuonna 1999 julkaistulta juhlalevyltä, mutta se julkaistaan myös suurelle yleisölle lähitulevaisuudessa. Sarjan nimi on ”Three Duke´s Men”. Kyseessä on kolmen sävelmän sarja, joka on omistettu Duke Ellingtonin fonisektion kolmelle eri soundille, äänelle: ensimmäinen osa on omistettu klarinetisti Barney Bigardille, toinen osa alttosaksofonisti Johnny Hodgesille ja kolmas tenorisaksofonisti Paul Gonzalvesille. Heillä kaikillahan oli täysin omintakeinen oma soundinsa ­ äänen, soundin perusteella saattaa nimittäin varmasti sanoa, kuka siinä soittaa … Upeaa !

Mikä merkitys on ollut saamillasi palkinnoilla, kuten v. 1996 saatu Louis Armstrong ­palkinto ja vuonna 1997 myönnetty Yrjö-palkinto?

Niillä on todella suuri merkitys: kun tietää, että palkinto tai tunnustus tulee kollegoilta, on palkinnolla suuri merkitys! Kollegat nimittäin todella tietävät, missä mennään, ja osaavat arvostaa ammattitaitoa !

Mitä mieltä olet muuten siitä, että Yle lopetti tukensa Umolle?

Minusta se oli typerää ja ikävää. Taiteilijoiden ei kai pitäisi kitistä, koska YLEhän toimii kansalaisten verovaroilla. Mutta mutta: YLE:n roolihan on nimenomaan ylläpitää myös marginaalimusiikkia ­ en todellakaan ymmärrä, miksi sen pitää ryhtyä kilpailemaan kaupallisin arvoin? Ja sitä paitsi, maassamme on erittäin paljon yhteiskunnan tukivaroin ylläpidettyjä sinfoniaorkestereita (mikä on myös hyvä asia) ­ mutta eikö joukossa voitu pitää edes yhtä big bandiä? Tämä on mielestäni päin honkia. Heittäisin vielä näin lonkalta, että oopperaa harrastetaan suurin piirtein yhtä paljon kuin jazzia ­ mutta tuki lienee oopperan hyväksi noin satakertainen.

Keitä (itsesi lisäksi-toim.huom.) lukisit maamme suurimpiin jazz-musiikin edistäjiin/vaikuttajiin?

Mieleen tulee montakin nimeä: Seppo Hovi, joka on hienolla tavalla tuonut esille myös jazzmusiikkia; Jyrki Kangas, joka harvoin saa kiitosta mistään (Pori Jazzin järjestelyt ja organisointi ovat kyllä aikamoinen voimainkoitos!); Jukka Haavisto, jonka ”elämäntehtävä” on jazzin popularisointi myönteisessä mielessä; sekä Åke Grandell – hieno toimittaja.

Onko mielessäsi jokin uusi levytys tai muu julkaisu, josta haluaisit kertoa?

No, mainitsemisen arvoinen lienee Hans Westerbergin tekemä diskografia tuotannostani nimeltään ”Swinging Beginning”, joka ilmestyi keväällä 1999. Kun katselin sitä läpi huomasin itsekin, että aika lailla on kaikkea tullut puuhasteltua … Se on erinomainen selvitys julkaistusta tuotannosta, ja sisältää myös cd:n alkuaikojeni levytetyistä helmistä…

Millaisena näet jazzin tulevaisuuden Suomessa ?

No, ainakin täällä on nykyään paljon taitavia soittajia, kiitos mm. Pop Jazz Konservatorion ja Sibelius Akatemian jazzlinjan. Meillä on myös kansainvälisesti ajatellen muutamia hienoja omintakeisia kokoonpanoja kuten Jukka Perko & Severi Pyysalo, RinneRadio, Trio Töykeät sekä Lenni-Kalle Taipale Trio, muutamia mainitakseni. Tulevaisuudessa näen kuitenkin sen ongelman, ettei kaikille jazzmuusikoiksi valmistuville varmaankaan riitä Suomessa töitä pelkästään jazzin puolelta. Mutta osa heistä tulee menestymään, jos he miettivät ja toteuttavat oman visionsa rohkeasti. Uskon myös vahvasti, että classic jazz säilyttää asemansa kuulijoiden sydämissä – ja ehkäpä sen asema vielä vahvistuukin …

Niin uskon minäkin! Antti on upea suomalaisen musiikkiosaamisen lähettiläs maailmalla ­ ei muuta kuin pökköä pesään !

 

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 1/2000

Selaa lehden artikkeleita