Musiikintekijät -logo

Samuli Laiho - ei halua lokeroida itseään

Samuli Laiho – ei halua lokeroida itseään


Samuli Laiho (tässä ilman säätiöpartaa) aloitti soittamalla klassisia etydejä kitaralla.
Sitten tulivat sähkökitara ja rock and roll. Sitten häneen iski Sibeliuksen ensimmäinen
sinfonia, minkä jälkeen hän on hakenut oppia mm. Olli Koskelinilta, Jarmo Saarelta,
Jarno Kukkoselta, Atso Almilalta ja Yrjö Hjeltiltä.

Lahjakkaasta uuden polven kitaristista ja säveltäjästä Samuli Laihosta on pakko kirjoittaa. Ei siksi, että hän olisi akuutti Teatteri Pienen Suomen Firekid-produktion musiikin tekijänä ja harjoituttajana. Ei siksi, että hän on mukana Ismo Alangon ja Stefan Lindforsin yhteisproduktio Labrassa. Eikä siksi, että hän on 80-luvun alussa ollut maineikkaan Hearthill-orkesterin pyöreäposkinen rock-kitaristi, jonka perään pikkutytöt ovat kuolanneet. Vaan siksi, että viime kesänä satuin kuulemaan hänen ”lyyrisiä”, pianolla tehtyjä, pöytälaatikkosävellyksiään ja ne tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ja siksi, että hän on kunnioitettavan pedantti kaikessa, mihin hän koskee, sataprosenttisen läsnä kaikessa, mitä hän tekee. ”En ole originelli ja kaikki pohdinnat omasta olemuksesta, tyyliin mitä mä oon, ovat rajoittavia. Ei ole mitään rajoja. Heti kun mä määrittelen itseni esimerkiksi rock-kitaristi Samuli Laihoksi, niin kaikki menee ketuilleen ja ilo katoaa.”

Värikäs ja mielenkiintoinen vuosi

 

Adrenaliinipitoinen Samuli vaikuttaa tyytyväiseltä, vaikka hänen allakkansa pullistelee työn touhua ja hänen tyypillinen päiväohjelmansa kuulostaa lähes tappavalta. Tammikuussa hän kuvasi päiväänsä näin: ” Sävellän paraikaa Teatteri Pienelle Suomelle Firekid-nuorisomusikaalia ja harjoitutan sitä. Toinen iso juttu on tämä Ismo Alangon ja Stefan Lindforsin Labra-produktio. Aamuisin sävellän kuudesta yhdeksään tuolla työhuoneella ja kymmenestä neljään mulla on harjoitukset joko Pienessä Suomessa tai Labrassa Kaapelitehtaalla. Tunnin lepuutuksen jälkeen menen iltaharjoituksiin joko Labraan tai Pieneen Suomeen. Joskus on sellaisia öitä, että on pakko mennä vielä yöllä säveltämään, jos aamuksi pitää saada jotain valmista. Tää Firekid-produktio on käynnistynyt niin myöhäisessä vaiheessa, mikä on tyypillinen tilanne teatterimaailmassa, että muita vaihtoehtoja ei ole.”

Minuuttiaikataulu jatkuivat koko tammikuun. Helmikuussa alkoivat Labran esitykset Kaapelitehtaalla iltaisin. Silloin aamut ja päivät Samuli harjoitutti Firekid-produktiota. Maaliskuussa, kun työt Firekid-produktiossa loppuivat, alkoi Labran äänityssessio eli Säätiö alkoi virkata Ismon uutta levyä. Huhtikuussa Alangon levyn valmistuttua Samuli syöksyy poppisävellykset kainalossaan, studioon tuottamaan kaimansa Samuli Edelmannin levyä. Kesäkuun loppuun mennessä hän on luvannut säveltää erään firman tilauksesta musiikkia kabaree-iloitteluun eli revyyseen. Hommia siis riittää.

Kiireen keskellä Samuli on antanut leukakarvoituksensa kasvaa tiheäksi pöheiköksi. Hän täsmentää, että kyseessä on säätiöparta. Nimitys liittynee jotenkin Ismo Alangon Säätiö-nimiseen orkesteriin, johon kuuluvat Samulin lisäksi rumpali Marko Timonen, percussionisti Teho Majamäki, basisti Jussi Kinnunen ja hanuristi Kimmo Pohjonen . Samuli vertaa Säätiötä riemunkirjavaan mattoon, joka on kudottu erilaisista, miltei määrittelemättömistä hulluista ja hörhöistä. ”Se on se riemu siinä bändissä. Mun pääinstrumentti on kitara, mutta välillä soittelen jotain rumpua. Nautin musiikista, haluan kokea asioita sen kautta ja kasvaa ihmisenä sen kautta. Muusikon tehtävä yhteisössä on tuoda iloa ja kokemuksia.”

Säveltämisen pakko

Hauraammalla sisustalla varustettu taiteilija olisi varmaan jäänyt kuuluisan näyttelijäisän, Pekka Laihon varjoon, mutta Samuli on pitänyt oman päänsä. Eikä taiteilijuus ole helppo valinta. Sehän tarkoittaa omaksi itsekseen tulemista ja sitä että uskaltaa tehdä persoonallisia ratkaisuja. Eräs suomalainen äänisuunnittelijavirtuoosi on määritellyt hyvän muusikon sellaiseksi ihmiseksi, joka on juuri sitä, mitä on. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole.

”Voin huonosti, jos en sävellä ja tee musiikkia ja silloin voivat huonosti myös ihmiset mun ympärillä. Mun on yksinkertaisesti pakko soittaa. Nukun kuudesta kahdeksaan tuntia yössä. Viikossa on vain yksi vapaailta, mutta tämä työ on kausiluonteista eli siksi sen kestää ja perhe kestää. Meillä on Tean kanssa yhteinen sopimus. Välillä otan taas hyvinkin relaa. Työmoraalin kannalta koko touhu on helvetin kasvattavaa ja kehittävää. Inspiraatio on hauskaa, mutta olen tajunnut, että aika tällä pallolla on tosiaan rajattu.”

”Tämä liittyy varmaan kolmenkympin kriisiin, mutta jos haluaa tehdä laajempimuotoisia asioita ja jos kokee, että on joku talentti tai tarve sanoa jotain, työ kannattaa aloittaa nyt. Kaikki ne ideat, mitkä takaraivossa kytevät, kannattaa toteuttaa nyt. Silloin niitä juttujakin alkaa tulla valmiiksi. Talenttia ja potentiaalia on monilla, mutta se ei yksinään riitä. Mitä enemmän vastuita ja isompia kakkuja, sitä enemmän vaaditaan silkkaa perslihasta.”

Kolme tärkeää löydöstä

On aina kiinnostavaa tietää, mistä kaikki sai alkunsa. Samulin muusikon polulla oivallus numero yksi oli klassisen kitaran soittaminen. ” Kun mä olin pentu, faija soitti aina kitaraa ja olin itse viisivuotias, kun tartuin kitaraan ensimmäisen kerran. Musiikki on aina ollut mulle kauheen luonteva tapa kommunikoida. Opettelin nuotit miltei itsekseni faijan avustuksella. Aloin soittaa yksinkertaisia klassisia etydejä kitaralla, mutta minkään asteiseen klassiseen musiikkikoulutukseen mua ei laitettu. ”

Toinen oivallus oli sähkökitaran ja rock and rollin maailma. Samuli kuunteli Elvistä, Gene Vincentiä ja Eddie Cochrania. Ensimmäisen sähkökitaransa hän sai 12-vuotiaana. ”Kitara veikin mun elämästäni seuraavat 10 vuotta. Kirjaimellisesti. Kävinhän mä koulua siinä sivussa, mutta bändit oli tärkeämpiä. Soittaminen oli mulle pakko ja kitarasta tuli mulle pakotie. Hearthillin aikoihin menin vaan ja elelin sen bändin usvassa. Hearthillin eteen tehtiin paljon töitä, mutta itsestäni en kantanut mitään vastuuta. Yhdessä vaiheessa olin aika huonoissa kuoseissa, kun tajusin, etten käytä omaa talenttiani kokonaisvaltaisesti.”

Samulin kolmas oivallus liittyy Sibeliuksen ensimmäiseen sinfoniaan. ”Katsoin tv:stä dokumenttia mestarin elämästä. Olin 21-vuotias, turhautunut, eikä mikään oikein tuntunut miltään. Meillä ei ollut kotona edes levysoitinta, saati sitten klassisia levyjä. Kuuntelin Sibeliuksen ensimmäistä sinfoniaa ja tajusin, että kuulen siitä erillisiä elementtejä ja värejä. Silloin muhun iski tyhjä tunne ja kaipuu. Pakonomainen tunne siitä, että mun on pakko alkaa selvittää tuota kuviota. Samantien otin puhelimen kouraan ja soitin Olli Koskelinille.”

Tärkeitä heppuja ja rohkaisevia opettajia

Olli Koskelinista tuli Samulin ensimmäinen sävellysopettaja. Ensimmäisellä tapaamiskerralla Olli kysyi häneltä ”haluatko pitkän tien vai haluatko oppia vain joitakin pikkuniksejä eli orkestraationiksejä tai muuta vastaavaa?”. Samuli valitsi pitkän tien. Hän alkoi tosissaan tehdä satsiharjoituksia, kirjoitti fugatoja ja analysoi musiikkia. Olli opetti Samulin tutkimaan fuugaa ja pastisseja sekä johdatteli hänet Länsimaisen musiikin historiaan. ”Kylvin musiikissa. Lainasin kaikki mahdolliset levyt, mitä kirjastosta sai. Preferoin tuolloin vielä kamarimusaa, koska sinfisbiisit olivat niin täynnä asiaa, ettei silmä tai korva tahtonut pysyä perässä. Pari kolme vuotta sitten aloin käsittää sinfonisempaa orkestraatiota ja muotoa hiukkasen. Olen saanut johtaa orkesteria ja kirjoittaa partituureja orkesterille. Annoin asioiden mennä juuri niin kuin niiden pitää. Aloitin kamarimusiikista; sooloteoksista, duetoista, trioista, kvarteteista ja vähitellen monimutkaisempikin maasto lähti aukeamaan. Eikä orkesterille voi kirjoittaa, ellei se aukea. Nyt kun olen tutustunut hienoihin sinfoniohin, olen tajunnut minkälaisia maailmanhistorian romaaneja ne ovatkaan. Upeita eeppisiä kertomuksia. ”

Yhdessä vaiheessa Samuli oli kiinnostunut jazzista ja otti kitaratunteja mm. Jarmo Saarelta ja Jarno Kukkoselta. ”Olin vetänyt länsimaisen musiikin historian kursoorisesti viidessä vuodessa. Kun aloitin Musiikkiteatterin säveltäjä/muusikko- opinnot, siellä olivat erittäin vahvasti läsnä Markus Fagerudd ja Atso Almila. Yrjö Hjelt opetti mulle orkestraatiota. Tärkeitä heppuja kaikki, mutta Atso oli se, joka avasi mulle oven orkesterijohtamisen maailmaan. Hän opetti mulle, miten selkeätä, yksinkertaista, hauskaa ja mukavaa orkesterin johtaminen voi olla. Ja toisaalta miten vastuullista ja vaikeaa. Hän poisti kaikki omat ennakkoluuloni klassisen musiikin kenttää kohtaan. Olen saanut johtaa Seinäjoen kaupunginorkesteria kapukursseilla Atson rekrytoimana ja kokeillut siipiäni myös Sibiksen kapuorkan kanssa. Mun omassa lopputyöprokkiksessa soitti seitsämäntoista hengen kamariorkesteri. Siinä oli jousikvintetti, puut, vasket, percussiot, keyboard ja huilu.”

Luovaa hörhöilyä ja fiilistelyä

Säveltäminen alkaa aina löyhästä fiilistelystä. ”Ensin kerään materiaalia ja improvisoin. Kirjoitan teeman pätkiä, harmonioita ja tunnelmia ylös. Seuraava työvaihe on analysointi eli alan katsoa, mitä ne mun aihiot ovat syöneet, mitä niistä voi kehittyä ja alan laittaa niitä järjestykseen. Eihän sävellyksesssä ole loppujen lopuksi mitään muuta kuin alku, keskiosa ja loppu. Dramaturgia täytyy löytää. Työprosessia on vaikea määrittää.” Samulia vaivaa hieman se, että tällä erää hän joutuu myös itse tekemään sihteerin töitä eli kopioimaan nuotteja ja kasetteja.

Jutut pitää usein säveltää monta kertaa läpi. Säveltäminen on prosessi ja vie aina oman aikansa, kunnes oikea biitti löytyy. Nuorisomusikaaleissa biisien täytyy olla tarpeeksi kulmikkaita ja iskeviä, että niiden koreografia puhuttelee. ”Luova hörhöily ja fiilistely kuuluvat tähän juttuun, mutta tärkein asia, mitä oon oppinut opiskelujen myötä on musiikin alitajuinen analysointi. Ja nykyään se tapahtuu itsestään eli mä tiedän heti, mitkä tehot siellä on ja miten melodia kulkee suhteessa harmoniaan. Sitä mä oon treenannu ihan tietosesti. Omaa jälkeä ei tarvitse enää analysoida tietosesti. ”

”Jos biisissä on esimerkiksi joku kvarttikuljetus, tiedän, että kvartti on muotoa luova tekijä siinä jutussa. Muoto on mulle vielä vaikea asia ja mun on hirveen vaikee säveltää muodoltaan laajamuotoisia teoksia. Kehittely on yhtä tuskaa. Varsinkin jos haluaa irti tonaalisesta kentästä. Sen sisällä kehittely on vähän helpompaa, koska siellä pätevät tietyt lainalaisuudet., mutta jos sieltä haluaa murtautua ulos ja lähteä hakemaan jotain vapaampaa kehittelyä tai harmoniaa, on vaikea nähdä, miten se kokonaismuoto pysyy kasassa. Schönberg rakensi 12-säveljärjestelmän sitä varten ja Webern järjesti sarjallisuuden sitä varten.”

Spekulaatioita musiikin tulevaisuudesta

Samuli uskoo pluralismiin ja postmoderniin sekoamiseen. ”On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan musiikki lähtee 2000-luvulla kehittymään. Kirjallisuudessa väitetään, että tarina on kuollut ja teatterissa sanotaan, että tarina on pirstoutunut postmodernin ajan myötä. Ehkä siinä on tietty perä. Musiikissa tyylilajit ovat pirstoutuneet. Ei ole enää mitään yhtä, oikeaa koulukuntaa, ei ole mitään eheyttä.”

”Musiikkia tulee aina olemaan, koska se on ihmisille niin luonteenomainen tapa kommunikoida, mutta se on käynyt tietyn kehityskaaren läpi. Onko musiikki enää se juttu, mikä kiinnostaa nuoria näkijöitä ja kokijoita vai ovatko tietokoneet virtuaalimaailmoineen se tulevaisuuden juttu. Eli se alue, mikä nyt menee huimia askelia eteenpäin. Onko niin, että eri taiteenalat kehittyvät ja kukoistavat ja sitten taantuvat ja jäävät pyörimään paikoillaan, kunnes tulee taas ihan uusia suuntia? Ehkä tulevaisuudessa nuoret soittajat soittavat virtuaalibändeissä virtuaalisoittimilla.”

Länsimaisen taidemusiikin historiaa 1900-luvulla ja varsinkin 1950-luvulta eteenpäin Samuli pitää keinotekoisena ja perustelee väittämäänsä sillä, että toisiaan hyvin lähellä olevista musiikin lajeista on kirjoitettu sivukaupalla. Suomalaisen taidemusiikin historia 70-luvulta 90-luvulle antaa Samulin mielestä vääristyneen kuvan todellisuudesta. ”Siinä painotetaan epäolennaisuuksia, mitkä oikeesti kiinnostavat ehkä viittäkymmentä ihmistä Suomessa. Valtavirtauksiksi on nostettu ilmiöitä, joita tänä päivänä ei enää kukaan kumarra, mutta joihin kaikki vannoivat kaksikymmentä vuotta sitten. Saman tyyppinen kuvio kuin tää taistolaisuusliike politiikassa. Kuka muistaa enää ankaran koulukunnan modernin sarjallisuuden edustajia, jotka tekivät paperin makuista modernismia. Onhan se selvä, että Musiikki-instituution johtajan persoona vaikuttaa suomalaiseen musiikkielämään ja nuoriin, opiskelijoihin, mutta onko se hyvää vai huonoa, sitä mä en tiedä. Pienestä on kaikki kiinni. ”

Suomalainen pop on nousussa

Samuli on tyytyväinen kotimaisen pop-musiikin tilaan. ”Suomalainen musiikki on nykyään helvetin korkeatasoista, ja popinkin puolella meillä alkaa olla kovia, vientikelpoisia akteja. Kansainvälisiä bändejä, kuten esimerkiksi Bombfunk MC, Apocalyptica ja HIM. Juttuja, mistä meidän on syytä olla ylpeitä. Itsetunto on tyypeillä kohdallaan ja he ovat lahjakkaita. Näyttää siltä, että nyt suomalaiset jätkät ja gimmat alkavat olla valmiita breikkaamaan ulkomailla.” Viiveelle Samuli etsii selitystä suomalaisen pop-musiikin lyhykäisestä historiasta. ”80-luvulla meillä ei ollut vielä kunnon pohjaa. Meitä ennen oli ollut vain yksi sukupolvi. Manserock, Juice, Hector, Ismo, tää tietty porukka. Nää ensimmäiset uuden aallon tyypit. Ja tottakai Raittiset ja muut.”

Samuli kehuu myös klassisen musiikin tilaa, eikä keksi mitään negatiivista sanottavaa suomalaisesta musiikkielämästä. ”Suomesta tulee taitavia säveltäjiä ja kapellimestareita, mikä osittain johtuu varmaan tästä toimivasta musiikkikoulutusjärjestelmästä. Opistoista seuloutuu väki konservatorioihin ja paikallisiin Sibelius-Akatemioihin, joista siiten karsiutuvat nämä huiput Helsingin Sibikseen. ”

Samulin mielestä hänen säveltämässään musiikissa ei ole varsinaisesti mitään suomalaista eikä hän ei usko siihen, että musiikissa ylipäätään voisi olla mitään kansallisia tunnusmerkkejä. ” Ehkä jossain kansanmuusikossa on jotain suomalaista, mutta en mä erota norjalaista pelimannia suomalaisesta pelimannista. Uskon, että musiikkiin liitetään aina jälkikäteen ulkopuolelta erilaisia ulkomusiikillisia arvoja. Sibeliukseenkin on liitetty jälkikäteen niin paljon kansallisia merkityksiä. Jos Finlandia olisi norjalaista musaa, niin me kuultais siinä vuonojen katveet tai jos Grieg ois suomalainen, niin me nähtäis hänen musiikissaan suomalaista perusmoodia. En tiedä onko Sibeliuskaan erityisen suomalaista musiikkia ja ehkä just siks se puhutteleekin jengiä ympäri maailmaa.”

Zeniläinen elämänasenne

Samuli toimii teatterimuusikkona, säveltäjänä, kapellimestarina ja poppipuolella erilaisissa tehtävissä. Hamassa tulevaisuudessa, kun rahkeet riittävät ja motivaatio kuplii tarpeeksi, Samulia kiinnostaisi kovasti säveltää myös ei-ohjelmallista musiikkia. Konserttimusiikkia, jota ihmiset tulisivat kuuntelemaan. Hän hekumoi isosta salista, täynnä istuvaa, kuuntelevaa yleisöä. ”Itsetuntoni ei vielä riitä siihen. Vielä en uskalla. Se on niin piinkova se kenttä. Olen tutkinut noita säveltäjiä. Kynnys on mulle vielä liian iso. Jos se juttu on tullakseen niin tulee.”

”Teen kaiken täysillä, omana itsenäni. Nyt mä oon sitä, mitä mä puhun. Kohta olen sataprosenttisesti Teatteri Pienessä Suomessa harjoituttamassa niitä kahta nuorta kundia. Sen jälkeen lähden Olariin Säätiö-harjoituksiin ja soitan just kun mä soitan. Mulla on hyvin zeniläinen asenne elämään eli mä haluan olla kokoajan läsnä siinä, mitä mä kulloinkin teen. Se on mun mielestä elämää. Sataprosenttinen läsnäolo kaikessa on tosi tärkeetä.”

”Sen jälkeen, kun oivalsin, että rock- ja popmusiikki on ihan all right, olen vapautunut tosi paljon tossa hommassa. Pitkään häpesin omaa rockmenneisyyttäni ja kävelin pitkin nurkkia Atson kapellimestaritunneille Sibelius-Akatemiaan. Nyt olen tajunnut, että mun rockmenneisyys on nimenomaan se, mistä mun pitää olla ylpeä. Koska se ei ole kadonnut minnekkään. Olen vasta 30-vuotias ja olen varma, että pystyn soittamaan erittäin vahvaa Samulikitaraa vielä kolmekymmentä vuotta. Siinä olen vasta pääsemässä vauhtiin.”

”Tämän hetkinen ongelma on se, että mulla on pöytälaatikossa opiskeluaikoina syntyneitä ideoita, mutten ehdi niitä toteuttaa. Kehittelyn arvoisia ideoita, joiden työstäminen vaatii rauhaa ja hiljentymistä. Niitä ei voi lähteä hiomaan näiden duunien kanssa samaan aikaan.”

Fiilispohjalta

Samuli tuskin viihtyisi patruuna-ajan ilmapiirissä, missä autoritatiivinen johtaja uhkailisi henkisesti alaisiaan karttakepeillä ja tiukoilla järjestyssäännöillä. ”Tänä päivänä olen vapaa tekemään omat valintani. Nykyään koen, että mä teen yhteistyötä ihmisten kanssa. En oo kenenkään pomo, eikä kukaan oo mun pomo. Tietysti joka jutussa on omat valtahierarkiansa, mutta ihmisiähän me kaikki vaan ollaan. Mä voisin periaatteessa lähteä milloin vaan esimerkiksi Intiaan puoleksi vuodeksi, mut nyt tietysti haluan hoitaa nää kaikki prokkikset kunnialla. ”

Samuli haluaa pitää yllä tinkimätöntä profiilia.” Mä teen kaikki nää duunit fiilispohjalta, enkä ole juuri koskaan tehnyt mitään ratkaisuja siltä pohjalta, että saisin fyrkkaa. Säätiöön liityin siksi, et musta oli kiva mennä takasin soittamaan kitaraa. Teatterijutut menee taas niin, että aina kun saan jonkun tarjouksen, mä mietin sitä yleensä pari päivää ja kysyn itseltäni, puhutteleeko se teatterikappale mua mitenkään vai ei. Jos joku tarjoo sata tonnia jostain kahden viikon duunista, niin totta kai mä sen teen, mutta raha ei ole koskaan ollut mulle se juttu.”

”Ihan sama meininki on tässä Edelmannin Samulin prokkiksessa. Nää poppibiisit ovat syntyneet sinä aikana, kun mä elelin itsekseni tuolla Mäkelänkadun kämpässä pari vuotta, enkä tehnyt mitään muuta kun musaa. Biisejä synty kasapäin ja sit mä mietin, että mitä mä näillä nyt teen. BMG:n Asko Kallosen kautta tuli tää mahdollisuus tehdä yhteistyötä Samuli Edelmannin kanssa”

Samuli ei vielä vuole kultaa musiikillaan ja välillä tulee aikakausia, ettei taskun pohjalla ole lateja edes röökiaskiin. Se ei kuitenkaan haittaa Samulia, koska hänen mielestään tilapäiset kuivat kaudet vain lisäävät tsemppiä. ”Nälkä potkii eteenpäin. En saa rahaa, jos en tee duunia, koska mulla ei oo mitään rahottajia. Välillä säveltämisen ja soittamisen euforian keskellä havahdun, ai niin, tosiaan, mähän teen tätä työkseni. Välillä sen nimittäin unohtaa, kun tuolla vaan sauhuaa ja on niin innoissaan. ”

 

 

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 1/2000

Selaa lehden artikkeleita