EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

PILKKEITÄ

Tekijä: Mysteerio

PILKKEITÄ

Julkaistu

Menestyksen osalta Suomen euroviisu-haaveet valuivat toukokuisena lauantai-iltana Tallinnassa suoraan Piritan hiekkaan. Ja iltapäivälehtien mukaan pettynyt esittäjä pillahti itkuun. Oliko soittomme liikaa suruista tehty? Tuskin. Jonkun vuoden takainen israelilaisen transu-solistin kajauttama voittosävelmä kulki mollissa. Kyllä kansat kaihoa janoavat. Mutta tänä vuonna suomalainen modernin reipas mollivetoisuus ja Voutilaisen Lauran veikeä, poikamainen naisellisuus eivät kolahtaneet ulkomaalaisiin äänestäjäraateihin.

En edes pyri selittämään missä vika. Etenkin kun vika ei ollut missään. Minun mielestäni edustuskappaleemme oli linjakas ja Laura Voutilaisen esitys suomalaista estradityötä parhaimmillaan. Säveltäjälle, sanoittajalle ja esittäjälle ei jäänyt minkään sortin kunniavelkaa Suomen kansalle. Kaikki tekivät osuutensa hyvin. Lyhyen viisuhistoriansa aikana Viro on valinnut kotimaan karsinnoissa edustussävelmänsä käyttämällä ulkomaalaista raatia.

Olen pari kertaa ollut tuon raadin jäsen. Entäpä jos meilläkin? Ymmärrän hyvin, että vanhat viisumaat ja-konkarit tempoivat äkkiseltään tapahtuneesta heiniä nenään, sillä ei ole tyystin mahdoton ajatus, että vanha itäblokki ja baltit ynnä muut uudet viisumaat pelasivat omaan pussiin.

Mutta silti: En lähtisi kovin voimakkaasti syyttelemään… Mutta mitä jatkon osalta? Totean vailla sen kummallisempia perusteluita: Hitto soikoon, mukaan vaan. Aina kun on mahdollista.

Ai niin. Mitä muuten Viroon ja muuhun Balttiaan tulee: Olen henkilökohtaisesti Arthur Fuhrmannin kanssa ( kirjoitus HS:ssa ) piraattikysymyksistä ja aiheeseen laajemminkin liittyvistä lainsäädäntähässäköistä aivan samaa mieltä…

TEOSTOn kevätkokouksen puheenjohtajaksi ilmeisesti haluttiin ”kevyeksi luokiteltu säveltäjä”. Onnistuin täyttämään tuon kriteerin ja minut valittiin puhetta johtamaan.

Kokouksen kululle asetimme etukäteen pari tavoitetta. Ei saa todeta, että ”nyt on kiire, illallinen jäähtyy”. Mutta ”kuitenkin ennen illallista tulee ehtiä ottaa paukut”. Tältä osin kokous onnistui täydellisesti.

TEOSTOn kevätkokouksessa on niin aktiivisia sanankäyttäjiä kuin vaatimattomia maan hiljaisia. Vaikka salin valtaosa istui tyynenä vaiti, ei tilaisuudesta kuitenkaan muodostunut mykkäkoulu. Puhetta riitti.

Mietiskelin, voisivatko asiat olla näin suureen kokoukseen vielä paremmin valmisteltuja. Kaipaisivatko tekijänoikeuskysymykset keskustelufoorumiksi myös jonkin muun kuin kevätkokouksen? Täyttääkö uusi TEOSTOn neuvosto tuon tarpeen? Ei vielä täytä.

Lehtisen Rauno valloitti illallisväen rankalla performancea sivuavalla, ymmärtääkseni tanskankielispainotteisella, puheellaan. Puhutaan mitä puhutaan, mielestäni valloitti. Ei tainnut mies sittenkään, vaikka näin puheessaan väittikin, sattumalta täyttää 70 vuotta, eli toisin sanoen sattumalta syntyä pienen, mutta kateellisen kansan melodiamaakariksi. Vielä joukostamme löytyy vanhan hyvän ajan boheemi…

Kirjastoapurahojakin on musiikille päätetty jakaa. Yksi asia myöntöjen osalta on havaittavissa: Tekstintekijät eivät pärjänneet lainkaan huonosti. Olisiko ollut jakajilta kulttuuripoliittinen linjanveto?

ELVIS ry:lle läheiset taiteilijat, kaksi todellista grand old ladyä, on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kummankin kanssa allekirjoittaneella oli kunnia tehdä töitä. Ragni Malmsténia säestin muutaman keikan. Marjatta Pokelan ja Eeva-Leena Leena-tyttären kanssa väänsimme yhdessä useammankin Mörkö-oopperan. Kumpaakin muistelen lämmöllä. Tekijät väistyvät, laulut jäävät.

teksti: Jani Uhlenius

euroviisukuva: Petri Kaivanto/Prontosaurus Oy

”Sovittajat” plagioivat sovittajia

Julkaistu

Loukataankohan minkään taiteilijaryhmän tekijänoikeuksia niin rankasti kuin sovittajien? Alkuperäisten sovitusten plagioiminen on ollut maan tapa. Näin se käy:

Säveltäjä Sulo Sointu kävelee keväisessä lehdossa ja saa satakieleltä innoituksen. Syntyy melodia (ja sanatkin) tulevaan hittiin Satakielimaa. Kotiin päästyään Sointu hyräilee laulun 80-luvulla hankkimansa radiomankan c-kasetille ja postittaa sen levy-yhtiöön.

Vuoden kuluttua Satakielimaa edustaa Suomea Euroviisujen loppukilpailussa. Se sijoittuu häntäpäähän (pisteitä tulee vain Virosta sekä Ruotsista, jossa ruotsinsuomalaisten puhelinäänet riittävät kakkostilaan eli kymmeneen pisteeseen). Kansainvälistä menestystä biisistä ei siis tule, mutta kotimainen ikivihreä kyllä.

Mutta ennen kuin sävellys oli esityskunnossa, se täytyi sovittaa. Tämän teki sovittaja Taito Tuomenlehvä. Ja verratonta luomistyötä tekikin. Alan ammattipiireissäkin se herätti huomiota. Kun levy-yhtiössä verrattiin valmista kappaletta Soinnun demohyräilyyn, tuntui kuin koko melodiakin olisi muuttunut. Todellisuudessa melodiakulku vastasi alkuperäistä, mutta nerokkaan soinnutuksen ansiosta se oli noussut aivan uusiin sfääreihin. Ja olihan Tuomenlehvä tehnyt myös sykähdyttävät alku-ja välisoitot. Kuvaavaa on, että kun biisistä tehtiin soittoääni, kännyköissä soi nimenomaan intro.

Tämän prosessin aikana tapahtui merkittäviä asioita myös byrokratian puolella. Sulo Sointu kuuluu niihin lauluntekijöihin, jotka tekevät biisistä teosilmoituksen heti, kun se on syntynyt. Ja jo tällöin hänellä on tapana tehdä teokseen rahanarvoinen ruksi kohtaan kantaversio.

Kun Satakielimaa oli saanut ensimmäisen esityksensä Suomen viisukarsinnoissa, ryhtyi Taito Tuomenlehvä hoitamaan omaa osuuttaan byrokratiasta. Hän lähetti esitäytetyn teoskortin Soinnulle liittäen mukaan pyynnön, että Sointu toimittaisi sen allekirjoituksellaan varustettuna Teostoon. Kantaversioasian pohtiminen ei kuulunut hänen tapoihinsa. Hän piti luonnollisena sitä, että saa normaalit sovittajaosuudet eli tässä tapauksessa 16,67 %, koska biisiä ei ollut kustannettu. Näin hän oli tässäkin tapauksessa puhelimessa Soinnun kanssa sopinut jo ennen kuin ryhtyi duuniin.

Tuomenlehvä liitti mukaan myös postimerkillä ja Teoston osoitteella varustetun kirjekuoren. Hänellä kun oli huonoja kokemuksia siitä, että jotkut säveltäjät olivat tuskastuttavan hitaita kirjeenvaihdossaan.

Kolme versiota Teoston Top40:ssä

Mikä sitten oli mennyt pieleen? Ehkä ei vielä mikään muu kuin se, että tätä Tuomenlehvän sovitusta ei merkitty kantaversioksi. Eikä sitä enää olisi voitukaan merkitä, koska Sointu oli jo ruksannut sovituksettoman teoksensa kantaversioksi. Eikä Teoston nykyinen jakosääntö salli sitä, että myöhemmin jokin toinen versio muutetaan kantaversioksi. Sen sijaan Tuomenlehvä olisi kyllä voinut lähteä siitä, että hänen luomistyönsä jälkeen on syntynyt ihan uusi sävellys, jonka säveltäjiä ovat Sointu ja Tuomenlehvä yhdessä. Mutta näin ei tehty, koska sellainen ei ole Suomessa tapana.

Mitä tästä vuosien vieriessä seurasi. Satakielimaa jäi soimaan ja parhaimmillaan se nousi Teoston esitetyimpien listalla sijalle 19. Ja kuinka ollakaan, se oli samana vuonna tämän lisäksi myös sijalla 26 sekä sijalla 39.

Kuinka tämä oli mahdollista?

Täydennetäänpä sijoitukset tekijätiedoilla:

19. Satakielimaa, säv&san Sulo Sointu, sov Heino Huuhka

26. Satakielimaa, säv&san Sulo Sointu

39. Satakielimaa, säv & san Sulo Sointu, sov Taito Tuomenlehvä

Maan tavan mukaan tästä hitistä oli ehditty tehdä jo kymmeniä uusia sovituksia. Kaikkiin niihin sovittajat olivat hakeneet säveltäjä Soinnulta sovitusluvat ja niiden yhteydessä he olivat saaneet myös normaalit sovittajaosuudet eli 16,67 %. Teoskortit oli täytetty ja Teostoon lähetetty eli oliko tässä nyt kellään nokankoputtamista.

Yksi näistä uusista sovituksista oli Heino Huuhkan tekemä. Tai siis merkitty hänen nimiinsä. Kyse oli uudesta levytyksestä, joka kymmenen vuotta ensimmäisen levytyksen jälkeen nousi soittolistoilla vielä korkeammalle kuin mikään aikaisemmista. Tähän varmaan vaikutti se, että levyttäjä oli Seinäjoen tangofinaalin kautta ryminällä suureen suosioon noussut 16-vuotias kuningatar.

Paras sijoitus Teoston listalla oli siis tuona vuonna versio Huuhka, toisena versio ilman sovitusta ja vasta kolmantena se alkuperäinen versio Tuomenlehvä. Ja jos Teoston lista olisi julkaistu riittävän pitkänä, olisi kauempaa löytynyt myös muita versioita. Esitysilmoituksia kertyi Top40-versioiden lisäksi vuosittain erityisesti niille ”sovituksille”, joiden ”sovittajat” kuuluivat vakioilmoitusmenettelyn piiriin kuuluviin orkestereihin. Oma lukunsa olivat ne ”sovitukset”, jotka rekisteröitiin kulloisenkin kapellimestarin nimiin, kun Satakielimaa esitettiin televisioidussa konsertissa ja ennen esitystä oli bändin kanssa pariin kertaan treenattu ja sovittu, kuka aloittaa.

Teoston tilityksissä tämä merkitsi sitä, että aina kun biisi soi ja siitä esitysilmoitus Teostoon tehtiin, sai säveltäjä Sointu 83,33 % korvauksista. Tai aika usein hän sai täydet 100 %. Sellaiset orkesterit, joilla ei ollut ”omaa sovittajaa ojassa”, unohtivat usein täyttää esitysilmoituksessa sovittajaa koskevan kohdan. Ja valitettavan usein myös paikallisradioiden raportointi oli sen verran puutteellista, että sovittajaa ei oltu merkitty vaikka se äänitteen etiketissä ihan selvästi olikin präntättynä. Näissä tapauksessa kaikki tilitykset kohdistettiin kantaversiolle. Niin kuin lisätilityksetkin.

Sovittaja Taito Tuomenlehvä sai oman 16,67 % osuutensa keskimäärin joka viidennestä esityksestä. So what?

Suomen tekijänoikeuslain mukaan sovittaja Tuomenlehvälle olisivat kuitenkin kuuluneet niin moraaliset kuin taloudellisetkin tekijänoikeudet ihan jokaikiseen esitettyyn teoksen versioon. Jokainen uusi ”sovitus” oli kopio hänen alkuperäisestä sovituksestaan. Pieniä muutoksia ja lisäyksiä olivat jotkut ”sovittajat” tehneet, mutta tavoite oli aina sama: Satakielimaan piti kuulostaa mahdollisimman aidolta ja alkuperäiseltä, juuri sellaiselta mihin kuuntelijat olivat tottuneet.

Ryhtiliikettä tarvitaan

Mitä plagiaattisovitusten perkaamiseksi pitäisi tehdä. Seuraavassa muutamia keinoja:

Säveltäjät merkitsevät kantaversioksi alkuperäisen sovituksen (jolloin tämä sovittaja saa osuutensa silloinkin, kun sovittajaa ei ole esitysilmoitukseen merkitty).

Teosto muuttaa jakosääntöä niin, että alkuperäisen sovituksen voi muuttaa kantaversioksi, vaikka säveltäjä jo aikaisemmin olisikin rekisteröinyt sovituksettoman sävellyksensä kantaversioksi. Halutessaan oikeat sovittajat voisivat asettaa tämän ehdoksi ennen kuin luomistyöhön ryhtyvät. Kantaversioksi rekisteröity sovitus saa tilitykset myös niistä esitysilmoituksista, joissa sovitukseksi ilmoitettua versiota ei ole Teostoon rekisteröity.

Teosto muuttaa jakosääntöään niin, että kun tietty sovitus on säveltäjän ja sovittajan yhteisellä sopimuksella merkitty kantaversioksi, tarvitaan uuden sovituksen rekisteröimiseen sekä säveltäjän että kantaversion sovittajan lupa. Säveltäjän lupa riittää yksinään vain silloin, jos ohjelmistotoimikunta toteaa, että uusi sovitus ei plagioi kantaversion sovitusta.

Säveltäjä myöntää sovituslupia vain todellisille sovituksille ja valvoo samalla, että ne eivät plagioi alkuperäistä sovitusta.

Säveltäjä on delegoinut sovituslupien myöntämisen kustantajalle, joka valvoo edellisen kohdan toteutumista.

Säveltäjä lähettää uuden sovituksen alkuperäiselle sovittajalle tarkistettavaksi (että se ei ole plagiaatti) ennen uusien sovitusosuuksien myöntämistä.

Oikeat sovittajat aloittavat oman ryhtiliikkeensä eivätkä enää itse plagioi toisiaan. -Oikeat sovittajat ryhtyvät peräämään oikeuksiaan, tarvittaessa tuomioistuimesta. Heidän vaatimuksestaan plagiaatit muutetaan Teoston rekisterissä heidän nimiinsä.

-Kun todellisuudessa syntyy uusi teos ja sovittaja onkin toinen säveltäjä, teos myös rekisteröidään tämän mukaisesti. Sovittaja onkin k-säveltäjä.

Keinoja on varmaan monia muitakin. Teoston kannalta plagiaattisovituksissa on sekin huono puoli, että ne työllistävät Teoston hallintoa monta kertaa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Se taas on vastoin kaikkien Teoston asiakkaiden etuja. Entä mikä on oikea sovitus?

Yksi vastaus on, että se on sellainen, jota mikään tietokoneohjelma ei pysty tekemään. Sen on siis ylitettävä teoskynnys eli oltava luova ja omaperäinen. Tarkempi (sivun mittainen) määritelmä löytyy Teoston tilitys-ja jakosäännöstä.

Martti Heikkilä

PS. Seitsemän vuotta Elvis-byroossa on hujahtanut, ja meikäläisellä on edessään sapattivuosi. Sorvin ääressä on tarkoitus olla taas syyskauden 2003 alkaessa. Nissilän Pekalle ja kaikille muille Hyviä Elvistelyjä!

Kommentti:

Luin Martin kirjoituksen (luemme lähes aina toistemme kirjoitukset). Sitä pulmaa, että säveltäjä ilmoittaa sovittamattoman sävellyksen kantaversioksi, ei pitäisi olla olemassakaan. Mielestäni tämä on taas tyypillinen tapaus, jossa Teoston toimisto ei ole ymmärtänyt, mistä johtokunnan päätöksessä oli kyse. Kun teosilmoituslomaketta aikoinaan uusittiin, tuli esille se tosiasia, että hyvin usein vasta sovittaja tekee kappaleesta soitettavan. Raimo Henrikssonin hyvä idea oli, että ensimmäisestä (useimmiten äänilevyversiosta) ilmoitetaan säveltäjä ja sanoittaja ja kantaversio (koko nimike keksittiin vasta silloin), mikä takaa, että sovittaja otetaan huomioon mm. lisätilityksessä ja partituuritukitilityksessä. Jos tämän jälkeen tehdään jatkosovituksia, jotka perustuvat ensimmäiseen sovitukseen (eli siis kantaversioon) otetaan alkuperäissovittaja huomioon ikäänkuin toisena säveltäjänä. Pulma on hyvin yksikertaisesti ratkaistavissa sillä, että pelkkää sävellystä ilman toista sovittajaa ei rekisteröidä kantaversioksi. Kuten jo sanoin: kantaversio on tarkoitettu ainoastaan säveltäjän ja sovittajan yhdessä rekisteröitäväksi.

Toinen mielenkiintoinen kohta Martin kirjoituksessa on se, että tekijä voi delegoida kustantajalle oikeuden antaa sovituslupia. Tämä on varmaankin käytännöllistä. Mutta silloin korvaukset tulee jakaa tasaavan muuntelujaon mukaan. Eihän voi olla niin, että kustantaja määrää toisten rahanjakoa mitenkään itse osallistumatta siihen.

Toteaa Arthur Fuhrmann

Moni-ilmeinen muusikkopersoona

Julkaistu


Musta Poppi-albumi on tekijänsä näköinen. Näin äkkiseltään Kinnusen uudelta soololta kuulee ripauksen viitteitä myös Anssi Kelamaisesta, vahvasti tarinakerronnallisesta tyylisuunnasta. Ja elävää soittoa ja koneita on niin ikään osuvasti yhdistelty tälläkin levyllä. Soolouransa ohella sympaattinen Kinnusen Jussi (39) keikkailee trubaduurina, duona ja myös sessiomuusikkona useissa kokoonpanoissa. Viime vuoden keväällä Jussi jättäytyi pois Ismo Alanko Säätiöstä, jossa hän työskenteli ja vaikutti basisti-taustalaulajana nelisen vuotta aina yhtyeen perustamisesta lähtien.

-Uuden levyn biisit ovat melodisuudeltaan pitkälti pophenkisiä, kun taas tekstimaailmani eivät välttämättä ole mitään kevyesti keskellä päivää- tunnelmaa kuvaavaa lyriikkaa. Levyn työstäminen oli prosessina pitkä, jonka varrella tuli tehtyä kaikenlaisia demoja mitä erilaisemmilla sovituksilla ja lähestymistavoilla kunnes sitten se oleellinen musamuoto löytyi ja päätyi levylle. Olin lopen turtunut tavanomaiseen bändiperussoundiin, joten päätin ottaa tälle levylle mukaan myös koneita ja tuoreempaa näkökulmaa tulkintoihin, Jussi kertoo.

MUSIKAALINEN PERHE

Musiikki on aina ollut ykkösjuttuja Kinnusen perheelle. Isoveli Harri aloitti jo nuorena rumpujen soiton ja soitteli useissa bändikokoonpanoissa. Isä Pauli Kinnunen tunnettiin aktiivisen muusikon uransa aikakaudella kyvykkäänä vanhemman sukupolven viihde-ja jazzkitaristina. Lahti oli kotikaupunki ja lapsuuden maisema, joka muuton myötä vaihtui Joensuuhun. Elettiin vuotta 1975.

-Olin mukana isäni keikoilla jo 5- vuotiaasta lähtien, joten lapsuuteni vierähti pitkälti näissä merkeissä. Ensimmäisen keikkaliksanikin sain faijan bändissä, kun lauloin Tuulensuojaan, eloisa Jussi muistelee kertovalla tyylillään. Näihin aikoihin alkoi myös pianonsoitto ja Lotilan musiikkiluokilla tuli harrastettua myös kuorolaulua. Bassonsoitto käynnistyi ja 14-vuotiaana Jussi teki jo täydellä teholla kapakkakeikkoja.

Vakavampi suhtautuminen omaan soittimeen ja harjoitteluun kasvoi kokemuksen kautta. Jussi kertoo: -Joensuun musiikkiopistossa opiskelin bassonsoittoa edesmenneen Elis Kuittisen johdolla. Kapakkakeikkojen ohella toimin myös paikallisen kansalaisopiston bändi-leaderina ja myöhemmin vähän aikaa Joensuun musiikkiopiston sähköbassonsoitonopettajana. Opetustoimi jäi Hassisen Koneen perustamisen aikoihin.

OMPELUKONELIIKKEESTÄ NIMI

Isoveli Harri oli saanut rumpalina aimo annoksen lisäkokemusta rock-kuvioista, kuten muun muassa Sight-niminen progressiivisen rokin bändi Ismo Alangon kanssa. Legendaarinen Hassisen Kone (1980-82) syntyi uuden aallon ja punk-rockin vaikutuksesta. Debyyttikeikkansa yhtye heitti Kinnusen Veljesorkesterin nimellä, joka sittemmin vaihdettiin Hassisen Koneeksi joensuulaisen samannimisen ompelukoneliikkeen innoittamana. Jussi ja Harri Kinnusen ohella alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja/ lauluntekijä/komppikitaristi Ismo Alanko ja soolokitaristi Reijo Heiskanen. Vuoden 1980 kevättalvella Hassisen Kone osallistui Rockin Sm-kisoihin, jotka pidettiin tuolloin yli kaksi vuosikymmentä sitten Oulussa.

Voiton johdosta uuden aallon yhtyeen suosio ja keikat lisääntyivät hetkessä roimasti. Ensimmäiset biisit Muoviruusuja Omenapuissa ja Reippaina Käymme Rekkain Alle taltioituivat kokoelmalevylle. Varsinainen debyyttisingle ilmestyi kuitenkin Hilse-levymerkiltä. Esimerkillisen uranuurtajan, tamperelaisen independent-levykauppias/levy-yrittäjä Epe Heleniuksen ja tämän Poko Records -levy-yhtiön ostettua ko. levymerkin Hassisen Kone julkaisi syksyllä-80 Täältä Tullaan Venäjä-debyyttipitkäsoittonsa, joka menestyi kaupallisesti heti alkumetreiltä. Ensimmäisen levymateriaalin sävellyksiin osallistui koko bändi, mutta kahden seuraavan Rumia Säveliä ja viimeisen Harsoinen Teräs -levyjen biisimateriaalista (säv. & san.) vastasi Ismo Alanko.

– Tämä kahden vuoden aika oli meille aikamoista nokitusta. Keikkaa ja julkisuutta oli todella paljon. Ikuisesti mieleeni on jäänyt keikkamme, joista jokaisen soitimme niin energisesti kuin se oli mahdollista. Keikkasetin jälkeen pää oli täysin tyhjä, mutta silti fiilis oli mahtava, Jussi tunnustaa.

Lyhyen uransa päätösvuonna 1982 Hassisen Kone koki uudistumisen ja miehistönvaihdoksen. Reijo Heiskanen jäi pois bändistä ja tilalle tuli Jukka Orma. Mukaan otettiin myös puhaltajia ja kosketinsoittajaksi pestautui Juice Leskisen riveistä yhtyeelle paremmin tutuksi tullut Safka Pekkonen. Samanmoisen kesän Helsingin Kaivopuiston konsertti oli täysi yllätys suurelle kansalle, mutta ei bändille. Hassisen Kone soitti näet virallisesti viimeisen keikkansa Kaivarissa. Kahta vuotta myöhemmin yhtye tosin esiintyi ja näyttäytyi yleisölle juhannuskeikoilla, joilla maksettiin vanhoja kasautuneita velkoja. Viimeksi Hassisen Kone on käynyt nostalgian merkeissä ”livenä lauteilla soittelemassa” vuonna 1993 ja viimeksi kesällä 2000 Joensuun Laulurinteellä, jonka loistokas keikka on myös taltioitu Hassisen Kone – 20 vuotta myöhemmin -nimisenä dvd:nä markkinoille.

– Nämä keikat olivat tosi upeita kokemuksia, mutta myös fyysisesti rankkojakin. Jouduimme tekemään kovasti työtä biisien eteen, että pystyimme soittamaan ne hyvin ja autenttisissa tempoissa, Jussi sanoo.

RYPÄLE MUITA BÄNDEJÄ

Hassisen Koneen hajottua Jussi Kinnunen muutti Helsinkiin. Puolen vuoden soitannollisen tauon jälkeen basisti liittyi Jim Pembroken yhtyeeseen, joka sai keikkojensa ohella valmiiksi puoli levyllistä dokumenttia hajottuaan sittemmin kummallisesti vähin äänin. Jatkossa Jussin bassonsoittoa oli kuultavissa useissa bändeissä keikoilla ja levyillä, kuten muun muassa Tiina Tiikeri, Maukka Perusjätkä, Pekka Ruuskan Ritz, Neumannin S.E.X X, Eeki Mantereen Kadonneet Pojat, Freud, Marx, Engels & Jungs ja viimeksi Ismo Alanko Säätiö. Jussi Kinnunen on myös käytetty sessiomuusikko. Näistä mainittakoon erityisesti pääkaupunkiseudun tasokas klubibändi Fat Boy And The Lucky Loosers.

KIRJALLISTA TYÖTÄ

Vuonna 1988 Jussi Kinnunen toteutti haaveensa ja työsti oman ”Rockbassotreenejä” -oppikirjan, joka on julkaistu Suomen Muusikkojen Liiton Selvät Sävelet -kustannusmerkin kautta. Nuottipitoiselle oppikirjalle oli olemassa sosiaalinen tilaus, joten sitä on myös myyty mukavasti.

– Maassamme ei ole aiemmin tehty vastaavaa nuottikirjaa rockbasisteille. Nyt kirjasta on vihdoin tulossa uusi päivitetty painos, johon on sisällytetty myös uutta tuotantoa muun muassa Froikkareiden, Alanko Säätiön sekä omien soololevyjeni biisimateriaalia. Mukaan tullaan sisällyttämään myös tabulatuuri, Jussi Kinnunen kertoo.

SOOLOURA-LUONNOLLINEN JATKUMO

Jussi Kinnunen on niitä muusikoita, jolla on myös avuja kirjoittaa lauluja ja tuottaa ominta musiikkiaan lauluntekijän perspektiivistä. Vuonna 1986 Jussi Kinnunen julkaisi debyyttisoololevynsä. Tätä seurasivat pitkäsoitot: Aurinkopaikka (1992), Ihmisen Kuvia (1995), Relaxation-instrumentaali (2001) ja nyt 2002 Musta Poppi.

– Instrumentaalilevyni syntyi hetkellisten musiikkiterapeutti-opiskelujeni innoittamana. Halusin tehdä levykokonaisuuden rentoutumismusiikkia, joka perustui 30-minuutin improvisaatioon.

– Uusin pitkäsoittoni kasattiin tiimihengellä. Äänittäjä/miksaaja Olli Kykkänen oli sessioiden kantava voima. Ville Riippa teki esimerkillistä työtä kosketinsoittajana ja ohjelmoitsijana ja kitaristi Pekka Virtanen antoi oman merkittävän panoksensa myös biisieni sovituksiin, Jussi kiittää. Jussi Kinnusen levyn vierailijat ovat myös olleet vaikuttamassa lopputulokseen. Palkittu, lahjakas nuori saksofonisti Joonatan Rautio on yksi Jussin levyn vierailijoista.

Jussi Kinnusen aiempien soololevyjen soitetuimmista singlebiiseistä mainittakoon muun muassa Ero (1992), Aurinkopaikka (1992), ja vuonna-95 julkaistu Tänään Tapasin Ihmisen. Jussin lauluntekijän kynästä on lähtöisin muutamia hittejä Froikkareillekin. Näistä Juomalaulu (säv. Jussi Kinnunen, san. Jussi Kinnunen, Arto Pajukallio, Pekka Myllykoski) ja Tili Meni (säv. & san. Jussi Kinnunen) ja Keltaparta (säv. & san. Jussi Kinnunen) ovat jääneet elämään radiotaajuuksilla. Froikkareissa Jussi Kinnunen soitti vuodesta-88 aina viime vuoden tammikuuhun 2001 ja Ismo Alanko Säätiössä 1997-2001 keväälle asti. Hiljaisempina aikoina Jussi työskenteli satunnaisesti myös päivätöissä päihdeterapeuttina.

– Froikkarit on ollut yksi merkittävimpiä bändejä, jossa sain tilaisuuden tuoda esille myös säveltäjä/sanoittajapuoltani. Fat Boy And The Lucky Loosers-kokoonpanon keikat ovat olleet nastoja, kun olemme saaneet soittaa monenlaista musaa mitä erilaisempien solistivierailijoiden tulkitsemina. Säätiö on ollut tähänastisen muusikkourani taitavin bändikokoonpano. Ismon biisit ovat olleet mulle aina hyvin läheisiä, Jussi kertoilee.

Elvis ry on ollut keskeisesti ratkomassa myös Jussi Kinnusen säveltäjä/ sanoittajatyön käytännön pulmia.- Elvis on aktiivinen järjestö, joka reagoi nopeasti alalla vaikuttaviin ongelmapesiin ja päivänpolttaviin aiheisiin. Olen saanut paljon avustusta muun muassa kustannussopimuksiin liittyvissä kysymyksissä, Jussi sanoo. Omien soolokeikkojensa ohella Jussi Kinnusen muusikkokollegoineen on hiljattain perustanut Power Of Cover eli lyhennettynä PC-nimeä kantavan terapiabändiproduktion, jossa basisti Jussin lisäksi soittavat: Harri Kinnunen (rummut), Pekka ”Devil” Virtanen (kitarat), Kari Tamminen (laulu), Riikka Kovalainen (laulu) ja Ville Riippa kosketinsoittimet.

– Tarkoituksemme on soittaa kaikille tuttuja suomi-rock/popin helmiä laidasta laitaan. Suuntamme tämän musiikillisen ilotulituksen lähinnä klubeille. Pyrimme toteuttamaan tämän hittipitoisen musapaketin mahdollisimman hyvin, Jussi Kinnunen sanoo. Sata lasta-yhtyeestä tutun laulaja/ lauluntekijä Pepe Kinnusen kanssa Jussi keikkailee duona. Suomessa asuvan amerikkalaisen bluesmuusikko Jimmy Lawsonin kokoonpanon riveissä Jussi on niin ikään viime aikoina soitellut klubeissa.

Karjalan kunnailta Afrikan kuumuuteen

Julkaistu

Sävellyspuolella oli jokin aika sitten hieman hiljaisempaa, mutta tulevaisuus näyttää siltä osin vilkkaammalta. Koska haastattelupäivä oli kaunis, päätimme lähteä hahmottamaan jazzmiehen toimenkuvaa hänen asunnoltaan läheisen puiston penkille. Emmekä suotta. ”Tuollahan on nättejä tyttöjäkin”, Koivistoinen totesi.


Suomen arvostetuimpiin jazzmuusikoihin lukeutuva Eero
Koivistoinen on pysynyt ahkerana. Hän säveltää, opettaa,
tekee keikkoja ja nyttemmin myös tuottaa levyjä.
Tänä vuonna hän on hakenut musiikillisia elämyksiä
sekä Afrikasta että kotimaisten kansansävelmien parista.

KUINKA TULIT ALUN PERIN VALINNEEKSI JUURI JAZZIN?

– Olin aloittanut klassisen musiikin puolella viulistina. Soittelin noin 11- vuotiaana sellaista helppoa kamarimusiikkia. Siihen aikaan LP-levyjä ei vielä ollut kovin runsaasti saatavilla. Veljeni oli merillä, ja hän toi sieltä jazzia. Se kolahti. Yksinkertaisesti.

ENTÄ MITEN VALITSIT UUDEN SOITTIMESI SAKSOFONIN?

– Viulu tuntui hankalalta jazziin sovitettavaksi, enkä ollut siinä vaiheessa edes erityisen hyvä. Sain isän houkuteltua ostamaan fonin, siinä oli oma viehätyksensä ja se oli hyvin tyypillinen soitin jazzissa. Näin jälkeenpäin ajatellen olisin voinut valita myös vaikkapa pianon, jos meillä olisi ollut sellainen kotona.

MITÄ LUULET , ONKO KLASSINEN TAUSTA KUULUNUT SÄVELLYKSISSÄSI JA SOITOSSASI?

– Säveltämispuolessa se on kuulunut jollain tavalla. Olin kuitenkin perehtynyt simppelimpään barokkimusiikkiin, soittelin jotain helppoja sonatiineja ja tällaista. Olin myös mukana musiikkiopiston kokoonpanossa viulistina, ja on sieltä jotain jälkiä varmasti jäänyt säveltämiseen. En osaa sanoa soittopuolesta.

MINKÄLAISENA SÄVELTÄJÄNÄ ITSEÄSI PIDÄT? VASTAUSTA HAHMOTELLESSASI VOIT AJATELLA VAIKKA VASTAKKAINASETTELUJA SPONTAANI/HARKITSEVA, HIDAS/NOPEA , TUOTTELIAS/VÄHEMMÄN TUOTTELIAS…

– Suhteellisen tuottelias ainakin olen, muuta ei voi päätellä sävellysten määrästä. Toki monet ovat tehneet paljon enemmänkin. Harkintaa ja spontaaniutta on aina vaikea karsinoida: tietyt melodiset aiheet voivat syntyä hyvinkin nopeasti, mutta eivät ne ole vielä valmiita sävellyksiä.

MINKÄLAINEN MERKITYS AULIS SALLISEN ALAISUUDESSA OPISKELULLA ON OLLUT?

– Hän oli ensimmäinen tärkeä opettaja, jolta opin tietyt nyrkkisäännöt ekonomiasta, motiivin työstöstä ja tällaisesta. Ne pätevät kaikkeen. Kaksitoistasäveljärjestelmääkin tuli vähän opiskeltua hänen kanssaan. Häneltä sain siis tietyt rakennuspalikat käyttöön.

SEN EN JÄLKEEN OPISKELIT BERKLEESSÄ. OLIKO TÄMÄ SITTEN TOINEN TÄRKEÄ KOULU?

– Kyllä. Siellä oli toinen tärkeä opettaja Herb Pomeroy, joka keskittyi nimenomaan jazzpuoleen. Se koulu oli varmaan minulle kaikkein tärkein, koska opin sekä soittopuolta että mm. isolle kokoonpanolle säveltämistä. Mistään en ole kuitenkaan valmistunut.

MUTTA EI KAI MUUSIKKO PAPEREILLA HIRVEÄSTI TEE .. .

– Sukulaisillehan niitä on hieno näyttää, mutta ei niillä oikein töitä saa. Ellei sitten halua ryhtyä itse opettajaksi.

MONI KOULUJA KÄYNYT MUUSIKKO ON PUHUNUT KAMPPAILUSTA , JONKA JOUTUU KÄYMÄÄN VAHVOJEN TEORIAOPINTOJEN JÄLKEEN. ON TAISTELTAVA EROON OPPIMASTAAN , JOTTA VOI LÖYTÄÄ OMAN ÄÄNENSÄ. ONKO SINULLA OLLUT MITÄÄN TÄMÄNTYYPPISTÄ?

– Tunnen ilmiön. Berkleestä jäi lievä vamma muutamiksi vuosiksi, täytyy tunnustaa. Jouduin opiskelemaan aivan kykyjeni äärirajoilla – ja vielä vieraalla kielellä – minkä seurauksena sävelsin aika koulumaista materiaalia, kunnes älysin ruveta rikkomaan oppimiani sääntöjä. Mitään lopullista vammaa en ole saanut, vaikka niinkin varmaan voisi käydä.

OPETAT MYÖS ITSE. MILLÄ TAVOIN LUOKSESI TULEVAT NYKYHETKEN NUORET SOITTAJAT POIKKEAVAT NUORESTA EERO KOIVISTOISESTA?

– Soittamisvalmiudet ovat kasvaneet huimasti. Kun minä aloitin, soittaminen oli vähän kuin salatiedettä, oppimateriaalia oli niukalti saatavilla. Lähinnä sitä sai vanhemmilta muusikoilta tai levyiltä, jos oli hyvä korva. Nykyään on valtava määrä kirjallisuutta, ja kaikki on olemassa valmiina. Nuorilla riittää soittotaitoa, mutta sävellys- ja sovituspuoli ovat edelleen vaikeita, kuten silloinkin. Soittaminenhan on kivaa, noita muita joutuu opiskelemaan paljon kivuliaammin.

Kansansävelmien saloja

Koivistoisen tuorein julkaisu on vanhoja suomalaisia kansansävelmiä sisältävä Utu. Karjalan kunnailla, Läksin minä kesäyönä käymään ja yhdeksän muuta tuttua melodiaa on sovitettu jazzkvartetille. Koivistoinen on harmonisoinut alun perin vain melodialinjoina ylös kirjoitetut sävellykset tavalla, joka kuulostaa sekä perinnettä kunnioittavalta että elävältä.

SANOT LEVYN KANNEN KIRJOITUKSESSASI, ETTÄ KANSANLAULUJEN MELODIAT OVAT KESTÄNEET AIKAA. OLEN TÄSTÄ SAMAA MIELTÄ. MUTTA OSAATKO SANOA, MIKSI NE OVAT KESTÄNEET AIKAA?

– Tätä ovat varmaan monet pohtineet. Koska kyseessä ovat kansanlaulut, ne ovat voineet elää pitkälle pelkästään todella vahvan tekstin ansiosta. Veikkaan kuitenkin, että syy löytyy melodisista aineksista. Sävelmät ovat omaleimaisia, vaikka ovatkin hyvin yksinkertaisia. Joku poikkeama normaalista niissä aina on.

MITEN ARVELET NÄIDEN TRAD-MELODIOIDEN LOPULTA SYNTYNEEN SYNTYNEEN? NEHÄN OVAT KULKENEET KANSAN SUUSSA JA VARMASTI MUUTTUNEET MATKALLA. VOISIKO NIITÄ SIIS PITÄÄ KANSAN KOLLEKTIIVISEN KAUNEUSKÄSITYKSEN TUOTTEINA?

– Tätä kysymystä tuli kyllä mietittyä. Sehän ei voi olla niin, että kymmenen ihmistä on keksinyt yhtäkkiä saman idean. Jonkun on täytynyt antaa se alkusysäys. Joku on ehkä parannellut sitä, ja siitä on tullut kylän sisäinen ”hitti”. Joku matkalainen on vienyt sen toiseen kylään, jossa sitä on ehkä paranneltu – tai huononnettu. Joku keräilijä on lopulta napannut mielestään parhaan version ja pannut kirjoihin.

PYSTYYKÖ IKIVIHREÄN SÄVELMÄN TUNNISTAMAAN? VOIKO TÄSSÄ HETKESSÄ MITENKÄÄN SANOA, MIKÄ TULEE KESTÄMÄÄN, VAI ONKO AIKA AINOA, JOKA SEN NÄYTTÄÄ?

– Enpä usko että sitä voi tunnistaa. Varsinkin säveltäjät ovat näille asioille sokeita, koska he kuuntelevat niin eri tavalla. Joku ulkopuolinen voisi olla parempi vainuamaan näitä juttuja.

MINKÄLAISIA LÄHTÖAJATUKSIA SINULLA OLI UTU- LEVYN KANSSA?

– En välttämättä olisi lähtenyt viemään koko projektia eteenpäin, ellei vanha soittokaveri Ron McClure olisi tullut vierailulle Amerikasta. Ajateltiin tehdä jotain, meillä oli sentään studio käytössä. Olin tehnyt kansanlaulujen kanssa työtä ennenkin, mutta tällainen iso paketti oli jäänyt tekemättä. Lähdin etsimään materiaalia, jota löytyikin helposti kirjastoista. Sitä oli hauska vääntää kokoon – eikä kovinkaan työlästä.

Äiti Afrikka

2002 on Koivistoiselle paitsi kansansävelmien, myös Afrikan vuosi. Hän on käynyt siellä jo kerran, mutta matkat eivät jää siihen. Hän on myös laajentanut viime aikoina toimenkuvaansa ja tuottanut afrikkalaista timbilamusiikkia. Timbila on marimban kaltainen soitin, ja Koivistoisen timbila-tuotoksia on kuultavissa kahdella Naxos-julkaisulla.

MISTÄ AFRIKKA-INNOSTUS ALUN PERIN LÄHTI?

– Afrikkalaisessa ja latinalaisessa musiikissa on samaa rytmiikkaa kuin jazzissa. Siitä se kiinnostus syntyi. Tein täällä Suomessa töitä senegalilaisten soittajien kanssa, ja siinä tuli löydetyksi kaikenlaista jännittävää. Afrikka-yhteydet ovat sittemmin olleen vahvat. Olin tässä ennen pääsiäistä Johannesburgissa tekemässä levyä kuoron kanssa.

KUN NYT MAINITSIT JOHANNESBURGIN, NIIN ON PAKKO KYSYÄ Paul Simonin KUULUISASTA Graceland-ALBUMISTA ALBUMISTA. MITEN ONNISTUNEENA VALKOISEN MIEHEN AFRIKAN-MATKANA SINÄ SITÄ PIDÄT?

– Sehän oli apartheid-aikaa ja kinkkinen juttu tehdä. Simonilla oli hyvä tarkoitus, ja minusta hän hoiti sen ihan puhtain paperein. Graceland on hieno levy. Simon tonki paikallisesta musiikista yhtä sun toista, ja olen kyllä kuullut vähän juttujakin studiohommista. Kyllä oli jopa Paul Simon joutunut kysymään afrikkalaismuusikoilta, missä on ykkönen!

MITEN OLET ITSE PÄRJÄNNYT AFRIKKALAISRYTMIEN KANSSA?

– Olen joutunut kysymään ihan samaa! Ei se mitään uutta ole. Jotkut Olin vuodenvaihteessa Senegalissa kuuntelemassa muutamia orkestereita, ja kyllä ne jutut olivat välillä todella hämmentäviä. Varmaan suurin osa eurooppalaisista kuulee ne väärin päin.

SIIS OLIKO SIINÄ KYSE OUDOSTI RAKENNETUSTA NELIJAKOISUUDESTA VAI JOSTAIN AIVAN MUUSTA?

– Kyllä se on paljolti nelijakoista tavaraa. Tai useimmiten siinä on 6 vastaan 4, tai jotain 12/8-pohjaista. Suosituimmat tanssirytmit menevät sielläkin neljään.

PYSTYTKÖ JO SANOMAAN, MITEN AFRIKKAKONTAKTIT OVAT MUUTTANEET SINUA SÄVELTÄJÄNÄ?

– Kaikenlaista sieltä on hiipinyt omiin juttuihin. Olen itsekin ihmetellyt pari kertaa, että mitäs täältä nyt tulee. Ehkä vaikutus tuntuu juuri rytmiasioissa. Utu-levyn biisi On neidolla punapaula on tavallaan aika eteläafrikkalainen veto, se sointujatkumo on siellä päin tyypillinen.

SEURAAVA AFRIKAN KOHDE ON ENSI SYKSYNÄ VILLA KARO BENINISSÄ, JONNE STIPENDI MAHDOLLISTAA KUUKAUDEN MATKAN…

Jazzmiehenä Suomessa

Eppu Normaalilla on laulu nimeltä Kun jatsia kuunneltiin, jonka jazzia ja romantiikkaa yhdistelevä tarina päättyy hieman haikeasti. Rakkaus kyllä jatkuu, mutta jatsi, pelkään pahoin / elää enää apurahoin”.

MINKÄLAISENA JAZZMAANA PIDÄT TÄMÄN HETKEN SUOMEA?

– Kulttuuri on vahvaa ainakin siinä mielessä, että jälkipolvea riittää. Kärki oli hyvin kapea silloin, kun minä aloitin. Festivaaleja ja tällaista on paljon, ja kai ne työtilaisuudetkin pikkuhiljaa lisääntyvät, vaikka sillä puolella onkin ongelmia. Kaikelle taidolle ei tunnu löytyvän käyttöä.

OLENKIN AJATELLUT NÄITTEN SINÄNSÄ KIINNOSTAVIEN ”UMO PLAYS ZAPPA” -PROJEKTIEN YHTEYDESSÄ, ETTÄ PALJASTUUKO NIIDEN TAKAA UUDEN MATERIAALIN VÄHYYS…

– Kyllä paljastuu, ja se on todella valitettava puute. Big bandille säveltäminen, sovittaminen ja nuottien aikaansaaminen on aikamoinen duuni. Ei ole oikein ketään, joka tilaisi keneltäkään tällaisia töitä. On aikamoinen kynnys ryhtyä väsäämään sitä omillaan, varsinkin kun se ei ole edes erityisen halpaa duunia. Joitakin vuosia sitten radio vielä panosti tähän, mutta nyt se on hiipunut.

MEILLÄ OLI TAANNOIN KULTTUURIMINISTERINÄ JAZZPIANISTI. MITÄ AJATTELET Anderssonin KAUDESTA?

– Claes on hyvä tyyppi ja varmaan fiksuimpia kulttuuriministereitä tässä maassa kautta aikojen. Musiikissa ei menty taaksepäin – varmaan voi sanoa, että vähän mentiin eteenpäin. Elokuvahan sai kyllä hyviä tukia. Varmaan Andersson vähän varoi, kun hänen taustansa tiedettiin. Nykyään Claes muuten soittaa paljon enemmän kuin ministeriaikoina, ja mies on vanhoilla päivillään vielä kehittynyt!

ENTÄS SUOMALAISEN JAZZMAAILMAN KEIKKAPUOLI? JAZZ ON KUITENKIN ERITTÄIN VAHVASTI YLEISÖN EDESSÄ SOITETTAVAA MUSIIKKIA…

– Poriin sitä yleisöä kyllä saadaan, mutta ei välttämättä muille keikoille. Eikä se yleisö oikein osta levyjä. Tosin nyttemmin on tullut myös jazzin puolelle myyntimenestyksiä, ja se on uutta. Lenni-Kalle Taipalehan myi huikeasti – vaikka se on toki ihan viihteeksi tehtyä. Myös UMOn ensimmäinen Naxos-julkaisu on myynyt maailmalla ihan hyvin, ja se taas on todella haastavaa musiikkia.

PALATAAN VIELÄ HETKEKSI MENNEISYYTEEN. SYY ON SE, ETTÄ VANHOJA LOVE-ALBUMEITASI ON JULKAISTU UUDELLEEN. ETENKIN THE FRONT IS BREAKING KUULOSTI ERITTÄIN PIRTEÄLTÄ MATERIAALILTA. MITÄ ITSE AJATTELET NÄIDEN AIKOJEN EERO KOIVISTOISESTA NYT?

– Olin tehnyt jonkin verran hieman fuusiotyyppistä materiaalia. Meillä oli hyvä soittoporukka, jossa oli Pohjolaa, Ahvenlahtea ja Tolosta. Soittamisen halu oli kova. Se ryhmä oli koossa ainakin vuoden. Mukavaa puuhaahan se oli. Sain säveltää nimenomaan tuolle bändille sen kyvyt tietäen. Siellähän on aika vaikeaa bassostemmaa ja tällaista.

KOLLEGASI TAPANI RINNE SANOI ÄSKETTÄIN IMAGE-LEHDESSÄ, ETTÄ HÄNELLÄ ON KYLLÄ LEVYHYLLY PUOLILLAAN JAZZIA, MUTTA SUHDE SIIHEN ON MUUTTUNUT MUUTTUNUT, KOSKA JAZZ ON MENETTÄNYT INNOVATIIVISUUTENSA, KUTEN ROKKIKIN… MITEN KOMMENTOIT TÄTÄ?

– Ensin täytyy selvittää, miten jazzin määrittelee. Se ei ole kiinnostavaa, kun nykyään soitetaan vanhaa jazzia uudelleen paremmalla äänitystekniikalla. Ihan perinteisimmässä, tiukasti määritellyssä jazzissa ei varmaan ole ihmeempiä enää tapahtunut. Minä haluaisin nähdä jazzin vähän laajemmin, ja siellä vaikeasti määriteltävillä reuna-alueilla kyllä tapahtuu. Useinhan rajatapaukset ovat kiinnostavimpia.

Valaiseva tuttavuus

Julkaistu
– Levy tehtiin ihan ammattimuusikkoporukalla ja sitä pusattiin pitkään ja hartaasti. Kahdesta kolmeen vuotta siihen meni kaikkiaan.

Ristimänimeltään Liisa on Anita Seppä. Hän on julkaissut sekä toimittajana että kirjoittajana teoksia estetiikan ja etiikan aloilta. Päivätyöpaikka on yliopistolla ja suunnitelmiin kuuluu isoja projekteja.

– Olen aika paljon opiskellut viime vuosina. Parhaillaan teen väitöskirjaa. Olen taiteen tutkija estetiikan laitoksella, esteetikko varsinaiselta päivätyöltäni. Taidefilosofiaa kelailen paljon päivisin. Musiikki on ollut enemmänkin harrastus.


– Sain tietysti ihan vapaat kädet tehdä levyä, mutta
pienemmissä levy-yhtiöissä on varjopuolena se
levittäminen ja mainostaminen, koska on niin
vähän paukkuja. Levyn teko oli kuitenkin
mukavaa Texicallin kanssa.

LEVY-YHTIÖ LÖYTYI KUIN LUONNOSTAAN

Miten debyyttilevyn teko lähti alkuun?

– Olin aikoinani Terra Verde -nimisessä folk-bändissä solistina. Tehtiin Martsalle (Martti Heikkinen) joskus CD-sinkku. Tunsin Martsan jo jostain 10 vuoden takaa. Parista varhaisesta biisistä – joista ei tosin tälle levylle tullut mitään olin tehnyt demon ja vuonna 2000 lähetin demon Martsalle samana päivänä kun läksin Pariisiin, minne mulla oli vuoden apuraha. Hän lähetti sitten sähköpostia perään ja sanoi, että katotaan mitä näistä tulee. Hän tarttui siihen matskuun heti. Kevään mittaan tehtiin lisää matskua hän sanoi, että tee levy. Pitkälti vuoden 2000 aikana tein ne biisit. Viime vuoden kesänä levytettiin ja vuodenvaihteessa se oli valmis.

Liisa löysi oman tallinsa luontevasti, ”päätä seinään” -poljentoa ei hän levyyhtiöitä etsiessään onneksi ole joutunut harrastamaan.

– En ole koskaan sillä lailla lähetellyt demoja. Texicallin kanssa natsasi aika hyvin ehkä osin just siksi, että olin Martsan kanssa työskennellyt aikaisemmin. Ehkä mulla oli myös sellainen idea tuon levyn kanssa, että halusin tehdä sen niin, ettei kukaan tule puuttumaan siihen musiikilliseen puoleen.

– Sain tietysti ihan vapaat kädet tehdä levyä, mutta pienemmissä levy-yhtiöissä on varjopuolena se levittäminen ja mainostaminen, koska on niin vähän paukkuja. Levyn teko oli kuitenkin mukavaa Texicallin kanssa.

FIILISPOHJALTA, MUTTA ANALYYSISTÄKIN ON HYÖTYÄ

Millainen tyyppi on Liisa Lux?

– Kysymys on varsin haasteellinen! Laulaja, lauluntekijä: teen suomenkielisiä biisejä, mutta tyylisuuntaa en osaa rajata. Olen aika hyvin ryvettynyt populaarimusiikin kentässä ­ kuten suurin osa meistä. Ehkä semmoinen pop-folk ­linja on mulle läheisin. Tyypillisestä rokistakin tykkään ja kaikkea kuuntelen klassisesta jazziin. Se mikä tällä levyllä kuuluu, lienee pop-folk -osastoa, ja ehkä bluesahtavia elementtejä on parissa biisissä.

– Olen aina harrastanut musiikkia, lähinnä laulanut pop- ja rock- sekä angloamerikkalaista folk-musaa. Tämä levy on kuitenkin ensimmäinen, jolla on mun omaa tuotantoa.

Liisa ei kirjoita nuotteja, vaan tekee lauluista demoja nauhalle.

– Teen biisit enimmäkseen kitaralla, mutta joitakin biisejä myös koskettimilla. Ne on mun soittimet, puoliakustinen kitara ja sähköpiano. Teen ”musta tuntuu hyvältä” ­pohjalta. Työstän biisejä; raakaversioita voi olla kymmenenkin.

– Hankin juuri kasettipohjaisen superneliraiturin, mutta tähän asti olen tehnyt vanhanaikaisella mankalla. Se puoli tulee kyllä kehittymään.

Takaminessa on normaaliviritys, mutta joskus Liisa laskee avoimeen E:hen.

– Myös avoimia sointuja käytän, duuri tai mollipohjaisia.

Levyn on tuottanut Eeva Koivusalo, joka on myös sovittanut biisit – osan yhdessä Liisan kanssa. Omia tekstejäkin Liisalta saattaa syntyä tulevaisuudessa.

– Tämä oli aika projektiluontoinen levy. Saa nähdä teenkö itse jatkossa tekstejä; nyt oli kuitenkin hienoa saada ammatti-ihminen tekemään niitä. Yliopistotyö ja taiteellinen luominen ovat helposti miellettävissä jopa vastakohdikseen. Toisaalta ne voivat myös täydentää toisiaan?

– Kun tekee työkseen esteettistä analyysiä, eli joutuu esim. tutkimaan teosten rakenteita, niin kyllä siitä on hyötyä. Se kehittää ajattelukykyä jossain mielessä. Onhan ne eri maailmoita; akateeminen maailma on hyvin järkikeskeinen maailma ja musiikki toimii aika pitkälle fiilisten pohjalta, millaiset tunnelmat jutuista välittyy. Ne rekisterit on aika erilaisia. Mutta jos on teorian kautta jotenkin asioista tietoinen, niin ei se biisin tekoakaan ainakaan pahenna. Joskaan se ei siihen riitäkään.

KEIKKOJA TIEDOSSA SYKSYLLÄ

Liisaa ei esiintymiskuume vaivaa, eikä toisaalta keikalle ole turha kiire.

– Levynjulkkarikeikka heitettiin ja Juhlaviikoilla on tiedossa jotain, mutta tämä kesä on aika matalaa profiilia. Väikkäri tarttis saada valmiiksi; täytyy karsia kaikki muut työt… Ei ole mitään keikkaputkea tiedossa. Myöhemmin ihan mielellään tekisin keikkaakin, kunhan sen puolen saisi paremmin pyörimään.

– Syksyllä varmaan tulee jokunen keikka heitettyä. Uusia biisejäkin on työn alla jonkun verran, ideoita on… Tämä on klassinen syndrooma varmaan, että kun pääsee jostain pitkästä projektista ja ajattelee, ettei ikinä enää, niin sitten ei mene kovinkaan kauaa kun huomaa taas jotain kelaavansa. Olen mietiskellyt uudempaa matskuakin, mutta hyvin varovaisesti. Täysipainoisemmin paneudun siihen joskus ensi talvena.

Liisa asuu Helsingissä, mutta on Lahdesta kotoisin ja asunut opiskelukaupungissaan Jyväskylässäkin kuusi vuotta. ELVIS ry:hyn hän liittyi levyn valmistumisen myötä tämän vuoden alkutietämissä. Muutaman kuukauden ikäisellä jäsenellä on jo kokemuksia yhdistyksestä.

– Pari kertaa olen soittanut sinne jo ennen kuin liityinkään. Se oli tosi hienoa: tuli samanlainen fiilis kuin tulee kirjastossa joskus, että se on harvoja paikkoja missä saa oikeesti palvelua.

Jäsenyyteen liittyykin positiivisia odotuksia.

– Olen ajatellut aktiivisemmin ruveta käymään vuosittaisissa kokoontumisissa ja tapahtumissa. Olen sen verran ummikko monen käytännön asian suhteen, että mulla on mielessä montakin asiaa, mitä pitäisi sieltä tämän vuoden aikanakin vielä kysyä. Uskon, että se tulee olemaan tosi tarpeellinen.

Mutta mistä sai alkunsa suussa sulavasti soljuva taiteilijanimesi?

– Kai siinä oli vaan hyvä klangi… Se oli alun perin Liisa Luxembourg, mutta se tuntui vähän pitkältä ja siinä oli liikaa vaikeita epäsuomalaisia kirjaimia. On kiva ristiä itsensä aikuisena kerran uudelleen. Saa itse valita.

Musiikkia vaistolla ja tunteella

Julkaistu

Bändikeikkailun huipennuttua Juice Leskisen Grand Slam -yhtyeeseen 1980-luvun puolivälissä, on kasassa ollut Filmorchestra, johtajansa säveltämään elokuvamusiikkiin erikoistunut 10-miehinen orkesteri. Myös useamman teatterikappaleen musiikki- ja äänimaailma on tullut tehdyksi, ja kotinsa työhuoneelta Tampereen Härmälästä mies löytyi kirjoittamass stemmoja seuraavaan kantaesitykseensä, musikaaliin ”Täällä Pohjantähden alla”.

ONKO JOTAIN ERITYISTÄ TAPAHTUMAA TAI SELKEÄÄ HETKEÄ, JOLLOIN TAJUSIT, ETTÄ OLET TIELLÄ MUSIIKKIIN?

– En minä sitä oikeastaan tajunnut kuin vasta lähtiessäni pyrkimään Sibelius- Akatemiaan, ja kun pääsin sinne. Siihen saakka olin vaan soittanut, ja olin toki hirveän kiinnostunut musiikista. Kaikki sisarukseni soittivat pianoa, ja alle kouluikäisenä minäkin jo soittelin kovasti. Kuusi vuotta vanhempi veljeni oli merkittävä vaikuttaja. Hän tiesi enemmän musiikista ja osasi soittaa, ja ennen kaikkea osasi rakentaa sähkökitarat meille!

ONKO OLLUT MITÄÄN MUUTA VAIHTOEHTOA?

– No ei varsinaisesti. Tai ehkä maanviljely silloin lapsena, kun kotini Haapajärvellä oli maatila. Mutta meillä kävi niin, että pellot jäi Kalajoen säännöstelyyn tarkoitetun tekojärven alle, ja se maanviljely loppui siihen. Minulla oli kotipaikkakunnallani umpimaalainen lapsuus, normaalit pikkupoikien leikit, jutut ja maatilan työt. Ja isän mukana kuljettiin metsissä, kun hän oli maanviljelyn ohella metsätyönjohtaja, ja kävi puita leimaamassa. Olihan se ihan selvää siihen aikaan, että poika jatkaa isänsä työtä, muistan sen kansakouluajoilta suorastaan itsestään selvyytenä. Samaan aikaan tuli kuitenkin nämä Beatlesit ja Rolling Stonesit Stonesit, jotka vaikutti valtavasti meikäläiseenkin. Eikä se Haapajärvi niin metsässä kuitenkaan ollut, etteikö Suosikki olisi sielläkin ilmestynyt ja radio kuulunut. Televisiokin meille tuli heti 60-luvun alusta, että ilman muuta elettiin nykyaikaa.

SOITIT SIIS ALUKSI KITARAA BÄNDIJUTUISSA?

– Ihan aluksi, kyllä. Sitten sain ruinattua 12-13-vuotiaana sähköurut, olinhan jo monta vuotta soittanut pianoa kylän kanttorin opastuksella, ja koskettimet alkoi tuntua yhä kiinnostavammalta. Ja on myönnettävä, ettei se veljen tekemä kitara niin mukavalta käteen tuntunut, emmekä tienneet jostain kielten vaihdostakaan mitään. Vaikka punos alkoi luovuttaa, me vaan jatkettiin sormet verillä niin kauan kunnes kieli lopulta meni poikki.

OLIKO URKUJEN SUHTEEN JOKU STARTTISYKÄYS?

– Oli nämä kuuluisat urkukappaleet tietenkin, The Animalsin The House of the rising sun, Procol Harumin A Whiter shade of pale, ja etenkin Eero Raittisen laulama Holvikirkko, sitähän oli soitettava oikein urakalla. Ajalta ennen omia urkuja muistan kylällä käyneen sähköurkunäyttelyn – siellä istuin koko päivän koulun juhlasalissa soittamassa niitä eri malleja. En minä juurikaan jostain Bachista ja muista klassikoista aluksi paljon tiennyt, ja se pianonsoiton edistyminenkin oli ollut todella hidasta. Sitten kun aloin käydä Nivalassa musiikkiopistossa tunneilla, niin edistyin jo nopeammin. Minua kuitenkin pyydettiin mukaan tanssiyhtye Guapitaan, joten viikonloppuun sijoittuneet soittotunnit saivat lopulta jäädä.

TEKEMISEN PARIIN

MISSÄ VAIHEESSA ALOIT SÄVELTÄÄ?

– Ei se vielä tuolloin kouluaikoina ollut ihmeemmin kuvioissa, vaikka ensimmäinen ylösmerkitty oma sävellys syntyikin jo kahdeksanvuotiaana… ja kuinka ollakaan, sen on nyt Hämeenlinnaan tulevan Pohjantähti -musikaalin ohjaaja Hannu Tyhtilä aikoinaan kuullut! Sen on oikeastaan kuullut vain kaksi ihmistä, eli veljeni, ja tämä hänen luokkakaverinsa Tyhtilä. Tosiaan, kirjoitin sen oikein nuoteille, mutta se on ajat sitten kadonnut. Tanssiyhtye ei tietenkään soittanut omia biisejä, vaan sen ajan tanssimusiikkia – humppaa, tangoa jne., mutta sitten lukioaikana perustamamme rokkibändi Luftwaffe kyllä soitti minun kappaleitani. Osallistuttiin rockbändien SM-skabaan, ja siihen aikaan alkoi olla jo se meininki, että omaa matskua piti bändien soittaa. Niin sitten pikkuhiljaa rupesin minäkin tekemään omia kappaleita. Täytyy muuten näin 30 vuotta jälkikäteen kiitellä SM-kisojen tuomareina olleita Raittisen Jussia ja Luparin Eeroa heidän antamastaan hyvästä palautteesta ja kannustuksesta. Tietenkin me soitimme myös covereita ja kaikenlaisia omia sovituksiamme. Nice ja Ekseption [brittiläinen ja hollantilainen rock-bändi, molemmat tunnettuja klassikkojen rock-sovituksista] olivat kova sana, ja myös me teimme omia versioitamme joistain klassikoista. Muistan itse tehneeni esimerkiksi [Pjotr] Tsaikovskin Joutsenlammesta sovituksen. Aloin kiinnostua enemmän klassisesta musiikista nimenomaan näiden 1960-70 -luvun rockbändiversioiden kautta, aloin hankkia alkuperäisiä versioita ja kuunnella ja tutkia niitä. Itse säveltäminen oli sellaista harrastelua siinä soittamisen ohessa, eihän sitä tosissaan ottanut ollenkaan. Se ikäänkuin kuului vaan asiaan bändikuvioissa. Opiskeluaikanakaan ei tullut koskaan mieleen, että olisin nimenomaan ryhtynyt opiskelemaan säveltämistä, ei edes orkesterointia älynnyt ottaa oppiaineekseen, ja se tietenkin on jälkeenpäin vähän kaduttanutkin, sillä ei oppi ojaan kaada. Teoriaa kuitenkin opiskelin mielelläni, ja selvästi enemmän kuin pakolliset kurssit.

OLIKO KOULUMUSIIKKIOSASTO SELVÄ VALINTA VAI ”VAHINKO”? OLITKO OLLENKAAN MENOSSA SOLISTISELLE OSASTOLLE?

– Kun yo-kirjoitusten jälkeen mietin vaihtoehtoja, niin yksi oli että lähtisin historiaa lukemaan, mutta jotenkin tuntui paremmalta ajatukselta, että pitäisi kuitenkin tätä musiikkia mennä kokeilemaan. Luftwaffe teki aika paljon paljon keikkoja, olen jostain sen ajan kalenterista katsonut, että esimerkiksi vuosina ´73 ja ´74 tehtiin jopa 80 keikkaa. Se alkoi siis olla jo aika voimakasta suuntautumista musiikkiin. Kun tajusin, että Risto Lauriala, joka on saman kylän poikia, opiskeli Sibiksessä ja oli aivan ylivertainen pianisti, niin enhän minä solistista osastoa uskaltanut ajatellakaan. Yksi toinen tuttu puolestaan oli pyrkinyt musiikkikasvatukselle, ja siitä rohkaistuneena kokeilin itsekin, ja kuinka ollakaan, pääsin. Viihdyin siellä hyvin – tein varmaan ensimmäisten joukossa erikoistumisopinnot popmusiikissa, soitin paljon kansanmusiikkia Martti Pokelan ryhmissä ja niin edelleen.

ENTÄ JAZZ?

– Se on kyllä jäänyt kohdallani jotenkin lapsipuolen asemaan, siihen ei ole ollut varsinaista mahdollisuuttakaan. Siinä tuollaisen maalaispaikkakunnan rajat tuli vastaan, siellä ei jazzia päässyt kuulemaan, edes radiostakaan en muista sitä niihin aikoihin juurikaan kuulleeni.

RONDON ONDON HAASTATTELUSSA (3/82) PUHUT IMPROVISAATIOSTA JA SEN ”MUSIIKIN OPISKELUUN PALAUTTAMISEN TÄRKEYDESTÄ”.

– Se on enemmän ollut viittaus rockiin kuuluvaan ”soolon soittoon” ja jammailuun. Jazziin tutustuminen minulla alkoi vasta siinä Sibikseen pääsyn yhteydessä, ja se oli kyllä auttamatta liian myöhäistä, en ole koskaan päässyt siitä kunnolla jyvälle. Tottakai joitain kaikuja musiikissani jazzistakin löytyy, mutta ei kovin paljon. Jazzpianisteja aikoinaan kuuntelin enemmänkin, ja kuuntelen vieläkin, jos kohdalle sattuu. Kyllä minä käyn esimerkiksi Tampere Jazz Happeningissä aika ajoin kuuntelemassa missä mennään. Pyrin kuuntelemaan kaikkea avoimin mielin.

LÄHDETKÖ SÄVELTÄMISESSÄSI KOSKAAN IMPROVISOINNISTA?

– Kyllä sitäkin tapahtuu paljon. On tapauksia, että improvisoinnista lähtenyt juttu on pienillä korjauksilla sitten ollutkin se lopullinen versio. No, eräänlaista improvisointiahan säveltäminen loppujen lopuksi aina on.

MISTÄ LÄHDET LIIKKEELLE?

– Kyllä se melodia on, sitä kautta se yleensä lähtee. Minulle se on ainainen haaste, että ”vieläkö löytyy?”, että pystyykö sitä vielä löytämään uuden melodian, joka kuulostaa omalta, eikä tosiaan ole joku jo olemassa oleva juttu. Kun en niitä melodioita edes tekemällä tee, ne vaan tuppaa tulemaan. Törmäsin kerran tähän [George] de Godzinskyn lausahdukseen, että ”olemme riippuvaisia siitä, mitä ylhäältä saamme”, ja olen kyllä samaa mieltä.

KEITH JARRETT PUHUU SAMASTA, ETENKIN IMPROVISAATIOIDENSA YHTEYDESSÄ, ETTÄ HÄN ON VAIN VÄLIKAPPALE, MUSIIKKI TULEE JOSTAKIN…

– Usein on ollut niin, että kun tulen tähän [kääntyy pianoonsa päin] ja laitan sormet koskettimille, ja ryhdyn kuulostelemaan, niin yhtäkkiä tulee hirveä kiire, että ehtii kirjoittaa kaiken ylös, mitä sormiin tulee.


– Kun yo-kirjoitusten jälkeen mietin vaihtoehtoja, niin
yksi oli että lähtisin historiaa lukemaan, mutta jotenkin
tuntui paremmalta ajatukselta, että pitäisi kuitenkin
tätä musiikkia mennä kokeilemaan.

 

MUSIIKKIA ELÄVIIN KUVIIN

OVATKO TILAUSTYÖT RAJOITTANEET LUOVUUTTASI?

– En tunne niitä rajoituksena, vaan enemmänkin haasteina. Etenkin elokuvatyön parissa täytyy olla kiinnostunut monenlaisesta musiikista. Ja minua kiinnostaa kaikenlainen musiikki. Olen jossain määrin profiloitunut ”elokuvasäveltäjäksi” nimenomaan Kaurismäen mäen veljesten kautta – ja onhan niitä aika monta elokuvaa veljesten kanssa tehtykin. Ajatusmaailmamme elokuva- ja teatteriohjaajien kanssa ovat olleet hyvin samalla ”taajuudella”. Ehkä on ollut onneakin, mutta minulla on vain ihan muutamia tapauksia, missä jotain on pitänyt muuttaa, ja vain yksi isompi ristiriitatapaus.

Leonard Bernstein TEKI VAIN YHDEN ELOKUVAMUSIIKIN ( On the Waterfront / Alaston satama), JA KIELTÄYTYI SEURAAVISTA. SYYNÄ OLI SE, ETTÄ HÄN EI KATSONUT PYSTYVÄNSÄ SÄVELTÄJÄNÄ TYÖSKENTELEMÄÄN SELLAISISSA OLOSUHTEISSA SUHTEISSA, JOISSA LEIKKAUSPÖYDÄLLÄ VIIMEISTELTIIN KUVAUS JA SAMALLA HÄNEN MUSIIKKINSA, JOKA KUITENKIN HÄNELTÄ OLI TULLUT VIIMEISTELTYNÄ… ELI JOS JOTAIN KOHTAUSTA PITI LYHENTÄÄ VIISI SEKUNTIA, NIIN HÄN OLI KUITENKIN TEHNYT KYSEISEN KOHDAN MUSIIKIN SEN VIISI SEKUNTIA PITEMPÄNÄ. OLETKO TÖRMÄNNYT TÄLLAISEEN?

– Tässäkin suhteessa on käynyt aika onnellisesti, ei taida olla kuin yksi kohtaus, jota lyhennettiin 17 sekuntia, ja just siinä kohtaa oli Nordlundin Juuson hieno bassosoolo. Loppujen lopuksi teimme sen bassojutun Juuson kanssa sitten uudelleen, ja saimme lopulliseen, lyhennettyynkin versioon mukaan kaiken sen, mitä halusimme.

– Olen aina lähtenut tekemään musiikkia jo ennenkuin leikkausta on tehty, usein jopa ennenkuin on kuvattu ruutuakaan. Juhan musiikkiakin tein pitkät pätkät Akin [Kaurismäki] antamien muutamien ajatusten – siis aivan kirjaimellisesti muutaman sanan evästyksellä, ennen kuin sain kuvaa nähtäväkseni. Sävellystyön viimeistelin toki valmiiksi leikatun kopion mukaan. Aki puolestaan käytti tekemiäni demonauhoja leikatessaan. Väljä aikataulu, joka yleensä on harvinaista herkkua, antoi sillä kertaa mahdollisuuden oikeaan ”vuoropuheluun”.

JOHN BARRY PUOLESTAAN ON TODENNUT, ETTÄ ON AIVAN TURHAA YRITTÄÄ DEMOTA MUSIIKKIA OHJAAJALLE PELKÄLLÄ PIANOLLA, KUN HEISTÄ HYVIN HARVA ON SILLÄ TASOLLA MUSIIKILLISESTI, ETTÄ OSAISI KUULLA SIITÄ ESIMERKIKSI ORKESTEROINNIN TUOMAT SÄVYT…

– Minäkin demoan nykyään jo melko pitkälle simuloidulla konemaailmalla. Monen muun ohjaajan tavoin Akikin pystyy vasta kuultuaan valmiimpaa jälkeä sanomaan siitä jotakin, ja jollain alitajuisella vaistolla hän sitten ottaa kantaa, jos joku kohta musassa ei olekaan sopiva, tai sopii hyvin. Ja joitain pieniä ”vaihtoja” musiikkien suhteen on sitten siellä täällä tapahtunut.

OLET KAIT MELKO POIKKEUKSELLINEN NYKYTEKIJÖISTÄ SIINÄ SIINÄ, ETTÄ ALOITIT SUORAAN TÄYSPITKÄLLÄ ELOKUVALLA (Arvottomat 1982). FILMIHULLUN HAASTATTELUSSA (4/98) MAINITSET SUOSIKKISI [NINO] ROTAN JA [ENNIO] MORRICONEN, JA ETTÄ OLIT HEIDÄN TÖIHINSÄ KIINNITTÄNYT KYLLÄ HUOMIOTA. ONKO MATKAN VARRELLA TULLUT MUITA SUOSIKKEJA?

– Eipä oikeastaan, olen ollut uskollinen ensirakkauksilleni. Pitää myös edelleen paikkansa, että pidän enemmän eurooppalaisesta kuin amerikkalaisesta elokuvamusiikkimaailmasta. Tässä yhteydessä on mainittava yksi juhlahetki, joka tapahtui ollessamme Filmiorkan kanssa Bonnissa esittämässä ”Juhaa”. Morricone oli paikalla, menin rohkeasti juttusille, ja sainkin puolen tunnin audienssin [ottaa kehystetyn kuvan ja nuottikäsikirjoituksen esille]. Kerroin auliisti ihailuni ja kuinka hän on osasyyllinen siihen, että ajauduin aikoinani elokuvamusiikin pariin. Keskustelutuokion lopuksi hän raapusti hetken nuotteja paperille, näytti sen minulle kysyen ”mikäs tämä on?”, johon minä, että ”vielä kysyt!” paperilla oli Hyvät, pahat ja rumat pääteema, omistuskirjoituksella varustettuna. Morricone on säilynyt kaikki vuodet voimakkaana vaikuttajana minulle. Ja vasta vuosia sen jälkeen, kun olimme alkaneet yhteistyömme Kaurismäen Mikan kanssa, selvisi, että myös Mika on Morriconen suuri ihailija.

KEVYEN MUSIIKIN YLEISMARKKINOLLA ET OLE JUURIKAAN LIIKKUNUT, YKSI SYKSYN SÄVEL -MENESTYS LÖYTYY (”KIUTAKÖNGÄS ”/7. SIJA 1978). OLETKO OSALLISTUNUT USEAMMIN?

– En. Eikä minulta ole biisejä niin pyydettykään, enkä toisaalta ole osannut tyrkyttää. Ihan vasta muutaman viime vuoden aikana on ollut puhetta joidenkin sanoittajien kanssa mahdollisesta yhteistyöstä. Toisaalta olen ollut paljon kiinni näissä isoissa kokonaisuuksissa. Mutta olen kyllä vuosi vuodelta iän myötä yrittänyt myös löytää muita ”väyliä” itsestäni

TYYLISI ON KUITENKIN LAULAVAN MELODISTA …

– Kyllä kyllä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että tekisin biisejä periaatteessa vaikka kenelle. Ja onhan asiassa tietenkin taloudellinen puolensa, kyllä sitä leipää yrittää aina leventää. Instrumentaalimusiikin tekijänähän olen selvässä marginaalissa. Ja vaikka sävellystöitä on koko ajan ollut, niin oman musiikin esittäminen – keikkailu – on aika vaikeata. Konkreettisesti huomasin sen taas äskettäin, kun sovin muutamia keikkoja Sakari Kuosmasen kanssa. Olen joskus yrittänyt tarjota orkesteriani keikoille esimerkiksi konserttitaloihin, mutta ajatus instrumentaalimusaa soittavasta bändistä ei näinä aikoina ole oikein herättänyt keikkajärjestäjien mielenkiintoa, sitä kun kaikki lasketaan niin tarkkaan rahassa – se tulosvastuullisuus! Nyt kun sovin Kuosmasen kanssa, että hän lähtee mukaan solistiksi, niin sillä paketilla asiat tuntuvat sujuvan huomattavasti helpommin.

– En ole vielä päässyt siihen, että olisin niputtanut sävellyksiäni demoiksi tuottajille ja sitten lähetellyt niitä, vaikka toki tiedän, että niinhän se asia menee. Levytkin olen tehnyt omalla firmallani, maksanut itse viuluni, eli olen oma levytuottajani. Alikustannussopimus minulla on Love Kustannuksen kanssa.

HULLUN HOMMAA, MUTTA TUNTEELLA

MONI LUOVAN TYÖN TEKIJÄ SANOO, ETTÄ SE ON ENEMMÄN VAAN SILKKAA TYÖTÄ, TYYLIIN 10% LUOVUUTTA JA 90% TYÖTÄ. MITEN SUHDE SINULLA JAKAUTUU?

– Aloitan edelleen lyijykynällä ja nuottipaperilla, tällaisia ne on [näyttää pianon päältä pientä nuottilappua, jossa on muutamalla rivillä muutamia tahteja] – tässäkin on yksi kappale, kyllä minä sen tästä kokonaan muistan. Ja niinkuin jo sanoin, ei tuommoiseen voi kauaa aikaa mennä. Mutta johonkin lopulliseen käyttömuotoon sen saattaminen voi viedä paljonkin aikaa, ja se on vaan sitä työstämistä, raakaa työtä ja tekemistä.

– Tuo [lappu] voi olla tuossa vuodenkin, ennenkuin sille löytyy käyttöä. Perinteiselle pop-levylle produsoitui materiaalia kymmenenkin vuoden takaa, esimerkiksi. Ja on Pohjantähdessäkin paria vanhempaa aihelmaa käytetty. Kyllä sellaisen aihelman työstämiseen – soinnutukseen ja rakenteen viimeistelyyn – menee paljon aikaa, puhumattakaan sitten orkesterisovituksesta, puhumattakaan siitä jos tekee tallenteen, ja puhumattakaan siitä jos on itse sen tuottajana …sieltä ei kaiken sen palkanlaskennan ja -maksun ja sen sellaisen takaa löydä sitä taiteen tekemisen romantiikkaa enää lainkaan!

– Pyrin varaamaan töitteni tekoon aina riittävästi aikaa. T äällä Pohjantähden alla -musikaalilla on ensi-ilta nyt ensi syyskuussa, ja Riku Suokas soitti siitä viime vuoden keväällä. Aloin heti miettimään sitä, ja varsinaisesti sävelsin sen loppukesän ja syksyn aikana. Jukka Virtanen teki laulujen sanat vasta sen jälkeen – halusin edetä näin päin – ja orkesterisovitus ja demo minulla oli valmiina helmikuun lopulla. Keväällä olen vielä hionut sitä, ja nyt teen stemmoja, kymmenen hengen bändille ja kolmenkymmenen hengen kuorolle, siinä on lähes viisikymmentä laulua ja vähän muuta musiikkia päälle.

– Juhaa tein kaiken kaikkiaan 18 kuukautta, ensimmäisistä sävellysideoista elokuvaversion miksaukseen. Hoidin koko musiikkikakun itse alusta loppuun, kaikki ne 50 muusikkoa olivat minulla töissä, studiot vuokrattu firmani kautta ja niin edelleen. Miksausvaiheessa käytännöllisesti katsoen asuin Finnvoxin studiolla noin viisi viikkoa, tein niin pitkiä päiviä kuin jaksoin, ja välillä nukuin Warnerin karaokenauhavarastossa telttavuoteella muutaman tunnin ja sitten taas töihin.

– Hullun hommaa semmonen tietenkin on, mutta sillä tavoin myös pysyi kokonaisuus hanskassani, ja voin olla varma, että se meni niinkuin halusin. Siis ainakin siihen asti, kun minä saatoin vaikuttaa asiaan. Olihan se siihen mennessä monessa mielessä päätyöni.

TYÖSTÄTKÖ AIHEITASI TOISEEN TAI USEAMPAAN KERTAAN? MONIHAN TEKEE NIIN, EIKÄ SE OLE HÄPEÄ…

– Eipä ole ollut juurikaan tarvetta. En varsinaisesti sillä lailla ole työstänyt, kuin mitä tarkoitat, mutta on minulla sen suuntaisia juttuja toki. Esimerkiksi Vanhat valokuvat -levyllä on Hautalan Arvin jenkka, ja Pizzalla on puolestaan Pikku-Arvin Erikoinen. Se ei ole sama teema, mutta tavallaan samaan muottiin tehty kappale. Ja joitain pieniä lainoja itseltä siellä täällä on.

ELOKUVAMUSIIKIN HISTORIASTA LÖYTYY MAININTOJA ”PELASTAMISESTA” – ESIMERKIKSI [SERGEI] PROKOFJEVIN KOHDALLA, JOKA [SERGEI] EISENSTEININ OHJAAMAN ALEKSANTERI NEVSKIN 1938) MUSIIKISTA MUOKKASI KANTAATIN… LEFFAHAN ON NS. ARKISTOKAMAA, EI PYÖRI OHJELMISTOISSA EDES (VARSINKAAN!) TELEVISIOSSA, ONKOHAN VIDEOLLAKAAN, ELI KO. MUSIIKKIA EI JUURIKAAN PÄÄSE (ENÄÄ) KUULEMAAN, MUTTA EHKÄ TOISEN TEOKSEN KAUTTA NYKYKUULIJA SAATTAA PÄÄSTÄKIN…

– En ole tainnut tuonkaltaista ”pelastamista” harrastaa, olen vain työstänyt konsertti- ja äänitekäyttöön sitä materiaalia hieman toiseen malliin.

OVATKO ELOKUVASI VIDEOLLA?

– Nämä tekemäni kuusi mykkäklassikkoa eivät minun musiikillani ole, mutta originaaliyhteistyöt eli uudet elokuvat taitavat kaikki olla, en tarkkaan tiedä ovatko ne ihan myyntikasetteina, mahdollisesti osa on. Kirjailija Tauno Kaukosen kosen poika on tekemässä syksyksi Klaanista kirja plus elokuva -pakettia, varmaankin DVD:tä.

– En ole osannut koskaan olla itse huolissani siitä miten musiikilleni käy, kun minulla on sentään partituurit, ja niissähän se musiikki on. Eihän se tietenkään tavallista kuluttajaa paljoa auta. Mutta joitakin sävellyskonsertteja on teoksistani ollut, ja olen huolehtinut osasta kappaleita painetun materiaalikin. Olen myös sovittanut eri versioita, jotta runko-orkesteritkin pystyisivät niitä soittamaan. Kustantajakumppanini markkinoi niitä omilla kanavillaan, mutta se ei oikein vielä riitä, pitäisi varmaan olla vielä joku manageri lisäksi. Täytyy toivoa tästä lisääntyneestä markkinointi- ja art management -koulutuksesta parannusta tilanteeseen!

MITÄ SÄVELTÄMINEN SINULLE MERKITSEE?

– Pahan laitoit lopuksi! [miettii] … Onhan se sellaista erilaista ja vaihtelevaa elämää musiikin parissa ollut. Kaikki lähti alunperin harrastuksesta, muuttui sitten intohimoiseksi harrastamiseksi, ja opiskelun jälkeen työksi, ja nyt voi jo todeta, että lopulta musiikista ja sen tekemisestä on tullut elämäntapa, ja että se on vähän niinkuin kutsumustyö.

– Säveltäminen merkitsee minulle uteliaisuutta ja jatkuvaa opiskelua, halua oppia ja kehittyä. Ja se merkitsee intuitiota, elämyksiä ja innostumista. Ja aina se into on säilynyt, vaikka välillä joskus usko meinaa horjuakin, kun on sitä monenlaista kamppailua, esimerkiksi jokapäiväisestä leivästä. Ja marginaalimusiikin sektorilla se kamppailu nostattaa joskus suorastaan tuskan hien otsalle, että pitääkö tässä vielä vaihtaa alaa… Mutta ainahan tuota on selvitty.

– Kun sitä on alun alkaenkin ryhtynyt vähän niinkuin vahingossa musiikin tekijäksi, oma musiikki on vaan alkanut itää ja syntynyt minulle hyvin luonnollisella tavalla, niin olen halunnut edelleenkin säilyttää säveltämisessäni sellaisen harrastajamaisen otteen. Silloin sitä voi antaa itselleen luvan tehdä vähän niinkuin mitä lystää, ja sitä kautta musiikissani toivon mukaan säilyisi kenties jonkinlaista aitoa tunnetta. Säveltäminen on minulle myös kommunikointiväline. Sanallinen, suullinen ilmaisu on minulla usein niin kamalan sekavaa, ja oikeitten sanojen löytäminen ajatusten tulkiksi on joskus – kuten esimerkiksi nyt – niin tuskallisen vaikeaa ja vaivalloista …niin välillä tuntuu siltä, että sävelet löytyvät helpommin, ja osuvat luontevammin kohdalleen.

Jos on iloja niin on surujakin

Julkaistu


Ragni Teoston kevätkokouksessa 25.4.2002

Georg Malmstén 100 v. -juhlavuosi on jo puolessa välissä ja tuntuu siltä, että se on ottanut tuulta oikein hyvin. Saamme päivittäin kuulla tilaisuuksista, joita järjestetään näissä merkeissä. Olemme monessa asiassa kovasti mukana. Mainittakoon tässä, että 27.6. eli Jorin syntymäpäivänä on tarkoitus antaa Georg Malmstén-palkinto. Näissä merkeissä säätiön hallitus kokoontui 23.5. ELVISin toimistoon pohtimaan kuka saisi tämänkertaisen palkinnon. Meillä jokaisella oli ehdokkaita ja keskustelimme aika pitkään ja perusteellisesti ja tulimme eräästä nimestä yksimielisyyteen. Nyt jälkeenpäin ajatellen oli hienoa, että tämä oli nimenomaan Ragnin ehdokas.

Meidän kokouksissa on aina ollut hyvin vapautunut tunnelma ja myös nyt kerrottiin vitsejä ja naurettiin yhdessä ihan kuin aina Ragnin kanssa jutellessa. Sitä suurempi oli järkytys, kun meille tuli tieto, että Ragni Malmsténin maallinen elämä oli päättynyt kaksi päivää yhdessäolomme jälkeen. Ja ihmeellisintä on, että Ragni kuoli täsmälleen samana päivänä kuin isänsä Georg 21 vuotta sitten 25.5. Toinen asia, joka tekee mietteliääksi on se, että olimme juuri saaneet Georg Malmstén -säätiön onnittelu- ja suruadressit. Ensimmäiset osanottoadressit lähetimme Ragnin omaisille. Me kaikki muistamme Ragnin isänsä kaltaisena valoisana ihmisenä. Hän oli aina hyväntuulinen ja empaattinen, siitä huolimatta, että hän oli joskus hyvinkin sairas, ihan kuten isänsäkin. Eräs asia, jota usein ihmeteltiin oli Georgin ja Ragnin ja myös Eugenin äänissä oleva erikoinen väri. Kuuli aina, että nyt lauloi Malmstén.

ELVISillä on ollut paljon yhteyttä perheen kanssa. Georg toi aikoinaan pohjoismaista idean siitä, että Suomessa tarvitaan yhdistys ajamaan elokuvasäveltäjien asioita. Ragni tuli ELVISiin, ei ainoastaan isänsä perinteitä vaalimaan, vaan hän oli myös säveltäjä. Hänen Tuulimyllyänsä soitetaan monessa soittokunnassa. Kaiken lisäksi Ragnin aviomies Erkki Karjalainen oli aktiivinen sovittaja ja siinä ominaisuudessa ELVISin jäsen.

Suremme koko sydämestä Ragni Malmsténin poismenoa. Tulemme muistamaan häntä ihan kuin muistamme Georginkin. Henkilökohtaisesti suren hyvän ystävän kuolemaa ja olen ylpeä siitä, että voin sanoa, että olin sekä Georgin että Ragnin ystävä.

Arthur Fuhrmann


Marjatta työhuoneessaan marraskuussa 2001

Kiitos Marjatasta

Marjatta Pokelan koko elämä oli laulun siivittämä. Laulujen tie vei hänet lapsuuden koulujuhlaesiintymisten ja nuoruuden yhteislauluhetkien kautta koko kansan rakastamaksi laulajaksi ja laulujen luojaksi. Suosiostaan, saavutuksistaan ja monista saamistaan arvostetuista tunnustuksista huolimatta hän oli vaatimaton ja sydämellinen – nöyryys on ominaista suurille taiteilijoille.

Hänen huomaavaisuutensa ja ystävällisyytensä saivat vähemmän tunnetun lauluntekijänkin kokemaan itsensä tasavertaiseksi kollegaksi hänen kanssaan. Aina hänellä oli sanottavana hyviä ja kannustavia sanoja. Viime syksyn Selviksessä Marjatta kertoi keskeneräisestä suuresta lasten musiikkiteatterityöstään. Vakava sairaus vei voimat, työ jäi valmistumatta. Ehkä suuret taiteilijat lähtevätkin aina näin: jotain jää kesken. ELVIS:n jäsen Marjatta ehti olla 20 vuotta. Hän poismenonsa jätti täyttymättömän paikan yhdistykseen ja elvisläisten sydämiin. Muistamme häntä kaivaten, kiitollisina.

Pia Perkiö

Nissilällekin työ syntyy arjesta

Julkaistu


– Kaikki lähtee tekijästä, mikä usein edelleenkin unohtuu joka paikassa.
Helposti ajatellaan, että äänilevy on kaiken alku! Minä uskon perinteiseen
järjestötoimintaan demokratiassa. Ja mitä yhtenäisempi, toisia hyväksyvä
ja arvostava tekijöiden kenttä on, sen paremmin se pystyy ajamaan
musiikin asiaa, toteaa Pekka Nissilä, joka on ELVIS ry:n toiminnanjohtajana
Martti Heikkilän sapattivuoden ajan 1.7.2002 – 30.6.2003.

Vs. toiminnanjohtaja tavattavissa

Työ syntyy arjesta

Sävelradio oli tullut 60-luvun alussa. Yhdeksänvuotiaana kuulin radiosta ensimmäisen kerran Beatlesia, ja sillä tiellä ollaan; rock- ja Beatles-kauden miehiä olen viimeiseen asti. Kitarakin minulla on ollut niiltä ajoilta asti, mutta en ole koskaan innostunut siitä niin, että olisin ruvennut kunnolla harjoittelemaan.

– Haeskelin soitinta ja sitten innostuin huiluun ”progen” (60-luvun loppupuolella startannut progressiivinen rockmusiikki, monitahoinen, kekseliäs ja taitoa vaativa tyylilaji) myötä, innoittajina Jethro Tull, Ian Anderson, ja etenkin Tasavallan Presidentti, missä Juhani Aaltonen soitti huilua ja saksofonia. Aloin kinuta huilua, se ostettiin 1970, muistaakseni maksoin itse siitä puolet säästöilläni.

– Koulunkäynnin lopetin keskikouluun ja aloin täysillä opiskella musiikkia 1972 Oulunkylässä, yhtenä sen ensimmäisistä oppilaista. Olen siis näitä niin sanottuja Ogelin käyneitä. Ostelin pikkuhiljaa saksofoneja, ensin sopraanon, senkin Aaltosen Junnun kautta. Minulla oli ilo ja kunnia olla hänen oppilaanaan. Käyn yhä hänen ”tunneillaan”, mutta nyt vain menen kuuntelemaan, kun Junnu soittaa.

– Nykyään soitan aika vähän. Se menee vähän sykleissäkin. Kun 90-luvun alussa oli ankara lama, pikkujoulukeikat ja kaikki muutkin keikat loppuivat suunnilleen samaan syssyyn. Tuntui luontevalta miettiä muuta sellaista tekemistä, mikä tuntuu kivalta. Musiikissahan tärkeintä on se, mitä soitetaan ja miksi ja kenelle. Jos ei mielekästä soittamista, olen mieluummin soittamatta.

Open laaja kenttä

Moniosaajalle ei kiinnostavista musiikin alueista ollut pulaa Yksi nousi ylitse muiden: koulutus. – Olen tehnyt sitä koko ammattiurani ajan soittamisen ja kaiken muun ohella, Pekka täsmentää. – Pidän opettamisesta ja olen satsannut siihen paljon; kyllä mä ope olen.

– Olen Oulunkylässä opettanut omien soittimieni soittamista ja ohjannut bändejä, opettanut erilaisia teoriajuttuja, sovitusta, improvisointia, historiaa. Pekka on ollut pitkään opettajana myös Sibelius-Akatemiassa, jo entisessä koulumusiikkiosastossa, nykyisellä musiikkikasvatuksen osastolla.

– Kun eteen tuli mielenkiintoisia projekteja – musiikkitiedon, musiikin historian ja nykyisyyden eri alueita – luovuin omien soittimien opettamisesta, jatkoin vain bänditouhuja enkä ole palannut soitinopettajaksi. Tällä hetkellä minulla on vain ryhmiä, ei yksityisoppilaita lainkaan. Pekan musiikillinen ansiolista on kunnioitettavan laaja.

– Mutta säveltänyt en juurikaan ole, hän sanoo. – Varmaan yhden käden sormet riittää loppuun asti tehtyihin lauluihin. Säveltäminen ei jotenkin tunnu mun jutulta. Jonkun TV-tunnarin olen tehnyt ja sovituksiin joskus alkusoittoja. Yhteen vaalikiertueeseen tehtiin kerran tilaustyönä nippu lyhyitä lauluja erilaisista ihmisiä koskettavista aiheista. Timo Turpeinen ja Anita Pajunen olivat laulamassa.

– Vaimoni on taitoluisteluvalmentaja, ja kerran tein jääshow-musiikin hänen ja hänen tiiminsä alkuperäisidean mukaan. Se on ainoa iso sävellykseni, äärettömän mielenkiintoinen ja hauska työ. Teemana oli ”Matka Kuuhun”. Tein sen syntetisaattorilla, Lindellin Tommi avusti vähän editissä. Lähdin siitä, että eihän Kuussa ole musiikkia. Ääni oli melodioita tärkeämpi. Rytmiä piti kuitenkin olla, että pienimmätkin pystyivät luistelemaan sen.

– Yritän aina tehdä sitä, mikä on kiinnostavaa ja mihin on tarvetta ­ ja mistä saa elantoakin, tietysti. Sovittaminen, tulkinta, on aina kiinnostanut minua. Ehkä enemmän juuri tulkinta kuin luominen. Olen sitä mieltä, että hyvä vieras biisi on parempi kuin oma huono.

Pekka sanoo olevansa kiinnostunut vähän kaikesta, myös kirjoittamisesta. Parhaillaan hän kokoaa ja kirjoittaa Sauvo Puhtilan elämänkertaa.

– Kirjoittaminen tuntuu omalta. Olen kirjoittanut paljon ja mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän olen kiinnostunut esimerkiksi lauluteksteistä. Olen tutkinut ja tutkin niitä paljon, olen ruvennut jopa lukemaan jonkun verran runoutta.

Eläköön elävä musiikki

Uransa aikana Pekka Nissilä on nähnyt kevyen musiikin kehityksen. Kohti pelkkää hyvää?

– On siinä sellainen paradoksi, että kun toisaalta kevyen musiikin koulutus on laajentunut, niin toisaalta musiikin tyylimaailman tarjonta on supistunut, varsinkin radio- ja tallennepuolella, hän sanoo. – Myös elävän musiikin asema on huonontunut. Live-puolella ei haluta maksaa esityksistä; paras bändi on halvin bändi.

– Ruohonjuuritasolla kyllä tapahtuu ja musiikin tekemisen kirjo on laajentunut. Mitä ihmeellisimpiä musiikin eri kulttuureita voi kuulla livenä Helsingissä ja muuallakin Suomessa, kunhan näkee vaivaa. Ne pitää vain löytää. Alakulttuurien ei kannata mainostaa kovin näkyvästi, koska siitä ei ole vastaavaa hyötyä. Omakustannemaailma ja klubit ja muu sellainen, on viidakkorummun varassa. Sillä ei ole varaa markkinointiin.

– Musiikin isoin ympyrä on yksipuolista ja kapeaa, mikä on erittäin surullista. Vaikka tekijöitä ja esittäjiä tulee lisää koko ajan, se ei isosti näy. Tämä johtuu siitä, että isoimmat levyyhtiöt ja monet kaupalliset radiot ovat ulkomaisessa omistuksessa. Ne ovat liikeyrityksiä, jotka pyrkivät tuottamaan voittoa. Ja sitä tulee sellaisesta, joka tavoittaa paljon ihmisiä, ei marginaalista.

– Aikamme ilmiö on se, että yritykset karsivat kannattamattomia ja liian huonosti kannattavia tuotantoja. Vaikka meillä joku kansallisessa menestyksessä myy 10 000 levyä ja saa siitä kultalevyn, se ei ole kansainvälisessä levityksessä yhtään mitään. Sitten kun alkaa mennä liki sataan tuhanteen, niin aletaan kiinnostua, että tuollahan on jotain. Meillä myy hyvin harva artisti sellaisia määriä tai pystyy keikkailemaan ympäri vuoden isolla bändillä. Suomi on suuri ja maantieteellisesti hankala maa. Vaikka täällä sinänsä pärjäisi alle sadan ihmisen yleisöillä, niin kiinteät kulut ovat valtavat, ei kannata. Ja reuna- alueet kärsivät. Helsingissä on mieletön tarjonta, mutta Keski-Suomessa tai jossakin reuna-alueella tuskin pystyy elämään kovin rikkaassa musiikkikulttuurissa.

– Toisaalta meillä kotimainen on aina pärjännyt. Meillä on vahva kotimaisuus- osuus kaikessa musiikissa. Ja aika hyvä julkisen tuen systeemi ja myös erittäin mittava yksityinen tukijärjestelmä, siis LUSES, ESEK ja osa rahastoista ja säätiöistä, jotka antavat tukea anomuksesta. Kyllä meillä mahdollisuuksia on. Mutta meitä vain on aika vähän. Ja tästä päästään jo varhaiskasvatukseen ja lukioiden tuntikehyksiin, kun kysytään, mistä johtuu, että meillä musiikinkulutus on aika vähäistä verrattuna esimerkiksi Ruotsiin.

Tasa-arvoisuus kunniaan

Monessa mukana olevana Pekka Nissilällä on perusteltu käsityksensä siitä, mihin suuntaan musiikin kehitystä pitäisi ohjata.

– Minä yrittäisin taata reuna-alueille jonkinlaisia elinolosuhteita ja saada kevyen musiikin myös valtion hallinnossa klassisen kanssa nykyistä tasavertaisempaan asemaan. Meillä on hienot näytöt ja kansainvälistä huomiota, arvostusta ja kiinnostusta, ja silti ollaan vielä aika eriarvoisessa asemassa. Pyrkisin vaikuttamaan siihen, että oltaisiin samalla viivalla, että olosuhteet olisivat samanarvoiset. Kuinka kummallekin käy, on tietysti kiinni itse musiikista; jos se ihmisiä kiinnostaa, se pärjää, jos ei kiinnosta, se ei pärjää. Julkisen hallinnon piirissä sitten harkittaisiin, harkittaisiin, mitä ylläpidetään siitä huolimatta, että kukaan ei halua kuunnella sitä. Näen taiteen tekemisen tärkeänä – ei kaiken tarvitsekaan kiinnostaa niin, että se kannattaisi itsensä.

– Varmaan kehittäisin valtakunnan tasa-arvoisuutta siinäkin mielessä, että nykyistä tasavertaisemmin olisi saatavissa ja tarjolla elävän musiikin tilaisuuksia ja kaikkea, mitä musiikkiin yleensä liittyy, koulutuksesta alkaen. Olisi myös saatavissa tukea suuriin kiinteisiin kuluihin, niin että voitaisiin järjestää konsertteja ympäri valtakuntaa. Ja jos jossain kylässä on viisitoista kuulijaa, niin sitten siellä on, mutta sinne vain mentäisiin tekemään se.

Arjen pitää toimia

Pekka Nissilä sanoo kokeneensa freelance- elämän vaihtelevuuden, myös huonot ajat. Siinä moni elämän keskeinen asia terävöityy.

– On tärkeää tehdä asioita, joista tykkää, kaiken uhallakin. Se on ehkä se kaikkein tärkein asia, Pekka sanoo. – Elämä ei saa valua hukkaan, on saatava jotain aikaiseksi. On sitten eri asia, millä ja miten se ”jotain” mitataan. On tärkeää tuntea vastuunsa yhteiskunnassa, ettei mene vain jonon mukana.

– Kettusen Edu, joka on suuria sankareitani, on todennut, että arjen pitää toimia. Työ syntyy arjesta. Musiikkimaailmassa arki ja juhla eivät niin erotu toisistaan, eivät edes arki ja viikonloppu. Kun arki toimii, niin asiat on hyvin. Tietysti se edellyttää, että ulkoiset olosuhteet on kondiksessa: terveys ja jonkinlainen siedettävä taloudellinen tilanne. Monipuolisen vs. toiminnanjohtajan harrastuksia ovat oleilu, historia ja elokuvat.

– Oleilu on tärkeää, hän sanoo. – Jos ei tarvitse tehdä mitään, niin sitten en tee. Claes Andersson toteaa ministerikauden päiväkirjassaan, että joutilasta aikaa on oltava. Se on lataamista ja alitajuista kehittelyä.

– Historiasta olen aina pitänyt, kiitos koulun loistavan opettajan. Ja elokuva kiinnostaa taiteena, ilmaisuna. En niinkään käy elokuvateatterissa, olen videon suurkuluttaja.

– Olen myös hyvin kiinnostunut musiikkiteatterista. Ja oopperaan olen yrittänyt viimeiset vuodet tutustua oikein urakalla, kuuntelemalla ja lukemalla. En ole edelleenkään erityinen oopperafani, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen taidemuoto se on.

Yhteinen juttu

Pekka Nissilän päivittäinen työ Martti Heikkilän sijaisena, ELVISin toiminnanjohtajana, on paljolti asiakasneuvontaa, jäsenneuvontaa, kokouksia ja niiden valmistelua ja raportointia sekä yleistä alan seurantaa. Yhdistyksen 50-vuotisjuhlien valmistelujakaan unohtamatta.

– Tämä on kuitenkin vain toimisto, joka hoitaa asioita, Pekka muistuttaa.

– ELVIS on jäsenistönsä. On jotain merkitystä sillä, kun moni ainakin jollain tasolla samalla lailla ajatteleva yrittää vaikuttaa yhdessä, eikä kaikki huuda erikseen. Valtion laiva on hidas kääntymään, mutta kyllä siihen pystyy vaikuttamaan. Ja onhan siitäkin näyttöjä. Esimerkiksi kirjastokorvausapurahakuvio, joka tuli musiikille muutama vuosi sitten. ELVIS oli siinä ratkaisevassa asemassa; tekijät alkoivat toimia ja alkoi tapahtua.

Malmstén juhlavuodessa

Julkaistu

Georg Malmstén 100 v -näyttely avattiin ja aallokko kutsui

Georg Malmsténin 100v juhlavuoden näyttely avattiin Forum Marinumissa Turussa 16. toukokuuta. Samassa yhteydessä paljastettiin taiteilija Raimo Keskisen maalaama muotokuva Jorista, sekä julkistettiin Laivaston Soittokun- Soittokunnan nan uusin äänite Meripojan preivi.

Näyttely esittelee Georg Malmsténin vaiheita kuvin ja esinein, jotka on ryhmitetty ajallisten jaksojen mukaisesti. Turun kaupungin näyttelytoimisto on toteuttanut ammattitaitoisen esillepanon. Näyttely on avoinna heinäkuun loppuun ja sitten Hamina Tattoon aikana 4.-11. elokuuta Haminassa sekä syyskuun alussa Jugendsalissa Helsingissä.

Aallokko kutsuu on jo perinteeksi muodostunut Sinitakkien marssi ry:n Aurajoen rannalla järjestämä kesän ja purjehduskauden aloittava tapahtuma. Tänä vuonna purjehduskausi julistettiin avatuksi Forum Marinumin ulkoalueella välittömästi Malmstén-näyttelyn avauksen jälkeen ja näin paikalle saapuneelle runsaalle yleisölle oli tarjolla samana kauniina keväisenä iltana monipuolista nähtävää ja kuultavaa.

Tapahtuman musiikista huolehti tietenkin Laivaston Soittokunta. Mukana oli myös Georg Malmsténin musiikkia yhteislauluina, jota säesti Laivaston pukuihin sonnustautunut reserviläisseitsikko.

Käväiskääpä tutustumassa näyttelyyn Turun linnan läheisyydessä ja samalla koko Forum Marinum -merikeskukseen! Suosittelen!

Juhani Leinonen

Malmstén 100 – juhlavuoden tapahtumia

4. kesäkuuta Radio Ylen Ykkösessä alkaa ohjelmasarja Päivän Malmstén. Läpi kesän kuullaan aina tiistaista perjantaihin yksi Malmstén-kappale päivässä (klo 17.00 tai 17.05). Sarjassa keskitytään nimenomaan Malmsténin omiin sävellyksiin hänen itsensä esittämänä.

TV1 esittää Molli-Jorin kunniaksi kolmelle vuosikymmenelle ulottuvan kuuden elokuvan sarjan. Niissä hänet nähdään sekä suuremmissa että pienemmissä rooleissa ja ennen kaikkea kuullaan hänen rakastettuja sävellyksiään kuten Stadin kundi ja Pot, pot, pot, pot potkut sain.

su 9.6. Meidän poikamme merellä

su 16.6. Voi meitä! Anoppi tulee

su 23.6. Herrat täysihoidossa

su 30.6. SF-paraati

su 7.7. Iskelmäketju

su 14.7. Jees, olympialaiset, sanoi Ryhmy

Malmsténin juhlavuoden tapahtumakalenteri osoitteessa: https://www.malmsten.lasipalatsi.fi/

Yleisnäkymää Malmstén 100-vuotisnäyttelystä Turussa

Vilkaise myös Malmsténin juhlavuoden tapahtumakalenteri osoitteessa https://www.malmsten.lasipalatsi.fi/

Nyt on saatavilla Georg Malmstén -säätiön adresseja

joita voi käyttää sekä onnittelu- että suruadresseina.

Adressin on suunnitellut Lasse Räsänen. Adresseja saa ELVISin toimistosta 10 euron hintaan. ELVISin jäsenille hinta on 5 euroa. Tämä käytetään lyhentämättömänä Georg Malmstén -säätiön apurahoihin.

Tilaukset: p. 09-407 991 tai maunula@elvissm.pp.fi Georg Malmstén-säätiö, Runeberginkatu 15 A 11,00100 HELSINKI

Kuinka kuluu Elvisläisen kesä – seitsemän jäsenen kesäsuuunnitelmat

Julkaistu

HILLEL TOKAZIER jammailee ja kalastaa

Hommia on koko ajan. Valmistelen uutta projektia, jota pitää miettiä rauhassa. Se on levytysprojekti, joka pitäisi saada alulle heti syyskuun alussa. Kesäkuussa on keikkaa, muutamia esiintymisiä. Teen enimmäkseen soolokeikkaa pianisti-laulajana. Tyrvään jossain jazz-tapahtumassa olen Vammalassa.

– On bändikeikkaakin: Storyvillessä meillä on Matti Oilingin ja Jussi Rait- Raittisen tisen kanssa bändi Jump’n Jive, joka soittaa Louis Prima ­tyylistä musaa.

– Kesäkuun olen näissä hommissa täällä kaupungissa, ja teen kotosalla biisejä. Heinäkuussa lähden saareen mun vaimon kanssa pitämään lomaa, jos pystyn sen kuukauden pitämään. Riippuu siitä kuinka pitkä tienesti on. Hiittisissä istun ja luen kirjoja ja kalastelen. Täytyy latautua välillä.

– Elokuussa käyn Ruotsin puolella, siellä siskon mies täyttää 60 vuotta. Varmaan joudun jammailemaan siellä.

VEIKKO HUUSKONEN pelaa golfia jos ei sada

– Pientä kirjoittelua teen, mitään esiintymisiä tai johtamisia ei ole. Toivon mukaan syntyy uusia sävellyksiä. Myöskin sovitustyötä teen; sitähän olen tehnyt aina. Niissä ne ajatukset pyörii eniten kesälläkin.

– Aion pelata golfia tänä kesänä oikein paljon. Se on mieliharrastukseni tällä kertaa. Kun olen tämmöinen vanha mies, niin täytyy pitää itsensä fyysillisesti hyvässä kunnossa. Talvisin pelaan tennistä, kesällä golfia. Täällä Kirkkonummella mulla on 10 minuutin matka golf-kentälle; tänään kävin viimeksi pelaamassa. Kun on kaunis ilma, käyn pelaamassa. Jos on sateista tai kylmää, niin silloin teen musiikkia.

– En lähtisi kesällä ulkomaille millään. Suomi on kesällä niin valoisa ja ihana maa, ettei se juolahdakaan mieleen. Talvella käyn ulkomailla ”lämmittelemässä”.

– Olen tällainen eläkeläismuusikko, vietän hiljais-mukavuuseloa.

MIKKO PERKOILA aloittelee kahta uutta levyä

– Ei ole kauheesti suunnitelmia. Jonkun verran teen keikkaa, ainakin Kaustisella, ja pikku vetoja siellä sun täällä. Kotia pitäisi saada kuntoon; ollaan just muutettu uuteen paikkaan täällä Järvenpään sisällä, missä olen ennenkin asunut ­ mutta nyt lähempänä keskustaa. Se vie varmaan aika paljon huomiota. Kaikki romut täytyy järjestää uuteen uskoon. Ehkä mökilläkin ehtii olla vähäsen.

– Varmaan aloittelen levyn tekoa: tässä ehkä kesäkuun puolella rupean pusaamaan levyjä. En tiedä kumpaa nyt ensin, aikuisten- vai lastenlevyä ­ ehkä molempia yhtä aikaa. Molemmilla sektoreilla täytyisi pistää tapahtumaan.

PEKKA HARTONEN ja Solistiyhtye Suomi koluavat tanssilavat

– Tämä kesä menee aika lailla keikkojen parissa. Kesäkuussa pidetään pari viikon pätkää lomaa ennen juhannusta; meidän normaali keikkatahtihan on keskimäärin 10 keikkaa. Heinäkuussa ja elokuussa tehdään aika paljon enemmän kuin normaalisti ja elo-syyskuun vaihteessa taas pari viikkoa lomaa.

– Laulunteko on myös mielessä. Saatiin just uusi levy julkaistua, ja pikkasen on sellaista poltetta, kun en ole pitkään aikaan rakennellut kovinkaan montaa biisiä. Tarkoituksena olisi kesän aikana paneutua siihenkin hommaan.

– Meidän homman paras puoli ovat kesäiset tanssilavat. Vastajulkaistu levy on saanut hyvän vastaanoton. Me soitetaan perinteistä tanssimusiikkia, johon olennaisena osana kuuluu myös huumori ­ ja yleisön kanssa on viihdytty hyvin. Toiviaisen Jormalle terveisiä, että tekstintekijällä on ollut kynä hallussaan.

JUSSI ASU pyöräilee myötätuuleen

– Kesällä mulla on 2 valokuvanäyttelyä, musiikkiaiheisia molemmat. Toinen on Kaikenkarvaisia musiikkiystäviäni, joka avataan Lapualla Ison Prässin kahvilassa 2. heinäkuuta. Toinen on Pelimannikuvia, joka ilmeisesti tulee Ylistaron Kriikun myllyyn. Molemmat näyttelyt jatkuvat koko kesän.

– Olen lehtikuvaaja ammatiltani ja tarkoituksena on kiertää kesän musiikkitapahtumia musiikkitoimittajana. Ainakin Kaustisella tulen olemaan toimittajana, Ilmajoen musiikkijuhlilla ehkä kuvaajana. Provinssirock on vielä auki. Sitten on muutamia keikkoja kesän aikana: joku tanssikeikka, jazz-keikka… Yöauringon maa ­festivaaleille Lappiin pitäisi lähteä. Siellä pitäisi vissiin soittaa ja laulaa.

– Sitten kun on pari viikon jaksoa, kun ei ole mitään sovittu, niin toteutan sellaista jokavuotista hommaa, että lähden myötätuuleen pyöräilemään. Ajan niin kauan kuin on aikaa, niin pitkään kuin maata riittää, ja tulen junalla takaisin. Ei tartte tietää mistä päin tuulee, mä menen aina myötätuuleen.

– Kun tulee maan raja tai muu raja vastaan, ajan lähimmälle rautatieasemalle, hyppään junaan ja juna tuo mut tänne Seinäjoelle, joka on risteysasema. Pääsen joka kautta tänne Seinäjoelle! Kymmenkunta vuotta olen tehnyt tätä, ja tämä on kesän suositeltavin urheilumuoto ja lomanviettomuoto.

– Loppukesällä on joitakin keikkoja; seniorifestivaaleilla olen jossain tuttujuttu- leikissä pianistina. Joku trubaduurikeikka on tiedossa, Partasen Matin kanssa esiinnytään, Korhosen Junnun kanssa on muutamia keikkoja, laulelmahommelia. Levyprojekteja olen tekemässä myös, pariakin projektia päällekkäin. En itse ole esittäjänä niissä, vaan lauluntekijänä. Naantalissa Muumimaassa on jo kymmenettä vuotta Markku Anttilan ja mun musiikkiin perustuva show, sinne on kirjoitettu aina uudet jutut. Siitä projektista pukkaa justiin levyäkin pihalle.

– Kesä on yleensä hyvin kiireistä aikaa; olen hyvin tyytyväinen jos saan sen myötätuulipyöräilyn tehtyä kunnialla.

ESA ELORANTA nauttii kesästä etenkin Oulussa

– Kesä tulee olemaan vähän samanlainen kuin joka kesä: keikkoja tehdään. Olen Kultakurkut-systeemissä mukana ja kesätapahtumia tehdään pitkin kesää ympäri maata, pientä festaria ja semmosta. Valkeakosken työväentapahtuma, Kiuruveden Vihreät niityt; Karjalohjalla on uusi Karjalohja Roots -festivaali. Tampereella Hämeensilta-ohjelmaa, Alahärmässä Tractor Pulling…

– Mulla on oma trio, jolla teen pienimuotoisempia keikkoja, ohjelmistossa CCR, Springsteeniä, J. Karjalaista ja muuta. Joka kesä tulee yhdet tai kahdet häät: sen aina tietää, että keväällä rupee puhelin soimaan. Niitä on hyvä tehdä triolla.

– Juhannuksena on sellainen keikka, että täytyy käydä hyvän ystävän mökillä Mäntässä. Se keikka on joka juhannus.

– Meidän perheohjelmistoon kuuluu ehdottomasti aina käynti Oulussa heinäkuussa, sinne mennään ainakin viikoksi, koska Oulu on valtavan hieno kesäkaupunki. Heinäkuussa siellä tapahtuu: arkipäivänäkin voi mennä ulos ja aina on jotain actionia jossakin. Mun vaimo on syntyperäinen helsinkiläinen ja hän on aivan ihastunut Ouluun ­ koska on käynyt siellä ainoastaan heinäkuussa! Se ei ole kokenut näitä tammikuun kamalia pakkasia.

– Tykkään keikkailla kesällä niin paljon kuin mahdollista. Se on puolet leppoisampaa kuin tammikuun pakkasilla. Ihmisiä on enemmän liikenteessäkin; tammikuussa on ihan kauheeta tehdä keikkaa, kun ei kukaan jaksa uuden vuoden jälkeen mihinkään mennä. Kestää kauan ennen kuin ihmiset syttyy kevätmeininkiin.

-Tärkeintä mulle ja perheelle on olla kesällä Suomessa. Ei ole haluakaan lähteä ulkomaille. Talvella sitten mennään viikoksi jonnekin. Suomen kesä on niin hieno ja lyhyt, että se on vietettävä täällä.

PIA PERKIöN kesä on urbaani

– Isompia juttuja mulla on isäni 85- vuotispäivät kesäkuussa. Se on sikäli spesiaali asia, että olen saanut isäni takaisin 34 vuoden jälkeen, eli en ole hänen juhliansa saanut viettää niin pitkään aikaan. Äitini 81-vuotissynttärit ovat myös ihan kohta ja niitä minun täytyy vähän hoitaa. Sitten meitä on 3 eukkoa jotka silloin tällöin tavataan, mennään yhden mökille ja räpätetään siellä pari-kolme päivää. Se on ihanaa.

– Juhannuksena menen mieheni kanssa käymään Tukholmassa ­ se on meidän etelänloma. Me ei olla mitään etelänkävijoitä; joko hyvä metropolikohde jossain tai sitten maksetaan itsemme kipeiksi, matkustetaan kunnon hytissä ja vietetään päivä niin kuin ei oltaisi köyhiä ja kipeitä. Pari kolme kertaa vuodessa tehdään se.

– Töitä teen koko kesän, kirjoitustöitä, lauluja tietysti aika lailla. Kaskisen Anna-Marin kanssa mennään viikoksi vetämään kirjoittajatyöpajaa heinä- elokuun taitteessa nuorten taidekesään Ryttylään.

– Muuta tarkempaa ei sitten olekaan. Osaan nautiskella elämästä aina kun on mahdollista. Meillä ei ole mitään mökkiä eikä venettä; ollaan kauheen urbaaneja ja tykätään Helsingistä kesäkaupunkina. Täällä on kiva tavata ystäviä, mennä kahville ja istua iltaa, nauttia vähän viiniä ja semmosta. Vanhempia pitää tietysti hoitaa; kumpikaan ei asu Helsingissä ja asuvat vielä eri osoitteissa. Se kuuluu tähän ikään että höösää niiden kanssa.

Teksti: Juha Kaarsalo

piirros: Rauli Nordberg

kuvat: Martti Heikkilä