EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Kaikki hallinnassa?

Tekijä: Mysteerio

Kaikki hallinnassa?

Julkaistu

Teoston vuosikokous tuli ja meni. Tilitys- ja jakosääntötoimikunnan valmistelemat asiat päätyivät Teoston johtokunnan ratkaistaviksi, ja sen kokoukselle tuoma esitys kansallisista varoista, partituurimusiikin tuesta, apurahoista sekä mahdollisista tulevista palkinnoista muodostui liian monille kokousväestä melkoiseksi munkkilatinaksi. Olisi varmasti enemmän kuin paikallaan selvittää joskus meille tekijöille yhdistyksemme toimintakoukeroita. Ja ajan kanssa. Tiesikö esimerkiksi jokainen kokouksen osanottaja, mistä loppujen lopuksi äänestettiin ja miksi? Kokouksen puheenjohtajalla Kim Kuusella oli aika ajoin nuijan varressa tiukat paikat. Kuusi kuitenkin hoiteli postinsa hyvin. Mielestäni sekä salissa että puheenjohtajan pöydän takana oltiin ”aina oikeassa”.

Teosto on kohdannut uusia haasteita, ja tulee olemaan jatkossakin niiden edessä. Tuo paljon puhuttu julkinen mielipide on onnistunut muutaman kerran tölväisemään Teostoa, ja mediakin on sortunut pesemään pyykkiä lukematta tarkkaan kulloisenkin pesuerän ohjeita. Valkopyykki ja väriä päästävät kirjavat on sullottu samaan myllyyn. Lopputulos luonnollisesti kuin entisellä puuron ja vellin sotkijalla. Siis sekaisin. Työsuhdetekijänoikeus, taksien vuosittainen korvausasia. Tässä pari esimerkkiä asoista, joissa kuullun tai luetun ymmärtäminen on takkuillut.

Yllättäen Teoston viestintäjohtaja poistui takavasemmalle. Kalle Jämsenin ero huomioitiin julkisuudessa korrektin tiedotteen sanakääntein. Muuten aiheen tiimoilta on vallinnut yllättävän hienoinen hiljaisuus. Hyvä niin? Kiitos Kallelle, onnea seuraajalle!

Tätä lukiessa alkaa Heikkilän Martin sapattivapaan kampapiikit olla vähissä. Ja Nissilän Pekan toiminnanjohtajuus tähyää codaan johtavaa pomppamerkkiä. Kiitokset Pekalla hyvästä yhteistyöstä, ja tervetuloa Martti taas kehiin mukaan. Paatti ei ole karahtanut karille, vaikka se on ollutkin miltei vuoden päivät tuoreen puheenjohtajan ja vs. toiminnanjohtajan käsissä. Asiaan on selkeä syy: eihän ELVIS ry nyt pelkästään ole ollut kahden keltanokan luotsattavana, sillä istuvassa johtokunnassa on sekä vanhaa kokemusta että tuoretta taitoa. Ja jos oikein tiukkaa olisi tullut, niin onhan meillä toimistossa tuo ”järjestömme alati pyyteetön äititeresa”, auttava ja pettämätön Sari!

Valtakunta kävi vaalit, sai uuden eduskunnan ja sääntöjen mukaisesti kootun uuden hallituksen. Keskustapuolueen oppositiovuodet vaihtuivat pääministerin postiin ja hallitusvastuuseen. Uuden hallituspohjan myötä Suomi sai myös roiman joukon uusia ministereitä. Allekirjoittanutta kiinnosti monestakin syystä erittäin paljon kenelle lankeaa kulttuuriministerin salkku. Melko varhaisessa vaiheessa vaistosin sen keskustalaisten postiksi, ja myös sen, että Tanja Karpelan äänivyöryä ei voine hallitusratkaisussa ohittaa. Eikä ole syytäkään. Uusi ministeri tapasi taiteen keskustoimikunnan. Vanhana, monissa leikeissä mukana puuhailleena muusikkona en oitis lankea naiskauneuteen. En ainakaan työ- ja asiayhteyksissä. Mutta uusi ministeri yllätti: hän oli lukenut kotiläksynsä, ja vaikutti asioista kiinnostuneelta, kommentoiden esimerkiksi varsin positiivisesti TAO-toimikunnan mietintöä. Loistavaa. Toivottavasti en sokaistunut. Toivottavasti minulle jäi oikea kuva.

JANI UHLENIUS

Bändijätkä henkeen ja vereen

Julkaistu

 Rapatessa roiskuu ja väliin mahtuu niin ala- kuin ylämäkiäkin. Garbon pitkä telakkavaihe on nyt kuitenkin vihdoin ohi, ja yhtye on parhaillaan studiossa valmistelemassa uutta albumia. ”Mun elämä ei ole mun elämää, jos mä en tee biisejä”, sanoo Esa.

Mistä sait kipinän musiikkiin?

– Olen sitä ikäpolvea, johon Hurriganes teki lähtemättömän vaikutuksen. Elämäni ensimmäinen rock-konserttikokemus oli Hurriganesin keikka Oulussa Pohjankartanon Salissa ja ”Roadrunner” räjäytti tajunnan heti. Oli vuosi 1975 ja mä olin kaksitoistavuotias. Hurriganes-herätyksen aikoihin aloin soittaa isäni vanhaa akustista kitaraa, ja heti kun osasin muutamat soinnut, aloin tehdä omia biisejä. Tietysti soitin jotain Bob Dylania kitaralla niin kuin muutkin kaverit, mutta alusta asti oli selvää se, että mä haluan tehdä itse musiikkia. Kaikki muu on mulle ollut elämässä toissijaista paitsi musiikki. Olen aina ollut bändityyppi, ja tärkeimpiä ihmisiä urallani ovat olleetkin Garbon jätkät.

Minkä levy-yhtiön kanssa teit ensimmäisen diilisi?

– Antti Porkalla oli Oulussa Mirror Records niminen levy-yhtiö. Hänelle tein kokonaisen albumin omalla nimelläni vuonna 1982. Antti julkaisi yhden singlen ja se soi hyvin mm. Rockradiossa. LP tehtiin valmiiksi, mutta Antilta loppuivat rahat ja usko, ja se oli aika kova paikka. Hommat jumittuivat moneksi vuodeksi.

Miten Garbo sai alkunsa?

– Se aika oli aikamoista kärvistelyä, ennen kuin bändi perustettiin syksyllä 1985. Ehdin aloittaa jopa puuseppäkoulun, mutta se jäi kesken, kun Garbo sai levytyssopimuksen Matti & Teppo Ruohosen yhtiön kanssa vuonna 1986. Meidät otettiin heidän talliinsa siksi, koska ”Poika julman maan”-kappale kuulosti niin paljon Springsteeniltä ja silloin Springsteen möi kovasti. Jälkikäteen kuulinkin, että he olivat etsineet Suomen Springsteeniä, joten meidän demo kolahti kuin tilauksesta. Ensimmäinen LP ”Julma maa” sai hyvän vastaanoton ja sitä myytiinkin mukavasti. M&T:lle tehtiin kaksi levyä. Kun niiden into rockpuoleen hiipui, siirryin jotenkin luonnollista kautta Atte Blomille ja Megamanialla olen ollut siitä lähtien. Kolmas LP ”Pitkä tie” ilmestyi keväällä 1989, mutta Garbo hajosi ensimmäisen kerran pian sen jälkeen.

Mistä tulee nimi Garbo?

– Nimi oikeastaan keksittiin ihan ”vahingossa”. Kaupungilla kävellessäni näin R-kioskilla lööpin ”Greta Garbo 85 vuotta” ja katsoin sitä kirjoitettuna. Garbo näytti mun mielestä hyvältä ja muutenkin siihen aikaan oli kaikki viisikirjaimiset bändin nimet suosittuja; Dingo ja Mamba etc.

Miten päädyit soolouralle?

– Garbo hajosi traagisesti parhaan ystäväni kitaristi/tuottajan Nixu Nikulan kuolemaan lokakuussa 1995. Se tuntui todella pahalta. Nixun poismenon jälkeen otettiin tuuraaja Garbon sovituille keikoille, mutta soittaminen ei enää tuntunut samalta. Lisäksi välimatka alkoi tuntua raskaalta, kun bändin muut pojat asuivat Oulussa ja mä asuin jo Helsingissä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä soolouralle.

Olihan mulla 1990-luvun alussa sellainenkin bändi kuin Esa Eloranta ja Ihmeidentekijät, joiden kanssa teimme yhden levyn. Mutta siinä kävi ihan samalla tavalla kuin mun soolouralle, jostain syystä kumpikaan ei ottanut tulta. Garbo on leimallisesti rockbändi, ja mä kuitenkin tunnen olevani rockari. Heti kun mä alan tekemään soolobiisejä homma lipsuu semmoiselle singer/songwritertasolle ja akustisempaan suuntaan.

En ole koskaan nauttinut soolourasta samalla tavalla kuin bänditoiminnasta. Bändeissä on joku voima. Ja mun uralla parhaiten menestyneet biisit on Garbon biisejä, ja omat biisit on jääneet ihan marginaaliin.

Meillä oli vielä toinen aika hyvä kausi Garbon kanssa vuosina 1993-1995. Biisit ”Pysäkki”, ”Ikuisesti sun”, ”Lady Huhtikuu”, ”Rihkamaa” sekä ”Viiniä ja ruusuja” soivat paljon radiossa. Garbo taitaa olla sellainen ikuisuusprojekti, ja nyt kun pojat ottivat taas viime talvena yhteyttä, olin heti valmis, taas ollaan yhdessä tekemässä uutta levyä.

Garbon toisella albumilla on coverbiisi ”Enkeli” ­ miten se päätyi levylle?

– Levy-yhtiö kuunteli demoa kakkoslevylle ja sieltä tuli tää perinteinen kommentti: ”singlebiisi puuttuu”. Me keksittiin J. Geils bändin Centerfold-kappale, jota kuunneltiin aina keikkabussissa. Siihen aikaan oli vielä helppo saada oikeudet. Mun piti alun perin tehdä siihen teksti, mutta heittäydyin saamattomaksi, ja kitaristi Niemelän Tomppa teki siihen biisiin sitten tekstin. Muuten kaikki Garbon tekstit on mun tekemiä.

Muistuuko mieleen jokin hauska keikkakämmellys?

– Yhdellä Mietaan keikalla järkkärit oli aika tiukkapipoisia. Koska meillä oli useampia keikkoja alla, meillä oli semmoisia viinipullon jämiä, jotka me sitten juotiin ennen keikkaa. Meillä oli kuitenkin tiukka työmoraali; esim. kaksi tuoppia tai kolme pulloa kaljaa saa enintään juoda ennen keikkaa. Tämä oli yhteinen päätös. Takahuoneeseen jäi tietty tyhjiä pulloja, ja se näytti siltä, että nyt nää jätkät on dokanneet oikein kunnolla.

Kun tulimme lavalta takaisin takahuoneeseen järkkärit olivat siellä kädet puuskassa; ”me emme suostu maksamaan teille esiintymispalkkiota koska te olette humalassa ja rikotte sopimuksia”. Silloin mulla pimahti käämit ihan täysin, aloin inttää vastaan ja selitin miten asiat oikeasti ovat, mutta eivät ne uskoneet mua. Ja sitten mä sanoin: ”nyt kutsutaan poliisit paikalle ja puhalletaan”. Tanssilavan ulkopuolella notkunut poliisi kutsuttiin paikalle, ja jokainen meistä puhalsi eikä kellään ollut enempää veressä kuin 0,5 promillea, mikä on vielä ihan autolla-ajokunto. Poliisi sanoi sitten järkkäreille, että ”eiköhän anneta tämän asian olla”. Järkkärit eivät edes pyytäneet anteeksi, vaan murahtelivat: ”no, olkoon sitten”.

KOORDINAATIT

Mitkä ovat mielestäsi urasi käännekohdat?

– Garbo avasi pelin täysin, pääsin bisnekseen kunnolla mukaan. Mutta olihan niitä vaikeitakin jaksoja. Jotkut bändit jatkavat kuin koneet, vaikkei kiertäminen ja musan tekeminen enää tunnu miltään ­ levy on pakko tehdä kerran vuodessa, vaikka ilman minkäänlaista henkeä tai intoa. Garbolla on ollut aina periaatteena, että niin ei tehdä. Jos hommat tympii, niin mennään vähäksi aikaa telakalle. Musiikki on niin tärkeä asia mulle, että sitä ei saisi tehdä ”vasemmalla kädellä”. Olen aina yrittänyt tehdä musiikkia niin hyvin kuin ikinä pystyn.

Garbon ”10 vuotta – parhaat” -levyn suosikkibiisi?

– ”Jäit” on onnistunut. Sillä levyllä Esa Kaartamo on ollut tuottajana, ja se on laulunakin erityisen hyvin onnistunut. Loppupeleissä mulle kolisee eniten nuo melankoliset jutut. Sydäntä riipovia lauluja mä kotonakin pikkutunteina kuuntelen. Garbon poikien kanssa just puhuttiin, että uudelle levylle täytyy tulla tarpeeksi myös alkuiltarokkia; sitä musaa, mitä kuunnellaan kun lähdetään baariin. Yksi syy, miksi olen tykännyt jenkkiartisteista, esim. countrysta ja countryrockista, on se että niissä levyissä nopeat ja hitaat biisit on aina hyvässä balanssissa. Miksi pitäisi tehdä vain rankkaa musiikkia esimerkiksi?

Millainen oli tyypillinen Garbo-fani?

– Heti kun oli ensimmäinen juttu Suosikissa, kirjeitä alkoi tulla. Saimme noin kuusikymmentä kirjettä viikossa teinitytöiltä. Olin yllättynyt siitä, että olimme niin leimallisesti teinibändi ne pari ekaa vuotta, mutta jälkikäteen kun sen ajan biisejä kuuntelee, sen ymmärtää ihan hyvin, onhan ne biisit aika naiveja. ”Poika julman maan” oli taas teinipoikien biisi, mutta pojat eivät välittäneet mistään muusta. Jos menimme keikalle esimerkiksi Mietaalle, lavan edusta oli täynnä tyttöjä, mutta kun ”Poika julman maan” alkoi soida, pojat tuli sieltä takaa nyrkit pystyssä että ”jee”. Sama juttu tapahtui aika monissa paikoissa.

Keiden musiikkia ihailet?

– Olen rajoittunut; kuuntelen joko rockmusiikkia tai singer/songwritereita, mikään jazz tai klassinen ei putoa ollenkaan. Puhumattakaan instrumentaalimusiikista, joka on mulle aikamoinen kompastuskivi. Olen niin tottunut siihen, että biiseissä on teksti ja laulu, vahva emootio on mulle tärkeämpi kuin soundit.

Olen aina ihaillut bändejä ja vaikka esimerkiksi Bruce Springsteen on suuri johtohahmo, ihailen hänen bändiään, jolla on oma soundi. Toinen on Tom Petty & the Heartbreakers. Singer/songwritereista ihailen tietenkin Bob Dylania ja muista jenkkilauluntekijöistä tulee mieleen Steve Earl ja Steve Forbert. Ryan Adamsilla oli älyttömän hyvä keikka Savoy-teatterissa, jossa hän esiintyi yksin akustisen kitaransa kanssa. Naismuusikoista heti ensimmäiseksi tulee mieleen Kate Bush ja Sheryl Crow. Ja Ricki Lee Jones. Muuten en olisi ikinä mennyt Porin Jazzeihin, mutta kun kuulin Jonesin tulevan sinne, oli pakko mennä.

PITÄÄ TEHDÄ

Oletko koskaan tehnyt musiikkia yhteistyössä naisen kanssa?

– Aika vähäistä on ollut. Yhden duettobiisin olen laulanut ex-avovaimoni Kirsi Hörmanin kanssa. Jimi Sumen oli tuottamassa meidän levyä, ja halusin yhteen duettobiisiin naisäänen, ja Jimi sitten ehdotti tätä Kirsiä, ja parin kuukauden päästä Kirsi oli jo raskaana. Meidän tytär on nyt 16-vuotias.

Oletko tehnyt biisejä myös muille?

– Jari Sillanpäälle olen tehnyt yhden tekstin, Dannyn levyllä on ollut yksi. Biisejä olen tehnyt lisäksi Aki Louhelalle, Pinja Hanskille ja Pablolle.

Maistuuko keikkailu yhä?

– Viimeisen parin vuoden aikana on ollut erityisen hauskaa se, että on ollut kolme eri systeemiä, missä voi soittaa ja laulaa. Pablon ja mun duokeikat, omat soolokeikat, ja sitten vielä roots-iskelmäbändi Kultakurkut, johon kuuluvat Eero Raittinen, Harri Marstio, Pablo ja mä. Meiltä tuli greatest hits-tyyppinen levykin viime vuoden alussa. Kierrettiin viime vuonna tosi paljon, ja nyt just tulin Lapista Kultakurkkujen kiertueelta. Siinä on hienoa olla mukana.

Teen yhteensä noin 100 keikkaa vuodessa ja se pitää mut leivässä. Viime vuosina mun tulot ovat jakautuneet niin, että puolet tulee keikkailuista ja puolet Teostosta. Ja se on ihan päivän selvää, että pelkällä keikkailulla en pystyisi elämään. Teostotulot ovat elintärkeät.

Milloin tulee seuraava albumi?

– Garbon kanssa ollaan jo studiossa. Päätettiin tällä kertaa bändin jätkien kanssa olla kuuntelematta levy-yhtiöiden mielipiteitä eli tehdään albumi täysin valmiiksi, ja sitten myöhemmin koetetaan saada levylle masterdiili. Edelille sitä tarjotaan ensin, mutta jos ei kelpaa, sitä tarjotaan jonnekin muualle. Luulisin, että albumi on kesällä valmis, mutta mitään varmaa julkaisupäivää en voi sanoa. Jos hyvin käy, syksyllä se saattaa tulla ulos. Meillä on aika isot odotukset siitä, ja keikkamyyjällä myös. Viime aikoina vanhemmat keski-ikäiset ihmiset ovat tulleet taas kysymään ”no milloin se Garbo taas tulee?”. Tuntuu siltä, että ihmiset taas odottaa Garboa.

Minkä neuvon antaisit nuorille alalle tuleville musiikintekijöille?

– Kannattaa opetella soittamaan, niin että pystyy tekemään biisejä jollain luonnollisella instrumentilla, ja esittämään ne luomutyyliin laulamalla ja säestämällä. En ole mitenkään koneiden käyttöä vastustava ihminen, mutta kyllähän niillä on helpotettu musiikin tekoa aika lailla. Omia biisejä kannattaa tehdä, millään cover-biiseillä ei voi kestävää uraa rakentaa. Bisnesihmisten kanssa pitää olla varovainen, ja kannattaa tarkkaan miettiä mitä haluaa tehdä, ennen kuin menee levyttämään mitään.

Mitä odotat tulevaisuudelta?

– Ura on ollut niin marginaalista ja aika hyvin mulla on jalat maassa. En usko, enkä edes toivokaan mitään hirveätä megasukseeta. Hartain toiveeni on se, että saisin vaan ylipäätään tehdä musiikkia, eikä mun tarvitsisi mennä tehtaaseen töihin. Sitäkin mä kokeilin 90-luvun alussa, olin varastomiehenä puoli vuotta, enkä saanut yhtään ainutta biisiä tehtyä sinä aikana. Raskas ruumiillinen työ jotenkin syö ihmisestä sen luovan energian. Mun elämä ei ole mun elämää, jos mä en tee biisejä.

Tarvitaan haaveita, tietoa ja arkista työtä

Julkaistu

Kirkkoherra soitti aamukymmeneltä ja kutsui iltapäiväksi kylään, vaimonsa syntymäpäiville: 

– ”Ja kyllähän sinä, Petter, jonkun sävellyksen juhliimme sitten kirjoitat?” 

– ”Juu juu, tietenkin” vastasi Petter, ja alkoi selailla runokirjaa.

Tie musiikkiin avautui Petter Ohlsille jo lapsena. Äiti valmistui ”viittä vaille” musiikinopettajaksi, antoi pianotunteja ja toimi säestäjänä, isä oli laulanut polyteekkarikuorossa.

– ”Isä lauloi usein äidin säestyksellä”, Petter sanoo. – ”Muistan erityisesti [Robert] Schumannin liedin Die beiden Grenadiere, josta mieleeni jäi erityisesti voimallinen huudahdus: blitzen! Me lapset nimitimmekin sitä blitsenblitsen -lauluksi.

– ”Meillä kotona kokoontui trio, jossa äitini soitti pianoa, tehtaan myyntikonttorin esimies viulua, ja Jämsän kirkkoherra selloa. Me lapset saimme iltaisin kuunnella heidän soittoaan oven raossa yöpuvut päällä ennen nukkumaan menoa”.

Petterin äidinäitikin oli pianisti, Ilmari Hannikaisen opiskelutoveri, jonka huippuhetkiin kuului esiintyminen Leevi Madetojan johtaman Helsingin Filharmonisen Orkesterin solistina.

”Soitin isoäidin kanssa nelikätisesti”, Petter muistelee. – ”Näitä hetkiä ja isoäidin musiikkitäyteistä elämäntapaa minun onkin kiittäminen musiikkialalle ryhtymisestäni”.

Brahms vai Ohls?

Petter Ohls, 54, musiikin ammattilainen – opettaja, säveltäjä, sanoittaja – asuu ja työskentelee Jämsänjokilaaksossa, kotiseudullaan.

– ”Paperiteollisuus kuului lapsuuteeni. Kuljin paperipolkuja pitkin Myllykoskelta Valkeakoskelle, Jämsänkoskelle, ja lopulta syksyllä 1952 Jämsän Kaipolaan. Siellä kiehtova luonto tarjosi pikkupojalle loputtomasti virikkeitä seikkailuun. Rakkauteni luontoon juontaa juurensa sieltä, ´villistä` elämästä lapsuuteni metsiköissä”.

Jo varhain Petter kirjoitteli myös omia pieniä pianokappaleita. Isoäiti, joka toimi pianonsoiton opettajana Viipurin Musiikkiopistossa Lahdessa, antoi Petterin tietämättä yhden niistä oppilaalleen läksyksi. Ja niin musiikkiopiston kevätnäytteissä kuultiin Petterin säveltämä Kehtolaulu.

– ”Kaikkein eniten minua vaivasi tilaisuutta varten ostettu valkoinen paita, joka mielestäni pullisteli liikaa housunkauluksista. Nousin nolona – paidan takia – kumartamaan, kun minut mainittiin säveltäjänä. Olin 9-vuotias”.

Musiikki pysyi varttuvan Petterin elämässä.

– ”Tutkiskelin sointuja ja kirjoittelin kappaleita pianolle. Valmistauduin kuitenkin pyrkimään maatalousalalle, luontoa kun rakastin. Isoäitini kehotuksesta kävin kuitenkin myös musiikkioppilaitosten pääsykokeissa. Pääsin Helsingin Kansankonservatorioon, jonka pianokokeessa soitin oman sävellykseni. Minua imarteli, kun kuulin raatilaisten kuiskuttelevan takanani: Jaa-a, onkohan tuo Brahmsia vai? Sinne jäi maatalous-metsätieteellinen suunta. Aloitin myös musiikkitieteen opinnot Helsingin Yliopistossa. Kului pari vuotta, ja pääsin Sibelius-Akatemiaan”.

Pikasäveltäjä

Lastenlaulut tulivat Petterin työpöydälle jo opiskeluaikana, ”koska rahapula oli kova ja opiskelijan vatsa vain oheni”.

– ”Tein oikein tekemällä jokaisesta ´suomalaisesta` aakkosesta kolme laulua, ja muista yhden. Näihin lauluihin siirsin lapsuuteni onnellisia kokemuksia. Laulupinon kanssa marssin ensin WSOY:lle, sitten Fazerille, missä lauluistani oltiin kiinnostuneita. Siitä alkoi kasvaa tuore oksa hentoon säveltäjänpuuhuni”.

– ”Pikaisin tilaukseni tuli WSOY:n tehdessä oppikirjasarjaa. Projektin vetäjä, maisteri Liisa Aroheimo-Marvia soitti ja voivotteli avauslaulun puutetta. Luomisvoimaa uhkuen vastasin: Soita kotvan kuluttua takaisin, niin laulan sinulle sen avauslaulun! Sitten vain tekemään, ja syntyihän se. Lähes yhtä pikainen työ oli se, kun kotikylämme kirkkoherra soitti aamukymmeneltä, kutsui iltapäivällä vietettäviin vaimonsa 40-vuotisjuhliin ja jatkoi: Ja kyllähän sinä, Petter, jonkun sävellyksen juhliimme sitten kirjoitat. Juu juu tietenkin, vastasin. Löysin Helvi Hämäläisen kauniin runon Sadesäällä. Sävellys valmistui ajoissa, ja päivänsankarikin mieltyi siihen.

Myös hautajaiset ja häät pistävät kynän savuamaan, koska säveltämiseen on yleensä aikaa vain viikko”.

Tiedon tietä taitoon

– ”Nuorempana kuvittelin monien muiden lailla, että säveltäminen on olotila, jossa musiikkia vain ´tulee` jostain ja jonkin voimalla”, Petter Ohls sanoo. – ”Uskoin luomistapahtuman olevan jotain joseph-haydn -tyyliä: istutaan juhlavaatteet yllä odottamassa in spirata -tilaa. Nyt tiedän, että on olemassa paljon tärkeämpi tila, ex spirata, joka saa voimansa tietämisestä, kokemuksesta ja kaikesta opitusta.

Mieleeni tulee Albert Edelfeltin Pariisin vuosien loputtomat taidegalleriakäynnit, jolloin hän tutki ja pani mieleensä maalaustaiteen mestareiden tekniikan. Säveltaiteilijankin on tutkittava, kokeiltava ja sovellettava omia ideoitaan jo sävellettyjen mestariteosten avulla.

– Olen huomannut, että tiedon ja osaamisen lisääntyessä pystyy käsittelemään vaikka kokonaisen oopperan taideteoksena, pystyy arvioimaan ja parantelemaan sitä oman makunsa mukaan. Tutkimustyö kantaa sitten hedelmää omassa tuotannossa, missä viljely on tietysti mahdollista kaikilla tavoilla, joko tiukan linjan arvottomalla apinoinnilla tai tuttuja tyylejä sivuamalla ja vihdoin omien ideoiden neronleimauksellisella henkiinherättämisellä. Yliromanttinen säveltäjäkuva ei vastaa todellista sävellystyötä. Suuret teokset ovat kehittyneet useiden mestareiden ja monien vuosisatojen kautta.

– Tietysti säveltäjällä saa ja pitääkin olla haaveita. Arkisen työn ohessa alitajunta työstää jatkuvasti ´SITÄ messua, SITÄ sinfoniaa tai konserttoa`. Ajan löytyminen sävellystyöhön on erilaista eri elämänvaiheissa. Joku työstää jo aivan nuorena itsensä tyhjiin, toisen on kypsyttävä hitaasti tietopainotteisten vaikutteiden ympäröimänä. Koen kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään, ja uskallan edelleen ruokkia musiikillisia haaveitani, realistisesti eläen ja huomiseen kurkottaen”.

Säveltaidetta laajalle

 

Valmistuttuaan Sibelius-Akatemiasta 1974 Petter Ohls lähti ”mahdollisimman kauas Helsingistä eli Kainuun Kuhmoon”, ja laati siellä rehtori Marjatta Raution kanssa kansalaisopistolle musiikkipitoisen opetuspaketin.

– ”Viihdyin Kuhmossa, mutta palasin kuitenkin juurilleni jo vuoden kuluttua. Työskentelin Jämsänkosken yläasteella, lukiossa ja työväenopiston taideaineiden opettajana, kunnes päädyin yksityisopettajaksi. Opetin viulunsoittoa Suzuki-metodilla, työväenopistossa opetin pianon-, kitaran- ja kanteleensoittoa”.

Petter toimii myös vakinaisena kanttorin sijaisena Jämsänkosken seurakunnassa, joten tuntuma liturgiaan ja kirkollisiin toimituksiin säilyy.

– ”Hautajaistenkin järjestämisessä asiantuntijan apu on paikallaan, kun halutaan saada siunaustilaisuudesta kaunis ja tasapainoinen”, hän toteaa.

Hän johtaa Suomen vanhinta maaseutusekakuoroa, Koskenpään Sekakuoroa, joka äskettäin täytti 111 vuotta, samoin jämsäläistä mieskuoroa Jokilaakson Laulajat, sekä Petäjäveden Viihdekuoroa.

– ”Päätyöni on musiikin yksityisopetus”, Petter Ohls korostaa. – ”Vien säveltaidetta syrjäkylille ja -seuduille, mistä ei helposti päästä asutuskeskusten musiikkioppilaitoksiin. Se työ on kiehtovaa, haastavaa ja hyvin palkitsevaa. Kun opettaa oppilaita, joita ei ole valikoitu minkään sihdin läpi, joutuu jatkuvasti räätälöimään metodeja ja miettimään ohjelmistovalintoja. Ja koska opetus tapahtuu yleensä oppilaan kotona, työhön osallistuu koko perhe”.

Myös nuottimateriaalin hankinta, avustaminen soittimien ostossa, musiikkileirineuvonta ja valmistaminen oppilaitoksien musiikkitesteihin kuuluvat opetukseen.

– ”Olen prepannut oppilaitani muun muassa Sibelius-Akatemiaan ja opettajanvalmistuslaitoksiin”, hän sanoo. – ”Eniten nautin kuitenkin siitä, kun opetukseni hedelmät näkyvät kirkkaissa lapsensilmissä ja onnellisissa vanhemmissa”.

Päämäärä pitää olla

– ”Toistan usein, että kaikki lapset ovat musikaalisia. Kaikki, vaikka joillakin on muita helpompaa päästä musiikin maailmaan. Jokainen voi kuitenkin edistyä niin pitkälle, että nauttii soittamisestaan tai lauluäänestään ja tuottaa sen kautta iloa muillekin. Tässä lieneekin eräs yksityisopetuksen päämäärä: kasvattaa ihmistä musiikin rakastajaksi. Moni pääsykokeissa rannalle jäänyt oppilas on voinut kehittää orastavaa musikaalisuuttaan juuri yksityisopetuksen avulla”.

Petter korostaa vastuullisuutta. – ”Opetuksella pitää olla päämäärä, esimerkiksi tietyn pianokoulun läpikäyminen, vapaan säestyksen oppiminen tai jazz-sointujen käytön omaksuminen. Monet oppilaani ovat ohjauksessani suorittaneet myös musiikkiopistojen teoriatutkinnon. Yksityisopetus voi tarjota samanlaista oppimista kuin suurempi laitos. Opettajana liikkumavarani on laajempikin kuin tarkkojen opetussuunnitelmien alaisissa laitoksissa”.

Petter Ohls on nähnyt myös koulujen musiikin- ja taideopetuksen nurjat puolet. – ”Tehokkuus on päivän sana, valitettavasti. Inhimillinen välittäminen ja rakkaus, tuo kaikkein tärkein voimamme, väistyy nöyrästi, kun rahan valta öykkärimäisesti tunkee eturiviin.

Jokaiselle tulisi antaa mahdollisuus taiteen kokemiseen. Ihmettelen toimenpiteitä, joilla taiteen oppimista tai harrastusta vaikeutetaan, jopa estetään. Kirjat, nuo tiedonhankinnan ihanat hedelmät, ovat kohta niin kalliita, että kukaan ei edes kurkota niitä kohti. Koulujen taideaineiden tuntimääriä on supistettu, ja näin vaikeutettu oppilaitten henkistä kasvamista tasapainoisiksi ihmisiksi. Tästä maksetaan vielä kova hinta”.

 

Miehen iässä laulujen teossa

Julkaistu

– Toivoisin kuitenkin 60-luvulta perintönä sen tyylistä lähestymistä
tähän päivään, että vaikka laulaja saattoi olla hirvittävänkin näköinen,
saattoi hän silti vuolla kultaa musiikillaan. Miksi muualla maailmalla
on sijaa vanhoille, eli yli viisikymppisille laulajille?

Suomessa eräs suosion mittari on päästä kanteen Suosikin, näinhän kertoo eräs laulu, ja sinne päätyi kansalliseksi julkkikseksi noussut Petrikin. Prinssin kruunu viattomilla kutreillaan ja melkein aito kärpännahkaviitta harteillaan hän pelasi kuvassa shakin jaloa peliä toisen laulajan, saman tyylisiin historiallisiin vetimiin sonnustautuneen Kisun [Järnström] kanssa.

Myöhemmin, pahimman popparimenestyksen tyynnyttyä Petri-prinssistä sukeutui myös varteenotettava lauluntekijä, joka viime vuoden lopulla saavutti viidenkympin kunniakkaan rajapyykin. Muutaman vuoden hiljaisemman elon jälkeen on luvassa toimintaa, niin sävellyksessä kuin bändirintamallakin. Siksi muutama sana kanssaan, ja miksi ei muutenkin.

Lähdetään loogisesti etenemään tiedustelemalla menneisyydestä. Ei kai ollut sattuma, että brassiosasto on ollut merkittävä elementti teikäläisen musiikinteon alkamisessa, jopa ennen aikansa puhallinpitoisia trendibändejä Chicago’a ja Blood, Sweat& Tears’ia?

– Kyllä, ei ollut sattuma. Isämme soitti trumpettia, oli nuorempana aloittanut Pelastusarmeijan orkesterissa ja edennyt myös kapellimestariksi. Siihen aikaan kun hän mieli soittamaan, soittimia oli harvassa, ja bändiin meno oli yksi tapa päästä torveen käsiksi – eikä aatteessaakaan tietenkään mitään vikaa sinänsä ollut. Hän vaati aikanaan päättäväisellä kädellä myös kaksosveljekseni Heikin ja Hannun mukaan osallistumaan trumpetinsoiton uljaaseen, mutta välillä hermoja riipivään maailmaan. Kuvittele itse sateista päivää, jolloin ei voinut mennä ulos, ja sisällä soi taukoamatta vääpeli Kukkosen johtamana ”Trumpetistin vapaapäivä”.

Koko perhe osallistui myös musisointiin, äitini soitti alttotorvea ja kolmas veljeni Ari (Aku) tenoritorvea. Minullekin, nuorimmalle, luvattiin vihdoin soitin, sen nimi oli kuulemma triangeli. Toivorikkaana odotin minkälainen se mahtaisi olla – nähtyäni instrumentin olin hitusen pettynyt. Hessu ja Hande olivat muuten Kuopion musiikkiopiston ensimmäiset trumpettioppilaat. Tästä sitten seurasi, että brassit olivat mukana, kun alettiin keikkailla erilaisilla bändeillä.

Aikansa suosittu Herb Alpertin ”tijuana -meininki” piti myös torvet mukana bändissä, ja totta kai muotiin tullut soul-musiikki vaati ehdottomasti puhallinsektion. Omalla tahollaan trumpetisti Jörgen Petersen sai aikaan instrumentaalihitillään sen, että ”Särkyneiden toiveiden katu” piti keikoilla kajauttaa kerran jos neljännen, jotta maksava tanssikansa oli tyytyväinen. Veljeni saikin hauskasti kehuja ko. kappaleen tulkittuaan, tyyliin ”sinähän soitat ihan kuin se Pettersson”. Sitähän ei käynyt kiistäminen!

Millainen oli 60-luvun poppis-ilmapiiri Suomessa, ja erityisesti Kuopiossa?

– Muun muassa Seppo Immosen orkesterissa kiersin alussa maakuntaa, soitettiin tietenkin pakolliset humpat ja tangot, mutta paljon Beatlesia, Santanaa ja Rollareitakin. Ulkomaista poppista, ei niinkään kotimaista listakamaa. Aika vapaata meininkiä noin musiikillisesti, ainakin tällainen kuva jäi itselleni mieleen noista kuumista kesistä, ahtaiden pakettiautojen takaosissa vahvistin sylissä matkustaessani.

Omien biisien rustaaminen alkoi jo joskus silloin?

-Se alkoi kauhusta! Olin parikymppisenä suunnaton kauhutarinoiden kuluttaja, ja pitkät keikkamatkat kuluviat rattoisasti kauhulehtiä lukiessa.Totta kai noissa lehdissä oli ainakin 85% soopaa, mutta jos onnistuin kerran päivässä löytämään uuden hyvän jutun, niin olin tosi tyytyväinen. Ajattelin alkaa tekemään kauhulauluja – synkkiä öitä ja hyytäviä vampyyreita.

Mielessäni virisi ajatus, että miksi ei pop-musiikkiin voisi tulla sellainen laji jota myös Alice Cooper maailmalla edusti, nyt vain olisi enemmän kysymys ”kauhutarinoista”, ei veren roiskeesta stagella. ”Vauhdissa” -LP:llä [Pettersson Brassin toinen levy] on oiva esimerkki kauhulehtilaulusta. En edes muista kappaleen nimeä, joten se siitä kauhusta.

Käännösiskelmien lomaan alkoi kuitenkin ilmestyä myös omaa tuotantoa. Sitä oli muistaakseni jo enemmänkin tällä toisella Pettersson Brassin levyllä.

– Joo, olihan niitä muutamia. Piti aina yrittää löytää tekstintekijä, ja niitä oli siihen aikaan harvassa, paitsi tietenkin levy-yhtiöiden vakiotyypit. Niiltä taas lipesi helposti metritavaraa. Olen aina ollut surkea tekemään biisiä kokonaan, eli sekä sanat että melodia yhtä aikaa tai limittäin. Joskus kokeilin sellaistakin, että varastin fiilingin joltain amerikkalaiselta lauluntekijältä, eli luin ja opettelin sanat – ehto oli se, ettei saanut tuntea kyseistä melodiaa. Sävelsin sitten sen tekstin uusiksi ja lähetin suomennettavaksi. Hieman myöhemmin sanoitin ja sävelsin englanniksi, ja se taittui jo paljon paremmin.

Esimerkiksi Juice on myöhemmin kääntänyt näitä laulujani, esimerkiksi tästä yhteistyöstä kappale ”Rakkauden yöt” ansaitsisi mielestäni ehdottomasti tulla tehdyksi uusiksi. Mutta niin kuin sanoin, kun ei itse vääntänyt tekstejä, eikä se siihen aikaan ollut tapanakaan yleisemmin, niin olo oli vähän orpo. Tämä oli siis aikaa ennen suomenkielisen rockin nousua joka tapahtui 70-luvun alkuvuosien jälkeen. Silloinhan tuli Juicet ja muut käänteentekevät kirjoittajat.

Melko pian 70-luvun puolivälissä lavatanssien kiertäminen alkoi maistua puulta. Kukaan ei pätkääkään välittänyt miten bändit soitti, korkeintaan joku sympaattinen humalainen kävi pyytämässä ihan vaan vaihteeksi humppaa seuraavaksi. Levy-yhtiöni tarjosi minulle jotain käännösbiisiä, se oli se viimeinen niitti sillä kertaa. Teksti oli jotenkin että ”lihava on lämmin, muita pehmeämmin/syliini sä taivut, olet mulle ainut.” Joku lyriikan ihmelapsi oli siinä ollut antaumuksellä päivätyönsä ääressä, ja sorvannut sen varmaan ihan vilpittömin mielin.

Saitko innoitteen runojen säveltämiseen juuri tuosta tapauksesta, vai mistä? Tämän tyylinen työstöhän oli jossain vaiheessa hieman huonossa huudossa, kovasti ”taiteellisena”.

– Olin joutessani säveltänyt chileläisen Pablo Nerudan ”Tämänkin hämärän” [Pentti Saaritsan käännös], ja muutaman muunkin runobiisin. Itse juttu lähti siitä kun yksi tyttö, siis fani, lähetti minulle kirjeen jossa oli tämä teksti. Lukiessani nousi tukka pystyyn, ajattelin, että ”onpas kova tyttö kirjoittamaan”. Kirjeen lopussa hän onneksi kuitenkin mainitsi, että juttu on peräisin jonkun Nerudan ”Andien mainingit” -nimiseltä runokokoelmalta. Hankin sen kirjastosta, ja aloin hartaasti tutkimaan kyseistä opusta, ja biisejä alkoi vaan tulla.

Jussi Tegelmanin kotistudiossa teimme niistä versioita ja näin lähti ”Nuoruus”-levyn tekeminen ikään kuin varkain käyntiin. Lopputulos saatettiin toiveikkaasti Love Records’iin kuunneltavaksi, ja siellä pidettiin. Tehtiin sitten ”Tämänkin hämärän”- single [1977], ja kun siitä tuli pieni menestys, niin saatiin kehoitus kokonaisen levyn vääntöön. Ei ollut oikein mitään kuvaa siitä, mitä oltiin tekemässä kun ei oltu koskaan sellaista tehty, mutta joku haju oli, että oikeilla jäljillä ollaan.

Jossain päin katsottiin tällaista runoihin kajoamista hieman karsaasti.

– Tällaistakin oli. Suomalainen rock oli voimissaan, eikä tämä ilmeisesti ollut sitä rehellistä rokkia. Muun muassaTampereen hanut sai ilmeisesti vähän näppylöitä. Olen muuten pohtinut sitä miksi runobiisit joko erottuvat runobiiseiksi tai ei. Eipä monikaan ajattele Baddingin ”Paratiisi”-kappaletta kuunnellessaan että ”hei, tämähän on siihen ja siihen runoon …” jne. [Tekstihän oli alunperin runoilija Arja Tiaisen originaali, jota Badding hieman viilaili suuhunsa sopivaksi, jolloin se sai lopullisen asunsa. Ja hyvin on toiminut, oli sitten runoa tai iskelmää – toim.huom.].

Jonkin verran olisin joissain tapauksissa nykyistänyt vanhahtavaa runokieltä, mutten ole sittenkään tohtinut niihin ryhtyä. Kirjoitettu mikä kirjoitettu. Parhaimmillaan runoon tehty laulu on kuitenkin hieno kokonaisuus, oli alkuperä mikä hyvänsä. Lopputulos tietenkin ratkaisee.

Onko sinulla mitään erikoisempia muistoja muistoja ”Nuoruus”-levyn vaiheilta tai sen saamasta vastaanotosta? Olithan ainakin popparifaneille osa ”Maalaismaisemaa”.

– Levyhän valittiin mm. Yleisradion Vuoden Levyksi, joten kyllä selkääntaputtajia riitti ainakin silloin missä liikuinkin. Toki on yksi todella keljukin muisto. Juhlimme uutta vuotta, olikohan se 1979 tai jotain, ja eräs vanha luokkakaveri, joka ei pitänyt musiikillisesta tyylinvaihdoksestani päätyi riitelemään samaan pöytään. Aluksi kaikki meni asiallisesti mittellessämme ainoastaan sanan säilällä, mutta jossain vaiheessa kaveri sekosi ja antoi nyrkin puhua. No, Henry’s Pubissahan oli tuohon aikaan varsin rotevat portsarit, joten tämä jappe sai reippaasti porttikieltoa, ainakin kevääseen saakka.

Porttikielto kevääseen – kuulostaa aika runolliselta, melkein biisiltä. Hyvä ettei koko nuoruus mennyt porttikiellon merkeissä, jossain hämärässä porraskäytävässä! Mutta sitten, mietteitä pääosin Aaro Hellaakosken teksteihin pohjautuvan ”Oikku ja vapaus”- levyn tiimoilta [1981]. Sehän oli selkeästi suomalaisen säveltäjän ja yhden runoilijan tuotantoon keskittyvä kokonaisuus – siis melkein kokonaan. Myöskin Jaakko Salon osuus monia varmaan kiinnostaa, tämähän ei ollut siihen aikaan mitenkään tyypillistä Jaken ja sen aikaisen Fazerin tuotantoa.

– ”Oikku ja vapaus” tosiaankin syntyi halusta synnyttää jotain täysin suomalaista. Etsin sellaisia tekstejä, jotka olisivat hengelle herkkiä ja aina tosia – nyt ja vielä noin sadan vuoden kuluttuakin. En koskaan unohda sitä päivää jolloin menin levyn matskun kanssa Jaakko Saloa tapaamaan Helsinkiin. No, demot oli huolellisesti etukäteen tehty, joten mietin kuumeisesti mitähän Salo pitää melodioista ja niiden suhteesta valitsemiini runoihin?. Kohtaaminen sujui kuitenkin todella miellyttävissä, keskinäisen kehumisen ja kannustavien huomioiden merkeissä.

Kun astuin ulos Fasulta oli upea fiilinki. Esimerkiksi ”Iltapäivän tangoa” Jakke oli maininnut ”nerokkaaksi”, sekä tekstiltään [Leena Laakkonen] että melodialtaan. Toivoin tietenkin, että jutuissa olisi edes ripaus totta, mutta vakavasti asiaan palaten, Jakke todella tiesi miten kannustaa. Kuin myös osasi olla tarvittaessa aika kriittinen. Oli kappaleita, joista hän totesi noin kolmen tahdin jälkeen vain ”ei, ei”. Levyllä on myös, kannen tiedoista poiketen, yksi Jaakko Salon mieskvartettisovitus, nimittäin kappaleessa ”Pyhät päät”.

Nyt onkin hyvä tilaisuus selvittää kyseinen juttu, joka kertoo paitsi Jaken ammattitaidosta, niin myös vaatimattomuudesta, tyylitajusta ja reilusta suhteesta nuorempaan kolleegaan. Olin nimittäin sattumalta itse pähkäillyt sen arrin kanssa, kaikki muukin kama levyllä kun on tekemääni. Puhaltimet olivat kohtalaisen onnistuneita, mutta kuorosovitus tökki. Nuorukaisella ei riittänyt ammattitaito. No, Jakke tuli tapansa mukaan taas kerran yläkerran toimistosta kurkistamaan alas studion puolelle, huomasi problemaattisen tilanteen ja pyysi kasettikopion biisistä – siinä oli laulu, puhaltimet ja guidepiano. Hän toi sitten seuraavana päivänä arrin, jonka lauluyhtye ”Köyhät ritarit” sitten melko välittömästi lauloi. Kun sitten kansitietoja laadittaessa ilmaisin, että kyseinen kontribuutio pitäisi sinne kanteen myös sisällyttää, Jakke myhäili vinolla hymyllään ja sanoi: ”No, ei nyt pilata hyvää kokonaisuutta.” Eli tämäkin allekirjoittaneen näiltä osin saama ansioton arvonnousu tuli nyt toivottavasti vihdoin oikaistua.

90-luvulla oli sitten hiljaisempaa. Onko mielessäsi syitä tai tietoisia päätöksiä tähän?

– 90 -luvulla musiikkibisnes oli mielestäni sitä, että vain nuoret, kauniit ja tanssitaitoiset kiinnostivat levyfirmoja. Onneksi tuo trendi on ohi, ja tästä itselleni mieleisemmän musiikin tulosta on lukuisia esimerkkejä. Mutta vaan esimerkkinä, kerran 90- luvulla Fazer kampanjoi etsien eri paikkakunnilla laulajia. Piruuttani menin paikalle ja levy-yhtiön suuri piirtein samanikäinen, ohutvaaleatukkainen, silmälasipäinen setä sanoi, että olen liian vanha. Ja että minulla ei ole mitään käyttöä, vaikka koelaulun perusteella ääni soi paremmin kuin koskaan.

Nykyisin olen toki paljonkin saanut levy-yhtiöiltä pyyntöjä biisien tekoon, lähinnä muille. Mutta mikä pysäyttäisi laulavan narsistin laiskuuden tehdä biisejä muille?

Viimeinen lause oli aika filosofinen, ettei kryptinen, mutta jokainen tulkitkoon sen tykönänsä. Nykyään 60-luvun revival työllistää ja innostaa taas vanhempaa polvea ottamaan polvea – vaikka aina ei ole takuita, että sieltä noustaan. Mitä tästä ajattelet?

– Kaikkihan me tiedämme, että suurin osa popmusiikin sanottavasta tuli noin 35 vuotta sitten sanottua, ja aika selkeästi tulikin. En usko, että on järkevää lähteä jäljittelemään biisinteossa sitä maailmaa joka 60 -luvulla oli. Toki saundeja on kiva rekonstruoida, vaikkapa Vox-vahvistimilla ja nauhakaikulaitteilla.

Toivoisin kuitenkin 60-luvulta perintönä sen tyylistä lähestymistä tähän päivään, että vaikka laulaja saattoi olla hirvittävänkin näköinen, saattoi hän silti vuolla kultaa musiikillaan. Miksi muualla maailmalla on sijaa vanhoille, eli yli viisikymppisille laulajille?

No, jos laulaja on yli viisikymmentä, ei se mielestäni tarkoita että hän olisi ”hirvittävän” näköinen, ainakaan välttämättä. Uutta musiikkia kuitenkin ilmeisesti syntyy?

– Joo, tällä hetkellä työstän musiikkia muun muassa muutamille teattereille. Myös Pettersson Brass alkaa kevään mittaan työstämään pitkäsoittoa täällä Kuopiossa. Tällä levyllä on omien biisieni lisäksi muun muassa erään Pekka Tegelmanin musiikkia, pitkästä aikaa. Viime joulukuussa tuli siis 50 vuotta mittariin, mutta biisejä syntyy kuitenkin niin kuin ennenkin. Ehkä kauhutematiikka on vain toisenlaista!

Mutta syntymäpäiväkonserttini oli mahtava kokemus, siitä kiitos kaikille mukana olleille eli Sami ja Maarit Hurmerinnalle, Kim Brownille ja Pepe Willbergille, ja tottakai salintäyteiselle savolaiselle yleisölle. Tietenkään unohtamatta jousiryhmää, ja Vesannon mieskuoroa ja sitä Pettersson Brassia.

Mutta nyt lopuksi kysymys jonka vastaus on vuosikymmenet mietityttänyt. Kumpi sen Suosikin kannnessa käydyn shakkiottelun voitti, Kisu vai sinä? Kai muistat sen mittelön?

– Kyllä, muistan hyvin. Se oli nimittäin myös ensimmäinen kerta kun tapasin kuuluisan Jyrki Hämäläisen. Muistan tapaamisesta sen, että Hämäläinen yritti kovasti jostain syystä yllyttää minua haukkumaan Wigwamia Sinänsä hauska muisto, etenkin kun bändi on tullut uudestaan kehiin. Kun en tähän leikkiin lähtenyt, oli hän kovasti harmistunut. Mutta sen shakkiottelun Petri ”Spasski” Pettersson voitti ylivoimaisesti.”

Tekisinkö euroviisun?

Julkaistu
TIPI-TII ja DINGE-DONG

Tekisinkö euroviisun?

Jos euroviisut eivät kiinnosta, niin voit jättää tämän jutun lukematta. Jos euroviisut kiinnostavat vain arvostelumielessä, niin on hyvä muistaa mitä Johnny Logan sanoi vuosi sitten virallisen euroviisulehden Citypaperin haastattelussa: ”Euroviisujen arvostelijat ovat kuin eunukkeja haaremissa: he näkevät joka ilta kuinka temput tehdään, mutta eivät saa itse tehdyksi.” Euroviisut ovat aivan liian helppo kohde lytättäväksi, säästäkää ruutinne muualle, sillä tämä juttu on tarkoitettu niille, joilla kaikesta huolimatta euroviisuihin liittyy ammatillistakin mielenkiintoa.

Totta kai taiteessa kilpaileminen on absurdia ja typerää, mutta kilpailu houkuttaa paikalle lisää katsojia eli rahaa eli resursseja. Urheilijoilla on kansainvälisiä kilpailuja ja yhteyksiä jatkuvasti, mutta missä muualla kuin euroviisuissa suomalainen ja vaikkapa makedonialainen biisintekijä voisivat luontevasti tavata. Musiikkimessut ovat liian hektisiä ja suuria tilaisuuksia aitoon verkostoitumiseen, mutta euroviisuihin kokoontuu sekalainen seurakunta eritasoisia esittäjiä ja tekijöitä melko suljettuun ympäristöön ja yhteiselle asialle yli viikoksi. Euroviisuissa tunnelma on pääsääntöisesti mainio siihen asti, kunnes pisteidenlasku alkaa. Mutta markkinavoimat vaativat näin ja katsojaluvutkin nousevat pisteidenlaskun aikana, vaikka ei luulisi.

Euroviisuja väitetään usein rahantuhlaukseksi, mutta ainakin Suomen ja Yleisradion vinkkelistä Euroviisut ovat jopa keskimääräistä viihdettä halvempaa ja katsotumpaa ohjelmaa: osallistumismaksu on jyvitetty maiden koon mukaan. Euroopan Yleisradioliitolle EBU:lle Euroviisut ovat vain pieni alaviite verrattuna uutisvaihtoon ja urheiluun, mutta imagomielessä tärkein ja tunnetuin osa kansainvälistä yhteistyötä. Viime vuodet viisujen suosio on ollut useissa maissa kasvamaan päin, vaikka sitä ei Suomen mediasta olekaan huomannut. Jopa kaukainen Australia lähetti ensi kertaa selostajan paikan päälle palvelemaan parimiljoonaista kengurumaan yleisöä.

ENSI VUOSI

Ensi vuonna viimein kaikki halukkaat EBU:n jäsenmaat pääsevät mukaan vuosittain. Tämä on järjestetty niin, että suuret maat (Iso-Britannia, Saksa, Ranska, Espanja) sekä edellisen vuoden 10 parhaiten sijoittunutta muuta maata pääsevät suoraan finaaliin ja muut kamppailevat finaalipaikasta päivää paria aiemmin. Äänestystä on tarkoitus muuttaa siten, että kaikkien maiden kansalaiset voivat silti äänestää myös finaalissa.

Suomen kanssa semifinaalissa ovat ensi vuonna siis tämän vuoden huonommin sijoittunut puolisko, ”divarissa” tämän vuoden Suomen lailla viettäneet (Sveitsi, EJT Makedonia, Tanska ja Liettua) sekä liuta uusia tulokkaita kuten Serbia-Montenegro, Albania ja Valko-Venäjä. Aika varmoja debytoijia ovat myös Andorra ja Bulgaria. Myös perinteisten viisumaiden Italian ja Luxemburgin paluusta huhutaan. Ensi vuodeksi tulossa on kilpailemaan vähintään 35 maata, mutta EBU:ssa on 52 aktiivijäsentä, luultavimmin lopulta vain Vatikaanin radiota eivät viisut kiinnosta…

ORKESTERI TAKAISIN?

Orkesterin puuttuminen on toki ikävä asia. Sanremossa kilpailee viikon ajan, viidessä nelituntisessa suorassa lähetyksessä, lähes 40 kappaletta kuten euroviisuissakin ja ne ovat vielä 4 minuutin mittaisia ja esiintyjät saavat myös soittaa livenä mitä haluavat! Kuinka ihmeessä Italiassa on varaa ja muilla Euroopan mailla yhteensä ei ole? Kyse ei ole mielestäni mistään muusta kuin kevyen musiikin arvostuksesta. Euroviisuilla on nykyään jo sponsorit ja ohjelmaan on raivattu jo ajat sitten parikin mainoskatkon paikkaa, joita monien maiden yleisradioyhtiöt hyödyntävät.

Euroviisujen säännöt eivät kiellä orkesterin käyttöä, päätös on aina järjestävän TV-yhtiön. Ensimmäisen kerran orkesteri jäi pois Israelissa 1999. Käytäväpuheiden mukaan ainakin Espanjan ja eräiden Balkanin maiden voittaessa orkesteri palaisi… On myös huhuttu, että Euroviisujen 50-vuotiskilpailuun 2005 yritettäisiin saada orkesteri. Siinä toivossa, että muusikot palaisivat tähän maailman kalleimpaan karaokekilpailuun, ehkäpä alan kerätä vetoomusta vielä toistamiseen, nyt kun rouva Euroviisu eli EBU:n viisukoordinaattori on vaihtunut.

POLITIIKKA

Ennen viisuja kohistiin pisteiden ostosta, joka oli ikävä mutta luonnollinen seuraus jälkeenjääneistä säännöistä. Todisteita ei kuitenkaan ole EBU:lle esitetty ja mahdollinen likapyykki on tarkoitus pestä omassa piirissä.

Israelissa on tehty yliopistotasoista tutkimusta euroviisujen pisteidenannosta. Tutkimuksen mukaan Suomi ei ansaitse automaattisesti naapuripisteitä siinä missä monet muut maat, koska me olemme ihan oma saarekkeemme. Puhelinäänestyksen myötä tosin Suomen mahdollisuudet saada pisteitä Ruotsista ja Virosta ovat parantuneet…

Tänä vuonna politiikka oli mukana myönteisellä tavalla tai tavallaan voisi ajatella, että sen poissaolo oli ratkaiseva. Kyproksenkreikkalaiset nimittäin äänestivät ensimmäisen kerran Turkkia ja peräti 7 pisteen edestä. Nämä pisteet olivat ratkaisevat.

Venäläiset ovat tosin tehneet protestin erityisesti siksi, että Irlannissa puhelinäänestys epäonnistui jo toista kertaa peräkkäin. Venäläisille kolmen pisteen tappio ja kolmas sija oli ilmeisen vaikea niellä, kun kehissä oli sentään maailman listaykkönen t.A.T.u. Viisut kuitenkin tarvitsevat myös eturivin artisteja ja tästä yrityksestä Venäjä ansaitsee täyden tunnustuksen. Ehkäpä BBC älyää nyt pyytää vaikkapa Elton Johnia tai Madonnaa pelastamaan maan musiikkimainetta, sillä Iso-Britanniassa on todella kova identiteettikriisi, kun heidän viisunsa jäi ensimmäistä kertaa nollajumboksi. Syytä on haettu Irakin sodasta, mutta kyllä totuus on se, että jos laulaa biisinsä täysin nuotin vierestä ei voi saada pisteitä.

SUOMEN KARSINTA

Yleisradio on jo julistanut avoimen sävellyskilpailun Suomen edustuskappaleen löytämiseksi vuoden 2004 Eurovision laulukilpailuun ja ehdotuksia odotetaan Yleisradioon lokakuun 17. päivään 2003 klo 16 saakka. YLE lisää myös vähitellen satsausta Euroviisuihin, sillä tällä kertaa esille pääsee peräti 20 teosta kahdessa studiosemifinaalissa, joista selviää 12 kappaletta Suomen finaaliin 24. tammikuuta Tampere-talolle.

YLEn viisukommentaattori Asko Murtomäen mukaan sillä, että deadline on huomattavasti aikaisemmin kuin ruotsalaisilla, ehkäistään puheet ruotsalaisista jämäbiiseistä. Mutta mikä estää ketään kaivelemasta pöytälaatikoitaan ja mitä merkitystä on sillä, minä vuonna teos on tehty, jos se on hyvä ja osuu ajan henkeen?

Olennaisempi kysymys on, miksi ensi vuoden karsintasäännöissä kielletään ulkomaiset esittäjät. Miksi ihmeessä Suomen karsintasäännöt ovat täsmälleen päinvastaiset kuin esim. Ruotsissa, jossa kilpaillaan vain ruotsalaisilla teoksilla, mutta esim. viime vuonna laulamassa nähtiin virolainen Maarja (loppukilpailun 5.sija Ivo Linnan kanssa 1997)? Eipä olisi Sveitsikään voittanut ilman kreikkalaista Lys Assiaa tai kanadalaista Céline Dionia, puhumattakaan Viroon voiton vieneestä arubalaisesta Dave Bentonista.

Itse olen sitä mieltä, että tällaiset rajoitukset tuottavat kovin sattumanvaraisia tuloksia. Paremminkin edustuspakettimme pitäisi olla joko täysin suomalainen tai sitten ottaa kaikki ulkomainen apu vastaan, jos sillä kuvitellaan saatavan parempia tuloksia ja jos se hyvä sijoittuminen on niin tärkeää ja jos uskotaan ulkomaan avun sitä todella tuovan.

Suomen karsinta poikkeaa joidenkin maiden karsinnoista myös siinä, että kappaleen esityskieltä ei saa missään vaiheessa vaihtaa. Käytännössä tämä tarkoitti ainakin viimeksi sitä, että suomeksi on turha yrittää.

TV 2 Viihteen Markku Laaksosen mukaan ulkomaiset esittäjät kiellettiin, koska lopullinen valinta on todennäköisesti ainakin osittain Suomen kansan käsissä. Siihen minä, että: ”Täh? Karsinnassamme 2002 norjalainen Geir Rönning sijoittui kolmanneksi ja valintatapa oli sataprosenttinen puhelinäänestys.” Ensi vuoden valintatapa lyödään lukkoon elokuussa.

Viime vuonna Suomen karsinnassa oli 3 täysin ruotsalaista ja yksi toisen polven suomalaissiirtolaisten teos. Maki Kolehmainen otti muuten sävellyksillään kolmoisvoiton ja oli vielä Viron karsinnassakin kolmas. Kun asiallisen näkyvyyden saavia sävellyskilpailuja ei oikein ole, suomalaisen tekijän vinkkelistä harmittaa, että meidän euroviisuihimme päästetään koko maailma. Katselin hiljattain 70-luvun Suomen karsintoja ja on todettava vankka mielipiteeni: Suomessa on ainakin osattu tehdä ihan hyviä teoksia iät ja ajat, mutta vikaa on pikemminkin kaikessa muussa.

Mikään ei tietenkään estä suomalaista tekijää yrittämästä muissa maissa, mutta vain harva maa avaa Suomen tavoin portit ulkomaisille teoksille. Tämän vuoden karsinnoissa sellaisia olivat mm. Alankomaat ja Viro. Varsinkin tuolla Alankomaissa olisi mukavaa ottaa revanssi, koska Suomea edusti vuonna 2000 hollantilais-italialainen ”A little bit” laulu.

JÄÄTYYKÖ HELVETTI?

Euroviisuihin liittyy monia aspekteja ja intohimoja. Oma kantani on se, että liian monivaiheinen valintaprosessi tai euroviisuja ymmärtämätön raati on Suomessa usein tuottanut huonon kompromissin. Vähän yksinvaltaisempi menettely voisi tuottaa parempia tuloksia, mutta ei olisi tietenkään yleisön ja median mielestä hyvä. Jos me haluaisimme venäläisten tapaan kaikin keinoin menestyä, Suomen karsinta pitäisi ehkä peruuttaa ja aloittaa neuvottelut kansainvälisten supertähtiemme kanssa. Suomalainen kansanmusiikki tai heavy saattaisi kannattaa esitellä myös euroviisuissa.

Euroviisut ei ole urheilua, mutta silti siinäkin osallistuminen on tärkeintä! Viisufanit arvostavat nimenomaan Suomen persoonallisuutta ja rohkeutta takavuosina. Tämän vuoden lopputulos osoittaa, että voittoon tarvitaan hyvän teoksen lisäksi ammattitaitoinen toteutus ja esitys. Ripaus aitoutta ja kypsää karismaa on selvästikin tarpeen.

Tämän enempää tiedettä viisuista ei voi tehdä (edellinenkin resepti oli vain omaa perstuntumaani), sillä tilanne muuttuu joka vuosi. Tekijä ei voi mitenkään vaikuttaa kokonaisuuteen eli esiintymisjärjestykseen ja muiden maiden valintoihin: jonain vuonna ylitarjontaa on balladeista, jonain vuonna diskojytkeestä. Turkin voitettua vanhemmista viisumaista voitto puuttuu enää Suomelta, Kreikalta ja Portugalilta. Ehkä päivä paistaa joskus risukasaankin eli kuten sähköpostivitsinä kiertävä lämpömittari sanoo, helvetti jäätyy ja Suomi voittaa! Yrittänyttä ei laiteta!

Teksti: Petri Kaivanto

kuvat: Petri & Johanna Kaivanto

KUVAA JA ÄÄNTÄ TANSKANMAALLA

Julkaistu

Kööpenhaminassa, Tanskan Filmi-instituutin tiloissa järjestettiin 7.-9.3. Film, Music & Sound seminar. Instituutilla on kaupungin keskustassa upea talo, joka on arki-iltoinakin täynnä eri-ikäisiä ihmisiä. He ovat tulleet katsomaan elokuvia, joita ei tavallisissa elokuvateattereissa voi nähdä. Kahden elokuvateatterin lisäksi talossa on myös mm. kirjasto ja ravintola sekä instituutin toimisto- ja tutkijatilat.

Filmiseminaarin idean takana oli joukko elokuvamusiikin entusiasteja, jotka ovat julkaisseet mm. kirjoja aiheesta sekä järjestäneet elokuvakokoontumisia aikaisemminkin. Mm. Elvisin Jari Knuutinen muistettiin järjestäjien keskuudessa hyvin vuoden 1997 työpajatapahtumasta. Koska tapahtuman noin 70:stä osanottajasta suurin osa oli tanskalaisia, oli seminaarin kieli tanska – eli usein tuli ikävä erästä suuresti arvostaamani Elvisin jäsentä, jolta tanska tunnetusti luonnistuu.

Tapahtuma käynnistyi kuitenkin jokaisen ymmärtämällä kielellä, eli koostella lähinnä tuoreimman elokuvahistorian tunnetuimmista musiikkikohtauksista Kubrickista Scorseseen. Jatkokin sujui sitten toisella kansainvälisesti ymmärrettävällä, eli englanniksi. Akselilta Los Angeles-Lontoo-Pariisi oli saatu tapahtuman vieraiksi paneelikeskusteluun elokuvasäveltäjät John Scott, Bruce Broughton, edellisen vaimo viulisti Belinda Broughton, Oscar-palkitun Dimitri Tiomkinin leski Olivia Tiomkin Douglas, sekä elokuvamusiikin perinnön vaalimiseen erikoistunut Jeannie Pool.

Vieraiden hankkimisessa oli järjestäjillä ollut omat vaikeutensa, sillä kukaan elokuvasäveltäjä ei voinut sitoutua vuotta aikaisemmin paneeliin. Digitaalisen kuvaeditoinnin mahdollisuuksien kehittyessä elokuvaa leikataan usein viime hetkeen saakka, ja säveltäjäkin saatetaan kiinnittää vain viikkoja ennen elokuvan valmistumisen deadlinea. Esimerkiksi nyt mukaan saadulla Bruce Broughtonillakin oli elokuvaa Lost In Space tehtäessä kaksi ja puoli viikkoa aikaa säveltää 80 minuuttia musiikkia isolle orkesterille, jolloin hän vastoin tapojaan turvautui ulkopuoliseen orkestroijaan.

Kokeneita vieraita

Järjestäjillä oli kuitenkin ollut onni saada vieraakseen kaksi hyvin kokenutta vanhan polven elokuvasäveltäjää. John Scott (s.1930) oli alunperin studiomuusikko ja soitti viisi-kuusikymmenluvuilla mm. lukuisissa John Barryn ja Henry Mancinin sessioissa. Scott on vastuussa usean James Bond -elokuvan saksofonista, sekä mm. Kwai-joen silta -elokuvan piccolohuilusta. Scott on juuri saanut valmiiksi musiikin Berliinin elokuvafestivaaleilla nähtyyn elokuvaan Petites Coupores. Hän toikin keskusteluun mukaan eurooppaisen näkökulman, jossa säveltäjää kunnioitetaan yhtenä elokuvan taiteellisena tekijänä – Brouhgtonin mukaan Amerikassa säveltäjä nähdään nykyään yhä useammin vain ääniefektien väliin jäävien aukkojen täyttäjänä.

Broughton, joka on ollut Oscar-ehdokkaana parhaasta musiikista elokuvaan Silverado, kertoi mm. työskentelystään ohjaaja Peter Hyamsin kanssa. Ohjaaja oli valittanut musiikin häiritsevän suuresti rakastamiensa ääniefektien mm. autojen äänien ja askelten kuulemista. Kun Broughton ammattimiehenä sovitti kappaleensa uudestaan niin, että musiikki liikkui eri äänialueella kuin efektit, valitti ohjaaja, että vaikka musiikkia laski kuinka paljon tahansa miksauksessa, se kuului vieläkin…

Yleisökysymykseen tällaisten työskentelyolosuhteiden turhauttavuudesta Broughton vastasi korostaen sitä, että elokuvasäveltäjän ensisijainen tehtävä on elokuvan hyväksi työskenteleminen ja ohjaajan näkemyksen toteuttaminen, vaikka itse saattaisikin olla eri mieltä ratkaisuista. Joskus ohjaaja on epävarma ratkaisuissaan, ja silloin osa omaa ammattitaitoa on myös ”myydä” ohjaajalle oma ratkaisunsa.

Toiseen yleisökysymykseen, miltä tuntuu kun nuotteja tuntemattomat, samplereilla musiikin toteuttaneet tekijät saavat käyttöönsä ison orkesterin orkestroijan avustuksella, totesi Broughton, että hänelle väliä on vain sillä, onko musiikki hyvää vai huonoa. Hän itse on valmis tekemään musiikkia hyvin vaihtelevilla kokoonpanoilla ja menetelmillä. Hän myös peräänkuulutti tekijöiltä yhä luovempia tapoja, jos bubjetti ei anna mahdollisuutta käyttää isoa orkesteria. Hyvin tunnettu elokuvasäveltäjä Jerry Goldsmith toteutti kerran hyvin vaikuttavan scoren vain klarinetistin ja patarumpalin avulla.

Huolimatta siitä, että molemmat vieraaksi saadut säveltäjät edustavat tyylillisesti perinteisiä elokuvasäveltäjiä, ovat molempien työvälineet samanlaiset kuin modernimmeillakin tekijöillä, eli Macintosh-tietokone ja Logic-audiosekvensseri.


Hyvin tyypillisen englantilaisen huumorintajun omaava
John Scott on säveltänyt musiikin mm. yli 50 Jacques
Cousteaun dokumenttiin

Omat pojat

Lauantai-aamuna kuultiin tanskalaisten äänisuunnittelijoiden kommentteja, ja nähtiin otteita muutamista tuotannoista. Näytteiden perusteella sekä kuvallinen että äänellinen osaaminen on Tanskassa hyvällä tasolla – jopa niin, että vastapainoksi on syntynyt ns. dogma-koulukunta, joka ei elokuvissaan salli esimerkiksi keinovaloja eikä äänen jälkikäsittelyä.

Thomas Lester, joka on opiskellut Bostonin Berklee School of Musicissa, kertoi työstään Tanskassa ns. music editorina, jollaisia on tähän asti käytetty lähinnä Yhdysvalloissa ja Englannissa. Hän esitteli Hollywoodissa standardiksi muodostunutta tietokoneohjelmaa, joka mahdollistaa clickin ja muun musiikillisen informaation esittämisen kapellimestarille myös visuaalisesti elokuvamusiikkia tallennettaessa. Tanskassa valmistuu vuosittain suunnilleen saman verran elokuvia kuin Suomessa (noin 10-12), ja Lester kertoikin, että työtilaisuuksia hänellä on käytännössä budjettien koosta johtuen noin elokuva vuodessa.

Iltapäivän paneelikeskustelussa Bristolissa syntynyt Scott kertoi tarkemmin työskentelystään mm. Greystoke- ja The Final Countdown-elokuvien parissa. Broughton puolestaan mainitsi olevansa luultavasti ainoa Los Angelesissa syntynyt westernien säveltäjä, kun taas esimerkiksi Dimitri Tiomkin tunnettiin nimenomaan westernien tekijänä (mm. Sheriffi), vaikkakin oli syntyjään venäläinen.

Lauantai-iltana oli vuorossa juhlaillanen elävän musiikin ja elokuvatietovisailun kera. Kun tähän lisätään, että joka päivä järjestäjät tarjosivat puolentoistatunnin lounaan, täytyy todeta, että tanskalaiset osaavat todella pitää huolta vieraistaan. He selvästi osaavat arvostaa laatua niin työssä kuin vapaa-aikanakin.

Sunnuntaiaamuna kokoonnuttiin vapaamuotoisesti kuuntelemaan ja katselemaan pätkiä vierailijoiden ja vähän paikallistenkin töistä. Sitten olivat vuorossa haikeat jäähyväiset toivomuksella jälleennäkemisestä sekä osoitteita vaihtaen. Ehkä näemme ensi kerralla vaikkapa Helsingissä …

Netistä löytyy lisää tietoja John Scottista ja Bruce Broughtonista.

Teksti ja kuvat: Jan Noponen

SOVITUS, osa 3

Julkaistu

Vaikka viime numerossa jo ilmoitinkin, että tämä sovitusmaailmaa käsittelevä artikkeli olisi kaksiosainen, niin toisin kuitenkin kävi. Tekstiä yhdistyksen syyspaneelissa viime lokakuun lopulla käydystä keskustelusta löytyi kuitenkin vielä julkaistavaksi asti, joten nyt kolmannessa osuudessa vasta päästään loppuun asti. Tuolloin käytyä keskustelua on edelleen referoitu yleisesti, ja vapauksia ottaen yhdistellen, ilman täsmennyksiä puheenvuorojen pitäjiin.

Teoksen ensimmäinen sovittajan, joka nykyisin on usein kantalevytysversion sovittaja, panos on usein niin painava, että seuraavat teoksesta tehtävät sovitukset perustuvat ikäänkuin tähän ensimmäiseen sovitukseen, joten olisi oikein, että ensimmäinen sovittaja merkitään kantaversion sovittajaksi. Alkuperäinen tarkoitus oli, että seuraavasta sovituksesta täytyy säveltäjältän lisäksi kysyä myös kantaversion sovittajalta. Tämä lähenee kanssasäveltäjä- ajatusta, mutta ehkä hän ei kuitenkaan ole toinen säveltäjä.

Tarkoitus on nimenomaan ollut se, että säveltäjä ei ole kantaversion luoja, vaan siinä on ollut ”apulainen”, joka on laatinut sen soitettavan materiaalin. Jos säveltäjä on tehnyt alusta loppuun koko hoidon, siis valmiin sovituksen, niin silloin hän tietenkin on kantaversion tekijä. Ja näinhän ei usein ole, Teostossa on varmasti paljon teoksia jotka on sinne ilmoitettu esimerkiksi ennen ensimmäistä levytystä, mutta ne on kuitenkin ilmoitettu kantaversioina. Melodia ja soinnut ei ole sovitus.

Kantaversio-idea nimenomaan keksittiin, että saataisiin ensimmäinen – ison työn tehnyt – sovittaja mukaan.

Jonkun biisin intro, joka kuuluu siihen kantaversioon, saattaa olla vaikka puhelinäänenä, ja siitä jo kyseisen kappaleen tunnistaa, vaikkei varsinaista melodiaa tulisi ollenkaan.

Kantaversion tekijä ei aina ole levytetyn kantaversion sovittaja. Säveltäjä saattaa käyttää sovittajan palveluksia jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin syntyy esimerkiksi demo, jonka avulla teosta kaupataan eteenpäin. Tuloksena syntyy sitten levytys, jonka sovitus pohjaa ratkaisevasti kyseiseen demoversioon. Tällaisessa tapauksessa säveltäjä merkitsee teoskorttiin ruksin kantaversion kohdalle, ja nimeää käyttämänsä sovittajan, ei ensimmäisen levyversion sovittajaa. Näin asia on tarkoituksensa mukainen.

Kantaversio-käsite on lähtöisin äänilevysovitusmaailmasta ja genre-uudistuksesta, halusta suojata ensimmäinen levytetty versio, suhteessa vallitsevaan keikkatodellisuuteen.

Nykyisessä käytännössä ei kuitenkaan kantaversion sovittajalta lupaa seuraavaan sovitukseen kysytä. Tilityksessä kohdistetaan kaikki ne esitykset, joissa ei ole sovittajaa merkitty, sille merkitylle kantaversiolle.

Ongelma on se, ettei Teoston systeemissä voi tehdä muutosta kantaversiorekisteröintiin. Tiedossa on tapauksia, joissa jostain hyvinkin menestyneestä kappaleesta ei ole kantaversiona sitä kaikkien tuntemaa ja esittäjien käyttämää ensimmäistä levytysversiota, vaan säveltäjän yksinkertainen melodia plus sointumerkit -versio. Näin alkuperäinen, sinänsä kannatettava periaate jää toteutumatta. Onhan jo käynyt useammin kuin kerran, että jonkun teoksen jokin myöhempi versio nousee huomattavasti käytetymmäksi kuin alkuperäinen, ja näin todennäköisesti käy joissakin tapauksissa aivan varmasti jatkossakin, jolloin kantaversio pitäisi voida muuttaa. Säveltäjällä pitäisi tässäkin tapauksessa olla se lopullinen päätäntävalta, joka hänellä jo muutenkin on.

Pitäisikö termi tässä muuttaa kantasovitukseksi, jotta oikeudenmukaisuus ja asian periaatteellinen ymmärtäminen paranisivat?

Genre-uudistuksen yhteydessä tehdyssä lisätilityspäätöksessä lukee, että ”sovitus tulee lisätilityksen piiriin ainoastaan silloin, kun se on alunperin rekisteröity osana teosta”. Taloudellinen jako-osuus voi olla mielenkiintoinen, mutta lähtökohta on yksinkertainen peruskysymys, eli silloin kun sovitus on sellainen, että se voisi olla osa sävellystä. Jos sovittajan pitää saada sanoa kantansa, niin silloin hän on osatekijä, ja termi kantaversio hämärtää tekijän ymmärrystä omasta asemastaan. Ideaa ei laki suojaa. Teoskynnys on hyvin abstrakti asia ratkaistavaksi.

Kentälle tiedottamisessa on jäänyt tekemättä se, että mikä on sovittamista ja mikä on kanssasäveltämistä.

Tekijänoikeus on mennyt kaupanteon suuntaan. Räikeitä esimerkkejä on useita esimerkiksi Amerikan suunnalta. Ennenkuin lupa-anomusta edes käsitellään, todetaan että jos lupa tulee, niin mitään – ei taloudellisia eikä moraalisia – oikeuksia ei tule. Kaikki oikeudet jäävät myöntäjälle, ja he saavat lisäksi käyttää syntynyttä sovitusta miten haluavat. Tämä on kaupankäynnin äärimmäistä muotoa, joka on toisaalta tietenkin johtanut siihen, ettei monikaan esimerkiksi jazzympyröissä enää mitään kyselekään. Teoksia soitetaan pitkällekin vietyinä omina sovituksina, mutta sitä ei merkitä näkyviin, eikä mitään osuuksia odotetakaan. Kaupankäynti tapahtuu luvan tasolla – saat luvan, jos luovut oikeuksistasi. Tämä on vaarallista kehitystä, ja tässä ollaan nyt. Ollaanko siirtymässä sopimusjärjestelmään, jossa kaikki – lopulta tekijyyskin – on sovittavissa?

P. S. Sovitus-artikkelin kakkososasta viime numerosta jäi epähuomiossa pois täsmennys Martti Heikkilän aiempaan artikkeliin aiheesta ”kantaversio”. Se löytyy SELVIS-lehden numerosta 2/02.

teksti: Pekka Nissilä

15 vuotta selvistellen

Julkaistu

SELVIS nro 5 ilmestyi joulun alla vuonna 1987, ja edelleen kahdeksansivuisena. Pääkirjoituksen lisäksi löytyy pikkujouluraportti (lampaanviulu oli kuulemma erityisen suosittu), Malmstén-apurahan saajat, kilpailukutsuja, alan uutisia, sekä ohjeita veroilmoitukseen liittyen.

Donner kommentoi lyhyesti Joensuussa ”maan päätösvaltaa käyttävien” käymää keskustelua, jossa pääministerin [Holkeri] toimesta oli painotettu koulutusta. ”Varmaa on, että tulevaisuuden tieto- ja tiedonvälitysyhteiskunta tuo myös meidän alalla mukanaan kulttuurikulutuksen moninkertaisen kasvun myötä haasteita, joihin vastaaminen edellyttää monen asian uudelleen arviointia”, Donner kirjoittaa. ”ELVIS on etujärjestö, jonka ensisijaisesti tulee huolehtia jäsentensä etujen ajamisesta, mutta toimintamme merkitys jää rajalliseksi, jos silmälaput päällä tuijotamme vain omaa etuamme. On luotava näkemys, joka ulottuu laajemmalle suomalaisen musiikin puolesta”.

Fuhrmann kirjoittaa kommenttina Veikko Huuskosen lähettämään postiin genre-luokituksesta. Hän kertaa kaksi ehdotustaan aiheesta: ”Genret loppuvat kun säveltäjä kuolee, eli teokset tippuvat I-genreen”, sekä ”Poistetaan kaikilta teoksilta genret (tai annetaan luokitusten olla, mutta pistetään niiden kertoimiksi tasapuolisesti I, eli sama kaikille)”. Keskeisin peruste Fuhrmannilla ehdotuksiinsa on, että näin Suomeen jäisi enemmän rahaa. ”Merkittävä asia on myös se, että genreluokitus on riippuvainen ainoastaan sävellyksestä. [-] Olkoon sanat vaikka kuinka korkeatasoiset tai painettu nuotti vaikka kuinka suuritöinen tahansa, ainoastaan säveltäjän panos teoksessa määrää kuinka paljon rahaa sanoittaja ja kustantaja siitä saavat”.

Lopuksi Fuhrmann vielä jatkaa:”Tietenkään ei voida ainoastaan luopua genrejärjestelmästä kajoamatta esityspaikkakerroinjärjestelmään. Molempia pitää tarkastella rinnakkain ja rakentaa menetelmä, joka poistaa kaikki päällekkäis- ja kerrannaisvaikutukset. Olemmehan jo niin monta kertaa sanoneet, että olemme valmiita sponsoroimaan sellaista musiikkia, joka on laadukasta ja suurta työtä vaativaa, mutta haluamme tarkkaan tietää mitä tuemme ja kuinka paljon”.

Jussi Asu raportoi ESEKin ja LUSESin järjestämää sanoitusseminaaria. Hän kirjaa seminaarin ”musiikinhistoriaan onnistuneena”, kertoen osallistujamääräksi ”muistinvaraisesesti kolmisenkymmentä tekstinikkaria”. Tilaisuuden innoittamana Asu toivoo, että ”jokin yhteiselin (tulee mieleen ELVIS) alkaisi järjestää tekstittäjille yhteydenpitoa säännöllisesti”.

Hän jatkaa pitkään arvostuskysymyksistä – sävellyskilpailuista, teostokorteista, genreluokituksesta (vrt. Fuhrmann! -toim.huom.) – päätyen pohdintaan: ”Liittyykö säveltäjän työhön jotain outoa myyttistä eksotiikka, kuin jäänteenä ammoisista ajoista? Ovat kai säveltäjien paperille raaputtamat merkit jo omituisen näköisiä, sammakonpäitä ja salamerkkejä. Niitä ei ymmärrä kuin asiaan vihkiytynyt. Laulutekstiä voi tehdä kuka hyvänsä. Sehän on selvää kirjoitusta. Ei tarvita kuin kynä ja paperia. [-] Aivan oma lajinsa on tietysti songwriter, viisunikkari, joka tekee sekä tekstin että sävelen. Eikä rikastu sittenkään”.

Uutisissa mainitaan, että elvisläiset Toivo Kärki ja Jaakko Borg saivat Pro Finlandia -mitalit, ja myös että opm:n Teatteriesitysten tallennustyöryhmän käynnistämänä on menossa maamme teattereissa esitysten videotallennuskokeilu.

teksti: Pekka Nissilä

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu

Johtokunnan kokoonpano muuttui kevätkokouksessa. Raimo Henriksson ja Jorma Toiviainen jättivät tehtävänsä edelleen Hanna Nuortilalle ja Jori Nummelinille. Samalla kun kiitämme Raimoa ja Jormaa menneistä vuosista ja hyvästä yhteistyöstä toivotamme uudet jäsenet tervetulleiksi ja toivotamme työn iloa!

Tehtäviä riittää, siihen viittasin jo vuosikertomuksen esipuheessa. Teoston sisäistä stretegiaprosessia on vietävä eteenpäin. Tapaamme näissä merkeissä jo kesäkuun alussa. Tärkeä kysymys on päättävissä elimissä toimivien henkilöiden sitoutuminen Teoston toimintaan.

Tämä merkitsee, että joudumme miettimään Teoston toimiston ja yhdistyksen luottamuselinten toiminnallisia suhteita, johtokunnan ja asiantuntijatoimikuntien välisiä funktioita sekä terävöittämään päätöksentekoprosessia ja selkeyttämään vastuita. Viime kädessä joudumme tarkastelemaan toimivatko yhdistyksen nykyiset säännöt hyvin muuttuvassa toimintaympäristössä.

Tilitystyö on edennyt hyvällä vauhdilla. Näyttää siltä, että syksyllä toteutettu organisaation muutos on vain lisännyt toimiston tehokkuutta. Tilityksen hallinta ja oikeudellisuus ovat koko ajan parantuneet. Raportointimenetelmiä ja markkinatutkimusvälineitä on toki edelleen kehitettävä, mutta rohkenen jo nykyisellään väittää, että edustamme maanosamme huippua tällä saralla, vaikka joku nimimerkin taakse kätkeytyvä kolumnisti Musa.fi -lehdessä oli tietävinään tilityksestä jotain paremmin kuin minä.

Suomalaisen musiikin edistämistoimien järkiperäistäminen, josta kevätkokous äskettäin päätti, sekä niiden siirtäminen rahoitettaviksi ns. kansallisista varoista, josta päätettiin jo viime vuonna, ovat askelia oikeaan suuntaan joskin edistämistoimien kehittämistä mielestäni edelleenkin tarvitaan. Tässäkin on sijaa luovalle ajattelulle!

Toivon kaikille Elvisläisille antoisaa lomakautta ja leppoisia kesätuulia! Mutta muistakaa, että Elvis yhtä lailla kuin Teostokin on vain juuri niin vahva kuin sen aktiivinen jäsenistö. Tekijänoikeusdirektiivin soveltaminen uudeksi tekijänoikeuslaiksi, ja siihen liittyvä keskustelu ja vaikuttaminen omiin intresseihimme on haaste, jonka tulisi pitää kaikkien jäsenten päät selvinä ja mielet kirkkaina. Hyvää kesää!!

Teksti: Henrik Otto Donner

Teoston kevätkokouksesta

Julkaistu

Teoston kevätkokous tuli ja meni. Toimin tietenkin taas suupalttina, mutta mokasin myös kunnolla. Olin lähettänyt Teoston johtokunnalle kirjeen, jossa oli joitakin kysymyksiä, joista halusin puhua kokouksessa. Minua ei nimittäin ilahduta ollenkaan, että ainoastaan minä tiedän asioista, varsinkin kun joukossa oli kysymyksiä, joita jotkut toiset olivat pyytäneet minua kysymään.

Mielestäni kokoukset ovat liian ”steriilejä”. Pakolliset kuviot mennään mahdollisimman nopeasti läpi (”Illallinen odottaa!”), mutta mitä todellakin tapahtuu, siitä ei keskustella eikä monellakaan Teoston jäsenellä ole todellista kuvaa siitä, kuinka Teosto toimii. Mokasin siinä mielessä, että lähetin kysymykseni liian myöhään, enkä silloin kun esityslista hyväksyttiin, vaatinut kohtaa, jossa esittämiäni asioita käsiteltäisiin. Olemme sittemmin sopineet Ilkka Kuusiston ja Olli Heikkilän kanssa, että menemme 9.6. Teostoon esittelemään asioitamme, ja silloin sovitaan, kuinka asiat kerrotaan Teille.

Joihinkin seikkoihin on kuitenkin tartuttava nyt. Pekka Tegelman ärsyyntyi samasta kuin minä ja moni muukin: Teoston mainoksesta, jonka otsikko on ”Kuka maksaa sinun palkkasi?” Tekstissä sitten tekijät kertovat, että tekijänoikeuskorvauksilla on suuri merkitys heidän toimeentulossaan. Jos otsikko olisi ollut ”Mistä saat elantosi?”, asia olisi ihan oikein. Mutta nyt annetaan kuva, että Teosto olisi tekijöiden työnantaja (ilman lomakorvauksia ja eläkemaksuja tietenkin), vaikka se onkin tekijöiden työrukkanen. Suomen Elokuvasäveltäjät (nykyinen ELVIS) perustettiin vuonna 1954 sen takia, että elokuvatuottajat kieltäytyivät maksamasta sävellyspalkkioita: ”Tehän saatte palkan Teostosta!” Samoin neuvotteluissa mm. Yleisradion kanssa sai jatkuvasti selittää, että korvauksella teoksen käytöstä ei ole mitään tekemistä työpalkan tai palkkion kanssa.

Teosto tukee tekijöiden pyrkimyksiä saada tekijänoikeuskorvaukset pääomatuloveron piiriin. Siihen sopii aika huonosti se, että tekijänoikeuskorvaukset rinnastetaan palkkaan. Meidän pitää opettaa suurta yleisöä, että tekijänoikeus on hieno asia, ja sitä on puolustettava kirkkain otsin eikä minkäänlaisilla kepulikonsteilla.

Teoston johto vastasi minulle, että ”mainonnassa kärjistetään ja yleistetään asioita huomion herättämiseksi.” Ja se on täsmälleen väärä tapa kertoa Teostosta. Mielestäni Teosto on jo ihan tarpeeksi kärjistänyt asioita ja ärsyttänyt tavallisia ihmisiä. Ainoastaan kutsumalla asioita oikeilla nimillä Teoston tunnetusti huonoa mainetta voidaan parantaa.

Toinen asia, josta huolestuin kovasti on se, että Teostoryssa oli viimeksi artikkeleita, joiden kirjoittajaksi oli merkitty COMPOSITOR OY, siis työnantajataho. Tavallisille ihmisille tässä oli signaali siitä, että Teosto on hyväksynyt sen, että tekijänoikeus siirtyy työsuhteessa työnantajille. Teoston vastauksen mukaan kyseessä olisi ollut puhdas ”työtapaturma”, ja kirjoittajien nimet olisivat jääneet pois epähuomiossa, ja Teosto on edelleenkin sitä mieltä, että tekijänoikeus ei siirry työnantajille. Mutta tällaista mokaa ei saisi tapahtua tekijänoikeusjärjestön omassa julkaisussa. Tästä Teoston paras johtokunta kautta aikojen voisi pitää huolta.

Mutta nyt kevätkokousasioihin. Henkilövaalit menivät odotusten mukaan, vaikka minä olen ollut jo kauan sitä mieltä, että varapuheenjohtajaksi pitäisi vihdoinkin valita kevyen musiikin edustaja. Otto Donnerhan istuu puheenjohtajana kevyen musiikin mandaatilla, vaikka on sekä ELVISin että myös Suomen Säveltäjien jäsen. Hän on usein sanonut, että Teoston puheenjohtajan on oltava neutraali (mitä en kylläkään huomannut Joonas Kokkosen enkä Aulis Sallisen puheenjohtaja-aikoina). Tuntuu myös siltä, että tämä neutraalius koituu meikäläisten tappioksi.

Kokouksen tärkein asia oli kuitenkin muutos Asiakasoppaaseen. En tiedä kuinka moni tiedosti, ettei kyseessä ollut ainoastaan teksti, vaan päätimme Teoston asioiden hoitamisesta. Olin hyvin hämmästynyt kun luin kokouskutsusta ja esityslistasta: ”Tilitys- ja jakosäännön kohdan 1.5. (Muut tilitykset) muuttaminen: lisätilityksen ja partituurimusiikin tuen korvaaminen tuella kotimaisen musiikin edistämiseen”. Kun sitten tarkastin Teoston johtokunnan esityksen, olin ihan äimän käkenä. Ainoa asia mikä poistettiin oli lisätilitys eli se lisä, jonka saivat kaikki teokset luokitukseen katsomatta eli myös kevyen musiikin teokset. Eräs argumentti tässä oli, että uuteen Norddok -rekisteriin tällaista ei voida rakentaa, koska muut Pohjoismaat eivät tunne lisätilityksiä. Tämä oli nyt ainakin puolitotuus (jos ei suorastaan väärä tieto). Norja on jo iät ja ajat maksanut ensiesitystukea, joka on tietojeni mukaan hyvin merkittävä. Tulkitsen asian niin, että tarkoitus oli nimenomaan siivota meikäläisten musiikkia pois tukien piiristä.

Otto Donner toi esille, että johtokunnan esitys olisi hyväksyttävä: sitä oli huolella valmisteltu jo parin vuoden ajan. Minä näen asian toisin. Teksti kuuluu: ”Johtokunta varaa vuosittain ns. kansallisiin varoihin summan, joka jaetaan kotimaisen musiikin edistämiseen. Summa on 2% kotimaisten esityskorvausten jaosta ennen kansallisten varojen vähentämistä ja siirtoa edellisiltä vuosilta.”

Olen jo joskus aikaisemmin toimintakertomuksen yhteydessä kiinnittänyt huomion siihen, että kyse ei ole kotimaisista esityskorvauksista, vaan kotimaisten esitysten korvauksista. Kotimaiset korvaukset jäävät Suomeen kun taas kotimaisten esitysten korvauksista menee yli puolet ulkomaille. (En tiedä itkeä vai nauraa, kun joudun opettamaan syntyperäisille suomalaisille suomenkieltä, maahanmuuttaja kun olen). ”Tuki jaetaan seuraavasti: 1. Kannustuspalkinnot. Päätöksen kannustuspalkintojen perusteista ja puitteista tekee johtokunta”. Kun joku kysyi mikä semmoinen kannustuspalkinto on, saimme kuulla, että siinä on monta mahdollisuutta, joita vielä pohditaan. Se voisi olla Teostopalkinto, palkitun voisi nimittää ulkopuolinen taho ja muuta sellaista. Oliko sitä, joka meidät pyydettiin hyväksymään, pari vuotta huolellisesti pohdittu? Onko edes pohdittu palkintojen suuruutta?

Olen kyllä aika varma siitä, että palkinto tulee olemaan huomattava ja että sen saa joku, jolla menee muutenkin hyvin. Ihan kuin aikoinaan valtion taidepalkinto 200.000 mk, jonka sai henkilö, jolla oli parhaillaan 15-vuotinen valtion apuraha. Nyt on sellainen tunne, että allekirjoitimme tyhjän vekselin, jonka Teoston johtokunta (paras kautta aikojen) voi sitten mielivaltaisesti täyttää.

”2. Kotimaisten esitysmateriaaleja edellyttävien teosten tekijöiden ja kustantajien tukeminen: Tähän varattu summa jaetaan kunakin vuonna konserttialueella ja valtakunnallisilla radio- ja tv-alueilla käytetyn partituuriesitysraporttien perusteella.” Olikohan kukaan kokouksessa huomannut, että varat otetaan koko kotimaisten esitysten summasta, mutta jaetaan ainoastaan radio- ja tv-alueille? Aikamoinen tulojen siirto. Kaikilta otetaan, mutta ainoastaan harvat ja valitut saavat.

Voisi todeta, että Teosto toimii jonkinlaisena Robin Hoodin vastakohtana: köyhiltä(kin) otetaan ja annetaan niille, jotka jo muutenkin saavat eniten (tekijänoikeuskorvauksia). Ihmettelen, kuinka Teosto kertoo tämän asian ulkopuolisille. Niillehän aina toitotetaan, että Teosto kerää korvauksia ja jakaa ne oikeudenmukaisesti niille, joille ne kuuluvat.

Huomautin kokouksessa, ettei missään kerrota, mikä sellainen partituurimusiikki oikein on, millä tavalla se luokitellaan ja onko totta, että tukea saavat myös jotkut teokset, jotka on kirjoitettu jollekin yksiääniselle soolosoittimelle. Raimo Henriksson todisti, että tarkoitus on tukea suuritöisiä materiaaleja. Otto Donner totesi, ettei partituurimusiikkia ole ennenkään määritelty ”mutta kaikkihan tietävät, mistä on kyse”.

Tietävätkö kaikki? Minulla on selvä näkemys asiasta. Kun aikoinaan luulimme poistavamme genret, itse asiassa loimme systeemin, jossa on kaksi genreä: ne teokset, jotka saavat tukea ja ne jotka eivät saa. Tätä genreajattelua ei tunnuta millään saavan pois Teoston ajatuksenjuoksusta. Kun pyydämme teoksistamme Teoston rekisteriotteen, luokituksen kohdalla lukee ihan selvästi ”genre”. Ja kun Reijo Saari esitti meille kalvojen avulla, mille teoksille lisätilityksiä on maksettu, kalvossa luki ihan selvästi ”Luokka I, Luokka II ja Luokka III, vaikka meillä on jo vuodesta 1991 asti ollut luokat a, b, c, d ja e. (Tuli juuri mieleen, että kun poistimme genret ja loimme tukijärjestelmät, niitä oli tarkoitus käyttää väliaikaisesti ja niitä piti tarkistaa kolmen vuoden väliajoin. Kun joskus huomautin tästä Otolle hän vastasi, ettei kukaan halunnut.)

Teksti jatkuu: ”2 a Tekijöille ja kustantajille maksettava osuus maksetaan eläville tekijöille sekä kustantajille mainittujen esitysraporttien perusteella. 2b Tilausten ja työryhmien osuus: Johtokunnan tähän varaama osuus maksetaan tilaustoimikunnan kautta.” En tiedä onko kyse samasta asiasta, joka oli tähän saakka voimassa. Silloin ei maksettu perikunnille, mutta kyllä näitä edustaville kustantajille. Tästä syntyy sitten hupaisia tilanteita. Huomasin joskus 80-luvulla, ettei George de Godzinskyllä ollut sovituslupaa Mikkihiiri merihädässä -sovitukseen. Otin Ragni Malmsténilta allekirjoituksen, toimitin materiaalin Teostoon ja pidin huolta siitä, että se tuli 2-genreen.

Teos oli silloin kustantamaton, mutta nyt Warner on tehnyt R.R. Ryynäsen perikunnan kanssa sopimukset Ryynäsen tekstistä. (Ihmettelen kyllä kauhiasti, ovatko perilliset saaneet tietää, että Warner on saanut vuositolkulla korvauksia, jotka olisivat kuuluneet heille ja mitä kustantaja on luvannut sanoittajalle silloin kun sillä ei ole ollut sopimusta säveltäjän kanssa.) Nyt joka tapauksessa teksti on kustannettu ja koska sekä Malmstén että Ryynänen ja Godzinsky ovat kuolleet, partituurimusiikintukea maksetaan kustantajalle, joka ei ole koskaan nähnytkään partituuria ja josta hän ei ole ollut tietoinenkaan ennen kuin hän on saanut korvauksia. Tämä kai oli se tarkoitus kun hyväksyimme Teoston johtokunnan esityksen? Olen kyllä jo kauan ihmetellyt, miksi sanoittaja ja kustantaja saavat partituurimusiikintukea, kun teos nousee tukea saavaan luokkaan musiikillisista ansioista.

Kun nyt muistamme, että kyse on kansallisista varoista, on kai myös mietittävä, kuinka suomalaiskansallisia meidän kustantajamme ovat. Nähdäkseni Warner/Chappell on amerikkalainen pörssiyhtiö. Kaiken lisäksi saimme viime elokuussa tiedotteen, jonka mukaan Warner/Chappell on myynyt nuottien julkaisuliiketoiminnan F-Kustannus Oy:lle. ”Kauppa ei sisällä Warner/Chappell Music Finland Oy:n kustannusoikeuksia” ja ”Tehty kauppa on osa kansainvälisen Warner/Chappell Music -kustantamon vuonna 2002 liiketoiminnassa toteuttamaa muutosprosessia. Warner/Chappell Musicin strategiana on ulkoistaa nuottiyksikkönsä Euroopassa.” Siis Warner ei enää julkaise nuotteja, mutta saa tekijänoikeuskorvaukset. Mihin se tarvitsee partituurimusiikin tukea? Ulkomaisille kustantajille? Suomalaisista kansallisista varoista?

Warnerin ns. vakava katalogi on myyty ruotsalaiselle Gehrmanille. Myös Warnerin vakava puoli lopetti nuottien julkaisun. Gehrmanin omistaa ruotsalainen säätiö. Sitäkö pitää avustaa meidän varoilla? Kun meillä oli oikeudenkäynti Kuuva/EMI, jouduimme kerran siirtämään käsittelypäivää, jotta EMIn ruotsalainen johtaja ehtisi mukaan. Siis ylikansallinen yhtiö. Samoin BMG kuuluu mammuttikustantajalle Bertelsmannille. Suomalaisessa kaupparekisteriotteessa sanotaan, että BMG harjoittaa kustannus- ja äänitetuotantotoimintaa. Tätäkin pitää siis tukea kansallisista varoista, joita ”jaetaan kotimaisen musiikin edistämiseen”? Onko tätä todellakin huolellisesti pohdittu?

Kun nyt mielestäni asioita ei ole alkuunkaan huolellisesti pohdittu, tein johtokunnan esitykselle vastaesityksen, jonka mukaan johtokunnan esitys hyväksytään ilman kohtaa 2a, eli ei maksettaisi kenellekään partituurimusiikin tukea. Tästä Mikko Heiniö sai hepulin ja väitti, että antaisin rahan mieluiten ulkomaille kuin vakaville säveltäjille. Tästä siis paljastui ajatus, että järjestelmä on tarkoitettu nimenomaan vakavan musiikin tueksi ja puhe siitä, että musiikkia ei Teostossa eritellä kevyeen ja vakavaan on pelkkää hölönpölöä.Toiseksi Mikko lausui aikamoisen loukkauksen, joka on kyllä niin tyhmä, etten voi millään loukkaantua. En viitsi toitottaa, kuinka olen aina puolustanut kotimaista musiikkia; niin kevyttä kuin vakavaakin. Mutta kun Mikko sanoi, että haluan antaa rahat mieluummin ulkomaille osoittaa, ettei hän halua edes ymmärtää tarkoitustani.

Ehdotuksessani nimenomaan hyväksytään, että päätilityksestä otetaan 2% kansallisiin varoihin. Onko vakaville veljillemme todella mahdotonta ymmärtää, että vastustan sitä, että tukia annetaan niille, jotka muutenkin saavat eniten korvauksia? Olen joskus tehnyt tilastoja, joista käy ilmi, että eräs säveltäjä saa korvauksia 24 sinfoniakonsertin esityksistä samaan aikaan kun muut kotimaisten säveltäjien teokset esitetään 15, 13, 5, 5, 4, 3 ja 2 kertaa. Miksi sille, jota esitetään moninkertaisesti ja saa eniten tekijänoikeuskorvauksia pitää antaa vielä ylimääräistä tukea? Mitä jos paras johtokunta kautta aikojen katsoisi asiaa joskus tältä kantilta?

Ehdotukset menivät äänestykseen ja johtokunnan (huolellisesti pohdittu) esitys voitti äänin 168/52, yksi tyhjä ääni. Henkilökohtaisesti ja Edition ELVISin puolesta olen tietenkin tästä hyvin kiitollinen. Laskeskelin asiaa viimeaikaisten tilitysten perusteella. Vuonna 2000 ELVIS sai kustantajan osuuksia 19.954,15 mk. Siitä 2% (kansallisten varojen osuus) olisi ollut 219,08 mk. Partituurimusiikin tukea tuli 3.825,59 mk, mikä on melkein 35% tilityssummasta. Vuonna 2001 samat luvut olivat: tilitys 1.850,62 euroa, 2 % = 37 euroa, partituurituki 754,57 euroa, siis yli 30% tilityksen päälle.

ELVISin noin 170 teoksen katalogissa alle 100 on luokassa c ja kaksi luokassa d (!), jotka siis saavat partituuritukea. Jos nyt ottaa vielä huomioon, etteivät ELVISin esitykset eivätkä minunkaan olleet kaikki radio-tv- ja konserttialueella, on hyvin kannattavaa antaa 2 % kansallisiin varoihin. Kiitos teille, jotka äänestitte ehdotustani vastaan, omasta ja Edition ELVISin puolesta.

Sen pituinen se. Palataan asiaan kun olemme käyneet Teostossa selvittelemässä joitakin muita asioita.

Toivoo

Arthur Fuhrmann


Tämän kuolemattoman teoksen kirjoitin kerran Pohjoismaisen
genrekokouksen jälkeen. Samanlainen yksiääninen sooloteos
sellolle oli luokiteltu C:hen ja saa siis partituurimusiikin tukea.
Tämä teos luokiteltiin luokkaan B, kun selvisi, että se oli minun
ja ihan kokousta varten sävelletty 20 minuutissa illallisen jälkeen.