Hotelli Jollaksessa on hiljaista. Pitkän käytävän valot eivät toimi. Tunnelma on vähän kuin Hohto-elokuvasta.

Muusikko Samae Koskisen työhuoneen oveen on teipattu valkoinen lappu. Siinä lukee ”Vitt brus”. Se on hänen nuoruudenyhtyeensä Sister Flon tunnetuimman laulun nimi – White Noise.

Työhuoneen ikkunasta näkyy merelle. Koskinen ihastelee, että kesällä aurinko paistaa hotellin sisäpihalle melkein koko päivän. Nyt tosin on marraskuu ja sataa vettä.

Samae Koskinen saapuu työhuoneelleen melkein joka päivä. Silti hän ei ole varma, onko se paras ja sopivin tapa tehdä lauluja.

”Olen tullut siihen tulokseen, että laulunteko ei katso aikaa eikä paikkaa. Alitajunta tai joku muu työstää lauluja koko ajan, kun olen vaikka koiran kanssa ulkona tai teen perheelle ruokaa”, hän pohtii.

”Musta tuntuu, että työhuoneella syntyy enemmän sellaisia teoreettisia lauluja. Parhaat ideat tulevat, kun vaan elää elämää, nappaa asioista kiinni ja rupeaa työstämään niitä mielessään.”

Koskisen mukaan kavereiden ja muiden ihmisten kuunteleminen on ensiarvoisen tärkeää. Joku saattaa kertoa kaljalla tai uimahallin saunassa elämänsä käännekohdasta. Siitä voi hyvän idean lisäksi irrota jopa seuraavan laulun avainlause.

”On tärkeää, että taide kiinnostaa jotain muutakin kuin tekijäänsä.”

Kun 2020 keikat peruuntuivat pandemian takia, Koskinen teki yhdessä rysäyksessä peräti 65 uutta biisiä.

”Osa on tosi hyviä, osa ihan hirveitä. Osasta en tiedä.”

Biisinipusta on tarkoitus kaivaa esille seuraavan albumin runko. Tällä hetkellä näyttää siltä, että levystä tulee ”silkkaa Abbaa”. Ensimmäinen näyte ilmestyy tammikuun lopussa.

Kolme edellistä albumia julkaisi Universal Music. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä kokeilla jotain uutta, joten Koskinen päätti vaihtaa levy-yhtiötä. Tulevan levyn julkaisee pitkään Warner Musicin tuotantojohtajana toimineen Pekka Ruuskan perustama Kaiku Recordings.

”Olen joutunut perustelemaan tekemisiäni Pekalle ja mun A&R:lle Heikki Puhakaiselle tosi paljon. Juuri sellaista haastamista olen halunnutkin. Se on hyvä herätys lauluntekijälle”, Koskinen sanoo.

”On tärkeää, että taide kiinnostaa jotain muutakin kuin tekijäänsä. Universalin kanssa mulla oli vähän sellainen olen vastuussa itse -fiilis.”

Kaikesta huolimatta Samae Koskinen ei halua puhua pahaa major-yhtiöiden maailmasta. Sen toimintaperiaatteet ovat selkeät ja usein raadolliset, mutta Koskista kohdeltiin hyvin. Häneen luotettiin.

”Mun annettiin tehdä omaa musaa. Missään vaiheessa ei pyydetty twerkkaamaan tai olemaan instakuvissa ilman paitaa. Olen voinut aina tehdä sellaisia ratkaisuja, joiden kanssa pystyn elämään.”

”Monen mielestä teen ihan vanhan pierun musaa. Mitä muuta voi odottaa, jos on Mojo-lehden kasvattama?”

Suurimpina musiikillisina vaikuttajinaan Samae Koskinen pitää Ray Daviesin, Pete Townshendin ja Brian Wilsonin kaltaisia klassisia lauluntekijöitä, jotka toimivat oman päänsä mukaan.

Koskinen pyrkii tekemään ajatonta musiikkia, mutta haluaa myös musiikkinsa muuttuvan ja levyjensä eroavan toisistaan.

”Ajattelen, että mun musiikki on samaan aikaan tuttua ja kokeilevaa. Mua kiehtoo uusien asioiden löytäminen ja yhdistäminen toisiinsa”, hän sanoo.

”Toisaalta tiedän, että monen mielestä teen ihan vanhan pierun musaa. Varsinkin viime levyllä (Maidstone, 2019) oli hyvin perinteisiä jousisovituksia ja muuta sellaista. Mitä muuta voi odottaa, jos on Mojo-lehden kasvattama?”

Lapsuutensa ja nuoruutensa Samae Koskinen vietti Riihimäellä. Hänen isänsä oli koulun vahtimestari ja perhe asui koulun tiloissa. Sen ansiosta musiikkiluokkaan pääsi kokeilemaan soittimia milloin hyvänsä.

Jo ala-asteella Koskinen kavereineen rupesi soittamaan Slayeria ja muuta heviä omilla suomenkielisillä sanoilla, joissa pilkattiin opettajia.

”Hevin soittaminen oli hyvä pakokeino. Sen ansiosta myös jollain tavalla kuului porukkaan. Tai ainakin sai olla elossa jollain tasolla. Ei ollut jatkuvaa huolta siitä, että tulee kuonoon.”

Yläasteella elämä alkoi muuttua. Taivaalle kerääntyi synkkiä pilviä. Koskinen näki ympärillään näköalattomuutta, päihteitä ja väkivaltaa. Kellään ei tuntunut olevan halua pyrkiä mihinkään parempaan.

Varhaisnuoruutensa Koskinen soitti heviä ja punkia – kovaäänistä ja vihaista musiikkia. Parikymppisenä hän käänsi kelkkansa ja rupesi tekemään kavereidensa kanssa niin kaunista musiikkia kuin mahdollista. Syntyi Sister Flo -yhtye – yksi suomalaisen indiepopin kirkkaimmista helmistä.

”Yhtäkkiä musiikin estetiikka muuttui täysin. Pyrittiin tekemään täysin päinvastaista, mitä nähtiin ympärillämme. Luotiin oma kupla, mikä oli täysin erilainen kuin se, missä me elettiin”, Koskinen muistelee.

”Toisaalta samoja asioita me tehtiin edelleen kuin kaikki muutkin. Oltiin kaksi iltaa yökerhossa joka viikonloppu. Ympäripäissään. Mutta muulloin teeskenneltiin, että ollaan kulturelleja ja yritettiin tehdä jotain nättiä.”

Sana Sister Flon erinomaisuudesta levisi nopeasti. Levy-yhtiöt kiinnostuivat ja rupesivat viemään yhtyettä ulkomaille. Englantilainen manageri otti asioita hoidettavakseen.

Kun yhtyeen pyörittämisestä tuli ammattimaisempaa, siitä katosi suurin palo. Jossain vaiheessa bändin jäsenet huomasivat viettävänsä enemmän aikaa miettimässä bisnesasioita kuin soittamassa. He tajusivat, että nyt yritetään kiivetä perse edellä puuhun.

”Parasta aikaa oli se, kun ihmiset vasta alkoivat kiinnostua meistä. Mentiin Rovaniemelle soittamaan isien autoilla ja peräkärryllä, jonka päälle oli teipattu pressu, että soittokamat pysyy kyydissä. Se oli maailman kivointa parikymppisen elämää”, sanoo Koskinen.

”Kun mentiin isolle keikkamyyjälle, me oltiin soitettu muutaman vuoden ajan melkein joka viikonloppu jossain. Sitten keikkoja ei yhtäkkiä ollutkaan lainkaan. Hommasta piti tulla ammattimaista, mutta oikeasti siitä ei tullut mitään.”

Sister Flo julkaisi viimeisen albuminsa joulukuussa 2010 ja ilmoitti hajoamisestaan tammikuussa 2012.

Oikeasti suurin syy Sister Flon loppumiseen oli Samae Koskisen sooloura. Hetken aikaa ilmestyi vuorotellen soololevy ja Sister Flon albumi. Rinnakkaiselo oli raskasta, mutta kaksi erilaista uraa myös ruokkivat toisiaan.

Koskinen sävelsi ja sanoitti käytännössä kaiken Sister Flon materiaalin.

”Muutaman vuoden ajan tein valtavasti duunia, tosi paljon biisejä. Bändikaverit suhtautuivat mun soolohommiin aika penseästi. Siihen liittyi selkeitä jännitteitä. Muutenkin suurin ilo ja vilpittömyys oli siinä vaiheessa vähän karissut.”

(Jatkuu kuvan jälkeen.)

Suomenkielistä musiikkia Samae Koskinen rupesi tekemään täysin tuottaja Riku Mattilan ansiosta. Mattila tuotti Sister Flon hienon Tragician’s Hat -albumin (2004) ja ehdotti soololevyn tekemistä. Se tuntui mairittelevalta.

”Riku ihastui mun tekemiin demoihin, joilla soitin itse kaikki soittimet. Rikun mielestä ne kuulosti tosi kivoilta ja valmiilta, vaikka olin tehnyt ne neliraiturilla”, kertoo Koskinen.

”Ennen Rikuun tutustumista mulla ei ollut mitään kiinnostusta soololevyn tekemiseen eikä suomenkieliseen musaan muutenkaan. Kuuntelin Kasevaa ja Dave Lindholmia, mutta siinä kaikki.”

Ensimmäiselle soololevylleen (Vol.1, 2006) Samae Koskinen sävelsi kaikki biisit ja soitti kaikki soittimet. Sanoitukset olivat suomalaisten nykykirjailijoiden tekemiä.

Toisen sooloalbumin (Elossa, 2009) sanoitukset hän kirjoitti yhdessä Kauko Röyhkän kanssa. Sekään ei tuntunut toimivalta tavalta.

”Olin jo ekan levyn jälkeen miettinyt lavalla muutaman kerran, että mitäköhän mä tässä lauleskelen. Että mitä yritän sanoa näillä lauluilla. Huomasin, että mulla ei ollut joihinkin sanoituksiin mitään suhdetta.”

Kolmannelle albumille (Kuuluuko, kuuntelen, 2011) Koskinen päätti kirjoittaa sanoitukset itse. Hänen apunaan toimi lauluntekijä Jarkko Martikainen, joka kävi tekstejä läpi kuin opettaja, joskus jopa lause kerrallaan.

”Välillä Jarkko sanoi, että ei ymmärrä, mitä yritän sanoa. Se puski mua, että sano paremmin. Se oli ihan mahtavaa. En mä kuitenkaan mitään hölynpölyä halunnut kirjoittaa”, Koskinen kertoo.

”Tavallaan koen, että mun sooloura alkoi oikeasti vasta kolmannella levyllä. Sen sisältö on semmoinen, mihin itse pystyn samastumaan. Sister Flo oli myös silloin juuri lopettanut.”

Säveltäminen on aina ollut Samae Koskiselle luontevampaa kuin sanoittaminen. Silti hän sanoo keskittyvänsä tällä hetkellä erityisesti tekstien kirjoittamiseen, koska uskoo tavoittavansa kuulijansa paremmin niiden kautta.

(Jatkuu videon jälkeen.)

On vaikea ennustaa, mitä tapahtuu seuraavaksi. Samae Koskinen kertoo esimerkin.

”Mulla on omasta mielestäni ollut monta kappaletta, joiden olisi pitänyt olla älyttömiä radiohittejä. Esimerkiksi Hyvä päivä oli sellainen. Olin ihan varma, että se on niin kova biisi, että musta tulee älytön megastara”, hän sanoo.

”Se ei soinut missään. Siitä tuli mun trademark-kappale vasta sitten, kun se oli Nelosen mainoksessa.”

Samae Koskinen haluaa mahdollisimman monen ihmisen kuulevan omaa musiikkiaan, mutta hänen mukaansa lauluja tehdessä ei kannata laskelmoida. Kun pyritään miellyttämään mahdollisimman suurta porukkaa, usein käy niin, että musiikki ei kosketa ketään. Siitä tulee kuin vedellä laimennettua.

”Mun mielestä maailma ei tarvitse yhtään enempää puolivillaista, vuokrarahat mielessä tehtyä musiikkia. Maailma tarvitsee sydänverellä ja tosissaan tehtyjä lauluja. Lauluja, jotka on ollut pakko tehdä”, Koskinen julistaa.

”Olen tehnyt parhaat juttuni munasilteen jonkun ison asian edessä. Kuten esikoisen syntymän ja omien häiden. Nyt mulla on hirveät paineet siitä, että mun tytär on jo kaksivuotias ja en ole tehnyt hänelle vielä biisiä. Pojalle tein heti ekoina viikkoina.”

Esikoiselle tehdyn kappaleen nimi on Sinä. Sen Koskinen esittää sen jokaisella keikallaan.

Seitsemänvuotiaan pojan kummisetä on Riku Mattila. Fanaattiset musiikkimiehet käyvät toisinaan ”ammatillisessa korvalla” läpi kyseisen hetken kuumimpia radiohittejä. Niistä on helppo löytää yksi yhteinen nimittäjä.

”Fakta on se, että ei siellä huonot laulut soi. Niillä jokaisella on oma ansionsa, minkä takia niistä voidaan todeta, että tässä biisissä on jotain erityistä.”

”Nuoruuden synkkyydestä ja lohduttomuudesta irtautuminen tulee aina näkymään mun tekemisissä.”

Lukioiässä Samae Koskinen kärsi masennuksesta ja paniikkihäiriöstä. Hän vietti kaksi vuotta enimmäkseen omassa huoneessaan. Lukioon palaaminen tapahtui toisessa kaupungissa. Silloin elämässä alkoi tapahtua hyviä asioita.

Koskinen löysi saman henkisiä kavereita ja perusti yhtyeen. Hän rakensi itselleen identiteetin esiintyjänä ja lauluntekijänä. Hän muutti pois Riihimäeltä ja tapasi nykyisen vaimonsa. Hän oppi luottamaan ihmisiin.

”Nuoruuden synkkyydestä ja lohduttomuudesta irtautuminen tulee aina näkymään mun tekemisissä. Juhlin päivittäin sitä, että en ole enää siinä saatanan syvässä ja pimeässä kuopassa. Enää en pelkää tipahtavani sinne uudelleen”, Koskinen sanoo.

”Ehkä juuri synkän henkilöhistorian takia mun musiikkiin kuuluu jonkinlainen toivo. Mun tekemistä värittää se, kuinka paljon paremmassa paikassa olen tällä hetkellä. Ajattelen, että mun tehtävä on tuoda jotain hyvää maailmaan.”

Juuri nyt elämässä on kyse ennen kaikkea rajallisten resurssien hallinnasta. Perheen ja musiikin lisäksi aikaa ja energiaa ei riitä mihinkään muuhun. Jalkapallon ja jääkiekon päivittäinen seuraaminen on jäänyt.

”Vaikka musiikki pelasti mut, kaikkein tärkeintä elämässä on lasten kasvattaminen sellaisiksi ihmisiksi, että he pystyvät pärjäämään tässä maailmassa. Haluan olla hyvä isä ja antaa täyden huomion lapsilleni. Lapsista saan myös valtavasti energiaa, joka auttaa jaksamaan muita asioita.”

Jutussa mainittujen biisien tekijät:
White Noise, säv. ja san. Sister Flo
Hyvä päivä, säv. ja san. Samae Koskinen
Sinä, säv. ja san. Samae Koskinen