EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Toni Wirtaselle vuoden 2021 Juha Vainio -palkinto

Tekijä: Nina Lith

Toni Wirtaselle vuoden 2021 Juha Vainio -palkinto

Julkaistu

Toni Wirtasen elämäntyö Apulanta on ehtinyt muodostua 30 vuodessa bändistä brändiksi, mutta sitä se ei olisi tehnyt ilman lauluntekijä Toni Wirtasta ja hänen kasvutarinaansa vihaisesta nuoresta miehestä pohdiskelevaksi keski-ikäiseksi, joka löytää sanoituksiinsa myös valoa pimeyksien reunoilta.

Apulannan musiikillinen tyyli haki 1990-luvun alkupuolella uomaansa punkin, metallin, popin ja grungen välimaastosta, kunnes ensimmäinen hitti Mitä kuuluu viitoitti yhtyeen tien kohti suurempia yleisöjä. Ensi hitillä kuuluu jo Toni Wirtasen sanoitusten tavaramerkki eli vimmainen kokemus vieraudesta, johon 1990-luvulla itseään ja paikkaansa etsivän kuulijan oli helppo samaistua. Yhtyeen seuraavakin hitti Anna mulle piiskaa vuonna 1997 jatkoi vielä lamasukupolven tunnoissa: ”Ei oven takana sinua odota / iloinen ystävä kädessään kukkia”.

Apulannan 30-vuotisen suosion uudet luvut ovat käynnistyneet käänteentekevillä kappaleilla, joissa Toni Wirtanen on löytänyt uuden tavan sanoittaa kokemustaan maailmasta ja ihmisen osasta. Tällaisia uuden alkuja ovat olleet muun Teit meistä kauniin (1998), Odotus (2000), Pahempi toistaan (2005), Armo (2005) ja Valot pimeyksien reunoilla (2015).

Toni Wirtasen tunnetuimmissa kappaleissa musiikki ja sanat muodostavat kokonaisuuden, jossa toista on vaikea kuvitella ilman toista.  Musiikki tarvitsee näköisensä tekstin ja päinvastoin. Tässä mielessä Toni Wirtanen on muusikko ja musiikintekijä mitä suurimmassa määrin myös sanoittaessaan.

Wirtasen mielestä tekstin tehtävä on pikemmin herättää tunteita ja mielikuvia kuin kertoa jostain. Kun tekstit onnistuvat tässä, ne kertovat väistämättä kuulijalleen jostain hänelle tärkeästä ja merkityksellisestä. Ne ovat musiikillisia musteläiskätestejä, joista näkee itsensä, pelkonsa ja unelmansa.

Toni Wirtanen on luonnostellut monet kappaleensa ensin remuenglanniksi, mutta hän viimeistelee ne aina suomeksi. Tämä on yksi syy, jonka ansiosta suomi säilyi 1990-luvulta alkaen amerikkalaisvaikutteisen Suomi-grungen ja alt-rockin valtakielenä. Voimasoinnut saivat vielä lisää voimaa ja tarttumapintaa Wirtasen äidinkielestä, jossa kaikuu katu-uskottavuuden lisäksi perinteen tuntemus Kalevala-vaikutteita myöten.

Apulannan menestys on hyvä esimerkki siitä, että jääräpäisestä uskosta omaan tekemiseen voi kasvaa kansallisen tason tarina omakustanneasenteella ja ilman suuria levy-yhtiöitä. Wirtanen on kulkenut myös sanoittajana oman tiensä ja valaa esimerkillään uskoa muihinkin tekstintekijöihin. Omaäänisyys kannattaa pitkän päälle aina.  Omaleimaisuuden lisäksi Wirtanen on osoittanut monipuolisuutensa kynäilemällä lauluja muille artisteille kuten Irinalle, Kaija Koolle ja Antti Tuiskulle, jotka ovat tyylillisesti etäällä Wirtasen omimmasta genrestä.

Näillä perusteluilla tämän vuotinen Juha Vainio -palkinto luovutettiin Toni Wirtaselle 29.7. Kotkan Kauppatorilla järjestetyssä tilaisuudessa. Palkintosumma on 6000 euroa. Palkinnon myöntää kotkalaisen sanoittajan Juha Vainion nimeä kantava, vuonna 1990 perustettu rahasto, jota hallinnoivat Kotkan kaupunki ja Suomen musiikintekijät ry. Myös Juha Vainion perikunta on edustettuna hallituksessa.

***

Juha Vainio Rahasto on jakanut aikaisemmin 29 tunnustuspalkintoa ansioituneille kotimaisille lauluntekijöille ja sanoittajille.
Palkinnon ovat aikaisempina vuosina saaneet Juice Leskinen, Hector, Vexi Salmi, Pertti Reponen, Heikki Salo, Gösta Sundqvist, Martti Syrjä, Tero Vaara, Tuomari Nurmio, Pekka Ruuska, J.Karjalainen, Anni Sinnemäki, Ismo Alanko, Jorma Toiviainen, kaksikko Mikko Alatalo – Harri Rinne, Edu Kettunen, Pauli Hanhiniemi, Sinikka Svärd, Dave Lindholm, Maija Vilkkumaa, Mikko Kuustonen, Samuli Putro, Chrisse Johansson, Timo Kiiskinen, Pelle Miljoona, Paula Vesala, Juha Tapio, Jukka Kuoppamäki ja Mikko Kuoppala a.k.a Pyhimys.

Tästä asti aikaa / Kaiken antanut

Julkaistu

Tästä asti aikaa
Säv. Timo Kivikangas ja Sakari Pesola
San. ja co-säv. Pauli Hanhiniemi
Ensilevytys: Kolmas nainen (1990)

Timo Kivikangas ja Sakari Pesola tutustuivat Seinäjoella kesäyliopistossa 1988. Sakari oli Kolmannen Naisen kitaristi, Timon bändeistä yksi oli ollut Manic Toys.

Timo kertoo, mihin tutustuminen johti kesäkuussa 1989.

”Olin kotitilalla Jurvassa, kun Sakari soitti Töysästä. Kolmannessa Naisessa oli toisen kitaristin paikka vapaana Timo Löyvän lähdettyä. Vastasin, että kokeillaan. Ekojen keikkojen jälkeen päätettiin, että osallistun myös uuteen levyyn. Sakari oli hankkinut neliraiturin ja rumpukoneen. Sain ne lainaksi ja tein joitain demoja.

Heinäkuussa Sakari tuli meille useaksi päiväksi. Hänkin oli maalaistalon poika. Korjasimme päivät heinää ja illat keskityimme musaan. Kelatessaan mun neliraiturille tekemiä juttuja Sakari pysähtyi tämän kohdalla. Siinä oli säkeistön ja kertsin soitto parilla kitaralla ja rumpukoneella.

Työstimme sitä heti niinä iltoina. Sakari soitti pitkät kitaravedot ja bassolinjat vuoropuheluna mun tiheärytmiselle kitarapohjalle. Itse tein intron ja välisoittoja. Saimme aikaan demon, jossa uskoakseni välittyi se kesä, se muutos ja mahdollisuus. Lopulliseen Sakari soitti sitten aivan jäätävän kitarasoolon.”

Sakari muistelee samoja heinäkuun hetkiä.

”Se yksi Timon jutuista nappasi heti. Siinä oli letkeä ja rento meininki. Lisäsin liukuja, taitesointuja ja muuta. Yhä on elävänä mielessä ne päivät ja illat: uusi bändin jäsen, kesä, heinätyöt, biisinteko maalaistalon ullakolla.Syksyllä lähetin demon osana muuta pakettia Paulille.”

”Kun keksin sloganin tästä asti aikaa, olin siihen heti tosi viehättynyt. Ajattelin, että tää on niin killeri, että loppu voi olla melkein mitä tahansa.”

Pauli Hanhiniemi opiskeli Vantaan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen piirtäjälinjalla ja asui Martinlaaksossa.

”Olin yksin kotona. Tiskasin ja kuuntelin demokasettia. Mankka oli kaappipakastimen päällä. Äkkiä tämän kohdalla tuli vahva elämys siitä, että nyt tiedän, mistä tää laulu kertoo.

Elämä oli murroskohdassa: Alavuden elonpiiriin en enää palaisi ja jotain uutta on edessä. Bändilläkin oli yksi vaihe takana ja uusi alullaan. Fiilis oli se, että ollaan tyytyväisiä tähän hetkeen ja luottavaisia, että jollain tavalla tullaan pärjäämään.

Kun keksin sloganin tästä asti aikaa, olin siihen heti tosi viehättynyt. Ajattelin, että tää on niin killeri, että loppu voi olla melkein mitä tahansa.

Tein tekstin yhtä kyytiä. Säkeistöjen kuvilla on kaikilla todellisuuspohja. Esimerkiksi kissapetojen näkijä oli kaverini, joka hitsarina liekkiin tuijotettuaan tuli hallista ulos evästauolle ja näki hetken mitä sattui.

Valmiiseen demoon tehdessäni olen kääntäjä, joka kääntää musiikin sanojen kielelle. Jos laulumelodiaa ei vielä ole, se muotoutuu samalla. Tässä rekisteröimme koko sävellyksen Sakarille ja Timolle, koska sen ajan teostokäytännöt ei muuten sallineet haluamaamme jakoa.”

Sakari kertoo, että Paulin esiteltyä tekstin treeneissä Alavudella tehtiin kertsin laulumelodiaan muutos.

”Alkuperäinen lähti nousevassa kaaressa ja meni hankalan korkealle. Pauli oli alun perin laulanut demon päälle kertsiä oktaavia alempaa. Bändin mouheessa se oli liian matalalla ja oktaavi liian korkealla. Nyt hän alkoi kokeilla laulaa sitä ekan rivin jälkeen alaspäin ja alkuperäinen melodia tuli stemmaksi.

Millbrook-studiolla tammikuussa 1990 biisi äänitettiin. Soitosta vastasi bändi, rummuissa Pasi Kallioniemi ja bassossa Raimo Valkama.

Mikko Karmila teki tuottajana huipputyötä. Hyvältä meidän levyt siihenkin asti kuulostivat, mutta tällä levylllä ja tällä biisillä saundipuoli otti vielä melkoisen hyppäyksen eteenpäin.

Helmikuussa tuli sinkku ja perään albumi Hyvää ja Kaunista. Teoston raporteista olen laskenut, että levyä on myyty jotain 80 000. Edelleen olen ylpeä, kun kuulen biisin radiosta. On se uljaan kuuloinen.”

 

Kaiken antanut
Säv. Mika Toivanen
San. Anna Eriksson
Ensilevytys: Paula Koivuniemi (2012)

Paula Koivuniemi oli vuodesta 2006 levyttänyt Edelille ja AXR:lle Mika Toivasen vastatessa tuotannoista ja sovituksista sekä pääosin sävellyksistä. Syksyllä 2011 valmisteltiin samalla sapluunalla uutta levyä Warnerille.

Mika Toivanen kertoo, että yksi tämän Matka-albumin sävellyksistä oli jo vanhempi.

”Joitakin vuosia aikaisemmin olin tehnyt Steven Stewardin kanssa englanninkielisen You’ll dance again. Työnimenä oli ‘Tina Turner -biisi’. Se jäi lähettämättä kansainvälisille kustantajille ja nyt muistin sen. Ehkä ajattelin, että Paulassa ja Tina Turnerissa on tarinallisia yhtymäkohtia.

Sävellys oli varmaan syntynyt kuten yleensä studiolla koskettimia soitellen ja noukkien melodioita niin, että kokeilin laulamalla eli ilman sanoja rallatellen, mikä tuntuu hyvältä. Pelkästään pianolla hapuiltuna hyväkin sävelkulku voi mennä ohi, kun et saa siihen kehollista tunneyhteyttä.

Erikoisuutena tähän tuli se, että A-osa menee korkeammalta kuin kertsi. C-osa ei myöskään ole mikään lepo-osa, vaan pitkä ja rytmitykseltään tiheämpi.

Tekstin vaihtaminen uuteen suomenkieliseen oli Stevenille ok. Tein sävellyksestä pianodemon, jossa oli laulumelodia soitettuna ja sovituksen suuntaviivoja mukana.

Soitin Annalle, ja hän lupasi tehdä tekstin. Tina Turner -kytkentää en maininnut. Annan kanssa olin tehnyt yhteistyötä jo 90-luvun jälkipuolelta lähtien.”

Saatuaan demon Anna Eriksson kuunteli sen muutamia kertoja. Idea tekstin sisällöstä tuli nopeasti.

“Mietin mistä saisin tekstiin henkilökohtaisen kulman, kun en tuntenut Paulaa ihmisenä, vaan ainoastaan mediasta ja parista takahuoneen tapaamisesta. Se kulma löytyi laulamisesta, sehän oli meille yhteistä. Ajattelin, että jos on Paulan tavoin laulanut jo kymmeniä vuosia, siitä on tullut niin iso osa identiteettiä, että kaiken elää laulamisen kautta.

Jostain haastattelusta olin lukenut, että jos hän on ollut kaksi viikkoa putkeen keikoilla, niin hän alkaa kysellä, että kuka hän oikein on. Koin sen jotenkin traagisena.

Varmaan jokainen esiintyvä taiteilija pystyy samaistumaan siihen tilanteeseen, kun ovi kotona keikkarundin jälkeen sulkeutuu. Olet laulamalla täyttänyt sielusi ja samalla tyhjentänyt sen. Kun laulamisessa on nämä kaksi puolta, siinä on jotain hyvin haikeaa. Siihen tunnelmaan teksti tuntui hyvältä kirjoittaa.

Näillä ajatuksilla menin pianolle ja aloin laulaa sanoja melodian mukana. Tämä on tapani tehdä. Soittaen ja laulaen hakeudun sellaisten sanojen ja tavujen luo, jotka tuntuvat melodiaan sopivilta ja hyviltä laulaa.

Perhonen tuli mukaan viittauksena Paulan levytykseen (säv. Heikki Liuttu, san. Tuula Valkama) ja siksi, että hänessä on sellaista keveyttä ja elämänvoimaa, jonka myös yleisö aistii. Mutta perhosen keveydessä on myös toinen, syvempi puoli. Paulan kohdalla yhtenä kiinnostavana vastakohtana on tumma ääni.

C-osassa oli tilaa tuoda tarinaan vielä lisää jännitettä. Se oli myös rytmillisesti tärkeä kohta.

Teksti valmistui nopeasti, mikä on aina hyvä merkki. Mikalle meilasin sen myös demon päälle laulettuna ja fraseerattuna.

Kun laulamisen eri puolia nyt mietin, niin omalle identiteetilleni on ollut valtavan tärkeää, että aloin itse kirjoittaa lauluja. Siitä löytyi kokonaan uusi maailma.”

Tunnelma oli erityinen, kun laulua äänitettiin.

“Paula oli asian ytimessä ja taisimme siinä itkeäkin. Tämä artistin, tekstin ja sävellyksen kombinaatio on ollut meikäläisen uralla yksi parhaista. Täytyy olla isosti kiitollinen tekstittäjälle ja artistille”, kertoo Mika Toivanen.

Lauluntekijät vaativat palkkaa

Julkaistu

The Ivors Academy, Musiikintekijät ry:n Iso-Britannian sisarusyhdistys, on heittänyt ilmaan ehdotuksen siitä, että levy-yhtiöt maksaisivat musiikintekijöille palkkaa kirjoitussessioista artistien kanssa. Yli 2000 lauluntekijää on allekirjoittanut yhdistyksen laatiman avoimen kirjeen, joka on osoitettu levy-yhtiöille.

Tekijät ovat musiikkibisneksessä paljon vartijoina, kirjeessä muistutetaan.

He toimivat paitsi sisällöntuottajina ja inspiraationa, myös määrittelevät alan kehityssuuntia ja trendejä. He ovat niitä tyyppejä, joiden käsiin aloittelevat artistit ensimmäiseksi lähetetään. Tekijät sijoittavat artisteihin sekä henkilökohtaista että ammatillista kapasiteettiaan tietämättä, saavatko koskaan mitään korvausta työstään.

”Alalla pidetään normaalina sitä, että lauluntekijöiden pitäisi kirjoittaa ilmaiseksi artisteille, joiden kohdalla saattaa tapahtua jotakin muutaman vuoden aikajänteellä. En voi enää lähteä tällaiseen”, sanoo laulunkirjoittaja Autumn Rowe (kirjoittanut mm. artisteille Dua Lipa, Kylie Minoque, The Saturdays).

”Ei siis mitään pahaa sanottavaa artisteista, joiden kanssa olen työskennellyt. Kyse tässä on siitä, että lauluntekijät ovat usein aliarvostettuja alan sisällä. Ansaitsisimme enemmän. Me kaikki”, Rowe sanoo.

Nykytilanne on kestämätön tekijöille, jotka eivät itse ole keikkailevia artisteja. Isokaan hitti ei takaa kirjoittajalle toimeentuloa, miljoonillakaan striimeillä ei saada vuokrarahoja kasaan. Esimerkiksi Spotifyn tuotoista vain 13 prosenttia menee tekijöille ja kustantajille.

Kun hiteilläkään ei enää tienaa elantoa, missä on työnteon kannustin? On vaarana, että alipalkatut laulunkirjoittajat lähtevät muihin hommiin, ellei tilannetta saada pian korjattua.

The Ivors Academyn ehdotus tilanteen korjaamiseksi on se, että levy-yhtiöt ryhtyvät maksamaan musiikintekijöille korvausta kirjoitussessioista. Päiväpalkaksi ehdotetaan vähintään 75:ää puntaa. Se on vajaat 90 euroa. Lisäksi ehdotetaan, että musiikintekijöille tulisi antaa ainakin 4 prosentin rojalti levymyynnistä. Kyseessä olisivat siis aivan oikeat palkkiot ja rojaltit, eivät ennakot tekijänoikeuskorvauksista.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa eturivin lauluntekijöiden yhteenliittymä The Pact on nostanut esiin sen epäkohdan, että artisteille on tapana vaatia osuuksia biiseistä, joita he esittävät, mutta joita he eivät ole olleet kirjoittamassa.

The Pactiin kuuluvien musiikintekijöiden missio on, että musiikin julkaisu- tai kirjoituskrediittejä saavat vain ne, jotka ovat oikeasti olleet tekemässä tai muokkaamassa lyriikkaa tai sävellystä niin, että työpanos on ollut merkittävä.

Tekijät ovat kyllästyneet huonoon kohteluunsa ja siihen, että joutuvat tekemään uhrauksia päästäkseen alalle. He muistuttavat, että jos irrotetaan laulu musiikkiteollisuudesta, ei ole mitään musiikkiteollisuutta.

”Meitä tarvitaan, jotta musiikkiteollisuuden pyörät pyörivät. Aletaan siis käyttäytyä siihen malliin.”

(T)avataan kesällä?

Julkaistu

Melkoisessa myllerryksessä meni tämäkin kevät. ”Kulttuuriväki”, kuten media on viime aikoina taide- ja kulttuurialojen tekijät ja esittäjät niputtanut, on ollut tyrmistynyttä, raivoissaan, väsynyttä, joskus jopa varovaisen toiveikasta. Huumorikin on pilkahdellut, tosin melkoisen kitkerään sävyyn.

En kerro yhtään turvevitsiä enkä klikkaa yhtään meemiä, lupaan sen. Kukaan ei niiltä tänä keväänä välttynyt, ja se oli ymmärrettävää. Edellinen kulttuuriministeri kun otti intohimoisesti kantaa turpeenpolton puolesta samaan aikaan, kun hänen varsinainen vastuualueensa oli katastrofitunnelmissa. Toivottavasti kulttuuriministeri Antti Kurvisen painotukset ja ulostulot osuvat tarkemmin.

Huhtikuun lopulla ilmassa oli kevään tuntua: hallitus suuntasi puoliväliriihessään taiteelle ja kulttuurille yhteensä 127,36 miljoonaa euroa, josta puolet apurahoina ja avustuksina freelancereille ja toiminimille.

Niin juuri, apurahoina. Yli vuosi olisi ollut aikaa kehittää toimivampaa korvausmekaniikkaa tai maksuluukkua freelancereiden ja yksinyrittäjien ahdinkoa helpottamaan. Taikea nimittäin sitoo valtionavustuslaki, joten se ei voi jakaa takautuvasti korvausta tulonmenetyksistä, vain niitä apurahoja tulevaan.

Ikävää oli, että turhautumisen kiihdyttämä somekeskustelu ja provosoiva lehtikirjoitus sai tilanteen näyttämään taidealojen väliseltä riitelyltä. Sama sapluuna, esimerkkinä paljon puhuttu Tanskan malli, ei sovi kaikille. Kulttuurialojen tulonmuodostus kun on todella monimuotoista. Tämä on varmasti kaikille toimijoille selvää.

Meillä etujärjestöillä on oikeus ja velvollisuus pitää omiemme puolta. Somekyynärpäiden käyttöä on silti syytä harkita tarkkaan, vaikka turhautuminen hitauteen ja toimimattomuuteen olisi pinnassa.

Onneksi yli 50 järjestön julkinen ulostulo 26.5. sekä kulttuuri- ja tapahtuma-alan mielenilmaus Helsingissä 3.6. osoittavat, että yhteinen ääni on meille kaikille tärkeä, ja sitä myös osataan ja halutaan käyttää. Yleisötapahtumien avaaminen muun yhteiskunnan mukana sekä kulttuurialojen oikeudenmukainen kohtelu elinkeinona ovat meitä yhdistäviä vaatimuksia, samoin sosiaali- ja työttömyysturvan puutteiden korjaaminen, viimeinkin.

Nyt tekee vanhan kissan mieli ihan pikkuisen nostaa omaa ja kollegojen häntää. Voin vakuuttaa, että muutakin on tehty, kuin vain somessa huudeltu. En ole itse pysynyt laskuissa, kuinka monta viestiä olen itsekin kansanedustajille, heidän avustajilleen ja ministereille lähettänyt. Ja tämä on vain pieni murunen siitä työstä, mitä musiikkialan järjestöt itse ja yhdessä, Music Finlandin toiminnanjohtaja Kaisa Rönkön johdolla, ovat tehneet. Kaikki edunvalvonta ei näy somessa eikä mediaseksikkyydellä loista, mutta kyllä sitä tehdään.

Viimeisimmän Taike-tuen hakuaika on 16.–30.6. Jaossa (aikaisintaan loppukesästä) on 55 miljoonaa euroa. Pieni rahansiirto tästä potista tapahtui huhtikuussa haettuun tukeen, jonka 9000 hakijasta 6000 onnekasta jakavat nyt kesäkuussa 25 miljoonan euron potin.

Musiikintekijän koronakesää toivottavasti hieman helpottaa Teoston koronatuki, jota on jaossa kesällä 2 miljoonaa. Tekijöiden ääntä kuunneltiin ja tukikriteereihin tehtiin laajennuksia, joten tuensaajien joukko on nyt isompi kuin ensimmäisellä kierroksella.

Myös Musiikintekijöiden rahasto jakaa tänä vuonna tavallista enemmän stipendirahaa, yhteensä 343 000 euroa. Seuraava haku on elokuussa.

Kiitos teille rakkaat musiikintekijät, että jaksatte sinnikkäästi hakea tukia, joihin olette oikeutettuja. Samalla kerrotte päättäjillemme viestiä hädästä, joka ei ole ohi vielä pitkään aikaan, vaikka elävä musiikki alkaisi taas soida. Siitä kertyvät tekijänoikeuskorvaukset kun tulevat viiveellä nekin.

Kesä on onneksi kaikilla, joten valoa, avauksia ja eläviä tapaamisia toivotan!

Kaija Kärkinen
Kirjoittaja on Suomen Musiikintekijöiden hallituksen puheenjohtaja sekä laulaja, sanoittaja ja näyttelijä.

Iskelmä ja radio

Julkaistu

Lapsuudessani 1970- ja 80-lukujen taitteessa rockin tai popin kuuleminen radiosta oli aina merkkitapaus. Auta armias, jos etusormi ei ollut ajoissa rec-nappulalla tai c-kasetti oli unohtunut teipata. Kerran viikossa tullut Rockradio tai Levyraati TV:n puolella olivat ainoat mahdollisuudet kuulla mitä maailmalta oli tuloillaan.

Nyt neljä vuosikymmentä myöhemmin asiat ovat kääntyneet päälaelleen. Yle Radio Suomesta on mahdollista kuulla iskelmää enää yhden tunnin aikana arkipäivisin Paikka auringossa -ohjelmasta tai viikonloppuna Tarja Närhin Iskelmäradiosta. Muuten eetterin nykyisellään on vallannut pop.

Heti alkuun haluan korostaa, että tämä puheenvuoroni iskelmän puolesta ei ole ketään tai mitään vastaan. Päinvastoin. Olen sitä mieltä, että tarjonnan pitäisi olla mahdollisimman monipuolista niin kuulijoiden kuin tekijöidenkin kannalta. Nykyisessä kanavaviidakossa tämän pitäisi olla jopa helposti järjestettävissä.

Kritiikkini kohdistuukin Yleisradioon. Kaupallisilla kanavilla on omat lainalaisuutensa, joita noudattaa, mutta miksi julkisella rahoituksella toimivan Ylen on pitänyt lähteä mukaan samaan leikkiin? Eikö juuri Pasilassa pitäisi olla mahdollista olla avoin ­– jopa rohkea – musiikkivalintojen suhteen, kun taloudellinen vastuu mainostajille ei paina?

Ylen kanavajohto vetoaa pääsääntöisesti yhteen asiaan; huoleen kuulijakunnan ikääntymisestä. Varmasti pitää paikkansa, että kuulijoiden keski-ikä on noussut. Olisi jopa luonnotonta jos näin ei olisi käynyt ihmisten eliniän jatkuvasti kasvaessa. Kysymys onkin: pitääkö tästä olla huolissaan?

Verrataanko nykyistä seitsemänkymppistä 80-luvun vastaavaan? Ei pitäisi koska puhumme aivan eri ihmistyypistä. Omat isovanhempani istuivat tuossa iässä jo kirjaimellisesti kävelykepin kera keinutuolissa. Entä omien vanhempieni sukupolvi? Ei, eivät he istu vaan suunnittelevat lomamatkoja parin vuoden päähän.

Oma äitini on jo lopettanut radion kuuntelemisen. Kun kysyin tähän syytä hän kertoi ainoan kuuntelemansa kanavan, Radio Suomen, muuttuneen mielestään levottomaksi. Pehmensi toki heti perään kuuntelevansa vieläkin uutiset ja Maunukselan.

Radio Suomen yhtälö on yhtä aikaa mielenkiintoinen ja mielestäni mahdoton. Tällä hetkellä soittolistoilla oleva musiikki ei kävele käsikädessä toimitetun ohjelman kanssa. Elastisella tai Maustetytöillä ei saada nuoria Pääministerin kyselytunnin, Merisään tai Metsäradion pariin.

Edellä puhutun lisäksi radiomaailmassa piilee minulle vielä yksi mysteeri. Missä iässä kuulijalta loppuu kyky omaksua uusia kappaleita vanhoilta suosikkiartisteiltaan? Tällä tarkoitan sitä, että noin joka kolmas soitettava kappale on suunnattu meille keski-iän ylittäneille. Kuulemme kyllä säännöllisesti viime vuosituhannelta Money for Nothingia ja Roosaa kahdeksan muun kanssa, mutta emme juuri Mark Knopflerin tai Juha Mieskosen uudempia hengentuotteita.

Tämä on sääli, sillä molemmat ovat edelleen aktiivisia ja luomisvoimaisia. Uusia klassikoita ei synny kuin soittamalla.

Topi Salmi
Kirjoittaja on sanoittaja, levy-yhtiöyrittäjä ja Musiikintekijöiden hallitukseen tuore jäsen.

Vaihtoehtoinen tulevaisuus

Julkaistu

Neljä vuotta sitten määrittelimme Music Finlandin johdolla näkymän suomalaisen popmusiikin viennin tulevaisuudelle. Nyt kesän alussa tarkastelimme, onko visio edelleen kohdillaan vai tulisiko sitä muuttaa jotenkin, ja miltä toimintaympäristö tällä hetkellä näyttää.

Visio kuuluu näin: ”Suomalainen musiikintekeminen on kysytyintä, ja Suomen musiikkiala tekee jatkuvasti maailmanlaajuisia hittejä”.

Mielenkiintoista oli se, että tuo näkymä on edelleen aivan kurantti, mutta tavat, joilla sitä kohti olimme suunnitelleet mentävän ovat saaneet toisenlaisia piirteitä kuin mitä olimme osanneet odottaa. Musiikkiala on kohdannut vaihtoehtoisen tulevaisuuden.

Etäsessiointi on tullut jäädäkseen. Näin myrskyn silmässä olevat kansainvälistä yhteistyötä tekevät musiikintekijät sanoivat. Matkustamiselta säästyvä aika luo uusia mahdollisuuksia. Kansainvälisiin etäsessioihin on helpompaa päästä mukaan, online-biisileirit ovat jo arkea. Tekijätiimit ovat alusta alkaen kansainvälisiä.

Huolen aiheeksi on noussut oman työn ja maailmalla liikkuvien tiedostojen suojaaminen. Millä estetään kopioinnit tai filejen osittaisetkin luvattomat käytöt? Mikä on tässä tekijänoikeusjärjestöjen rooli, vai löytyykö ratkaisu jostain muualta?

Biisi on keskiössä. Ehkä jopa aiempaakin enemmän. Levy-yhtiö- ja artistikeskeisyydestä ollaan siirtymässä suorapalvelukeskeisyyden kautta biisikeskeiseen aikaan. DIY (Do It Yourself) -julkaisut ovat kuuntelijoille yhtä arvokkaita kokemuksia kuin muukin musiikki.

Tekijöiden aseman ja osuuksien vahvistaminen on myös keskusteluissa keskiössä. Nyt en viittaa enää pelkästään edellä mainitsemaani visiotyöhön, vaan yleisempäänkin keskusteluun. On hyvin mahdollista, että tulevaisuudessa ammattimaisesti toimivat musiikintekijät ottavat tavaksi laskuttaa sessio-osallistumisestaan ja perehtymisestään käsillä olevaan projektiin.

Suomalainen etuuslainsäädäntö, esimerkiksi työttömyysturva ja eläkevakuutus, lähtee siitä, että työtä tehdään pelkästään työsuhteessa tai yrittäjänä. Vaihtoehtoinen tulevaisuus sisältää kattavan ja toimivan freelancereiden rekisterin. Vain sillä tavoin olisi meillä Suomessa onnistunut paljon puhuttu Tanskan malli pandemian vuoksi syntyneiden menetysten kompensaatiomallina.

Voisi olla muutakin hyötyä siitä, että freelancerit tunnistettaisiin lainsäädännöllisesti ja että tällainen rekisteri olisi olemassa. Sen tulevaisuus näyttää.

Tulevaisuus ei ole kenenkään erikseen määräämä tai sanelema. Sen olemme tästä pandemiasta oppineet. Muutos ja yllätykset ovat varmoja. Ajelehtiminen ilman kurssia ajaa lopulta karille. Näkemyksiä ja tavoitteita tulee olla.

Tulevaisuus on mahdollisuus. Etenkin vaihtoehtoinen tulevaisuus.

Aku Toivonen
Kirjoittaja on Suomen Musiikintekijöiden toiminnanjohtaja

Valtaa ja vastuuta ilman palkkaa

Julkaistu

Minut valittiin Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun taidetoimikunnan jäseneksi kaudelle 2021–2022. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että keväällä luin ja arvioin parissa viikossa noin sata esittävän taiteen apurahahakemusta. Osallistun myös erilaisiin etäkokouksiin, joihin saamme kutsuja lyhyelläkin varoitusajalla. Vaikka kalenterissa olisi jo tärkeää työmenoa, säätelen itseni vapaaksi. Toimikuntatyö on ollut tähän mennessä hyvin mielenkiintoista, avartavaa ja opettavaista.

Panostan Taiken työhön rutkasti vapaa-aikaa ja energiaa, aivo- ja sydänkapasiteettia. Palkkioni tästä työstä on saada ensimmäisten joukossa vihiä siitä, mitä taiteen kentällä tapahtuu. Ennen kaikkea saan olla vaikuttamassa siihen, kuka saa ja kenelle annetaan. Mutta eikö ole kummallista ja jokseenkin vinksahtanutta, ettemme saa asiantuntijatyöstämme palkkaa? Ymmärtääkseni tätä asiaa on yritetty saada ruotuun jo vuosia. Toivottavasti tämä epäsuhta korjaantuu seuraavalla kaudella.

Tunnollisuus, reippaus ja oma-aloitteisuus ovat osa minua, jopa liiallisestikin. Olen tehnyt ja teen töitä ilmaiseksi, tottumuksesta ja kutsumuksesta. Tämä on taiteilijuuden lisäksi erittäin yleistä työssäni opettajana. Muutama viikko sitten eräs ryhmäopetusoppilaani totesi haluavansa lähettää minulle biisejään arvioitavaksi. Kerroin kohteliaasti, että tässä koulussa opetan biisintekoa vain pienryhmissä, koska palkallista opetusta on todella vähän, eikä sitä valitettavasti ole jakaa yksilöopetukseksi.

Kuulemma saan oppilaan biisejä kuunteluun ja arvioon myöhemmin. Siihen totesin, että määräaikainen työsuhteeni päättyy toukokuussa eikä minulla ole velvollisuutta antaa biiseistä palautetta, tehdä töitä ilman palkkaa. No hei, voisin kuulemma suhtautua hänen biisiensä arvioimiseen rennolla asenteella! Mutta tiedän, etten luonnollisesti ammattilaisena kykenisi sellaiseen rimanalitukseen. Pääsen siis tahtomattani vapaaehtoistöihin – jipii!

Bändeissä olen usein ollut ainoa naisoletettu. Vasta vuosikausien keikkailun jälkeen ymmärrän, miten paljon ylimääräistä taakkaa ja paineita asemani – nuoruus ja tyttöys – on tuonut mukanaan. Olen ollut kirsikka kakun päällä, suurennuslasin alla keikkamatkoilla, takahuoneessa ja lavalla… Mutta tästä voisin toki kirjoittaa romaanin tai kaksi. Mutta vain harrastusmielessä, koska siitäkään ei makseta.

Varmaa on sekin, että sukupolvien väliset kuilut mustavalkoisella sukupuoliajattelulla höystettynä ovat vaikuttaneet omaan tonttiini. Vastuunkantoon on vaikuttanut se, että kyllähän järjestelyt, tiedustelut ja säätäminen minulta hoituvat. Teen muidenkin työt jos he eivät niitä keskusteluista, kyselyistä ja huomautuksista huolimatta saa aikaiseksi. Oman musiikkini kohdallahan tilanne on automaattisesti se, että juuri minun kuuluu olla työmuuli, vetojuhta, multitaskaaja.

Aika raskastahan se on yrittää saada muita osallistumaan vaikkapa lavakartan tekemiseen, somemainontaan tai keikan levymyyntiin, jos saa kuulla osaavansa nämä asiat parhaiten. Eikä kukaan niitä levyjä kuitenkaan osta, joten saan järkkäillä ihan itse ne myyntipöydät. Entä miten ne Teoston teosilmoitukset ja Gramex-ääniteilmoitukset? Oh dear… Jospa osaisimme pyytää tasapuolisuutta ja tasa-arvoisuutta! Antaisimme ja ottaisimme valtaa ja vastuuta. Sopivasti.

Dimi Salo
Kirjoittaja on suomalais-kreikkalainen laulaja-lauluntekijä, muusikko ja musiikkipedagogi. Hän asuu Oulussa.

Säännöt rakkaudelle ja sanoittajan työlle

Julkaistu

Alku

Alussa oli sana, muttei minun alussani. Ensin oli jalkapallo, jääkiekko, kaverit, karate, keilahalli, teini-ikä, rockabilly, uusi aalto, pari kellaribändiä ja vasta sitten löysin sanat.

Kun ensimmäisessä vakavammassa kellaribändissämme arvottiin soittimet, vedin lyhyimmän tikun ja päädyin laulusolistiksi. Laulajan vastuulle jäivät mikrofonin, laulukaappien ja sanojen hankinta. Kaksi edellä mainittua löytyivät paikallisesta musiikkiliikkeestä, mutta sanojen diilaaminen ei hoitunut rahoitusta ja maksuaikaa neuvottelemalla. Sanoja piti alkaa keksiä ja kehitellä, ja jonkin ajan päästä homma alkoi myös kiinnostaa.

Innoittajat

Jennifer Ackerman kirjoittaa Viisaat linnut -kirjassa, miten luhtakerttunen maustaa luritustaan jopa sadan muun lintulajin luupeilla. Se kerää muuttomatkansa varrelta sävelaihioita Euroopasta ja Afrikasta. Luhtakerttusen laulusta piirtyy akustinen kartta sen seikkailuista.

Sanoittaja on samanlainen epeli, johon tarttuu reissuillaan kaikenlaista havaintoa, sananpartta, tarinaa ja kielikuvaa. Suomalaiseen iskelmäperinteeseen tutustuin lapsuudessa ja osin tiedostamattani. Sitten tulivat davetjuicethandetismotjaeput, kunnes yksi soittokavereistani laittoi Saabinsa kasettisoittimeen Joni Mitchellin Hejiran. Siitä alkoi Pohjois-Amerikan musaperinteen tutkiminen: singersongwriterit, jazzstandardit, musikaalisävelmät, gospel, kantri ja bluegrass.

Vaikutteita tarjosivat myös nuoren seurakunnan veisut ja kirkollinen musa sekä ruotsalainen viisuperinne, johon tutustuin Tukholmassa asuessani. Lattaripuolelta korviin kantautuivat etenkin bossanovan keinuvat säkeet. Lopuksi pitää vielä mainita suuri innoittajani kanadalainen Bruce Cockburn.

Hyviä sanoittajia yhdistää yksi asia. Kieli on heidän käsissään pikemmin soitin kuin väline, jolla nimetään maailman asioita. He vääntävät vokaaleista ja konsonanteista kuvia siitä, miltä maailman asiat tuntuvat.

Luovuus

Sanoittaja hyötyy vastoinkäymisistään. Monissa tärkeissä lauluissa jäädään yksin, kipuillaan erilaisuutta, kamppaillaan jaksamisen kanssa ja mietitään syntyjä syviä. Ihmisenä olisin mieluusti jättänyt vaikeimmat kokemukseni väliin, mutta sanoittajana niistä on ollut hyötyä.

Toisaalta luovuus on työtä, jota pitää tehdä päästäkseen ilmeisestä omaleimaiseen. Ensimmäiset mieleen tulevat ajatukset ovat useimmiten tylsiä ja kliseisiä. Ne pitää työstää alta pois tuoreempien ajatusten tieltä. Kuvataiteilija Jorma Puranen totesi hiljan, että todellinen tutkimusmatka ei edellytä uusien seutujen ja maisemien löytämistä, vaan uusia silmiä. Sitä edellyttää myös laulunteko, ihmettelyn taitoa.

Kolmas oleellinen asia luovuudessa on löytää oma tiensä ja pysyä sillä silloinkin, kun joku on tietävinään paremman ja nopeamman reitin. Ajattelen vähän naiivisti, että kullakin tekijällä on oma huone, josta laulut on haettava. Jos laitan lapun huoneeni ovelle, kukaan toinen ei tee minun mahdollisia laulujani.

Sanoitusprosessi

Teen tekstejä sekä valmiisiin sävelmiin että tyhjän päälle. Jos tekstiä työstää ilman säveltä, rytmistä pitää saada kiinni edes säkeen verran. Joskus tällainen protosäe jää laulun avainpaikalle kuten vaikka ”rakkaus, ehkä vielä toinenkin” (Anna Puu: Kaunis päivä).

Demon sävelet tai kehittelemäni protosäe käynnistävät seuraavan visuaalisemman vaiheen. Alan kuvitella hahmoja, paikkoja ja tapahtumia. Pääsen tunnelmaan. Knipi on todennut kokevansa tekstini elokuvallisina; ehkä se johtuu tästä tekotavastani.

Jos laulu alkaa syntyä sopimattomalla hetkellä, turvaudun erikoistaitooni olla poissaolevasti läsnä. Saatan touhuta mukamas jotain, mutta tosiasiassa yritän houkutella laulua mielikuvistani maan päälle.

Säveltäjä

Laulutekstiä ei ole tehty luettavaksi, vaan laulettavaksi ja kuultavaksi. Sanoittajan tärkein taito on sanoa riittävästi, mutta ei liikaa. Hän viittoo tien, muttei lähde oppaaksi koko matkalle. Säveltäjä ja laulaja saavat sitten luvan täsmentää, täyttää aukkopaikat ja sinetöidä tulkinnoillaan laulun tunnelman.

Olen kiitollinen tekstieni säveltäjille Knipille, Lasse Kurjelle, Jukka Immoselle, Jukka Leppilammelle, Markku Kanervalle, Jiri Kuroselle, Jussi Liskille, Virpi Eromalle, Sirkku Rintamäelle, Jussi Lampelalle, Mirja Mäkelälle, Mika Ikoselle, Mikki Kausteelle, Maria Hietaharjulle, Olli Ahvenlahdelle, Suvi Isotalolle, Gugille, Mika Kuokkaselle ja monille muille.

Ilman heitä minulla olisi vain pöytälaatikollinen kielikukkia, jotka olisivat jääneet pölyttämättä.

Naislaulajat

Monet keskeiset tekstieni esittäjät Jonna Järnefeltistä Anna Puuhun ovat olleet naisia. Asialla voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että vierastan maskuliinisuutta äijäkkäässä ja tilaa vievässä muodossaan.

Monet hedelmällisimmät yhteistyökuvioni ovat syntyneet jonkinlaisesta jaetusta herkkyydestä ja uskosta siihen, että vähemmän on sittenkin enemmän.

Onnistumiset

Onnistumisia on erilaisia: henkilökohtaisia, kaupallisia, henkisiä, tyylillisiä ja ammatillisia. Jotta homma pysyy mielekkäänä, jossain näistä pitää onnistua.

Kaupallinen onnistuminen on harvinaista herkkua. Sanoittajan ainut merkittävä tulonlähde on ns. suuri biisi, joka kerää suoratoiston lisäksi radio- ja tv-soittoja.

Joskus laulu voi olla niin suuri, että se määrittelee artistin uran pitkäksi aikaa. Toisaalta myös artisti määrittelee laulun ja antaa sille mahdollisuuden. Jos sanoittaja ei saa sanoituksiaan ykkösketjun artisteille, tekstittäminen on enemmän harrastus kuin elinkeino.

Itseäni motivoi lauluntekoprosessi itsessään. Sanoittajan työn palkitsevimpia hetkiä on kuunnella ensimmäinen säveltäjältä tai esittäjältä saapuva demo uuteen tekstiin.

Palaute

Myönteinen palaute tuntuu hyvältä, mutta vierastan kehuövereitä. Esimerkiksi television musaohjelmia katsellessa tuntuu, että adjektiivi maaginen on uusi ihan ok. Minun maailmassani supersanat kuuluvat poikkeustilanteisiin – ja lapsuuden Suosikkiin.

Tekijälle arvokkainta on palaute, joka antaa eväitä kehittyä. Tästä syystä arvostan ihmisiä, jotka pystyvät analysoimaan tekstin rakenteellisia, rytmisiä ja sisällöllisiä ominaisuuksia. Tällaiset kyvykkäät sanoituseditorit ovat harvassa, mutta heille olisi suuri tarve.

Suoraan yleisöltä tuleva palaute on iloinen yllätys, sillä aika harva jaksaa tutustua laulujen tekijätietoihin, ja mediassa kappaleet henkilöityvät lähes aina niiden esittäjiin, eivät laulunkirjoittajiin.

Musabisnes

On mielenkiintoista nähdä, millaista liiketoimintaa laulujen ja kustannusoikeuksien ympärille jatkossa syntyy. Toistaiseksi lauluntekijät ovat olleet suoratoistosiirtymän häviäjiä. He saavat todella pienen siivun netin rahavirroista.

Sanoittajan näkökulmasta voisi jopa puhua laulujen synnytystalkoista, sillä alalle on vakiintunut toimintamalli, jossa sanoittajan työ ei ole levytysbudjetin kustannus-, vaan ainoastaan tuottorivi. Nyt kun puhutaan alustatalouden työehdoista, sanoittajienkin kannattaisi miettiä, kuinka paljon he ovat valmiit tekemään ilmaisia työtunteja.

Jos sanoittaja on samalla artisti, sanoituksiin nähty vaiva kotiutuu Teosto-korvausten lisäksi muillakin tuloriveillä kuten rojalteina, gramexeina ja keikkapalkkioina. Puhdasverisen sanoittajan tulonmuodostus on lyhyemmin kerrottu: Teosto tuo, jos on tuodakseen. Tästä syystä teostokorvausten jakosuhde on sanoittajalle erittäin oleellinen kysymys.

Ennustamattomuus

Monissa asioissa kokemus auttaa, mutta merkittävät laulut syntyvät pikemmin leikkien ja testaillen kuin suunnitellen ja varmistellen. Kannattaa siis olla avoin uusille yhteistyökumppaneille ja kokeiluille. Jos ei tee huteja, tuskin tekee hittejäkään.

Sanoittajalle sopii hyvin huoneentauluksi runosäe tuhansien vuosien takaa.  Saarnaajan kirjan 11. luvun kuudes säe kuuluu näin:

Kylvä siemenesi aamulla

äläkä hellitä kättäsi ehtoollakaan;

sillä et tiedä, tuoko onnistuu vai tämä

vai onko kumpikin yhtä hyvä

Musiikin riivaama

Julkaistu

Laulaja, lauluntekijä, muusikko Maria Hänninen on löytänyt tekemiseensä vapauden, joka välittyy tammikuussa julkaistun Mount Mary -albumin biiseistä. Raskaista, rosoisista ja riffipitoisista.

”Biisejä alko tippua päästä solkenaan, hyvä että kerkes ottaa kitaran käteen. Kamat lenteli, ja kämppä oli järkyttävässä kaaoksessa, kun oli kiire vääntää riffit ja soinnut läppärille. Melodiat lauloin päälle mongerrusenglannilla.”

Noissa tiloissa ei päähän mahtunut mitään rajoittavaa. Herkkyys kritiikille, pelko siitä, mitä muut sanovat ja vetoaisiko musiikki, pysyivät pois. Myös genreajattelu, vaikkakin vahva veto 70-luvun musiikkiin oli vaikutteena.

Rajattomuuden kiteytymänä voi pitää levyn viimeistä, lähes kahdeksanminuuttista, sinfoniaalista teosta Footprints in the Dark.

”Siinä yhdistyy kaikki, mitä oon kuunnellut tai oppinut.”

Bändikuvio ei tehdessä vaivannut, ja etenikin luontevasti. Petri Majurin kanssa tuli puhetta bändistä kesällä 2018. Petri on monitaitoinen kitaristi ja äänittäjä ja oli jo -93 äänittämässä Hännisen ensimmäistä omista biiseistä koostuvaa levyä Ai Sua Mua, joten yhteistyö oli nopeasti selvää. Bassoon löytyi Jukka Jylli ja rumpuihin Otto Haapanen.

”Meillä kaikilla on samanhenkinen musatausta ja -mieltymykset. Egot ei pullistele, tekeminen on luontevaa. Kun kokeiltiin ekoja kertoja joitain kappaleitani ja tajusin, että näähän toimii, saatoin liikuttua ja mennä ihan mykistyneeseen tilaan. Tunsin valtavaa kiitollisuutta.”

Hänninen on kiitollinen myös bändin panoksesta tuotantoon ja sovituksiin.

”Aikaisemmin olin kypsymättömämpi sietämään sitä, että joku sanoo jotain mun lapsesta. Nyt tajuan, että eihän kukaan oo viemässä multa mitään, vaan tuomassa lisää.”

Helppouden taustalta löytyy myös oman elämän ja ihmissuhteiden muutosten vaikutusta. Patona päässä oleva alkaa pursuta ulos.

”Mua ei voi kesyttää, kukaan ei voi kahlita mua, teen just niinku huvittaa. Se saattaa kuulostaa kapinalta jotain vastaan, mutta ei ole. En oo ollut alistettu, eikä tekstejä oo personoitu ketään vastaan. Meissä vain on kaikki voima omillaan olemisenkin tilassa; voi valita, haluaako elää surkeilun kautta vai etsiä voimavaroja itsestään.”

Biisi Mean Old Woman juontaa juurensa kautta aikain musabisneksessä vallalla olleeseen käsitykseen, että ihminen olisi liian vanha tekemään jotain. Hänninenkin sai kolmekymppisenä kuulla, että on liian vanha framille ja olisi aika siirtyä tuotantopuolelle.

”Kun kattelen nyt, mitä kaikkee oon sen jälkeen tehnyt, niin on sellanen olo, että siinä sulle tuotantopuolta. Jos joku nyt tulis sanoon, että mitä sä heviä laulat, vanha nainen, niin vastaisin, että todellakin laulan, ihan kuule voit sanoo mitä vaan.”

”Oma, pian 80-vuotias äitini teki elämänsä ensimmäisen kappaleen ja hemmetin hyvän tekikin. Se saattaa tulla julkaistuksikin. Siinä iloiset piut paut kaikille, jotka horisevat liiasta iästä.”

Hännisellä on juhlavuosi. Ensimmäisestä rock-iskelmäbiisejä sisältäneestä debyyttialbumista, Maria Dolores, on 35 vuotta. Hänninen lähetteli tuolloin englanninkielisiä biisejään levy-yhtiöille. Hänen äänensä noteerattiin, biisejä ei.

”Olin töissä pullakaupassa ja meinasin kirjaimellisesti tukehtua pullaan, kun Pedro Hietanen soitti ja sanoi, että tulisitko käymään.”

Käynti tuotti 21-vuotiaalle Rantasalmelta Helsinkiin muuttaneelle ja Ågeliin opiskelemaan hyväksytylle lupaukselle levytyssopimuksen.

”Tulin yhtäkkiä maailmaan, jossa en tajunnut, missä mä oon. Finnvox oli varattu ja siel oli Pekka Pohjola, Janne Louhivuori ja muut kovat nimet, enkä ymmärtänyt studiotyöskentelystä mitään. Kun pohjia soitettiin, lauloin mukana ja olin koko ajan, että poikki, poikki, meni väärin. Miehet neuvoi mua, ja vähitellen tajusin jutun juonen.”

Oli sinkkuhittiä, levyraatia, iltalehtien kansia ja muuta julkisuutta, uudesta lupauksesta odotettiin paljon. Lupaus itse vain ei ollut sinut roolinsa kanssa.

”Musta tuntu hirveeltä, kun ukot huuteli Myyrmäen asemalla, että siellä se Maria Dolores menee. En kestänyt, että mut bongattiin. Kun keikuin kuvauksissa tikkailla minihame päällä, tajusin että tää ei oo mua. Olin lähtenyt rokkipohjalta ja se jäi toteutumatta.”

Levyraadista jäi lähtemättömästi mieleen Klaus Järvisen kommentti: ”Antakaa sen tytön laulaa heviä”. Pian debyytin ilmestymisen jälkeen EMI:lle lähtikin kirje, jossa Hänninen pyysi sopimuksen purkua.

Mielessä on joskus käynyt, olisiko taival ollut toisin nopeampi. Hänninen kokee kuitenkin hitaamman ja ”näkymättömämmän” etenemisen sopineen itselleen.

”Oon saanut suihkia siellä sun täällä, upeilla levytyksillä, keikkarundeilla sekä loppuunmyydyllä Tavastialla ja tehdä yhteistyötä monien hienojan taiteilijoiden kanssa. On käsittämätöntä, että oon ollut lavan edessä sekasin Dave Lindholmista ja sit me tehdään musaa yhdessä, ja mun biisejä on hänen levyllä. Sama Pelle Miljoonan kanssa.”

Ihmeisiin kuuluu myös tutustuminen Ken Hensley´iin, joka toimi ennen soolouraansa Uriah Heep -yhtyeessä. Hensleyn veli sai Suomessa 2013 sydänkohtauksen ja häntä hoidettiin Meilahdessa. Ken lensi useasti veljeänsä katsomaan. Veli pelastui, ja he järjestivät sydänosastolle hyväntekeväisyyskonsertin, johon Hännistäkin pyydettiin esiintymään.

”Ken pyysi mua ihan randomina kanssaan lauteille. Kerkesin kuulla kappaleen kerran tai kaks, ja sitte oon siinä vapisevin käsin viuluni kanssa. Aattelin, että voi hyvä isä, tässä mä nyt vedän suuren idolini kanssa.”

Hensley vaikuttui ja aina kun hän tuli Suomeen esiintymään, hän halusi Hännisen mukaan. 2015 Hänninen uskaltautui esittelemään Hensleylle oman biisinsä.

”Ken tykkäsi ja tohdin kysyä jeesiä sanoihin. Kun pohjia äänitettiin, soitin siihen jonkun lelu-urun, mikä kuulosti kauheelta. Aattelin, että nyt kyllä kysyn Keniltä, voisko hän mitenkään ajatella soittavansa siihen oikean hammond-raidan. Sekin järjestyi. Biisi oli Frozen, ja Topi Salmi julkaisi siitä vinyylisinkun.”

Hännisen piti esiintyä Hensleyn kanssa Tavastialla viime huhtikuussa, mutta korona iski, ja keikka siirrettiin. Hensley menehtyi marraskuussa, joten keikka muuntui muistokonsertiksi. Se on heinäkuussa.

Biisinteko on sielua lähimpänä, vaikka Hänninen onkin musiikin moniosaaja.”Oon opetellut instrumentteja saadakseni ulos, sen mikä mun päässä soi. Pystyn ottaan myös tekniikkaosaston haltuun, nappulat ei pelota ­– oonhan mä viralliselta koulutukseltani äänitarkkailija.”

Mount Maryn biisit syntyivät helposti, mutta aikaisemmin vermeiden seinään heittäminenkin on ollut lähellä.

”Kun on riivaaja sisällä, mutta musa ei vaan tuu ulos, niin tulee olo, että helevetin helevetti, miksei saa olla rauhassa, eikö sais tehdä hommansa jonkun ajan puitteissa ja sit maata sohvalla, kattoo telkasta mitä tahansa ja syödä ja syödä. Oon jo oppinut hyväksymään, että nyt ei vaan tuu ja senkin, että se ottaa päähän.”

 Koronatauolla olleille keikoille on ikävä.

”Kaipaan sitä, kun voi rouhasta sähkökitarasta riffiä ja tuntee, että tää kulkee. Siinä on kauhee voima, joka tulee joka soluun. Siinä on elossa. Tykkään soittaa vanhan liiton meiningillä lujaa, niin että lahkeet lepattaa. Ei hirvitä mennä ulkomaillekaan. Täältä tullaan Ruotsi, Eurooppa ja Ameriikkakin.”

”Tää juttu on mun ykkönen niin kauan kuin kunto kestää, tulkaa siis kattomaan harmaatukkaista skeban heiluttajaa.”

 

5 x Set up

Teksti: Maria Hänninen

Bändikaveriltani Petri Majurilta ostamani Gibson SG (1994) on ollut viime aikoina väsymätön riffien syöttäjä.

Luovuus ei kuki jos happi ei kulje. Oivalliset kapistukset jos  jonkinlaisessa maastossa liikuttaessa. Luonnosta saan inspiraatiota.

Kaikenmoisia backstage-passeja sun muita on vuosien varrella kertynyt. Ken Hensleyn viimeiseltä Suomen vierailulta saamani passi roikkuu kotonani äänitysnurkkauksen seinällä.

Viulukotelo, ja sen sisällä oleva 9-vuotiaana saamani viulu, ovat nähneet maita ja mantuja. Bussipysäkillä eräs mies juuri totesi, että ”ei sillä väliä mitä soitat, kotelo riittää”.

Custom Hiwatt 100 (1975) oli bassonuppina Dave Lindholmin ja Pelle Miljoonan leivissä ollessani. Mount Maryssa kitara rähisee sen kautta.

Jessellä on asiaa

Julkaistu

Palkintosade yllätti Jesse Markinin (s. 1985) alkuvuodesta 2020. Hän sai Emman vuoden tulokkaana, ja soolouran esikoisalbumi FOLK palkittiin Emmalla kriitikoiden valinta -sarjassa.

Patsaat olivat Markinille totaalinen yllätys. Hän ei ajatellut mahtuvansa ”siihen väylään”.

”Teen hyvinkin vaihtoehtoista musiikkia, joka jää helposti huomiotta. Eikä Emma-kentällä kauheasti englanninkielisiä artisteja ole palkittu. Lisäksi se mielletään isojen puljujen selkääntaputtelukerhoksi.”

Folkin julkaisi indieyhtiö VILD Recordings. Idea ”Emma-kentälle” lähtemisestä tuli Martin Linnakoskelta, joka on toiminut Markinin managerina vuodesta 2017.

”Sanoin, että mennään, ei kai siinä mitään menetettävääkään ole”, Markin kertoo.

”FOLKin kohdalla mun toiveet oli, että saan sen julkaisusta omani takas. Ettei menisi taloudellisesti taas ihan penkin alle.”

Jesse Markin palkittiin vuoden 2019 merkittävimpänä artistina myös vaihtoehtoisessa Femmagaalassa. On harvinaista, että artisti onnistuu saamaan samalla levyllä palkinnon molemmissa gaaloissa.

Markinin ja Totte Rautiaisen sävellykset ja sanoitukset FOLK-albumilla ansaitsivat myös Teosto-palkinnon.

Teosto-raati oli yksimielinen ja perusteli valintaa: Erinomaisissa kappaleissa ja terävänäköisesti käsitellyissä teemoissa yhdistellään hienosti eri vaikutteita ja tyylejä. Taidokas, korkealaatuinen ja tasapainoinen kokonaisuus, joka kantaa alusta loppuun ja on valmis mihin tahansa.

Sooloesikoisen saama huomio ei aiheuttanut Markinille paineita.

”Mulla oli jo visio valmiina seuraavasta albumista. Toki ilman sitä visiota olisin saattanut alkaa miettiä liikaa sitä, että mitä minulta nyt odotetaan. Onneksi näin ei käynyt.”

Korona pyyhki Markinin kalenterista läjän festarikeikkoja kotimaassa ja ulkomailla. Vuosi 2020 ei ollut kuitenkaan mahdottoman huono. Oli tv-esiintymisiä, haastatteluja sekä striimikeikkoja bändin kanssa. Markin sai näkyvyyttä myös ”viihdemielessä”, osallistuttuaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan.

”Tilanne huomioon ottaen oltiin tosi onnekkaita koko porukka. Saatiin hommia tehtyä kuitenkin”, Markin sanoo.

Ennen soolouraa Markin tunnettiin räppipiireissä nimillä Ekow tai Thelo Ekow. Hän vaikutti The Megaphone State -duossa yhdessä SimonSoundin eli Simo Tuomisen kanssa. Miehet julkaisivat kolme pitkäsoittoa vuosina 2009­–2014. Tekeminen oli jo tuolloin intohimoista.

”Viimeistä levyä tehdessä me asuttiin kolmen hengen kimppakämpässä Veräjälaaksossa. Päivät oltiin töissä ja illat ja yöt tehtiin musaa”, kertoo Jesse.

”Ja kun paljon tekee, niin ideapankkiin kertyy kaikenlaista. Tein myös omia tuotantoja, jotka eivät päätyneet Megaphonelle.”

Markin toteaa, että elämä tuo eteen juttuja, joista jotkut tuntuvat niin hyviltä, että lähtevät vetämään. Yksi merkittävistä sattumista oli Totte Rautiaisen tapaaminen teatteriproggiksessa. Hän oli äänisuunnittelijana Love & Revolution with Miriam Makeba -esityksessä. Markin esitti yhtä päärooleista.

”Lauloin siinä Malaika-biisin swahilin kielellä. Totte pyysi mua käymään studiollaan; hänellä oli biisejä tekeillä ja mulla oli omia. Alettiin tehdä yhdessä, mutta ei siinä ollut aluksi sellaista suunnitelmaa, että nyt tehdään mun soololevyä.”

Rautiaisen kannusti ja kävi niin, että Markin ryhtyi räppäämisen lisäksi laulamaan. Aiemmin hän oli lähinnä ”lauleskellut”.

”Mun identiteettini oli aina ollut siellä räppimaailmassa”, Markin sanoo.

”Tuntui, että FOLK-albumin biisit on hyviä, mutta mietin aika paljon laulajana esiin tulemista. Että meneeköhän tämä työ, johon oon käyttänyt paljon aikaa ja rahaa, ihan pieleen lauluhomman takia? Pakko myöntää, että epävarmuutta laulamisen suhteen oli.”

Työnjako kaksikolla menee niin, että molemmat säveltävät ja Jesse vastaa sanoituksista.

”Totte on meidän hertsimies. Mää osaan kyllä pistää biisit kasaan, mut miksaamisesta ja masteroinnista en tiedä mitään.”

Jo yhteistyön alkuvaiheessa kaksikko huomasi yhtäläisyyksiä musiikkimieltymyksissään. Toiveikkaat mutta melankoliset biisit, genreen tai aikakauteen katsomatta, tuntuvat molemmista hyviltä.

Markinin ja Rautiaisen musiikkia leimaakin tyylien sekoittelu.

”Me otetaan joitain musiikillisia juttuja, jotka tuntuu hyviltä. Ja mietitään, mikä olisi kaikkein coolein tapa sekoittaa ne”, Markin kertoo.

”Laitetaan vaikka bossanova, progressiivinen rock ja hiphop samaan biisiin, noin esimerkiksi. Näin syntyi biisi Stars in Your Eyes. Siinä on melkonen blendi genrejä. On saatu palautetta, että se on sielukas biisi.”

Markin ja Rautiainen eivät ole miettineet, mihin genreen heidän musiikkinsa sijoittuu.

”Siitä ei meille palkkaa makseta. Se on median hommia toi termien keksiminen”, Markin nauraa.Sanoitukset ovat aina olleet Markinille tärkeitä.

”Sanat jotenkin syventävät sitä, mitä kuulen musiikista”, hän sanoo.

”Olipa kyseessä funk, soul tai rock, niin oon aina päätynyt tutkiin lyriikoita. Räpissä sanailuhomma on viety ihan omalle levelilleen.”

Mitä tulee omaan musiikkiin, Markin on sitä mieltä, että kun puheenvuoro annetaan – tai otetaan – se on syytä käyttää harkitusti.

”Listamusiikin lyriikat ovat usein kuin samasta kynästä kaikki. Mä toivoisin olevani kirjoittaja, josta sanotaan, että Jesse sanoi tän näin.”

Folkilla Markin tarkastelee mustuuteen liittyviä ilmiöitä ja sosiaalisia tilanteita ja pohtii, miksi maailma on sellainen kuin on. Miksi Jeesus on valkoinen, tai Jessen sanoin ”näyttää Samuli Edelmannilta”? Miksi afrotaustaiset ihmiset kokevat, että heidän on suoristettava hiuksiaan näyttääkseen kauniilta? Kenelle ja miksi on tehty listaus (johon Markin törmäsi), jossa laitetaan etnisiä ryhmiä viehättävyysjärjestykseen? Noin esimerkiksi.

”Koska olen musta, minulta ja minusta oletetaan paljon asioita. Ennakkoluulot ovat perussettiä. Mulle oli tärkeää saada näitä asioita sanottua pois sydämeltäni”, Markin kertoo.

”Siitä asti, kun olen Suomessa ollut, mua on muistutettu siitä, että olen erilainen. Jos en ole sitä itse muistanut. Sanoitusteni innoittaja on ollut asemani mustana miehenä valkoisessa yhteiskunnassa.”

Markin mainitsee tohtori Joy De Gruyn. Gruy on kirjoittanut posttraumaattisesta orjasyndroomasta ja avannut keskustelua siitä, miten useiden sukupolvien ajan kestäneen orjuutuksen vaikutukset näkyvät nykypäivänäkin.

”Eli orja-aikakauden traumat ovat periytyviä ja näkyvät afroamerikkalaisessa yhteisössä yhä. Kasvatuksessa ja kaikessa. Kolonialismin ja monen muun asian myötä ne ovat levinneet muihinkin maihin.”

Markin on kyseenalaistanut sitä, että vähemmistön jäsen voi nousta marginaalista näkyväksi vain stereotypioita vahvistamalla tai halventamalla itseään – esimerkiksi käyttämällä n-sanaa.

FOLKia tehtiin neljä vuotta. Toinen Markin-albumi, kesäkuussa Suomessa ja Saksassa julkaistu NOIR, syntyi nopeammalla aikataululla noin kahdessa vuodessa.

”Siihen tuli puristettua sisintä. Sanoisin, että NOIR on hyvin henkilökohtainen. Aloin Folkin jälkeen tosissaan miettiä, että kuka mää oikein olen. Tuli menestystä ja palkintoja ja hyviä muutoksia, mutta toisaalta; pitkäaikainen parisuhde päättyi, ja tuli itsetutkiskelun fiilis”, Markin kertoo.

Uuden albumin yhteiskunnallisin biisi on Counting Money on a Sunday. Siinä Markin tarkastelee kapitalismia: koneisto, jonka olemme rakentaneet, ei voi pysähtyä, vaikka maailma on tuhoutumassa.

Miten Jesse Markin kiinnostui musiikista?

”Näin jälkeenpäin kun olen miettinyt asiaa, niin se taisi käydä jotenkin puolivahingossa. Musiikki on aina jotenkin kiehtonut mua, ihan pienestä saakka.”

Markin muistaa nauhoittaneensa tv-sarja Ritari Ässän takaa-ajokohtauksen VHS-kasetille siksi, että siinä soinut musiikki oli mahtavaa.

”Olin silloin jotain alle 10-vuotias. Kuuntelin sitä 20 sekunnin musapätkää uudelleen ja uudelleen. Myös elokuvien kohtauksia nauhoitin musiikin perusteella. Sain musiikista jotakin voimaa.”

Jossain vaiheessa kasvattiäiti antoi luettavaksi Bertin päiväkirjat -lastenkirjoja, ja Jesse innostui itsekin kirjoittamaan runoja päivän tapahtumista.

”Sellaisia, mitä nyt lapsi osaa kirjoittaa”, Jesse sanoo.

Hän on syntynyt Liberiassa, asunut ensimmäiset vuotensa Ghanassa ja muuttanut Viljakkalaan Tampereen kupeeseen 6-vuotiaana. Isä oli muuttanut jo aiemmin. Kokemus erilaisuudesta ja siitä, ettei Suomi ole häntä varten, aiheuttivat identiteettikriisin.

Mitä musiikkiin tulee, hän ei löytänyt samaistumispintaa suomirokista tai -räpistä.

”Tuntui, että kukaan ei puhu just mulle”, Markin sanoo.

”Ehkä noin 13-vuotiaana aloin etsiä itseni näköisiä roolimalleja ja vaikuttajia. Meillä oli onneksi satelliittikanavia televisiossa, ja sitä kautta löysin mustan musiikin ja räpin. Halusin alkaa ilmaista itseäni englannin kielellä ja aloin opiskella sitä itsekseni.”

Jesse nauhoitti VHS-kaseteille televisiosarjoja, kuten Seinfeldia. Hän matki lauseita, ja tekstityksen sekä sanakirjan kanssa selvitti niiden merkitykset.  Hyvä kielitaito noteerattiin yläasteen englannintunneilla, ja bassoa soittava koulukaveri kysyi ”ootko miettinyt, että räppäisit”.

”Mulla oli sillä hetkellä ego jotenkin kohdillaan. Sillee, että kai mää ny pystyn ton tekeen. Eka kirjoittamani biisi oli nimeltään Behind the Dark Sky. En muista sisältöä, mutta erittäin dramaattinen se oli”, Jesse nauraa.

Kokemus aiheutti räppikipinän, ja päiväkirjamerkinnät muuttuivat riimeiksi ja laulunpätkiksi.

Itse asiassa räppiin perehtyminen on laajentanut Markinin musiikkitietämystä.

”Suurin osa räppibiiseistä sämplättiin jostain muusta genrestä. Yhtäkkiä huomasin kuuntelevani jotain portugalilaista folkia tai puolalaista progea ja näin päin pois. Musiikin maailma avautui ihan uudella lailla, ja se oli tosi kiehtovaa.”

NOIR-levyn kansikuva on vanha polaroid, jossa Jesse istuu biologisten vanhempiensa välissä.

”Kun sain kuvan ja katsoin pieniä kasvojani, ajattelin, että sulla ei o hajuakaan mihin sä oot päätymässä. Samalla tajusin, että eihän minulla ole nytkään. NOIR nimenä edustaa tätä hyppyä tuntemattomaan, joka on tehtävä peloista ja huolista huolimatta”, kuvailee Markin.

Kysymykseen ”missä olet viiden vuoden päästä” hän vastaa hekotellen:

”Oon tehnyt kolmannen albumin maailmankiertueen ja vetäytynyt Brasiliaan huilailemaan. Syötän lintuja, kalastelen, otan iisisti ja juon margaritoja.”

Ja vakavammin:

”Kunnianhimoa pitää olla. Mieluummin tähtään liian korkealle kuin liian alas.”

Musiikilla on aina muutettu maailmaa, ja niin Jessekin haluaa tehdä.

”Oon jo nyt laittanut leimani universumiin. Ollaan luotu jotain ikuista, joka jää olemaan kun mua ei ole. Olen kuullut monilta maahanmuuttajanuorilta ja ihmisiltä, joilla on adoptiolapsia, että heille on ollut tärkeää nähdä mua tässä roolissa ja antamassa puheenvuoroja asioista. Omaksi yllätyksekseni voin sanoa, että tässä ollaan jo muutettu jotain pientä. Mutta pienikin muutos on aina muutos.”