Ilkka Alanko (laulu, kitara), Petteri ”Kode” Koistinen (kitara), Jari ”Lade” Laakkonen (basso), Kari ”Kämy” Kämäräinen (rummut). Neljä Ruusua on tehnyt samalla kokoonpanolla hommia 40 vuotta ja julkaisi helmikuussa 16. studioalbumin 1000X.
Nimibiisissä luetellaan 26 Suomen paikkakuntaa. Väliin tulee vähän lakonisen oloinen oujee.
”Siitä voi tosiaan tulla mieleen, että onkohan se keikkailu sittenkään niin siistiä”, Alanko nauraa.
”Mutta kyllä sen on. Ihan saatanan siistii. Ei me muuten oltais tätä näin kauan tehty.”
1000X-biisin kertsissä kerrotaan:
”Me ollaan tehty tää tuhat kertaa
mut siit ei koskaan tarpeekseen saa
Siin on aina jotain magiaa
kun nämä herrat soittaa”
(säv. Koistinen, san. Alanko)
Keikkaolosuhteet bändi on järjestänyt niin mukaviksi kuin ikinä mahdollista. On neljä teknikkoa, kunnon dösä ja kaikille omat hotellihuoneet. Ja mitkään Omenahotellit eivät kelpaa.
Bändin rooli keikoilla on vain soittaa.
”Hyvä että omat matkakassimme kannetaan”, Alanko virnistää.
”Me tietenkin maksetaan itsemme kipeiksi näistä mukavuuksista. Festareista saattaa jäädä jotain käteen, klubikeikoista ei melkein mitään. Mut mä en halua, että keikalle lähteminen vituttaa. Kaiken pitää toimia timanttisesti.”
Bändillä ei ole firmaa. Alangon mukaan sekin on yksi syy kokoonpanon pitkään ikään.
”Rahan takia ei tarvitse tehdä tiettyä määrää keikkoja. Tämä on tärkeä pointti. Jos ei huvita, pidetään vapaata. Tai sitten vaan lopetetaan kokonaan.”
Gramexit ja keikkaliksat bändi jakaa tasan. Alangon biisintekijäkatalogissa on noin 200 laulua, ja Teostoja tulee ”pienen perustulon verran”. Neljän Ruusun kaikilta levyiltä on lähtenyt yksi tai useampi biisi radiosoittoon hyvässä määrin ja monilla kanavilla.
”Meidän musa on kai sen verran mainstreamia, että se menee läpi aina vaan”, Alanko pohtii.
”Se, että meidän ikäisten bändien uusi musiikki soiskentelee radiokanavilla, ei ole mikään itsestäänselvyys – ei vaikka puhuttais kuinka isoista nimistä. Meillä on ollut jotenkin hyvä tsägä sen suhteen.”
Hittihakuisuus ei ole mielessä biisien kirjoitusvaiheessa.
”Jos Kode yrittäisi väkisin säveltää hittiä, tai jos mä koittaisin tehdä yleismaailmallista, kaikkia kuulijoita puhuttelevaa tekstiä, ei biisiin syntyisi mitään kiinnostavaa kosketuspintaa”, Alanko pohtii.
”Tuotantovaiheessa toki mietitään, olisiko sinkkubiisien rakenteissa napakoittamisen varaa.”
Neljän Ruusun luottotuottajat ovat Rauli Eskolin ja Mikko Tamminen (vuonna 2015 julkaistusta Euforia-albumista alkaen). Alanko sanoo, että ilman tuottajaa bändi jämähtäisi helposti ”eka demo oli paras” -ajatukseen.
”Tuottaja näkee metsää puilta ja on aina ollut tärkeässä roolissa meidän levyillä. Kyllä nostan Rakelle ja Tammiselle hattua siitä, miten uskomattoman hyvää duunia he on meidän kanssa tehneet. He on saaneet meidän biisit lentoon.”
Suurin osa Neljän Ruusun tuotannosta on Kode Koistisen säveltämää. Ilkka Alanko tekee aina tekstit.
”Koden sävellykset on paljon parempia kuin mun. Niitä on tosi mielekästä sanoittaa. Uudella levyllä Jäätiköt sulaa on ainoa, jossa on mun sävellys”, Alanko kertoo.
Koistisen demoissa melodiat on soitettu kitarapohjan päälle pianolla.
”Mä aina pyydän Kodelta, että älä pliis laita demoille edes mitään työnimiä. En halua jäädä niihin kiinni.”
Alanko tunnustelee, mitä fiiliksiä sävellys herättää, ja alkaa kirjoittaa intuitiivisesti ensimmäisen mieleen tulevan idean pohjalta.
”Jos se ei johda mihinkään, alan keksiä uutta tarinaa. Joskus joudun menemään muistiinpanoihin, joita olen kerännyt puhelimeen ja tietsikalle. Jos niistäkään ei löydy mitään, siirrän biisin hetkeksi syrjään ja kokeilen muutaman päivän päästä uudelleen.”
”Sanasta ’perfektionisti’ tulee jotenkin ärsyttävä fiilis, mutta pedantti mä olen kyllä.”
Alanko on sitä mieltä, että työ tykkää siitä, että sitä tehdään. Hän kirjoittaa teksteistä useita versioita. Joskus sävellykseen pitää tehdä monia eri tarinoita, ennen kuin se oikea löytyy.
”Sanasta ’perfektionisti’ tulee jotenkin ärsyttävä fiilis, mutta pedantti mä olen kyllä”, hän sanoo.
”Enkä anna periksi. Mulle on kunnia-asia tehdä lyriikat kaikkiin biiseihin, mitä Kodelta tulee. Sellaisiinkin, jotka ei oikein kolahda mulle – eli joita en ihan heti tajua.”
Sanoitusta tehdessään Alanko noudattaa liki orjallisen tarkasti melodian rytmityksiä.
”Haluan toteuttaa Koden ensimmäistä visiota. Toki joskus saatan ehdottaa vähän muutoksia.”
Säveltäjä ja sanoittaja ovat harvoin täysin eri mieltä siitä, millainen hyvä Neljä Ruusua -biisi.
”Meidän estetiikantaju on vuosikymmenten aikana varmaakin muotoutunut samanlaiseksi. Mutta toki se, miltä nää biisiasiat tuntuu, riippuu tosi paljon päivästä. Siitä millä tuulella ollaan.”
Vuosikymmenten aikana Alangon suhde sanoittamiseen on luonnollisestikin muuttunut ja tekniikka kehittynyt.
”Olen vakavoitunut, niinku lainausmerkeissä. Nuorempana saatoin roiskia fiiliksellä ihan mitä vain, tyyliin ’on elämä pullaa’. Sanoisin, että rima on noussut.”
Kuitenkin, jos sävellys houkuttelee esiin rentoa ilmaisua, Alanko antaa mennä.
”Välillä on siistiä heittää tietyllä tapaa lekkeriksi, ja joskus saavat riimitkin olla vähän sinne päin. Täytyy muistaa, että tämä on kuitenkin popmusiikkia. Joskus jopa rockia. Vähän Pelle Miljoonaa ja sitä oujeetä pitää olla mukana.”
Itseironiaansa Alanko on vuosien varrella pyrkinyt vähentämään.
”Se menee jengille jakeluun ihan uskomattoman huonosti.”
Musa edellä ja biisi kerrallaan on Alangolle mieluisampi työskentelytapa kuin se, että hän lähtisi miettimään albumeille teemakokonaisuuksia. Uusimmaltakin levyltä löytyy monenlaisia tarinoita: se alkaa vauhdikkaasti 1980-luvun tunnelmista ja päättyy tuonpuoleisen tutkiskeluun.
Hienointa sanoittamisessa on se hetki, kun flow löytyy ja alkaa trippailu oman pään sisäisissä, mitä ihmeellisimmissä paikoissa.
”Ja se, kun jotkut todella kaukaa haetut jutut asettuu oikeaan kontekstiin. Ja lopuksi tarina onkin ihan looginen ja loksahtaa kohdalleen.”
Kun sanoitus tuntuu valmiilta, Alanko demolaulaa sen. Sitten kuuntelee. Keho kertoo, onko biisi siinä vai ei.
”Jos vatsanpohjassa ei tunnu, pitää tekstiä vielä työstää.”
”Välillä on siistiä heittää tietyllä tapaa lekkeriksi, ja joskus saavat riimitkin olla vähän sinne päin. Täytyy muistaa, että tämä on kuitenkin popmusiikkia.”
Sanoituksen kirjoittaminenkin saattaa tuntua kropassa. Hiki lentää ja adrenaliini virtaa. Esimerkiksi Normcoreprotohipsterin (säv. Koistinen) sanoitus vei Alangon fyysisestikin ylikierroksille.
”Halusin vähän kieli poskessa tehdä Juppihippipunkkarista 2000-luvun version. Piti lukea paljon ja tsekkailla asioita Googlella. Veikin useamman päivän työstää idea valmiiksi biisiksi. Olin sen jälkeen fyysisesti täysin loppu ja hapoilla”, Alanko nauraa.
Rima nilkkoihin ja tekemään -periaate auttaa Alankoa välttämään puhtaan paperin kammon. Hän muistaa uransa varrelta vain yhden hetken, jolloin luovuus meni kerta kaikkiaan jumiin.
Neljä Ruusua oli tehnyt tekniikkatreenit, bussi oli pakattu ja kaikki oli viimeisen päälle valmista kevätrundia varten. Seuraavana päivänä, perjantaina 13.3.2020, olisi kevätkiertueen ensimmäinen keikka Tampereella täyteen myydyssä salissa.
Kokoontumisrajoitusten takia keikka jouduttiin yllättäin perumaan.
”Tilanteen vakavuus alkoi hyvin pian hahmottua, ja koko kiertue peruttiin. Silloin tuli tyhjyys ja tosi paha vit… harmitus.”
Ensimmäinen reaktio oli lähteä metsään juoksemaan. Se on Alangolle todella harvinaista. Hän on enemmän koripallomiehiä.
”Yritin ajatella positiivisesti, että nyt on aikaa tehdä biisejä. Yleensä lähtee aina jotakin. Silloin ei. Pari kuukautta meni ihan lukossa. Olen kuullut, että tosi monelle musiikintekijälle kävi samoin.”
Bändi joutui koronan takia perumaan myös Finnvoxin varauksen ja tekemään 1000X-levyn niin, että jokainen äänitti omat osuutensa kotistudioissaan eri puolilla maata.
”Siinä oli puolensa. Jokainen sai tehdä omat osuutensa omaan tahtiinsa ja rauhassa. Mutta onhan toi etänä säätäminen ihan helvetin raskasta. Varsinkin miksaus olisi mennyt sujuvammin, jos oltais oltu samassa tilassa.”
Ilkka Alangolla ei ole koskaan ollut poppari-rokkari-biisintekijän uralle varasuunnitelmaa. Kun Neljä Ruusua vuonna 2007 laittoi soittimet pussiin, hän toteutti kaksi musiikillista fantasiaansa. Tuottaja Rake Eskolinin kanssa syntyi tanssittava konemusalevy Elektra (2009). Neljän Ruusun kappaleita hän versioi big bandin kanssa (Ilkka Alanko Orchestra: Ruusuja, 2010).
Neljän Ruusua palasi yhteen vuonna 2011 Ilosaarirockin lavalla.
”Pelin poikki viheltämiseen ei liittynyt bändin sisäistä draamaa, vaan henkilökohtaisia ongelmia”, kertoo Alanko.
”Meillä on hyvät henkilökemiat. Kunnioitamme ja arvostamme toisiamme. Tunnetaan niin hyvin, että ollaan opittu olemaan hienovaraisia ja diplomaattisia. Ja jokaisella on omat, selkeät tonttinsa.”
Tontit jaettiin jo vuonna 1982. Ilkka Alanko oli silloin 12-vuotias. Bändi oli ensin viiden soittajan Talouskukkaro.
Kosketinsoittaja lähti muutaman vuoden jälkeen, ja bändiin jäi neljä finninaamaista, rasvatukkaista teiniä. Muodissa tuolloin oli Dingo ja muita meikkaavia bändejä.
”Lade totesi, että me ollaan sit vissiin Neljä Ruusua. Ehkä nimivalinnan taustalla kummitteli myös eräs pahanmakuinen viski.”
