EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Mustaa valkoisella

Tekijä: Nina Lith

Mustaa valkoisella

Julkaistu

Ennen vanhaan oltiin sitä mieltä, että kaikki se, mikä oli painettu paperille, oli varmasti totta. Se ei pitänyt silloinkaan paikkaansa, mutta nykyään on syytä epäillä kaikkia tietoja riippumatta siitä, onko niistä kerrottu televisiossa, radiossa tai sanomalehdissä. Hyvä osoitus tästä on, että muuten laadukkaassa Helsingin Sanomissa on vakiopalsta nimeltä ”Oikaisuja”. Siitä saa joskus lukea, että asia on tasan päinvastoin kuin uutinen väitti, tai että kun puhuttiin miljoonista, tarkoitettiin miljardeja. (Mikä sinänsä ei ole niin dramaattista kuin luulisi. Väitän, että suurin osa ihmisistä – minä mukaan luettuna – ei aina tajua, että ero yhden ja kahden miljardin välillä on tuhatkertainen verrattuna eroon yhden ja kahden miljoonan välillä.) Turvallisinta onkin lukea ensin tämän päivän oikaisut ja vasta sen jälkeen eiliset uutiset. Selvennykseksi muutama esimerkki, jotka olen poiminut eri lehdistä.

Wagnerin Nibelungenin sormus on ilmeisesti hyvin painovirhealtis. Erään Kansallisoopperan Siegfriedin esityksessä väitettiin, että Jorma Vuorenmaan soitin olisi ollut ”Käyrätorvi/Falthorn”. Näin Metsätorvesta (Waldhorn) tuli (saksalaisittain) ”Taittotorvi”. Jukka Kajavan tarinassa Ringistä sanottiin, että hän olisi kuullut Karita Mattilan laulavan Lohengrinin nimiosassa. Aika temppu: Lohengrin on tenori, mutta Elsa on sopraanon osa. Hän väitti myös, että Juha Ruutunen olisi ollut Vaeltajana eli Wotanina. Seuraavan päivän Hesarissa oli oikaisu, jonka mukaan Esa Ruutunen olisi se oikea Ruutunen. Esa Ruutunen lauloi kuitenkin Alberichin osan. Wotanina oli Jukka Rasilainen. Kaikki vähän sekaisin, mutta niinhän se Wagnerin oopperoissa muutenkin on.

Ennen vanhaan oltiin sitä mieltä, että kaikki se, mikä oli painettu paperille, oli varmasti totta. Se ei pitänyt silloinkaan paikkaansa, mutta nykyään on syytä epäillä kaikkia tietoja riippumatta siitä, onko niistä kerrottu televisiossa, radiossa tai sanomalehdissä. Hyvä osoitus tästä on, että muuten laadukkaassa Helsingin Sanomissa on vakiopalsta nimeltä ”Oikaisuja”. Siitä saa joskus lukea, että asia on tasan päinvastoin kuin uutinen väitti, tai että kun puhuttiin miljoonista, tarkoitettiin miljardeja. (Mikä sinänsä ei ole niin dramaattista kuin luulisi. Väitän, että suurin osa ihmisistä – minä mukaan luettuna – ei aina tajua, että ero yhden ja kahden miljardin välillä on tuhatkertainen verrattuna eroon yhden ja kahden miljoonan välillä.) Turvallisinta onkin lukea ensin tämän päivän oikaisut ja vasta sen jälkeen eiliset uutiset. Selvennykseksi muutama esimerkki, jotka olen poiminut eri lehdistä.

Wagnerin Nibelungenin sormus on ilmeisesti hyvin painovirhealtis. Erään Kansallisoopperan Siegfriedin esityksessä väitettiin, että Jorma Vuorenmaan soitin olisi ollut ”Käyrätorvi/Falthorn”. Näin Metsätorvesta (Waldhorn) tuli (saksalaisittain) ”Taittotorvi”. Jukka Kajavan tarinassa Ringistä sanottiin, että hän olisi kuullut Karita Mattilan laulavan Lohengrinin nimiosassa. Aika temppu: Lohengrin on tenori, mutta Elsa on sopraanon osa. Hän väitti myös, että Juha Ruutunen olisi ollut Vaeltajana eli Wotanina. Seuraavan päivän Hesarissa oli oikaisu, jonka mukaan Esa Ruutunen olisi se oikea Ruutunen. Esa Ruutunen lauloi kuitenkin Alberichin osan. Wotanina oli Jukka Rasilainen. Kaikki vähän sekaisin, mutta niinhän se Wagnerin oopperoissa muutenkin on.

Hesarissa oli hyvin ansaittu ylistävä kirjoitus Hamina Tattoosta. Siinä väitettiin Kaartin soittokunnan soittaneen Mozartin Pianokonserton nro 40. Aika temppu ottaen huomioon, että Mozart sävelsi niitä ”ainoastaan” n. 25. Kyseessä oli tietenkin g-mollisinfonia. Samassa jutussa väitettiin, että osa Pietarin soittokunnan muusikoista olisi soittanut Shostakovitshin Leningrad-sinfoniaa Leningradin miehityksen aikana. Aika temppu sekin. Siitä on nimittäin likimain 60 vuotta, eivätkä soittajat mitenkään näyttäneet 80-vuotiailta.

Kun Hesarissa oli luettelo suomalaisten sinfoniaorkestereiden suomalaisista kantaesityksistä, puuttui siitä Fridrich Brukin teos Tampereen kaupunginorkesterin esittämänä. Samalla sekoitettiin säveltäjät Pertti ja Lasse Jalava. Oikaisu oli sitten muutamaa päivää myöhemmin.

Ilmaisjakelulehdissä on välillä hauskoja otsikoita. ”Juhlaviikot satsaa nuorisoon.” Ensimmäiset mainitut nimet olivat Viktoria Mullova ja Erik Bergman. Vaikka edellisten ikäero on n. 50 vuotta, en laskisi Mullovaa ihan nuorisoon. ”Kulttuuri”-osaston alta löytyy sellaisia otsikoita kun ”Lisa Marie Presley taas naimisiin” tai ”Downey jatkaa huumehoidossa” ja ”Macaulay Culkin taas yksin kotona”. Tässä viitattiin lapsitähden avioeroon. ”Marilynin hääasu huudettiin 190 000 mk:lla” ja ”Schwarzenegger pyrkii politiikkaan”. Metro-lehti muutti Kulttuuri-otsikon Viihteeksi, joka on ehkä vähän osuvampi. Vaikken minä hyväksykään minkäänlaista eroa kulttuurin ja viihteen välillä.

Sain täysin väärään kurkkuun kun Kalle Holmberg sanoi televisiossa, että taas viihde jyräsi kulttuurin, kun Paavo Nurmi -oopperan ensimmäinen esitys piti peruuttaa Tina Turnerin konsertin takia. Mielestäni Tina Turnerin konsertti on kulttuuria siinä missä naapuriareenan spektaakkelikin. Ja minusta megaooppera oli myös erittäin hyvää viihdettä. (Itse asiassa oli varmasti hyvä, ettei kolmatta näytöstä ollutkaan. Näihin kahteenkin tuli nimittäin vähemmän yleisöä kuin odotettiin, enkä uskonut kolmannen esityksen yleisömenestykseen. Yleisöä oli kuitenkin yli 20 000 eli yli 10 kertaa enemmän kuin Kansallisoopperan saliin mahtuu. Hauska sattuma on, että suurinpiirtein saman verran suomalaisia lähti Unkariin katsomaan Häkkistä ja formulakisoja. Mutta ehkä siihen vaikutti myös se tilapäisbordelli, joka oli rakennettu formularadan läheisyyteen.) Televisiointi toi yli 350 000 katsojaa lisää. Kun televisiointi (ja koko projekti) onnistui ja koko teos lähetetään televisiossa vielä myöhemmin ympäri maailmaa, on taloudellinenkin satsaus (8-10 miljoonaa) hyvin perusteltu. Ottaen huomioon vielä senkin, mitä maksaa elokuvan ja etenkin musiikkielokuvan teko.

Harmittavaa on, että esimerkiksi teatteriuutisten yhteydessä puhutaan usein kaikista muista tekijöistä, mutta musiikkiväki jätetään mainitsematta. Hesarin tarinassa Auervaara-näytelmästä mainitaan huolellisesti kirjoittaja Ilpo Tuomarila, ohjaaja Katariina Lahti, lavastaja Hannu Lindholm ja pääosanesittäjä Matti Pussinen. Heidän lisäkseen mainitaan ”ja operetin koreografiasta vastaa Tiina Brännare”. Jos se on operetti, kai siinä silloin on myös säveltäjä ja soittajat kapellimestareineen?

Ilta-Sanomissa oli Hämeenlinnan kaupunginteatterin ilmoitus: ”Shakespeare-Suokas-Neumann, Autiotalo – maailman suurin rakkaustarina -musikaali Romeosta ja hänen Juliastaan.” Tämän jälkeen mainittiin ohjaus ja roolihenkilöt. Nimestä voi tietenkin päätellä, että Dingolla on jotakin tekemistä jutun kanssa. Olisi kuitenkin ollut kiva tietää ketkä esityksissä soittavat ja onko siinä Neumannin lisäksi muitakin musiikin tekijöitä ja esittäjiä. Ei sanaakaan heistä.

Helsingin kaupunginteatterin syysohjelmisto -jutussa kerrotaan, että esitettäväksi tulee myös musical ”Cabaret”. Jukka Virtanen mainitaan laulujen suomentajana. Epäselväksi jää, onko hän suomentanut myös muun tekstin, onko joku säveltänyt musiikin ja onko esityksessä ehkä myös kapellimestari ja orkesteri. Tämä kaikki ei tietenkään ole mitään uutta, mutta minua aina harmittaa, kun asiaan ei ole näkyvissä mitään parannusta. Jo teatterikapellimestariaikoinani minulla oli usein sellainen tunne, että musiikki koetaan teatterissa välttämättömänä pahana, jos se nyt on edes välttämätöntä.

Teoston johtokunnan pöytäkirjastakin löytyy kohta, joka antaa miettimisen aihetta. Mikko Heiniö oli sanellut seuraavan ponnen: ”Suomen Säveltäjät ry vetoaa Teoston johtokuntaan, jotta valtakunnallisen radion ja erityisesti Yle 1:n tilitysosuuden lasku pysähtyisi, ja sen osuus radion kotimaan tilityksestä säilyisi lähivuosina vähintään ennallaan. Esitämme, että kohtuullinen tilitys radioalueen kotimaisille ammattimaisille tekijöille ja kustantajille turvattaisiin taustajärjestöjen v. 1992 tekemän menettelytapasopimuksen hengessä mm. elävä-mekaaninen -suhdetta korottamalla sekä ns. tukisiirtoja suuntaamalla.” En ota tässä yhteydessä kantaa siihen sopimukseen (vaikka aihetta olisi), mutta haluan pohtia, mikä on ”ammattimainen tekijä”. Jos olisi sanottu ”ammattilainen”, olisin ehkä ymmärtänyt, että tarkoitetaan henkilöä, joka on opiskellut sävellystä ja on ehkä jopa valmistunut jostakin koulusta. Ehkä ammattilainen voisi olla myös sellainen, joka käyttää titteliä ”säveltäjä”. Mutta siihen mahtuukin jo aika monenlaisia tekijöitä. Kevyen musiikin alalla erittäin merkittävä säveltäjä Usko Kemppi sanoi usein itsestään: ”Enhän minä mikään oikea säveltäjä ole!” Mutta mielestäni hän oli merkittävä säveltäjä kuten myös Kari Kuuva ja Irwing Berlin, vaikka he eivät osanneetkaan kirjoittaa nuotteja ja olivat sovittajista riippuvaisia.

Mutta mikä on ”ammattimainen säveltäjä”? Minun korvissani se kuulostaa siltä, että harjoittaa ammattia elääkseen. Tästä taas minulle tulee mieleen ensimmäiseksi esim. Jukka Kuoppamäki (vaikka hän varmaan käyttää nykyään useimmiten nimikettä ”pastori”). Eiköhän Risto Asikainen koe olevansa säveltäjä (vaikka tekeekin paljon muutakin musiikin saralla)? Entäs Veikko Samuli? Rauno Lehtinen? Kaj Chydenius? Markku Johansson? Juice Leskinen? Toki tähän sarjaan mahtuvat myös Kalevi Aho, Erik Bergman, Mikko Heiniö, Paavo Heininen ja moni muu. Vaikkakin monella heistä on vaikeuksia saada sävellyksiään esitetyiksi ja vaikkei yleisö useinkaan hullun lailla jonota lippukassalla. Onko ”ammattimainen” sellainen, jonka sävellyskonserttiin tulee 26 kuulijaa, mukaanluettuna arvostelijat ja (surevat) omaiset? Vaikkakin sattui niin onnettomasti, että samaan aikaan oli Ung Nordisk Musikin konsertti. Onko kyseessä ”ammattimaisuus” vai pikemmin harrastustoiminta? Onko ammattimaista toimintaa kun esitys pitää siirtää sen takia, että säveltäjä ei ole saanut tilattua teosta valmiiksi? Onko kovin ammattimaista, että kirjoittaa niin vaikeaa tekstuuria, ettei kukaan pysty sitä soittamaan. Alallamme sitä katsottaisiin pikemminkin ammattitaidottomuudeksi. Minä kyllä väitän olevani säveltäjänä ammattilainen, mutten suinkaan ammattimainen.

Tämä kaikki liittyy tietenkin siihen ajatukseen, että ns. vakavan musiikin säveltäjät ovat jonkinlaista ”bättre folket” ja meikäläiset ovat sitä rupusakkia, joka on Teostossa tärkeää ainoastaan rahantuojana. Olen monta kertaa tuonut esille sen, että meidän nykyinen avustussysteemi on täysin vinoutunut. Käytössä oleva menetelmä antaa tukea eniten niille, jotka eivät sitä tarvitse, eikä ota huomioon kevyen musiikin tekijöitä, jotka myös kipeästi tarvitsisivat tukea. Apurahajärjestelmä on vielä korostamassa tätä tosiasiaa.

Genreuudistuksen aikaiset menetelmät ja sopimukset eivät olleet tarkoitettu tuhanneksi vuodeksi, vaan jo silloin sovittiin, että niitä tarkastetaan kolmen vuoden välein. Se, että näin ei ole tapahtunut, on mysteerio, jota en pysty selittämään.

toteaa

Arthur Fuhrmann

EMI/Warner olisi liian iso

Julkaistu

Elvis, Suomen Säveltäjät sekä muut pohjoismaiset musiikintekijöiden järjestöt ovat tehneet EU-komissiolle ilmoituksen siitä, että ne vastustavat kahden jättiyrityksen AOL-Time-Warnerin ja EMI:n fuusiota.

Tekijät kiinnittävät erityisesti huomiota viihdeteollisuuden vertikaalisen kartellisoitumisen haittavaikutuksiin, kun sama yritysrypäs ulottaa lonkeronsa eri toimialoille. Fuusion jälkeen uudella jättiyrityksellä olisi äänitetuotannon ja musiikin kustantamisen lisäksi hallussaan myös musiikin jakelukanavia tv- ja radioyhtiöistä internet-levitykseen.

Suurin uhka vapaalle kilpailulle tulee juuri vertikaalisen kartellisoitumisen kautta. Esimerkiksi äänitetuotannon ja musiikin kustantamisen keskittyminen samoihin jättiyrityksiin on johtanut tilanteisiin, joissa samat avainhenkilöt istuvat neuvottelupöydän molemmin puolin neuvoteltaessa tekijänoikeusseurojen ja musiikin käyttäjien kesken. Pienemmillä yhtiöillä ei sen sijaan ole tätä mahdollisuutta.

Maailman viisi suurinta levy-yhtiötä (EMI, Warner, Universal, BMG ja Sony) hallitsee jo noin 85 prosenttia Euroopan äänitemarkkinoista. Samat yhtiöt toimivat myös musiikin kustantajina. Yhdessä ne ovat solmineet ns. Cannes-sopimuksen ja painostaneet eurooppalaisia tekijänoikeusseuroja myöntämään isoille yhtiöille edullisempia ehtoja. Pohjoismaiset tekijät pelkäävät, että jos viiden jättiyrityksen määrä vielä pienenee, se entisestään tiivistää tätä kartellia.

Suomessa musiikin kustannustoimintaa harjoittava Warner/Chappell Music Finland Oy pitää hallussaan jo noin 70 prosenttia alan liikevaihdosta ja fuusio EMI:n kanssa lisäisi osuutta entisestään. Äänitetuotannosta yhtiöiden yhteenlaskettu markkinaosuus olisi noin kolmanneksen. Myös Ruotsissa uudella yrityksellä olisi musiikkikustannusmarkkinoista yli 50 prosentin osuus.

Täällä Suomessa me olemme erityisen huolissamme myös siitä, että USA:sta johdetun jättiyrityksen näkökulma ei aina käy yksiin suomalaisten tekijöiden edun kanssa. Jo nyt on merkkejä siitä, että Fazerin musiikkikustantamon joitakin vuosia sitten ostanut Warner on supistamassa Suomessa tapahtuvaa kustannustoimintaa. Warner/Chappell Finland Oy:n viimeinen tilinpäätös osoittaa, että nuotinkustannuspuolella keskimääräinen henkilöstö on vähentynyt vuodessa 11 henkilöstä 8:aan ja tiettävästi supistuksia on lisää tulossa. EMI puolestaan on jo käytännössä siirtänyt kustannustoimintansa Ruotsiin.

Musiikin kustannustoiminta Suomessa ei Warnerilla sinänsä ole ollut kannattamatonta – viime tilinpäätöskin osoittaa suomalaisen kustannusyhtiön antaneen 2,4 miljoonan markan konserniavustuksen suomalaiselle Warnerin levy-yhtiölle – mutta USA:ssa voidaan laskea, että rahat vanhoista hiteistä ja ikivihreistä tulevat Teoston kautta ilman kuluja ja aktiivista toimintaakin.

Pohjoismaisten tekijäjärjestöjen edustajat ovat käyneet myös Brysselissä kuultavina. EU-komission tarkastuslautakunta tulee ilmeisesti jo kesäkuun aikana antamaan alustavan päätöksen fuusiosta.

Martti Heikkilä

Suomalaista musiikkia päivästä päivään

Julkaistu

Suomalaisen musiikin päivästä on puhuttu ja kirjoiteltu kevään aikana. Kun Iltis päätti kirjoittelun omilla sivuillaan, niin olkoon Selvis nyt foorumina. Viimeisin yleisönosastokirjoittelija halusi jättää lukijoille sellaisen käsityksen, että musiikin tekijät olisivat keskenään eripuraisia ja hyökkäisivät Sibeliuksen muistoa vastaan. Totuus on kuitenkin aivan toisin ja myöskin kyseisen kirjoittajan varsin hyvin tietämä. Monet musiikkijärjestöt; mm ELVIS ja Suomen Säveltäjät; on tehnyt aloitteen jonka pääasiana on esittää Suomalaisen musiikin päivää vietettäväksi vuosittain 11.3., jolloin nykyisen musiikkikorkeakoulumme Sibelius-Akatemian edeltäjän perustamissanat lausuttiin ja lisäksi, että Sibeliuksen syntymäpäivä olisi liputuspäivä. Suomalaisen musiikin päivän tulee olla omistettu kaikelle suomalaiselle musiikille, sekä sen tekijöille ja esittäjille mihinkään musiikin lajiin taikka nimeen sitomatta. Sibelius ansaitsee lisäksi oman liputuspäivänsä. Näin on esityksemme ja uskomme sen tulevan aikanaan hyväksytyksi kunhan musiikkijärjestöjen hyväksi näkemää selvää asiaa ei muiden toimesta sotketa.

Toteutui Suomalaisen musiikin päivä tai ei, niin suomalaista kevyttä musiikkia tullaan vuoden 2002 aikana muistamaan ainakin Georg Malmsténin satavuotisjuhlinnan merkeissä. Näin suunniteltiin ELVISin toimistossa järjestetyssä palaverissa, joka oli kutsuttu Laivaston Soittokunnan perinneyhdistyksen Sinitakkien marssi ry:n aloitteesta. Tilaisuudessa olivat edustettuina aloitteen tekijän lisäksi muut Jorin omat yhteisöt, eli ELVIS, Georg Malmstén-säätiö ja Helsingin Poliisisoittokunta. Varsinaisiin tapahtumajärjestelyihin palaamme myöhemmin, mutta jo nyt Georg Malmsténin tuotannon huomioiminen konserttien ja tapahtumien suunnittelussa varsinkin juhlavuonna 2002 on meille kaikille esiintyjille ja tilaisuuksien järjestäjille toivottavaa. Ei muuta kuin kehittelemään ideoita juhlavuoden kunniaksi!

Yhdistyksemme johtokunnan tietoon on viimeaikoina tihkunut huolestuttavia tietoja suomalaisen musiikin vähäisestä osuudesta puhallin- ja viihdeorkestereille sekä bigbandeille julkaistussa ohjelmistossa. Tästä syystä järjestimme alan toimijoille tarkoitetun kokoontumisen, joka käytännön syistä järjestettiin Kopioston tiloissa. Tilaisuudessa musiikin tekijöiden, kustantajien, kauppiaiden ja käyttäjien edustajat olivat hämmästyttävän yksimielisiä kotimaisen musiikin julkaisemisen tarpeellisuudesta ja keskustelua käytiin myönteiseen sävyyn eri ongelmien ratkaisemiseksi. Keskustelu on sittemmin jatkunut ainakin Suomen Puhallinorkesteriliiton hallituksessa, joka tullee vielä tämän vuoden aikana järjestämään seminaarin puhallinorkesterimusiikin tekijöille. Kokouksessamme annetun velvoitteen mukaisesti pyrin osaltani olemaan aloitteellinen myönteisen ilmapiirin saattamiseksi graafiseen muotoon orkesterien nuottitelineille, soivaksi kuulijoiden korviin ja sitä kautta myös kiliseväksi ja kahisevaksi kotimaisille tekijöille ja kustantajille. Erityisesti toivon myönteisyyden jatkuvan kanssakäymisessä suurimman kustantamomme Warner/Chappell Music Finlandin kanssa.

Tätä kirjoittaessani on toukokuun loppu ja mielestäni kesä kukkeimmillaan. Muutamat tulevat kuukaudet tuovat taas kesäisen runsaan kulttuuritarjonnan, jota me monet olemme osaltamme toteuttamassa ja muut siitä toivottavasti nauttimassa.

Monin tavoin antoisaa kesää toivottaen

JUSSI

Pennitkin oikeaan osoitteeseen

Julkaistu

Viime kuukausien aikana on Teostossa tehty useita päätöksiä, jotka entisestään parantavat perinnän ja tilityksen kohtaamista. Tavoitteenahan pitäisi olla se, että musiikin käyttäjän Teostolle maksamat markat tilitetään pennilleen juuri niille tekijöille ja kustantajille, joiden musiikki kulloinkin on soinut. Täydellisesti tähän tavoitteeseen pääseminen nostaisi kuitenkin Teoston hallinnointikuluja niin paljon, että kaikilla alueilla jaettavaa ei enää jäisi.

Tilityksen kehittäminen on yksi Teoston tilitys- ja jakosääntötoimikunnan tärkeimpiä tehtäviä. Toimikuntaan kuuluvat kevyen musiikin edustajina Otto Donner (puheenjohtaja) ja Martti Heikkilä. Vakavia säveltäjiä edustavat Hannu Pohjannoro ja Tapio Tuomela sekä kustantajia Hanna Nuortila ja Sini Perho.

Kaikki tilityksen kehittämistä koskevat päätökset on kuluvan kevään aikana tehty yksimielisesti. Eri ryhmien eduissa on tietysti ollut yhteensovittamista ja kevyen musiikin edustajat ovat olleet siinä vaikeassa asemassa, että toimikunnan jäsenistä heitä on vain kolmasosa, kun taas kaikista tilityksistä kevyen musiikin tekijät ja perikunnat saavat valtaosan.

Varsinaiset päätökset tilitysjärjestelmän kehittämisestä tehdään Teoston jäsenkokouksissa ja Teoston johtokunnassa. Tilitys- ja jakosääntötoimikunnan roolina on valmistella nämä päätökset ja tehdä niistä esitykset. Käytännön elämää on se, että tärkeimmät ratkaisut tehdään usein jo valmisteluvaiheessa. Ja jos valmistelijat ovat yksimielisiä esityksissään, niiden todennäköisyys tulla hyväksytyksi on suuri.

Kulut sinne, mistä ne aiheutuvat

Yksi merkittävä uudistus tapahtuu jo kesäkuun lopussa maksettavassa tilityksessä. Teoston hallinnointikulut kohdistetaan nyt entistä tarkemmin tilitysalueittain. Kohdistamista on tehty ennenkin, mutta nyt se on vielä aimo askeleen aikaisempaa tarkempaa.

Radio ja televisio on tietysti helpointa aluetta hallinnoida ja niinpä nyt kuluprosentti on sähköisessä viestinnässä kohdistamisten jälkeen 13,6 %. Työläintä hallinnointi on elävien esitysten alueilla. Niistä tulot kertyvät pieninä puroina ja perittyyn rahamäärään nähden esitysraportteja tulee runsaasti. Ei siis ihme, että kuluprosentti nousee jopa kaksinkertaiseksi sähköiseen viestintään verrattuna: konserteissa se on 26,3 %, huveissa 27,2 % ja ravintoloiden elävässä musiikissa 23,5 %.

Näistä luvuista näkee myös sen, kuinka tärkeää olisi elävien esitysten raportoinnissa käyttää enenevässä määrin uutta viestintätekniikkaa kuten sähköpostia ja ehkä jo pian myös kännykkää. Mikä olisi sen helpompaa orkesterin raportointivastaavallekaan kuin lähettää ohjelmailmoitus tekstiviestinä heti keikan jälkeen. Toki sopimusorkestereiden nykyinen käytäntökin on jo kohtuullisen rationaalista.

Uusi tulevaisuuden haaste on siinä, että myös mekaaninen musiikki tulisi raportoida muillakin alueilla kuin sähköisissä viestimissä. Vielä ei raportoida esimerkiksi ravintoloissa äänitteiltä soitettua musiikkia, mutta kun siirrytään verkkoaikaan, lienee piankin mahdollista saada soittoraportit suhteellisen automaattisesti.

Tarkempia sijaiskäyttötutkimuksia

Oma lukunsa on kaikki se musiikki, jota ravintoloissa, myymälöissä, parturikampaamoissa, työpaikoilla ja useilla muilla alueilla kuunnellaan radioista. Nykyisin Teosto teettää otantaan perustuvia haastattelututkimuksia siitä, mitä radiokanavaa missäkin kuunnellaan. Näiltä alueilta perittyä rahaa tilitetään sitten osittain näihin tutkimuksiin perustuen. Puhutaan sijaiskäyttötutkimuksista ja niiihin perustuvista sijaiskäyttösiirroista.

Tilitys- ja jakosääntötoimikunnassa on jo päätetty, että resursseja näihin tutkimuksiin tulee lisätä. Tekniikka tulee varmaan tässäkin avuksi. Tapahtuvathan television katsojamäärien mittauksetkin nykyisin jo siten, että tietyllä otantajoukolla kotitalouksia on tv:hen kytketty laite, joka automaattisesti rekisteröi, milloin mitäkin kanavaa katsellaan. Samalla periaatteella voisi Teostokin saada nykyistä olennaisesti luotettavammat tiedot eri radioasemien kuuntelusta.

Tukisiirtoihin muutoksia

Tietty osa Teoston perimästä rahasta on sellaista, että sen oikeasta osoitteesta ei nykyisin vielä ole ”hajuakaan”. Esitetystä musiikista ei siis ole tietoa sen paremmin esitysraporttien kuin sijaiskäyttötutkimusten avulla. Nämä rahat on jaettu niin sanoittuina tukisiirtoina. Tapana on ollut harjoittaa näillä varoilla kulttuuripolitiikkaa. Viime vuoden tilityksessä tukisiirtojen osuus oli yli 12 miljoonaa markkaa ja tänä vuonna summa nousee yli 14 miljoonan. Kaikista kotimaasta kerätyistä esityskorvausten tilityksistä se on yli 10 prosenttia.

Omituista on ollut se, että tukisiirtojen käyttöä koskevia periaatepäätöksiä ei tähän asti ole tehty Teoston jäsenkokouksissa. Asiakasoppaassa olevassa tilitys- ja jakosäännössä sanotaan ainoastaan, että osoitteeton raha ”siirretään Teoston johtokunnan päätöksellä muille tilitysalueille”. Harva Teoston jäsen onkaan ollut tietoinen siitä, millaista kulttuuripolitiikkaa tukisiirroilla on harjoitettu. Kun Selvis numerossa 3/99 haastatteli kuutta jäsentämme, useimmat äimistelivät saatuaan kuulla, miten radioalueen tukisiirrot jakautuivat. Ylen Ykkösessä soitettu musiikkihan sai 70 % radioalueen yli neljän miljoonan tukisiirroista. Radio Suomen musiikille annettiin 22,5 %, Radiomafian 6,5 % ja ruotsinkieliset kanavat 1,0 %.

Elvis esitti äskettäin, että tukisiirtojen jakamista koskevat pääperiaatteet tulisi jatkossa päättää jäsenkokouksissa. Sanovathan Teoston säännöt, että ”tilitykset suoritetaan yhdistyksen kokouksen hyväksymien tilitys- ja jakosääntöjen mukaan.” Tilitys- ja jakosääntötoimikunta on jo antanut kannatuksensa Elviksen esitykselle, mutta yksityiskohtaista esitystä se ei ole vielä tehnyt. Viime kevätkokoukselle Otto Donner antoi tiedonannon tlityksen kehittämisestä ja siinä hän lupasi, että tätä ja muuta tilityksen uudistamista koskevat esitykset tuodaan Teoston johtokunnan ja kevätkokouksen 2001 käsiteltäviksi.

Tukisiirtojen osalta tilitys- ja jakosääntötoimikunta teki 6.6. pitämässään kokouksessa esityksen, joka muuttaisi tukisiirtojen jakautumista seuraavasti (suluissa entinen jako): Ylen radiokanavat 37,0 % (32,7 %), huvit 31,0 % (32,7 %), konsertit 31,0 % (32,7 %), näyttämö 0 % (1,9 %) ja seurakunnat 1,0 % (0 %). Ylen radioiden sisällä uusi jako on seuraava: Ylen Ykkönen 60,0 % (70,0 %), Radio Suomi 35,0 % (22,5 %), Radiomafia 5,0 % (6,5 %), ruotsinkieliset 0 % (1,0 %).

Radioalueen musiikin osuus tukisiirroista siis kasvoi ja radioiden sisällä kasvu kanavoitui Radio Suomen musiikille. Ikävänä puolena kevyen musiikin kannalta oli se, että kompromississa Radiomafia ja ruotsinkieliset kanavat olivat häviäjiä. Samoin hävisivät näyttämömusiikki sekä jonkin verran huvi- ja konserttialue. Tämä on siis tilitys- ja jakosääntötoimikunnan esitys, joka tätä kirjoitettaessa odottaa vielä Teoston johtokunnan hyväksyntää.

Väärinkäsitysten välttämiseksi lienee taas kerran syytä korostaa, että tukisiirto ei merkitse sitä, että esimerkiksi jollekin radiokanavalle annettaisiin tukirahaa tai että jokin kanava maksaisi alhaisemmat korvaukset Teostolle. Tukisiirto tehdään Teoston tilityksessä siten, että osoitteetonta rahaa (alueilta, joilta ei saada lainkaan esitysraportteja) suunnataan tietyille tilitysalueille. Esimerkiksi Ylen radiokanavien kohdalla tämä kasvattaa sitä tilitystä, jota Teosto maksaa kyseisellä kanavalla soineiden teosten tekijöille ja kustantajille.

Konserttialue entistä pienempiin lohkoihin

Donnerin kevätkokouksessa mainitsemista uudistusehdotuksista yksi on konserttialueen tilityksen uudistaminen. Sitä varten tilitys- ja jakosääntötoimikunta asetti talvella työryhmän, johon kuuluivat Elviksen nimeämänä Martti Heikkilä, Suomen Säveltäjien nimeämänä Osmo Tapio Räihälä sekä Musiikkikustantajien nimeämänä Pekka Sipilä. Teoston toimistoa edusti Elina Tuomola.

Työryhmän esitys hyväksyttiin pääpiirteissään tilitys- ja jakosääntötoimikunnassa ja mikäli Teoston johtokunta ja jäsenkokous sen hyväksyvät, sovelletaan sitä jo kesän 2001 tilityksessä. Esitys merkitsee konserttialueen jakamista entistä pienempiin osa-alueisiin, jolloin perinnän ja tilityksen vastaavuus entisestään kasvaa. Esitys mahdollistaa myös uudenlaisen tukisiirtojen kohdentamisen.

Oman remonttinsa kaipaa myös huvi- ja ravintola-alue. Koska mikään uudistus ei käy käden käänteessä, pysynee järjestelmä tällä alueella vielä ensi vuoden ennallaan.

Teosto kehityksen kärjessä

Teoston tilitysjärjestelmä on oikeellisuudessaan koko maailmassa huippuluokkaa ja käynnissä olevan uudistustyön tavoitteena on entisestään lisätä osumatarkkuutta. Ikävänä puolena näissä uudistuksissa voi olla se, että kotimaisten tekijöiden ja kustantajien tilitys suhteessa ulkomaisiin jonkin verran laskee. Mutta oikeinhan se on, että tilityksen kotimaisuusaste riippuu siitä, kuinka paljon kotimaista musiikkia eri alueilla soitetaan eikä muista harkinnanvaraisista tekijöistä.

Tärkeää on tietysti myös se, että muut tekijänoikeusseurat maailmalla kehittävät tilitystään samaan suuntaan kuin Teosto. Esimerkiksi Ville Valo (HIM), Jaakko Salovaara ja Raymond Ebanks (Bomfunk MC’s) tai kustantaja BMG Music Publishing Finland haluavat varmaan, että tilitykset Keski-Euroopasta tulevat juuri sen mukaisesti kuin hittejä on soitettu ilman, että paikalliset seurat harjoittavat tilityksessä kulttuuripolitiikkaa tai kotiin päin vetämistä. Läpinäkyvä ja oikeudenmukainen tilitys on myös paras tae sille, että teostosysteemi maailmassa säilyy ja kehittyy. Ilman Teostoahan me tekijät olisimme aika heikoilla.

Martti Heikkilä

ELVIS-uutiset RYTMI-lehdessä 04/2000

Julkaistu

Radiosta kaksi eri biisiä päivässä …

Musiikkia julkaistaan äänitteillä yhä enemmän mutta radiot soittavat aina vain harvempia kappaleita. Tähän tulokseen on tultu Ruotsissa Tukholman yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa. Erityisen hälyttävää on, että näin on tapahtunut SR:n (Sveriges Radio eli Ruotsin Yle) populaarimusiikkia soittavilla kanavilla P3 ja P4. Samalla on rajusti pudonnut soitettujen ruotsalaisten teosten määrä.

P3-kanavalla vuodessa soitettujen ruotsalaisten teosten määrä on pudonnut vuoden 1990 runsaasta 18.000 teoksesta vuoden 1999 alle 10.000 teokseen. Kaikkien soitettujen teosten yhteismäärä oli 1999 P3-kanavalla (siis ulkomaiset mukaanlukien) enää 18.442 . Se tekee 50 teosta päivää kohti eli kaksi eri teosta tunnissa kanavalla, jossa enin osa ohjelmasta on musiikkia.

Samoin P4-kanavalla ruotsalaisten teosten määrä on ajalla 1994-99 lähes puolittunut. Vain vakavaa musiikkia soittavalla P2-kanavalla määrä on pysynyt suunnilleen ennallaan. Ruotsalaisen musiikin kokonaisosuus kaikilla SR:n kanavilla on laskenut vuoden 1996 luvusta 54,5 % vuoden 1999 lukuun 50,4%. Ruotsalaiseksi on tilastoitu sellainen musiikki, jossa säveltäjä on ruotsalainen (perusteena ei siis ole ruotsinkielinen teksti tai ruotsalainen esittäjä).

Hurjaa on keskittyminen ollut myös yksityisellä puolella. Kaupallinen yksityisten paikallisradioiden ketju Mix Megapol soitti vuonna 1999 enää 742 eri kappaletta, mikä päivää kohti tekee vain kaksi eri biisiä. Siihen verrattuna P3-kanavan valikoima oli vielä ”monipuolinen”.

Miksi sitten soitettujen teosten määrä on romahtanut myös SR:n populaarimusiikkia soittavilla kanavilla? Kysehän on yhteiskunnan suojeluksessa olevasta julkisen palvelun radioyhtiöstä, jossa monipuolisuuden luulisi olevan tärkeää. Tutkijat arvioivat syyksi sen, että ”tärkeissä ikäryhmissä” (ja silloin ei tietenkään tarkoiteta lapsia eikä vanhuksia) julkisen palvelun kanavat ovat kuuntelijatutkimusten perusteella ”menettäneet markkinaosuuksia” yksityisille radioille, joten kilpailuun on vastattu kaventamalla tarjontaa. On keskitytty soittamaan musiikkia, jonka ”mahdollisimman suuri osa kanavan kohderyhmästä voi hyväksyä”.

Olisi mielenkiintoista tietää, mikä on kanavakohtainen kehitys ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomen Ylessä. Ylen äänilevystön arkistopäällikkö Pekka Gronow kirjoitti Teostory-lehdessä 1/99 vuoden 1997 tilastoista, joiden mukaan Radiomafiassa soitettiin tuona vuonna 40.000 eri musiikkikappaletta. Se oli siis vielä kaksi kertaa enemmän kuin Ruotsin valtakunnallisella P3-kanavalla (jonka musiikkiformaatti on eräänlainen Radio Suomen ja Radiomafian yhdistelmä). Tunnin aikana Mafia olisi siten soittanut keskimäärin neljä eri biisiä. Gronowin esittelemien tilastojen mukaan Ylen kotimaisuusaste olisi vuonna 1997 ollut 46%, mutta näissä luvuissa oli suomalaisten säveltämän musiikin lisäksi myös kaikki Suomessa äänitetty musiikki, mikä tietenkin antaa kaunistellun kuvan kotimaisuusasteesta.

Uusia tilastoja odotellessa todettakoon, että Rumba-lehdessä on kevään aikana käyty räväkkä keskustelu Radiomafian soittolistoista. Keskustelun aloitti Tero Valkonen, jonka kirjoitukseen Mafian ohjelmajohtaja Jukka Haarma ja musiikkipäällikkö Ville Vilen numerossa 7/00 vastasivat saaden aikaan varsinaisen palauteryöpyn. Ainoa tilasto, jota Haarma ja Vilen pitkässä vastineessaan esittelivät oli tutkimuksesta, jonka mukaan Radiomafian musiikkiin on erittäin tyytyväisiä 42% ja tyytyväisiä 40%, kun taas tyytymättömiä oli vain 2 %. Valitettavasti vastauksesta ei selviä, kuka tämän tutkimuksen oli tehnyt ja keitä siinä haastateltiin.

Olisi varmasti tarpeen, että Yleisradion ja myös yksityisten kanavien radiosoiton kehityksestä julkaistaisiin Ruotsin mallia vastaavia tilastoja myös meillä. Parhaan pohjan tilastoinnille muodostanevat Teoston radioilta saamat soittoraportit. Ja koska Yleisradio on meidän kaikkien omistama, voisi valitsemamme eduskunta määritellä sen, kuinka monta eri teosta kullakin kanavalla vähintään on vuodessa soitettava. Onhan se hävytöntä, jos julkaistujen musiikkiteosten määrän tuplaantuessa radiossa soitettujen teosten määrä puolittuu.

Jos jokin ympärivuorokauden pelkästään musiikkia soittava kanava päästäisi yhden biisin eetteriin vain kerran vuodessa, kertyisi näitä eri teoksia vuodessa Ojalan laskuopin mukaan 175.200 (olettaen, että yksi biisi kestää keskimäärin 3 minuuttia). Sekin on vielä vähemmän kuin Teoston rekisterissä on kotimaisia teoksia (yli 250.000).

Milloin muuten Suomen kilpailuvirasto ryhtyy tutkimaan, vääristääkö Yleisradio kilpailua houkuttelemalla kuuntelijoita ja katsojia samoin keinoin kuin yksityiset asemat?

Martti Heikkilä

Grand Old Man Jörgen Petersen – tyylitajun ja soundin mestari

Julkaistu

Tunnusomaista Jörgen Petersenin soitolle oli suuri tunnepitoinen tulkinta ja ehdottoman vahva ansatsi, joka on helppo tunnistaa levytaustoilta. Jo reilun vuosikymmenen ajan Jörgen ”Pappa” on viettänyt rauhallisia eläkepäiviä. Pitkä päivätyö ammattimuusikkona ja sovittajana – musiikin täysammattilaisena päättyi vuoden -87 syksyllä Petersenin äkillisesti sairastuttua.


Soundia et kuitenkaan voi ostaa musiikkikaupasta, koska se ei ole
myytävänä, sanoo trumpetistilegenda Jörgen Petersen.

Tänään 68- vuotias Lill-Jörgen esittelee Laajasalon kodissaan – kauniina huhtikuisena päivänä – uutta keyboardiaan, jolla kokeneen musikantin on aikomus tehdä sovitustöitä pitkän tauon jälkeen. Puheentulva ja hersyvä nauru täyttävät kodikkaan huoneiston, miltei hetkessä. Ajan tasalla oleva instrumentti on muutakin kuin pelkkä siro huonekalu.

– Uusi energia ja into ovat vallanneet minut lähes täysin. Nyt voin musisoida myös yksin ja muodostaa big bandin tai sinfoniaorkesterin olohuoneeseeni. Voin miksailla ja tehdä sovitustyöt valmiiksi, niin että saan niistä hyvän demon. Olen koostamassa 70-luvulla kirjoittamiani sävellyksiä- ja sovituksia eräälle big bandille Tanskaan, innostunut Jörgen Petersen kertoo.

SOITTOA JA JALKAPALLON PELUUTA MESTARUUSSARJASSA

Jörgen Petersenin (synt. 2.12.1931, Randers/Tanska) aloitti musisoinnin 6-vuotiaana viulunsoiton parissa. Piano ja erityisesti trumpetti tuli vahvasti soittokuvioihin – isoveljen myötävaikutuksella – muutamaa vuotta myöhemmin. Klassinen musiikki oli vahvasti päällimmäisenä: Jörgen opiskeli musiikkia Aarhusin Musiikki-Akatemiassa ja soitteli kotimaansa kaupunginorkesterissa. Jazz otti nuoresta miehestä selkävoiton jo nuorena.

– Musiikki ja jalkapallo täyttivät koko elämäni, Jörgen Petersen muistelee.

Suomeen muutettuaan ja avioiduttuaan Jörgen Petersenille suorastaan tulvi työtarjouksia muusikkona ja myöhemmin myös sovittajana. Petersen oli johtavia trumpetisteja lähes kaikissa aikakautensa levytyssessioissa, Radion tanssiorkesterissa, Ronnie Kranckin yhtyeessä ja muun muassa – parhaassa vedossaan – myös Umossa.

NEROKKAITA SOVITUKSIA JA SOOLOILUA

1960-luvulle tultaessa Jörgen Petersenistä tuli entistä kysytympi tähti, jonka laaja- alainen muusikkous huomattiin entistä selkeämmin. Jörgen työskenteli vuosikausia myös PSO:n levytuottajana, sovittajana ja levytyspäällikkönä.

Katri Helena, Matti Esko, Berit, Eija-Sinikka ja Cumulus olivat muun muassa Petersenin löytöjä, joiden uran alkuun hän on osaltaan suuresti vaikuttanut.

– Katri Helenan läpimurtohitti oli Puhelinlangat laulaa, jonka löysin kerran sattumalta nuottipinoa selatessani. Sovitin laulun letkispoljentoiseksi ja se meni kansaan, Jörgen Petersen muistelee.

Vuonna 1962 levytetty ”Boulevard Of Broken Dreams” on Jörgen Petersenin viihdetrumpetistiuran merkittävimpiä soololevytyksiä. Sillä hän ylsi kansainväliselle Billboard -soittolistalle. Kyseistä kappaletta – sen eri painoksia ja uutta levyversiota – on tähän mennessä myyty noin miljoona kappaletta USA:ssa, Kanadassa, Japanissa ja Euroopassa.

– 1960-luvulla aloin soitella myös flyygelitorvea ja B-kornettia isommalla suukappaleella, jolla sain modernimpaa jazzsoundia, Petersen kertoo.

Kaiken kaikkiaan Lill-Jörgen Peterseniltä on ilmestynyt huomattava määrä soololevyjä, joita on levitetty useina painoksina myös kansainvälisille markkinoille.

AITO JAZZ SÄILYY

Osittain Radion tanssiorkesterin raunioista syntyi Uuden Musiikin Orkesteri eli UMO. Edesmennyt kapellimestari, muusikko ja sovittaja Esko Linnavalli teki merkittävän työn saadessaan ammattibändin liikkeelle. Elettiin 70-luvun puoltaväliä.

– Alkuaikoina kävin satunnaisesti Umon harjoituksissa. Oli mukavaa saada soittaa hyvää jazzmeininkiä. Liityin vakituisesti Umoon hieman myöhemmin, kun kuukausipalkkaus tuli mukaan kuvioihin. Tuntui hyvältä, kun freelancermuusikko sai kerrankin säännöllistä palkkaa rakkaan jazzin soiton parista, Jörgen kertoo.

Sairaseläkkeelle siirtyminen tapahtui äkkiä Umon keikalla. Tämän johdosta trumpetinsoitto kiellettiin Jörgeniltä kokonaan, joten ammattimuusikkous jäi. Ajatus tuntui aluksi pahalta, mutta ajan kuluessa se oli hyväksyttävä. Kokenut konkari seuraa silti mielenkiinnolla, mitä musiikin kentällä tapahtuu.

– Suomi-jazz on kehittynyt hurjasti. Meillä on hyviä bändejä ja muusikoita, kuten muun muassa Umo, Jukka Perko, Severi Pyysalo, Antti Sarpila, Markku Johansson, Heikki Sarmanto ja Jukka Linkola, jotka ovat oman tyylinsä yksilöitä kansainvälisessäkin mielessä. On hyvä kuitenkin muistaa, että kulttuureista puhuttaessa jazzmusiikki on Suomessa vielä kohtalaisen nuorta.

Jörgen Petersen painottaa, että perinteitä tulee vaalia. ”Jazz” on muusikolle lahja, joka on olemassa tai sitten ei.

– Nuoren muusikon kannattaa tutustua perinpohjaisesti traditionaalisen jazzin tyylilajeihin ja opiskella tarkoin niiden oikeaa ilmaisutapaa ennen kuin siirtyy esimerkiksi modernimmalle puolelle.

– Jazzmusiikin oleellisimmat elementit liittyvät ensisijaisesti harmoniaan ja rytmiin. Jazzmusiikin opiskelu perustuu pitkälti itseopiskeluun, vaikka on hyvä asia, että tänään meillä voi jazzin soittoa opiskella myös oppilaitoksissa. Omakohtaista opiskelua pidän kuitenkin kaikkein oleellisempana.

– Levyjä pitää kuunnella paljon ja monipuolisesti. Tekniikan saat, kun istut alas ja harjoittelet huolellisesti. Soundia et kuitenkaan voi ostaa musiikkikaupasta, koska se ei ole myytävänä, sanoo trumpetistilegenda Jörgen Petersen.

ELVIS ON ASIAA

Jörgen Petersen muistaa olleensa ”elvisläinen” lähes alusta asti. Pappa täsmentää:

– Pidän erittäin tärkeänä, että meillä on järjestö, joka neuvottelee musiikintekijöille hyvät ja ajantasalla olevat korvaussopimukset jne… Useat vanhat, tutut muusikkoystäväni ovat edelleen aktiivisesti Elviksen toiminnassa mukana.

Muistoja Pohjolasta eli kirjallisuutta, viulu ja valintoja

Julkaistu


 

Asiat voi mieltää monella tavalla. Joskus keskustellessamme P. Pohjolan kanssa, tietenkin kaikesta muusta kuin musiikista, totta kai, kävi ilmi hupaisa yksityiskohta. Hän oli kertomansa mukaan monia vuosia luullut, että Hemingwayn kirjan ”Jäähyväiset aseille” nimi tarkoitti viimeisiä vilkutuksia tytölle nimeltä Asei. Väärinkäsitykseen on tietenkin varmaan vaikuttanut visuaalisesti kirjankannen kirjasintyyppi. Asian oikea laita olisi tietenkin selvinnyt lukemalla kirja, vaan väliäkö tuolla, en minäkään sitä ole lukenut, vaikka olisi varmaan pitänyt. Titteli aukeni kuitenkin itsellenikin uudella tavalla, tuli heti selkeä mielikuva Aseista, kuka hän sitten olisi ollutkin, jos hänestä kirja olisi kirjoitettu…

Seuraavassa joitain mielikuvia vuosien varrelta, asioista jotka selvisivät ennemmin tai sitten myöhemmin. Ja väliin selkeätä ja punnittua puhetta.

Asiat voi mieltää monella tavalla.

”Taidonnäytteet ovat vallanhimoa ja toisten ihmisten alistamista, runo ei saa olla mikään asiakirja, paperi, täytetty lomake, sen tulee seurata puhutun kielen rytmiä. Jos kirjoittaa toisella tavalla kuin ihmiset puhuvat, on se opettamista, pahimmillaan se on hallitusvallan käyttämistä, administraatiota. Näin minä olen kirjoittamisesta miettinyt. (Pentti Saarikoski, ”Euroopan reuna. Kineettisiä kuvia, Otava 1982).

Visiota

Kulttuuritalo eli tuttavallisemmin sirppiliiteri, silloin kun työkalut lipussa olivat vielä valttia, 60 ja 70-luvun vaihteessa. Pop-muusikot ry:n maratonkonsertti. Lavalla Jussi & The Boys jossa bassossa pitkätukka, joka yhdessä kappaleessa siirtyy soittamaan viulua, siis omassa sävellyksessään ” Rouva Johanssonin perikunta”. Teos eroaa hieman Boys’ien normaaliohjelmistosta. Jussi Raittinen spiikkaa nuoren taiteilijan: ” Pekka Pohjola.” Sävellys on kiemuraista progea, vai oliko proge keksitty vielä silloin?

”Ei tule mieleen, ei ainakaan biisi. Mähän olin Boys’eissa hyvin lyhyen aikaa., varmaan 6-5 kuukautta… enkä mä tuohon aikaan vielä mitään biisejä uskaltanut tehdä… mielenkiintoista. Viulua kyllä soitin, jossain Fleetwood Macin kappaleessa. Ei hajua, onkohan sitä taltioitu mihinkään, tämä jäi nyt vaivaamaan, pitää ottaa selvää…

(Tarkistussoitto keikkailevalle tietosanakirjalle, Jussi Raittiselle, selvitti mysteerin: ” Joo, kyseinen kappale oli kylläkin nimeltään ”Neiti Johanssonin testamentti” ja sen säveltäjä oli ja on tietysti vieläkin Jukka Hauru. ( Mielenkiintoinen paljastus nuoremmille Hesarin lukijoille). Sen on täytynyt tarttua mukaan sen aikaisesta ”supertriosta” ”ABC” jossa soittivat Hauru, Pekka ja rummuissa oli Raikka Rautarinne. Orkesteri oli kokonaisuudessaan siirtynyt Boys’n komppiryhmäksi syksyllä -69 ja sen mukana siirtyi ilmeisesti biisikin. Pekka muuten päätyi Wigwamiin kun olimme Auran nuorisoseurantalolla yhteiskeikalla, jossa oli myöskin Tasavallan Presidentti (nuoremmile lukijoille selvityksenä että kyseessä oli myös yhtye, ei Kekkonen. Sitä kuka oli Kekkonen emme ala selittämään…). Ohjelman rakenne johtui siitä, että oli pääsiäislauantai, eikä silloin saanut tanssia, joten oli järjestetty ikään kuin konsertti. Joka tapauksessa Mats Huldén oli ilmeisesti jättämässä Wigujen bassotontin, syytä en muista, ja Wigut näkivät Pekassa talenttia, bassoon ja viuluun ja…” Jos kysyy Jussilta jotain, saa myös vastauksen, ja enemmänkin.

Seuraava visio

Kuopio, rännikatu, sellainen kapea kuja puutalojen välissä, silloin niitä vielä oli, aika on 70-luvun alkupuolta, pitkätukkainen tummanoloinen mies harppoo muovikassi kädessä, kuin hieman eksyksissä. Jumalaut’, ihan Pohjolan näköinen… voisiko olla? Kyllä se oli. Kuopiossa oli viulukilpailut, Pekka on opettajansa toimesta puolipakolla saatu vastentahtoisesti koluamaan alkuerät.

”Mä en olisi lainkaan halunnut mennä sinne kilpailuun, mutta viulunsoiton opettajani pakotti. Olin ennen sitä tottunut olemaan kaikissa nuorien kulttuurikilpailuissa paras, ainutlaatuinen ja olin ihan omaa lajiani sielläkin, tulin nimittäin viimeiseksi. Olin soittanut, siis repinyt pakolliset Bachit alkuerissä ja jälkeenpäin Erik Tawaststjerna sanoi, että sinulla on poika oikea ote mutta soitto on hieman rupista. Tiesin sen itsekin koska olin jo silloin Wiguissa enkä ollut pahemmin harjoitellut, mukamas ehtinyt. Soitonopettaja oli kuitenkin patistanut minut osallistumaan, sanoi että se olisi hyväksi uralleni. Oli siinä mielessä oikeassa, että kilpailun jälkeen menin kaupan kautta ja ostin neljä olutta ja painuin hotelliin. Siellä sitten katselin ulos ikkunasta, oli oikein kaunis päivä, nautin olutta ja mietin että minkä takia mä tuota saakelin viulua soitan, kun olen sitä aina vihannut. Eli siinä mielessä opettajani oli hyvinkin oikeassa, kilpailu oli hyväksi uralleni koska päätin skipata viulun ja alkaa vakavasti säveltää. Kun kerroin asian seuraavalla tunnilla opettajani väitti minun tulleen hulluksi. Yhden asian loppu oli kuitenkin toisen alku, huonoin vaihtoehto olisi ollut jäädä välille kiikkumaan. Viulunsoitosta oli kuitenkin se hyöty, että koska en ole opiskellut yhtään musiikin teoriaa, siinä oppi teoriaa käytännössä. Väkisinkin. Ja tietenkin jousille kirjoittaessa siitä on ollut suurta hyötyä.”

Seuraava visio

Kukonhiekan tanssilava Saarijärvellä joskus 70-luvulla. On puolenyön hetkiä, joku tanssibändi on lopettanut settinsä, roudarit kantavat helsinkiläisen rockbändin kamoja lavalle. Miksaaja Pikku- Reiska Isoaho on aikansa edistyneimmän tekniikan, kaukokaapelilla varustetun miksauspöydän takana virittelemässä nappuloita. Huippua.

Ihmiset kuhisevat pariutumispuuhissa, on seuraava nuorisolle tunti nuorisomusaa, kunnes solistivieras niittaisi illan. Pihalla on pitkä pakettimersu, ysinollakutonen. Kurkistan auton sivuikkunasta, Pohjola nukkuu penkillä. Vau. Keikkaelämää. Puoli tuntia myöhemmin Wigwam on lavalla, ilmoille kajahtaa musiikkia jota ei suomalaisen metsän keskellä luulisi kuulevansa. Finlandian jalot sävelet kaikavat sovussa McCartney-Lennonin Let it Be’n ja myös (vain) Lennonin Imaginen kanssa. Mustalaisnainen lavan reunalla huutelee herjoja soittajille, tunti ilman Tulipunaruusuja koettelee yleisön hermoja. Soittajat suhtautuvat asiaan tyynesti, heillä on oma intiaanileirinsä, jonne kukaan ei pysty hyökkäämään.

”Se että bändissä oli kolme voimakasta säveltäjää, mutta keikalla ei soitettu kuin muutamaa harvaa omaa biisiä ( mm. Frederick & Bill (Pohjola), Losing hold (Pohjola-Gustavson) , niistäkin ensin teemat pois kuljeksimasta ja sitten erittäin pitkään hillitöntä jamia, tämä johtui siitä että kaikki olivat jollain tapaa liian hienotunteisia tuodakseen omia säveltäjänambitioitaan esiin, kukaan ei halunnut selvästi liidata hommaa, tavallaan valheellista demokratiaa, joka paljastui sitten homman kypsyessä ja bändin hajotessa. Mukana oli kai myös sen aikaista ajattelua, joka varmasti johtui myös siitä, kun puurrettin pitempiä aikoja studiossa kuin oli mahdollista aikaisemmin, ja vielä ihmeellisellä moniraitatekniikalla, niin siis funtsattiin, että sävellyksiä ei voi esittää livenä, jos niitä ei voi toistaa tismalleen samanlaisina kuin vinyylillä. Tällainen ajattelu on onneksi pitkälti kadonnut, ainakin sen osalta että sävellys, kompositio on tärkein, jota voi esittää erilaisella tai pienemmälläkin kokoonpanolla, vaikka joku määrätty soundi tai soittimen tuplaus uupuu. Itse olin tehnyt jo parikin soololevyä ennen kuin uskalsin ajatella, että materiaalia voisi esittää bändillä yleisön edessä.

Kuitenkin edelliseen vielä, Jukan ja Jimin sävellyksistä kuin myös tuosta vieraasta materiaalista jota keikalla vedettiin ja jotka olivat Jukan ja Ronnien (Österberg) mielimusiikkia (The Band, Procol Harum, Beatles), jäi paljon takkiin ja liepeisiin. Tutustuin sellaiseen sävelmaailmaan, jota en sitä ennen ollut varsinaisesti kuunnellut. Vaikutteet eivät välttämättä kuulu suoraan, mutta jo pelkästään se että tietää olevan eri vaihtoehtoja vaikuttaa ajatteluun, vaikka ei itse samaa polkua lähde tallaamaan.Ymmärtää kuitenkin että sellaistakin on olemassa. Vaikka haluaa asua kotonaan niin tietää, että naapuri on olemassa, asui se miten kaukana hyvänsä. Ainakin alitajuisesti tietää.”

Visio

Kesäinen jono Tavastia-klubin edessä, jo lähempänä -80-lukua, monikansallinen suomalais-ruotsalais-puolalainen Made in Sweden yhtye on on debyyttikeikallaan, ihmisten odottava virta ulottui kulman taakse. Hyvä suoritus bändiltä, joka ei ollut edes levyttänyt vielä. En kuitenkaan jaksanut jonottaa, oli kaunis kesäilta ja keikka meni ohi.

Aiheeseen palataan Kuosmasen keikkabussissa, jossa istumme nokakkain, 80-luvun lopulla, matkalla jostain jonnekin. Kortinpeluun lomassa.

”Joo, tehtiin sitten levyä Tukholmassa, suuret suunnitelmat ja sellaista. Sitten sinne soitettiin ja pyydettiin bändiä kokonaisuudessaan ABBA’n maailmanrundille, taustabändiksi. Proge kontra kaupallinen paska. Bändissä oli kaksi leiriä, josta toisessa minä ja Vesa (Aaltonen, rumpali). Suomalaiset olivat ehdottomasti vastaan. Ajan ilmapiiri oli se, ainakin Suomessa, hyvinkin vahvasti. Itse en ainakaan pystynyt silloin tunnustamaan, että siinä musasssa olisi jotain hyvää. Varmaan itse ehkä olisi saattanut digata niitä biisejä, mutta se kuorrutus, musiikillinen ja ulkomusiikillinen yhdistettynä tähän 70- luvun taiteilijafilosofiaan oli mahdoton yhtälö. Sitten demokraattisesti äänestettiin ja suomalaiset junttasivat oman näkemyksensä läpi. Nykyäänhän pystyy toteamaan ja saa sanoa, että Anderssonin ja Ulvaeuksen musa, sehän oli ja on edelleenkin hienoa musiikkia, oikeastaan suurenmoisesti yhdisteltyjä ”koukkuja” eri puolilta muodostuen omintakeiseksi kokonaisuudeksi. Ilman että voisi suoraan osoittaa mistä kaikki on tullut. Ei tietenkään auta jälkiviisaus, mutta se, päätös feidata rundi oli ehkä yksi isoimmista virhearvioinneista mitä olen tehnyt. Uskoisin että Aaltosen Vesakin on nykyään samaa mieltä… ilmeisesti bändin ruotsalaisella ja puolalaisella osastolla oli jo silloin laajempi kulttuurinäkemys…ja ehkä taloudellinenkin. No, ei se nyt elämää pilannut, mutta Made in Swedenin levyn pilasi amerikkalainen huipputuottaja saamalla siihen aivan paskat soundit, tuhosi biisien luonnollisen live- balanssin siihen aikaan muodikkaalla äänityskoppi-ajattelulla. Aikansa moderneinta tekniikkaa. Bändi hyytyi sitten jonkunajan jälkeen, jossain Vaasan lähellä parikymmentä ihmistä kuntelemassa.”

Pekka sai kuitenkin lisää puhelinsoittoja, yhden nuorelta maalaispojalta, josta oli yllättäen tullut miljonääri.

”Mike Oldfieldin tiesin jollain tapaa, en tiennyt kundista kuitenkaan muuta kuin että sen musaa oli ”Manaaja”- elokuvassa, johon kauhufilmi-friikkinä olin törmännnyt. Musiikki oli myös hyvää. Musiikkia ei tosin oltu tehty leffaa varten vaan se oli lisätty siihen. No kävi ilmi että Mike oli silloin taiteellisessa kriisissä ja Richard Branson, joka taas oli julkaissut ”Harakka Bialoipokku”- levyni Englannissa ajatteli, että olisin jonkun lajin musiikillinen sukulaissielu ja voisin jelpata ongelmassa ja saada Oldfieldin munimaan lisää kultamunia, olihan Mike Virginin, Bransonin yhtiön suosikkipoika ”Tubular Bellsin” miljoonamyynnin ansiosta, koko Bransonin imperiumiahan ei todennäköisesti olisi ilman sen alkutuottoja ja Mike oli siten tärkeä henkilö taloudellisestikin. Itse levyhän oli väsätty studion jämäajoilla, jotka Oldfield sai suurin piirtein säälistä käyttöönsä. Sitten se laitettiin ulos pohjalta ”kun nyt kerran ollaan tehty.”

”Siinä sitten viikon verran heiluttiin Oldfieldin maatilalla, ei tehty musiikkia mutta keskusteltiin ja käytiin pubeissa istumassa, ja keskusteltiin lisää. ”

Ja sitten leikkaus takaisin S. Kuosmasen keikkabussiin 80-luvun lopulta, menossa edelleen jostain kohti jonnekin, istutaan vastakkain ja puhutaan kaikesta muusta paitsi musiikista. Pekalla on huono pokerinaama. Ja vähän kuitenkin puhutaan taas musiikista, Abbakiertue -tarinan innoittamana esimerkikisi Mike Oldfieldin ”sinfoniabändirundista” jolla Pekka oli mukana, ydinbändissä. Aihehan oli kiinnostava koska oltiin itsekin kiertueella. Tosin jonkun verran vaatimattomammissa puitteissa.

”Silloin sai makua luksusrundauksesta, sehän oli erittäin kaupallista epäkaupallista meininkiä, joka tosin kävi loppujen lopuksi Miken kukkarolle. Rollsilla haettiin hotellista ja sellaista. Rundin päätyttyä Mike sitten pyysi pienen ryhmän valikoimiaan soittajia pubiin ja sanoi, että halusi kasata pikkubändin, jolla lähtisi kiertämään maailmaa, ilmeisesti myös tekemään rahaa, ison bändin kiertue oli kaiketi ollut tosiaan melko hintava, pitkälti toista sataa ihmistä tien päällä. Kiitin kuitenkin kohteliaasti ja sanoin, että lähden Suomeen tekemään omaa musaa omalla bändilläni. Olin kyllästynyt soittamaan muitten sävellyksiä. Oli vaan pakko päästä tekemään omaa. Sekin oli yksi päätös, ja hyvä.”

Musiikillinen takautuma. Saksofonisti Pekka Pöyry istuu kuppilassa ja kertoo jutustelun lomassa, ollessaan menossa Tukholmaan ”Haikara Bialoipokku”-levyn nauhoituksiin, että Pekan musiikki oli puhaltajalle vaikeata soittaa, siinä oli niin pitkiä linjoja, horisontaalisesti paljon soitettavaa. Mutta, Pöyry lisäsi, kyllä se menee kun osaa katsoa paikat missä hengittää.

”Ennen Wiguja kuntelin paljon Zappaa ja Beatlesia. Pitkälinjaisuus on varmaan myös peruja klassisesta. Yllättävää kyllä, myös vanhojen virsien harmonia on aina viehättänyt ja vaikuttanut. En tiedä miksi.”

Musiikista tänään

Sillanpää:(Kootut teokset 4, s. 271) ”Turhaan tavoiteltuani jotain kaunokirjallista aihetta, jota juuri silloin olisin tarvinnut, istuin viimein pöytäni ääreen ja yksinkertaisesti päätin kirjoittaa jotain.” Tuloksena oli F.E:n kokoelma huonoja novelleja.

”Nyt tässä viimeisimmässä duunissa, tilaustyö Umolle, pitkästä aikaa musaa puhaltajille, lähdin tekemään työtä sillä lailla että istuin alas ja aloin siitä minkälainen mielikuva bändistä oli ja sitten paperille mitä sylki suuhun päästä toi. Ei tullut mitään, meni ihan metsään. Palasin tismalleen omaan vanhaan tapaani, eli tuli se määrätty pätkä ja sitten joutui odottamaan jatkoa, kunnes tiesi varmasti että nyt se on siinä. Ei ollut oikotietä. Oli tehtävä oman prosessin ja ajoituksen kautta. Helppoa olisi tietenkin antaa tulla ja kirjoittaa vaan, sellaistakin kuulemma tapahtuu. Itselleni se ei sopinut. Näyttää kenties hyvältä, mutta kuulostaa pahalta.”

”En ole koskaan ollut ahkera, työnteko lähti kohdallani ainoastaan siitä, että olin saatanan innostunut.”

”Se mitä mielestäni musiikissa ei pysty opettamaan, on tyylitaju, se joko on tai ei. Vaikutteiden saaminen on alitajuista hyvien asioiden haalimista. Kaikesta tartuu jotain eikä sitä kannata vieroksua. Mutta jos haluaisi tehdä asian juuri samalla tavalla, se vaatisi tutkimista ja silloin se olisi matkimista. Kun olen jälkeenpäin tsekannut omia biisejäni, miksi niistä on tullut sellaisia kun on, ratkaisut ovat aina syntyneet alitajuisen prosessin seurauksena, jossa on mukana tunne ja matemaattinen äly ja kaikki tällainen. Jollakin tavalla on käytetty loogisesti elementtejä, mutta ilman tietoista logiikkaa. Kuitenkin, yleensä pitkääkin työstämistä kestänyt ratkaisu on jälkeenpäin ajatellen itsestäänselvyys ja helppo. Mutta sitä ei vaan heti löydä. Se kai siinä on mielenkiintoista. Jos tietäisi kaiken, niin voisi tehdä sen tänään ja pakata kamat ja lähteä pois.”

”Nyt on tehtävä, tästä (kello yhdestä) viiteen. Laaja työ, vuosia sitten alkusyntynsä saanut, mutta vasta täällä suoritukseensa sulkeutunut, se nyt joka päivä noina määrätunteina kiihoittaa mielen kuin lievään miellyttävään humalaan. Se elää kuin sikiö emon kohdussa. Ja suloista on tuntea, että se muovautuu oikein, saa oikeat ulkonaiset piirteensä ja oikean sisäisen henkensä. Milloin se sen saa, silloin sen myös tekijä tuntee” (Sillanpää, Kootut teokset 4, s. 307)

SOITTAJA JA HERRASMIES – JAAKKO SALO

Julkaistu

Kuinka musiikki tuli elämääsi? Oliko se tietoinen uravalinta?

No mä vietin sotalapsena kesälomani usein Ruotsissa ja innostuin siellä ihan mahdottomasti soittamisesta. Kuten tunnettua on, siellä oltiin ajan virrassa mukana: jazz ja swing pääsivät rantautumaan Ruotsiin kaikessa rauhassa samaan aikaan, kun Suomessa sodittiin. Ruotsilla on noista ajoista lähtien ollut musiikissa tuo kymmenen vuoden etumatka, jota me olemme nyttemmin kuromassa lujaa vauhtia umpeen … Sain noina Ruotsin kesinä mahtavan kipinän angloamerikkalaisesta musiikista, ja soitin jo lukioaikana bändissä, joka keikkaili säännöllisesti. Mähän jouduin koulussakin rehtorin puhutteluun ja sain käytöksen alennuksen 5. luokan todistukseen, kun yks maikka huomasi mut lavalla joissakin tansseissa! Niin, että se uravalinta taisi olla selvää alusta lähtien…

Sinullahan oli sittemmin ”Jaakko Salon yhtye”, jonka kanssa keikkailit ahkeraan ?

Juttu meni niin, että tulin Varkaudesta Helsinkiin vuonna 1952, yliopistoon opiskelemaan musiikkia. Alunperin pääsin soittamaan Hannu Pitkäsen yhtyeeseen vibrafonia. Tämä bändi, jossa muuten pianistina oli Ronnie Kranck, voitti silloiset bändiskabat ja saimme hyvin keikkoja, vaikkakin keikkailimme lähinnä viikonloppuisin. Sittemmin sama bändi muuttui Ronnie Kranckin bändiksi, ja kun Ronnie joutui armeijaan, sama kokoonpano jatkoi keikkailua ”Jaakko Salon yhtyeenä”… Soittelimme tansseissa ja teimme myös radiolle töitä: tuohon aikaan radiossa oli ns. koesoitto, jonka läpäissäyt bändi pääsi livenä soittamaan radioon. Tästä sai mainetta ja kunniaa ja – vähän rahaakin. Ja, kun oli ”Radiosta tuttu”, keikkaa pukkasi! Keikkailu oli mulla kuitenkin lähinnä hyvä harrastus opintojen lomassa …

Sinusta tuli sittemin Scandia Musiikin levytyspäällikkö (v. 1958). Haluaisin tietää näkemyksesi siitä, ketkä selviävät ”ehjänä” läpi musiikkibisneksen raa’an myllyn? Sinähän olet päässyt aitiopaikalta seuraamaan monien artistien ja tekijöiden nousuja ja tuhoja …

Niin, 50-luvulla tapahtui naislaulajien suuri läpimurto; Annikki Tähti, Brita Koivunen, Laila Kinnunen, Vieno Kekkonen, Pirkko Mannola nousivat maineeseen. 60-luvulla panostettiin vuorostaan tangolaulajiin, kuten Eino Gröniin, Reijo Taipaleeseen, Olavi Virtaan. Näiden jälkeen alkoi popsolistien kuten Dannyn, Kirkan ja Tapani Kansan nousu … Mun mielestä jokaisen artistin oma henkilöhistoria vaikuttaa eniten siihen, miten esimerkiksi julkisuus, alkoholin kiusaukset tai raskas keikka-elämä kohtelee artistia: joillakin on kertakaikkiaan suurempi ”alttius itsetuhoon”, mikä saattaa puolestaan johtua esim. lapsuuden aikaisesta juurettomuudesta (kuten useilla sotalapsilla) tai sisäsyntyisestä levottomuudesta.

Mikä on mielestäsi selviytyjien ”resepti”?

50- ja 60- luvuilla musiikkibisnes ei todellakaan ollut näin hektistä kuin nykyään. Sitä paitsi, levy-yhtiöissä lähdettiin jo alusta pitäen rakentamaan laulajalle pitkää uraa, esim. patistamalla artistit lauluopintojen pariin. Silloin rakennettiin tosissaan laulajan uraa, eikä lyhytjänteisesti vain rahastettu, kuten usein nykyään. Meidän esikuviamme olivat mm. ulkomaiset pitkän uran artistit, kuten Fran Sinatra ja Bing Crosby. Ja huom. huom. Vieno Kekkonen, Brita Koivunen ja Pirkko Mannola keikkailevat edelleen! Samoin Kirka, Danny ja Tapani Kansa …

Kuinka olet itse selviytynyt ”täyspäisenä” tällä alalla? Olet 70-vuotias, näytät viisikymppiseltä, pää pelaa ja hymy on herkässä … !

Täytyy muistaa, että mä olen ollut aina tekemisissä vain itse musiikin kanssa, säveltäjänä, sovittajana ja tuottajana. Olen saanut tehdä äärimmäisen palkitsevaa ja kiintoisaa työtä. Mun ei ole tarvinnut pelata julkisuuden kanssa, olla lehdissä retosteltavana ja riepoteltavana. Kyllä tässä suhteessa säveltäjät/sovittajat pääsevät paljon helpommalla. Kaikkein eniten musiikkibisnes varmasti rassaa artisteja sekä sanoittajia. Laulajien on näet pakko olla esillä, jatkuvan arvostelun kohteena. Sanoittajia puolestaan rassaa se, että heidän on todellakin tuotava julki omia mielipiteitään, pantava itsensä oikeasti likoon… Tulee mieleen monta, joilla on pitkä tuotanto ja lyhyt elämä… Useat upeat sanoittajat kuolevat liian nuorena tai kertakaikkiaan ehtyvät, kirjoittavat itsensä puhki: Helismaa, Saukki, Junnu, Raul Reiman… Vexi Salmi on ollut puolustuskykyisempi, hän on selvinnyt hengissä – vaikkei hänelläkään liene aina ollut helppoa…

Mennäänpä sitten vähän hauskempiin asioihin. Olen aistivinani, että musan tekeminen on ollut sinulle kuitenkin erittäin iloinen asia… Spede-elokuvat, ravintolashowt, Ilkamat, UIT … Mikä on ollut kaikkein hauskinta?

Kyllä leffamusan tekeminen, mm. Speden elokuviin, on ollut todella hauskaa: siinä ei ole ollut edes taloudellista vastuuta ­ on voinut vain ”hurvitella” mukana, tehdä juttuun sopivaa musiikkia. Meillähän on sellanen 30-luvulla syntyneiden ”Äijien Klaani” ­ Spede, joka on nero ja lisäksi hyvä liikemies, Jukka Virtanen, Matti Kuusla, Arska Elo ja minä. Olin kaiketi sen verran yhteistyökykyinen, että aikoinaan pääsin mukaan tähän klaaniin. Leffamusan tekohan on äärimmäisen työlästä ja lisäksi aika abstraktia puuhaa, mutta myös erittäin hauskaa. Lisäksi, olen aina saanut aikaan sovitussa aikataulussa sen, mitä olen luvannut. Siksi kai ne ovat pyytäneet mua aina uudestaan hommiin. Vähän vastaava tilanne mulla on nyt Koivusalon kanssa; olinhan mukana leffamusiikin tekijänä/sovittajana jo Pekko-elokuvissa, sittemmin Rautavaara-leffassa, ja nyt hän pyysi minua sovittaja/säveltäjäksi Irwin-elokuvaan, joka tulee ensi-iltaan 2001.

Mikä on omasta mielestäsi paras biisisi? Kaikkien tuntemia ovat mm. Jöröjukka-Rock, Seitsemän kertaa seitsemän, Pornolaulu, Uuno …Oma suosikkini 7 x 7, joka on hieno biisi !

En pidä itseäni varsinaisesti säveltäjänä: nuokin mainitsemasi biisit ovat kaikki syntyneet ikäänkuin tilauksesta, johonkin tarpeeseen: leffaan, ohjelmaan jne. Mä en koskaan ryhtynyt tosissani iskelmäsäveltäjäksi ­ luulen, ettei mulla ole ollut siihen hommaan tarvittavaa egoa, eikä kyllä aikaakaan. Sovittaminen ja tuottaminen, studiossa istuminen on vienyt lähes kaiken aikani… Ja päätin jo Scandian aikoina, ettei musta tule mitään ”Flipside-Olssonia”…

Mikä se on?

No se on sellanen levytuottaja, joka panee a-puolelle jonkin ulkomaisen käännöshitin ja b-puolelle oman biisinsä …

Mitä sinulle ovat merkineet perhe, ystävät, harrastukset?

Paljon. Täytyy myöntää, että vietin lähinnä ”studioelämää” vuodet 1955-1975, jolloin elämään kuului oikeastaan vain työntekoa…. On sanottava, että vaimo piti kodin kun-nossa ja lapset tolkuissaan. Olen koittanut kompensoida nyt lapsenlapsille sitä isän poissaoloa, jonka omat lapseni joutuivat kohtaamaan… Vaimon lisäksi mulla on ollut toinenkin hyvä ”tukipylväs”: meillä on nimittäin ollut jo 20 vuotta koossa Tennis-Tiimi, johon kuuluvat itseni lisäksi äänittäjät Jukka Teittinen ja Juha Laakso sekä tuottajat Timo Lindsröm, Esa Nieminen ja Kim Kuusi. Me olemme pelanneet tennistä JOKA TIISTAI- JA TORSTAIAAMU 20 VUOTTA ja ilman YHTÄÄN peruttua tuntia!!! Ehkäpä jouluaaton olemme saattaneet jättää väliin, mutta eipä juuri muuta …

Mitä vinkkejä antaisit nuorille musiikintekijöille, sovittajille?

Mun mielestä hyväksi musiikintekijäksi voi tulla siten että a) opiskelee musiikin teorian kunnolla 2) pitää ovet auki, kuuntelee kaikkea musiikkia silmät ja korvat höröllään ja 3) luo tästä keitoksesta oman, tunnistettavan tyylinsä. Pidän omana sovittajan korkeakoulunani sitä, että 50-, 60- ja 70 -luvuilla piti saada jokin käännösiskelmä kuulostamaan ihan yhtä messevältä kuin alkuperäinenkin biisi ­ mutta huomatkaa – kymmenesosabudjetilla! Lisäksi: sovittajan tehtävä on nimenomaan ”toimittaa biisi levytyskuntoon”. Tämä vaatii ennen kaikkea alkuperäisen laulun idean kunnioittamista. Hyvä sovittaja lukee aina biisin tekstin ennen ensimmäistäkään nuottia. Sovitus ei koskaan myöskään saa olla irti teoksen alkuperäisestä luonteesta, eikä myöskään laulajan persoonasta. Sovittajan tehtävä ei ole ”tehdä omia, hienoja jippoja”, vaan mehustaa teos sen omilla ehdoilla. Mulla on ollut mieletön onni saada tehdä töitä nimenomaan hienojen sanoittajien, kuten Saukin ja Junnun, kanssa. Hyvästä biisistä, hyvästä tekstistä lähtee kaikki…

Mitkä ovat mielestäsi Elvis ry:n suurimmat saavutukset?

En nostaisi välttämättä yhtään yksittäistä asiaa yli muiden. Elvisin hienoin saavutus on ollut nimenomaan se, että ammattikunta on löytänyt Elvisin kautta toisensa. Mua ilahduttaa suuresti, että nyt nuoremmatkin tekijät ovat lähteneet toimintaan mukaan! Mutta ennen kaikkea: Arthur Furhmannin pitkäjänteisen ja peräänantamattoman toiminnan ansiosta populäärimusiikin asema ja arvostus ovat nousseet valtavasti. Siihen aikaan, kun Elvisin toimintaa aloiteltiin, asiat olivat todellakin toisin…

Tässä kohden tekee mieli pyytää lukijoita haalimaan käsiinsä Teoston historiikki ”Luovan työn hyväksi 1928 ­1978”. Siinä kerrotaan mm. oivallisesti, kuinka Teostossa suhtauduttiin kevyen musiikin tekijöihin vielä v. 1947. Pieni lainaus:

”Turunen (silloinen Teoston pj.) oli sitten seuraavana päivänä soittanut Malmsténille ja selittänyt, ettei Teostoon voi kuulua kuka tahansa viheltäjäsäveltäjä”, joka vähän hyräilee ja sitten pyytää jonkun toisen panemaan sen nuoteille. Malmstén oli ollut osittain samaa mieltä, mutta korostanut idean merkitystä iskelmässä.”

Jaakko Salo hyväksyttiin Teoston jäseneksi vuonna 1965. Hän on ollut Elvisin johtokuntatyössä mukana alusta lähtien v:teen 1986, ja hänet valittiin Elvisin kunniajäseneksi v. 1980. V. 1985 hän sai Elvisin kultaisen ansiomerkin ja Pro Finlandian v. 1998. Samana vuonna Prix Elvis annettiin UIT:lle, jota niinikään ei olisi ilman Jakkea… Mutta minä lupasin Jakelle, ettei häntä laiteta jalustalle… eikä yhdessä haastattelussa millään voisikaan Jaken koko työ- ja ansiolistaa luetella. Siihen tarvittaisiin kokonainen kirja… Mutta sitäkään ei vielä voi kirjoittaa, kun Jakke on edelleen niin monessa mukana! Ja hyvä niin – Herrasmiessoittajaa aina tarvitaan !

 

 

Hannu Sepponen

Julkaistu
Tohtori Orff ja herra Dalcroze esittää massasta poikkeavaa musiikkia. Tavallisten soittimien lisäksi trio käyttää erikoisempiakin työkaluja: pahvilaatikoita, pulkkaa, avaimia ja tiskiharjaa. Huhtikuussa ilmestyneellä levyllä kuullaan mm. rautaovea, tietokoneen näppäimistöä sekä askeleita.

Suurimman osan orkesterin lauluista on tehnyt pitkä ja pitkätukkainen monitoimimies, lastentarhanopettajapuuseppämuusikkoperheenisä Hannu Sepponen.

– Aina olen kuitenkin ollut myös pelimanni, vaikka välillä yritinkin tehdä oikeasti tärkeää työtä. Puuseppänä meinasin pelastaa maapallon tekemällä käsilläni mutta kädet eivät piisanneet. Viimeiset neljä vuotta olen ollut päätoimisesti pelimanni ja nimenomaan lastenmuusikko.

Tohtori Orffin ja herra Dalcrozen kolmas äänite on nimeltään ”Muu vaara”.

– Uuden levyn teemana on vaarallisuus, onhan lapsuus vaarallista aikaa. Äänite on suunnattu kadonneen lapsuuden sankareille, siis noin 7-12-vuotiaille jotka ovat ankarassa ristitulessa aikuismusiikin ja TV-sarjojen painostuksen alla.

– Yritimme tehdä hurjan ja tarpeeksi vaarallisen levyn, jonka kuulijat voivat ylpeänä myöntää omistavansa. Sekä sävellys-, sanoitus- että soitantapuolella lopputulos on mielestäni onnistunut. Pitkästä aikaa löysimme sähkökitaran ja sähkökitarointia onkin levyllä varmaan ihan riittävästi, Hannu tuumailee.

Bändin virallinen kitaristi on Ojalan Kimmo mutta kyllä kitara sopii Hannunkin käteen. Pollarin Matti hoitelee puhaltimet ja haitarin. Kaikki käyttävät tarvittaessa myös epätavallisempiakin ”soittimia”.

– Meillä on uudella levyllä semmoisiakin biisejä, jotka mittaavat mitä lastenmusiikki voi olla. Varmasti joku sanoo niistä, että ne ei ole lastenmusiikkia. Eihän me sitä kyllä aina itsekään tiedetä, onko ne sitä.

Biisin syntyvaiheessa Hannulla on vain aavistus siitä, että kyseessä saattaa olla lastenmusiikkia, että yleisö saattaa olla viehättynyt teoksesta. Vasta esitystilanteessa paljastuu totuus, kun lapset reagoivat kasvoillaan ja koko ruumiillaan.

– Tietysti on palkitsevaa saada taputuksia ja konsertin jälkeen kehuja. Mutta olemme lapsellisesti innostuneita myös silloin kun bändinä saamme omia laulujamme valmiiksi. Emme tarvitse massan antamaa hyväksyntää saadaksemme tekemisistämme positiivistä fiilinkiä.

– Täytyy antaa hyvälle ja hullulle levy-yhtiöllemme (Johanna) kiitos, sillä saimme vapaat kädet käyttää omia näkemyksiämme ja tiettyjä soittajia. Studion ja tuottajankin (Kettusen Edu) saimme valita itse, kiittelee Hannu.

Musiikissa kuuluu globaalinen ajattelu

Musiikkiurastaan Hannu antaa kiitokset Tekniikan Maailmalle josta löytyi 70-luvun alkupuolella sähkökitaran rakennusohjeet.

– Kaverin kanssa rakennettiin sähkökitara lehden ohjeen mukaan. Nykyisiin verrattuna se oli huono soittaa ja muutenkin hirveä. Mutta se oli komea ja siitä lähti tarpeeksi paljon ääntä. Silloin heräsi kiinnostukseni musiikkiin.

– Sitä ennen olin soittanut hirvipeijaisissa rumpuja. Oikea rumpali puuttui ja pääsin hänen tilalleen, kertoo Hannu.

Hän on opiskellut muusikoksi itse tekemällä ja soittamalla. Alle parikymppisenä mies surffaili uuden aallon vauhdittamana ja hevirokkia soittaen.

– Uran alkuvaiheissa soitimme aika vaikeita lauluja, mm. Led Zeppeliniä ja Jethro Tullia. Pikkuhiljaa siirryin oman musiikin tekemiseen erinäisten bändien kautta. Noitalinna Huraa vaikutti vuosina 1985-92. Yhtyeestä muodostui naivismin ja sadun äänenkannattaja. Isoja levyjä syntyi neljä ja singlejä vielä enemmän. Kokoelmalevy niistä tehtiin muutama vuosi sitten.

Hannun oma soololastenlevy ”Tyy ti ti” julkaistiin 1993.

– Sen jälkeen luulin lopettavani musiikin tekemisen. Perheeseen syntyi kolme lasta ja olin välillä koti-isänä. Sitten iski kriisi ja kävin puuseppäkoulun 30-ikävuoden jälkeen. Pääni läpi kävi vahvasti vihreysaate ja linkolalaisuus enkä ole vieläkään luopunut niistä ajatuksista. Mutta nyt ajattelen enemmän itseäni ja perhettä sensijaan että pelastaisin koko maailman.

– Vihreä linja ja globaalinen ajattelu on kuitenkin aistittavissa myös T.O.H.D:n lastenmusiikista. Ei siinä nimittäin kovin montaa vuotta mennyt kun jo olin jälleen tukka putkella menossa keikoille, Hannu toteaa.

Nykyinen pääsoitin on pahvilaatikko. Lisäksi Hannu taitaa mm. pulkan ja hiekkasankojen käytön sekä kitaran, rummut ja kanteleen. Laulupuolikin on hallinnassa.

– Mutta nuotteja en hallitse lainkaan, ne on mulle ihan outoja. Sointuja osaan ottaa mutten välttämättä tiedä niitten nimiä. Otteeni on tämmöinen kansanpelimannimainen, tunnustaa pelimannisetä.

Ei nimi bändiä pahenna

– Matti ja Kimmo olivat soittaneet duona jo vuoden verran mutta heidän setissään oli noin puolet tekemiäni lastenlauluja. Oli helppo tulla bändiin mukaan kun laulut olivat jo tuttuja, Hannu kertaa T.O.H.D.-trion alkuvaiheita.

Hän muistelee hartaana bändin ensimmäistä esiintymistä.

– Se oli merkittävä, hurmoksellinen ja lähes uskonnollinen kokemus Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla vuonna 1996. Yhden talon nurkalla kello 23 illalla aloimme vain soittamaan emmekä odottaneet tilanteelta mitään. Hereillä olevia lapsia ja aikuisia tuli kuuntelemaan ja tilaisuudesta muodostui hieno sekä lämminhenkinen yhteinen juttu. Koimme silloin, että saimme tehtävän jota meidän täytyy jatkaa.

Kaustinen saa Hannulta vilpittömiä kehuja. Hän suosittelee kansanmusiikkijuhlia sekä soittajana että kokijana. Muusikkona sieltä saa paljon ajatuksia sävellyspuolelle. Orkesterin persoonallisen ja hankalasti lausuttavan nimen keksivät Matti ja Kimmo.

– Pojat joutuivat lastentarhanopettajakoulussa pikaisesti keikalle opiston puffettiin. Juuri sitä ennen tunnilla oli puhuttu musiikkipedagogeista nimeltään Orff ja Dalcroze jotka vaikuttivat 1900-luvun taitteessa. Pojat miettivät, että tohtori O:sta ja herra D:sta saadaan vieläkin vaikeampi nimi kuin Fröbelin palikat. Hyvinhän pojat onnistuivat, kehuu Hannu.

Kulturellisia eväspaloja

Tohtori Orff ja herra Dalcroze eli T.O.H.D. eli Hannu Sepponen, Kimmo Ojala ja Matti Pollari.

Bändi treenaa usein Hannun luona Vammalassa. Vaihtelua harjoituksiin miehet saavat Matin aikuisorkesterin harjoituskämpällä Tampereella tai Kimmon kotikaupungin Jyväskylän kirjaston hiljaisessa huoneessa.

– Sinne me kannetaan pahvilaatikot, kitarat ja fonit. Kun huoneen oven laittaa kiinni niin ulkopuolelle ei kuulu mitään.

T.O.H.D:lle kertyy keikkapäiviä kymmenisen kappaletta kuukautta kohti. Jokaiseen niistä mahtuu kaksi tai kolme esiintymistä.

– Reilu sata päivää ollaan vuoden mittaan pois kotoa. Kesäkuu on yleensä aika hiljainen tapahtumien suhteen mutta jos meitä pyydetään jonnekin niin olemme valmiita menemään. Aktiivisesti emme silloin kuitenkaan esiintymisiä mihinkään tarjoa. Joulu on toinen aika jolloin yritämme rauhoittua.

– Tammi-helmikuussa ollaan tehty levyjä. Se on hyvä aika, sillä silloin kouluissa ja päiväkodeissa toivutaan vielä joulusta eikä heillä ole suurta tarvetta tilata esiintyjiä ulkopuolelta.

T.O.H.D. on päässyt keikalle Kanadaan asti. Se oli hyvä reissu mutta Hannu arvostaa myös tuikitavallisia arkipäivän esiintymisiä:

– Onhan se hienoa, että me kolme bändinä itse tekemällämme musiikilla ja showlla pystymme antamaan lapsille pieniä kultturellisia eväspaloja, joilla he voivat ilahduttaa itseään ja kenties muitakin keikan jälkeen.

Nykyajan lastenkultturista Hannulla olisi paljonkin sanottavaa. Ylen ja valtion tarjonta lapsille saisi olla monipuolisempaa. Yhden valopilkun Hannu sentään löytää:

– Radio Suomen ”Kimurantti” on hyvä ja hyvin tehty.

– Kiireisten vanhempien lapset joutuvat seuraamaan TV:stä aikuisten ihmissuhdemössöä. Lapsuusaika onkin nykyään lyhentynyt. Penninvenytyksen lisäksi T.O.H.D. pyrkii olemaan myös lapsuuden venyttäjä kulttuurin ja viihteen puolella. Hannu vierastaa pitkälle vietyä lastenkulttuurin tuotteistamista. Hän pohtii, onko kyse vain 40-vuotiaan aikuisen vanhanaikaisista mielipiteistä.

– En kuitenkaan haikaile oman lapsuuteni aikaisiin juttuihin vaikka haluan olla lapsien puolella.

Hannu ei turhia haihattele

T.O.H.D:n tulevaisuudensuunnitelmat näyttävät jossain määrin ruusuisilta.

– Jos bändiä tilataan keikoille tätä tahtia niin olemme suhteellisen tyytyväisiä. Levyjä kyllä pitäisi saada kauppoihin näkyville entistä paremmin. Mitään toiveita tai haihatteluja isoista keikka-areenoista meillä ei ole. Meitä kiinnostaa enemmän laatu kuin määrä. Tohtori Orffilla ja Herra Dalcrozella on omat sivut internetissä.

– Niitä tekee fanipohjalta kaksi viehkoa kaustislaista tyttöä. Hyvä että joku muu hoitaa homman, meiltä sivujen teko ei olisi onnistunut, Hannu naurahtaa.

No, pääasiahan on että syntyy uusia, hyviä ja kivoja lauluja. Ja niitähän syntyy! Uuden vuosituhannen alussa Sepposella on Teostossa reilut 100 sävellystä ja sanoituksia muutama vähemmän.

Sovitukset on aina tehty bändin poikien kanssa.

Nelikymppinen pelimanni epäilee, että selkävaivat voivat haitata musisointia tulevaisuudessa. Varasuunnitelma on kuitenkin jo selvillä.

– Toivon, että silloin pystyn tekemään lauluja kotoa käsin toisille jotka pääsevät keikkailemaan. Ei mulla ole mitään sellaista vanhuudenkuvaa vastaan.

– Löydän varmasti aina aikaa kaikkeen mikä liittyy lastenkulttuuriin tai musiikkiin. Jos joku kaipaa sävellyksiä tai sanoituksia, jos ei osaa tai ehdi tehdä itse niin voi soittaa Sepposen Hannulle, vinkkaa Sepposen Hannu. Elvisläisille lähtee kannustavat terveiset: – Älkää luovuttako!

T.O.H.D:n nettisivuihin voi tutustua osoitteessa https://surf.to/orff/.

Vammalassa asuva Hannu Sepponen on T.O.H.D.:n lauluntekijä ja pääsoittimena hänellä on pahvilaatikko.

KESKUSTELUA: Rockfestivaalit ja valtion tuki

Julkaistu

Hieno päänavaus

Selvis-lehden 1/00 artikkeli festivaalien avustuksista oli hieno päänavaus laajemmallekin kulttuuripoliittiselle keskustelulle (toivottavasti). Saimme sopivasti tänään päätöksen OPM:ltä tämän vuoden anomukseemme. ”Määrärahojen riittämättömyyden vuoksi emme ole voineet myöntää teille avustusta tänä vuonna”.

Mehän emme tätä nykyä saa mistään avustuksia tapahtumamme järjestämiseen. Kaupunki katsoo, ettei meitä ole syytä avustaa, koska tapahtumamme on ollut voitollinen viime vuosina. Rock-tapahtumien kohdalla tällä hetkellä taloudelliset realiteetit vievät kehitystä siihen suuntaan, että ohjelma on pakko rakentaa varman päälle ja kaupallisista lähtökohdista. Meilläkin ainoa merkittävä tulonlähde ovat pääsylipputulot.

Rockin puolella yrityselämä ei ole vielä lähtenyt kovinkaan innokkaasti tapahtumiin mukaan. Nykyinen kehitys on johtanut siihen, että Helsingin juhlaviikoista on muodostunut ainoa paikka missä toteutetaan poikkitaiteellisia rock-produktioita. Tämä varmaankin johtuu osaltaan siitä, ettei heidän tarvitse rakentaa näiden juttujen kannattavuutta pelkästään lipputulojen varaan. No, toivottovasti Suomen kulttuuripolitiikka muuttuu edes tämän vuosituhannen loppuun mennessä….

Terveisin Juha Koivisto, Provinssirock

Rockfestivaalit ja valtion tuki

Janne Louhivuori vastaa

Koska edustan sisälläni asuvan elviksen lisäksi Valtion säveltaidetoimikuntaa, katsoin aiheelliseksi täsmentää muutamaa seikkaa, jotka vilahtavat edellisen numeron (1/00) pääkirjoituksessa ja Suvi Lindén -jutussa.

Kirjoituksien tarjoama mielikuva valtion festivaalituesta sisältää enemmän asennetta kuin tietoa. Mainitaan huhu, jonka mukaan rockfestivaalit kilpailisivat muutaman kymppitonnin niille korvamerkitystä potista (huhujen edelleenkylvö ei mielestäni kuulu Selvisin sivuille). Näin annetaan ymmärtää, että lähes kaikki särökitarajuhlat ovat kilpajuoksussa mukana.

Totuus on kuitenkin se, että vain ne, jotka pyytävät voivat saada (tämä pätee myös lastenmusiikkiin). Näin ollen Ruisrock, Ilosaarirock sekä muut maamme lukuisat rockfestivaalit eivät voi saada tukea, koska ne eivät hae sitä! Harvoja poikkeuksia ovat olleet Provinssirock (joka tosin ei tänä vuonna saanut, johtuen edellisvuoden hyvästä tuloksesta) ja Down by the Laituri (jolla tänä vuonna ei ollut hakemusta). Provinssi ja Laituri ovat kuitenkin esimerkkejä vaihtoehtoisemman ohjelmiston tuottajista. Sitä puolta kehittämällä, ottamalla taiteellisia riskejä ym. monella festivaalilla olisi mielestäni hyvät mahdollisuudet päästä tuen piiriin. Tähän tarvitaan kuitenkin hyviä hakemuksia, joissa tavoitteilla on tasoa ja suunnitelmat niiden toteuttamiseksi hyvät. Rantarock-tyyppinen puhdas liikeidea ei kelpaa.

On myös selvää, että jos jonkun tavoitteet toteutuvat ilman tukea, tulee painopistettä säädettämän jonkun riskirajoilla, mutta kunnianhimoisesti operoivan eduksi. Jos tämä on genreajattelua, niin olkoon sitten.

Kevyttä musiikkia ja etenkin rockia on aina vaivannut krooninen marmatus apurahojen valumisesta pingviiniosastolle ja miltei samaan tahtiin ovat rahojen jakajat vastanneet huutoon, että hakekaa, hakekaa! Olen nyt kuudetta vuotta seurannut Valtion säveltaidetoimikunnan kautta tapahtuvaa apuraharuljanssia ja voin vain todeta, että rocksektori saa prosentuaalisesti lähes parhaiten läpi hakemuksiaan, mutta loistaa niitten vähyydellä. Vasta kun rockhakijoita on huomattavasti suurempi määrä, voimme aloittaa todellisen keskustelun tuen tasapainottamisesta (tietenkin sillä edellytyksellä, että se on tarpeen)!

Mitä sitten tulee festarituen suursaajiin, niin katsoisin ajan olevan jo erittäin kypsän radikaalimpaan uudelleenarviointiin. Ovatko Pori (tuki 450 000) ja Kaustinen (740 000) kaupalliselta omavaraisuusasteeltaan sitä luokkaa, että heiltä voitaisiin leikata isompi siivu pienemmille tapahtumille (myös uusille)? Entä onko Savonlinnan megapotti (3,5 mmk) suhteeton? Mielestäni on. Olisiko tuen puolittaminen Kuhmolle kuolinisku (nyt 870 000)? Luultavasti olisi ja sitäkään en soisi.

Edellä mainitut ovat eräänlaisia diplomaattista koskemattomuutta nauttivia tuulimyllyjä, joiden osuuden kyseenalaistaminen vastaa lähinnä majesteettirikosta (tästä on kokemusta)! Että kyllä sarkaa piisaa!

Janne Louhivuori

tekijä, rockmuusikko

Tekstit: Janne Louhivuori & Juha Koivisto

Kuvat: Martti Heikkilä & Opetusministeriö