EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Lauri Jauhiainen oli monitaitoinen kynämies

Tekijä: Nina Lith

Lauri Jauhiainen oli monitaitoinen kynämies

Julkaistu

Tähän maailmankuuluun JOSEF RIXNERIN säveltämään kuolemattomaan tangoon Blaüer Himmel Lauri Jauhiainen kirjoitti suomalaisen laulutekstin 17-vuotiaana. Komeasta levysovituksesta vastasi GEORGE DE GODZINSKY. Sinitaivas on yksi Olavi Virran tunnetuimmista levytyksistä.

Äskettäin, lokakuun puolivälissä, joukostamme 78-vuotiaana poistunut Lauri ”Jauhis” Jauhiainen oli yksi merkittäviä sota-ajan jälkeisiä iskelmäsanoittajiamme, joka vaikutti kevyen musiikin alalla 1940-luvulta lähtien. Lauri Jauhiainen kirjoitti päivätyönsä ohessa huomattavan määrän iskelmäsanoituksia useille tähtiartisteillemme, sävelsi, kynäili elokuva- ja näytelmäkäsikirjoituksia ja kunnostautui muutenkin kirjallisella saralla. Monien mielestä Jauhiainen toi kuplettiperinteen takaisin Suomeen. Energinen Jauhis oli loppuun saakka työn touhussa mukana: uusia näytelmäkäsikirjoituksia ja laulutuotantoa syntyi.

– Oikein tekee välillä mieli mennä parvekkeelle riemuisasti huutamaan kovaa, kun saa uuden sävellyksensä valmiiksi. Tunne on niin mahtava, lämminhenkinen Lauri Jauhiainen jutusteli tarinoidessani hänen kanssaan pidempään nelisen vuotta sitten.

Ensimmäinen sävellys kuusivuotiaana

Suonenjoen Iisvesi, oma pidempiaikainen kotipitäjä, oli Lauri Jauhiaiselle erityisen rakas paikka.

– Suonenjoki on tukenut minua henkisesti. PALLE kutsui minua Iisveen Lassiksi, hän sanoi.

Lauri Jauhiainen opetteli omin päin lukemaan. 6-vuotiaana pojalta pääsi riemunhuuto: pikku Laurilta alkoi lukeminen sujua. Sittemmin vanhassa joululehdessä ollut LAURI POHJANPÄÄN liikuttava Pieni Linnunpoika- runo kosketti kovasti ja jäi lähtemättömällä tavalla mieleen. Heti seuraavana aamuna hän sävelsi tähän Pohjanpään runoon ensimmäisen laulunsa. Pianonsoitto alkoi säveltäjä JOONAS KOKKOSEN vanhemman veljen ILMARI KOKKOSEN johdolla, joka toimi Lauri Jauhiaisen opettajana kansakoulussa.

– Kerran koulun jälkeen pyysin Ilmari Kokkosta opettamaan minulle alkeita pianonsoitossa. Sittemmin kävimme läpi ERKKI MELARTININ muutamia pianovihkoja. Ilmarin myötävaikutuksella jatkoin opintojani Suonenjoella TOIVO KOMULAISEN johdolla. Komulainen näki minussa jo varhaisessa vaiheessa enemmän säveltäjäkykyä kuin muusikkoutta.

Kotiseutuni oi

Vuonna 1941 syntyi Kotiseutuni. Tämä koskettava tango on Lauri Jauhiaisen yksi kuuluisimmista omista sävellyksistä. 15-vuotias Lauri lähti sodan melskeessä muiden miesten mukana konemieheksi laivaan. Konehuoneessa joutui paiskimaan töitä vuorokaudet ympäri. Lauri Jauhiainen tarinoi kertovaan tyyliinsä:

– Jostain minulle annettiin ensimmäiset sävelet, joita hiljaa hyräilin. Konehuoneessa kirjoitin tämän lauluni salaa nuottipaperille. Näin se syntyi.

Toivo Kärkeen alta parikymppinen Lauri tutustui jo varhain.

– Topin tapasin ensimmäisen kerran jatkosodan aikana paikallisessa kahvilassa Syvärin rannalla. Olin tuolloin armeijassa. Topi työskenteli tykistöluutnanttina ja minä touhusin erikoisjoukko-osastossa pioneerina. Toivo Kärki ehdotti tarinoinnin lomassa Lauri Jauhiaiselle, että he tutustuisivat ja ottaisivat toisiinsa yhteyttä, kun sota loppuu ja siviilielämä alkaa. Näin kävikin. He tapasivat seuraavan kerran Laurin kotimaisemissa. Lauri Jauhiainen kirjoitti päivämäärällä 27.8.1948 virallisesti ensimmäisen sanoitustekstinsä Kärjelle. Tuolloin taltioitui Toivo Kärjen säveltämä ja HENRY THEELIN laulama tango Pieni Toivomus. Syksyllä 1949 Kärki kutsui Jauhiaisen Helsinkiin ja järjesti asunnon. Uutterampi yhteistyö alkoi.

– Tein aluksi kaikenlaisia päivätöitä. Siinä sivussa kirjoitin Topille tekstejä. Sittemmin PSO ja Levytukku halusivat julkaista muutamia omia sävellyksiäni. Niinpä annoin heille omia laulujani levytettäväksi. Joukossa olivat Kenen syy -jenkka ja muun muassa Satu ruskeista silmistä – tango. VEIKKO TUOMI lauloi ne ensi kertaa levylle.

– Läheinen työtoverini KAARLO VALKAMA oli kiistatta oman aikakautensa paras sovittaja. Monet muut pätevät kevyen musiikin sovittajat saivat paljon apuja Valkamalta, Jauhiainen kertoili.

Monille levymerkeille

Uuttera musiikillinen yhteistyö jatkui sittemmin muun muassa Olavi Virran ja hanuristi/ sovittaja MATTI VILJASEN kanssa monissa yhteisissä levytyksissä. Ola lauloi, Masa sovitti ja Lasse sanoitti. Lauri Jauhiainen kirjoitti Olavi Virralle parisenkymmentä levytettyä iskelmätekstiä. Sinitaivaan ohella yksi tunnetuimmista on Virran oma sävellys Punatukkaiselle tytölleni, jonka Jauhiainen kirjoitti siltä istumalta Helsingin Columbia- kahvilassa. Olavi Virta levytti kuuluisan suomi-tangonsa kahteen otteeseen vuosina 1952 ja 1963.

– Olavi Virta ja Matti Viljanen olivat hyviä ystäviäni ja työtovereitani, joiden kanssa minulla oli monta hauskaa hetkeä. Aktiivinen yhteistyömme ajoittui 50-luvun vuosiin. Jatkossa JAAKKO SALO on ollut minulle myös merkittävä ja läheinen ihminen, Jauhiainen muisteli.

Lauri Jauhiainen alkoi kirjoittaa päivätyönsä ohella entistä enemmän iskelmä-tekstejä. Sanoituksia taltioitui useille levymerkeille, kuten muun muassa Fazerille, Levytukulle, PSO:lle, Scandialle ja Finnlevylle. Jauhis halusi aina olla mukana studiossa, kun levyjä tehtiin.

– En silti halunnut tässäkään vaiheessa jättää päivätyötäni, vaikka kirjallisellakin puolella olisin pärjännyt, Jauhis kertoili.

– Alusta asti tekstiä on tullut soljuvasti. Joku on antanut sen minulle lahjana. Olen siitä nöyrästi kiitollinen. Kappaleen nasevalla nimellä on suuri merkitys sanoitusteni synnyssä.

– Minulla ei ole ollut esikuvia. Olen kulkenut omia polkujani ja yrittänyt löytää oman tyylini sanoittajana. Toki olen arvostanut monia sanoittajiamme, joista lähes kaikki tunsin. REPE HELISMAA ja REINO HIRVISEPPÄ olivat minua ihmisinä hyvin lähellä, Lauri Jauhiainen sanoi.

Englantilaismies Stadissa

Julkaistu

Näin alkoi keskusteluhetki Jim Pembroken kanssa, säveltäjän, sanoittajan sekä laulajan, ja tietenkin myös pianistin kanssa, Corona -baarissa Eerikinkadulla Helsingissä. Jimin vaikutus suomalaiseen ”kevyeen” musiikkiin on ollut merkittävä ja pitkäaikainen, alkaen jo 1960 luvulta. Häh? Miksi kaikesta on niin pitkä aika… Mutta, jos pystyy kiertymään pahvipianostudentista progemusiikkiylpeyden kautta euroviisuja tuplasti koluten etabloituneeksi lauluntekijäksi keikoille vuosiksi Jenkkilään, ja sitten takaisin Suomeen, täytyy jutussa olla jotain juonta ja siitä täytyy ottaa vähän selvää. Keskustelussa saattaa ilmetä jonkinasteista kronologiaa, mutta pääasiassa keskityimme asioihin jotka itseäni kiinnostivat ja joilla oletan myös olevan yleisempää mielenkiintoa. Jimihän siis häipyi Suomesta 90-luvun puolivälissä ja palasi ”kotikonnuille” kohtalaisen äskettäin, Wigwamyhtyeen tämänkertaisen uudelleenaktivoitumisen myötä. Joten u-käännös ja viittaus historian hämärään.

– All begun siis in Varkaus, I mean…

VARKAUS? KUUSIKYMMENTÄLUKU? SIELLÄ VIELÄ OLI KAHDEKSANKYMMENTÄLUVULLA KESÄTAPAHTUMA ”LAULU- VARKAUS”. ÄÄNEEN LAUSUTTUNA KUULOSTI HAUSKALTA SANALEIKILTÄ, ASSOSIOITUI TEKIJÄNOIKEUSRIKOKSEEN. KAUPUNKI OLI KUITENKIN PAIKKA, JONNE KAIKISTA MAHDOLLISISTA PAIKOISTA ENSIKSI EKSYIT?

– Joo, tai en eksynyt. Oli tää yksi tyttö jonka perässä I came…

BUT WE COME TO THAT A BIT LATER. HUOMASIN NIMITTÄIN TUOSSA JUURI PEKKA TARKAN KIRJOITTAMAN RUNOILIJA SAARIKOSKEN ELÄMÄKERRAN KAKKOSOSAN ILMESTYNEEN. SIINÄ OLI VALOKUVA 60-LUVUN PORIN JAZZFESTIVAALISTA, JOSSA KVARTETTI JOKA KOOSTUI ITSESTÄSI, PEPE WILLBERGISTÄ, TARLEENA SAMMALKORVESTA JA ARJA SAIJONMAASTA ESITTI LAULUKOKOELMAA ”EN SOISI SEN PÄÄTTYVÄN”. AIKA MIELENKIINTOISTA ETTÄ SYNTYPERÄISESTI ENGLANTILAINEN LAULAJA PÄÄTYY ESITTÄMÄÄN ”POET OF FINLANDIN” TEKSTEJÄ.

– (Laulaen) En soisi sen päättyvän… yeah. OTON (DONNER) biisejä. It was jotain kuuskytyhdeksän. Otto keksi sen että mun pitäs, even though my finnish was even worse than now, et me tehdään toi homma. (Laulaen) ”Hän on niin selväpiirteinen mies, et ei sitä koskaan… kunnolla nää…I can remember some of those lines. Luckily, I did not have lot of solo lines. But you know, at that time, summer of sixtyeight or nine we were planning what became ”Hard and horny”. Otto was producing, writing strings and so, and I was visiting his house a lot at that time. He was working on this ”En soisi..” and at the same time helping to figure out what the strings should be like in ”Hard and horny”. I didn’t know about writing, but I had some ideas, like did-lin di did-lin, so he helped me to score them down, as well doing his own ideas, of course. And that’s how I ended in this other projctect as, luonnollinen valinta, I guess.


”Minun piti vain käydä kääntymässä Kansas Cityssä,
mutta niin vain kävi että jäin sinne pitemmäksi aikaa.”

YMMÄRSITKÖ ITSE TEKSTIT? YOU UNDERSTOOD WHAT YOU WERE SINGIN?

– Joo. Those lines that I was singin. There was very muh text…uh, actually. Well, I was in Kulosaari, in tämä Eho-baari, one day in nineteenseventy. Or something. So there was this fellow with a beard, in nearly empty bar and it was SAARIKOSKI! I said: ”Moi, that mä oon laulanu nää sun teksti tos Oton systeemissä.” Se oli että ai jaa, joo joo…

HE WAS PLEASED?

– Joo, I think. We had tuoppi. When I walked in he was sitting by the window, just looking out. Long way out the window. I said myself toi on Saarikoski. So I moikkasin, en jäänyt kyykkyyn. Vaihdoin vaan pari riviä. Then I jätin hänet rauhaan.

TIEDÄN ETTÄ ITSE PIDÄT ARVOSSA JOHN LENNONIN TUOTANTOA. LENNONIN KUOLEMAN JÄLKEEN, AFTER HE WAS SHOT, SAARIKOSKI TRANSLATED A BOOK OF LENNONS MATERIAL. WASN’T VERY ACCEPTED BY THOSE WHO LOVED LENNON’S STUFF.

– I didn’t know about that. Should check out that book. But you know, Lennon’s lyrics are not very easy to translate. They are like, word-games. Like ”Here come old flat-top, he come, groovin up slowly…”, you know. In similar vein like DYLAN, with ”Ballad of a thin man”. When I played in Kansas City, summer of ninetysix or seven and Dylan was headlining. I think he was great then, and still is. I’m actually going to see him now, when he comes to Helsinki. (Tätä luettaessa ”His Bobbnes” on tietenkin tullut ja mennyt…).

DYLANILLA OLI AIKANAAN, IN SIXTIES, TÄLLAINEN AJATUS ETTÄ ”RHYMES MEAN THE SAME”, RIIMIT TARKOITTAVAT SAMAA. NIIN KUIN VAIKKA… HAUTA JA LAUTA. THEN YOU SEARCH FOR THE POSSIBLE COMMON FACTOR… A COFFIN IS MADE OF WOOD AND THEN PUT IN THE GRAVE. WORDS FIND NEW MEANINGS. STREAK, LEAK. JUOVA, VUOTO…

– Sure. You can write poetry like that. Twist and shout, shake it out… very good, rhymes for poetry, yeah (naurua). Mm… well with me, I can be lucky sometimes and have a good streak and get a whole lyric, like say ”Grass for blades” for example. I wrote that in one go, pretty much. I had the idea, it was the time of Vietnam and USA out and all this bla bla. And the uutiset came from TV, like it does every day, and it just had all the palm trees and napalm and children running around on fire , you know…. It was the moment that made me think, voi helvetti, mä rea… mä kirjoitan jotain niin kuin reagoks… tai se reaction to this. And it became ”Grass for blades”. It’ basically a song, anti-war song.

SILLE OLISI KÄYTTÖÄ NYKYÄÄNKIN JA NIINHÄN SITÄ EDELLEEN MYÖS ESITETÄÄNKIN.

Tässä vaiheessa keskustelu siirtyi pääasiassa lontoon kielelle joten jatkamme käännöksellä, finglish-periaatteet lienevät lukijoille selvillä.

INTERNETISTÄ TUTKIN ERITTÄIN KATTAVAA KEIKKALISTAASI, SE ALKAA JO 60-LUVULTA JA PANIN MERKILLE PEMS- YHTYEEN HURJAN KEIKKAMÄÄRÄN KESÄLLÄ VUONNA -66. KUINKA JOUDUIT KEHIIN, KUN TARKOITUS OLI VAIN TULLA VARASTAMAAN SAVOLAISJUNTEILTA NAINEN? TÄMÄHÄN LIITTYY ALUSSA MAINITTUUN VARKAUDEN KAUPUNKIIN.

– Täytyy mennä kesään vuonna kuuskytviisi. Tulin Suomeen vappuaattona ja luulin olevani Rio De Janeirossa festivaaliaikaan, suurin piirtein. Suunnistin välittömästi Varkauteen koska siellä tämä aiemmin Lontoossa tapaamani tyttö asui. Tarkoituksena oli viettää Suomessa kesä, en todellakaan suunnitellut jääväni tänne… Varkaudessa sitten havaitsin, että on olemassa tällainen systeemi että ihmiset menevät metsään hyttysten keskelle tapaamaan toisiaan, pitämään hauskaa… kesälava- john.

– Aloin käymään paikallisella Kämärin lavalla, ja havaitsin että siellä oli usein keikalla myös kundeja, jotka virittelivät kitaroitaan ja sen jälkeen myös soittivat niitä. Olin ollut Lontoossa bändeissä, tehnyt keikkojakin. Kämärin lavalla olin kuin marsilainen, Carnaby Streetiltä ostamissani vaatteissa. Mutta kävin silloin tällöin laulamassa muutaman biisin paikallisten bändien kanssa, aina kun siihen tuli tilaisuus. Sitten eräs viikonloppu keikalla oli joku Jussi & Eero and the Boys. Heillä oli solistinaan mimmi nimeltään ANN-CHRISTINE, häntä en tietenkään tuntenut, kuin en bändiäkään.

– Tapasin siis JUSSIN ja EERON, minut oli helppo paikallistaa muun jengin seasta ja stadilaisia kundeja tietysti kiinnosti kuka tuo popparin näköinen sälli oli. Täällä metsässä. Juttelimme ja he sitten pyysivät lauteille muutaman biisin ajaksi. Siitähän syntyi pieni mellakka, tanssipaikkahan ei ollut mitenkään iso. Jengi sekosi ja ajattelin että ne varmaan haluaa minun samettitakkini, tai ainakin hihat siitä. Pääsin kuitenkin ehjin vaattein lavan taakse ja siellä oli tämä kaunis mustatukkainen tyttö punaisessa Mustangissa, Ann-Christine. Hän vinkkasi luokseen ja esitteli itsensä nimellä jota en tietenkään ollut koskaan kuullut. Ei se mitään, mutta hän kuitenkin kysyi, josko voisi antaa nimeni ja osoitteeni yhdelle managerityypille Helsingissä. Mikäs siinä.

– Noin kuukauden kuluttua olin taas Kämärillä, istuin ja kuuntelin jotain bändiä, kun olkapäälleni koputettiin. Käännyin ja näin edessäni leveästi kullalta hohtavan hymyn. ” From England, Jim? I am JORMA WENESKOSKI. I have plenty of gigs. Big thing in rockin-osasto. You come next weekend to Helsinki.We have very good band there.” Seuraavana viikonloppuna menin Helsinkiin ja siellä oli odottamassa bändi, Jim and the Beatmakers.

NIMIKIN OLI JO VALMIINA?

– Joo, niin oli. Eli siinä oli kaksi Jimiä eli toinen oli WIKSTRÖMIN RALLE, jonka kanssa meistä tuli hyvät ystävät. Ja tietenkin myös PEPE (WILLBERG) ja KIKKE (BERGHOLM) ja KURRE MATTSON, KEURULAISEN SEPPO… he olivat kaikki ensimmäiset kaverini Helsingissä. Tulin siis tänne ja ei me kai edes mitään treenattu, sovittiin vaan että ”Johnny be good ” tai ” Stand by me” ja sitten heti, taisi olla Björkhagenin kesälava jonne mentiin (noin xx.8.65). Siellä oli sitten ensimmäinen oikea iso mellakka, sadoittain ihmisiä, nimmareita käsiin, naamoihin ja vaikka minne. Se oli niin kuin ensimmäinen todellinen maistiainen menestyksestä. Jotain sinnepäin mitä saattaisi olla jos olisi vaikka Beatles. Tämän jälkeen Weneskoski oli heti että (maiskis)”Nyt tehdään sitten (maiskis) vähän rundia…” niin kuin sitten tehtiinkin koko kesä, as Beatmakers guest sing-john. Ja se menikin ok. Ja lyhentäen stooria, sen jälkeen tulikin sitten ”Pems” joka oli alunperin ”Rattlesound Five”. Tämä nimenvaihdos onkin erittäin tärkeä asia tietää, koska tässä vaiheessa ”Beatmakersista” oli tullut ”Jormas” ja syy tähän oli se, että tossa Ruotsissa oli ”Tages” joka oli nimetty heidän managerinsa mukaan. Tiedäthän Ruotsin? Eli Weneskosken bändi oli ”Jormas”.

JOO, SVERIGE. RUOTSIN MALLI OLI JO SILLOINKIN KOVA. MUTTA TEILLÄ OLI VUONNA -66 AIKA PALJON HOMMIA, AINAKIN TÄMÄN NETISTÄ LÖYTYNEEN LISTAN MUKAAN.

– Joo, sellaista kolmekymmentäviisi keikkaa kuussa, kyllä. Silloin oli paljon koulubailukeikkoja. Halusin olla täällä ja tein hommia mielelläni. Luin kyllä sitten yllätyksekseni jostain Ilta-Sanomista skandaaliotsikon jossa ihmeteltiin että ”Letti-Jim” saa puolen tunnin huutamisesta mikrofoniin yhtä paljon palkkaa kuin rehtori kuukaudessa… totuus oli se, että keikkatoimisto hoiti rahaasiat.

ELI ”JIM THE HAIR -DO” VARASTAA ENSIN NAISET JA SITTEN REHTORIEN RAHAT. SIIHEN AIKAAN ILMEISESTI LEHDET HARRASTI SAMAA KUIN NYKYÄÄN, KYSYVÄT JÄRKKÄRILTÄ LIKSAN JA PISTÄVÄT SEN SOLISTIN PIIKKIIN LYHENTÄMÄTTÖMÄNÄ. FABULOUS.

– Just näin. Mutta kaikki osapuolet sai varmaan lopulta korvauksen, uskoisin näin. Mutta ne oli kyllä ihan pähkinöitä mitä sieltä pöydältä tippui mulle. Toisaalta, silloin wienerleike maksoi noin 3,50 ja röökiaski 1 markan. Ja Linnanmäen vuoristorata kanssa 1 markan. Mageeta! Diggasin kuitenkin Suomea, niin kuin sanoin ja Jorma, iso W. järkkäsi mulle paljon hyviä juttuja. Syksyllä ”My boy lollipop”- Millien sukkahousukiertueen (!) jälkeen lähdin kuitenkin takaisin Englantiin. Piti mennä taidekouluun, opiskelemaan kaupallista piirtämistä, minusta piti tulla kuvataiteilija. Siinä vaiheessa. Kukaan ei kertonut että minusta tulisi laulaja, muusikko ja lauluntekijä…

TULIT KUITENKIN TAKAISIN

– Kuuskymmentäseitsemän, joo alkuvuodesta. Jo samana iltana törmäsin erääseen GROUNDSTROEMIN MOSSEEN. Olin tullut laivalla, ”Krupskajalla”, näin matkustettiin siihen aikaan, maksoi 35 puntaa ja se oli iso raha siihen aikaan, dinner with the captain and the officers. A salty dog. No, minulla oli sattumalta pullo venäläistä vodkaa. Aloimme jutella Mossen kanssa koska olimme molemmat kiinnostuneita musiikista. Hän oli myös kiinnostunut vodkapullostani. Mosse kertoi sitten että Otto Donner oli perustanut levy-yhtiön ja etsi hyvää bändiä.

SIIHEN AIKAAN EI OLLUT VARAA ETSIÄ HYVIÄ BÄNDEJÄ, MONIKOSSA. YHDESSÄKIN OLI TEKEMISTÄ.

– Right. Mosse oli ollut juuri Tukholmassa (taas Sverige huom.) ja kuullut siellä John Mayal’s Bluesbreakersia oli innoissaan siitä meiningistä. Sanoin kuulleni samaa hommaa Lontoossa useat kerrat, istuneeni etupenkissä kun CLAPTON tyynesti väänsi ja venytti, näytti turakaisille (punters) miten homma hoidetaan. Tämä tietenkin teki vaikutuksen. Kuitenkin, ensin tuhosimme vodkan ja sitten aloimme rakentamaan bändiä. En tarkkaan muista oliko HASSE (WALLI) jotenkin mukana alussa, mutta RONNIE (ÖSTERBERG) ainakin tuli myöhemmin, alussa oli messissä EETU VESALA ja KOIVISTOINEN (EERO). Eetu oli kuitenkin enemmän free-jazz-linjoilla, joten Ronnie hyppäsi kehiin. Siinä musassa piti olla kunnon back-beat.

ALOITKO VASTA TUOLLOIN ENEMMÄN KIRJOITTAA OMAA MATERIAALIA? PEMSILLÄ TAISI OLLA JOTAIN TEKEMÄÄSI?

– Joo, ja tein jo ennen Pemsiä RCA:lle yhden soolosinglen mutta sitten bändin kanssa joku vaan sanoi että tee biisejä! En muista kuka. Tein sitten pohjalta C- duuri ja A-molli ja väliin F… syntyi sitten biisit ”Any day now” ja ” I got mine”. En muista kuin että jälkimmäinen tuli sellaisesta ”Small Faces”- feelingistä. Aika yksinkertaista, mutta ihmiset jotenkin pitivät niistä. ”Any day now” tehtiin jopa suomeksi tämän, tämän… no ah, MATTI HYVÖNEN, Weneskoski Oy:n tangolaulaja, ihan nasta kundi.

KUITENKIN, HISTORIASSA ON ESIMERKKEJÄ KUINKA IHMISET SAADAAN TEKEMÄÄN JOTAIN MITÄ HE EIVÄT OLE AJATELLEET OSAAVANSA. KÄSKETÄÄN. ESIMERKIKSI ANDREW LOOG OLDHAM (MANAGERI) KÄSKI MICKIÄ (JAGGER) JA KEITHIÄ (RICHARDS)…

– Lukitsi heidät keittiöön ja käski kirjoittamaan laulun. Sen jälkeenhän ne teki aika monta biisiä (naurua). Kyllä, mutta itse hääräilin aina kitaran ja myös pianon kanssa, mutta en koskaan vakavasti ajatellut laulujen tekemistä. Löysin kyllä pianosta tarvitessa tutun kappaleen. Mutta sointujen opettelu ja sen sellainen tuntui vaikealta, tuohon aikaan. Mutta ilmeisesti korvissa soi kuitenkin jotain…

JOSTAIN MUISTAN TARINAN, ILMEISESTI AJALTA KUN JO VAKAVAMMIN TUTKIT MUSIIKKIA. PAHVIPIANO…

– Haa! Joo.. Niin kuin kerroin aiemmin mulla oli aina tyylikkäät silkkipaidat. Carnaby Street. Pesetin niitä pesulassa ja kun ne tuli takaisin, hyvin silitettyinä, niin niissä oli sellainen pahvituki takana. Yksi pahvi oli suurin piirtein puoli koskettimistoa. Mulla oli ollut kaksi paitaa pesussa, joten laitoin ne yhteen, piirsin niihin koskettimiston ja voila! Siinä oli täysimittainen piano! Omalla ikkunalaudalla! Sitten ajattelin hieman. Kun ne nuotit ovat olleet siinä kohtaa koskettimistolla satoja vuosia, niin ne myös tulevat siinä olemaan vast’edes. Vaikka mitään ei nyt kuuluisikaan. Ja jos teen näin (asettaa oikean käden sormet asentoon ja lyö pöytään) mulla on e-molli-seiska. Ei mustia koskettimia, mustat ovat vaikeampia. Siitä pikkuhiljaa fis-molliin ja niin eteenpäin. Sellainen metodi oli myös, kun edistyin, että olin vaikka juovinani kahvia, ajattelin ihan muita niin yht’äkkiä yllätin itseni ja ajattelin: ”Cis-molli-seiska plus!” ja löin soinnun mahdollisimman nopeasti pöytään, niille koskettimille. Näin sitten opin kaikki soinnut. About…

LEIKATAAN SURUTTA SEURAAVAAN BÄNDIIN, TÄ- MÄHÄN EI OLE BÄNDIHISTORIIKKI. ENSIMMÄINEN WIGWAM- SINGLE OLI ”MUST BE THE DEVIL”. SIINÄ MIELESSÄ KIINTOISA KAPPALE, ETTÄ SITÄ(KIN) SOITETAAN EDELLEENKIN LIVENÄ. (JÄLKEENPÄIN JIM KOMMENTOI:”I’TS BEEN PLAYED LIVE SINCE LAST SPRING, AFTER WE DID IT AT TAVASTIA WHEN WE HAD THE 35TH BIRTHPARTY, AND IT KIND OF SPRUNG BACK TO LIFE!) KAPPALE JOSSA ON TAHTILAJINVAIHDOS JA SÄ- VELLAJIN VAIHTO A-MOLLISTA AS-MOLLIIN. AIKA MIELENKIINTOISTA, EI VASTAAVIA NYKYÄÄN PALJON KUULE POP-MUSASSA. SEKIN ON KUITENKIN POP-LAULU RHYTM’AND BLUES- MAUSTEILLA. SITTEN MYÖHEMMISSÄ LAULUISSASI OLI MYÖS MONIMUTKAISEMPAA HARMONIAA, EI VAIN C-DUURI, A-MOLLI… TÄMÄ EI VOI JOHTUA PELKÄSTÄÄN PAHVIPIANOSTA?

– Tämä tuli varmaan just siitä että bändissä oli ja tuli muusikoita joilla oli komplisoidumpi näkemys ja myös osaaminen musiikista. JUKKA (GUSTAVSON) ja PEKKA (POHJOLA), MATSIN (HULDEN) ja NIKEN (NIKAMO) jälkeen. Olin yllättäen kaiken tämän monimutkaisen harmonian ja kompleksisten rakenteiden keskellä. Ja tietenkin halusin ottaa siitä selvää ja ennen kaikkea olla selvillä mitä tapahtuu. Keikoilla kuitenkin soitin vain tamburiinia ja huuliharppua (naurua) ja sitten jos oli näitä pitkiä parinkymmenen minuutin jameja niin feidasin hieman sivummalle. Mutta minun hommani olikin laulaminen. En mä ajatellut että olisi pitänyt hoitaa joku komppikitara tai muuta, en ollut instrumentaalisesti ihan samalla tasolla kuin muut (yskäisee). Tsekkasin kuitenkin koko ajan Jukan soittoa, hänen urkujensa maagista sinistä tulta ja opin koskettimien käytöstä häneltä paljon. En millään olisi voinut soittaakaan mitään, ennen kuin Jukka hankki Fender Rhodesin (sähköpiano) ja sanoi että unohda pahvipiano, soita tällä. Se oli kuitenkin sen kokoonpanon loppuaikoja. Kaikki alkoi olla monimutkaista ja kompleksista. Ei harmoniaa. Paitsi lavalla.

VIIMEISELLE VARSINAISELLE ALBUMILLE ”BEING” JUKKA TILASI JOKAISELTA TEEMAAN SOPIVAA MATERIAALIA?

– No ei oikeastaan tilannut. Hänellä oli vain kokonaisnäkemys siitä mitä meidän kannattaisi tehdä. Ehkä hänellä oli sellainen ”plan” jonka hän ajatteli pelastavan bändin, yhtenäistäisi sen. Pekka voisi yrittää tehdä tällaisen biisin ja Jim tällaisen. Näin sitten biisistä ”Friends from the fields” tuli ”Marvelry skimmer” ja se sopi Jukan yleissuunnitelmaan, biisien nimet jaettiin.

SE ONKIN HYVÄ ESIMERKKI KAPPALEESTA JOKA RAKENTEELLAAN JA TEMPOLLAAN IKÄÄN KUIN PAKOTTAA TAITAVAT JA VIKKELÄT INSTRUMENTALISTIT IKÄÄN KUIN ”HOLD THEIR HORSES”, JA NÄIN TUOTTAA HITAASEEN BALLADIIN HIENON SISÄISEN JÄNNITTEEN.

– Joo, ei sellaista ”showdown”- mahdollisuutta. Vaikka onhan siinä vähän erilaisempi harmonia hah,… biisi oli kyllä olemassa jo aikaisemmin, melkein valmiina, mutta kuitenkin puolivalmiina. Tämä hymni- väliosa tipahti sitten eräänä päivänä, kuin kirkkaalta taivaalta. Olin tiennyt millainen sen pitäisi olla, mutta en ollut vielä kuullut. Olin Oton luona kylässä, sillä oli piano. Kun kuulin sen, se oli valmis.

SITTEN TÄMÄ TIIVIS MUSIIKINTEKOYHTEISÖ, JOSSA OLIT OLLUT SÄVELTÄJÄNÄ 1/3, ERITTÄIN DOMINOIVIEN TEKIJÖIDEN KANSSA VIELÄ, TÄMÄ HAJOSI. SE ON TAAS OMA JUTTUNSA, MUTTA MITEN JATKUI MR. PEMBROKEN URA MUSIIKINTEKIJÄNÄ.

– Olin lähdössä pois, tosiaan Intiaan ja vähintään vuoden ajaksi, tuttujen luo. Vähäksi aikaa niin kuin hanskat tiskiin. (ei sointuja pöytään…) Silloin astui kehiin taas…. Måns Groundstroem, kantaen uutta Rickenbacker-bassoa ja sanoii: ” Jätkät, laitetaan bändi kasaan ja ruvetaan soittamaan!” Siitä alkoi Wigujen kakkosvaihe, eikun kolmos ja ”Nuclear Nightclub”- levy ja kaikki muu tästä eteenpäin oli nousua, kunnes…

SAANKO ARVATA, DYLANIN SANOIN: ” A SIMPLE TWIST OF FATE. TIMES THEY WERE ACHANGIN”?

– Joo, ”The new wave, Sex Pistols”… kuin salama kirkkaalta taivaalta. Englantilainen yhtiömme Virgin lopetti nk. ”idealismin” ja alkoi tehdä bisnestä. Emme olleet koskaan olleet muodikkaita mutta nyt olimme vielä vähemmän, jos se mitenkään oli mahdollista. Tämä tiesi kenkää meille, myös aika monelle muulle. Saman aikaan Love Recordsilla Suomessa alkoi mennä huonosti, joten näkymät olivat aika kehnot. Pillit pussiin. Sitten tein sekalaisia hommia REMULLE, KOJOLLE, RIKILLE (SORSA)… Flat Broke- band, Filthy Rich, Royal Philharmonics jne… Euroviisuja ja kaikkea mitä ihmiset pyysi…

NIIN, OLET MUISTAAKSENI ILMEISESTI AINOA TYYPPI JOKA ON VOITTANUT SUOMEN EUROVIISUKARSINNAT KAHDESTI, AINAKIN PERÄKKÄIN? KOLMAS VIRHE, ENSIN NAISET, SITTEN REHTORIEN RAHAT JA NYT EUROVIISUT. KAIKKI NÄMÄ OVAT SUOMALAISILLE PYHIÄ ASIOITA!

– Hah! Näin kävi. Niinpä ”Nuku pommiin”- biisin jälkeen laitettiin ”ulkomaalaislaki”, täytyi olla Suomen kansalainen, että voi osallistua. Mutta ei voi mua syyttää koska minut kutsuttiin molempiin karsintoihin! Ei pitäisi pyytää… jos ei kestä skabaa. Euroviisut oli kuitenkin enemmän tanssikoreografia ja muotinäytös kuin musiikkijuhla, mun käsitys oli se että se ei ollut niin vakava juttu noissa muissa maissa. Ne oli vaan että: ”Ah, let’s have a beer!”

NO, NYKYÄÄN EI VIISUIHIN SAA OSALLISTUA SUOMALAISETKAAN (AINAKAAN VÄLILLÄ) … MINUSTA SE ON IHAN OKEI.

– Vakava paikka. Kansallinen hätätila. Mutta, ”Reggae OK.”- biisiistä on mielenkiintoinen muisto. Minut oli tosiaan kutsuttu siihen kilpailuun ja käveltiin sitten yksi ilta Matsin (Hulden) kanssa treenien jälkeen ja kerroin että tämmöinen juttu, on tilattu, mutta ei tule mitään päähän, ei yhtään idiksiä. Mats funtsaili, otti piipusta rauhalliset savut ja sanoi: ” Mitenkä olisi joku reggae-juttu, kun se nyt kerran on Euroviisut?”

AIKA RAUTAISTA LOGIIKKAA. AIKAANSA EDELLÄ OLEVAA MONIKULTTUURISUUTTA. MITENKÄS SITTEN ”NUKU POMMIIN”, SEURAAVA EDUSTAJAMME?

– Alkuperäinen teksti oli aika pitkälti happosateesta ja saastumisesta, tietty protestilaulu ja sellaista. Juice teki sitten hyvän käännöksen, se käsitteli silloin erittäin ajankohtaista uutuutta, neutronipommia. Talosi jää, mutta sun pitää mennä, hah. Mutta ei jengi halunnut sellaista kuulla, eikä varsinkaan suomeksi. Tulos oli sitten omalla tavallaan ainutlaatuinen.

RÄJÄYTTI PISTEPOTIN. EI JÄÄNYT MITÄÄN.

– Joo. Otto sanoi silloin, että se on vaikeampaa, saada 0 pistettä kun voittaa viisut. Kuulin myös että onneksi Suomi ei voittanut, koska Yle olisi tehnyt konkurssin kun olisi pitänyt järkätä seuraavat kisat ja sellaista…

AIKA HYVÄ TALOUSTAKAUTUMA, ” KOJO PELASTI YLEN KONKURSSILTA!”… PALATAAN KUITENKIN HIEMAN TOISENLAISIIN BIISEIHIN. ITSEÄNI ON AINA KIINNOSTANUT LEGENDA ”LOST WITHOUT A TRACE”- KAPPALEESTA, ETTÄ SITÄ OLISI ITSE BARBARA STREISAND KYSELLYT LAULETTAVAKSEEN?

– Se on tosi juttu. Menin käymään yksiaurinkoinen päivä Lovessa, se oli silloin Arinatiellä seiskytluvulla. Otto sanoi että täältä on tullut faxi, tai mikä se nyt oli siihen aikaan, siinä halutaan lupa yhdestä biisistä STREISANDILLE laulettavaksi. Nyt täytyy muistaa minkälainen aika oli ja millä kokemuksella ajattelin. Ja aika moni muukin. Oltiin aika puhdasotsaisia ja idealisteja kuin myös naiiveja. Ajattelin asiaa ja sanoinkin ääneen, että biisi varmaan pilattaisiin jollain makeutetuilla Hollywood-jousilla ja sellaista. Ja Streisand edusti kaikkea Las Vegasin kimmellystä, sellaista jolla ei ollut mitään sijaa niin kutsutussa edistyksellisessä rockmaailmassa, silloin 70-luvun alussa. Ei silloin ajatellut jotain Teosto-fyrkkaa, ei ollut tapana. No, ei siitä sitten enempää, en tiedä kuka asiaa hoiti eteenpäin, tai ei hoitanut. Ilmeisesti kuitenkin kunnioitettiin artistin tahtoa, niin kuin Lovessa yleensäkin tehtiin. Lovehan julkaisi kaikkea sellaista mihin muut eivät olisi koskeneet pitkällä jatketulla kepilläkään. Olisikin paljon sanomista Love Recordsista, mielestäni sen valtavaa perintöä ei vieläkään riittävästi tajuta, saati arvosteta. Suomessa tehtäisiin varmaan vieläkin jotain TOM JONES- covereita jos ei joku olisi julkaissut JUICEA, PELLEÄ, HURRIGANESIA, … ja kaikkea tätä muuta. Pitkä lista juttuja joista toiset onnistui, toiset ei niin paljon, mutta joka tapauksessa, kaikki tekeminen vaikutti ja tapa millä se hoidettiin. Musiikin tekemisen identiteetti täällä olisi aivan toista ilman näitä ”hard guys”, Otto (Donner), ATTE (BLOM) ja CHRISSE (SCHWINDT).

JOSKUS JOPA ”HARD HEADED”, EHKÄ NOIN FINANSSIMIELESSÄ?

– Niistä mä en tiennyt koskaan mitään, I’m the last to know about that, se ei koskaan ollut mun vahva pointti. Mutta se mitä on jäljellä, se stuffi, se musa on tärkeää. Se on iso asia. The Legacy.

TOTTA, AIKA PALJON NYT KESKI-IÄSSÄ OLEVAA JENGIÄ AJATTELISI EHKÄ ERI TAVALLA ILMAN LOVEN TOIMINNAN MAHDOLLISTAMAA KULTTUURIILMAPIIRIÄ, SUOMEKSI SANOTTUNA SITÄ MEININKIÄ JOKA VALLITSI KUN HE OLIVAT NUORIA, USKOISIN NÄIN. JA NÄIDEN SKIDIT VOI HENGITTÄÄ NYT ERILAISESSA ILMAPIIRISSÄ. NÄIN VAAN AMATÖÖRISOSIOLOGIN HAVAINTONA…

– That’s right. Monta asiaa olisi eri tavalla. Mutta, vielä siihen biisiin, jos Barbara olisi tehnyt minusta vauraan silloin, niin ehkä en olisi tässä kertomassa koko jutusta. Enkä siitä, että olen oppinut arvostamaan häntä laulajana. Eikä erikoisemmin harmita, ettei Streisand tehnyt sitä biisiä silloin, hän voi tehdä sen vielä, jos haluaa. Sitä paitsi, ”Lost without a trace” hankki minulle neljäksi vuodeksi töitä, kun olin Kansas Cityssä ja eräs laulajatar kuuli sen ja halusi tavata minut. Meistä, MARYSTA ja minusta tuli niin sanottu ”double act” ja keikkailimme ympäri jenkkejä. Paljon keikkoja, satoja studiosessioita paikallisten topäijien kanssa. Minun piti vain käydä kääntymässä Kansas Cityssä, mutta niin vain kävi että jäin sinne pitemmäksi aikaa. Eli silläkin biisillä oli joka tapauksessa ollut tarkoitus ja on varmaan edelleenkin. Mutta nyt olen täällä, näkymät ovat hyvät, bändi toimii hienosti ja REKUN (RECHARDT) kanssa meillä on iso läjä uusia biisejä. Niitä työstetään ja esitetään sitten tuolla keikoilla ihmisille. Ja tehdään jossain vaiheessa sitten levyjä. Niin kuin aina ennenkin.

Tämän jälkeen oli vielä juttua muun muassa Wigujen ja Jimin materiaalin cduudelleenjulkaisuista, HILLARY CLINTONISTA, jolle Jim ja Mary kävivät esiintymässä ja jonka tapasivat keikan jälkeen keittiössä, seitsemän tummalasisen ja tummapukuisen korvanapilla stereoita kuuntelevan ”kaapin” kanssa, COUNT BASIEN rumpalin pojasta SAM JONES JR:sta joka tarjosi ”jazz- miehen lounaan” eli suolapähkinöitä ja olutta, ATIK ISMAILISTA, Jimin mielestä yksi Suomen lahjakkaimmista futareista, maalihai, ja siitä miten paljon helpompi on järjestää Wigwamin treenejä kun kaikki ovat samassa maassa, saati maanosassa. Mutta tämänkertainen kasetti oli jo siinä vaiheessa loppu. ” But then, maybe some other time.”

Kattavat ja upeasti toimitetut Wigwam-sivut Meriläisen Mikon ylläpitäminä (myös Pressa-sivut löytyvät)

Jim Pembroke on merkittävä vaikuttaja suomalaisen rockmusiikin kentällä. Pitkälinjaisin taiteellinen panoksensa löytyy Wigwam-yhtyeen tuotannosta, Pembroke on ollut bändin keskeinen lauluntekijä aivan sen startista 60-luvun lopulta lähtien. Hän on myös edelleen (ainoana) alkuperäisjäsenenä yhtyeessä mukana. ”Vanhan” Wigwamin vuosina Pembroke julkaisi lisäksi kolme sooloalbumia, ja hieman myöhemmin kaksi sellaista lisää 80-luvun alussa.

Tämän lisäksi hän on työskennellyt mittavasti eri tekijöiden ja artistien kanssa, osallistuen levytysprojekteihin niin tekijänä kuin muusikko/laulajanakin. ”Rokkidiggari”-elokuvan (1981) tunnuslaulun lisäksi Pembroke teki laulut Jaakko Pakkasvirran elokuvaan ”Kesäkapina” vuonna 1970.

Pembroke levytti Suomeen tulonsa jälkeen jo toiselle singlelleen vuonna 1966 kaksi omaa lauluaan I don´t mind i got mine ja Any day. Hänen levytystuotantonsa on kaiken kaikkiaan varsin hyvin julkaistu CD-muodossa, ja melko hyvin saatavanakin.

Nuottijulkaisuja Jim Pembroken materiaalista on saatu aikaiseksi vain kaksi. Songbook julkaistiin vuonna 1976, ja Wigwam-albumista Nuclear Nightclub julkaistiin songbook vuonna 1975.

Dir. gosp. Pekka Simojoen laulut liikkuvat maailmalla

Julkaistu

”Musiikkiani ei tehdä suurilla rahoilla, mainos-
kampanjoilla tai levy-yhtiöillä. Siitä kuitenkin
iloitsen, että teokseni selvästi liikkuvat maailmalla
”suusta suuhun”-menetelmällä.”

Se on vitsi, hän lausuu purskahtaen hersyvään nauruun. Simojoen musikaalisuus periytyy vanvanhemmilta, mutta sen juuret löytyvät myös lapsuuden maisemista Namibiasta. Siellä asuminen avasi silmiä ja laajensi tajuntaa. Samasta suomalaisesta sisäoppilaitoksesta Suomeen muuttaneen Löytyn Jaskan laulu-ura innosti Pekkaakin.

Vuosia myöhemmin Simojoki sai Löytyn jälkeen toisena muusikkona gospelmusiikin merkittävimmän tunnustuksen, Golden Gospel -palkinnon. Ennen Kangasalle muuttoa hänet ehdittiin valita vuoden riihimäkeläiseksi.

– Siinä on mun palkintoni. Niitä tai kiitoksia ei paljon kannata virallisen kirkon puolelta odotella. Enemmän arvostankin ihmisiltä saatua palautetta. Yhteistyökumppaneina Pekalla on useita lauluntekijöitä, joista ANNA-MARI KASKINEN nousee ylivoimaisesti tärkeimmäksi.

– Tutustuimme vuonna 1979 Helsingissä kansainvälisen seurakunnan opiskelijaillassa. Siellä piti kirjoittaa pikaisesti runo omasta elämästä. Pusersin pari riviä, mutta Anna-Marilta syntyi kaksi sivua tarinaa englanninkielellä riimeineen päivineen. Samana iltana hän kertoi säveltämättömistä teksteistään, jolloin pyysin häntä ovelasti runotreffeille. Ensi vuonna vietämmekin ensimmäisen kappaleemme 25-vuotisjuhlaa, ja julkaisemme sen kunniaksi levyllisen uusia lauluja. Kaskinen on luonnonlahjakkuus lajissaan, jolta olen oppinut paljon.

Myös Pekan isä VÄINÖ SIMOJOKI on aina ollut ahkera riiminikkari ja sanoittaja. Pojan haaveena on isän kanssa tehtävä virsilevy vanhojen perinteiden mukaan modernisti maustettuna.

Kumppanit vaihtelevat keikkarintamallakin. Miehen ensimmäinen bändi ”Alabasteri” ehti tehdä pari äänitettä. Suomalaisen gospelin Jurassic Park ”Exit” on ollut kasassa 16 vuotta. Yhtyeen kahdeksas levy tuli marraskuussa uunista ulos. Akustinen ”Hymni” muokattiin syyskuun neljästä livekonsertista. Aikoinaan Pekka luotsasi ”Jakaranda”- kuoroa, nyt hän johtaa vanhalla kotipaikkakunnallaan Riihimäellä ”Et Ceteraa”. K-20-kuorossa aikuiset ihmiset laulavat nuorekasta hengellistä musiikkia pienen bändin säestyksellä.

Taukojakin tarvitaan

Simojoen sävelkynästä on syntynyt reilut 500 laulua 25 vuoden aikana. Melodioista 95 prosenttia on omia, loput hänen tekstittämiään afrikkalaisia tradioita tai muita käännösbiisejä. Omia sanoituksia sävellyksissä on noin puolet, suurin osa muiden tekemistä Anna-Marin. Parinsadan yhteisen laulun joukosta viisi on päätynyt virsikirjaan. Messuja Pekalla on kuusi ja musikaaleja kymmenkunta.

– Mulla on kaksi peruslinjaa: Aihe kolahtaa itselle elämän melskeissä tai se kävelee vastaan kahdella jalalla. Kolmanneksi voisin nostaa tilaustyöt, joita otan vastaan vain muutamia vuodessa.

– Teen laulun silloin, kun tuntuu siltä ja se tulee. Jopa muutaman kuukauden tauot ovat minusta terveellisiä. Lauluista tulee parempia, kun niitä ei purista liikaa. Jotkut biisit saattavat muhia montakin vuotta. Joskus toki pitää myös punnertaa, että saisin valmiiksi mitä olen luvannut.

– Melodioissa pitää olla ideaa. Nykyään tehdastekoista musiikkia pyörii niin paljon, että oikein harmittaa. Toki hyviäkin iskelmiä ja evergreenejä löytyy, mutta paljon on huttua mukana. Onneksi mulla riittää erityyppisiä töitä, eikä tarvitse ruveta biisitehtaaksi väsäämään väkisin.

Simojoen vanhin eloon jäänyt sävellys

”Kaikki lapset maan” syntyi 13 vuotiaana Afrikassa, ja Kaskinen sanoitti sen vuosia myöhemmin. Lukioiässä Suomessa melodioita syntyi paljonkin, mutta sanojen virittely tuntui vaikealta. Tänä päivänä sekin sujuu mallikkaasti.

– Ihmisten lähettämiä sanoituksia sävellän satunnaisesti. Jonkin verran tarjoan parhaita niistä muille säveltäjille. Vaimoltaan ARJALTA Pekka saa sekä ideoita että luotettavaa kritiikkiä.

– Hän myös arvioi musiikkiani ja antaa palautetta, mikäli epäilen syyllistyväni plagiointiin. Kaikkihan on jo tehty, mutta sanoille ja nuoteille pitää etsiä uusi merkitys. On hieno ahaa-elämys löytää autenttista meininkiä sävellykseen tai todennäköisesti uusi riimi, jonka saa vielä osumaan kokonaisuuteen mielekkäästi.

Sovitusten tekeminen on itseopiskeltu juttu. Marraskuussa ilmestyy kuoroja varten neliääninen 100 laulun kirja Pekan musiikista.

– Teen yleensä sovituksia yöllä, kun perhe nukkuu. Mietiskelen kitaran kanssa, kirjoitan stemmat ylös ja menen nukkumaan. Aamulla kokeilen pianolla osuiko kohdalleen vai pitääkö korjata. Neliäänisten nuottien kirjoittaminen on hidasta ja rankkaa. Merkillistä, että vielä viidennenkin tarkistuskerran jälkeen löytyy virheitä.

Kansainvälisiä biisejä

Simojoen Pekan lauluja löytyy lukuisista laulukirjoista ja sadoilta äänitteiltä. Omia erityyppisiä levyjä on 33, joista soololevyjä tasan kaksi.

– Niiden lisäksi kolmellatoista käännöscd: llä on biisejäni eri kielillä. ”Hiljaisuuden lauluja” julkaistiin kahdeksalla kielellä, ”Afrikkalainen messu” ilmestyi englanniksi ja kiinaksi, yksi lastenlevy hollanniksi. Unkarissa, Venäjällä ja Virossa liikkuu paljon laulujani, niitä on myös Ruotsin ja Norjan virsikirjoissa. Kerran törmäsin puolalaiseen nuorten laulukirjaan, missä tekemäni biisi oli merkitty englantilaiseksi kansansäveleksi.

– Musiikkiani ei tehdä suurilla rahoilla, mainoskampanjoilla tai levy-yhtiöillä. Siitä kuitenkin iloitsen, että teokseni selvästi liikkuvat maailmalla ”suusta suuhun”-menetelmällä. Paria poikkeusta lukuunottamatta Pekan lauluista ei ole tehty kustannussopimuksia. Muutamaan otteeseen hän on kuitenkin keskustellut niistä lähinnä Warnerin kanssa. Ensi keväänä ilmestyy pieni äänite ”Minä en sinua unohda”. LIISA PAJUSEN runot syntyivät surun kohtaamisesta, kun hänen tyttärensä kuoli Jyväskylän onnettomuusjunassa. Pekka haistelee ilmaa eikä tee levyjä ilman kysyntää, tarvetta, merkitystä tai käyttöä.

– Monien äänitteideni taustalla on jonkun heittämä ajatus, mitä aihetta pitäisi käsitellä ja millaista levyä tarvitaan. Sellainen on arvokasta tietoa. Keikkoja kertyy 200-250 vuotta kohti, mutta se ei tarkoita matkapäiviä. Pekan perusjuttuun kuuluu mies ja kitara.

– Koulurundeilla saattaa olla parhaimmillaan viisikin esiintymistä päivässä. Mulla on kaikille ikäryhmille omat setit. Sitten on bändit ja kuoro. Parisuhdejutuissa laulan vaimoni kanssa.

– Seurakunnat ovat suurin työllistäjäni. Uudet ja yllättävätkin avaukset kiinnostavat. Esimerkiksi keväällä esiinnyn ammattiyhdistyksen vuosikokouksessa 3000 sairaanhoitajalle.

Kantaaottavaa huumoria

Elvisiin Pekka liittyi joitakin vuosia sitten, kun PERKIÖN PIA sai puhuttua miehen ympäri.

– Olen myönteinen perusjäsen, ja pyrin käymään ainakin pikkujouluissa. Pari kertaa olen kysynyt toimistolta neuvoa. Yhdistys ajaa hyviä asioita, jotka vaikuttavat minunkin työhöni.

– Koen olevani hienossa seurassa, ajattelevien ihmisten porukassa. Minusta on tärkeää, että sydänverellä tehdään monenlaista musiikkia, jolla on merkitystä kuulijoille heidän arjessaan. Olemme samassa rintamassa antamassa toivoa ihmisille. Kaikissa genreissä löytyy taitajia ja oikeaa juttua, mutta myös oikeaa huttua.

– Nykyään jyrää kaupallinen näkökulma, joka saa otsasuoneni hieman pullistumaan. Minuakin on kehotettu tekemään iskelmää tullakseni rikkaaksi. Jos vain yksi tekijä sadasta toimii gospelin parissa, miksi hänenkin pitäisi olla samanlainen kuin muut? Jokaisella on oma tiensä, ja tämä on minun hommani. Gospel on mulle vähän kuin kutsumus. Sanoma on maailman paras ja antaa iloa, toivoa, lohdutusta ja rakkautta. Eivätkä laulun aiheet lopu kesken. Simojoen avainsanoja ovat yhteisöllisyys ja yhdessä laulaminen. Muusikon työhön kuuluu tärkeänä osana kuulijoiden kohtaaminen ja olkapäänä oleminen.

– Repivässä ajassamme kirkon sanomalle on tänä päivänä älyttömän iso tilaus, ja pitäisi osata puhua ihmisten kieltä sanomaa vesittämättä. Harva tekee kantaaottavia tekstejä, joissa on huumoria ja sopiva määrä paatosta mukana.

– On viihdemusiikillakin merkitystä, vaikka monessa biisissä ei ole tarkoituskaan sanoa mitään.

Simojoki on salaa ylpeä gospelmiehistä, jotka iskelmään siirryttyään nousevat tähdiksi.

– Heti tulee mieleen JUHA TAPIO, ANSSI KELA, MIKKO KUUSTONEN, PEKKA RUUSKA, HEIKKI SILVENNOINEN, HEIKKI HELA, naisista NINA ÅSTRÖM, sanoittajista PEKKA LAAKSONEN. Esimerkiksi RUOHOSEN TEPOLLA ja EKOLAN HANNALLA ei ole gospeltaustaa, mutta maailmankatsomus on kristillinen.

– Suomen suosituin musiikki läpäisee suurimman osan ala-aste- ja rippikouluikäisistä, joista jokainen muistaa jonkin virren tai gospelbiisin. Näennäisesti se ei marginaalimusiikkina soi missään, siksi radioasemat voivat ilmoittaa soittavansa Suomen suosituinta musaa. Gospelia lauletaan eniten, mutta sillä tehdään vähiten rahaa. Ehkä se on hyväkin, niin tässä pysyy sopivasti vereslihalla ja kynä terävänä.

Teosto ja YouTube solmivat lisensointisopimuksen

Julkaistu

Sopimuksen ansiosta suomalaiset musiikintekijät voivat saada korvauksia YouTuben kautta kuunnellusta musiikista.YouTube ja 27 000:ta suomalaista musiikintekijää ja kustantajaa edustava Teosto ovat solmineet lisensointisopimuksen. Sopimuksen ansiosta suomalaiset musiikintekijät voivat jatkossa saada korvauksia, kun heidän musiikkiaan kuunnellaan YouTuben kautta Suomessa.

Musiikintekijät saavat tuloa, kun YouTuben kumppaniohjelmaan kuuluvissa videoissa esitetään mainoksia.”YouTube on yksi Suomen suosituimmista musiikkikanavista ja on erittäin tärkeää, että musiikintekijät saavat korvauksen musiikkinsa käytöstä YouTubessa Suomessa.Uskomme, että musiikin suoratoistopalvelut tulevat olemaan tulevaisuudessa entistä tärkeämmässä roolissa, ja tekemämme lisensointisopimus YouTuben kanssa on tässäkin suhteessa merkittävä virstanpylväs”, sanoo Teoston toimitusjohtaja Katri Sipilä.”Olemme erittäin tyytyväisiä päästyämme korvauksen mahdollistavaan sopimukseen Teoston kanssa”, sanoo YouTuben kustantaja- ja järjestösuhteista vastaava johtaja Gudrun Schweppe.

”Tämä on myös iso asia YouTube-yhteisölle, jolle musiikin kuunteleminen ja uusien, paikallisten artistien löytäminen on tärkeä osa heidän online-kokemustaan.”YouTube on tehnyt lisensointisopimuksia useiden eurooppalaisten tekijänoikeusjärjestöjen kanssa. YouTubella on voimassa oleva sopimus mm. Englannin PRS for Musicin, Espanjan SGAEn, Ranskan SACEMin ja Sveitsin SUISAn kanssa.

Lisätilitystä ei enää ole

Julkaistu

Teoston asiakas ei enää saa lisää rahaa teoksen kymmenestä ensimmäisestä esityskerrasta. Päätöshän tästä tehtiin Teoston kevätkokouksessa 24.4., minkä jälkeen päätös astui voimaan.

Teoston johtokunta teki kokouksessaan 16.9. päätökset siitä, miten tätä ”entistä lisätilitysrahaa” tänä vuonna jaetaan. Päätös oli seuraava:

-40.000 euroa jaetaan kannustuspalkinto( i)na. Vuoden 2003 ehdokkaat Teosto on jo julkistanut, ja voittaja(t) julkistetaan 8.12. Koska tämä Selvis menee painoon jo ennen sitä, ei asiasta tässä enempää.

-Kotimaisen musiikin harkinnanvaraiseksi edistämiseksi osoitetaan 155.000 euroa, josta 65.000 euroa jaetaan Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n päätösten mukaisesti, 40.000 euroa Suomen Säveltäjät ry:n päätösten mukaisesti ja 50.000 euroa Suomen Musiikkikustantajat ry:n päätösten mukaisesti.

Elviksen kohdalla Teoston johtokunnan päätös sisältää sen evästyksen, että mainitun summan jakamisessa ”kiinnitetään huomiota uuden suomalaisen lasten- ja varhaisnuorten musiikin, kansanmusiikin ja jazzin osuuteen”. Elvis ry:n 65.000 euron osuudesta osa tullaan jakamaan sävellystilauspalkkioina ja osa apurahoina. (Ensimmäiset 5.000 euroa on jo julistettu haettavaksi)

Jarin ehdotuksesta 15.000 euroa lisää kustantajille, Jori vastusti

Teoston johtokunnan päätös ei ollut yksimielinen. Suomen Musiikkikustantajat ry:lle oli aluksi jaossa ainoastaan 35.000 euroa, mutta kun laskelmat osoittivat, että rahaa oli vailla osoitetta vielä 15.000 euron verran, ehdotti JARI KNUUTINEN, että tämä summa kokonaisuudessaan osoitettaisiin Suomen Musiikkikustantajat ry:lle. Tämä tuli myös päätökseksi, jota kaikki muut kannattivat paitsi sanoittaja JORI NUMMELIN. Kevyen musiikin edustajat jakautuivat siis kahteen ryhmään; Jari Knuutisen esityksen kannalla olivat meikäläisistä OTTO DONNER ja EERO LUPARI, kun taas Jori Nummelin jätti seuraavanlaisen eriävän mielipiteen:

”Perusteluni eriävään mielipiteeseeni, joka koskee Teoston johtokunnan kokouksessa 16.9.2003 tehtyä kotimaisen musiikin tukeen liittyvää päätöstä: Ilmoitan eriävän mielipiteeni johtokunnan päätökseen, jossa mm. kannustuspalkinnoista ”säästynyt” 15.000 euron summa päätettiin kokonaisuudessaan lisätä kustantajien saamaan harkinnnanvaraiseen tukeen. Oma ehdotukseni oli jakaa se 5.000 euron tasasummiin kaikille tuen osapuolille. Kevyen musiikin tuki on selvästi alamitoitettu genren ja sen lukuisten alagenrien tekijöiden määrään ja tuen tarpeeseen suhteutettuna. Mielestäni myös tuen myöntämisen perustelut olivat väärät. Suora tuki tekijälle edistänee aina uuden musiikin syntymistä välillistä tukea paremmin. Lisäksi; kun kustantajalle luovuttaa kustannussopimuksella kolmanneksen teoksen tekijänoikeustuloista, se on jo sinällään vähintäänkin riittävä korvaus siitä suoritteesta, jolla kustantajan tulisi edistää ko. teoksen markkinointia.”

Mitkä ihmeen kansalliset varat?

Nämä rahat ovat peräisin nk. kansallisista varoista, mutta onko kaikille selvää, mitä nämä kansalliset varat oikein ovat? Kysymys ei tietenkään ole mistään taivaasta pudonneista rahoista, vaan niistä tekijänoikeusmauksuista, joita musiikin käyttäjät Teostolle maksavat. Yhteisellä päätöksellä on sitten päätetty, että tiettyä osaa (tänä vuonna 8 prosenttia) ei jaetakaan tekijöille ja kustantajille vaan käytetään ”yhteiseen hyvään”. Yhteisellä päätöksellä – vaikkapa Teoston jäsenten enemmistön päätöksellä ne voitaisiin jättää pidättämättäkin. Jokaisen bruttotilitys olisi silloin lähes 9 prosenttia nykyistä suurempi.

Näihin asioihin varmaan seuraavassa Selviksessä palataan.

Martti Heikkilä

JK ELVISin johtokunnan jäsen Tommi Lindell kirjoittaa asiasta jo tässä lehdessä seuraavasti:

Kansallisista varoista ja voimavaroista

Nykyinen musiikin ammattimaisen tekemisen ilmapiiri alkaa olla meille kevyen puolenkin tekijöille aika määriteltyä ja olemassa olevien mekanismien sanelemaa aluetta. Tarkoitan tällä muunmuassa sitä, että kun radiokanavista päättävät tahot ovat potemansa mammuttitaudin myötä alkaneet yhä enemmän soveltaa suuren maailman soittolistameininkiä pienessä Suomessamme, on asialla varmasti vaikutuksensa myös musiikin tekoprosessiin.

Jokainen tietysti arvottaa asiat omalla tavallaan, mutta mielestäni kaikki ei ole aivan kohdallaan, jos tekijä miettii jo luomistyön alkuvaiheessa kuinka hänen tulossa oleva hengentuotteensa voisi mahdollisimman tarkkaan tavoittaa oletetun kohderyhmänsä. Paljon käytettyä ”teokseni ovat lapsiani”-vertausta soveltaen: vanhemmat ovat jo päättäneet jälkeläisensä koulutuksesta, kumppaneista ja muista kuvioista, ennenkuin ollaan edes vilkaistu millainen persoona piltistä kasvaa.

Ammattimainen musiikintekijä osaa tietysti työtään tehdessään ottaa huomioon olennaisia kysymyksiä, kuten ”mitä ?” ja ”kenelle ?”. Välillä kannattaisi ehkä harjoittaa pientä itsetutkiskelua ja pysähtyä kysymään myös ”miksi ?”. Jos osaa vastata ensimmäisiin kysymyksiin tyhjentävästi, niin vastaus viimeiseenkin lienee yhtä helppo. Ja tämän jälkeen tekijä voikin tyytyväisenä keskittyä siihen minkä tietää osaavansa ja asia etenee tuttuja uria pitkin.

Jos ja kun sitten päästään vaiheeseen, jossa teos on testattu ja viety tarpeeksi monen radiokanavan musiikkipäällikön, levy-yhtiön edustajan ja markkinointi- ihmisten suotimien läpi, voi musiikin kuluttaja olla turvallisin mielin sen suhteen, että hänen vastaanottamansa tuote ei taatusti sisällä minkäänlaisia tutkimattomia lisä- tai makuaineita, vaan on tarkkaan räätälöity juuri hänelle määritellyn profiilin mukaan.

Näin kuluttajalta säästyy kallisarvoista aikaa, kun hänen ei itse tarvitse ottaa selvää millaisesta musiikista hän kenties voisi pitää. Kuluttajan tehtäväksi jää enää musiikin kuuntelu, eikä siihenkään tarvitse erityisemmin keskittyä, koska ”täyttä palvelua” tarjoavan radiokanavan voimasoiton myötä sama kappale toistuu vähintään tunnin välein. Tai mikäli kuluttaja on oikein päätynyt ostamaan kokonaisen musiikki-albumin, on vastuunsa kantava artisti taustavoimineen varmasti jo pitänyt huolen siitä, ettei kokonaisuus sisällä liian monimuotoista musiikkia, vaan toimii kivana taustaelementtinä kiireisen kuuntelijan muille puuhasteluille. Ja kun artisti on vihdoin omalla ja koko ”tiiminsä” kovalla työpanoksella saavuttanut pienen paikan kuluttajan kallisarvoisessa arjessa, on hänen syytä nöyränä pysytellä asemassaan, eikä missään tapauksessa yrittää enää luoda mitään uutta ja aiemmasta poikkeavaa. Muutenhan kuluttaja voisi katsoa tulleensa petetyksi, jos tutun ”brändin” takaa yht’äkkiä paljastuisi jotain mitä ei tuoteselosteessa mainittu.

Voihan tietysti olla, että ihmisen eri aistien painoarvot vaihtelevat yksilökohtaisesti. Itse todennäköisesti voisin pärjätä pitkäänkin McDonald’s-pohjaisen ruokavalion turvin, mutta koko elimistöni alkaisi oireilla todella nopeasti, jos esimerkiksi joutuisin toimimaan työoloissa, jossa korviani pakkoruokittaisiin jatkuvalla Nova-Energy-KissFM-hutulla. Tapetti voi toki olla kiehtova sisustusmateriaali, mutta toisinaan katselen mieluummin tauluja…

Alan kehitystä seuratessa ja uutta populäärimusiikkia kuunnellessa tulee usein mieleen, että monissa tapauksissa musiikin tekovaiheessa on luovuuden mittarissa ollut varsin alhaiset lukemat. Ja luovuus taas on mielestäni sikäli harvinaislaatuinen hyödyke, että sen suhteen ei tarvitsisi säästellä. Eräs suuresti arvostamani tekijäkollega esitteli hiljattain yleispätevän menestyksen kaavan; se menee jotakuinkin niin, että menestyksekkääseen sävelmään tarvitaan entuudestaan tuttu kaava, johon lisätään jokin uusi ”juttu”. Mikäli näin on, niin vetoan teihin hyvät tekijät: Etsikää näitä ”juttuja” ! Ei niistä viime aikoina ainakaan hirveää ylitarjontaa ole päässyt muodostumaan, sitä tuttua kaavaa on kyllä piisannut.

Syy tähän kirjoitukseen ja pähkäilyyn on oikeastaan tämä: Olen reilun puolen vuoden ajan ollut Elvis ry:n johtokunnassa ja vastaantulleista asioista mielenkiintoisimpiin on kuulunut pohdinnat Teoston ”kansallisista varoista”, niiden käytöstä ja tulevaisuudesta. Asia on laaja, enkä todellakaan voi väittää olevani selvillä kaikesta mitä siihen liittyy. Sen verran olen kuitenkin kantaani pystynyt muodostamaan, että ainakaan en välttämättä soisi koko kuvion purkamista. On tietysti aiheellista kysyä kuuluuko Teoston tehtäviin tällaisten tukijärjestelmien ylläpito, meidän rahoillamme ?

Omasta mielestäni kaikkien tekijöiden henkisen hyvinvoinnin kannalta on hyvä asia, jos kansallisten varojen ohjailulla tuetaan toimintaa, joka sisältää jotain muutakin, kuin vain musiikkiteollisuuden lainalaisuuksiin perustuvaa musiikintekoa. Siitä, mitkä ovat asialliset määrät ja kohteet tällaisille tukimuodoille on tietysti syytä keskustella.

Me kaikki tekijät varmasti yritämme tahoillamme menestyä tai vähintäänkin tulla toimeen musiikin tekemisellä. Silti, ja juuri siksi ehdotan, että luomistyön äärelle käydessämme aina välillä kysyisimme itseltämme: ”Mitäs tänään, tapettia vai taulu ?” terveisin,

Tommi Lindell

15 vuotta selvistellen

Julkaistu

Aulis sallinee hyvän yhteistyön – US Music Force Hits Finn – Genre-mantraa vakavina

Selvis 15-vuotta sarjassa liikumme loppuvuodessa – 88. Kuten viime jaksosta muistamme, Teoston puheenjohtajakysymys saatiin päätökseen värikkäiden käänteiden jälkeen: Aulis Sallinen saapui tähdittämään sarjaamme.

Vapaasti tulkiten kirjoittajia: Selvis-numerossa 4/88 (20.9. 88) toiminnanjohtaja A. FUHRMANN toteaa tyvenen koittaneen myrskyn jälkeen ja vastoin epäilyksiään Sallisen osoittaneen syvällistä perehtymisen tahtoa tekijänoikeusalan kysymyksiin. Arthurin jutussaan tarkastelema kysymys koski tilitystyöryhmän (ja sen alaisen konserttiraporttityötyhmän) suuntaviivojen määrittelyä ja nk konserttikertoimien määrittelyä tilityksen pohjaksi. Perusprinsiippinä läpi linjan kulkee ajatus, että tilityksen on vastattava perintää. Ajan uusina tuulina olivat massatapahtumat, uudet tapahtumarahoituksen muodot (mm.sponsorointi). Paljastui myös totuus, että eniten tilitettävää sisään tuovat kevyen puolen (nk. jäähalli-) konsertit, joten konserttityöryhmä ehdottikin näitä korkeimpaan tilityskerroinluokkaan. (Niin ja mekaanisen musiikin pakkosyöttö jne.)

Johan Pomppas

Lehdessä julkaistiin (kustantajan ja kirjoittaja TEUVO SUOMISEN luvalla) Veronmaksaja-lehdessä ollut, jäsenistöä kylkikosketuksella sivuava artikkeli ’Kulttuurityö verottajan kourissa’. Artikkelissa käsiteltiin ’ammatiharjoittamisen kohtuullisia kulukorvauksia, vaihtelevia käytäntöjä verotoimistoittain sekä hyöty- ja huvimatkojen ja -hankintojen välistä välimereen piirrettyä viivaa. Artikkelissa yhtenä ratkaisuna tekijän kannalta tarkastellaan, tuolloin ei vielä niin yleistä mallia, ’yhtiöittää’ taiteellinen toimintansa – tarkoittaen tietenkin puitteita sen harjoittamiseen.

Ja Jusssin Takit (johan pomppas), ilmoitus Selviksessä: Seminaari Musiikintekijöille, järj. musiikkikustantamo Taurus. Vieraana suuri haukkaus ameriikanpiirakkaa; parikymmentä legendaarista hittinikkaria LEIBER & STOLLERISTA PAM PHILLIPS OLANDIIN, säveltäjiä, sanoittajia, kustantajia. Elvis tarjoutui maksamaan jäsenilleen osallistumismaksusta puolet. Mikähän routa noin lihavat porsaat Suomeen ajoi?

Selvis 5/88

Jatkoa (loikaten) suoraan edelliseen. Otsikolla ’Tähdet laskeutuivat Helsinkiin’ em. seminaarista (Helsinki Music Seminar ’88) raportoi A. Fuhrmann. Kyseessä oli siis amerikkalaisten hittinikkareiden ja kustantajien delegaatio matkalla Neuvostoliittoon, Moskovaan solmimaan yhteistyösopimuksia.

Yleisenä ilmiönä tekijöiden kannalta, AF tykönään havaitsee höyryn aina tiivistyvän samaan muotoon. Fuhrmann lainaa saksalaista sananlaskua ’Es wird überall mit Wasser gekocht’ (kaikkialla keitetään vedellä). Edellinen riitti Fuhrmanille yleiseksi arvioksi itse poppikoneen toiminnasta – hän (myös) edunvalvontamiehenä nostaa esiin amerikkalaisen esityskorvauskäytännön kimuranttisuuden.

Radioasemien maassa raportointi tapahtuu esimerkkiotannoin muutamilta asemilta, jotka yleistetään (sikäli kun kappaleet ovat tunnistettavissa). Ristikkäisten järjestöjen maassa saattaa myös käydä niin, että eri järjestöihin kuuluvista, esim sanoittajista ja säveltäjistä vain toinen pääsee nauttimaan tilityksistä. Näin siis piilaksossa vielä v.88.

Vuoden loppu näyttää olleen yhteistyön ja suvannon aikaa edunvalvonnan eri toimijoiden kesken. Puheenjohtaja DONNERkin kiittelee Teoston, Sallisen johdolla hyvin käyntiin lähtenyttä työtä. Uudessa genre-työryhmässä ELVIStä edustivat ’konkari Arthur Fuhrmann ja uusi tulokas EERO LUPARI (varamiehenä JAAKKO SALO). Niin tässä kuin mekaanisten- ja huvikorvaustyöryhmien (joissa myös ELVIS-edustus) työt edistyivät hyvin.

Jäsenkokous pidettiin Laulumiehissä 24.10. Siitä kirjoittanut Fuhrmann totesi osallistujamäärän (20) olleen varsin vähäisen. Johtokuntaa täydennettiin ’lähinna nuorempaa polvea ja rockaluetta edustavalla’ JANNE LOUHIVUORELLA. Toinen tärkeä asia oli sopimukseton tila äänilevyalalla, sovittamisen osalta. Vaihteluväliä esintyy nk täydellisestä sovituksesta ’komppilappuun’ ja näkemyseroja Suomen Muusikkojen Liiton kanssa siitä kuinka paljon studioselittelyä riittää muusikoiden nostamiseen krediitteihin (oikaisten tulkittu).

Otto Donnerin uutisoitiin nimetyn tekijänoikeusneuvoston varajäseneksi.

Muuttuuko individuaali kollektiiviseksi?

Otsikolla Otto oli alustanut ESEK/LUSES seminaarissa ja alustus julkaistiin Selviksessä. Alustuksessaan Otto spekuloi ja vertailee ongelmia joita syntyy, kun tekijöiden yhteenkerätyistä tekijänoikeusmaksuista jaetaan rahaa järjestöille myönnettäväksi kollektiiviseen käyttöön. Ulosvetona kolme Oton havaitsemaan vääristymää: huonoimmillaan (ESEK/LUSES) jakojärjestelmä on tulonsiirtomekanismi joka hyödyttää jo mainetta ja kunniaa (ja usein myös kuponkirutiinit halitsevia) tekijöitä, toiseksi em säätiöistä on tullut osin valtionhallintoa korvaavaa apurahaorganisaatiota. Kokonaisuuden sisällä tarvittaisiin laatu- ym kriteereitä nimenomaan taidepoliittisin perustein.

Kolmantena jarruna Otto näkee näidenkin säätiöiden toiminnassa koko kotimaisen musiikin kenttää nimittävän antagonistisen asetelman (kevyt-vakava, luova-esittävä, uusi-vanha jne) ja tämän sisällä yhteisöjen vain omaan pilliin puhaltamisen. Tämä asetelma johtaa usein siihen, että sorrutaan helppoihin ja itsestäänselviin ratkaisuihin – pönkitetään vallitsevaa kulttuurihegemoniaa.

Hyvä ja huono konkka

Kopioston toimitusjohtaja TARJA KOSKINEN selvitti artikkelissaan korvausten tilitysperiaatteita lähinna radio- ja tv-ohjelmien jälkikäytön osalta.

Ja sitten tuleekin ajan kestoteemaa: A. Fuhrmann lähettää otsikolla ’Tekijöiden asialla’ terveisiä JARMO SERMILÄLLE, josta hän oli saanut pitkäaikaisen keskustelukumppanin (Teostorynkin sivuilla). Aiheena Ajan Suuri Teema: Teoston genreluokitus, ammattilaiset vs amatöörit (sekä asiakkuus-jäsenyys). Arthurin viestiä metaforan kautta tiivistäen: Taiten pantu sahti (ja ehkä vielä siitä hartaudella tiputettu*) pesee tammitynnöriin roiskaistun ja korkki auki unohtuneen – ihan vaan noin prosessin, kokemuksen, oivalluksen ja mielihyvän tasolla.

Pähkinäsakset avasivat johtokunnan uuden jäsenen Janne Louhivuoren taustoja, joissa harrastuksikseen sukellusveneet, tenniksen, laskettelun ja tähtitieteen ilmoittanut Janne ilmoitti haaveikseen päästä saksalaisella VII c -luokan sukellusveneellä sataan metriin ja nähdä oikea UFO. No, haaveista on tullut totta: Janne on päässyt arthur-luokan u-bootilla syviin vesiin ja törmännyt Ufoon**.

TAITT.HUOM. 

*Muistamattomille: Glögiaikanakin alkoholi höyrystyy 78°

**Muistamattomille 2: musiikintekijä Ufo Mustonen.

teksti: Pekka Nissilä

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu

Elo tää juoksuhaudoissa on, käskynä vain kohtalon…

Vuonna 1974 löytyi Lubangin saarelta Filippiineiltä resuinen japanilainen, luutnantti HIROO ONODA, joka oli tietämättömänä maailman tapahtumista jatkanut yksinään toista maailmansotaa 30 vuotta sen päättymisen jälkeen. Kuuliaisena valalleen seissyt vartiossa ase ladattuna, kiikaroiden taivaanrantaa, vihollisen hyökkäystä valppaana odottaen. Siis kunniakas periaatteen mies.

Ilman periaatteita, ja niitä miehiä sekä naisia, jotka periaatteita noudattavat, maailma olisi luultavasti aika kaaottinen paikka, jossa viidakon lakien mukaan ihmiset kunnioittaisivat vain itseään ja kahmisivat käsiinsä kaiken irtoavan ja reppuun mahtuvan. Mutta usein, kun periaatteet muotoutuvat ikään kuin lain kirjaimiksi, ja lakkaavat reagoimasta muuttuvaan maailmaan, saattaa käydä kuten luutnantti Onodalle, joka ei vuosikymmeniä vartiossa seistessään ymmärtänyt edes ihmetellä, miten hiljaiseksi sodankäynti oli niillä tienoin käynyt. Ja miksi muonakuljetukset ja täydennysmiehet olivat tyystin lakanneet tulemasta. Upseerinkoulutuksella päätteli vain, että nyt on meneillään harvinaisen sitkeä asemasotavaihe.

Tekijänoikeus- ja järjestökokouksissa palopuheita ja rauhallisempiakin kannanottoja kuunnellessa on tullut mieleen, että monissa meissä saattaa asua se pieni Hiroo Onoda, joka on loppujen lopuksi varsin tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin ja käsityksiinsä maailmasta. Siitä maailmasta, jonka on aikoinaan oppinut tuntemaan. Jossa on selkeästi olemassa hyvä ja paha.

Nyt, noin 50 vuotta ELVISin perustamisen jälkeen, meidän kevyiden joukoista edelleen taitaa löytyä väkeä, joiden mielestä vakavat musiikintekijät ovat vain meidän muiden rahoilla ja valtion ylettömällä tukipolitiikalla askartelevia paperisäveltäjiä, jotka eivät osaa luoda lyhyttäkään melodianpätkää. Kuten myös vakavien piirissä elänee vahvana käsityksiä, joiden mukaan kevyttä musiikkia nimitetään kevyeksi täysin ansioista. Siinähän tekijöiden päällimmäinen syy tehdä vulgaareja pilipalirallatuksiaan on helppo seteliraha. Ja kummallakin puolella on edelleen niitä, joiden tinkimättömän käsityksen mukaisesti kustantajat ovat ökymoguleita, jotka porskuttavat käärimällä liiveihinsä kolmasosan tekijöiden tilityksistä, tekemättä varsinaisesti mitään muuta eteemme. Ja kaikki ovat ehdottomasti sitä mieltä, että tekno on vain sietämätöntä jumputusta, joka olosuhteiden pakosta joudutaan luokittelemaan musiikiksi.

Ja kuinka hitaasti nuo asenteet muuttuvatkaan. Paljon hitaammin kuin maailma ympärillämme. Ja kuinka vaikea on silloin ihmisten ymmärtää toisiaan, jos puhujalla on se käsitys, että ”tuskinpa tuo edes kuuntelee mitä sanon” ja kuulijalla, että ”tuskinpa tuo edes ymmärtää mitä sanoo”.

Mutta väistämättä jokaiseen juoksuhautaan ennenpitkää saapuu viesti sodan loppumisesta. Ei ole enää maailmaa sellaisena, mitä henkeen ja vereen puolustettiin.

Kaikki toivomme, että tekijänoikeus säilyisi vahvana. Mutta säilyykö se juuri sellaisena, kuin olemme sen oppineet tuntemaan? Ja kuinka pystymme sitä puolustamaan? Silloin voi olla, että ikivanhoissa juoksuhaudoissa aseet on suunnattu aivan vääriin ilmansuuntiin.

yari

Teksti: Yari

Kuva: Martti Heikkilä

Monta mieltä monesta asiasta

Julkaistu

Viime aikoina on voinut lukea ja kuulla asioista, joista ollaan monta eri mieltä. Ehkä tärkein tässä on se pienoismylläkkä, joka syntyi, kun säveltaidetoimikunta myönsi puolivuotisen valtion taideapurahan sanoittajalle. Kukaan ei kai väittänyt, että SINIKKA SVÄRD ei olisi tarpeeksi ansiokas saamaan apurahaa, mutta eri mieltä oltiin siitä, olisiko apuraha pitänyt myöntää säveltaiteen vai kirjallisuuden potista. Minusta asia on päivänselvä. Sinikka ei ole (ainakaan tässä yhteydessä) kirjailija vaan nimenomaan sanoittaja. Ja sanoittajana hän on samanlainen lauluntekijä kuin säveltäjäkin. Ihan riippumatta siitä, onko sävellys vai sanoitus syntynyt ensin. Sinikka on ottanut ”siviilityöstään” vuoden virkavapaata ja saanut puolen vuoden apurahan taatakseen itselleen työrauhan uusien laulujen sanoitusten luomiseen. Tämä on minun hyvin perusteltu mielipiteeni.

Toinen asia on sitten taiteilijaeläke. Valtion ylimääräinen taiteilijaeläke perustuu Valtioneuvoston päätökseen (joka voidaan koska tahansa Valtioneuvoston päätöksellä peruuttaa), jonka mukaan tämä eläke ei ole tarkoitettu taiteilijoiden huonon eläketurvan parantamiseen, vaan se on nimenomaan kunnianosoitus ”erittäin ansioituneille taiteilijoille” ja tärkein kriteeri on taiteelliset ansiot. Sen perusteella katsotaan myönnetäänkö tämä kunnianosoitus vai ei. Sen jälkeen katsotaan kyseisen taiteilijan tuloja ja sen mukaan määrätään, saako hän kokonaisen eläkkeen vai puolikkaan. Tässä asiassa on kyllä koko ajan ollut epäjohdonmukaisuutta. Kun minä esimerkiksi aikoinaan anoin ko. eläkettä, olin sekä säveltaidetoimikunnan että myös taiteen keskustoimikunnan listan yläpäässä, mutta senaikainen opetusministeri TYTTI ISOHOOKANA-ASUNMAA henkilökohtaisesti poisti minut listalta, koska minulla oli hänen mielestään liian suuret eläketulot. Samaan aikaan kuitenkin myönnettiin eläke joillekin omaa ammattiaan harjoittaville harrastajataiteilijoille, sekä myös eräälle kieltämättä ansioituneelle kuvataiteilijalle, joka tulojen puolesta pesi minut mennen tullen. (Olen nykyään hyvin tyytyväinen, että näin kävi. Minulla on suhteellisen hyvä eläke, tulen hyvin toimeen ja tuntisin huonoa omaatuntoa, jos olisin saanut rahaa, jota joku muu olisi kipeästi tarvinnut.) Kuten jo kävi selväksi, valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen ”päällepäsmäri” on taiteen keskustoimikunta ja mielestäni on ymmärrettävää, että ammattitaiteilija syrjäyttää sivutoimisen taiteilijan, olkoot tämä kuinka luova tahansa.

Tasa-arvo asialla

MARTTI HEIKKILÄ kirjoittaa edellisen Selvisin pääkirjoituksessa asiasta, jota hän katsoo tasa-arvon kannalta. Hän sanoi: ”Elvis ry:n (silloisen Elokuva- ja viihdesäveltäjät r.y:n) jäseniksi sanoittajat hyväksyttiin vuonna 1966; Teoston jakosäännössä säveltäjät ja sanoittajat tulivat tasa-arvoisiksi 1998.” Hätäinen lukija voi saada sen käsityksen, ettei ELVIS olisi tehnyt yhtään mitään sanoittajien hyväksi kolmenkymmenen vuoden aikana. Kun sieluni silmin näen syyttävän sormen otsaani suunnattuna, minun on suorastaan pakko kommentoida juttua.

Kun vuonna 1954 perustettiin Suomen Elokuvasäveltäjät, yhdistys luotiin nimenomaan hoitamaan elokuvasäveltäjien asioita. Jossain vaiheessa tuli puhetta siitä, että samoilla säveltäjillä oli myös pulmia, jotka eivät liittyneet elokuviin. Silloin vasta pitkin hampain ryhdyttiin ajamaan myös näitä asioita. Kun sittemmin sovittajat etsivät foorumia omien asioidensa hoitamiseen, teimme verettömän (ja ystävällisen) vallankaappauksen. Se meni helposti; olihan SES:n puheenjohtaja tunnettu sovittaja HARRY BERGSTRÖM ja muutkin jäsenet aikamoisia sovittajia. Idea siitä, että sanoittajat pitäisi saada saman katon alle, ei ollut alkuunkaan itsestäänselvä asia. Jotkut sanoittajat olivat liittyneet ELVISiin jo säveltäjinä ja kun halusimme liittyä pohjoismaiseen kattojärjestöön NRU:iin (nykyinen NPU), ehtona oli, että jäsenistöömme pitäisi kuulua myös tekstintekijöitä. Muissa maissa he olivat suorastaan niskan päällä; tarkoittihan lyhenne NRU Nordisk Revy Union. Emme me kauaa kakistelleet, vaan ryhdyimme valmistelemaan sääntömuutosta voidaksemme ottaa sanoittajat mukaan nimenomaan sanoittajan ominaisuudessa. Huvittavana yksityiskohtana voidaan mainita, että jo 1965 ELVIS lähetti minun allekirjoittaman kirjeen Teostolle, jossa vaadittiin Teostoa hyväksymään myös sanoittajia jäseniksi. Samassa kirjeessä vaadin myös, että Teosto muuttaisi sääntöjä siten, että vararahasto (nykyiset kansalliset varat) nostettaisiin 3%:sta 10%:iin. Tämä myös MIKKO HEINIÖLLE tiedoksi. Tämän kirjeen perusteella myös Teosto muutti vuonna 1969 sääntönsä, joiden mukaan sanoittajat pääsivät jäseniksi. Sanoittajat saivat myös edustajaksekseen KARI TUOMISAAREN johtokuntaan. Tämä kaikki tapahtui ELVISin painostuksesta. Muutenkin hoidimme monia sanoittajien asioita kuntoon; mm. tariffisopimukset Yleisradion ja Musiikkikustantajien kanssa.

Voihan itku!

Tärkeä asia, jonka ELVIS hoiti sanoittajien puolesta oli kuuluisa tapaus ”Itkevä huilu”. Kun vuonna 1974 laki muuttui ja sanoittajat saivat samat oikeudet kuin säveltäjät, sekä kustantajat että Teosto nukkuivat Ruususen unta. Ei tapahtunut mitään, ennenkuin yritin kustantaa kahta MERIKANNON laulun sovitusta. Merikannon suoja-aika oli jo umpeutunut ja minä sovittajana astuin hänen tilalleen kustannussopimuksen osapuolena. Teosto ilmoitti, että teokset olisivat kustannettuja tekstin kautta. Tämä oli vuonna 1985 ja siitä lähtien olen tapellut asian puolesta. 1997 pääsin vihdoin läpi ja Teoston vuosikokous päätti, että saadakseen sanoittajan kustannusoikeuskorvaukset, kustantajalla on oltava sopimus sanoittajan kanssa ja korvaukset maksetaan ainoastaan siltä osin kun sopimus on voimassa, eikä esimerkiksi vapaasta tekijästä. Siis päätettiin toimia lain mukaan. Luulin kaiken olevan reilassa, mutta vasta hiljattain huomasin, että Teoston johtokunta oli vuonna 1997 lieventänyt (vesittänyt) vuosikokouksen päätöksen vaatimalla, että sanoittajan olisi oltava aktiivinen niiden teosten kohdalla, jotka oli rekisteröity ennen 1991. Siis vuosikokouksen päätös käännettiin nurin. Ei sen, joka haluaa rahaa pitänytkään todistaa, että rahat kuuluvat sopimuksen mukaan hänelle, vaan sanoittajan, joka ei halunnut, että hänen rahansa vietäisiin perusteettomasti, pitäisi ilmoittaa siitä Teostolle.

Kysymykseni on nyt: Onko tasa-arvoista, että säveltäjä saa rahansa ilman muuta, mutta sanoittajan olisi todistettava, että rahat kuuluvat hänelle? Minusta tämä on omituinen tasa-arvonäkemys. Asia on noussut uudelleen esille ja ihmettelen kuinka monta tyhmää vastausta saan vielä Teostolta ja kustantajilta.

Kuka on suurin ja kaunein?

Tasa-arvoisuuden nimissä on taas tullut esille ajatus siitä, että Teoston puheenjohtaja voisi olla myös sanoittaja tai kustantaja. Mutta tämä ei käy, koska se ei kertakaikkiaan käy. Teoston nimi on Säveltäjäin Tekijänoikeustoimisto Teosto ry. Teoston jäseneksi voidaan hyväksyä ”1. säveltäjä tai sovittaja, jonka voidaan todeta tekevän luovaa sävellys- tai sovitustyötä. 2. sanoittaja tai kirjailija, jolla on sävelteokseen liittyvä kirjallinen tekijänoikeus ja jonka voidaan todeta tekevän luovaa kirjallista työtä. 3. kustantaja, jonka voidaan todeta jatkuvasti harjoittavan musiikin kustannustoimintaa.”

Toisin sanoen, sekä sanoittaja että kustantaja tarvitsevat (jos sen haluaa sanoa mahdollisimman rumasti) aina säveltäjän astinlaudaksi päästäkseen käenpojaksi pesään. Tämän takia ei sanoittaja eikä kustantaja voi olla samanarvoinen säveltäjän kanssa. Miten tämä vaikuttaa jakosääntöön on taas ihan eri tarina, ja on taas ihan eri messun arvoinen.

toteaa

Arthur Fuhrmann

PS 1 Voin ihan hyvin kuvitella, että sanoittaja olisi ELVISin puheenjohtaja.

PS 2 Panovirhepaholainen kävi edellisessä Selviksessä. Arthurlandista oli pudonnut yksi rivi pois. Yritin sanoa, että sananvapaudesta puhuvat eniten ne, jotka haluavat käyttää sitä väärin. Enkä toivonut Jeesuksen ilmestyvän toteamaan temppelin pöytiä, vaan kaatamaan ne, samoin kun hän kuulemma joskus aikoinaan teki. Ja valssin Yli aaltojen säveltäjän etunimi on tietenkin JUVENTINO eikä Javentino.

HISTORIAN SIIPIEN HAVINAA

Julkaistu

Valtion säveltaidetoimikunta teki 9.9.2003 historiallisen päätöksen. Se myönsi ensimmäisen kerran valtion taiteilija-apurahan sanoittajalle. Onneksi olkoon Sinikka Svärd!

Tokihan valtion apurahan saajissa on ennenkin ollut säveltäjä-sanoittajia eli lauluntekijöitä. Heidän kohdallaan apurahan myöntämisen edellytyksenä näyttää kuitenkin olleen se, että heidän on katsottu ansioituneen säveltäjinä ja esittäjinä. Pelkästään sanoittamiseen liittyvät ansiot eivät aikaisemmin näytä riittäneen.

Nytkään päätös ei ollut yksimielinen vaan siihen jätettiin peräti neljän toimikunnan jäsenen eriävät mielipiteet. Ilmeisesti perusteena ei niinkään ollut se, etteikö Sinikka Svärd olisi ollut pätevä hakija, vaan se, että kyseessä ei ollut säveltäjä eikä esittäjä vaan ”pelkästään” sanoittaja. Nykyisen säveltaidetoimikunnan kolmevuotinen kausi päättyy tämän vuoden lopussa ja uutta toimikuntaa ollaan parhaillaan valitsemassa. Toivottavasti uudessa toimikunnassa puhaltavat entistäkin raikkaammat tuulet, ja seuraavalla kaudella apurahoja voidaan sanoittajille myöntää myös ilman eriäviä mielipiteitä. Tärkeää on sekin, että toimikuntaan valitaan myös sanoituksen asiantuntijoita.

Sanoittajien asema on perinteisesti ollut huonompi kuin säveltäjien. Elvis ry:n (silloisen Elokuva- ja viihdesäveltäjät r.y.:n) jäseniksi sanoittajat hyväksyttiin vuonna 1966. Teoston jakosäännössä säveltäjät ja sanoittajat tulivat tasa-arvoisiksi vuonna 1998. Samoihin aikoihin Elvis ryhtyi selvittämään, tulisiko sanoittajien lähettää valtion taiteilija-apurahoja ja taiteilijaeläkkeitä koskevat hakemukset säveltaidetoimikunnalle vai kirjallisuustoimikunnalle. Saimme silloin säveltaidetoimikunnalta vastauksen, että hakemukset tulisi osoittaa sinne. Vuoden 2001 lopussa lähetimme taas kirjeen säveltaidetoimikunnalle. Muistutimme siitä ongelmasta, että opetusministeriöstä saataviin painettuihin hakulomakkeisiin ei vieläkään oltu merkitty erikseen sanoittajia. Tämä epäkohta ei ole korjaantunut tähän päivään mennessä.

Selvintä olisi muuttaa valtion säveltaidetoimikunnan nimi valtion musiikkitoimikunnaksi. Periaate olisi sama kuin kirjallisuustoimikunnan kohdalla (senkään nimi ei ole sanataidetoimikunta). Sen jälkeen ei ehkä enää kysyttäisi, ovatko sanoitukset osa musiikkia.

Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry pyrkii olemaan tasapuolisesti niin säveltäjien kuin sanoittajien asialla. Tasapuolisuutta odotamme myös valtiolta. Milloinkahan valtion musiikkitoimikunta myöntää ensimmäisen sanoittajan taiteilijaeläkkeen?

Martti Heikkilä

Kaikki hallinnassa?

Julkaistu

TEOSTO järjesti Elokuvasäätiön auditoriossa vientiseminaarin. Paljon asiaa, hyviä alustuksia. Ainakin allekirjoittaneen mielestä tilaisuudesta muodostui onnistunut: Salissa ei nimittäin pelkästään ”uskovaiset todistaneet toisilleen”. Ulkoministeriökin sai kiitosta monien vuosien isänmaallisesta työstään musiikkielämämme hyväksi, kyseinen taho kun on jo vuosia hankkinut maahamme kansainvälistä lehdistöä kummastelemaan suomalaisen säveltaiteen ihmettä. Savonlinnaa, Kuhmoa ja niin poispäin. Kiitokset löysivät kohteensa ja niinpä ministeriön puolelta YRJÖ LÄNSIPURO vastasi saman linjan jatkuvan ja lupasipa vielä auliisti ministeriön lehdistöosaston kuuntelevan tekijöiden uusiakin ideoita. Hyvä niin.

Toiminnanjohtaja KAI AMBERLA ( FIMIC) hehkutti suomalaisen musiikin erinomaisuudesta: Suomi on musiikin supervalta. Suomi on maailman huipulta, Suomi on musiikin ihmemaa. Amberlan mukaan vielä 1970-luvulla ei voitu käyttää määritelmää, joka tänään on faktaa: käsite suomalainen musiikki on laadun tae! Voidaan puhua brändistä, jolla on aito sisältö ja joka näin ollen aidosti viestii laadusta. Näin eritoten vakavan musiikin puolella. KAIJA SAARIAHO, MAGNUS LINDBERG, EINOJUHANI RAUTAVAARA ja monet muut. He ovat ”tärkeä osa maailman musiikkielämää”. Säveltäjien lisäksi voidaan suitsuttaa myös kapellimestareiden ihmemaasta, eikä pois tule sulkea menestyneitä laulajiamme. Niin ne kansainväliset lehdet kuulemma kirjoittavat. Jälleen, hyvä niin.

***

Suomalaista musiikkikasvatusjärjestelmää ei tule väheksyä. Se on hyvä ja toimiva. Musiikkiopistoja pilvin pimein, ammattikorkeakoulujakin mittava määrä ja kaiken huipulla Sibelius-Akatemia. Tämä rakenne luo hyvät mahdollisuudet niin harrastaa kuin tähdätä korkeaan ammattitaitoon. Myös niin kutsutun kevyen musiikin opetus on nähty tärkeäksi. Jazz- ja kansanmusiikki ovat saavuttaneet jo vuosia sitten salonkikelpoisuuden ja nauttivat yhteiskunnan rahoituksesta. Ansaitusti tietenkin. Musiikin menestystarinaan ei liity mitään salamyhkäistä. Muutamat alan pioneerit loivat suomalaisesta musiikkikoulutuksesta vision, johon saatiin koko yhteiskunta mukaan, niin valtio kuin kunnat. Löytyi poliittinen tahto. Tämä tahto jatkuu, valtaosin myönteisessä ilmapiirissä. Tätä tahtoa on yhteiskunnan panostus edelleen ylläpitää monia musiikkielämän rakenteita: musiikkiluokat, oppilaitokset ja orkesterit sekä niiden toiminnan turvaamiseen liittyvät tilatarpeet, rakennusinvestoinnit. On luotu ”hyvä tuote”, suomalainen musiikki. Olisi aika saada tuo tuote yhä enemmän myös rajojemme ulkopuolelle. Eli on vientiin panostamisen aika.

***

NIKO NORDSRÖM ( BMG Finland, toimitusjohtaja ) kertoi samassa seminaarissa kevyemmän musiikin menestystarinoista. Lisenssisopimuksien määrä maailmalla kasvaa ja muutamat suomalaiset bändit keikkuvat hyvinkin näkyvästi listoilla. Mutta tämän päivän musiikkiviennissä ei kaikissa tapauksissa mahdollisesti ole kyseessä romanttinen, kansallisen Suomikuvan kirkastaminen. Maailma kansainvälistyy, yhtenäistyy ja asioiden tuotteistuessa niistä pyritään luomaan globaaleja hyödykkeitä, joiden kyljestä ei välttämättä etsitäkään ”made in jossakin” -leimaa. Olin vuosia sitten tuottamassa erään autoliikkeen avajaisjuhlaa. Ehdotin baariin yhdeksi juomaksi japanilaista viinaa, sakea. Maahantuojan edustaja, nuori nilsiäläisekonomi kauhistui. Ei missään tapauksessa, sillä Nissan ei kuulemma halua olla mikään japanilaismerkki ( riisikuppi ) vaan teknisesti arvostettu ja tunnustettu maailman tuote. NOKIAN suomalaisuuskin taitaa maailmalla olla hyvin kätkettynä? Entä kevyen musiikin vientituotteemme. Onko Suomi taikasana? Kokemuksesta tiedän, että suomalaisella tangolla on Euroopassa (esimerkiksi Ruotsi, Belgia ja saksankielinen Eurooppa) ystäviä, joilta tuotteen suomalaisuutta ei ole piilotettu. Brändi on nimenomaan suomalainen tango. Kaiketi AKI KAURISMÄEN elokuvat tunnetaan suomalaisina. Mutta miten on HIM ja muut alan todelliset menestystarinat, miljoonien massojen haluamat tuotteet? Nordström kertoi mielenkiintoisen tarinan. Musiikin valmistusprosessin aikana saattaa esille pompahtaa kysymys: eihän tämä vain kuulosta suomalaiselta? Jos vastaus on että ei, voi tuontantotiimi huokaista helpotuksesta. Kansainvälinen menestys saattaa olla sittenkin saavutettavisssa. Hyväkö niin?

JANI UHLENIUS