MITEN MUSIIKKI TULI ELÄMÄÄSI?

– Se tuli perheen kautta, kun neljä ja puoli vuotta vanhempi siskoni alkoi soittaa pianoa kansakouluiässä. Mä menin sitten seitsemänvuotiaana, samalla kun koulu alkoi, myös pianotunneille, jotka oli melkein tuonne 15-vuotiaaksi asti ihan puhtaasti klassista pianoa. Aloin vuonna ´64, kun olin 12-vuotias, ensimmäistä kertaa kuunnella populaarimusiikkia, BEATLESIT oli just tulleet edellisen vuoden puolella. Radio Luxembourgista mä jonain yönä kuulin Twist and Shout -biisin, ja se mullisti mun maailman.

– En voinut käsittää, että joku voi laulaa sillälailla, ja että musiikissa voi olla sellaista latausta ja energiaa. Sitten rupesin ruikuttamaan faijalta akustista kitaraa, halusin opetella soittamaan sitä. Mä sain sellaisen, ja siinä rinnalla soitin siis edelleen klassista pianoa. Mä aloin saada niitä levyjä, ja 15/16-vuotiaana osasin soittaa ulkoa joka ainoan siihen mennessä levytetyn Beatles-biisin. Meille tuli kelanauhuri, jonka avulla mä rupesin plokkaamaan sanoja, se oli paljon vaikeampaa.

– Sitä kautta mä sytyin musiikkiin, ja siitä tuli pienien harhaluulojen, sekä lukion ja yo-kirjoitusten jälkeen sellainen päämäärä, että halusin ryhtyä opiskelemaan sitä. Se oli aikamoinen shokki himassa, asenteet insinööriperheessä oli sellaisia, että ”eihän iso mies voi muusikoksi ryhtyä, eihän se ole mikään ammatti edes”.

Pääsin Sibikseen koulumusiikkiosastolle, eli valmistuin musiikinopettajaksi. Jatkoin teoria-aineita yli tutkintovaatimusten – soinnutusta, säveltapailua, improvisaatiota ja vapaata säestystä, orkesterointiakin – sellaisia, mitkä kiinnosti. Oli hienoa olla vielä vanhojen konkareiden HEIKKI AALTOILAN ja AHTI SONNISEN oppilaana, OSMO LINDEMANKIN oli siellä.

Me oltiin tavattu KIM KUUSEN kanssa joillakin yhteisillä keikoilla, sillä oli PIHASOITTAJAT siinä 70-luvun alkuvuosina, ja mä olin yhdessä akustisessa folk-bändissä. Menin inttiin opiskelujen jälkeen ´77, ja Kimi alkoi siihen aikaan tekemään studiosessioita tuottajana, se teki mainosmusaa ja muuta. Kun pääsin intistä, ehdin hieman hakea kouluista paikkaa opettajaksi, kun Kimi pyysikin mua Finnlevyyn, jonne se oli mennyt kotimaisen tuotannon päälliköksi.

MILLAISET BÄNDIKUVIOT SINULLA EHTI OLLA?

– Kouluaikaisia bändejä oli tietenkin ollut, joista ei sen ihmeempää. Herttoniemessä koulussa treenattiin samassa kämpässä kuin [REMUN] CREATURES, ihailtiin niitten kamoja, joita me saatiin käyttääkin. Pisin bändikuvioni oli POSEIDON, jossa oli basistina STIG SELIN, [DANNYN] ISLANDERSEISSA aikanaan kitaraa soittanut. Laulusolistina oli HEINO ”HEMPPA” MARA -niminen kundi, joka oli tehnyt EMIlle joitakin singlejä. Bändi teki omia keikkoja, ja myös säesti muita solisteja. Ohjelmatoimisto myi Poseidon- keikan jonnekin, ja sinne jonkun irtosolistin setin päälle. Niitä siinä sitten kävi kaikenlaisia, ja silloin oli arvossaan se, kun osasin lukea nuotteja – jonkun piti soittaa introt! Ihan rock-artisteilla ei ollut nuotteja, mutta muilla kyllä oli, ne oli tottuneita siihen irtosolistikeikkailun hirvittävyyteen.

Poseidon oli tanssibändi, jolla oli kuitenkin aika popohjelmisto. Hemppa lauloi Dannyn ja JOHNNYN biisejä, mutta Stigu lauloi YARDBIRDSIÄ ja MOODY BLUESIA, mä lauloin tietysti aika paljon Beatlesia, mutta jopa WHO´ta vedettiin. Silloin lavoilla pystyi vetämään aika paljon tuollaista; siellä oli nuoria humalaisia oikeastaan enemmän kuin keski-ikäisiä.

TULIKO ARRAAMINEN SIBIS-AIKANA KIINNOSTUKSEN KOHTEEKSI?

– Tuli joo, ja me tehtiin kaikki kesät opiskeluaikana kapakkakeikkoja, otettiin pitkiä kiinnityksiä jonnekin. Esimerkiksi SAARISEN MATIN kanssa, joka on nykyään Sibiksen teoriaosaston pomona, meillä oli bändi. Mä olin pikkuisen liian nuori näihin varsinaisiin suomipop-bändeihin, WILLBERG ja kumppanit on viisi vuotta mua vanhempia. Seuraava bändisukupolvi oli mun opiskeluaikaani, ja Poseidonin aikaa, eli mä en oikein osunut siihenkään.

Parikymppisenä alkoi kiinnostamaan omien biisien teko. Ja ´76 julkaistiinkin ”Kookas kulkija”, mun eka ja toistaiseksi ainoa soololevyni, jonka Kimi on tuottanut. Sitä ei ole CD:nä julkaistu, mutta 50-vuotiskonsertissani sain juhlan kunniaksi tehdyn näköispainoksen. Coverbiisit valitsi nimenomaan levy-yhtiö, ja ne on huonoja valintoja, ihan eri maailmasta. VAINION JUNNU käänsi niitä, siellä on NEIL SEDAKAN joku biisi, ja esimerkiksi Motown-biisistä Heatwave tuli ”Naistentanssit”. Junnu ei ollut esimerkiksi Motown-stailin ymmärtäjä, eikä oikein kukaan Suomessa ollut.

”KOOKAS KULKIJA” EI SITTEN SAANUT JATKOA.

– Myikö se jotain 1500, ei yhtiö oikein liputtanut seuraavan puolesta. Mulla alkoi toisenlaiset duunitkin, ja siitä levystä huomasin, ettei sellainen pop/laulelma -tyyppinen mene läpi. Ei täällä ollut sellaiselle keikkamarkkinoita, paitsi ehkä sitten, jos siitä olisi tullut joku iso hitti. Nimibiisi ja pari muuta soi kyllä hyvin radiossa, mutta ei ne mitään väyliä avanneet. Vasta EDU KETTUSEN ja kumppaneiden myötä sellainen amerikkafolk-pohjainen, ja anglosaksi-pohjainen singer/songwriter -kama alkoi menestyä. JUICET ja HECTORIT oli vielä niin supisuomalaista, melankolisempaa otetta, vaikka perustuivat myös lännen poppiin.

Mun työ aika nopeasti Finnlevyllä vei siihenkin, että sai tehdä omia biisejä, niin se jotenkin tyydytti musiikin luomistarpeeni. Määrällisesti tein niitä kuitenkin aika vähän, mutta sovituksia paljon enemmän. Esiintymisvimma ei ole mulla koskaan ollut mikään iso, mä olen ollut vähän ujo, enkä ole niin nauttinut esiintymisestä. Se on tullut vasta nyt vanhemmalla iällä helpoksi, ettei jännitä turhia.

Kookas kulkija -biisit oli ensimmäisiä biisejäni, Sibis-aikanani tehtyjä, ja sittenhän mulla on seurakuntanuori-tausta, olen tehnyt hengellisiä lauluja jonkun verran. ”Minimessu” tehtiin telkkariin ja levylle asti vuonna ´72, mutta se oli vaan yksi projekti. Tein tekstejäkin aluksi, joita Kimi vähän viilaili levytykseen.

MITEN FINNLEVY-KAUSI LÄHTI KÄYNTIIN?

– Se lähti niin, että sanoin Kimille, etten mä tiedä studiotekniikasta mitään. Me saatiin järjestettyä se alku niin, että kysyin muiden sessioiden kapuilta, että ”haittaakse jos mä roikun täällä tarkkaamossa katselemassa”, ja kaikki sanoi että käy. Siihen aikaan teki ”KAJDE” WESTERLUND, JOHANSSONIN MARKKU, HYVÄRISEN ANTTI teki paljon, ”EKKE” [PAUL] FAGERLUND, KAJ BACKLUND ja tällaisia.

Puolisen vuotta mä tein sitä, ja sitten tuli ensimmäinen albumituotantoni, PÄIVI KAUTTO-NIEMEN levy ”Sun luokses jään”. Hänellä oli ollut ”Liljankukan” (Kärki/Mustonen) disco-versio isona hittinä, Eken tekemä hyvä sen tyylin arri. Siihen mä etsin laulut, silloin kuunneltiin hirveästi käännösbiisejä, se oli Finnhitsien legendaarisen ensimmäisen viisvuotiskauden jälkeistä aikaa. C-kasetti oli mullistanut äänitemyynnin, silloinhan 70-luvun puolivälissä mikä tahansa iskelmälevy myi 8.000-10.000-13.000, vaikkei siinä olisi ollut mitään hittiä.

TEITKÖ FINNLEVYN KAPU/TUOTTAJA-VAIHEESSA BIISEJÄ SILLOIN KUN NIITÄ TARVITTIIN, VAI MUUTENKIN?

– Aluksi vähän sekä että. Siitä folk/popformaatistaan oppi, että sitähän voi säveltää myös iskelmätyyppisen laulun. Jostain ARON MAKEN ”Daniela”-levystä [1980] eteenpäin mulla oli tyylinä, että hain sellaisen parinsadan biisin joukosta parikymmentä ehdolle. Ne äänitettiin kasetille solistia varten, joka kuunteli, ja pudotti ”huonompia” pois. Jos kokonaisuus jäi yhtä tai kahta vaille, niin sitten se tehtiin.

Hittihakuista säveltämistä mulla ei ole ollut kun vasta 80-luvun puolella, kun rupesin yrittäjäksi Kimin kanssa, ja PAULA [KOIVUNIEMI] oli meillä artistina. Leikittiin levy-yhtiötä vähän aikaa, ja silloin tuli tarpeelliseksi, että täytyi oikeasti tehdä tarttuvia lauluja, jotka jää ihmisten kaaliin.

Ensimmäinen mun iso sellainen on REETULLE [FREDERIK] tehty ”Kolmekymppinen”, RAUL REIMANIN teksti, ja se on vuodelta ´80. Mä olin tehnyt [sovittanut/tuottanut] hänelle jo Tsingis Khanit ja Sheikki Ali Hassanit, ja monta muuta junttidiskobiisiä kahdelle edelliselle levylle. Siitä eteenpäin mä olen suunnilleen kaikille levyille tehnyt pari biisiä, laittanut ne ehdolle riviin sille kasetille.

OLETKO TEHNYT PÖYTÄLAATIKKOON?

– Projekteja on ollut niin paljon, ettei ole ehtinyt laatikkoon säveltelemään. Siitä ´78 kun Finnlevyllä aloitin, niin olen varmaan neljä levyä vuodessa tehnyt vähintään, ja hurjimpina vuosina ´92-97, jolloin mä palasin Warnerin palvelukseen tuotantopäälliköksi, niin tein seitsemää levyä vuodessa, niin että olin itse studiossa niiden kanssa. Eka Finnlevy-kausi oli lyhyt, kaksi vuotta. Helmikuussa ´80 Kimi lähti pois, mä tein loppuun ensimmäisen levyni Paulan kanssa, ja lähdin perään pari kuukautta myöhemmin.

Sillä levyllä olikin ”Tummat silmät, ruskea tukka” (J. Barnell/R. Reiman), ja levy myi timanttia. Finnscandia-rypäs meni sitten uusiksi, JAKESTA [SALO] tuli levypuolien pomo, ja hän tarjosi mahdollisuutta, että vaikka lähdin talosta pois, niin voin kuitenkin tehdä tuottajana sinne hommia, niiden artistien kanssa jotka valitsin. Tietysti valitsin Paulan ja muutamia muita. KATRI [HELENA] tuli mulle Jaken myötä, ja tehtiin ”On elämä laulu” -albumi ´86.

Paula siirtyi vähäksi aikaa meille Musicmakersiin, mutta palasi isommille yhtiöille takaisin, ensin Sonetiin GUGILLE [KOKLJUSHKIN] moneksi vuodeksi. Me lopetettiin Tähtitorni- levymerkillä leikkiminen, kun huomattiin, ettei meillä ole resursseja kahden miehen yhtiössä, jossa on yksi sihteeri töissä. Kyllä siihen aikaan piti jo levyjä markkinoida aika raskaasti, varsinkin iskelmälevyjä. Palattiin alihankintahommiin.

MIKÄ SINUA WARNERISSA KIINNOSTI NIIN, ETTÄ PÄÄTIT ”PALATA” SINNE?

– Se oli ensinnäkin näköalapaikka, ja toiseksi, mä olin sen talon monen artistin kanssa tehnyt yhteistyötä – kuten Katri ja Paula – ja kolmanneksi tuli lama, me oltiin tosi lirissä ´91-93 pienen musiikkituotantoyhtiömme kanssa. Kaikki tilaajat veti silloin suitset kiinni. Ja olin mä myös kyllästynyt mainosbiisien tekoon, me oltiin kymmenessä vuodessa tehty Kimin kanssa yli tuhat mainosbiisiä kumpikin!

Kimi hyytyi siihen jopa pahemmin, sehän on säveltämisen lopettanut melkein kokonaan nykyään. Mä halusin tehdä ”pitkiä” lauluja, halusin tehdä albumeja, ja sessioita, joissa komppimuusikot viipyy kolme-neljä päivää studiossa, ettei vaan sekkarin mukaan dät-dät, ”28 ja puoli sekuntia – liian pitkä, uudestaan”. Olihan se omanlaistaan, tuottoisaa työtä, jolla me saatiin kyllä maksettua studio.

Mulla oli kivaa Warnerilla, viihdyin siellä kyllä. Hyydyin sitten siihen, että tuli tilanteita eteen jossa pomo sanoi, että ”hei, myynti tarvitsee jotain uutta, pitää tehdä joku levy!”. Ja sitten tuli sellaisia nimeltä mainitsemattomien solistien levyjä, joita et olisi missään nimessä halunnut tehdä.

Tiesit työskenteleväsi ihan keskinkertaisilla, huonohkoilla lauluilla, ja pelaavasi tuon ihmisen uran kanssa, vaikket itse usko tähän juttuun ollenkaan. Ja seitsemän albumia vuodessa, jossa jokainen vei kuukauden studiossa, ja siitä lomat pois. Jossain välissä piti etsiä matsku tulevalle levylle, jonka tuotanto alkoi ennenkuin olit saanut edellisen loppuun asti miksattua ja masteroitua. Sehän oli ihan tappoa, ei mies kestä. Eikä sinne määrään nähden mahtunut kovin monia menestyksiä, laatuhan alkoi kärsiä heti. Tuli kärsimättömäksi, ei enää laulattanut solistia kunnolla, ”joo, se oli puhdas, seuraava”. Se oli äänilevytuotantoa teollisimmillaan, ja silloin se on tosi tarpeetonta. Ei siinä enää ehditty miettiä kenelle se on suunnattu, paljonko on markkinointibudjetti jne. niinkuin nykyään, eihän tänään varmaan sattumapohjalta julkaista mitään levyä.

Tänäpäivänä levy-yhtiöt kumartaa radioon päin todella poskettomasti, etukäteen kysellään, että soittaisiko ne, ja sitten korjataan. Se on vanhan liiton miehelle vähän erikoista. Pidän omista lauluistani ehkä hienoimpana ANNA ERIKSSONILLE tehtyä ”Kun katsoit minuun”, SINIKKA SVÄRDIN teksti. Muistan kun ensimmäistä kertaa vein sen valmiina palaveriin, niin (irvistäen) ”näin pitkä intro, miten radiot? – näin pienenä lähtee liikkeelle, ei radiot jaksa tätä A:ta näin pienenä”. Johon minä, että ”hei, se on ihan musiikillisesti rakennettu, tässä on tietty kaari miten tää laulu kehityy ja kasvaa”. Mutta niin kävi, että kahdeksan tahdin intro lyheni puoleen, neljäksi tahdiksi.

Ymmärrän kyllä yhtiöiden vinkkelin, äänilevyä on tosi vaikea saada myytyä kaupasta ihmisille, jos se ei missään radioissa soi. Kyllä se on edelleen äänilevyn paras markkinointikanava, eli kun se alkaa soida, ihmiset alkaa haluamaan sitä. Tavallisen levykuluttajan kynnys kävellä kauppaan ja ostaa levy on tänään aika korkea. Se näyttää menevän vain nuorempiin ikäluokkiin koko ajan, missä se on kova juttu. Siellä tulee näitä hyökyaaltoja, pikkugeitä ja gimmeleitä.

ONKO TUOTANTOTAPASI MUUTTUNUT RATKAISEVASTI 70-LUVUN PÄIVISTÄ? JOS NYT RYHDYT TEKEMÄÄN SOLISTI X:N KANSSA ALBUMIA, NIIN MILLAINEN PROSESSI SE TÄNÄ PÄIVÄNÄ ON?

– Mulla on oma verkosto olemassa, jota kautta mä saan biisejä. Luottotekstittäjiä on neljä-viisi, joilta mä saan säännöllisesti siis säveltämättömiä tekstejä. Jos tarvii tekstittää sävellyksiä, niin tämä toimii toisinkin päin, mutta se on tosi harvinaista tänä päivänä. Saan myös paljon sävellysdemoja, joita tarjotaan kenen tahansa levyille. Pyydettäessä saan kustantajiltakin, mutta osumatarkkuus siinä demojen kuuntelussa on kyllä…

Vaikka ne sanoo tekevänsä esikuuntelua, niin kyllä mä monasti hämmästyn, että tarjoaako kustantaja todella tällaista esimerkiksi Katrin levylle? Ne mielikuvat osuvat aika harvoin yksiin. Kyllä Warner/ Chappell isoimpana ja aktiivisimpana on tietyissä produktioissa pystynyt auttamaan, mutta parhaiten auttaa se, että soitat tietylle tyypille, ja sanot: ”Sävellä mulle mediumtempoinen iskelmäbiisi sille ja sille, saa olla vähän poppia”.

Olen aina pitänyt kahtasataa biisiä miniminä. Osa on ulkolaisia, ja ne lähtee tänä päivänä sellaisista keski-eurooppalaisista hiteistä, jotka eivät täällä ole tulleet esiin. ”Kännösbiisien” aikahan on tavallaan ohi, ei enää tehdä täällä hitiksi nousseesta suomalaista versiota kovin herkästi. Paulan kanssa onnistui jo aikanaan ”Tummat silmät, ruskea tukka” ja myöhemmin ”Aikuinen nainen” (Cassella-Savio/K.Liuhala), ne on ihan tuntemattomia ulkolaisia, bee kolmosia, bee vitosia sen aikaisilta levyiltä.

Ulkolaisten melodioiden löytäminen on entistä vaikeampaa, koska sielläkin musantekotapa on mennyt tietsikkapohjalle, enemmän ja enemmän on fraasibiisejä, hokemia ja räppiä. Sellaisia puhelaulusekoitusbiisejä löytyy vaikka kuinka paljon, muttei enää linjakkaita isoja melodioita, niiden aika on tavallaan ohi. Toki sen osaston solisteja sielläkin vielä on voimissaan, niinkuin meilläkin, eli näitä 60-luvulla aloittaneita, jotka ovat pitäneet asemansa. Ja laulujahan ne tarvii, eikä hiphoppia. Ei laulujen sisältö niiden kohdalla juurikaan ole muuttunut, tuotantotapahan voi muuttua. Ihan oikean ammattimaisen materiaalin saanti jotain albumia varten on ihan oikea, todellinen ongelma. Liikkeellä on tosi vähän hyviä biisejä, siellä on tuskin koskaan sellaisia, joista voi demosta sanoa (lyö käsiä yhteen) ”ou, tässä on hitti, nyt tuli!”. Ennenvanhaan joskus tuli käsiin sellaisia, josta heti tiesi, ettei voi epäonnistua.

ONKO MEILLÄ LIIAN VÄHÄN TEKIJÖITÄ?

– Suomessa on hirveä määrä hyvän harrastajatason ja alkavan ammattitason tekijöitä, sekä teksti- että sävellyspuolella. Mutta mua häiritsee eniten se, että useita sävellyksiään eri levyille saaneet säveltäjät jopa eivät yhtään kritisoi saamiaan tekstejä. Koviltakin nimiltä tulleita tekstejä laitetaan demolle heti, ajattelematta sen kummemmin sanotaanko siinä tekstissä yhtään mitään muuta kuin kliseitä ja tuttuja riimejä.

Ongelmallisinta on, että 50-60 vuosien välissä olevalle paljon kokeneelle solistille pitää löytyä tekstejä joissa on oikeasti älyä, oikeasti huomioita elämästä ja ihmissuhteista, jännällä tavalla puhuttu rakkaudesta, jotain snadisti uutta. Sitä ammattilaisuutta täällä on ihan äärimmäisen vähän. Veikkaan, että jos JUNNU [VAINIO] olisi täällä vielä, niin se olisi edelleen kehissä, koska sen kielikuvat oli niin rikkaita, ja sillä oli se oivaltavuus. Vaikka VEXI [SALMI] on hyvä, niin se on kuitenkin karheempi, sellainen jätkämäisempi. Junnu oli feminiinimpi sikälikin, että se teki naisille tosi komeita tekstejä, oikein hyvin artistikuvaan sopivia.

Mä olen aina yrittänyt hakea naisia: PIRJO NYMAN, ANNE KOIVUNEN, TARLEENA SAMMALKORPI – näiden kaikkien tekstejä on levyilläni. KAISU LIUHALALTA on paljon, ja Sinikka Svärd on nyt ollut ihan ylivoimainen. Nainen tekee naiselle paremmin sopivan tekstin, poikkeuksia tietysti on. Esimerkiksi huukkiriviä, joita esimerkiksi Juicella on hienoja jonossa – ”ole mulle vähän aikaa hän”, se antaa miljoona merkitystä ihmissuhteelle – niin sellaisia tulee kerran kymmenessä vuodessa iskelmätuottajan pöydälle hyvän harrastajan tekemänä.

SINIKKA ON KERTONUTKIN, ETTÄ HÄN KIRJOITTAA MITÄ KIRJOITTAA JA LÄHETTÄÄ NE SINULLE, JA SINÄ SÄVELLÄT MITÄ SÄVELLÄT. HÄN SANOI, ETTÄ JOSKUS HÄNELLÄ ON FIILIS TEKSTISTÄ, ETTÄ TÄMÄ SOPISI SELLAISEKSI JA SELLAISEKSI MELODIAKSI, MUTTA SINUN JÄLJILTÄSI SELLAINEN ON SAATTANUTKIN TULLA IHAN TOISENLAISEEN MOODIIN.

– Niin joskus käy, ja se vapaus on tietenkin olemassa. En ole koskaan oikein tykännyt siitä toisin päin tekemisestä, että ensin olisi melodia. Jo silloin 70-luvulla käännösbiisien tai originaalisävellysten kohdalla se tekstin osumatarkkuus oli mielestäni vielä huonompi, jopa legendaarisilla tekijöillä. Silloin ehkä oli enemmän kiireellä tehtyjä, huonona päivänä tai rahapulassa, ja se jumppauttaminen takaisin, ”eiku tää säkeistö vielä, tää yks rivi, tää sana tässä”, niin äh!

Nyt kun on vanhempana tullut vaan ankarammaksi, kun nuo omat artistitkin on tulleet ankarammiksi siinä mitä ne voi sanoa – joku Katrikin, niin eihän sieltä mene mitään läpi … ne haluaa allekirjoittaa kaiken mitä ne laulaa. Enkä mä halua sitä enää, kun menin aikoinaan sanomaan Junnulle, että ”tää ei ole musta hyvä rivi”, ja se oli että ”millä v***lla sä sen päättelet, paljon huonompi tekstittäjähän sinä olet”, niin piti vaan sanoa, että ”mulla on semmonen fiilis, tää on kankeata kieltä” tai ”Paula ei halua sanoa tuota” tai jotain.

On helpompaa lukea sitä pinoa, laitat sivuun ja jotain otat – ”ei, ei, ei, no tästä saa”, ja sitten siitä tulee mun tai jonkun muun säveltämänä laulu jollekin joskus. Luotan vainuuni, pitää erottaa runot lauluteksteistä – eli tiivistetty, antaa mielikuvia jotka kuulija voi siirtää omaan kokemuspiiriin.

Tekstintekijän kannalta on vaikeinta löytää huukkipaikoille lauseita, jotka antaa laajempaa mer-kitystä. Suunnilleen neljään sanaan pitää tiivistää ajatus, jonka ihminen löytää omasta elämästään. Parhaimmillaan just ”kun katsoit minuun” – aivan loistava otsikko ja huukkirivi, se tilanne on ollut joka ikisellä, toimii kaikissa ikäluokissa.

Tuuripeliähän se kuitenkin on, isoja hittejä tulee silti lauluista, joista me jokainen kuullaan ettei siinä ole sen viisaampaa tai selittämättömämpää sisältöä. Se, ettei kukaan ole vieläkään löytänyt mitään idioottivarmaa reseptiä, on tosi makeeta. Ei edes taida olla enää sellaisia tekijöitä, joiden osumatarkkuus olisi selvästi muita parempi, se on edelleen hasardihommaa.

Hittiin pitää tarttua jotain koko matkan varrelta: onnistunut teksti, oikea, samasta puusta oleva sävellys, ja tekovaiheeseen onnistuneita, luovia ajatuksia vaikka muusikkosessiosta, ja vielä solistin latauksessa vielä jotain, jota ei voi nuotteihin merkitä – tulkintaa, hengen luomista siihen tuotteeseen, että alkaa kylmät väreet ilmaantua.

Onnen prosessin pitää mennä miksauksen läpi loppuun saakka, biisi pitää plaseerata levylle oikeaan paikkaan, kannessa pitää olla oikeat kuvat, levyn pitää päästä oikeille radioasemille oikeaan paikkaan ja aikaan – siinä on niin hirveästi muuttujia. Sen pitää vielä nousta viidakkorumpuun, että ihmiset alkaa puhumaan ”ootsä kuullu sitä, se on ihana, se on hyvä” – kaikki tämä, ja sitten syntyy hitti.

KUOROT ON YKSI, MIHIN ALOIN KIINNITTÄ- MÄÄN TUOTANNOSSASI HUOMIOTA. OLET VIITSINYT TEHDÄ TAUSTALAULUJA MUKAAN, ETSINYT OBLIGATOJA JA OIKEITA STEMMOJA.

– Joo, se juontaa Beatleseista. Mä opettelin aikanaan kaikki JOHN LENNONIN stemmat, ja koko sen kööriosaston, eikä se ollut vaan sitä terssiä. Monihan ajattelee köörin niin, että se tulee B-osassa sisään ja vahvistaa melodian, jos solisti ei riitä ja sinne pitää saada sitä pauhua. Mä olen aina ajatellut köörin enemmän stemmoina, ihmisäänet on osa sitä arria. Ne voi laulaa muuallakin kuin B:ssä uulla tai aalla tai du-du-aalla. Olen itse laulanut aina paljon, ja osaan sisäistää ja kokeilla sitä. Se on helposti lähestyttävä ja inhimillinen tapa isontaa arria ja soundia.

Nykyään kun miksataan tietsikalla, jossa on niin mielettömät mahdollisuudet, niin ei tarvi enää arrata niin täyteen. Laulu kuulostaa laululta – jos siinä on kiva komppi, seurattava teksti, solisti klaaraa hyvin, niin kööri voi tulla jossain vähän isontamaan. Ennen aina valitettiin, että ”miks tää on niin täynnä, ei täältä saa kuulumaan mitään”, kun sellot ja pasuunat pauhasi samalla [miesääni] alueella. Käytäntö muuttui pikkuhiljaa.

Solistit on vähän parempia, uskaltaa jättää tilaa varsinkin balladeissa kauniille, yksittäisille instrumenttiäänille. ”Paljon kaikkea on komeeta” -ajattelutapa on multa ainakin hävinnyt jo aikaa sitten. Eikä ihmiset sitä niin kaipaa, ainakaan levyillä. Tuskin mikään todella ison orkesterin kanssa tehty iskelmälevy on myynyt supertykkinä, vaikka olisi tosi suosittu solisti ja tuttua ohjelmistoa. Iskelmäkuluttajan korva nojaa kuitenkin vielä siihen tanssilavakokoonpanon maailmaan.

MINUA ON ALKANUT HÄIRITSEMÄÄN SOLISTIEN FRASEERAUSKYVYN PUUTE, MONI LAULAA TYYLILLÄÄN TASAISESTI KAIKEN ALUSTA LOPPUUN. KOMPPIEN PÄIVITYKSELLÄKÄÄN EI OLE MITÄÄN VAIKUTUSTA.

– Se on helmasynti. Mähän olen tangokuningas- ja kuningatarkuvion julkinen kritisoija, sen muotin johon ihmisiä asetetaan, nykyisin jo kaksikymppisinä. Puhutaan kuninkaista ja kuningattarista, joilla ei ole mitään oikeata kantoa tässä meidän ajassa ja yhteiskunnassa populaarimusiikissamme. Kukaan ei levytä niitä, ja vaikka joitain levyttääkin, niin kukaan ei osta niitä levyjä. Kun ne lähtee keikoille ja levytyksiin, niin ne siirtyy välittömästi tähän mediumiskelmäsarjaan.

– Se tangokruunun alla tapahtuva uusien iskelmätähtien löytäminen on aikansa elänyt ilmiö 20 vuodessa, ja se on tukkinut kauheasti levy- ja keikkamarkkinoita, sieltä on äärimmäisen vähän löytynyt oikeasti aikaa kestäviä artisteja. Olisin toivonut siitä areenasta toisen tyyppistä, vaikka se olisi kilpailuna säilynytkin. Mutta kysymyksesi ilmiöön, niin muutamaa menestyneimpää lukuun ottamatta ei fraseerauskykyä ole muuta kuin (näyttää pystyllä avokämmenellä) tämä ”tolppa”, suunnilleen tangon poljennon mukaan.

OLIT LEIDIT LAVALLA -PROJEKTIN KAPUNA, YKSI ISOIMPIA PROGGIKSIA MEILLÄ.

– Se oli puolitoista vuotta alusta loppuun. ”Mestareiden” laskevilla aalloilla oli jo selvää, että naissolistien kanssa olisi mahdollista tehdä jotain samankaltaista. Ajatus oli muhinut jo siinä vaiheessa, kun olimme kesäkuussa ´99 Lontoossa kelailemassa AARNI KUORIKOSKEN ja NIKLAS ROSSTRÖMIN kanssa. Siellä päätettiin, että nämä neljä jos suostuu, niin tehdään. Elokuun lopussa saatiin vastaukset, ja sitten se lähti omalla painollaan liikkeelle, hyvin mielenkiintoinen prosessi kaikissa yksityiskohdissaan.

Matsku oli loppuvuodesta selvillä, lähdössä oli 80 albumia pöydällä, kun haettiin biisejä. Tammikuussa aloin trenaamaan leidien kanssa pianolla – kimpassa, yksin tai kaksin. Puolitoista kuukautta joka päivä, niin että puolet päivästä he oli minun kanssa, ja puolet koreografilla tai puvustajalla. Treenivaiheen jälkeen alettiin tehdä levyä, sen jälkeen aloin treenauttamaan bändiä viikon verran, sitten leidit tuli siihen mukaan.Huhtikuussa oli ensi-ilta, ja olin mä ylpeä, kun muusikot soitti ja lauloi koko kakun ulkoa, kahden ja puolen tunnin konsertti. Teimme rundin, ja palasimme vielä elokuusta tekemään tilattuja lisäkonsertteja.

Se tietenkin televisioitiin, mutta myöhemmin, etenkin MERJAN [LARIVAARA] ja Paulan kanssa tekemäni ”Naiset ensin” -produktion kanssa huomasin, että oikein hyvin voi tehdä ison projektin ilman että harkitseekaan sen televisiointia. Tuommoiset itselliset tuotannot elää ihan omaa elämäänsä, ja voi olla jopa parempi, ettei se ole näkynyt televisiossa. Ennen itsekin pidin televisiota lähes pakonomaisena, mutta enää en ajattele niin.

ONKO KIINNOSTUSTA TEATTERIN PUOLELLE?

– Olen ollut muutamissa selvästi musiikkiteatterin puolelle menevissä produktioissa, ja uusia on tekeillä. Olen esimerkiksi työryhmässä joka on synnyttämässä musikaalia. Käsikirjoitus on olemassa – versio numero viisi – ja vajaa kymmenen lauluakin, se odottaa nyt mun mahdollisuutta päästä vetäytymään sen kanssa johonkin pariksi viikoksi tekemään se valmiiksi. Olen erittäin tyytyväinen siihen mitä olen saanut siihen jo tehtyä. Tarina on sota-ajassa, mutta se on nykyajan musikaalia, jossa musiikki on selvästi sidoksissa poppiin, paljon balladeja tietenkin, kun kysymyksessä on rakkaustarina. Mutta se ei ole hiihtoliiton kolmen soinnun mollislaavimusaa, vaan monimuotoisempaa, sävyjä on monesta, mutta popäänilaulajille tehtyä.

Olen onnellisessa asemassa, saan tehdä paljon kaikkea. Sitten kun väsyy, niin ei ota näitä isoja konserttiproduktioita, vaan tekee ihan perusduunia. Mun perusduuni on äänilevytuotanto ja laulujen säveltäminen niille produktioille, ja BumtsiBum. Kaikki muu siihen päälle vaatii jo sen, että suostuu ottamaan asioita vähän päällekkäin. Viisikymppiseksi tullessaan aika paljon viisastuu, esimerkiksi oppii sen, että päivät on peräkkäin eikä päällekkäin. Ja kunnon loma, siinäkin mä olen parantanut tahtia. Nyt sain kesällä pidettyä seitsemän viikkoa, en tehnyt siinä kuin kaksi FOUR CATSIEN keikkaa, se on niin rakas harrastus. Ja kaksi päivää olin Kotkan Meripäivillä kilpailutuomarina. Mutta muuta ei, ja siinä kyllä kaikki tyhjenee…

MIKÄ SINUA BUMTSISSA KIEHTOO?

– Omien vanhojen juttujen kaivelu. Tuleehan siihen – 175:llä jaksolla – omat rutiininsa, että sanalla ”kun” lähtee heti joku biisi. Mutta usein kuitenkin käy, että omat vieraat katsoo sitä ”kun”-sanaa, eikä muista mitään! Sen formaatin nerous kyllä viehättää, se impulsiivinen toteutus. Ja sitä kautta omien vanhojen muistojen löytäminen, kun enhän mä ole paljon suomenkielistä omassa nuoruudessani laulanut. Toisaalta on sitten jotain kotoa tullutta, kun isäni lauloi aina, ja aina tekstillä, niin osaan sitä kautta esimerkiksi sota-ajan iskelmiä.

Onhan siinä paljon harjoiteltua, bonukset ja niin edelleen. Mä en tykkää niistä, mutta SEPPO [HOVI] tykkää, ja tuottajakin, niistä tulee ehjiä esityksiä ja katsojat tykkää. Minusta viihdyttävyys tulisi siitä impulsiivisuudesta, ja niistä tilanteista, kun ei jostain sanasta sitten löydykään mitään. Ehkä sen suola on siinäkin, että me ollaan Sepon kanssa erilaisia.

MITEN HOIDAT MUSIIKKISI KUSTANTAMISEN NYKYÄÄN?

– Valtaosa biiseistäni on Warner/Chappellilla. Perustin oman firman ´98, ja siellä on sittemmin omat sävellykseni, ja tekstit, jotka mä olen ostanut sinne. Mulla on sopimus näiden mun luottotekijöiden kanssa, että mä saan niiden uudet tekstit, joista mä valitsen päältä ne joihin mä luotan potentiaalisina julkaistavina, ostan ne, ja loppuja saa tarjota eteenpäin. Käsittääkseni maksan niistä hyvin, ja neuvotella voi.

Periaatteessa toimin niin, että kun mut tilataan tuottamaan joku levy, eikä yhtiöllä ole materiaalia valmiina, ja mä sitten kokoan ja työstän sen – hoidan tekstit siis ja kaiken muun – niin ne originaalit on mun kustantamiani. Kyllä jotkut edelleen haluaisi ne ihan automaattisesti, mutta mä sanon tiukasti ei, koska ne ei ole tehneet mitään toimenpiteitä sen sopimuksen eteen. Kyllä niitä biisejä on sitten voinut multa ostaa.

Tätä materiaalia on noin 50 biisiä, ja olen julkaisemassa nuottivihkoa F-kustannuksen kautta. Graafinen nuotti on yksi asu teokselle, mutta allekirjoitan sen, että popissa ja rockissa on paljon kamaa, jota ei ole syytäkään nuotintaa. Monta kertaa itse etsiessäni biisejä olen kyllä kiittänyt sitä, kun nuotti löytyy. Olen edelleen nuotin kannalla, se on biisien säilymisen kannalta arvokas asia.