EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Tekijä: Nina Lith

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu

Oispa tarkkiksella!

Vajaa vuosi Teoston johtokuntatyössä on ollut mielenkiintoista aikaa. Kokoukset sujuvat joustavasti ja puheenjohtaja Otto Donnerin tapa luotsata päätöksentekoa on konsensushenkinen. Asioiden valmisteluun on mielestäni käytetty aikaa, joka selkeästi näkyy johtokunnan kokouskäyttäytymisessä.

Yksi menneen syksyn merkittävä etappi oli strategian valmistuminen. Jäsenistölle asia esiteltiin Teoston syyskokouksessa. Strategian valmistelua seurattiin mielenkiinnolla, ajoittain suorastaan intohimoisesti myös johtokunnan ulkopuolella. Alkumetrit eivät kaikkien mielestä olleet auvoisia. Matkan varrella kuitenkin löydettiin yhteinen henki ja tyytyväisyydellä näin jälkikäteen voin todeta, että hanke loppujen lopuksi valmistui hyvässä sovussa ja kaiketi jokainen intressiryhmä sai paperiin eskonpuumerkkinsä. Elvis ry:n osalta sellaiseksi voisi luonnehtia vaikkapa voimakasta tekijyyden korostamista.

”Oispa tarkkiksella!” Kolumnini otsikko ei suinkaan tarkoita, että olisin entisestään enemmän seonnut. Nuo pari sanaa jäivät vain mieleen, kun pikaiseltaan tutustuin Teoston tietohallintoon. ”Oispa” on lyhenne oikeudenomistajien raportoinnista, ”tarkkis” on nk. vanha Teoston arkistointijärjestelmä, teosrekisteri. Se joka oli ennen paljon puhuttua NCB:n ja STIM:in kehittämää Nord-docia, jonka Teosto otti käyttöönsä vuonna 2001.

Muitakin hauskoja lyhenteitä löytyy. Elokuvamusiikin rekisteri on ”vilmu”, vilmimusiikki. No joo, onhan se (f) ”ähvä” vaikea kirjain! Muska tällä osastolla ei suinkaan ole Babitzinin sukua vaan musiikin käyttäjäasiakkaiden hallintojärjestelmä. Parametrien ohjausjärjestelmä on hyvin kulinaarinen: ”parsa”.

Vakiolaskutus on dekkarinomainen ”vakla” ja kun puhutaan tarkastajien asiakaskäsittelyjärjestelmästä, ei vaatimattomuus osastoa rasita: se on ”tasokas”!

Tietohallintoyksikkö koostuu yhdeksästä henkilöstä. Sitä johtaa Lea Valkeajärvi, pitkänlinjan ammattilainen, joka Teostoa ennen toimi TietoEnator Oy:ssä. Neljä henkilöä kehittää järjestelmiä, toiset neljä puolestaan vastaavat laitteista ja tietoliikenteestä, alan slangilla todettuna rautapuolesta. Tietohallinto on omatoiminen: itse tehdään, omissa tiloissa, omalla kalustolla. Teosto ei aatteellisuutensa vuoksi pystyisi vähentämään 22 prosentin arvonlisävero- osuutta, jos työ olisi ulkoistettu, joten ratkaisu on varmasti järkevä. Myös Teoston henkilökunnalle omasta tietohallintoyksiköstä on yksi selkeä etu: Mikrotuki löytyy läheltä, omien seinien sisältä.

Miten tavallinen tekijäasiakas edesauttaa sitä, että Teoston nykyisestä tietohallinnosta saadaan paras irti. Rekisteröimällä teoksensa ajoissa. Mistään haamukappaleesta kukaan vastuullinen tekijä ei luonnollisesti teoskorttia täytä, mutta heti kun on havaittavissa, että uudelle teokselle on tiedossa jossakin muodossa esityksiä, on viisasta suorittaa rekisteröinti. Näin pystytään teos suoraan kohdentamaan jo matkan varrella, eikä aikaa tarvitse käyttää epätaloudelliseen ja hitaaseen manuaaliseen työhön. Näin vältetään myös liian suuret rekisteröinnin ruuhkahuiput. Säästö on suora etu tekijälle.

Kaiken kaikkiaan tietohallintoyksikön työ on merkittävää. Onnistuessaan se tuo säästöjä, mutta myös toisinpäin. Tällä hetkellä tietohallinnon tulokset näyttävät hyviltä. Toivottavasti näin on jatkossakin.

Jani Uhlenius

Suurin osa asioista syntyy vahingossa tai sattumalta

Julkaistu

Voisi myös väittää, että miltei kaikkien ihmisten elämänura on riippuvainen tapahtumista, tilaisuuksista ja suoranaisista vahingoista. Edition ELVIS ei ole poikkeus tästä.

Jossain vaiheessa 1980-luvun alkupuolta minä, joka olin siinä vaiheessa ELVISin puheenjohtaja ja samalla jollakin tavalla kytköksissä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskukseen, kävin Runeberginkadun talon alakerrassa, jossa MIC (nykyään FIMIC) toimi. Keskuksen johtajana oli silloin Kauko Karjalainen, joka näytti minulle Yhdysvalloista tulleen kirjeen. Owen Engel niminen herrasmies pyysi suomalaisia bigband-nuotteja, joita hän halusi levittää 300 amerikkalaiseen yliopistoon. (Niissähän on usein erittäin laadukkaita soittajistoja.) Karjalainen ihmetteli, mitä hän voisi lähettää. Tiedotuskeskuksessahan oli ainoastaan kustantamatonta materiaalia ja suurin osa siitä hätäisesti käsinkirjoitettuja, ei kovinkaan edustavassa muodossa. Eipä silti: kustannettua kotimaista materiaalia bigbandille ei siihen aikaan ollut Suomessa juuri lainkaan.

Mietittiin mitä tehdään, Owen Engel halusi 300 kappaletta valmista materiaalia ja vaikka hän halusi olla sub-publisher, jonka piti saada 50% esityskorvausten kustantajaosuuksista, kaikki materiaali piti lähettää hänelle Suomesta. Mietittiin pitkään kannattaako sellaiseen kauppaan lähteä, hyvin tietäen, ettei amerikkalaisilta yliopistoilta saataisi juuri lainkaan tekijänoikeuskorvauksia. Toisaalta taas oli houkuttelevaa yrittää saada suomalaista musiikkia Amerikkaan. Sovittiin Kauko Karjalaisen kanssa, että ELVIS yrittää hoitaa asian. Solmimme Pentti Lasasen kanssa 14.10.1981 musiikinkustannussopimuksen teoksesta ”Basie Street”. Ensipainokseksi oli sovittu komeat 500 kappaletta. Kolmesataahan oli tarkoitettu USA:ta varten. 15.5.1982 solmittiin alikustannussopimus Owen Engelin kanssa. Hänellä oli firma nimeltään ”Owen Engel´s Jazz World”.

Sitten herra Engeliltä alkoi tulla mitä omituisimpia vaatimuksia. Yksi niistä oli sellainen, että meidän olisi pitänyt mennä presidentinlinnan ulkopuolelle patsastelemaan Tasavallan Presidentin kanssa ja ottaa kuvia, joissa suorittaisimme shake hands Mauno Koiviston kanssa niin, että Owen Engelsin oma mainosjuliste olisi ollut kuvissa hyvin näkyvillä. En tiedä olisiko Manulla ollut tarpeeksi huumorintajua, mutta jätimme kysymättä ja kirjeenvaihtomme, joka muutenkin alkoi tulla aina vain omituisemmaksi, kuivui kokoon. Sopimusta ei täytetty ja Amerikka jäi valloittamatta. Mutta olihan meillä 500 kpl kauniisti kirjoitettua ja editoitua Basie Street-nuottia.

Samassa imussa olimme painattaneet 100 kpl Eero Koivistoisen versiota bigbandille kansanlaulusta ”En voi unhoittaa sua mielestäni pois”. Samaan syssyyn tehtiin sitten vielä Kari Kompan ”A French Connection” ja Kaj Backlundin ”Why Not Mr. Don”.

Kuten jo mainitsin: suomalaista bigband- musiikkia oli olemassa ainoastaan käsikirjoituksina ja usein aika epäselvällä notaatiolla. Yritimme lyödä kiilan ulkomaisen musiikin herruuteen. Sen lisäksi pyrimme olemaan mallikustantaja (siis mallikelpoinen!). Eräs yritys siihen suuntaan oli, että sopimuksen solmimisen yhteydessä maksoimme tekijälle koko painoksen hinnan; siis ei ennakkona, vaan ostimme koko painoksen heti selvällä rahalla. Tällöin saimme tietenkin sen edun, ettei meillä ollut velvollisuutta joka vuonna tilittää kaikille sopimuspartnereille muutamaa hassua markkaa myydyistä nuoteista. Yritimme ”kaupata” tätä mallia myös kaupallisille kustantajille, mutta he kieltäytyivät kauhuissaan. Se on oikeastaan aika omituista: Kustantajanhan pitäisi olla se liikeyritys, eikä tekijän.

Puhallettiin samaan hiileen

Olimme tietenkin tienneet, että puhallinorkestereissa liikkui mahtava määrä laittomia kopioita. Mm. Westerlund julkaisi aikoinaan ainoastaan partituureja, joista sitten soittokunnat kirjoituttivat stemmat. Armeijan soittokunnissa se tapahtui usein niin, että soitto-oppilaat, jotka olivat tehneet jonkun kolttosen, joutuivat kirjoittamaan rangaistuksena tietyn määrän stemmoja. On kai ymmärrettävää, että ne nuotit eivät olleet kovinkaan kauniita. Mutta samalla opittiin nuottien kopiointi. Ja kun muita nuotteja ei ollut saatavilla, kustantajat katsoivat asiaa läpi sormien. Mutta sitten myöhemmin oli aika mahdoton tehtävä opettaa, että nuottien kopionti on kiellettyä.

Laillisista suomalaisista teoksista oli huutava pula. Syntyi ajatus siitä, että Suomalaisen Säveltaiteen Juhlavuonna 1982 järjestettäisiin puhallinorkestereiden yhteiskonsertti, jossa soitettaisiin ainoastaan suomalaista musiikkia ja mikä omituisinta: ainoastaan laillisista nuoteista. Saimme mukaan Helsingin Palokunnan Soittokunnan, Helsingin Poliisisoittokunnan (olinhan siellä kapellimestarina), Helsingin Rautatien Soittajat, Helsingin Torvisoittokunnan, Helsingin Työväenyhdistyksen Puhallinorkesterin, Helsingin Varuskuntasoittokunnan ja Karelia-Puhallinorkesterin. Siis käytännöllisesti katsoen kaikki, jotka Helsingissä puhalsivat, 200 puhaltajaa ja lyöjää samalla lavalla. Fazer painatti tilaisuutta varten stemmat teoksista ”Muistoja Pohjolasta” ja ”Kaartin muistoja”. Lisäksi ELVIS tilasi esim. Pentti Lasaselta sovituksen Merikannon ”Romanssista”. Soittajat oli helppo saada näihin talkoisiin. Lupasimme, että jokainen soittokunta sai tilata toivomaltaan ”nimikkosäveltäjältä” uuden kappaleen, joka lahjoitettiin siis kaikkien seitsemän soittokunnan ohjelmistoon. ELVIS kustansi nämä nuotit ja niin syntyi jonkinlainen pesämuna puhallinorkesterikatalogiimme. Teokset tilattiin mm. Rauno Lehtiseltä, Esa Pethmanilta, Kari Karjalaiselta, Atso Almilalta ja Leif Källmanilta. Joitakin näistä teoksista myytiin aikoinaan aika hyvin ja jotkut niistä soivat vielä nykypäivänäkin.

Musiikkia äänitteille

Heti konsertin jälkeen ELVIS tuotti LP-levyn: ”Helsingin Poliisisoittokunta soittaa uutta suomalaista puhallinmusiikkia”. Soittokunta soitti korvauksetta, mutta sai aikamoisen määrän ilmaiskappaleita edustuslevyiksi. Synergia siis toimi!

Samoin meneteltiin sitten jatkossakin. Aina kun järjestettiin esim. sävellys- ja sanoituskilpailu, varattiin samalla kustannusoikeudet ja painatettiin materiaali, joka oli sen jälkeen kaikkien käytettävissä. Kun järjestettiin lastenmusiikin sävellys- ja sanoituskilpailu konserttikiertueineen, teokset kustannettiin, teetettiin sovitukset, painatettiin nuotit ja tuotettiin äänite ”Lystit lastenlaulut”. Myös silloin kun järjestettiin esim. sinfoniaorkestereiden viihdemusiikkikiertue, teetettiin sovitukset em. kokoonpanolle ja nuotit painettiin. Ajan mukaan tämä tuli entistä helpommaksi. Nuotit valmistuivat kätevästi aina vain paremmilla kopiokoneilla.

Joistakin kappaleista tehtiin Fazerin kanssa subkustannussopimukset, joiden ehdoista sovittiin niin, että me saimme luvan julkaista orkesterimateriaalit ja Fazer saa 50% tekijänoikeuskorvausten kustantajaosuuksista ja myös 50% nuottien myyntihinnoista. Aika hyvä kauppa Fazerille, mutta pääasiahan oli, että laillista orkesterimateriaalia oli saatavilla teoksista, jotka olivat olleet jo ehkä vuosikymmeniä kustantajan katalogissa, mutta saatavana ei ollut minkäänlaista esitysmateriaalia, vaan ainoastaan jonkinlainen pianonuotti, jos sitäkään. Nämä sopimukset tehtiin aina versiokohtaisesti, mikä tarkoittaa, että Edition ELVIS saa kustantajanosuuksia ainoastaan, kun meidän nuoteistamme soitetaan. Tämä on mielestäni reilu kauppa.

Samanlaisia sopimuksia tehtiin myös usein (miltei poikkeuksetta) tekijöiden kanssa. Esim. Mikkihiirten puhallinorkesteri- ja sinfoniaorkesteriversiot ovat Edition ELVISin kustantamia ja korvaukset tulevat siis ainoastaan niistä, eikä suinkaan esim. Georg Malmsténin elinaikana tehdyistä äänitteistä.

Mitä musiikki maksaa

Hinnoittelu oli alusta lähtien erittäin inhimillistä. Kävi ilmi, että Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus hinnoitteli nuottinsa samoilla periaatteilla kuin kaupalliset kustantajat ja vieläpä niin, että esim. sinfoniaorkesterimateriaalit olivat ainoastaan vuokrattavissa, mutta puhallinorkesterimateriaalit ainoastaan myytävänä. Sinfoniaorkesterimateriaalit hinnoiteltiin kaiken lisäksi (ja luultavasti niin tehdään edelleenkin) käyttökertojen mukaan. Siis kerran käytettynä x mk, kaksi kertaa käytettynä x mk + 50%. Radiointi, televisiointi ja levytys maksoivat myös erikseen. Tämähän ei ole millään tavalla tekijöiden edun mukaista. Kun esim. Kuopion orkesteri halusi soittaa 60 koululaiskonsertissa Ahti Sonnisen ”Hiirten häävalssin”, MICin nuotistonhoitaja laski perushinnan + 59 x 50%. Kapellimestari Lauri Siimes totesi, ettei orkesterilla ollut varoja sellaiseen, vaan se soittaa em. teoksen sijaan Valssin baletista Maskerade, joka oli orkesterin nuotistossa ja sen esittäminen ei maksaisi muuta kuin tekijänoikeuskorvaukset, jotka menisivät ulkomaille. Olin silloin LUSESin hallituksessa ja myös jollain tavalla tiedotuskeskuksen toiminnassa mukana. Ylitin taas kaikki valtuuteni ja lahjoitin Siimekselle esitysmateriaalit ja niin kotimainen vaihtoehto voitti sillä kertaa. Asiasta tuli aikamoinen jälkipyykki, mutta LUSESin hallitus totesi, että kotimaisen voitto oli ollut täysin perusteltu.

Edition ELVISin esitysmateriaalien myyntihinnat ovat nykyään keskimäärin (miltei kaikki) 25 euroa, mutta olemme olleet hyvin avokätisiä ja antaneet ilmaisia nuotteja aina, kun se on tuntunut järkevältä ja perustellulta. Tärkeää ei ole saada paperia myydyksi, vaan aikaansaada esityksiä.

Kopioita ei anneta

Edition ELVISin sarja ”Poliisisoittokunnan ohjelmistoa” tuli ihan vahingossa ohjelmistoon. Ollessani Poliisisoittokunnan kapellimestarina tapahtui usein niin, että minulta pyydettiin kopioita sovituksistani. Kieltäydyin tietenkin antamasta niitä. Kappaleet olivat miltei poikkeuksetta Fazerin kustantamia ja kustantajallahan on yksinoikeus niiden levittämiseen. Rupesin neuvottelemaan Fazerin silloisen kustannuspäällikkö Raimo Henrikssonin kanssa. Hän innostui asiasta ja sovittiin, että Fazer julkaisisi em. sarjan. Se oli sitä aikaa, jolloin keskustelu genreuudistuksesta oli kaikkein kuumimmillaan. Fazerin senaikainen taiteellinen johtaja näki sovituksiani Henrikssonin pöydällä ja kielsi Ramia olemasta minkäänlaisessa liikeyhteydessä minun kanssani: ”Kun se Fuhrmann on niin hävytön genreasiassa”. Teimme vaivihkaa Henrikssonin kanssa kompromissisopimuksen: ELVIS tuottaisi ko. sarjan alikustantajana (ja taas Fazer sai 50% kaikesta). Ihmeellistä oli se, etteivät alkuunkaan ne kaikki, jotka olivat aikoinaan pyytäneet minulta kopioita, ostaneetkaan sovituksia, kun ne olivat laillisesti saatavina.

Itsenäisyyspäivä kotimaisin sävelin

Aikamoinen kädenvääntö oli myös, kun yritimme saada Tasavallan Presidentin itsenäisyyspäivän tanssiaisten alkunumeroksi suomalaisen valssin ”Tonava kaunoisen” tilalle. Aarno Walli oli tehnyt jo 70-luvulla senkaltaisen ehdotuksen. Kun Helsinki nimitettiin Euroopan Kulttuurikaupungiksi Kirsti Puhtila ehdotti järjestettäväksi sävellyskilpailun. Tuli monet välivaiheet, joita en halua edes muistella, mutta kilpailu järjestettiin ja sen voitti Markku Johanssonin ”Tähtiä ja timantteja”. Toiseksi tuli Pentti Lasasen ”Juhlan kunniaksi”.

Näistä teetettiin versiot sinfoniaorkesterille (alkuperäinen), bigbandille ja puhallinorkesterille. Markun valssista luvattiin esitysmateriaalit kaikille järkeville kokoonpanoille. Sinfoniaorkesteriversio oli alkuperäinen, Lasanen kirjoitti bigbandversion, Olli Heikkilä pianostemman, Veikko Huuskonen erilaisia harmonikkakokoonpanoja ja minä tein loput, eli puhallinorkesteri, salonkiorkesteri, seitsikko, vaskikvintetti, puhallinkvintetti ja jopa klarinettiyhtye. Lupasimme antaa nuotit ilmaiseksi, jos esittäjistö sitoutui esittämään valssin ja ilmoittamaan meille ja Teostolle esityspäivän. Tämä toimi hyvin ja teos soi jatkuvasti eri paikoissa.

Mutta tärkein paikka on tietenkin presindentinlinna. Kaartin soittokunta oli hyvin halukas aloittamaan tanssiaiset nimenomaan tällä valssilla, mutta protokollapäällikkö ei hyväksynyt sitä, vaan vaati soitettavaksi ”Tonava kaunoinen”. Tuli vuosi 2002, joka oli Georg Malmsténin 100 v. juhlavuosi, jonka suojelija oli Tasavallan Presidentti (Stadin Friidu) Tarja Halonen. Helsingin kaupunginorkesterin Malmstén-juhlakonsertissa puhuimme pressan kanssa itsenäisyyspäivän tanssiaisista ja hän totesi, että ”Suomen kansalla on varmaan jo sen verran itsetuntoa, että suomalainen alkuvalssi lienee jo paikallaan”. Hän kysyi vielä, mikä olisi Jorin hyvä tanssivalssi ja niin vuonna 2002 tanssiaiset aloitettiin ensimmäisen kerran suomalaisella ”Leila-valssilla”.

Syksyllä 2003 kiitimme presidenttiä Malmstén-juhlavuoden suojelemisesta ja huomautimme samalla, että Kaartin soittokunnalla olisi valmius ja myös halu aloittaa tanssiaiset Johanssonin ”Tähtiä ja timantteja”- valssilla. Ja näin sitten tapahtuikin ja sitä voisi sanoa vaikkapa työvoitoksi. Ja nyt viimeksi aloitusvalssina oli Pentti Lasasen ”Juhlan kunniaksi” ja toisena Aarno Ranisen ”Valse Finlandia”.

Lakia on noudatettava

Eräs tärkeä asia, joka ei ehkä olisi tullut ilmi ilman ELVISin kustannustoimintaa on seuraava: Kun vuonna 1974 tekijänoikeuslakia muutettiin ja sanoittajat saivat enemmän oikeuksia, sekä Teosto että kustantajat nukkuivat. Siihen saakka sanoitukset olivat olleet pakkolisenssin kautta ikään kuin osa sävelteosta. Mutta 1974 olisi kustantajien pitänyt solmia sanoittajien kanssa itsenäisiä kustannussopimuksia sävelteosten teksteistä. Niin ei kuitenkaan tehty, eikä Teostokaan vaatinut sellaisia. Kun tein vuonna 1985 erästä konserttia varten sovitukset viiteen Oskar Merikannon lauluun, minulta ruvettiin taas pyytämään kopioita niistä. Keksin silloin, että Edition ELVIS kustantaisi pari niistä laulutaustoiksi tarkoitetuista sovituksista. Ainoastaan orkesterimateriaalit ilman tekstejä. Kun lähetin sopimukset Teostoon, minulle ilmoitettiin, että teokset ovat tekstien kautta Fazerin kustantamia. Ihmettelin; Oskar Merikanto oli jo vapaa ja tekstintekijät olivat Larin Kyösti ja Heikki Ansa. Pyysin nähtäväksi heidän kanssaan solmitut sopimukset. Eihän sellaisia tietenkään ollut olemassakaan ja kummallisinta oli, että Fazer väitti olevansa sopimussuhteessa Heikki Ansan kanssa. Ansa on kuitenkin tuntematon tekijä. Samanlaista argumentaatiota on siis käyty vuodesta 1985 lähtien ihan tähän päivään saakka. Vaikka Teoston vuosikokous vuonna 1997 päätti, että kustantaja ei saa sanoittajan kustannusosuuksia ilman sopimusta sanoittajan kanssa. Asia ei ole vielä vuonna 2004 täysin kunnossa, mutta se on luvattu nyt järjestää niinkuin laki vaatii. Ihmettelen kuitenkin, olisiko koko asia tullut esille ilman Edition ELVISiä?

Siis kannattaako Edition ELVISin kustannustoiminta?

Ei ainakaan taloudellisesti, senhän kieltävät jo ELVISin säännötkin.

Tärkeä yksityiskohta: Georg Malmsténin perikunta valtuutti Georg Malmstén-säätiön hoitamaan Jorin tekijänoikeusasioita ja perikunta teki Edition ELVISin kanssa kustannussopimuksen teoksesta ”Ilta skanssissa”. Tämän teoksen kaikki tekijänoikeuskorvaukset (tekijän osuudet ja kustantajan osuudet) lahjoitetaan 100%:sti Georg Malmstén-säätiölle. Myös kappaleen sovittajat suostuivat lahjoittamaan osuutensa säätiölle. Tämä toi säätiölle ensimmäisenä (juhla)vuonna miltei 8.000 euroa. On otettava huomioon, että myös valtio on tässä sopimuksessa tavallaan mukana; Edition ELVIS ei joudu maksamaan veroa ja siis myös se osuus menee suoraan apurahoina jaettavaksi. Vastaavat sopimukset on tehty minun teoksistani ”Consertino für Bariton und Blasorchester” ja ”Fight for the Copyright”, joiden korvaukset menevät taas vastaavasti Arthur Fuhrmann- rahastoon. Valitettavasti ne eivät tuo yhtä paljon kuin Jorin kappale.

Ehkei koko asiassa ole ollut taloudellisesti järkeä, mutta mielestäni erilaiset ideologiset asiat puolustavat Edition ELVISin toimintaa. Kustannustoiminta on rahoitettu Kopioston valokopiokorvauksilla, joita ei saa käyttää yhdistyksen yleiskuluihin, vaan nimenomaan esim. tällaisiin tarkoituksiin. Siis Edition ELVIS on mitä sopivin kohde näille rahoille.

Arthur Fuhrmann

KULTTUURIMINISTERIN TERVEHDYS

Julkaistu
Luova talous ja moninaisuus


kuva: Aki Paavola

Luova talous on luovan hyvinvointiyhteiskunnan kehittämistä. Tämän ajatuksen julkisti muutama vuosi sitten taide- ja taiteilijapoliittinen toimikunta. Samoja käsitteitä käyttää myös filosofi Pekka Himanen eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle laatimassaan raportissa, jossa käsitellään suomalaisen tietoyhteiskunnan kehittämistä. Himanen nostaa informaatioteknologian, kulttuurin ja hyvin-vointialan luovan talouden menestystekijöiksi.

Richard Florida, joka on tämän hetken siteeratuimpia kansainvälisiä nimiä luovaa taloutta koskevassa keskustelussa, väittää, että yritykset seuraavat luovia ihmisiä, jotka puolestaan etsiytyvät toisten luovien ihmisten seuraan. Floridan näkemys on haasteellinen, sillä hän korostaa painokkaasti kulttuurisen moninaisuuden ja suvaitsevaisuuden merkitystä. Luovat ihmiset hakeutuvat arvo-ilmastoltaan avariin ja kulttuurisesti moni-ilmeisiin paikkoihin. Tässä suhteessa suomalaisessa yhteiskunnassa on kehittämistä. Sen osoittaa 15 maan vertailututkimus (R. Florida & I. Tinagli), jossa Suomi menestyi mainiosti koulutuksen, tutkimuksen ja teknologisen tason suhteen, mutta huonommin, kun mitattiin arvo- ja asenneilmastoa sekä itseilmaisua sen yhtenä osatekijänä.

Yksi luovan talouden osa-alueista on kulttuurivienti, joka suomalaisessa musiikkiteollisuudessa on juuri nyt kiinnostavassa vaiheessa. Suomalainen klassinen musiikki on menestynyt maailmalla jo kauan, ja jazzmusiikki on kansainvälistä huippuluokkaa. Tuoreimmat esimerkit onnistuneesta kulttuuriviennistä edustavat puolestaan pop- ja rockmusiikkia. Kansainväliset menestystarinat vaikuttavat myönteisesti niin toimialan kokonaiskehitykseen kuin musiikkitoimialaa laajempaan teollisuussektoriinkin.

Opetusministeriön, ulkoasiainministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön yhteisen Kulttuurivienti-hankkeen keväällä julkaistussa raportissa mainitaan suomalaisen musiikkitoimialan vahvuuksina mm. korkeatasoinen musiikkikoulutus ja -opetus, korkea taiteellinen ja tekninen osaaminen sekä suomalaisen kevyen musiikin monipuolinen kirjo. Mahdollisina uhkina mainitaan mm. musiikkitarjonnan yksipuolistuminen ja varsinkin kevyen musiikin lajiston kapeneminen.

Vahvuuksia hyödyntämällä uhkat on mahdollista torjua: koulutuksella, osaamisella sekä lajiston kirjon ylläpitämisellä voidaan välttää tarjonnan yksipuolistuminen ja lajiston kapeneminen. Kulttuurinen moninaisuus synnyttää myös vertailututkimuksessa kaivattua suvaitsevaisempaa arvo- ja asenneilmastoa, joka osaltaan helpottaa taiteellista itseilmaisua.

Luova talous ei ole mahdollista ilman luovia ihmisiä. Luovuus ei myöskään tapahdu valtiollisilla päätöksillä, mutta valtio voi olla mukana tekemässä luovuudelle edellytyksiä ja puitteita. Luovan talouden teema on vahvasti esillä nykyisessä kulttuuripolitiikassa. Samalla kulttuuripolitiikan tehtävä on turvata yhteiskunnan luovimman ytimen, taiteellisen työskentelyn, edellytykset. Panostukset kulttuurivientiin eivät saa heikentää kulttuurituotannon perusedellytyksiä, joiden avulla taataan kulttuurituotannon korkea laatu ja monimuotoisuus.

Tanja Karpela

Kulttuuriministeri

Ministeri Paula Lehtomäen haastattelu

Julkaistu
Ulkomaankauppaministeri Paula Lehtomäki tunnustaa rehellisesti, ettei juhliva yhdistyksemme ole ollut hänelle entuudestaan tuttu. Sen sijaan Musex on jo varhaisempi tuttavuus, onhan Lehtomäki ollut käynnistämässä kolmen ministeriön yhteistä kulttuurivientihanketta yhdessä kulttuuriministeri Tanja Karpelan ja kauppa- ja teolisuusministeri Mauri Pekkarisen kanssa.

Paula Lehtomäki:

 

Musiikkivientiä pitää tukea laajasti

Tässä Selvis-lehdelle antamassaan haastattelussa ministeri Lehtomäki kertoo mm. sen, että viime kesästä lähtien KTM:n valtionavustuksen piiriin on voitu hyväksyä myös ulkomaisilla musiikkialan messuilla esiintyvien muusikoiden matka- ym. kustannukset. Vientitukea tulisi hänen mielestään jatkossa kohdistaa myös musiikin tuottamiseen ja tekemiseen.

Kuinka kauan olette tienneet, mikä on ELVIS ry? Mikä on ollut mielikuvanne yhdistyksestä?

– Elvis on minulle uusi tuttavuus. Työ tekijänoikeuksien ja musiikintekijöiden työn puolesta on luonnollisesti hyvin arvokasta työtä.

Mikä on oma suhteenne musiikkiin?

– Musiikki on aina ollut minulle hyvin tärkeä asia. Olen laulanut kuorossa pienestä pitäen ja kotiseudun puolesta minulle on syntynyt erityisen läheinen suhde Kuhmon Kamarimusiikki -tapahtumaan, olen ollut siellä töissäkin. Nykyisinkin musiikki on tärkeä henkireikä. Laulan kun tilaisuus tulee ja kuuntelen paljon musiikkia niin kotona kuin matkoillakin.

ELVIS ry on yhdessä muiden musiikkialan organisaatioiden kanssa perustanut Music Export Finland Association ry:n, joka jatkaa sitä edeltäneen vientirenkaan toimintaa. Tarvitaanko MUSEXia?

– Kulttuuri on meillä vielä osittain hyödyntämätön vientivara. Olemme viimeisten vuosien aikana niittäneet mainetta maailmalla populaarimusiikkimme avulla HIM, Rasmus ja Nightwish etunenässä. Vientiverkostot ja eri toimijoiden yhteistyö ovat toimivin metodi suomalaisen musiikin viennissä, sillä meillä volyymit ovat kuitenkin pieniä. Musexin työ on tässäkin mielessä hyvin tärkeää.

Millaiset ovat suomalaisen musiikin vientinäkymät? Entä musiikkiviennin merkitys kansantaloudelle?

– Vientinäkymät ovat lupaavat. Osin tästäkin syystä selvitimme tänä vuonna yhdessä ulkoministeriön, kauppa- ja teollisuusministeriön sekä opetusministeriön kanssa suomalaisen kulttuurin viennin solmukohtia. Viennissä on potentiaalia, myös kansantaloudellisessa mielessä, mutta vientiponnistelut ovat usein turhan pieniä ja yksittäisiä yrityksiä. Tarvitaan ammattimaista otetta ja enemmän yhteistyötä.

Millainen tulisi olla valtion roolin musiikin viennissä erityisesti ja kulttuuriviennissä yleensä?

– Mielestäni musiikki – tai kulttuuri yleensä – eivät välttämättä ole erityistapauksia viennin kannalta. Valtio pyrkii tekemään vienninedistämistyötä monin keinoin. Pyrimme vaikuttamaan kaupan ja viennin esteiden purkamiseksi, valtio myös edesauttaa kontaktien luomisessa ja pyrkii omalla panoksellaan helpottamaan kulttuuriviejien käytännön työtä. Yksi esimerkki on, että kesästä lähtien KTM:n valtionavustuksen piiriin on voitu hyväksyä myös musiikkialan ulkomaisissa esittelytilaisuuksissa ja messuilla esiintyvien muusikoiden matkakustannukset, soittimien ja muiden välineiden rahtikustannukset sekä näihin hankkeisiin liittyvien promootiovälineiden kustannukset.

Mihin suomalaisessa musiikkiviennissä tulisi erityisesti panostaa?

– Mielestäni panostusta ei tule kohdistaa suoraan kaupallista potentiaalia omaaville musiikin esittäjille, vaan tuki pitää ajatella laajasti: myös pienemmän kohdeyleisön musiikki ansaitsee tukea vientiponnisteluissaan. Ja myös musiikin tuottaminen ja tekeminen – ei pelkästään esittäminen – vaativat tukea.

Miten valtio voi olla mukana turvaamassa sitä, että suomalaisen musiikin menestys ulkomailla hyödyttää nimenomaan suomalaisia taiteilijoita ja Suomen kansantaloutta?

– Kun esimerkiksi The Rasmus kohosi Britannian kovatasoisella singlelistalla, Kauppalehti uutisoi synkkään sävyyn, että ruotsalaiset käärivät rahat, levy-yhtiö kun on ruotsalainen. Tässä on mielestäni kaksi erilaista lähestymistapaa. Toisaalta kyse on suomalaisen musiikin menestyksestä maailmalla, on Suomi-promootiota, tehdään suomalaista osaamista ja osaajia tunnetuksi maailmalla. Siitä saamamme hyöty on epäsuorempaa kuin yksiviivaista tuloutusta valtion tilipussiin. Toinen näkökulma sitten on, että pyrimme kehittämään entistä ammattimaisempaa musiikintuotantoa, jolloin hyöty tuottajien, studioiden ja levy-yhtiöiden kautta tulee myös Suomeen. Kumpikin linja on tärkeä.

Pitäisikö äänitteiden arvonlisäveroa Suomessa laskea?

– Arvonlisäverotus on kokonaisuus, jonka yksi osa äänitteiden verotus on. Suomessa äänitteiden verotus on kyllä eurooppalaisittain korkealla tasolla.

Mitä keinoja valtiolla on piratismin estämiseksi fyysisillä äänitemarkkinoilla ja verkossa?

– Laki on tässä asiassa selkeä, sillä piraattituotteiden maahantuonti ja levittäminen on laitonta. Tulli on tehostanut piraattituotteiden tuonnin valvontaa. Monisyisempi asia sen sijaan on internet, jossa ei ole samanlaisia valvontamahdollisuuksia. Ammattimaisesti musiikkia ilman tekijänoikeuskorvauksia levittäneitä sivustoja on kuitenkin saatu suljettua. Uskon, että ollaan menossa parempaan suuntaan, ihmiset ymmärtävät, että verkostakin imuroidusta musiikista pitää maksaa sen esittäjille ja tekijöille.

teksti: SELVISin toimitus

kuva: Aki Paavola

Juhlavuoden kunniaksi verokarhua kesyttämässä

Julkaistu

Juhlivan Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n kulunut vuosi on ollut normaalin järjestötoiminnan lisäksi poikkeuksellisen työntäyteinen. Viisikymmentä vuotta täytetään vain kerran. Vaikka jäsenistöllämme onkin monenlaista ohjelmaalankin suunnittelu-, tuotantoja toteutusosaamista, koko juhlavuoden tapapahtumarypäs on ollut juhlakonsertteineen ja -seminaareineen voimia vaativa mittelö.

Ensisijaisesti paineet kasautuivat toimiston harteille. Vakituisen kaksikon, Sarin ja Martin avuksi toimistoon kiireitä auttamaan saatiin takavuosien hengetär, Kyyrön Taimi. On hienoa, että Taimin aika, tiedot ja taidot ovat olleet käytettävissämme. Kun syksyn ohjelmaan kaiken edellä kerrotun lisäksi vielä kuului pohjoismaisten jäsenjärjestöjemme eli NPU:n kokous Helsingissä, niin puuhaa riitti. Ken vaivojaan valittaa on vaivojensa vanki. Mutta eipä tässä valitetakaan, enemmänkin ollaan iloisia, että toiminta on vireää. Siis: Eteenpäin kuin se kuuluisa mummo lumessa.

Tämän päivän yritys- ja järjestöelämä peräänkuuluttaa arvoja ja avoimuutta. Paperipino toisensa jälkeen syntyy ja niissä linjataan toimijoille tärkeitä asioita niin omaan käyttöön kuin myös ulkopuolisille kerrottavaksi. Strategia on aikamme kova sana. Joskus kyllä ihmetys hiipii pintaan, kun lukuisat kokoukset istuttuaan ilmoitetaan, että ”yrityksemme kulmakiviksi määritellään rehellisyys, ahkeruus ja syrjintää kaihtava tasaarvo”. Asioita, jotka yleensä opetetaan jo kotona, kerrataan koulussa ja hiotaan vielä kerran vaikkapa rippikoulussa. Järkeviltä, hyvin koulutetuilta ammatti-ihmisiltä syntyy päivien ja tuntien puurtamisen lopputuloksena vain latteita itsestäänselvyyksiä. Hurjimmillaan joku liukas konsulttifirma käärii moisesta potaskasta vielä kohtuullisen eurotukun taskuihinsa.

Myös ELVIS ry on tehnyt strategiaa. Kaiketi ensimmäistään. Uskon kuitenkin lopputuloksemme olevan tyystin muuta kuin itsestäänselvien asioiden paperille kirjaamista.

***

Niin kauan kuin muistan, suomalainen on huokaillut verojaan. Niin kauan kuin muistan on myös tekijänoikeustulon verotusta pidetty epäoikeudenmukaisena.

Mahdollisen palkkatulonsa lisäksi säveltäjä, sovittaja tai sanoittaja maksaa teostotulostaan veroa raskaimman mahdollisen mukaan, mutta tekijänoikeustulon osalta ei kuitenkaan saavuteta palkkatulosta automaattisesti syntyviä sosiaalisia etuisuuksia. Niin ikään, niin kauan kuin muistan on tekijäpiireissä pohdittu voisiko teostotulo olla pääomaveron kaltaista tuloa. Kun vaikkapa meikäläinen karkaa kauas pilvien mukana, eli kuolla kupsahtaa, muuttuu jokainen nuhruisella nuottipaperilla oleva sävellykseni, sanoitukseni tai sovitukseni ”arvopaperiksi”, jonka tuotosta perilliseni maksavat pääomatulon mukaista veroprosenttia.

Entäpä jos tekijänoikeustuloa sitten ryhdyttäisiin verottamaan pääomatulon mukaan? Sehän olisi yksinkertaista. Tutkimuksien mukaan monille Teoston jäsenistä ja asiakaskunnasta ratkaisu olisi myös hyvä. Käteen jäävä euromäärä lisääntyisi. Mutta on myös heitä, joiden veroprosentti on huomattavasti alle pääomaveroprosentin. Heille ratkaisu olisi epäedullinen.

Euroopassa on monia tekijänoikeustulon verotustapoja. Esimerkiksi Irlannissa verottaja ei peri mitään. Ruotsissa taas on valinnan mahdollisuus: Tekijä voi nostaa ko. tulonsa ja järjestää sen verotuksen joko henkilökohtaisesti tai yrityksensä kautta.

Elvisin johtokunnan asettama verotyöryhmä on istunut useita kertoja, pohtinut erilaisia verotusmalleja ja tavannut asian tiimoilta lukuisia päättäjiä niin hallitus- kuin oppositiopuolueista. Näiden keskustelujen ja tapaamisten anti on ollut, että olisimme oikealla tiellä.

Yksi ratkaisu, jota olemme esitelleet eteenpäin on niin kutsuttu taiteilijavero-malli. Lähtökohta on yksinkertainen: Tekijänoikeustuloa verotetaan palkkatuloprosentin mukaisesti. Mikäli verovelvollisen pidätysprosentti nousee tietyn lukeman yli (esim. 25% tai vuosittain voimassa oleva pääomaveroprosentti), suoritetaan veronpidätys tekijänoikeustulon osalta maksimissaan 25 prosentin mukaan. Tai pääomaveroprosentin. Tuntuu yksinkertaiselta. Monen mielestä myös perustellulta ja järkevältä. Joku toki saattaa olla sitäkin mieltä, että nyt tytöt ja pojat haluavat noukkia vain rusinat pullasta. Mutta yhtä kaikki: Suomessa on tahoja, joiden verokohtelu on laadittu enemmän tai vähemmän räätälintyönä. Meidän mielestämme myös säveltäjä, sovittaja ja sanoittaja voisi luontevasti kuulua tuohon joukkoon. Verokarhun kesytys jatkuu.

JANI UHLENIUS

LYHYET UUTISET

Julkaistu

Menestyneitä ja palkittuja tekijöitä

Pekka Pohjolalle Yrjöpalkinto

Pekka Pohjola on saanut Suomen Jazzliiton tämänvuotisen Yrjö-palkinnon. Palkinnon perusteissa kiitetään, että ”hänen kuvallinen sävelkielensä on muotoutunut omaksi helposti tunnistettavaksi genrekseen. Siinä leikillisyys, huumori ja selkeät melodiat yhdistyvät jykevään, vakavaan ja mahtipontiseenkin instrumentaatioon. Sähköbasistina Pohjola on virtuoosi, jonka tarkkaa, melodista ja polveilevaa soittoa on taltioitu kymmenille levyille”. Palkinto jaettiin nyt 37. kerran. (kuva: Antti Hämäläinen)

Muita merkittäviä ja voittoisia

Lappeenrannassa järjestetyn valtakunnallisen populaarimusiikin sävellys- ja sanoituskilpailun Saimaan Sävelen 2004 voittajaksi valittiin tänä vuonna Alisa Mannisen säveltämä ja Penni Airaksen sanoittama kappale ”Käännä laivas laituriin”. Kilpailussa toiseksi sijoittui säveltäjä Janne Huttunen ja sanoittaja Jorma Toiviainen kappaleellaan ”Hehku suudelman”.

Pieksämäellä pidetyn Ole Paras -laulukilpailun ohessa järjestetyn sävellys- ja sanoituskilpailun voitti kappale ”Yhdessä”. Laulun on säveltänyt Martti Lehtoaho ja sanat kirjoittanut Penni Airas.

Sotapojan Taivas ry:n järjestämän marssisävellyskilpailun voiton vei 25-vuotias Ilari Hylkilä kappaleella ”Kunniamarssi”. Toiseksi tuli Jukka Viitasaari kappaleella ”Nuoret leijonat”, kolmanneksi Marko Häkkinen sävellyksellä ”Pantzerfaust”. Neljännen sijan sai Esko Heikkinen kilpailukappaleella ”Sotapojan Taivas” ja viidennen Veli-Matti Halkosalmi marssilla ”Taivas ja Maa”.

Tämänvuotisen Seinäjoen Tangomarkkinoiden tangon sävellys- ja sanoituskilpailun on voittanut ”Seuraan sinua”, sävellys Katja Lampela ja sanoitus Natalia Vladimirov. Toiseksi sijoittui ”Jos palaisi luokseni hän”, sävellys Esa Nieminen ja sanoitus Sinikka Svärd. Kolmannen tilan vei ”Lävistetty sydän”, sävellys ja sanoitus Jiri Nikkinen.

Suomen Naiskuoroliitto ry:n sävellyskilpailu on ratkennut. Ensimmäisen palkinnon sai Tero Lanu teoksellaan ”Tuuli henkäilee herkästi”, sanat Einari Vuorela. Toisen palkinnon sai Ilkka Kuusisto teoksellaan ”Vastapaino”, sanat Niilo Rauhala. Kolmas palkinto meni Ilona Korhosen teokselle ” Kehtolaulu”, sanat trad.

Somero Soikoon sävellys- ja sanoituskilpailun voittaja 2004 on Kai Tapani säveltämällään ja sanoittamallaan kappaleella ”Ensimmäinen mulle”.

Kimmo Pohjonen (kuva: Tuomo Manninen) on saanut 15 000 euron Kaapelipalkinnon. Perustelujen mukaan kansainvälistä uraa luova Pohjonen on ainutlaatuisen lahjakas ja näkemystään kompromissitta toteuttava taiteilija. Tunnustuksen myönsi Suomen suurimman kulttuurikeskuksen Helsingin Kaapelitehtaan omistavan Kiinteistö Kaapelitalon hallitus. Tunnustus myönnettiin kolmatta kertaa lupaavalle taiteen ja kulttuurin tekijälle. Kaapelipalkinto on kokonaisuudessaan 20 000 euroa ja se jaettiin tällä kertaa kolmeen osaan. Pohjosen pääpalkinnon lisäksi Quintessence-yhtye sai 3 000 euron ja Bitch Alert 2 000 euron kannustuspalkinnot.

”Aikaa elämälle” -sävellys- ja sanoituskilpailu, jonka aiheena tuli olla lapset ja nuoret on voittanut Vesa Alareen säveltämä ja Päivikki Juvakoski- Heinon sanoittama ”Anna aikaa elämälle”. Toiseksi sijoittui Markku Anttilan säveltämä ja Timo Jokisen sanoittama ”Pieni valo elämän” ja kolmanneksi Vesa Tuomen ”Mikä on niin tärkeää”.

Juha Vainio -palkinto Jorma Toiviaiselle

Julkaistu

Juha Vainion Rahasto on perustettu 1990. Rahastoa hallinnoivat Kotkan Meripäivät Oy sekä Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry. Myös Juha Vainion perikunta on edustettuna hallituksessa.

Aiemmin myönnetyt tunnustuspalkinnot: Juice Leskinen (1991), Hector (1992), Vexi Salmi (1993), Pertti Reponen (1994), Heikki Salo (1995), Gösta Sundqvist (1996), Martti Syrjä (1997), Tero Vaara (1998), Tuomari Nurmio (1999), Pekka Ruuska (2000), J. Karjalainen (2001), Anni Sinnemäki (2002) ja Ismo Alanko (2003).

Vuoden 2004 Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinto (5000 e) luovutettiin 23. heinäkuuta Kotkan Meripäivillä järjestetyn ”Käyn Ahon Laitaa” -konsertin yhteydessä keravalaiselle Jorma Toiviaiselle hänen työstään sanoittajana.

Raatina toiminut rahaston hallitus perustelee valintaa näin: Jorma Toiviainen (s. 1949) on toiminut sanoittajana vuodesta 1977. Jo lähes tuhannen julkaistun laulutekstin tekijää voidaan pitää ”hitaana kiiruhtajana”. Toiviainen on määrätietoisella työskentelyllään kehittynyt vuosien saatossa luotettavasta ammattilaisesta viime aikojen käytetyimmäksi iskelmäsanoittajaksi. Pitkän uransa aikana hän on ehtinyt työskennellä lähestulkoon kaikkien keskeisten suomalaisten iskelmäsäveltäjien kanssa, ja samoin suurin osa eturivin artisteistamme on levyttänyt hänen tekstejään.

”Kapteeni Aika” aloitti uran

Varhaisin Toiviaisen menestysteos on käännösteksti ”Kapteeni Aika” Paula Koivuniemelle vuodelta 1978, jonka menestyksestä hänen uransa sanoittajana varsinaisesti lähti käyntiin. Vaikka Toiviaisen alkupään tuotannosta löytyykin niin suosituiksi nousseita kuin myös aikaa hyvin kestäneitä tekstejä, niin sanoittajiemme eturivissä hän vakiinnutti paikkansa selkeästi vasta 90-luvulla.

Erityisesti vertaansa vailla oleva menestysputki Seinäjoen Tangomarkkinoiden sävellyskilpailussa on tuottanut joukon myös Jorma Toiviaisen menestyneimpiä ja arvostetuimpia teoksia. Tunnetuimpia Toiviaisen tekstejä ovat esimerkiksi Mika Toivasen säveltämät tangot ”Yön kuningatar” (Eija Kantola 1993) ja ”Mun aika mennä on” (Sauli Lehtonen 1995). Kaiken kaikkiaan Toiviainen on ollut mukana voittamassa ko. kilpailua peräti seitsemän kertaa, viimeksi vuosina 2001- 2003 Timo Forsströmin sävellyksillä ”Kuu, kylmä kuningatar”, ”Soittakaa lujempaa” sekä ”Ei lähtevää saa viivyttää”.

Neljän veen periaate

Tekijänä Jorma Toiviainen pitää itseään ”vanhan liiton miehenä, joka luottaa puhtaisiin riimeihin ja loppusointuun”. Hän toteuttaa ammattisanoittajana omaa ”neljän veen periaatettaan eli tekstejä laulajille ja kuulijoille vauvasta vaariin, aiheista virrestä vitsiin”. Tekniikan hallinnan ohella hän painottaa tekstinteossaan sitä, että laulun ”tunnelman täytyy olla ehjä”. Toiviainen on varsin laaja-alainen kirjoittaja, joka ihmissuhdetekstien lisäksi on tuottanut esimerkiksi lastenlauluja (Atsipoppaa, Muumit), poliittista satiiria (Itse Valtiaat) sekä kupletteja. Viimemainituista upein näyttö on Jaakko Tepon albumilla ”Persaukisten piiritarkastaja” (Jaakko Teppo 1995), jossa Toiviainen pystyi hyppäämään toisen, jo täysin tyylinsä kehittäneen kirjoittajan maailmaan.

Koivisto tuotteliain yhteistyökumppani

Jukka Koivisto on ollut Toiviaisen monista säveltäjä-yhteistyökumppaneista tuotteliaimpia. ”Särkyneitten sydänten kerho” (Mika Pohjonen 1993) pitää kertosäkeessään kirjoittajalleen tyypillisen yllättävyyden:

Tervetuloa kerhoon särkyneitten sydänten

siellä olla saa hyvällä syyllä onneton

kust. Suomen Mediamusiikki oy

”Väärää hiljaisuutta” (Petri Hervanto 2000) on Jukka Koiviston sävellys, jossa otsikko viittaa tavallaan samaan asiaan:

Kun me kohtasimme öitä valvottiin

Juteltiin, se oli tärkeätä niin [-]

Nyt on väärää hiljaisuutta

meidän välillämme vaan [-]

Kumpi uskaltaisi tehdä aloitteen

Kumpi sanoisi taas toista rakkaakseen

Kumpi häätäis arjen aaveet

esiin kaivais hullut haaveet

kust. Saarnipuu Kustannus Oy

”Riittääkö rakkaus” (Petri Laaksonen 1996) on Petri Laaksosen säveltämä suosittu häälaulu. Siinä Toiviainen pohtii avioliiton arkea rohkeasti:

Riittääkö rakkaus silloin

kun sitä tarvitaan

kun sitä koetellaan

Kestääkö rakkaus silloin

kun onnen aurinko ei nousekaan

kust. Warner/Chappell Music Finland OY

”Meidän hehkuva hiillos” tekstissä (Tarja Lunnas 2002), säveltäjänä Carlos Toro, Toiviainen on myös tarvittaessa valmis tietoisesti rikkomaan kaiken mikä on hänelle lähes pyhää iskelmäsanoituksessa, eli riimejä voi välttää tietoisestikin:

Meidän hehkuva hiillos

vielä lämpöään antaa

mutta varkain se jäähtyy

on vain harmaata tuhkaa

Meidän hehkuva hiillos

ei saa sammua koskaan

siksi rakkaani saavu

siihen puhalla kanssain

kust. Universal/Polygram Music

Seinäjoen sävellyskilpailun voittanut Timo Forsströmin sävellys ”Soittakaa lujempaa” (Mikko Kilkkinen 2002) jättää otsikossaan laulun sävyn vielä kiehtovan epäselväksi, mutta kertosäe paljastaa kaiken:

Soittakaa lujempaa

etten sydämein itkevän kuule

soittakaa hiljempaa

silloin rauhan se hetkeksi saa

Soittakaa lujempaa

ettei sieluuni kylmästi tuule

soittakaa hiljempaa

mut soittakaa, soittakaa

kust. Saarnipuu Kustannus Oy

Jari Holmin sävellyksen ”Ei kerro tuuli” (Anne Mattila 2003) teksti käy esimerkiksi siitä, miten Toiviaisen tekstit ovat sittemmin selvästi kypsyneet pohdiskelevammiksi:

Jäi leijumaan outo hiljaisuus

kun lauseet loppui äsken meiltä

ja välillemme hiipi avaruus

se meitä nyt erottaa

Kun kyyneleet maahan putoaa

ne hetken näyttää enkeleiltä

mut niitä on turha tavoittaa

ei kiinni saa unelmaa

Siis mikä oikein, mikä väärin

sen kuinka selville saa

Jos vastauksiin vain löytäis kysymykset

niin olla vois helpompaa

Ei kerro tuuli

ei kuiskaa kaste maan

miks tunne vahva

ei vahva ollutkaan

Ei kerro aallot

ei rannan hiekka tuo

sä mikset jäänyt mun luo

kust. BMG Music Publishing Finland

Lopuksi katkelma Mika Toivasen sävellyksestä ”Tahdoin taikka en” (Jari Sillanpää 2003), jonka tekstissä on myös Toiviaiselle ominaista isojen asioiden pohdiskelua:

Malttamaton oon / en taaskaan

tyytynyt tään hetken nautintoon

mietin aina vaan / kuinka löydän tien

onneen suurempaan

Miksi niin mä tein / ei anna vastausta

siihen sydämein

Siksi kai nyt jään / jälleen kulkemaan

öiseen hämärään

Tahdoin taikka en / oon ollut vanki

tunteen hyökyaaltojen

nään niiden voimaan kallioiden

uupuneen

Niinkö mullekin käy tään jälkeen

kust. Utopiah Music Oy

Juha Vainion Rahaston tunnustuspalkinnon saanut Jorma Toiviainen – ”Ehjä tunnelma ratkaisee”

Julkaistu

Kun sinua voi jo melko puhtaalla omallatunnolla kutsua ”tuhannen tekstin mieheksi”, ja itsekin kerroit urasi jatkuneen jo toista vuosituhatta, niin millaisen säväyksen tänä päivänä enää antaa läpimennyt teksti?

– Kyllä se onnistumisen tunteen antaa aina – ja vahvan; pitäähän palo olla, eikä se ole mihinkään hiipunut. Tunne on toki erilainen kuin silloin, kun ensimmäiset tekstit menivät läpi ja niitä kuuli radiosta; silloin sitä nousi sellaisen puoli metriä ilmaan! Enää ei niin, mutta kun tänä päivänä kilpailu on vähintään yhtä kovaa kuin silloin ja monessakin suhteessa jopa verisempää, niin tekstin levylle meneminen on oikeastaan monen tason onnistuminen.

– Oma tunne on, että ”sainpas tämän läpi, olinpas kyllin hyvä” – ei kehumismielessä, vaan niin että pystyin saavuttamaan tarvittavan tunnelman ja tuomaan sen esiin niin, että tulos kiinnosti muitakin. Tämä on tärkeä pointti ja keskeisin periaatteeni.

– En toki väheksy sellaista, että joku sanoo tehneensä vaikkapa satoja lauluja, mutta ne on pöytälaatikossa. Okei, se on hyvä ja ollut varmaan tärkeätä sille ihmiselle itsellensä ehkä monellakin tavalla, mutta itse olen aina halunnut saada tekstini yleisön kuultavaksi nimenomaan niin, että joku muukin uskoo niihin ja on valmis jopa ottamaan taloudellisen riskin niiden esiin saamiseksi.

Oletko edelleen siinä asemassa, että olet just niin hyvä kuin viimeisin tekstisi?

– Niin ajattelen. En kuvittele yhtään enempää, kun olen nähnyt miten raakaa touhua tämä bisnes on. Ei kukaan ota ainoatakaan tekstiäni sen takia että juuri minä sen olen tehnyt. Ei se yleensä merkitse solistille eikä varsinkaan kuulijalle tuon taivaallista olenko juuri minä sen tekstin tehnyt, vain se on tärkeää, että mitä siinä sanotaan.

– Aika hyvä esimerkki on, kun kerran hieman vapaammissa olosuhdanteissa tuputettiin yhden säveltäjän kanssa biisejämme eräälle tuottajalle; ”kuuntele kuinka hyviä nää on, ota nyt nämä, varmoja hittejä kaikki”. Tämä tuottaja sanoi, että ”jos te noin varmoja olette niin laittakaa levylle ja tuottakaa itse”. Näinhän ei tietenkään tapahtunut, mutta se kyllä pisti ajattelemaan. Kerron tätä usein muille esimerkiksi koulutustilaisuuksissa, ja sanon että ”miettikää kaupallisen tuottajan asemaa. Jotta suomalaista kevyttä musiikkia ylipäätään olisi, täytyy tietyn määrän levyjä olla taloudellisesti kannattavia. Ja jos sinulla on mielestäsi maailman paras biisi tuputettavana, ja muutama samanlainen vaikka lisääkin, niin kysykää ensin itseltänne, että laittaisitteko omat rahanne siihen kiinni”.

Eikö kuitenkin ole myös niin, että sinun urasi ja työsi jo kertoo jotakin, on tietty kapitaali olemassa, eikä urasi ainakaan pysähdy joihinkin läpimenemättömiin teksteihin?

– Ei varmaankaan. Tietenkin pikkuhiljaa aika ajaa jokaisen tekijän ohi. Vaikka periaatteessa olen just niin hyvä sanoittaja kuin se teksti jota kulloinkin tarjoan on, niin toki se että minulle annetaan mahdollisuuksia tehdä perustuu siihen luottamukseen, että olen ylittänyt riman riittävän monta kertaa; on nähty että sieltä tulee aina kun pyllistää. En ole mr. Nobody enää, mutta ei se saamani mahdollisuus kuitenkaan takaa mitään, vaan aina katsotaan osuuko tällä kertaa. Ja se on just hyvä niin.

– Tämä tuli hyvin esiin esimerkiksi Arabiassa viime vuoden syksyllä Prosessio- päivillä, kun Marja Mattlarin kanssa juteltiin, ja hän sanoi ettei kestäisi sen kaltaista epävarmuutta. Mutta meikäläinen ajattelee niin, että pitää vaan paksuntaa nahkaansa ja oppia kestämään, kun on vapaaehtoisesti valinnut tällaisen ammatin. Alastomassa raadollisuudessaan se on itse asiassa toisaalta hyväkin tilanne, se tsemppaa tekijää aina niin, ettei voi jäädä lepäilemään laakereilleen. Tästä syystä en ole tehnyt house writer – sopimuksia, se tuntuisi kahlitsevalta. Eli olen ”indie”, teen kaikille jotka palveluksiani haluavat.

Oletko asemassa, että kutakuinkin aina tiedät kenelle artistille teet tekstin?

– Olen ja en. Tuotannostani on edelleen suuri osa sellaista, etten tiedä tehdessäni kenelle ja mihin se menee. Se johtuu siitä, että olen luonut työskentelytavakseni käytännön, jossa ensinnäkin ahertelen jotakuinkin normaalityöajan puitteissa – yövalvominen esimerkiksi ei sovi minulle – enkä halua ruuhkauttaa töitäni. Siksi minulla on koko ajan ”puskurina” nippu valmiita tekstejä ja biisejä, joista voin heti tarjota jotain, kun kysely tulee. Saan jatkuvasti säveltäjiltä melodioita, ja jos henki puhuu, niin teen niihin heti tekstit, mutta teen siis tekstejä myös ilman valmiita melodioita.

– Usein työstän tekstin jonkun tutun tai omankin työmelodian avulla, mutten koskaan paljasta niitä! Toisinaan sitten olen kyllä auttanut hiukan säveltäjää, joka ei ole ehkä päässyt oikein vauhtiin jonkun tekstini kanssa, että ”koitas tältä pohjalta”. Tottakai tilaus ohittaa aina muun, aikatauluista riippuen tietysti, mutta niistä vapaan työaikani teen ja ylläpidän tätä ”varastoa”. Eikä siellä paljonkaan kovin vanhaa tavaraa ole ja ihan tuliterää löytyy aina. Niitä ei myydä periaatteella ” vanhimmat ensin edestä pois”; ne menee jotka menee, enkä sure niitä jotka ei mene.

– Toivo Kärki opetti minua, että ”laita aina teksteihin päivämäärä”. Mietin jo silloin että miksi, mutta laitoin aluksi, kun Topi vaati. Sitten kun menin kerran tarjoamaan jotain hänelle, niin hän aloitti että ”ai tää onkin näin vanha”. Mitä sillä on väliä hänelle jolle sitä tarjoan, jos se kerran toimii? Jos teksti käy siihen tilanteeseen, niin on yksi lysti vaikka se olisi kymmenen vuotta vanha. Pisin väli taitaa minulla olla viitisen vuotta tekstin tekohetkestä läpimenoon, ja josta on vielä tullut oikein suosittukin; se vaan löytyi just oikealla hetkellä.

Olen monen kollegasi kanssa yrittänyt aina keskustella laulujen aihemaailmasta sinänsä, enkä tee nyt klassista kysymystä ”mistä aiheet tulevat?”, koska tiedän mistä ne tulevat, mutta koetko iskelmän – joka on vain osa genreistäsi – aihemaailman rajoittavana?

– Niinkin voisi sanoa, mutta en koe sitä mitenkään voimakkaasti. Usein sanotaan, että tekstien pitäisi olla esimerkiksi rohkeampia, käsitellä erilaisempia aiheita, mutta sitten kun joku sellaista yrittää, niin lopputulos on helposti päälle liimatun oloista. Kyllä iskelmäteksti on yleensä aika perinteinen, mutta jos onnistuu löytämään siihen jonkun tuoreen näkökulman, perinnettä voi uudistaa. Se on kuitenkin aika paljon kiinni myös artistista, hänen potentiaalistaan.

– Mutta en tosiaankaan ajattele sitä rajoituksena, vaan lähden omien kokemuksieni kautta tutuimmastakin aiheesta etsimään jotain jujua, joka olisi ajatuksena uusi tai sanontana siinä olisi pieni ripaus sellaista mitä ei aiemmin ole käytetty. Sitten kun pääsen tekemään jotain muuta, vaikkapa lastenlauluja tai poliittista satiiria, silloin kyllä tulee tuuletuksen fiilis, ikään kuin siivoan sellaisella työllä pesääni.

Olet usein puhunut laulun ”ehjän tunnelman” säilymisen tärkeydestä.

– Se on eräs tärkeimmistä periaatteistani. Vasta näiden 90-luvun tangotekstien kautta sain sen oivalluksen, enkä oikein edes pysty sitä konkretisoimaan. Eikä minun ehkä tarvitsekaan, riittää että itse yritän sitä hyödyntää. Erityisesti Forsströmin Timpan kanssa se selkeni, kun parhaimmillaan – tai pahimmillaan – edettiin tangojen tekemisessä välillä melkein tahti kerrallaan. Mutta jälkeä ei sitten ole tarvinnut hävetä, pikemminkin päinvastoin.

– Tyylitajuni nyt vanhana pappana on mielestäni sillä tavalla kohdallaan, etten päästä teksteihin ylilyöntejä, jotka voisivat tuhota fiiliksen. Yritän ottaa kuulijan vangiksi sillä tunnelmalla jonka valitsen. Joko onnistun tai en onnistu, en siis en pilaa tekstiäni yhdellä rivillä tai sanalla. Pilaan sen kokonaan, jos se ei kosketa kuulijaa. Mutta jos teksti koskettaa, otan kuulijasta kaksin käsin kiinni ja puristan niin, että hän on lopussa aivan hengästynyt, eikä mieti että ”eikö tämä jo lopu” vaan että ” herra isä, miksi tämä nyt jo loppui”.

Voiko tekstin pilata sävellyksellä, tai päinvastoin? Ja toisaalta tietysti myös, voiko sävellyksellä nostaa heikomman tekstin?

– Kyllä voi, en ota kuitenkaan konkreettisia esimerkkejä tässä yhteydessä. Mutta sovitus on ehkä vielä tärkeämpi osatekijä. Minullakin on joitain tekstejä, joiden levytyksen olen kuunnellut vain kerran; sovittajan näkemys on mennyt niin ulos alkuperäisen demon tunnelmasta, etten halua niitä enää kuulla. Säveltäjän kanssa ei yleensä vastaavaa eroa tule, koska biisi lähtee meiltä ”ulos” vasta sen jälkeen, kun molemmat ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Näin vain pitäisi olla aina.

– En esimerkiksi halua kuunnella lainkaan oopperaa, koska siinä useimmiten lauletaan suorasanaista ja huonosti istuvaa tekstiä, paikoitellen täysin kieliopin vastaisesti, keinotekoisin hypyin ja muutenkin niin teennäisesti, että se tympii minua tyystin.

SISÄÄN TUNNELMAAN

Onko sinulla ambitioita pitemmän kaaren kirjoittamiseen lauluteksteinä, johonkin kokonaisuuteen niin kuin musikaaliin esimerkiksi?

– Musikaalia en ole vielä tehnyt, mutta esimerkiksi ravintola-show´n olen käsikirjoittanut lauluteksteineen Mirumarulauluyhtyeelle 70-luvulla. Ja Itse Valtiaat -sarja on tavallaan sen kaltaista kyllä. Ei vaan ole sattunut kohdalle, periaatteessa toki kiinnostaa. Olenhan kirjoittanut kymmenkunta kirjaakin ja nykyisinkin sorvaan suorasanaista tekstiä erään sanomalehden kolumnistina. Levytuotantoon tekstejä ei tilata sillä lailla nipussa, että se aiheuttaisi tekemiseen muutoksia, mutta kyllä sellaisessa tilanteessa, että tiedän jollain levyllä jo olevan kolme-neljä tekstiäni, ja sitten vielä pyydetään lisää, niin mietin kyllä ettevät ne ole ihan samasta aiheesta.

Amerikkalainen lauluntekijä Paul Simon innostui 90-luvun lopulla tekemään musikaalin, ja tuottikin sen itse Broadwaylle. Tositapahtumiin pohjaava The Capeman oli taloudellinen floppi, mutta mieleeni jäi eräs Simonin haastattelu, jossa hän valotti oman tekijyytensä kautta teoksen syntyä. Hän kertoi lauluntekijänä joutuneensa aivan ennenkokemattomaan tilanteeseen, kun esimerkiksi piti tehdä tiettyyn kohtaukseen laulu murhatun pojan äidin näkökulmasta. Hän oli aiemmin tehnyt lauluja vain niinsanotusti ”omasta elämästään”, siitä ”puhtaasta” itseilmaisusta, jossa pelataan lähtökohtaisesti vain oman sanomisen tarpeensa kanssa.

– Minulle se olisi tekstin tekoa siinä kuin mikä muukin. Alkaisin vain lipua kyseiseen tilanteeseen pikkuhiljaa. Alitajuntani rupeaisi heti työskentelemään idean saatuani, siis prosessi luumäessä olisi käynnistynyt [viittaa päähänsä]. Joululaulut ovat sellainen kokonaisuus, joita tilataan joskus useampi kerralla. Silloin menen tiettyyn moodiin ja avaan ikään kuin kaiken kerralla. Pohdiskelen aiheita ja saan esimerkiksi nimet paperille, että ”näistä mä alan kirjoittaa”. Niitä voi olla yli kymmenenkin, kerran tein neljäätoista joululaulua kerralla. Kaikki oli auki koko ajan, kirjoitin aina niin kauan yhtä, kun se meni lukkoon, vaihdoin seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan. Se oli noin viikon prosessi, puolivälissä niitä alkoi valmistua, ja kovimmat luut jäi sinne pohjalle. Parhaimmillaan kolme-neljä pullahti päivässä, eli se voi olla aika tehokas työtapa, ikään kuin transsiin meno joksikin aikaa. Mutta kyllä tuo mainitsemasi Paul Simon -tilanne olisi herkullinen lähtökohta, en ottaisi sitä yhtään rajoitteena, päinvastoin; heti alkaisi raksutus.

Olet kilpailuissa oikeinkin hyvin menestynyt tekijä. Mikä on näkökulmasi taidealalla kilpailemiseen?

– Se on kivaa kun sen osaa ottaa rennosti. Kun henki ja elämä ei ole siitä kiinni, eikä ”murra mustoa haventa” vaikkei pärjää. Minulla on Toivo Kärjeltä saatu periaate – hänhän osallistui kaikkiin – että ”tuossa on kilpailu, minulla tai meillä on biisi, tai synnytetään sellainen, ja jos ei pärjää niin käytetään se jossain muualla”. Ei siinä ole sen enempää. Tiedän, että on hyvin vähän kilpailuja, joissa järjestäjä oikeasti välittää kilpailun sisällöstä; itse kilpailu on ohjelmanumero joka on tärkeämpi.

– Tangomarkkinoille nostan hattua siitä, että ne oikeasti nostavat siellä niitä palkitsemiaan tangoja esiin, ja sitä kautta antavat mahdollisuuden biisille muodostua jopa ikivihreäksi, niin kuin joidenkin uusien tangojen kohdalla voidaan sanoa käyneen. On tärkeää oivaltaa, että jonkun kilpailun voittamisesta ei glamouria juuri irtoa. Tilanne on kyllä kiva, siinä voi vähän katsella kavereiden kanssa että missä mennään. En minä mene lattian rakoon jos en pärjää, ja jos pärjään, niin menen paikalle nauttimaan konsertti- tunnelmasta, tulee päästyä vähän ihmisten ilmoillekin. Absoluuttisessa mielessä ei voi kilpailla, mutta kun niitä järjestetään, niin miksei niihin voisi osallistua? Ja parhaimmillaan sellainen on oikeasti väylä saada työtään esille ja käyttöön.

Miten arvotat sanataiteen edustajana lukemisen merkityksen?

– Ainakin minulle se on ollut ja on äärimmäisen tärkeää. Olen pikkupojasta saakka lukenut, koulun kirjastot läpi, ja tälläkin hetkellä kotona kirjahylly on pullollaan, siis kirjoja. Olen sellainen lukija, että sijoitan aina lukemani omaan maailmaani, ja siksi minua ärsyttää suunnattomasti jos kirjassa on kuvitus! Että ”eihän se noin ole!”.

Nikkisen Jiri sanoi, että hän ei lue mutta pitää korvansa auki.

– Joo, tämähän on aivan henkilökohtaista. Pidän korviani auki lukemisesta huolimatta. Ymmärrän hyvin Jiriä, mehän ollaan puoli sukupolven verran erilaisia ihmisiä. Minun herkimmässä iässäni oli radiossa kaksi kanavaa, ja ainoa kevyen musiikin säännöllinen ohjelma Lauantain toivottujen levyjen viimeinen vartti, ihan oikeasti. Silloin lukeminen oli luonnollisempi tapa häipyä tästä arjesta. Jirin lapsuudessa oli jo paljon enemmän ärsykkeitä, televisio erityisesti.

– Voi jopa olla, että kirja on koulun kautta saanut hyljeksitymmän merkityksen ihan sen tähden; se mielletään vaan koulukirjaksi. Mutta kyllä esimerkiksi minun suurin lomanautintoni toissa kesänä oli, kun mökillä vetäisin putkeen ”Täällä Pohjantähden alla” kaikki kolme osaa, ja ”Tuntemattoman sotilaan” vielä palan painikkeeksi. Se oli jotain niin loistavaa kun sen sai keskittyneesti ja tauotta tehdä. En toki lukenut niitä ensimmäistä kertaa, mutta edellisestä kerrasta oli pitkä, pitkä aika.

MUUTOSTEN MAAILMA

Harjoitteletko? Pyöritteletkö sanoja ja riimejä?

– En varsinaisesti. Intohimoni sanaristikot ovat ehkä vähän kyllä siihen suuntaan. Minun ei tarvitse enää harjoitella, osaan jo! (naurua). Totta puhuakseni, eihän sitä koskaan ole täysin oppinut, aina tulee oivalluksia, onneksi. En kyllä niinkään mieti joidenkin yksittäisten sanojen kautta lopullista tekstiä, vaan enemminkin yleistunnelmaa. Siksi aina korostankin, että laulun tunnelman tulee olla ehjä. Ja jos laulu ei sellaisenaan kelpaa, niin sitten tehdään joku muu tai annetaan olla.

Viittaatko siihen, että jos joku tuottaja sanoo että ”joo muuten hyvä mutta nää kaksi riviä”, niin et mielelläsi muuta? Tuleeko siihen domino-teoria, että jos yhtä kohtaa muuttaa niin pitää myös muuttaa toistakin?

– Voi tullakin, mutta muutan kyllä aina, jos muutostarve perustellaan minulle. Se voi sitten vaatia jotain muutakin muutettavaksi, katson aina sen kokonaisuuden. Muutan sitten vaikka koko säkeistön tai koko tekstin, en minä työtä pelkää.

Suhtaudutko lauluteksteihisi nimenomaan lauluteksteinä vai runoutena vai sekä että? Tarviiko niiden toimia luettuna?

– Ei minulla ole siihen ehdotonta kantaa. Jos teen tekstin melodian ehdoilla, niin ei sen tarvi missään muussa yhteydessä toimiakaan. Ja harva runo toimii suoraan johonkin melodiaan, ellei se ole täysin läpisävelletty. Runossa voi esimerkiksi olla jo tehokeinona epäkesko rakenne, joka ei säkeistölauluun tietenkään istu.

Oletko kirjoittanut runoja?

– Olen, mutta julkaistu ei ole kuin lastenrunojani. Niistä joitain olen kyllä työstänyt lauluiksi. Olen tykästynyt aforismeihin ja tanka-tyyppisiin ratkaisuihin. Luen runoja; mutta suosikkeja ei ole, en ole friikki. Pikemminkin tutkin niistä ilmaisua ja poljentoa.

Muistan Arabia-sessiostamme, kun kerroit miten usein innostut kollegan tekstistä tai jostain yksityiskohdasta; otit esiin niinikään vieraana tuolloin olleen Samuli Putron ja hänen otsikkonsa ”Eipä tiennyt tyttö”.

– Kyllä kyllä. En tuntenut kyseistä laulua lainkaan, mutta pelkkä otsikko iski heti, aivan herkkua! Ja annan kollegoille usein palautetta vastaavista tilanteista. Turkka Malille laitoin heti viestin, kun kuuntelin hänen uutta tuotantoaan, ja siellä oli nuoren lapsiperheen elämästä kertovassa laulussa mainittu ”violetti potta” juuri oikeassa yhteydessään, aivan mahtavaa!

– Tulikin Putrosta mieleen, kun Turkan kanssa käänneltiin Samulin otsikkoa ”Mies jonka ympäriltä tuolit viedään” toisin päin, että ”mies jonka ympärille tuolit tuodaan/mies jonka pöydässä ne kaljat juodaan”; ihan päinvastainen maailma, ja hyvä biisi saattaisi tulla siitäkin. Asioiden päälaelleen kääntely on erittäin hyvä tarkastelulähtökohta näissäkin hommissa.

Missä sinun mielestäsi tällä hetkellä musiikkibisneksessä mennään tekstintekijän kannalta?

– Minun on vaikea sanoa siitä mitään absoluuttista tai objektiivista, kun olen kuviossa niin sisällä. En ole huolestunut, tekijöitäkin aina jostain tulee. Iskelmän ja popin rajaviiva on hälventynyt, iskelmä nimenomaan ottaa mausteita popin elementeistä, ja se on hieno juttu. Ja sitä paitsi, iskelmähän on ollut kriisissä aina, mutta silti pää pinnalla!

– Mekanisointiin liittyvät hankaluudet tietysti haittaavat paskamaisesti alaa, mutta periaatteessa suomenkielinen iskelmälaulu kyllä elää. En usko, että missään kansallisista piirteistä kokonaan luovutaan, ja meillä Suomessa tuskin ainakaan ensimmäisten joukossa. Tulee uusia solisteja, kuten Anne Mattila ja hänen sisarensa esimerkiksi; he ovat sen kaltaisia luonnonlahjakkuuksia joita yleisö arvostaa ja rakastaa yli kaiken. Tietenkin on hyvä ja tärkeääkin kouluttautua ammattiin, mutta luomureitti aina on myös onneksi vielä mahdollinen.

– Pahimman kriisin aikaan tuli Topi Sorsakoski, joka olisi mielestäni patsaansa ansainnut. Häneen kulminoitui popin ja iskelmän silloinen fuusio iskelmän kautta – perinteistä ohjelmistoa, ovelasti kitarabändillä ryyditettynä. Tottakai hänen takanaan oli loistava porukka Esa Pulliainen etunenässä, mutta ilman Topin henkilökarismaa, johon niin eri ikäiset pystyivät samaistumaan, ei se ilmiö olisi saavuttanut sellaisia mittasuhteita ja seuraamuksia kuin sitten tapahtui. Yleisö rakastaa laulajia.

– Ketään ei pidä kadehtia, vaan aina jos joku suomalainen musiikintekijä – esittäjä, sanoittaja, säveltäjä – menestyy, niin siitä positiivisesta imusta hyötyvät toisetkin.

Kihauksesta Gloriaan

Julkaistu
50v-juhlavuosi on ehtinyt jo pitkälle. Kesäkuussa ilmestyneen edellisen Selviksen jälkeen tapahtumia on ollut pitkälti toistakymmentä. Seuraavassa katsaus heinäkuun alun Kihauksesta marraskuun Lauluntekijäklubiin.


Juhlavuoden valmisteluissa ja läpiluotsaamisessa vahvasti
mukana ollut Pekka Nissilä Taiteiden Yö-konsertissa. Pekka
spiikkasi osaavasti ja lämmöllä valtaosan tapahtumista.

Kihauksessa pienen ihmisen puolella

Rääkkylän Kihauksessa pidettiin 9.7. lauluntekijöiden konsertti, jonka otsikkona oli juhlavuotemme motto ’Laululla on tekijänsä’. Kunnan liikuntahallin noin nelisatapäinen yleisö sai kuulla Pentti Rasinkangasta, Hannu Seppästä, Timo Kiiskistä, Jarkko Martikaista, Mikko Perkoilaa ja Sirkka-Liisa Sassia. Lisäksi kuultiin Sirkka- Liisan laulujen esittäjänä myös Noora Raikamoa sekä säestäjänä Michael Kujawaa.

Karjalainen-lehdessä 11.7. Suonna Kononen arvioi konserttia mm. näin: ”Jo pelkkä Laululla on tekijänsä -konsertti maksoi takaisin tämänvuotisessa Kihauksessa rumuamisen vaivan. Kuusi laulajalauluntekijää pisti vuoron perään parastaan: esimerkiksi Hannu Seppäsen ’Se tehtih itte’ tai Timo Kiiskisen ’Paremmalla rannalla kartanon mailla’ jäivät mieleen luikertelemaan tavalla, jolla ilmiselvästi loistavat mutta ensimmäistä kertaa kuulolle sattuvat laulut jäävät.”

Illan vauhdikkaimmalla tuulella oli Konosen mukaan Sirkka-Liisa Sass: ”mieleenpainuvin oli Sassin oma tulkinta ’Pieruhumpasta’.” Kononen päättää arvionsa toteamalla, että niin Sassin, Rasinkankaan kuin Perkoilan lauluissa irvailtiin pankeille sekä Lions- ja Rotary-meiningille. ”Jotkut ovat vielä pienen ihmisen puolella”.

Kaustisen taiteellinen menestys

”Erinomaisen epäkaupallinen, hieno ja haastava konsertti, joka omalta osaltaan nosti tämänvuotisten juhlien taiteellista tasoa. Tällaista totaalitavaraa ei kuule Kaustisellakaan joka vuosi.” Näin ylisti Tero Hautamäki Ilkka-lehdessä 13.7. konserttia ’Uusia sävelmiä vanhoille soittimille’, joka pidettiin Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla 9. heinäkuuta.

Tähän konserttiin Elvis oli tilannut sävellykset Ilona Korhoselta, Matti Kontiolta ja World Mänkeri Orchestralta

Kuulijoita Kaustinen-saliin olisi mahtunut enemmänkin, mutta paikalle saapuneet olivat haltioissaan. Hautamäen mukaan illan teokset eivät edustaneet ”kansanmusiikin mainstreamia, vaan rohkeaa uutta musiikkia reunoilta ja rajoilta.” Korhosen ’Kansallis-Sarja’ tarjosi kirjoittajan mukaan ”illan kauneimpia sävyjä” ja ”lähti upeaan lentoon”. Matti Kontion ’Kalliomaalaus’ ”kuulosti 70-lukulaiselta sinfonisen jylhästi jyrähtävältä etnojazzprogefuusiolta maan huippumuusikoiden tulkitsemana”. World Mänkeri Orchestran ’Vaiheita’ kuulosti free-improvisaatiolta ja siltä, että ”muusikot olisivat vain sopineet pyrkivänsä tiettyyn tunnelmaan, joka sitten lavalla synnytettiin.” Kaustisen konsertista nautti myös Aarne Laurila, joka kirjoittaa Uutispäivä Demarissa 20.7. mm. näin: ”Korhonen ilmensi Kansallis-Sarjassa hyvinkin paljon hyvinkin vähällä, jopa hetkittäisellä äänettömyydellä.”

Kotkan meripäivät, Hamina Tattoo, Taiteiden yö

Juhlavuoden yhteistyötapahtumia olivat kesällä myös ’Käyn ahon laitaa’ -konsertti Kotkan meripäivillä, ’Ota löysin rantein’ -konsertti Hamina Tattoossa sekä ’Elvis Oopperassa’ Taiteiden yössä.

Viimeksimainitussa olivat Kaartin soittokunnan solisteina Sari Kaasinen, Kikka Laitinen ja Petri Laaksonen esittäen kukin omia laulujaan – Petrin sävellyksissä sanoittajina Turkka Mali, Jori Nummelin ja V.P. Lehto – sekä elvisläisiä ikivihreitä George de Godzinskystä Rauno Lehtiseen ja Junnuun. Ulkoilmakonsertin ajaksi kaatosade onneksi taukosi ja yleisöä oli Ooppera-talon amfiteatterissa todella runsaasti, arviolta jopa viisisataa. Raikuvimmat taputukset keräsi solistien yhteisesitys Georg Malmsténin ja R.R. Ryynäsen ’Mikki-hiiri merihädässä’ -laulusta.

Kotkan Meripäivien Käyn ahon laitaa -konsertti toteutettiin tänä vuonna tiiviissä yhteistyössä Elvis ry:n kanssa. Kokonaisuutta rakensi työryhmä Martti Heikkilä- Pekka Nissilä-Ilkka Vainio-Kikka Laitinen- Heikki Salo. Periaatteena pidettiin Elvis ry.n juhlavuoden teeman mukaisesti alkuperäistekstien esillä oloa, eli mukaan valittiin vain Vainion tekstejä kotimaisten säveltäjien teoksiin, ja tietenkin myös omiin sävellyksiinsä.

Tietty keskeisten Vainio-laulujen runkohan kiertää säännöllisesti ko. konsertin ohjelmistossa, mutta tälle kerralle mukaan saatiin myös aiemmin siinä esittämättömiäkin lauluja. Näistä mainittakoon Mari Rantasilan tulkitsema Esko Linnavallin ”En saa” vuodelta 1967 (Laila Kinnusen levytys), sekä varhainen Jaakko Salo -yhteistyö, Esa Niemitalon vuonna 1966 levyttämä ”Lippalakki”. Sen lauloi Heikki Salo, joka toimi Kikka Laitisen kanssa myös konsertin juontajana. Kikkakin lauloi solistina, laulunaan Erik Lindströmin ”Juhannustanssit”, ja duetoksi he valitsivat niinikään Lindströmin samban ”Herrat Helsingin”. Muut solistit olivat Terhi Tuulia, Marjo Raatikainen, Sonja Lumme, Topi Sorsakoski ja Kari Tapio, joka sai myös kunnian laulaa konsertissa palkitun Jorma Toiviaisen tekstinäytteen. Valinta oli Mika Toivasen sävellys ”Mun aika mennä on”. Sovituksista vastasi jo tuttuun tapaan Ari Ismälä, joka myös johti kymenlaaksolaisista muusikoista koottua yhtyettä.

Hamina Tattoon konsertissa pääosassa olivat Veikko Lavi ja Juha Vainio. Kaikki muutkin konsertin säveltäjät ja sanoittajat olivat kymenlaaksolaisia. Konsertin ohjelmalehtisessä kiteytetään mm. näin: ”Meille suomalaisille oma kotimainen kevyt musiikki on erittäin tärkeää. Viihdemusiikin säveltäjät, sanoittajat ja esittäjät toimivat usein herkin mielin kuulijoidensa tunteiden tulkitsijoina, jolloin kuulijat voivat eläytyä ja omaksua musiikin sanoman omiksi ajatuksikseen ja tunteikseen.”

Syksy toi Mörri-Möykyn ja paljon muuta

Kesän vaihduttua syksyyn juhlavuosi jatkui 2. syyskuuta Mikkelin kaupunginorkesterin konsertilla ’Elvis elää Suomessa’. Konsertin solistina oli Markus Allan, kapellimestarina Jani Uhlenius, joka yhdessä Riku Niemen kanssa oli tehnyt konserttiin yhdeksän uutta tangosovitusta.

Syyskuun 26. päivä oli Järvenpää-talossa Sibelius-Viikkojen lastenkonsertti ’Mörri-Möykky’, jossa Tapiolan kuoro esitti Marjatta Pokelan lauluja. Lisäksi kuoro esitti kolme uutta Elvis ry:n tilaamaa lastenlaulua. Sali oli lähes täynnä ja tunnelma korkealla, yleisön joukossa liikuttui myös Martti Pokela. Suku oli vahvasti edustettuna lavallakin, kun konsertin juonsi Soila Sariola ja hänen lisäkseen solisteina olivat myös siskonsa Meri Sariola sekä äitinsä Eeva-Leena Pokela. Marjatan laulut oli kuorolle sovittanut sen johtaja Kari Ala-Pöllänen. Jani Uhleniuksen orkesteri säesti osassa lauluja.

Kantaesityksinä kuultiin kolme hienoa uutuutta lapsi- ja nuorisokuorolle. Seuraavassa laulut, tekijät ja tekijöiden oma luonnehdinta teoksestaan: Raimo Ahonen (säv.) ja Leena Laulajainen (san.): ’Suuren joen rannalla’ – ”Laulussa sukelletaan sadun ja myytin alkulähteille. Lapsi kohtaa yksisarvisen suomalaisessa jokimaisemassa, mutta ei ole varma oliko näky totta vai unta. Lapsi kutsuu yksisarvista marinkielellä ’ek uremys tangem’, mikä tarkoittaa ’tule luokseni takaisin’. Sanna Salmenkallio (säv.) ja Heli Halkosalmi (san.): ’Riemu, raivo ja rauha’ – ”Arjessa lapsi joutuu tilanteisiin, ’aikuisten asioihin’, joissa lapsella ei ole äänioikeutta, mutta läsnäolopakko. Leikin kautta lapsella on mahdollisuus purkaa kokemaansa, selvittää itselleen, miksei aikuisten tarvitse sopia, vaikka se lapsilta aina vaaditaan.” Hannu Sepponen: ’Uu Beibi’ – ”Nukkumattien veljeskunta joutuu iltakoulun budjettiriihessä ankarien säästöleikkausten pelinappulaksi. Tästä kärsii luonnollisesti ensimmäiseksi maan suurin puolue: nukkuvien puolue! Laulun päähenkilö on yksi viaton (yö)sijaiskärsijä. Hänen tarinansa johdattakoon kuulijat unen ja valveen rajatilaan. Siellä asuu lapsiperhe, jonka sateenkaaressa kimmeltää arjen väsymys ja juhla! Laulun musiikillinen anti keinuu z-mollissa antautuen kuitenkin lopussa häpiendmäiseen X-duuriin!”

Tuusulanjärven Viikkouutisissa Maija Ankkuri arvioi konserttia mm. näin: ”Marjatta Pokelan lauluista tehdyt uudet sovitukset tempasivat pikkuhiljaa täysillä pauloihinsa. … Eeva-Leenan, Soilan ja Merin yhteisesityksenä kuultu jodlaus taisi olla monelle pikkukuulijalle uutta. … Vanhojen tuttujen laulujen lomaan sijoitetut kantaesitykset poikkesivat täysin Marjatta Pokelan tyylistä. Erinomaisesti kuorolle sopivia uusia lauluja luotaessa tuskin ajateltiin, että ensimmäiset kuulijat olisivat kovin nuoria. Pienten lasten kiinnostus herpaantui jonkin verran kahden ensimmäisen laulun aikana. Viimeisenä kuultu ’Riemu, raivo rauha’ sai sentään jopa kaikkein nuorimpienkin huomion. … Kokonaisuutena tunnin ja vartin kestänyt konserttikokemus oli aikuisellekin miellyttävä kokemus.”

Anna-Marin ja Pekan 25v. -taiteilijajuhla

Lokakuun 2. päivä kuultiin suomalaisen gospel-musiikin voimakaksikon Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen lauluja heidän 25-vuotistaiteilijakonsertissaan Kulttuuritalossa Helsingissä. Suomen Lähetysseuran järjestämän konsertin solisteja olivat Maria Laakso, Juha Tapio, Hanna Ekola, Petri Laaksonen, Alabasteri, Exit, Et- Cetera, Jakaranda, Mikko Salmi, Ami Aspelund, Monica Aspelund, Teleks ja Fredi. Ja totta kai myös Anna-Mari ja Pekka nähtiin lavalla. Sellainen yllätyskin heille oli järjestetty konsertin lopuksi, että Anna-Marilta pyydettiin teksti tuon hetken tunnelmista ja sen valmistuttua Pekan tehtävänä oli säveltää ja esittää se. Ja hetkessä syntyi mainio laulu, joka sai aikaan suosionosoitusten myrskyn loppuunmyydyssä salissa. Konsertin tuotto käytettiin Tasauspäivä-keräykseen ja myöhemmin syksyllä on jatkettu Kaskisen ja Simojoen 25-v-juhlakiertueella eri puolilla maata.

”200 minuuttiin monta huippuhetkeä”

Sitten olikin jo aika Elvis ry:n 50v-juhlakonsertin, joka pidettiin 5.10. Tampere-talossa. ’Laululla on tekijänsä’ -konsertti alkoi illalla klo 20 ja sitä ennen oli jo tapahtunut monenlaista.

Puoli kahdelta lähti seitsemän bussillista kutsuvieraita Helsingistä kohti Ylöjärveä ja Akun tehdasta. Hiukan myöhemmin lähti kolme bussillista samaan kohteeseen Tampereen rautatieasemalta. Akun tehtaalla yhteensä lähes kuudensadan hengen joukko viihtyi kaksi ja puoli tuntia, minkä jälkeen siirryttiin Tamperetaloon. Kokonaisuudessaan kutsuvieraiden määrä nousi lähes seitsemäänsataan, kun mukaan lasketaan nekin, jotka tulivat suoraan Tampere-taloon. Elvis ry:n jäseniä ja heidän puolisoitaan oli mukana kolmisensataa ja Teoston henkilökuntaa puolisoineen noin seitsemänkymmentä. Kutsuvieraita ja lipunostaneita oli yhteensä lähes 1.500. Tampere-taloon mahtuu 1750 henkeä.

Juhlakonsertti ja Akun tehtaan tilaisuus noteerattiin lehdistössä varsin laajasti ja näkyvästi. Haaviimme ovat kulkeutuneet sanomalehdistä Aamulehti, Ilta- Sanomat, Iltalehti ja Demari. Etukäteen kirjoittivat ainakin Helsingin Sanomat, Tamperelainen ja Ylöjärven Uutiset. Varsinainen konserttiarvio julkaistiin Aamulehdessä ja Demarissa. Jussi Niemi (AL 7.10.) nostaa esiin mm. Hectorin ’Kuunnellaan vaan taivasta’, Tuomari Nurmion ’Arabian kuu’, Mikko Perkoilan ’Nimismiehen murhe’ ja Dave Lindholmin ’Pieni ja hento ote’. Illan odottamattomin veto oli Niemen mielestä Pinnin Poikien Kimmo Pohjosen ja Arto Järvelän ”afrikkalaisviisu” Gogo 5. Niemi kehuu myös poikien ja Kari Tapion esitystä ’Vanha salakuljettaja Laitisesta’ (Kärki-Vainio) sekä Kari Tapion tulkintaa Erik Lindströmin säveltämästä ja Saukin sanoittamasta ’Etkö uskalla mua rakastaa’, joka ”on yksi unohdetuista suomi-iskelmän helmistä.” Niemi jatkaa: ”Huippua oli myös Yrjö Hjeltin loistavalle Johanna Iivanaiselle sovittama Yö-bravuri [Jussi Hakulinen] ’Joutsenlaulu’. ’Mörri-Möykky’ [Marjatta Pokela] Club For Fiven a cappella -luentana oli hauska siinä missä Tapani Kansan riisuminen ja yleisön kättely omassa ’Veikko Niemisessään’ [Kansa – Tokazier] oli … sanoisinko jännittävää.” Kriitikko kehuu konserttiarviossaan myös Markku Johanssonin johtamaa Vantaan Viihdeorkesteria.

Rolf Bamberg (Demari 7.10.) kirjoittaa: ”Tampere-talo veti ison kutsuvierasjoukon ohella kitaansa satapäin kansaa myös musiikin kuluttajapuolelta, joten sali oli kutakuinkin täynnä …”. Bambergin mukaan konsertti oli yli-ylipitkä … ”Vaan mahtui siihen noin 200 minuuttiin monta huippuhetkeä..”. Bamberg nostaa esiin osittain samoja nimiä kuin Aamulehden Jussi Niemi, mutta myös muita: ”Konsertin ehdottomia onnistujia olivat myös Timo Turpeinen vaikuttavalla tulkinnallaan Kaj Chydeniuksen säveltämästä ja Ilkka Kylävaaran … sanoittamasta laulusta ’On Eliten pöydässä paikka’. Naissolistista voimaa kuultiin kahdessa ikäpolvessa Maaritin ja Johanna Iivanaisen hienoissa esityksissä …”. Heikki Salon tulkinta Juicen modernista kupletista ’Vassaaja konepajalla’ oli Bambergin mukaan ”asianmukaisen rento”. Illan juontajia Minna Lindgreniä ja Jukka Virtasta kirjoittaja luonnehtii ”nokkelasanaisiksi.”

Aikakausilehdistä juhlapäivästämme kertoivat ainakin Apu, Anna, Me Naiset, Katso, Oho ja Yhteishyvä. Avussa toimittaja Hannu Koskela kirjoitti mm. näin: ”Lauluilla on tekijänsä, muistuttivat Jukka Virtanen ja Kari Tapio. Molemmille viihde on elämäntapa, mutta myös työtä. Siksi miehet painottivat Elviksen tärkeyttä. Kyseessä on huvittajien leipä.” Kaiken kaikkiaan sanomalehdet huomioivat juhlapäivämme ainakin 12.000 palstamillimetrin verran (= 12 metriä yhtä palstaa) ja aikakausilehdet yhteensä seitsemän sivun verran. Tämän lisäksi kuultiin useita radiohaastatteluja ainakin Radio Suomen valtakunnallisissa lähetyksissä sekä Tampereen ja Turun maakuntaradioissa. Juhlakonsertti lähetettiin runsaan kahden tunnin lähetyksenä ja Timo Suomen ohjauksena TV2:ssa 16. lokakuuta ja Radio Suomessa 6. marraskuuta. Ainakin yksi radiolähetys on vielä luvassa uudenvuoden tietämissä.

Kaksitoista kantaesitystä Jazzilla on tekijänsä -konserteissa

Bussit juhlakonsertista Tampereelta saapuivat Helsinkiin yhden jälkeen yöllä. Heti seuraavana aamuna alkoi Helsingissä Elvis ry:n isännöimä pohjoismaisten tekijäjärjestöjen NPU-kokous. Tiukkaa asiaa tuli näin juhlien lomaan. Samana iltana 6. lokakuuta jatkettiin Umo Jazz Housessa kolmen illan konserttisarjaa Jazzilla on tekijänsä. Nämä Elvis järjesti yhdessä Suomen Jazzliiton, Umon ja Fimicin kanssa.

Ensimmäisenä iltana kuultiin Seppo Paroni Paakkunaista ja Kareliaa, Matti Kontion Kalliomaalaus toisena esityksenä (kantaesitys siis Kaustisella 11.7.) sekä M.A. Nummista ja Pedro Hietasta. Paronikin tarjosi yleisölle kahden teoksen kantaesitykset.

Jukka Hauru arvioi Hesarissa 8.10. otsikolla ”Paroni Paakkunaisen upeat uutuudet”. ”Paakkunaisen kaksi uutta teosta olivat hänen parhaitaan miesmuistiin. Niissä tilkkutäkkimäisestä kollaasitekniikastaan tuttu Paakkunainen onnistui nivomaan yhteen musiikillisen elämänsä monet langat. … ”kypsiä, ehjiä ja täyteläisiä olivat uudet teokset. Niissä etno, jazz, free ja moderni konserttitekstuuri ja laulullinen virsimäisyys sulautuivat ehjäksi kokonaisuudeksi. … Tässä häntä auttoi mainiosti soittanut Karelia, jota ei 1980-luvun jälkeen ole lavalla nähtykään.” Kareliassa soittivat Esa Kotilainen, Eerik Siikasaari, Matti Kontio, Judo Wasama ja Mikko Hassinen sekä Seppo Kantonen, joka Haurun mukaan ylsi ”hämmästyttävään suoritukseen.” Kontion teos ei Haurun arvion mukaan yltänyt ”aivan Paakkunaisen tasolle.” Numminen oli hänen mielestään ”taas nerokkaasti aivan omalla alallaan. Mikään ei ole perustavanlaatuisempaa kuin määritellä itsellee oma ala.”

7.10. kuultiin kolme uutta Elvis ry:n tilaamaa teosta triosta sekstettiin. Säveltäjät olivat Kari Ikonen, Pekka Pohjola ja Olavi Louhivuori. Tilaus oli sisältänyt sen, että säveltäjät eivät itse soittaneet teoksissaan, vaan olivat luovuttaneet valmiin esitysmateriaalin muusikoille.

Jukka Haurun (HS 9.10.) suosikki oli Kari Ikosen ’Tangolla päähän’. Se ”iski, vaikka tango ei tullut mieleenkään. Levylle ja heti!” Teos hyötyi Haurun mukaan tekijöiden vahvuuksista: ”Ikonen on hieno säveltäjä, mutta ei kumouksellinen pianisti. Kantonen ei osaa säveltää, mutta on upea pianisti.” Pekka Pohjolan ’Confused’ jäi Haurun mieleen ”erikoisesta trumpettien toistoisesta titauksesta.” Teos ”toi esiin tyypillisiä, heti tunnistettavia pohjolamaisia laatuja ja harmonioita.” Olavi Louhivuoren ’Yöeläjä’ oli Haurulle ”pikkunätti kvintettityö, melodinen ja kaihoisa.”

Kolmen illan ’Jazzilla on tekijänsä’ – sarja päättyi 8.10. Umo Jazz Orchestran soittamiin seitsemään uuteen tilausteokseen Aleksis Kivi -teemalla ja otsikolla ’Sauna palaa’. Pari päivää myöhemmin tuli kuluneeksi 170 vuotta kansalliskirjailijan syntymästä, joten samalla juhlittiin niin Elvistä kuin Aleksista. Umon tilaamia uusia teoksia olivat säveltäneet seitsemän ’säveljestä’ Mikko Hassinen, Kari Ikonen, Eero Koivistoinen, Jukka Linkola, Kirmo Lintinen, Eero Ojanen, Jarmo Savolainen.

Tästäkin konsertista Jukka Hauru antoi kiittävät arviot (HS 10.10.): ”Kuulosti siltä, että Aleksis Kivi -teema olisi innoittanut kaikkia säveltäjiä. Tai sitten jo se, että saa tilaustyön tehdäkseen on harvinainen kokemus nykyjazzin säveltäjille. Harvoin jos koskaan saa big band -konsertissa kuulla, että homma vain paranee kappale kappaleelta. Kaikki säveltäjät tuntuivat uudistuneen ja ottaneen haasteen vastaan.” Myös soittajisto oli Haurun mukaan huomannut saaneensa eteen ”innoittavaa tekstuuria. Kapellimestari Kirmo Lintinen johtaa eleettömästi kuin paistaisi pizzaa mikrossa, mutta huumori ja auktoriteetti ovat läsnä.” Hauru kirjoitti myös, että ”jos jotain illan seitsemästä kappaleesta pitää valita kärkeen, niin Lintinen ja Eero Ojasen ’Kivi palaa’ nousivat ohjelmiston loppupuolelta” … ”Erityisesti Ojasen ’Kivi palaa’ jäi pysyvästi mieleen. Se oli niin luonteva ja vivahteikas sinfoninen kaari, että musiikilliset temput ja tekstuurin analyysi unohtuivat.”


J. Karjalainen, Janne ja Tommi Viksten, Tom Nyman ja Petri Hakala
Lauluntekijäklubilla 17.11.

Pienille ja isommille

15. lokakuuta juhlavuoden yhteistyötapahtumat jatkuivat Lappeenrannan kaupunginorkesterin Ihahaa-konsertilla, jossa esitettiin Marjatta Meritähden Laura Latvalan runoihin säveltämiä lastenlauluja. Kapellimestarina oli Atso Almila. Mukana oli yli 70-päinen lapsikuoro, joka oli koottu Lappeenrannan musiikkiopiston ja Luukkaan koulun oppilaista. Täpötäydessä Lappeenranta-salissa innostunutta yleisöä oli kahdeksansataa.

16. lokakuuta sai ensi-iltansa Järvenpään teatterin uusi satumusikaali Prinsessa Ruusunen (Z. Topelius), joka sekin kuului juhlavuotemme yhteistyötapahtumiin. Musikaalin on ohjannut Lars Svedberg ja musiikin on säveltänyt Jani Uhlenius. Keski- Uusimaan suitsuttavassa arviossa (19.10.) Veijo Eronen ei säästä kehuilta säveltäjääkään, joka ”on melkoinen säveltaiteen velho. … Uhleniuksen musiikkia kuunnellessa alkaa toivoa, että hän keskittyisi isona musikaalien säveltäjäksi.”

23. lokakuuta oli vuorossa Kari Tuomisaaren 70v-juhlakonsertti Pop & Jazz Konservatoriossa. Tunnelma oli korkealla, kun täysi sali sai kuultavakseen tunnettuja ja tuntemattomampia helmiä maestron 50-vuotiselta taiteilijanuralta. Nuoremman solistipolven jälkeen konsertin viimeisenä solistina oli itseoikeutetusti Marion. Konservatorion yhdeksänhenkisen bändin kapellimestarina oli Juha Kujanpää. Konsertin kokoamisessa oli vahvasti mukana myös Reijo Karvonen. Tämäkin konsertti sai Jukka Haurulta Helsingin Sanomissa (25.10.) varsin kiittävän kritiikin: ”Jokaisella lienee tipitiinsä, mutta konsertti toi esiin Tuomisaaren monipuolisuuden ja melko laajan tunneskaalan sanoissa ja sävelissä.”

Lokakuun viimeisenä tapahtumana oli Lauluntekijäklubi 28.10., jolloin oli kulunut tarkalleen 50 vuotta Suomen Elokuvasäveltäjät ry:n perustamisesta. Gloriassa kuultiin kolmen tekijän tuotantoa; Pentti Rasinkankaan, Ilona Korhosen ja Seren. Lastenlaulujen tekijänä ja tulkkina tunnettu Rasinkangas esitti aikuisempia laulelmia, Ilona Korhonen yhdessä Pauliina Syrjälän ja Lassi Logrenin kanssa Kansallis- Sarjan (joka siis sai ensiesityksensä Kaustisella 11.7.) ja Ilona yhdessä Pauliinan kanssa Vonkale-duon repertuaaria. Sere eli entinen Seremoniamestari sekä Haltiamieli-duo toi Lauluntekijäklubille ensimmäistä kertaa räppiä, ja hyvin se onnistui pelkän akustisen kitarankin säestyksellä. Samana päivänä 28.10. pidetystä juhlaseminaarista on erillinen juttu toisaalla tässä lehdessä.

17.11. Gloriassa jatkoivat juhlavuotta lauluntekijät J.Karjalainen, Laura Sippola sekä Lauri Tähkä ja Simo Ralli. Jukalla oli mukana bluegrass-bändi Janne ja Tommi Viksten, Tom Nyman ja Petri Hakala, Lauran mukana soitti Joonatan Rautio. Lauri Tähkä ja Simo Ralli ovat biisintekijät Lauri Tähkä ja Elonkerjuuyhtyeestä, jonka repertuaari kumpuaa suoraan suomalaisesta kansanlauluperinteestä.

Juhlavuoden viimeinen tapahtuma on 15. joulukuuta otsikolla Elviksen Gloria. Lavalle astuvat silloin housebändin solisteiksi Kalle Ahola, Kaija Koo, Pave Maijanen, Jarkko Martikainen, Tommi Lindell, Tommi Läntinen, Aija Puurtinen, Jussu Pöyhönen, Mari Rantasila ja Heikki Salo. Elviksen jäsenet aloittavat silloin perinteisen pikkujoulupöydän ääressä klo 18 lähtien toimistolla, josta sitten siirrytään Gloriaan. Siellä musiikki alkaa klo 22. Muutkin kuin jäsenet pääsevät mukaan Gloriaan 15 eurolla. Lippuja myy ennakkoon Tiketti.

Alkaa siis olla päätöksessä vuosi, joka on ollut varsin poikkeuksellinen Elviksen toiminnassa. Ensi vuonna palataan ”normaaliin päiväjärjestykseen”, ja lähinnä Lauluntekijäklubi ja uusien teosten tilaaminen lienevät niitä toimintamuotoja, joita jatkettaneen myös juhlavuoden jälkeenkin. Myös isoja apurahoja lienee jaossa ensi vuonnakin.

Juhlavuoden talous pysyy näillä näkymin budjetoiduissa raameissaan. Juhlakonsertti oheistapahtumineen tuli arvioitua kalliimmaksi, mutta vastaavasti muualta on menoja säästynyt. Pääosin menot on rahoitettu tekijöiden yhteisillä varoilla kuten Teoston avustuksilla. Vuosikokouksessa 2005 (joka pidetään 17.2.) on tilinpäätöksen ja johtopäätösten aika.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuvat (ellei toisin mainita): Antti Hämäläinen

50-vuotisjuhlaseminaari

Julkaistu

Elvis akatemiassa

Rytmimusiikin koulutus ja tutkimus tuo uusia valttikortteja

Yhdistyksemme 50-vuotisseminaari pidettiin 28. lokakuuta Sibelius- Akatemian kamarimusiikkisalissa. Se kokosi runsaan joukon musiikkialan tutkijoita, ammattilaisia ja vaikuttajia. Yleisotsikkona oli ”Elvis akatemiassa” ja alaotsikkona ”Suomalaisen populaarimusiikin säveltämisen, sanoittamisen ja sovittamisen akateeminen kolutus ja tutkimus”.

Kaavamainen taide-viihde – jako on aikansa elänyt

Ensimmäisen luennon piti populaarimusiikin professori Vesa Kurkela. Populaarimusiikin ja ja kevyen musiikin sijasta hän puhuisi mieluummin rytmimusiikista.

Kurkela totesi, että rytmimusiikin akateeminen tutkimus käynnistyi Suomessa 1960-luvun puolivälissä. Alan pioneereista 60-luvulla hän mainitsi ensimmäisinä Pekat Gronowin ja Jalkasen.

Kurkelan aloittaessa omat musiikkitieteen opintonsa 1970-luvulla, hänen annettiin ymmärtää, ettei ”huonosta musiikista voinut tehdä kuin huonoja tutkimuksia”. Populaarikulttuurin tutkimus akateemistui hänen mukaansa viimeistään 1990-luvulla.

Kurkela arvioi esitelmässään, että rytmimusiikki on tutkimuksessa haluttu nähdä ennen kaikkea sosiaalisena ilmiönä ja sosiologien tutkimusalueena. Tulokset ja aiheet ovat olleet tämän mukaiset. Musiikkisosiologiassa ei ole mitään vikaa, se ei vain saa olla liian hallitsevana ja ainoana lähestymistapana.

– Toiseksi tieteellistäkin keskustelua on hallinnut taide-viihde ­jako, jonka juuret ovat 1800-luvulla.

Tämän kaavamaisen ajattelun mukaan todellisessa taiteessa on jotakin syvällistä, totuudellista ja kestävää, kun sen vastakohtana on musiikki, joka on valheellista, pinnallista ja ohimenevää.

Kurkelalla oli hyvälle musiikille vain yksi vaatimus ja esteettinen periaate: Sen on löydettävä kuulija ja ymmärtäjä. Sen on kosketettava edes yhtä ihmistä.

Tämä yksinkertainen esteettinen periaate tekee elämän ja musiikkipolitiikan helpoksi. Taiteen tai hyvän musiikin raja ei kulje musiikinlajien välillä. Jokaisessa perinteessä ja tyylissä on parempaa ja huonompaa musiikkia, äänitteitä ja esitystilanteita.

Kurkela loi myös katsauksen siihen, mikä on ollut rytmimusiikin asema akateemisessa tutkimuksessa. Hän tarkasteli asiaa myös erikseen kansanmusiikin ja populaarimusiikin osalta.

Taidemusiikin hegemonia oli suurimmillaan toisen maailmansodan jälkeen aina 1980-luvulle saakka. Kansanmusiikin tutkimuksella on myös jo vahva perinne, kun taas populaarimusiikin tutkimus löi itsensä läpi vasta 1990-luvulla. Vuosina 1990-2003 graduista ja väitöksistä 36 prosenttia käsitteli Kurkelan mukaan rytmimusiikkia ja sen sisällä populaarimusiikin ja kansanmusiikin suhde oli väitöskirjoissa tasoissa.

Kurkelan esitelmä julkaistaan Selviksessä myöhemmin kokonaisuudessaan.

Radiomusiikista tutkimus

Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja, dosentti Hannu Saha korosti esitelmässään, että fuusio- ja crossover-ajattelu on jo hyvin pitkällä. Otsikolla ”Pois poteroista – kohti luovaa hyvinvointiyhteiskuntaa” hän arvioi suomalaisen taide- ja tiedepolitiikan jo varsin ”genrettömäksi”.

Saha totesi, miten kevyen musiikin edustajat heti taidetoimikuntalaitoksen alusta lähtien ovat olleet vahvasti mukana valtion säveltaidetoimikunnassa. Hän puhui myös edellisen hallituksen taiteilijapoliittisesta TAO-ohjelmasta, jo-hon myös nykyinen hallitus on sitoutunut.

Lisäksi Saha kertoi uudesta tutkimushankkeesta, jossa on tarkoitus tutkia radiomusiikin kehitystä 80-luvun puolivälistä lähtien eli kaupallisten radioiden mukaantulosta lähtien. Hankkeeseen ovat tulossa mukaan opetusministeriö, liikenneministeriö ja Suomen Akatemia.

Runoilijoita eikä sanoittajia

Seminaari tarjosi myös kolme mielenkiintoista näkökulmaa rytmimusiikin tutkimukMurseen käytännössä. Professori Heikki Laitinen yllätti monet seminaarilaiset osoittautuessaan loistavaksi suomirockin runouden analyytikoksi. Lähes tunnin luento sisälsi mainioita esimerkkejä siitä, miten laulurunoja voidaan tarkastella runomitan ja metriikan kannalta. Esimerkkeinä oli Reino Helismaan, Juicen, Tuomari Nurmion, Martti Syrjän ja Mikko Saarelan tekstejä.

Jo esitelmänsä aluksi Laitinen ilmoitti, että hän haluaa puhua runoilijoista eikä sanoittajista. Sanoittaja on hänen mielestään alistuva ja alentuva nimitys. – Mitä on sanoittaminen? On kyse musiikista ja runosta ja yhdessä ne ovat vielä summaansa enemmän.

Laitisen jälkeen kertoi kaksi musiikintekijää omista tutkimuksistaan. Esa Lilja on jo tehnyt lisensiaatti työn hevimusiikin harmonioista ja nyt on myös väitöskirja valmistumassa. Olli Heikkinen puolestaan on perehtynyt äänitteen tekstuuriin. Mielenkiintoisia tutkimuskohteita molemmat.

Moniosaamisessa musiikintekijän valttikortit

Seminaari päättyi paneeliin, jossa Otto Donnerin johdolla keskustelivat Mikko Alatalo, Hannu Apajalahti (Sibelius-Akatemia), Kaarina Kilpiö (mainosmusiikin tutkija) sekä Janne Murto (Pop&Jazz Konservatorio). Paneelin otsikkona oli ”Suomalaisen musiikintekijän haasteet ja valttikortit”. Avauspuheenvuorossaan Otto Donner totesi, että yhteiskunnassa paino siirtyy enemmän ja enemmän siihen, että pyritään luomaan edellytyksiä henkiselle kasvulle. Tutkimuksen ja taiteen vuoropuhelu on tämän kehityksen myötä välttämätöntä. Suomalaiselta musiikintutkimukselta on hänen mukaansa usein ”puuttunut keksimisen ilo.”

Mikko Alatalo viittasi siihen, että musiikin sijasta nykyisin myydään entistä enemmän ulkokuorta. Osa musiikista on ”metaforamössöä”, osa sellaista, ettei se ärsytä ketään. Ranskassa yleisradio tarjoaa edelleen vaihtoehdon yksityisille kanaville soittamalla neljä tuhatta uutta laulua joka kuukausi. Alatalo totesi myös, että USA:ssa musiikki on nykyisin ”biljoonan dollarin bisnes”, ja alan taloudellinen merkitys kasvaa myös meillä.

Kaarina Kilpiö arvioi, että musiikkikulttuurissa on paljon kaikua tulevaisuudesta; se kertoo, mitä tulee tapahtumaan. Hänen tutkimalleen mainosmusiikille olivat jo 60-luvulla tunnusomaisia epätyypilliset työsuhteet, täytyi hallita ”hirvittävän monia asioita, olla monitoimjoita ja verkostoitua.” Nyt tämä vaatimus on levinnyt kaikkialle.

Monissa muissakin puheenvuoroissa nousi esiin se, että tärkein valttikortti tämän päivän ja huomisen haasteisiin musiikintekijöillä kuten myös muusikoilla on moniosaaminen, monitoimijuus ja verkostoituminen. Tämä antaa myös uusia haasteita koulutukselle aina akateemista tasoa myöten.

Vararehtori Hannu Apajalahti kertasi Sibelius-Akatemian suhdetta suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Vasta seitsemän vuotta sitten Sibiksestä tuli yliopisto. Aikanaan se on ollut konservatorio, jonka juuret ovat porvarillisessa valistusperinteessä. Suuria muutoksia alkoi tulla, kun 40-luvulla mukaan tulivat kirkkomuusikot ja 50-luvulla koulumusiikki. Näistä päätöksistä juonsivat kansanmusiikin ja jazzmusiikin osastot 1980-luvulla. Sibelius-Akatemian historia on siis ollut puhtaasti klassista.

– Mutta sinänsä olemme genre-vapaita, koska yliopistoilla on autonomia. Tämä on tärkeätä, koska yliopisto on ainoa paikka, jossa saa vapaasti fundeerata – ja harjoittaa taidetta – ja saa siitä palkkaa, sanoi Apajalahti. Hänen mukaansa on vaikea arvioida, mitä Sibelius-Akatemiassa tulevaisuudessa koulutetaan. Joka tapauksessa yliopisto on aina ”hitaasti kääntyvä laiva.”

Klassista sisällä, rytmimusiikkia ulkona

Pop & Jazz Konservatorion rehtori Janne Murto totesi paneelissa, että Suomi on satsannut paljon musiikkialan koulutukseen. Meillä on toista sataa musiikkiopistoa ja nyt myös toistakymmentä ammatillista toisen asteen koulutuslaitosta eli konservatoriota ja ammattikorkeakoulua.

Myös rytmimusiikin koulutusta on tullut paljon lisää, mutta vieläkään ei voi kouluttautua esimerkiksi rockmusiikin maisteriksi.

Muutostarpeita koulutuksessa on Murron mukaan kosolti. Vanhoilla eväillä voidaan oppia sorminäppäryyttä, mutta se ei enää riitä.

Murto kiteytti myös rytmimusiikin ja klassisen musiikin eron: Toista soitetaan ulkona ja toista sisällä. Klassisessa sinfoniaorkesteri toteuttaa luovan neron ideat, rytmimusiikissa luovan ja esittävän roolit sekoittuvat.

– Onko koulutuksen tavoite tuottaa hyviä instrumentalisteja vai luovia tekijöitä, jotka luovuuden varaan voivat rakentaa monenlaista osaamista, hän kysyi ja jatkoi, että musiikkiopistoilla on paljon opittavaa luovilta musiikintekijöiltä.

Koulutuksessa on Murron mukaan ollut se harha, että mitä vaikeampaa musiikki on teknisesti, sitä parempaa se on. – Tämä on täydellinen illuusio eikä sillä ole mitään tekemistä luovuuden kanssa.

Akateemisuus kytkeytyy arvostukseen

Yhteenvetona päivän annista voi sanoa, että akateemisuudessa on suomalaisen rytmimusiikin tekijän näkökulmasta paljon varteenotettavaa.

Akateeminen tutkimus on vahvasti kytköksissä arvostukseen; se heijastelee vallitsevia arvoja ja toisaalta myös muokkaa niitä. Akateeminen koulutus musiikintekemisen alueella on sitten oma lukunsa. Ehkä kukaan ei toistaiseksi haikaile akateemisesti koulutettujen rocklyyrikoiden perään, mutta miksei rytmimusiikin maistereita voitaisi leipoa siinä kuin kansanmusiikin maistereitakin. Tällaisessa maisteriohjelmassa moniosaaminen olisi varmaan yksi päätavoitteista.

Ja mitä tulee säveltämiseen ja sovittamiseen, miksei tiettyjen ammattilaisten lisääntyvä koulutus yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa olisi yhtä perustelua kuin vakavan musiikin säveltämisenkin opetus. Esimerkiksi audiovisuaalinen ala (elokuva-, tv- ja mainosmusiikki) tai isolle orkesterille sovittaminen vaativat luontaisen lahjakkuuden ja luovuuden lisäksi myös korkeata osaamista ja ammattitaitoa, joita toki voi hankkia yksityisesti mutta miksei myös yhteiskunnan järjestämässä akateemisessakin koulutuksessa. Akateemisuus älköön olko kenellekään kirosana.

Rytmimusiikin säveltäjät yhä paitsiossa

Suomirockin sanoitukset kiinnostavat tutkijoita

Suomalaista kevyttä musiikkia käsittelevät akateemiset tutkimukset ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana huimasti lisääntyneet. Erityisesti suomirockin sanoitukset ovat alkaneet kiinnostaa tutkijoita. Sen sijaan kevyen musiikin säveltäjät näyttävät edelleen olevan paitsiossa. Tällaisia tuloksia saatiin Elvis ry:n tekemässä selvityksessä, joka esiteltiin yhdistyksen 50-vuotisjuhlaseminaarissa 28.10.

Selvitykseen oli otettu mukaan ne akateemiset opinnäytteet (pro gradu -työt, lisensiaattityöt ja väitöskirjat), joissa käsiteltiin suomalaisen kevyen musiikin sävellyksiä, sanoituksia tai sovituksia – joko tutkimuksen pääaiheena tai vähintään sivujuonteena. Tietoja tutkimuksista kerättiin selvitykseen ELVIS ry:n perustamisvuodesta 1954 lähtien. Ensimmäinen selvityksen kriteerit täyttänyt opinnäyte löytyi vuodelta 1975. Vuoteen 1990 mennessä tämän aihepiirin tutkimuksia oli tehty koko maassa 19. Viime vuoden loppuun mennessä määrä oli noussut jo 141:een. Vuosina 2002 ja 2003 tutkimuksia valmistui ennätysmäärä, 14 kumpanakin vuonna.

80-luvulla painotus kansanmusiikissa

1980-luvulla kevyen musiikin tutkimuksista huomattava osa näyttää painottuneen kansanmusiikkiin. 1990-luvulta lähtien on suomalainen rocklyriikka tullut suosituksi tutkimuskohteeksi etenkin kirjallisuustieteen ja kielitieteen opinnäytteissä.

Suosituimpia tutkittavia ovat olleet Juice Leskisen ja Kauko Röyhkän sanoitukset. Kevyen musiikin merkittäviä säveltäjiä ei Toivo Kärkeä lukuunottamatta ole juurikaan tutkittu. Unto Monoseen keskittyy yksi opinnäyte samoin kuin Juha Vainioon. Jukka Kuoppamäkeä on yhdessä opinnäytteessä tutkittu sanoittajana. Kolmessa työssä käsitellään Reino Helismaan tuotantoa. Yhdestäkään suomalaisesta kevyen musiikin tekijästä ei ole toistaiseksi tehty väitöskirjaa, kun Jean Sibeliuksesta väitöskirjoja löytyi selvityksen ajalta pelkästään Helsingin yliopistosta seitsemän.

Musiikin ja yhteiskunnan suhde

Tulosten perusteella voisi sanoa akateemisen tutkimuksen käsittelevän yleisesti varsin laajoja kokonaisuuksia. Musiikin ja yhteiskunnan suhde kiinnostaa tutkijoita, samoin muusikkous ja musiikin asema erilaisina historiallisina aikakausina. Erityisesti sanoituksista halutaan löytää yhteyksiä yhteiskuntaan, kevyen musiikin sanoitusten nähdään heijastelevan yhteiskunnallista tilannetta. Sanoituksista luetaan ulos mm. tasa-arvoa, perhettä ja etnisyyttä koskevia arvoja ja asenteita. Biografistista tutkimusta jossa sanoittajan tai säveltäjän henkilöhistorian olisi nähty heijastuvan teoksiin, löytyi vain muutama. Sanoitusten nähdään siis kertovan jotakin yleispätevää nykymaailmasta.

Monissa tutkimuksissa ja tutkimuskohteiden valinnassa näyttää vuosien varrella heijastuvan sellainen asenne, että populaarikulttuuri on ulkopuolisen maailman, yhteiskunnan ja ilmiöiden heijastumaa. Kevyen musiikin teos nähdään siten enemmänkin ympäristön ja erilaisten vaikutteiden tuotteena kuin yksittäisen taiteilijan ja neron ainutlaatuisena luomuksena.

Tiivistetysti voisi tulosten pohjalta arvioida, että vaikka suomalainen kevyt musiikki kiinnostaa yhä enemmän akateemista maailmaa tutkimuskohteena, ainoastaan tietyt rocklyyrikot ovat toistaiseksi saaneet laajemman kiinnostuksen ja arvostuksen merkittävinä taiteilijoina. Selvitys julkaistaan kokonaisuudessaan lähiaikoina Suomalaisen populaarimusiikin verkkomuseon sivulla: www.pomus.net.

teksti: Lotta Mäkeläinen ja Martti Heikkilä