EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Tarkkaavaisuutta tarvitaan - Outoja sopimuksia juhlan jälkeen

Tekijä: Nina Lith

Tarkkaavaisuutta tarvitaan – Outoja sopimuksia juhlan jälkeen

Julkaistu

Juhlavuosi on vietetty. Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n järjestämien tilaisuuksien lisäksi kanssamme oli yhteistyössä muun muassa useampikin kesäfestivaali ja kaupunginorkesteri. Oli myös monenlaisia muita tapahtumia taiteilijajuhlakonsertista teatteriin. Uutta musiikkiakin syntyi ainakin jazzin, kansanmusiikin ja lastenmusiikin alueella. Löytyy juhlavuoden sävellyskilpailuja ja -tilaustöitä, lauluntekijäklubia sekä juhlaseminaari – vain joitakin mainitakseni.

Suurin yksittäisistä tapahtumista oli Tampere-talon juhlakonsertti. Lämmin kiitos kaikille mukana olleille, niin konsertin tekijöille kuin yleisölle.

Johtokunta on saanut välitettäväkseen kosolti kiitoksia, mutta myös kritiikkiä. Kaikkien laulut eivät soineet, jotkut kokivat jääneensä huomioimatta. Mikään juhlavuodesta vastannut taho ei kuitenkaan ole tietoisesti harjoittanut diskriminointia. Ikävää, jos olemme tahtomattamme aiheuttaneet joillekuille pahan mielen.

Mutta asiallisella kritiikillä on aina paikkansa. Niin esittävän kuin luovakin taiteilijan on se kestettävä. Miksi ei myös tuottajan tai juhlatilaisuuksien järjestäjän. Otetaan siis vastaan niin haukut kuin kehut. Sen jälkeen pää pystyssä kohti seuraavia vuosikymmeniä.

En ole jokaista sanoma- tai viikkolehteä selannut. En myöskään kaikkia radio-ohjelmia haastatteluineen kuullut. Rohkenen kuitenkin todeta, että voimme olla mediassa saavutettuun julkisuuteen tyytyväisiä. Mielestäni juhlavuonna 2004 Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry oli tiedotusvälineissä mukavasti esillä.

***

En kuulu heihin, jotka näkevät kustannustoiminnan ainoastaan mörkönä. Musiikin tuotantoketjussa asiallisella kustantajalla on sijansa. Ja tulee myös jatkossa olemaan. Mutta maailma muuttuu ja niin tuntuu olevan myös kustannussopimuksien laita.

Olen useammalta taholta kuullut kentällä liikkuvista sopimuksista tai vanhojen sopimuksien uusista liitteistä, joiden sisältö on yllättävän yksipuolinen. Hieman värittäen: kustantajalle lähes kaikki, tekijälle tuskin mitään. Näillä uusilla sopimuksilla ja niin kutsuttuilla vanhoilla mallikustannussopimuksilla tuntuu äkkiseltään olevan vain yksi yhtäläisyys: Molemmat on kirjoitettu paperille. Mutta vain toiseen, siihen vanhaan, harkinnan jälkeen voi pukata nimensä alle.

Olen pahoillani, että tällaisia sopimuksia tarjotaan. Eli jos postimies koputtaa ovellesi kolmasti ja tuo kustannussopimuksen, ole tarkkana. Lukeminen kannattaa aina. Myös kustannussopimuksen.

JANI UHLENIUS

Syksystä kevääseen

Julkaistu
Elvis ry:n 50v-juhlavuoden viimeinen mediatapahtuma oli tapaninpäiväiltana 26.12. Radio Suomen lähettämä uusinta Tampere-talon juhlakonsertista. Tuolloin ei vielä täällä ollut yleisesti tiedossa sen katastrofin laajuus, joka samana vuorokautena oli iskenyt musertavalla voimalla Kaakkois-Aasian rannoille.

Tuosta päivästä on jo toista kuukautta. Suomalainen musiikkiväki on surrut ja ollut mukana auttamassa, kuka lähempänä ja kuka kauempaa. Moni oli siellä ja palasi, mutta kaikki eivät. Olemme ottaneet osaa ja niin teemme edelleen.

Teosto tehostaa

Teoston syyskokous pidettiin 13.12. ilman yllätyksiä. Paikalla oli 68 jäsentä. Kaikki johtokunnan esitykset hyväksyttiin, niiden joukossa vuoden 2005 talousarvio ja toimintasuunnitelma. Tässä muutamia huomioita niistä:

– Teosto ryhtyy tehostetusti valvomaan, että suomalaiset tekijät saavat ulkomailta heille kuuluvat korvaukset. Teosto selvittää ’suomalaisten tekijöiden kannalta merkittävien musiikin vientimaiden tilitysjärjestelmät’ ja pyrkii ’lisäämään yhteispohjoismaisia valvontakäyntejä etenkin sellaisille alueille, joilta saamamme tilitykset eivät vastaa näkemystämme musiikin esitystapahtumien määrästä ko. alueilla.’ (Tähän voi lisätä, että Teoston tulisi aktiivisesti toimia myös länsinaapuriimme päin, jotta myös Ruotsin Stim jo poistaisi genret tilityksistä. Nythän moni suomalainen kevyen musiikin tekijä saa Ruotsista paljon pienemmän korvauksen kuin mitä hänelle kuuluisi.)

– Teosto kuuluu tehokkuudessa eurooppalaisten tekijänoikeusjärjestöjen kärkikaartiin. Kuluprosentti on Euroopan alhaisimpia huolimatta siitä, että Teosto edustaa pientä markkina-aluetta. Aseman säilyttäminen ja parantaminen kiristyvässä kilpailussa vaatii ”entistä tavoitteellisempaa tulosjohtamista”. Henkilöstökuluja vähennetään ”töiden uudelleen järjestelyin, verkkopalveluita kehittämällä ja pohjoismaisen tietohallintoyhteistyön avulla”. Irtisanomisia ei ole luvassa, mutta toimihenkilöiden itsensä irtisanoutuessa tai siirtyessä eläkkeelle arvioidaan ’kriittisesti rekrytointitarpeita.’ Uuden tekniikan hyödyntäminen ja sähköisten palvelujen kehittäminen on tehostamisessa avainasemassa.

– Teosto tukee tehokkuuden, avoimuuden, hyvän hallintotavan, syrjimättömyyden ja vastuullisuuden periaatteita tekijänoikeuksien hallinnoinnissa. Nämä samat tavoitteet on EU:n komissiolla, joka parhaillaan valmistelee tekijänoikeusseuroja koskevaa direktiiviä. Siinä tullaan todennäköisesti säätämään esimerkiksi, että seurojen on kohdeltava tasapuolisesti omia ja ulkomaisten seurojen asiakkaita, eli kotiinpäin vetämistä ei missään sallita.

Seurojen kilpailu lisääntyy

Tekijänoikeusseurojen välinen kilpailu tekee pikkuhiljaa tuloaan. Teosto on lisääntyvään kilpailuun jo melko hyvin ’trimmattu’ eikä isompaa huolta ole, kunhan trimmaustyötä jatketaan. Tekijöistä kilpailtaessa Teoston yksi kilpailuvaltti on tehokkuuden ja hyvän palvelun lisäksi se, että ainakin toistaiseksi suomalaiset tekijät arvostavat korkealle suomenkielisen asioinnin.

Seurojen kilpailussa kasvava merkitys tulee varmaankin olemaan niiden kuluprosentilla. Mutta ennen kuin kuluja voidaan verrata, pitää tietää, miten kukin seura kuluprosenttinsa laskee.

Teoston talousarviosta 2005 voi laskea tälle vuodelle ennakoidun keskimääräisen kuluprosentin olevan 13,3, prosenttia (kokonaisjaon suhde tekijänoikeustuottoihin).

Kulujen lisäksi Teosto pidättää tilityksistä kansallisiin varoihin 6-7 prosenttia. Niiden määrä talousarviossa 2005 on 1.895.400 euroa. Tällä vajaalla kahdella miljoonalla ylläpidetään Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus Fimiciä, tuetaan jäsenjärjestöjä, maksetaan partituurimusiikin tukea sekä jaetaan apurahoja mm. LUSES:n, Malmstén-säätiön ja Sibelius-rahaston kautta. Elvis ry:n johtokunta otti syksyllä näihin pidätyksiin sen kannan, että ne tulisi minimoida ja rajata ainoastaan tekijyyttä ja tekijänoikeutta edistäviin toimintoihin.

Teoston esityskorvausten jako kansallisten varojen pidättämisen jälkeen on 28.054.100. Jos nämä suhteutetaan kotimaan esitystuottoihin 34.569.600, saadaan tulokseksi, että Teosto tilittää tänä vuonna 81,2 prosenttia kotimaasta keräämistään korvauksista ja pidättää kuluihin ja yhteisiin tarkoituksiin 18,8 prosenttia. Tämä luku kestää toistaiseksi hyvin kansainvälisen vertailun mutta kilpailun kiristyessä joudutaan varmaankin tinkimään kuluista tai kansallisista varoista. Jos ja kun valita täytyy, säästetään mieluummin jälkimmäisistä.

***

Läpihuutojutut

Syyskokouksessa tehtiin ’läpihuutojuttuna’ yksi muutos sääntöihin ja toinen tilitys- ja jakosääntöön. Varapuheenjohtajat valitsee jatkossa johtokunta keskuudestaan eikä enää jäsenkokous. Tilitys- ja jakosäännön päätöksentekoa kevennettiin siten, että jäsenkokouksen antamissa rajoissa johtokunta voi tehdä mm. esitysryhmäkertoimiin vuosittaista ’hienosäätöä’.

Hyvinsoiva Suomi – mutta ilman tulonsiirtoja

Entä mitenkähän pitäisi suhtautua 11-sivuiseen paperiin ’Teoston aatteellinen strategia 2005-2010: Hyvinsoiva Suomi’? Sen Teoston johtokunta toi jäsenkokoukselle tiedoksi.

Parasta paperissa on se, että nyt on määritelty, mikä on tärkeintä Teoston aatteellisuudessa: tekijänoikeuden puolustaminen ja tekijyyden edistäminen.

Toiseksi parasta ovat muutamat konkreettiset toimenpide-ehdotukset:

tekijänoikeustietoutta kouluihin ja oppilaitoksiin,

kansainvälisesti vertailukelpoisia palvelumittareita tekijänoikeusseuroille,

tekijänoikeustulojen verotuskäytäntö ottamaan huomioon luovan alan ansaintalogiikka,

aloite valtiolle kotimaisen repertuaarin laajasta ja kattavasta saatavuudesta tietoverkossa.

Useat kohdat tässä paperissa saavat konkreettisen sisällön sitten, kun tehdään päätöksiä rahasta. Lähes kahden miljoonan euron vuotuiseen kansallisten varojen pottiin viittaa seuraava toimenpideehdotus:

’Käynnistetään arvo- ja resurssikeskustelu suomalaisen musiikin edistämistoiminnasta Teoston sisällä ja lähiorganisaatioissa (Fimic, Luses, Esek, taustajärjestöt ja niitä lähellä olevat säätiöt). Perustetaan työryhmä, jonka tehtävänä on analysoida rahoitusjärjestelmä sekä arvokeskustelun pohjalta kirkastaa Teoston täydentävä rooli suhteessa valtioiden, säätiöiden ja muiden tahojen edistämistoiminnan rahoitukseen.’

Teoston ei tietenkään ole syytä pidättää kansallisiin varoihin menestyviltä tekijöiltä ja jakaa näin kertyviä varoja heikosti menestyville, joko suoraan tai välillisesti. Tätähän Teoston aatteellisuus ei tarkoita.

Verottaminen, sosiaaliset tulonsiirrot ja kulttuurin tukeminen sopivat kyllä yhteiskunnalle, mutta eivät Teostolle. Eli kuten syyskokouksessa puhetta johtanut Otto Donner sanoi: ’Aatteellisuus ei Teostossa tarkoita tulojen tasaamista.’ Riittää kun tekijät maksavat tulojensa mukaan verot valtiolle ja kotikunnalle. Kirkollisveronkin maksaa tekijöiden enemmistö, mutta vapaaehtoisesti.

MARTTI HEIKKILÄ

Pepe Ahlqvist

Julkaistu


Tämän päivän keikoillani soitan kitaraa enemmän kuin huuliharppua,
aito bluesmuusikko Pepe Ahlqvist (48) kertoilee tuoreista soittokuulumisistaan.

 

– Bluesin maailma on mulle niin laaja käsite, että siitä on riittänyt edelleen ammennettavaa. Monet mieltävät bluesin jonain pelkkänä ränttätänttänä tai 12-tahdin juttuna. Kyllä se on paljon muutakin. Bluesmusa voi olla primitiivistä, akustista, sähköistä, jazziin, rokkiin, countryyn, souliin, funkyyn, afrikka/karibiamusaan tai jopa iskelmäänkin päin.

VAIKUTTAJISTA

Pertti, Pepe, Ahlqvist on kotoisin Lahden Nastolasta, Haravakylän Villähteeltä. Paikkakunnan kuuluisat Poutiaisen veljekset ovat tunnettuja lahtelaisia muusikoita ja Pepen serkkupoikia.

– Kansakouluaikoina soittelin kitaraa. Kuuntelin innokkaasti mm. Beatlesia, Rolling Stonesia ja Bob Dylania. Lauleskelin ja tapailin biisejä. John Mayallin Bluesbreakersin kautta innostuin aluksi brittibluesista, josta siirryin Chicago-bluesin ja Missisippin alueen delta-bluesin puolelle. Robert Johnson ja Muddy Waters ovat aina myös olleet merkittäviä vaikuttajiani.

– Kitara vaihtui huuliharpuksi. Little Walter, Sonny Boy Williamson ja Paul Butterfield olivat tällä puolella suuria esikuvia. Ahmimalla kuuntelin levyjä ja matkin tämän tyylisuunnan bluesharpisteja, Ahlqvist muistelee.

KOHTI OMIA BÄNDEJÄ

Pintavika oli se ensimmäinen virallisin bändi, jossa Pepe Ahlqvist aloitti laajemman keikkailun 70-luvun alussa. Yhtyeessä soitti Ahlqvistin ohella lahtelaisia muusikoita, kuten Olli Pekkola, Reijo Artoma, Risto Pesonen ja Jouni Leino. Kalle Jämsenin ja Seppo Sillanpään Yolk-kokoonpano oli näihin aikoihin myös kuvioissa mukana. Ensimmäiset soittonsa Ahlqvist ikuisti levylle Charliesin kanssa Love Recordsin julkaisemaan levykokoelmaan ”Rock & Roll Juhlaa 2”. Vuosi oli 1973 ja biisi ”Karjakko Moisio”. Vuonna 1975 syntyi legendaarinen Chicago Overcoat, joka viisivuotisen uransa aikana keikkaili ahkerasti ja julkaisi kaksi pitkäsoittoa.

1980-luvun puolelle tultaessa Ahlqvist muutti pääkaupunkiseudulle Helsinkiin. Eri bändien ja jamikokoonpanojen kautta alkoi muodostua omia yhtyeitä, joissa Pepe toimi leaderina. Näistä tunnetuin ja menestynein oli Pepe Ahlqvist H.A.R.P. Se julkaisi viisi pitkäsoittoa. Back To The River -single oli bändin suurin hitti, jonka musiikkivideota kuvattiin New Orleansissa asti. 1990 julkaistu On The Ground oli kuitenkin kaupallisessa mielessä pitkäsoittoalbumien myydyin. Ahlqvistin Harpin levyjä on julkaistu myös Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä. Bändi oli keikoilla niin ikään Saksassa.

– Bändi ei ole hajonnut. Puhetta on ollut, että tulevaisuudessa saattaisimme tehdä muutamia keikkoja tai vaikkapa rundinkin. Aika näyttää.

DUOKEIKKOJA JA MUUSIKKOVIERAILUJA

Pepe Ahlqvistin viimeisin oma bändikokoonpano The Rolling Tumbleweed (alunperin Tumbleweed) oli kasassa kahdeksan vuotta. Viime vuoden lopulla ilmestyi yhtyeen neljäs ja viimeinen levy Small Timer. Bändin Tiger Beat -albumi on julkaistu myös Englannissa.

Tänään perheellistynyt, Tuusulassa asustava kolmen lapsen isä keikkailee duona, sekä SF-Bluesissa ja vierailee edelleen useissa kokoonpanoissa.

– 80-luvun alusta asti olen tehnyt pikkukeikkaa pienissä kokoonpanoissa. Näinä vuosina keikkailin Kalle Jämsenin ja Pentti Varhaman kanssa. Hesaan muutettuani esiinnyin duona Henry Ojutkankaan kuvioissa. Rissasen Jarkan jälkeen olen halunnut jatkaa duokeikkailua. Nyt olen keikkaillut pari vuotta nuoren lahjakkaan kitaristi, huuliharpisti ja laulaja Tomi Leinon kanssa. Teemme keskimäärin 10-15 klubikeikkaa kuukaudessa. Kulut ovat huomattavasti pienemmät ja näinollen keikkojakin on enemmän, Pepe summaa.

Aktiivisten duokeikkojen ohella Pepeä on työllistänyt Wentus Blues Bandin viime marraskuussa käynnistynyt keikkakiertue Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Belgiassa ja Luxembourgissa. Pepe Ahlqvistin ohella toisena vierailijana toimi Buddy Gyun pikkuveli, kitaristi/laulaja Phil Guy.

– SF-Blues-yhtyeessä meitä kaikkia muusikoita yhdistää yhteinen nimittäjä ja se on rakkaus bluesmusaa kohtaan. Silvennoisen Hessun kanssa olemme ideoineet yhdessä, että SF-Bluesin keikoilla on joka vuosi aina eri vierailija. Dave Lindholm jäi pois bändistämme omien musaproduktioidensa ja keikkakiireidensä vuoksi. Viime vuonna vierailijamme oli nuori ja lahjakas laulaja/lauluntekijä, kitaristi Erja Lyytinen.

SF-Blues on parhaillaan studiossa ja mukana ovat myös Mikko Kuustonen ja Jukka Tolonen. Keväällä on luvassa suomenkielinen albumi ja kesällä tällä kokoonpanolla tehdään kolmisenkymmentä keikkaa.

Pepe on keikkaillut myös Matti Oiling Boiling Rhythm & Blues Bandin vierailijana viime keväästä lähtien, jolloin bändi toimi lämmittelybändinä blueslegenda B.B.Kingille. Pepe sai myös tilaisuuden tavata tämä legendaarinen 79-vuotias musta bluesmuusikko, laulaja/lauluntekijä henkilökohtaisesti.

– Olen jamihenkinen muusikko, joka tekee työtään rakkaudesta bluesista ammennettua rytmimusikkia kohtaan. Monesti minusta on tuntunut, että meillä on vieläkin liian vähän bluespohjaisia laulajia maassamme ­ niitä, jotka aktiivisemmin esiintyvät julkisesti.

Pepe Ahlqvist sanoo arvostavansa Elvis ry:n aktiivisuutta.

– Selvis-jäsenlehti informoi kiitettävästi päivänpolttavista yhteisistä asioistamme. Georg Malmstén-säätiön kautta Heikki Keskinen sai apurahan, jonka turvin Heppi sovitti minulle yli 10 biisin materiaalin big bandille. Nämä biisit sisältävät keskeisimmän materiaalin omasta tuotannostani. Tätä matskua aion tulevaisuudessa esittää eri big bandien solistina.

 

Keskustelua Atlantin ylitse – Iiron kaa

Julkaistu

 Juuri sellaisessa, joka impponoisi henkeviin ajatuksiin ja yllättäviin mutta käyttökelpoisiin analyyseihin, etenkin taiteen syvimmästä olemuksesta. Sitten karu arki ja todellisuus tuli väliin, Iirolle painoi Helsingin kaupunginteatterin revyyn ensi-ilta päälle ja itsellänikin oli olevinaan jotain tähdellisempää tekemistä. Asia siirtyi.

Sitten päätimme tavata teatterilla ennen harjoituksia. Idea tuntui hyvältä. Optimistina tunnettu Iiro oli kuitenkin tässä työtilanteessa ylioptimisti ja juuri ennen revyyn ensimmäistä ennakkoa sain lohduttoman viestin: asiasta ei tunnu tulevan mitään, ei riitä ruuti. Siirsimme hienovaraisesti asiaa tuonnemmaksi.

Olin lähdössä matkoille, itse asiassa koko syksyksi, mutta aikaa tuntui kuitenkin olevan. Ei hätää. Kuitenkin huomasin yhtäkkiä olevani lentävässä koneessa, matkalla toiselle puolelle maailmaa ja meidän leppoisa rupattelutuokiomme oli edelleen toteuttamatta.

Ennen muinoin olisi tässä tilanteessa otettu kirjekyyhky avuksi ja lähetetty kiireettömästi kirjeitä ja noin vuoden kuluttua olisi kirjallinen taltiointi ollut valmis. Mutta ei, näinä hektisinä aikoina ei tällainen käy päinsä, on toimittava heti. Painokoneet eivät odota. Päätimme käyttää modernia kommunikaatiota ja keskustella sähköpostin välityksellä. Tällaisen kanssakäymisen hyvä ja huono puoli on se, että vastauksia ehtii miettiä. Toisaalta, huono ja hyvä puoli on se, että kysymyksiä ei voi muotoilla uudelleen. Konkreettinen etu on että translitterointi kapakan hälystä, pullojen kilinän ja juoppojen huutelujen seasta jää prosessista pois (”Iiro hei, terve Iiro, ai teillä on mankka, ööö mä sanon siihen, teetteks te äänitystä vai? Anna kuule kakskytä euroa… ai et anna. Niin se vaan menestys nousee hattuun. Ei se kuule teidän levy nyt niin ihmeellinen ollut, tekisit parempia etkä jäpittäisi kapakoissa…”).

Niin, nyt oli toisin. Ainoastaan äänettömät sähköiset viestit singahtelivat sinisten vellovien aaltojen yli mantereelta toiselle…

Onko sinulla mitään mielikuvaa siitä, mikä sai sinut alkamaan säveltäjäksi. Siis impulssi lapsena, nuorena, varttuneena… eli tavallaan erottamaan soiton ja sen ”nuottiin” tai teokseksi pysäyttämisen. Vai oliko tällaista vaihetta?

– Ekat biisit alkoivat pukkaantumaan siinä 12-13v vaiheilla. Meillä oli Ogelissa (jazz-pop- opinahjo) bändi nimeltä ”Ikivirheät” (huumoria), jossa oli mm. Sami Kuoppamäki (rummut) ja Manuel Dunkel (saksofoni). Täytyi kehittää jotain soitettavaa bändille ja otin kynän ja paperia esille. Asiaan ei liity sen suurempaa mystiikkaa. Ennen Töykeitä minulla oli trio nimeltä ”Körö körö kirkkoon”, joka todistaa sen, että ”in hömppänimi we trust”.

Olit sitten myöhemmin toisessa koulussa, Manhattanin musiikkikoulussa. Oliko tällä ajanjaksolla vaikutuksia ajatteluusi.

– Manhattan School of Music:n ”so called” jazzosasto oli täysi floppi, siis ainakin 90-luvun alussa. Dirikkana toimi nimensä veroinen Dick Lowenthal, joka oli sirkusbändistä karannut torvi. Jazzopettajat olivat sitä mieltä, että american way: the only way. Joten siirryin klassiselle puolelle, soittamaan Beethovenia. Siellä puolella löytyi haastetta. New Yorkissa tajusin sen, että en missään nimessä halua jazzpianistiksi, sellaiseksi joka veivaa ”Stella by Starlightia” jossain klubin nurkassa ja odottaa puhelua joiltain breckkereiltä. Päätin että on parasta pitää kiinni omasta jutusta ja kehittää hommaa pitkäjänteisesti, hyväksi havaittujen soittokavereiden kanssa. Ja pitää kehittää itseään ja kokeilla uusia asioita.

Julkisuuteen tulosi tapahtui kuitenkin jatsimiehenä. Sen jälkeen olet tehnyt työtä varsin diverssillä, siis monenlaisilla tavoilla (”divers”, lausutaan kuten ”kuole säkeistö” (huumoria.).

Onko mielestäsi olemassa enää niin kutsuttua puhdasta jazz- musiikkia? Siis sellaista joka olisi itsenään elinvoimaista. Tarkoitan tällä sitä, että nykyään on olemassa ”marsaliksia” jotka ovat laittaneet jatsin tavallaan museoon, jossa sitä säilytetään ja annetaan tarvittaessa ihmisille näytteille.

– Jazzin tilasta ollaan aina oltu huolissaan. [En minä huolissani ole, kysyinpähän vaan…] Se on jollain tapaa hellyttävää, mutta itse en vaivaa päätäni asialla lainkaan. Jazz on jazzia ja muu on paskaa!! Mielestäni jokaisen esiintyvän taiteilijan ja säveltäjän velvollisuus on pyrkiä ilmaisemaan itseään mahdollisimman hyvin, olemassa oleviin olosuhteisiin nähden. Se riittää, ainakin minulle.

Itse olet tehnyt siis myös paljon näyttämömusiikkia. Liittyy ilmeisesti sisäsyntyiseen sosiaalisuuteesi, siihen että jaksat häärätä ihmisten kanssa joilla on rajoittunut ”tietämys” musiikista. Tarkoitan tällä tietenkin sitä, että he eivät ole varsinaisesti muusikoita…

– Olen syrjään vetäytyvä introvertti, sosiaalisen pellen sala-asussa. En hakeudu ihmisten kanssa hääräämään, mitenkään erityisesti. Olisin hyvin mielelläni paljon enemmän kotona, leikkien poikien, koiran ja vaimonkin kanssa.

Syy teatterissa työskentelyyn on se, että teattereissa hommat tehdään edelleen HUOLELLISESTI ja AJAN KANSSA [versaalin käyttö Iiron oma efekti]. En ole havainnut moisia kvaliteetteja esimerkiksi viimeaikaisissa tv-produktioissa. Lisäksi suomalaiset ovat kiinnostuneita teatterista. Teattereissahan käyvät sivistyneet ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnasta ja sen ilmiöistä. Siis vähän muustakin, mitä oman navan yllä sattuu kulloinkin liikkumaan. Tuntuu että teatteriesitys ei ole turhaa.

Tämän paikkansapitävyyttä voisi tietysti kysyä kunnallisilta päättäjiltä, esimerkiksi Kajaanin Teatterin ollessa kyseessä… Mutta, toisenlaiseen nykypäivään. Hieman epäkorrekti kysymys, ei kohdistettu sinulle vaan yleensä haarukoimaan ajan henkeä. Kaikki tekevät kaikkea. Onko mielestäsi nykyään kaikkien pakko myös säveltää? Toteutuuko demokratia nykytekniikan avulla, kun jokainen voi studiotasoisesti tuottaa julki luomuksiaan, joko pinoittain työhuoneen nurkkaan tai sukulaisille joululahjoiksi?

– Näin ei ole kylläkään käynyt minulle. [No, en minä sitä oikeastaan tarkoittanutkaan.] Pöytälaatikossa ei ole mitään. Kaikki mitä olen säveltänyt, olen myös esittänyt, jotenka luomukseni eivät jää muita muusikoita kiusaamaan. AHAHAH. Eli, uudet biisit tulevat tarpeeseen; Sävellykset Töykeille, Trio Forresterille, revyy, lastenmusikaalit, laulut, tanssiproduktiot. Kaikki nämä on multa tilattu ja olen ne onnistunut saamaan valmiiksi. Silti on koko ajan sellainen tunne persiissä, että enemmänkin voisi tehdä. Lieneekö lutherilaisen kasvatuksen haittapuolia?

Ilmeisesti. Tavallaan lisäystä edelliseen, kun Iiro hienotunteisesti ohitti varsinaisen kysymyksen. Kuinka paljon luulet, että tekijänoikeustulot siivittävät ihmisten luovuutta?

– Minulle nämä kahdesti vuodessa ilmestyvät tilitykset ovat suuri mysteeri. Tuijotan niitä tilityslappuja noin 3 minuuttia ja sitten menetän mielenkiintoni. Eivät ne auta yhtään, uuden jännittävän sävellyksen luomisessa. Mutta palkkaa ne ovat. Hienoa, että on Teosto ja Gramex, jotka valvovat koko pakettia. Kukaan ei suoranaisesti maksa siitä, että yritän täällä Sipoon korvessa luoda uutta instrumentaalimusiikkia, esimerkiksi Töykeille. Kun näitä sitten levyttää ja esittää ahkerasti, saa jonkinlaisen korvauksen parin vuoden päästä. Paljon helpommallakin työelämässä voisi porskuttaa.

(Täytyy oikoa sangen yleistä käsiteharhaa. Tekijänoikeustulot eivät ole työpalkkaa, vaan korvaus teoksen käytöstä.) Sinulla itselläsi on ollut työkalu omien biisiesi välittömään porskuttamiseen, eli edellä useasti mainittu Töykeät Trio. Siunaukset ja mahdolliset kiroukset, pitkän yhteistyön varrelta?

– Kirousta ei ole. Olen huomannut niin paljon työpahoinvointia tällä alalla ja vähän muillakin, että pyrin pitämään pienet mahdolliset paikallispuutumiseni, tiukasti omana tietonani. Ketään ei kiinnosta alati valittava musikantti. Olen tehnyt paljon töitä, vuodesta toiseen, usein myös kellon ja kalenterin ympäri. Se on ollut hauska seikkailu ja toiminut minulle täydellisen hyvin.

Itse olet vaikuttanut muun muassa näyttämöllä (esim. Martti Suosalon kanssa), elokuvassa ja tv-houstina… kaikenlaista sälää. Hämärtyykö jazz-miehen status ja vakavan taiteilijan gloria, jos hän häärää alueilla joita ei perinteisesti koeta hänelle suvaittaviksi. Esimerkiksi Keith Jarrett teki joskus uransa alkuaikoina levyn jossa lauloi popahtavia biisejä…. Ei sen jälkeen kyllä enää.

– Voi kun saataisiin lisää laulavaa Jarrettia. Esimerkiksi Ebony and Ivory -lauluduona Dolly Partonin kanssa. Menisin välittömästi levykauppaan. Tämä vakaasti otettavan taiteilijan dilemma on mielenkiintoinen. Minä olen jo vuosikausia yrittänyt tehdä kaikkeni, että minua EI otettaisi vakavasti. Minulle on paljon tärkeämpää, että ihmiset viihtyvät konserteissani tai vaikkapa meidän revyyssä Kaupunginteatterissa, kun että tilaisuus olisi vakava. Jätän vakavuuden ilolla muille.

– Victor Borge (tanskalainen pianistikoomikko) oli tässä mielessä nero. Hän irvaili kaikelle aikansa klassisen musiikin turhantärkeydelle ja sitten juuri oikealla hetkellä soitti vaikkapa Debussyn preludin sillä tavalla, että oksat pois. Omaan työhön ja esiintymiseen täytyy suhtautua vakavasti, mutta se ei tarkoita, että lavalla pitäisi koko ajan olla helvetin vakava. Tämän ovat kaikki niin sanotut suuret viihdyttäjät hiffanneet. Täytyy luoda kontakti yleisöön. Muuten molemmille osapuille saattaa jäädä epäselväksi, että miksi tänä iltana piti juuri kokoontua tänne.

Oma sukupolvesi on siinä onnellisessa asemassa että soittopuolella löytyy jengiä joka taitaa, osaa ja myöskin hyväksyy sekä ”kevyen” että ”vakavan” taiteen. Ainahan näin ei ollut, pääsääntöisesti. Onko tällä tuntuvaa vaikutusta sävellystyön motivointiin?

– Ei ole, mutta asenteeseen se vaikuttaa. Mun opiskeluvuosina Upi Sorvali (rumpali ja säveltäjä) oli ainoa, joka halusi tuoda huumoria ja teatteria biiseihinsä. Hän oli kovin yksinäinen visionsa kanssa. En löytänyt samankaltaista ajattelua Suomen enkä myöskään Nykin jazzpiireistä. Siksi siirtymä teatterin ja tanssin maailmaan oli helppo ja luonnollinen. Olemme kuitenkin koko ajan kehittäneet Töykeiden ilmaisua noihin suuntiin ja keikat eivät ole loppuneet, siitäkään huolimatta, HAHA.. Triohan soittaa tänä päivänä, lähinnä ulkomailla.

Siitäpä sitten vielä kuitenkin jatsin kimppuun. Onko improvisaatio säveltämistä? Jotkuthan näin väittävät. Coltranella oli parhaimmillaan kahdeksan tahdin teema ja puolen tunnin biisi…

– Nämä ”jazz-jazzsävellykset” ovat minulle(kin) kova pala. Huitaistaan joku muutaman tahdin teema ja kehdataan kutsua sitä sävellykseksi. En pysty itse moista kuuntelemaan, selvin päin. Ainoana poikkeuksena ”So What”, joka onkin jonkinlainen kannanotto. Kyllä säveltäjän täytyy vähän enemmän antaa itsestään, kun joku riffintynkä. Musiikin historia ja teostotulot velvoittavat..

”Lutherilaisuus” kuuluu tässä jotenkin läpi… muistutetaan vielä, että korvaukset eivät ole työp…. parempi korvaukset joka maasta kuin jumalattoman suusta. Kävin kuuntelemassa F. Poulencin messumusiikkia, se oli vuodelta 1961. Siinä oli käytetty paikoitellen jazzmaista kvarttikiertoa, ja muutenkin jumalanpelko oli kaukana. Aikanaan ihmiset vetivät herneen nenään tällaisesta kohtuuttomuudesta ja huolettomuudesta. Onko mielestäsi musiikissa nykyään enää mitään pyhää, tai vastaaasti rienaamisen mahdollisuutta?

– Ei ole. Musiikki peilaa nykymaailman menoa tai päinvastoin. Rohkeat persoonallisuudet ja lahjakkuudet saavuttavat pitkän urakaaren, laskelmoivat rahastajat jäävät ”One hit wondereiksi”.

Tämänhän aika tietenkin näyttää. Kuin myös sen, kuinka tästä eteenpäin. Siis noin puolen vuoden tai tunnin tarkkuudella. Onko maailman valloitus mahdollista, kun se jopa Bushillakin pykii?

– Bushilla nimenomaa pykii. Ja pahasti. Mutta itse kirjoitan uutta musiikkia Töykeille, Trio Forresterille ja muutama salainenkin juttu on muhimassa. Levytämme Töykeiden kanssa pian ja ensi toukokuussa levytän konserttoni ”Concerto for Piano and Concerto, in G#majAb”, levy-yhtiö Ondinelle. Rundeja on luvassa Saksa- Itävaltaan (Matti Nykäsen lempimaa) sekä Singaporeen, Japaniin, Hong Kongiin ja Thaimaahan. Lisäksi säveltämäni revyy ”Mulle Kaikki Heti” pyörii täysille katsomoille Kaupunginteatterin Isolla ja soitan näytöksissä, aina kun ehdin.

Kysymys, joka liittyy näihin moniin kiireisiin. Mitä mieltä olet Heikki Salosta? Yksi harvoista maalaisista joka ei ole aina haukkumassa helsinkiläisiä (niin kuin esim. manselainen Juice ja turkkulaiset runoilijat…).

– Heikki Salo on kerrassaan mahdoton ihminen. Minulla on useita juttuja vetämässä häntä vastaan, eri oikeusasteissa ja asianajajani on pyytänyt minua olemaan kommentoimatta niitä. Ahahahhaah! Ei vainenkaan, Heikki on mainio yhteistyökumppani. Meillä synkkaa hyvin. Joskus käymme jopa samoilla keikoilla!

Valmistelemme uutta ”SaloRantala”- levyä ja muitakin juttuja on vireillä. Parhaat biisit ovat vielä tekemättä, sanotaanko näin!

Sanotaan vaan. Siksipä, sano luonnehdintasi seuraavista säveltäjistä. (Tästä osiosta ihmiset tykkäävät. Tosin sitä ei ole aikaisemmin ollut).

Malmsten (G.)

– Ei mitään turhaa Jorinaa, paitsi että joku voisi käydä jo pelastamassa sen Mikin sieltä merestä. [Eli mikki kii.]

Monk (T.)

– Hämmästyttävän omintakeinen sävelniekka. ”Reflections” on maailman surumielisin melodia, joka menee duurissa.

Badding (R.)

– Paratiisi pitää pintansa. Soittelee suomalaisten sielun kieliä.

Cale(J.J.)

– Ei aavistustakaan. Olin luultavasti flunssassa, kun tätä jäpikkää esiteltiin musatunnilla.

Cage (J.)

– Viitasaarella muistetaan vieläkin, kun Cage haki metsästä puunoksia, raapi niillä kappelin seiniä omassa konsertissaan ja nauroi koko matkan pankkiin. Näin toimii osuuskauppaväki!! Onhan sitten häneltä tämä 4min 33sek biisi, jossa orkesteri ei soita säveltäkään [Eikö se ole pianokappale? Vai onko sillä eroa?], vaan ”musiikki” syntyy yleisön tyrmistyneestä vääntelemisestä. Joku tosin kommentoi, että jos tämä on modernismin nykysuuntaus, biisit voisivat olla hieman lyhyempiä. [Mutta mistä kohtaa lyhentää, alusta vai lopusta?]

Segerstam (L.)

– Leif on selättänyt J. Haydnin sinfonioiden määrässä, mutta uusimpien tietojen valossa keskiajalla vaikutti joku heebo, joka teki melkein 200 sinfoniaa. Tämä saattaa aiheuttaa paineita maestrolle. Pian pääsemme nauttimaan sinfonioista 112. ja 119. joihin Leif varmasti saa ladattua jotain hauskaa vääntöä. Ajatus vapaasti improvisoivasta sinfoniaorkesterista on mielestäni nerokas, vaikka ei varmasti joka niemessä ja notkossa toimikaan.

Syrjä (P.)

– Eput ovat saaneet sanomansa hienosti perille, tälle ostovoimaiselle nokiasukupolvelle ja karavaani kulkee. Kun sähköt on kerran saatu sähkökitaraan, kukapa ne nyt ottaisi pois?

Ehkä Pentti Linkola, jos voisi. Keitä itse arvotat erityisesti. Siis, tietysti edellisten mestarien lisäksi?

– Bach on mieletön. H-mollimessua kuunnellessa tai laulaessa olen kokenut aika selittämättömiä fiiliksiä. Goldbergvariaatioita voi aina yrittää. Mozart oli huima. Käsittämättömän kepeätä ja toimivaa musiikkia ja silti nerokkaan syvällistä, ajatonta ja vaikeata. Prokofiev koskettaa syvästi. Jotkut pianoteoksista ovat itselleni mahdottomia soittaa, mutta ei kuunnella. Chick Corea on tuonut uskomattoman paljon eurooppalaista kulttuuriperintöä jazzmusiikkiin ja palkkioksi tästä häntä ei ”jazzpiireissä” hirveästi arvosteta. Egberto Gismonti tekee upeata brasilialaista konserttimusiikkia. Hän osaa mielestäni hienoiten tuoda elinympäristönsä luonnon ja kulttuurin omaan musiikkiinsa. Leonard Bernstein oli aivan huippu. ”West Side Story” tai vaikkapa ”Candinen” alkusoitto ovat huippukauraa. Lenny oli myös hieno muusikon malli. Jaksoi tehdä kaikenlaista. Junnu Vainio, Topi Kärki ja Repe Helismaa olivat kaikki luovia neroja, joiden jutut tulevat kestämään vuosisatoja.

– Sibba loi suomalaisen soundin ja olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen!!

Mutta häviääkö ”suomalainen” soundi radioaalloilta? (Radion haukkuminen ei ole pakollista, mutta näköjään välttämätöntä…)

– Minusta on jo usean vuoden ajan tuntunut siltä, että Suomen kevyen muusikin kanavien musiikkipäälliköt eivät ole kovin musikaalisia ihmisiä. Tai sitten, että kaikkien kanavien taustalla häärii sama henkilö. Teimme Minna Lindgrenin kanssa sketsinkin tästä Rinnakkaisohjelmaan. Kaupallisen radion puolella voimasoiton ja hittiputket vielä jotenkin ymmärtää, mutta en voi käsittää tätä henkisen alasajon vimmaa, mikä Yle:ssä tänä päivänä on.

– Radio Suomi oli pullollaan osaavia ja kokeneita musiikkitoimittajia ja radiouudistuksen myötä katsottiin, että heitä ei enää tarvita ja että pari tampiota päättää, mitä Suomen kansa haluaa vuodesta toiseen kuulla. Tällaista radiomeininkiä voisi pyörittää suurella menestyksellä esimerkiksi Pohjois-Koreassa, mutta ei täällä. Ylen täytyy tarjota musiikkia monipuolisesti. Jos musiikkipäälliköt eivät tähän kykene, pelatkoot tennistä tai golfia ja antakoot musiikkitoimittajien tehdä työnsä. Yle Radio Yhdessä on edelleen kuultavissa laatu ja ohjelmistosuunnittelu. Nämä asiat pitää äkkiä saada takaisin, ainakin Radio Suomeen ja se helvetin lähetysvirta takaisin sinne, mistä se pääsi tupsahtamaan.

– Koska kaikissa asioissa on aina kääntöpuoli, olen yrittänyt ajatella, että esimerkiksi Töykeiden mukavat levyjen myyntiluvut (jokainen yli 10 000 kpl Suomessa) johtuu osittain siitä, että mikään radiokanava ei meidän musiikkiamme soita. Tämähän on oiva näkökulma sekä asenne. Yleisradio pakottaa kulttuurin koteihin! Tarjonnan köyhyys luo rikkautta! No, ehkä todistaa myös sen, että ihmiset osaavat sittenkin ajatella myös omilla aivoillaan. Jos haluavat. Tosin täytyy todeta, että kaikilla asioilla ei enää ole kääntöpuolta, esimerkiksi äänitteellä sitä ei enää nykyformaatissaan ole.

Professionaalisuudesta puheen ollen loppuun anekdootti. Joku aika sitten Iirolla oli samana iltana ensin keikka Suosalon kanssa Ryhmäteatterissa, duo-näytelmä ja sen jälkeen Tavastia-klubilla Salo- RantalaSoi-keikka. Ikävä kyllä hänellä oli myös kolmas proggis, nimittäin raivoisa vatsatauti. Onneksi teatterissa ei tarvinnut koko ajan olla näyttämöllä, Manun vääntäessä sooloa saattoi olla polvillaan Pyhän Yrjön kappelissa. Sieltä suoraan Tavan takahuoneeseen, lisää ”ellingtonia” kaakelille ja sitten lavalle vetämään puolentoista tunnin setti. Hiki ei tullut pelkästä eläytymisestä. Kunnialla homma kuitenkin kotiin, suorituksen arvoa lisää se, että tiistaiseen Tavastian alkusyksyn huonosti mainostettuun iltaan oli saapunut noin 5 maksanutta ja vieraslistalaiset päälle. This might be humor…

Niin, näin raskaan savotan päätteeksi vielä pieni loppukevennys. Aikaisemmin jutussa esiintyi muutama huomio ”stadilaisten” kiusaamisesta, harrastuksestahan on tullut tavallaan jopa trendikästä (tarkoittaa tyylinmukaista). Ei siinä mitään, leikkimielinen ja kollegiaalinen maakuntakiukuttelu vain piristää. Alamme arvostettu, Hämeestä kotoisin oleva emerituslauluntekijäkin loihe joku aika sitten lausumaan, että Helsingissä on parasta Tampereelle lähtevä juna. No, ehkä melkein, mutta ei ihan kuitenkaan. Nimittäin, vielä parempaa on Helsingistä Tampereelle lähtevä juna, jossa on tamperelaisia…(haha- ha…)

Teatterissa soi! – Pancho

Julkaistu

Tämä lahjakas ja edelleen syvästi alastaan kiinnostunut musiikkiteatterin ammattilainen on pitkän työrupeamansa aikana toiminut myös niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin, ja onpa hän ehtinyt kirjoittaa useita näytelmiäkin. Mikä parasta, Pancho on ollut Elvisin jäsen jo 30 vuotta! Sain tehdä yhdessä Panchon kanssa töitä syksyllä 2004 Teatteri Eurooppa Neljän musiikkikabareessa ”Nauruhermoromahdusvaara” ja pääsin kurkistamaan musiikkiteatterimaailmaa sisältäpäin. Alan vaativuus tuli syksyn mittaan selväksi, mutta annetaan maestron itsensä kertoa musiikista ja teatterista.

Mitä Elvis ry merkitsee sinulle?

– Liityin Elvisiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, 70-luvun alkupuolella, opiskeluaikoinani Sibelius-Akatemiassa. Muistan, kun siellä Valpolan Heikki alkoi puuhaamaan Elvisiin liittymistä – järjestöhän oli tuohon aikaan Elokuva- ja Viihdesäveltäjät ry – ja minä olin jo säveltänyt johonkin lyhytelokuvaan musiikkia. Niin sitten liityttiin, ja täytyy sanoa, että alusta lähtien Elvisistä on ollut mulle paljon hyötyä: joka vuoden alussa kotiin tupsahtaneet Elvis-tariffit ovat olleet kovassa käytössä tehdessäni tilaustöitä telkkariin, radioon ja teattereihin. Eihän mulla olisi ollut mitään tietoa hinnoista ilman näitä tariffeja.

Kuinka musiikki tuli elämääsi? Ja missä olet opiskellut musiikkia?

– Mulla oli erittäin innostava musiikinopettaja oppikoulun alaluokilla. Innostuin huilunsoitosta niin paljon, että menin Lappeenrannan musiikkiopistoon opiskelemaan huilun- ja pianonsoittoa. Musiikki alkoi viedä mennessään, ja kävi niin, että lopetin lukion kesken, ja pyrin ja pääsin (toisella kerralla!) Sibelius-Akatemiaan. Ensin mulla oli pääaineena huilu, myöhemmin musiikin teoria ja sävellys. Samaan aikaan, kun opiskelin Sibelius-Akatemiassa, toimin myös opettajana Lappeenrannan musiikkiopistossa, ja myöhemmin, opiskellessani edelleen, opetin myös jo Sibiksessäkin soinnutusta ja kontrapunktia. Rahoitin näin opintojani… Tuohon aikaan oli kovasti pulaa musiikinopettajista, ja siirryinkin akatemiasta sitten suoraan Lappeenrannan musiikkiopistoon musiikin lehtorin virkaan.

Millaisia olivat ensimmäiset soitto-/bändikuviot ?

– Mä en ole koskaan ollut varsinaisesti soittamassa missään tanssi- tai rockbändissä – lukuun ottamatta vuoden pestiä Baddingin ”Niittisydän”-kokoonpanossa 70-luvun alussa – vaan soittelin lähinnä koulun orkesterissa ja Lappeenrannan musiikkiopiston orkesterissa. Myöhemmin olin Lappeenrannan silloisen kaupunginorkesterin avustajana. Eli, mulla on selkeästi klassisen musiikin tausta, mistä on ollut työelämässä sekä hyötyä että haittaa. Hyötyä siinä mielessä, että teoriapuoli on aina ollut vahva. Ja haittaa siinä mielessä, että teoreettinen painolasti on saattanut alkuun rajoittaa musiikin tekemistä: liiallinen teoriaan tuijotus saattaa aiheuttaa sen, että ei uskalla ottaa vapauksia, joita esimerkiksi rock-musiikin tekemisessä tarvitaan.

Kuinka teatteri tuli elämääsi?

– Tämä on se tyypillinen tarina. Vakanssit lisääntyivät orkestereissa ja teattereissa kovasti 70-luvulla, kun valtiontuki lisääntyi: uusia teatteritaloja perustettiin ja kaupunginorkestereihin perustettiin uusia vakansseja. Myös Lappeenranta oli tällainen kasvukeskus. Siellä piireissä tiedettiin, että olen koulut käynyt, sävellän, sovitan ja osaan johtaa bändiä. Ensin multa tilattiin sävellyksiä Lappeenrannan kaupunginteatteriin, sitten mut pyydettiin johtamaan sinne musikaali ”Zorbas”, seuraavaksi tilattiin musiikin sovitus ja johto musikaaliin ”Cabaret”, ja niin se homma lähti käyntiin. Päivät tein töitä Lappeenrannan musiikkiopistossa ja illat Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Ensin toimin kaupunginteatterissa vt. kapellimestarina, sitten vuonna 1982 sain kapellimestarin vakanssin.

– Se oli mulle hyvä korkeakoulu: sain tehdä sävellys- ja sovitustyötä, musiikin johtamista, sain harjoittaa näyttelijöitä ja kuoroja, ja tein myös itsekin pieniä rooleja. Olin Lappeenrannan kaupunginteatterissa kapellimestarina v. 1982-1985 ja sitten mut pyydettiin Turun kaupunginteatteriin kapellimestariksi (v. 1985-1989). Turussa sama rumba jatkui, mutta vaan isommissa ympyröissä …

Kerro merkittävimmistä töistäsi Lappeenrannasta!

– Lappeenrannan ajoilta tulee mieleen ehkä merkittävimpänä työnä Maria Jotunin ”Huojuva talo”, jonka dramatisoinnin me teimme ensimmäisenä Suomessa vuonna 1983. Se oli todellinen teatteritapaus, joka sai laajalti valtakunnallista huomiota. Eija-Elina Bergholm ohjasi ja minä tein siihen musiikin. Toinen aivan posketon juttu oli laulunäytelmä Aleksis Kiven tekstiin ”Kihlaus”, jonka ohjasi Kari Paukkunen ja johon tein musiikin. Tämäkin tapahtui vuonna 1983, ja myös tuo näytelmä sai paljon huomiota. Molemmat esitykset myös kutsuttiin Tampereen teatterikesään.

Entäpä maineteot Turusta? Mitkä produktiot ovat jääneet sieltä mieleen?

– Turussa pääsin tekemään yhteistyötä aivan loistavien ohjaajien kanssa, kuten Laura Jäntti, Juha Malmivaara ja Pentti Kotkaniemi. He avasivat ja laajensivat tajuntaani ja näkemystäni teatterin tekemisestä ylipäätään. Siihen aikaanhan Turussa oli – ja on vieläkin! – maan ainoa vakituinen kuukausipalkkainen bändi, jonka aikoinaan ajoivat läpi Långbacka ja Holmberg. Tämä antoi tietenkin paljon mahdollisuuksia. Meillähän oli esimerkiksi ”Mustalaisruhtinatar” ohjelmistossa 2,5 vuotta. Olin siinä kapellimestarina johtamassa kuoroa ja bändiä. Mutta tuo kapellimestarin työ esimerkiksi musikaaleissa oli mulle enemmän tai vähemmän ”rutiinia”: siinä vaan kädet heiluen vispattiin menemään…

– Varsinaiset kohokohdat itselleni olivat sellaisia, joissa pääsin tekemään itse enemmän: soittamaan, näyttelemään ja säveltämään musiikkia. Muun muassa hieno juttu oli huilistin homma Shakespearen ”Richard III:ssa”, jonka Laura Jäntti ohjasi, ja johon Eero Ojanen oli tehnyt musiikin. Samoin on mieleeni jäänyt Juha Malmivaaran ohjaama historiallinen näytelmä, johon tein musiikin ja jossa myös näyttelin. Näytelmä oli Howard Barkerin tekstiin perustuva ”Kohtauksia eräästä teloituksesta”, ja sitä esitettiin Turun Vanhalla köysitehtaalla. Erikoiseksi homman teki se, että yleisö kulki kohtauksesta toiseen näytelmän mukana pitkin vanhan köysitehtaan pitkää käytävää, joka oli jaettu huoneiksi kohtausten mukaan.

Mikä sai sinut lähtemään laitosteatterista aikoinaan?

– Halusin katsoa, mitä teatterin tekeminen pohjimmiltaan, alunperin oli. Mennä siihen ilmapiiriin, jossa renessanssiajan ja uuden ajan alussa olevat teatteriryhmät tekivät työtä, kuten Moliéren ryhmä Ludvig XIV:n, Aurinkokuninkaan, aikaan Ranskassa. Laitosteatterithan yleistyivät laajemmin vasta 1700-luvulla: ensin tulivat oopperatalot 1600-luvulla, ja vähän myöhemmin perustettiin vaudeville-tyyppisiä teattereita isoimpiin kaupunkeihin kuten Pariisiin, Lontooseen ja Wieniin. Vasta myöhemmin, 1700-luvulla, perustettiin ensimmäiset laitosteatterit. (Molière, Jean- Baptiste (1622-1673); teoksia mm. Tartuffe eli hurskastelija (1664).)

Olet toiminut musiikkiteatteri Teatteri Eurooppa Neljässä monessa hommassa vuodesta 1989, mm. kapellimestarina, näyttelijänä, muusikkona, taiteellisena johtajana ja ohjaajana. Oletko saanut sitä mitä tilasit – eli löysitkö teatterin alkuperäistä ideaa Teatteri Eurooppa Neljän kanssa?

– Kyllä löysin. Eurooppa Neljä on ollut varsinainen korkeakouluni. Olen saanut sitä mitä halusinkin: laaja-alaisuutta. Olen saanut kirjoittaa, ohjata, säveltää, sovittaa, näytellä, soittaa. Koenkin olevani nykyään enemmänkin teatterin yleismies Jantunen, vaikka urani aloitin musiikintekijänä ja kapellimestarina. Kaupan päälle olen nähnyt Suomen: E 4:n kanssa maata on kierretty n. 180 keikan vuosivauhdilla. Kesäisinhän teemme vakiopaikassa (nykyään Laajavuoressa Jyväskylässä) n. 50 esitystä kesäisin.

Mitkä/ketkä ovat olleet musiikillisia idoleitasi? Koti- vai ulkomaiset? Molempia?

– Olen ollut musiikin suhteen aina kaikkiruokainen. Vanhemmiten olen kuitenkin palannut ”juurilleni”, klassisen musiikin pariin. Lempisäveltäjiäni ovat Mozart ja Bach. Teatterimusiikin saralta pidän eniten amerikkalaisesta perinteisestä musikaalimusiikista, mutta tyylittelyn mestari on ehdottomasti Kurt Weill, joka on säveltänyt musiikkia mm. Bertolt Brechtin teksteihin (mm. ”Kolmen pennin ooppera”, jossa kuuluisa Puukko-Mackin laulu).

Millä tyylillä musiikkisi syntyy? Oletko puurtaja ­ vai intuitio-ihmisiä?

– Molempia. Usein kuitenkin pakotan itseni työpöydän ääreen, ja niin siinä vain useimmiten käy, että inspiraatio tulee työtä tehdessä!

Mitä teatterimusiikin tekijältä vaaditaan, sinun kokemuksesi mukaan?

– Avainasia teatterimusiikissa on se, että musiikintekijä tekee musiikkia yhteistyössä ohjaajan kanssa. Nykyään näytelmät ovat ohjaajien taideteoksia. Musiikin tekijän on mietittävä sitä, miten musiikki parhaiten palvelisi nimenomaan ohjaajan näkemystä. Musiikintekijä ei voi teatterissa olla sooloilija. Musiikki on teatterissa osa dramaturgiaa, siinä missä lavastus, puvustus tai näyttelijäntyö. Siksi teatterimusiikin tekijän on myös hyvä hallita eri musiikkityylejä. Käytännön taidoista nostaisin esiin nopsan transponointikyvyn, improvisointitaidot sekä käytännön muusikkouden.

Mistä teoksesta/teoksista omasta tuotannostasi pidät eniten?

– Hyviä töitä ovat olleet omasta mielestäni Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen tekemäni musiikki vuonna 1983 (Oulun kaupunginteatteri). Samoin hieno työ kokonaisuudessaankin on Leena Tammisen ja Kari Paukkusen kirjoittama ”Tätini on toista maata”, johon sävelsin musiikin. Sitä esitettiin sekä Oulun että Lahden kaupunginteattereissa v. 1999-2000. Se on onnistunut kokonaisuus, jossa musiikki on erittäin oleellinen osa dramaturgiaa ja tukee hyvin itse tarinan kerrontaa. Samoin olen erittäin tyytyväinen tekemääni musiikkiin F.E.Sillanpään kertomukseen ”Hiltu ja Ragnar”, ohjaus Eija-Elina Bergholm/ TV2/1988. Musiikissa on upea tumma sointi – lähinnä soitinvalikoiman ansiosta – ja siinä soittavat Suomen huippumuusikot: jo edesmennyt Marjo Skobba, klarinetti; Jorma Rahkonen, viulu; Mauri Pietikäinen, alttoviulu; Risto Fredriksson, sello ja Jiri Parviainen, kontrabasso.

Tulevaisuuden suunnitelmat/työt?

– Jään vuorotteluvapaalle tänä vuonna Teatteri Eurooppa Neljästä. Tarkoitus on jatkaa kirjoittajana, ohjaajana ja säveltäjänä. Teen myös vierailuja muihin teattereihin kuten tähänkin asti. Tällä hetkellä on muun muassa työn alla tilaustyö Teatteri Eurooppa Neljälle, jonka nimi on ”Osuuskaupan iltamat”. Kirjoitan muuten mieluusti ikivanhalla kannettavallani (90- luvun alusta oleva kannettava = ikivanha): tykkään kirjoittaa sillä, koska sillä voi vain kirjoittaa. Siinä on hyvä perustekstinkäsittelyohjelma, eikä mitään ylimääräisiä pesukoneita. Se on kylläkin huvittavan näköinen, koska näihin nykyisiin ohuisiin vehkeisiin nähden se on valtavan iso ja paksu. Varsinainen museovehje – mutta se toimii – toisin kuin monet näistä uusimmista vimpaimista… (Tässä kohtaa toimittaja hyrisee tyytyväisyydestä: taas löytyi yksi sielunveli …!)

Paljon puhutaan musiikkiteatterin yhteydessä viihteestä ja taiteesta. Kriitikoille ei kelpaa viihde, mutta yleisö ei tykkää taiteesta… Kumpaa sinä kannatat? Pitääkö musiikkiteatterin olla viihdettä vai taidetta? Onko tämä kahtiajako ylipäätään enää tarpeellinen – vai lieneekö aikansa elänyt käsitekaksikko?

– Sekä taidetta että viihdettä tarvitaan. Mutta tänä päivänä, JOS halutaan tehdä huippuviihdettä, vaatii se huippuammattilaisia. Tämä johtuu siitä, että nykyään yleisö voi katsella kotonaan koska vain huippuluokan kotiteattereissa huippuluokan esityksiä, ulkomaisia musikaaleja, konsertteja, elokuvia, mitä vain. Ja televisio tuo maailman huiput joka kotiin napin painalluksella lähes joka ilta. Jotta yleisö lähtisi bussilasteittain johonkin esitykseen, jopa toiselle paikkakunnalle, pitää esityksen olla todella hyvä, huippulaatua. Sanoisinkin niin, että pikemminkin taiteen nimissä näkee paljon puolivillaista. Ns. viihde on nykyään todellisten ammattilaisten työtä. Tämä pitäisi uskaltaa jo ääneenkin lausua meidän päivinämme!

Populaarimusiikin verkkomuseo avattiin

Julkaistu

Kaikki varmaan ovat yhtä mieltä siitä, että suomalaisella populaarimusiikilla täytyy olla oma museonsa, olisi pitänyt olla jo kauan sitten. Ja varmaan suomalaisten enemmistö on sitä mieltä, että tällaisen museon perustaminen ja ylläpitäminen kuuluu valtion tehtäviin ja rahat pitäisi löytyä verovaroista. Näin pitkälle ei suomalaisessa yhteiskunnassa ole vielä päästy. Mutta hieno askel eteenpäin astuttiin joulukuun alussa, kun internetissä avattiin populaarimusiikin verkkomuseo: Pomus. net.

Rahoitusta sen alkutaipaleella on saatu mm. yhteiskunnalta ja eri rahastoista. Myös Elvis ry on kantanut kortensa kekoon, kun verkkomuseon ensimmäisenä näyttelynä on yhdistyksemme 50v-näyttely.

Populaarimusiikin museo, www.pomus.net, on siis suomalaiseen populaarimusiikkiin keskittynyt verkkomuseo. Se kokoaa yhteen historiatietoa, informaatiota suomalaisen populaarimusiikin avainhenkilöistä sekä näytteitä säveltäjien, sanoittajien ja artistien tuotannosta. Museo myös tallentaa ja esittelee populaarimusiikin historiaa sekä tuottaa tietoa populaarimusiikin vaiheista ja vaikuttajista.

Päivitettyä tietoa

Museon henkilögalleria- ja yhtyesivuilla on museon omaa tuotantoa olevia henkilö- ja yhtye- esittelyjä sekä tietoa, kuvia, videoita ja ääninäytteitä. Verkkomuseon etuna esimerkiksi tietokirjaan verrattuna on se, että kirjoissa musiikkia voidaan esitellä ainoastaan tekstin, kuvan ja nuottikuvan avulla, mutta verkossa pystytään käyttämään multimediatekniikkaa eli yhdistelemään tekstiä, kuvaa, musiikkia ja elokuvaa. Verkkomuseo voidaan pitää kattavasti ajan tasalla, kun taas kirjojen tiedot saattavat vanhentua nopeastikin.

Verkkomuseon sisältöä pystytään myös jatkuvasti laajentamaan vuosien mittaan. Populaarimusiikin museo tekee laaja- alaista yhteistyötä musiikkielämän eri tahojen kanssa, joten museosta löytyy paljon yksityiskohtaista tietoa, jota on työlästä löytää muista lähteistä.

Museoon on myös varattu osio suomalaista populaarimusiikkia käsitteleville artikkeleille. Tutkijat voivatkin Populaarimusiikin museon kautta saada lisää näkyvyyttä teksteilleen. www.pomus.net toimii myös helppokäyttöisenä hakemistona muihin verkossa oleviin aineistoihin suomalaisesta kevyestä musiikista, sillä Populaarimusiikin museosta löytyy linkkien kautta tietoa myös muista suomalaista populaarimusiikkia käsittelevistä internet-sivuista. Pomus. net on tarkoitettu kaikille suomalaisesta kevyestä musiikista kiinnostuneille, niin tutkijoille ja median edustajille kuin tavallisille musiikin harrastajille ja kuuntelijoillekin.

Verkkomuseota ylläpitää Suomen Kevyen Musiikin Museon kannatusyhdistys ry. Sen hallituksen puheenjohtajana toimii Otto Donner. Museon päätoimittajana on Laura Henriksson. Teknisestä toteutuksesta vastaa Nemesys Oy. Ei muuta kuin surffailemaan.

Teksti: Martti Heikkilä

Apurahoja ja tunnustusta

Julkaistu
Onnea!

 
Apurahoja ja tunnustusta
 
Georg Malmstén-Säätiön apurahat

Georg Malmstén-säätiö on jakanut 15. joulukuuta vuoden 2004 apurahat. Hakijoita oli 163 kpl. Apurahat, suuruudeltaan 1.000 – 2.000 euroa myönnettiin seuraaville: Niko Ahvonen, Leo Friman, Jukka Gustavson, Jori Huhtala, Maria Hänninen, Petri Juutilainen, Petri Kaivanto, Toni Kimpimäki, Ilona Korhonen, Maritta Kuula, Timo Leppänen (Salix Ay), Pessi Levanto, Visa-Pekka Mertanen, Riitta Paakki, Aarno Raninen ja Marko Timonen.

Apurahoina jaettu summa 25.000 euroa on saatu lahjoituksina seuraavilta tahoilta: Säveltäjäin tekijänoikeustoimisto TEOSTO ry, Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry, Georg Malmsténin perikunta, Danske Populaerautorer ja Föreningen Svenska Kompositörer av Populärmusik.

Apurahojen lisäksi pikkujouluissa jaettiin perinteiseen tapaan myös tunnustusta eli Prix ELVIS 2004 Lahden Kaupunginteatterille (lehdistötiedote 15.12.2004)

Aiemmin Prix Elvis -palkitut

Joulukuun alussa jaettiin lisää myös erityisiä 50-vuotisjuhlavuoden apurahoja (lehdistötiedote 7.12.2004)

Vexille ja Annalle Kullervo Linna -palkinnot

Kullervo Linnan Säätiön vuoden 2004 palkinnot luovutettiin sanoittaja Vexi Salmelle ja laulaja- lauluntekijä Anna Erikssonille Teostossa 24.11. eli Kullervo Linnan syntymäpäivänä. Molemmat saivat 4.200 euron palkinnot.

Palkintorahat ovat peräisin Kullervo Linnan tekijänoikeuskorvauksista, jotka hän ennen kuolemaansa vuonna 1987 säätiöi jaettavaksi tunnustuspalkintona ja apurahoina säveltäjille, sanoittajille ja esiintyjille. Säätiön tarkoituksena on edistää luovaa iskelmä- ja tanssimusiikkia sekä sen esittämistä Suomessa. Linnalla ei ollut perillisiä.

Säätiön hallitukseen kuuluvat Ilpo Hakasalo, Tom Frisk ja Katri Sipilä. Tämänkertaisessa palkitsemistilaisuudessa Ilpo Hakasalo ei ryhtynyt hallituksen puolesta valintoja kovin pitkästi perustelemaan, koska ”saavutukset puhuvat puolestaan”.

Muusikkojen Liiton vuoden 2004 tunnustuspalkinto Maria Kalaniemelle

Suomen Muusikkojen liiton hallitus on myöntänyt vuoden 2004 tunnustuspalkintonsa espoolaiselle muusikko Maria Kalaniemelle. Palkinnon suuruus on 2000 euroa.

Liiton tiedotteessa sanotaan mm. että: ”Maria Kalaniemi (s. 1964) on kansainvälisen huipputason muusikko, ja lisäksi lahjakas, omaleimainen säveltäjä.”

J. Karjalaiselle vuoden 2004 Suomi-palkinto

Kulttuuriministeri Tanja Karpela on palkinnut Jukka Karjalaisen ja kahdeksan muuta eri taiteenalan edustajaa 16 800 euron suuruisilla Suomipalkinnoilla. Suomi-palkinto myönnetään tunnustuksena merkittävästä taiteellisesta urasta. Perusteena voi myös olla huomattava saavutus tai lupaava läpimurto. Palkinto on kulttuuriministerin ja valtiovallan antama tunnustus ja samalla kiitoksenosoitus taiteellisesta luomistyöstä. Suomi-palkintoja on jaettu vuodesta 1993.

Palkinnon perustelut:

”J. Karjalainen on runsaan kahdenkymmenen vuoden ajan ollut suomalaisen rockin omaleimaisimpia ja suosituimpia tulkkeja ja populaarikulttuurin kerrostumien ammentaja.

Karjalaisen ilmaisussa yhtyvät pop- ja rockmusiikin, bluesin, bluegrassin, folkin ja kantrin vaikutteet. Lopputulos kuulostaa silti hyvin kotoperäiseltä ja suomalaiselta.

Runoilijana Karjalainen leikittelee suomen kielen sanoilla ja kertaa näennäisen yksinkertaisia mieliinpainuvia hokemia. Balladien tarinat ja kertomusten käänteet ovat samalla syvästi inhimillisiä ja usein myös riipaisevan koskettavia.

Taiteilijana, säveltäjänä ja sanoittajana J. Karjalainen on pohjimmiltaan mies ja kitara – tyyppinen trubaduuri, joka Mustat lasit ja Electric Sauna -yhtyeiden erinomaisten muusikoiden kanssa on luonut tyylipastisseista tavaramerkkinsä. Musiikillisesti Karjalainen kykenee luomaan joskus hyvinkin niukkaan sointupohjaan rikkaita ja omalakisia melodioita. Rakastettavia sävelmiä, jotka ovat kuin luotuja edelleen laulettaviksi.

J. Karjalaisen kahdenkymmenen pitkäsoittolevyn sarja on jo tähän asti tuottanut moninkertaisen määrän hittejä, jotka ovat ajattomia ja samalla suomalaisen populaarimusiikin historiaa.”

Teksti: Martti Heikkilä

Pikkujoulut

Julkaistu

Elvis ry:n juhlavuosi päättyi näyttävästi ”Elviksen Gloria” -pikkujoulukonserttiin, joka pidettiin Kulttuuriareena Gloriassa Helsingissä 15. joulukuuta. Konsertissa esiintyivät Kalle Ahola, Kaija Koo, Pave Maijanen, Jarkko Martikainen, Tommi Läntinen, Aija Puurtinen, Jussu Pöyhönen, Mari Rantasila ja Heikki Salo. Orkesteria johti Tommi Lindell. Hieno päätös juhlavuodelle, josta moni tuumasi, että tällaiset pikkujoulubailut pitäisi ottaa uusiksi. Pikkujoulut alkoivat perinteiseen tapaan joulupöydän äärellä toimistossa, jonne saapui yli sata jäsentä. Melkein kaikki jatkoivat Gloriaan, jonne osa jäsenistä tuli myös suoraan.

Juhlavuoden musiikkitapahtumien saldoksi tuli lähes kolmekymmentä tapahtumaa. Näissä Elvis ry:n omissa ja yhteistyökonserteissa kävi lähes 17.000 kuulijaa. Juhlavuoteen mahtui mm. kymmenen Lauluntekijäklubia, kolmen konsertin Jazzilla on tekijänsä -sarja, lastenkonsertteja, musiikkiteatteria, useita konsertteja kesän festivaaleilla sekä juhlakonsertti Tampere- talossa. Näissä konserteissa esiintyi lähes kahdeksankymmentä Elvis ry:n omaa jäsentä ja niissä kuultiin sadanviidenkymmenen elvisläisen tuotantoa.

Juhlavuoden aikana Elvis ry tilasi yhdeksän uutta teosta (jazzia, kansanmusiikkia ja lastenmusiikkia) sekä lisäksi eri konsertteihin lähes kaksikymmentä uutta sovitusta. Jazzilla on tekijänsä -konserttisarjassa kuultiin kantaesityksenä lisäksi seitsemän Umo Jazz Orchestran tilaamaa teosta sekä kaksi Paroni Paakkunaisen uutta teosta.

Juhlaseminaarissa 28.10. aiheena oli suomalaisen populaarimusiikin akateeminen koulutus ja tutkimus otsikolla ”Elvis akatemiassa”. Seminaarin luennoitsijoita olivat mm. professorit Vesa Kurkela ja Heikki Laitinen sekä dosentti Hannu Saha. Juhlavuoden toimintakertomus ja tilinpäätös käsitellään Elvis ry:n vuosikokouksessa 17.2. klo 18 Ravintola Laulumiehissä.

Teksti: Martti Heikkilä

Ravintolamuusikot elämäntapataiteilijoita ja postmodernin työelämän edelläkävijöitä

Julkaistu

Elvis ry:n jäsenen Ahti Nikkosen väitöskirja ”Ravintolamuusikon ammatin nousu ja tuho” tarkastettiin Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa 14. tammikuuta. Väitös kuuluu sosiaalipolitiikan alaan ja ravintolamuusikon ammattia tarkastellaan väitöskirjassa sosiaalihistorialliselta ja elämäkerralliselta kannalta. Nikkonen tuntee alan omakohtaisesti sillä hän on pitkään työskennellyt ravintolamuusikkona. Valtiotieteen maisteriksi hän valmistui Helsingin yliopistosta 1996.

Viimeiset dinosaurukset

Väitöskirjan mukaan muusikon ura on ravintolamuusikolle elämäntapa. Työsuhteiden muuttuminen yhden illan keikkailuksi on kuitenkin saattanut ammattikunnan sukupuuton partaalle.

Tutkimus kuvaa ravintolamuusikon ammattikunnan elämänkaarta 1920-luvulta 1990- luvulle. Tuona aikana työsuhteet ovat muuttuneet yhden illan keikkailuksi. Nikkonen on suhteuttanut ammattikunnan kehityskaarta suomalaisessa alkoholi- ja työpolitiikassa sekä musiikkikulttuurissa tapahtuneisiin muutoksiin ja jakanut tarkastelemansa jakson kolmeen kauteen: kurin (1919­1949), sivistämisen (1950­1989) ja markkinakurin (1990-luvulta alkaen) kausiin.

Tutkimuksen mukaan ravintolamuusikot ovat eräällä tavalla olleet postmodernin työelämän edelläkävijöitä. Ravintolamuusikot ovat toimineet jo muutaman vuosikymmenen ajan sen tyyppisissä työsuhteissa, joiden on katsottu alkaneen yleistyä muualla työelämässä vasta 1990-luvulta lähtien.

Globalisoituvat työmarkkinat ovat aiheuttaneet koko läntisessä maailmassa työlainsäädännön purkamista, jonka seurauksena työvoiman joustaminen on lisääntynyt määräaikaisten työsuhteiden johdosta. Palkkatyön osittuminen ja lisääntynyt pätkätyö luovat aivan uudenlaisen työmarkkinatilanteen, jossa suuri osa työvoimasta joutuu tulemaan toimeen palkan ja sosiaaliturvasta mahdollisesti saadun tuen avulla.

Tälle osalle elämänpolitiikka on elämän hallinnan väline, jolla voidaan selvitä ja sopeutua työelämän nopeisiin muutoksiin. Pienelle hyvin koulutetulle eliitin osalle työ on elämäntyylien valintaa, jolloin työpolitiikkakin on muuttunut elämänpolitiikaksi. Suurimmalle osalle globalisaation vaikutukset ilmenevät kuitenkin työelämän kasvavana epävarmuutena ja työmarkkina-aseman heikkenemisenä. Samalla perinteiset politiikat väistyvät antaen tilaa elämänpolitiikalle.


Tohtori Nikkonen on itsekin pitkän linjan ravintolamuusikko joka taittaa keikkaa tänäkin päivänä tuuraten mm Jukka
Häkklän Flame’ssa, Duo Richards’ssa, Seppo Havukaisen duossa (ja triossa)…

Elämäntapaintiaanit ja wannabeet

Nikkosen tutkimusaineistoon kuuluu myös runsaasti ravintolamuusikoiden haastatteluja. Niitä analysoimalla hän on hahmottanut muusikkouden kolme perustyyppiä: musiikin ja ravintolaelämän maailmassa seikkailevat ”elämäntapamuusikot”, ammattimuusikon uraa kunnianhimoisempaan päämäärään, kuten tangokuninkaalliseksi hamuavat ”tähtiinpyrkijät” sekä elämäntyylin ja ammatin vaihdosta haikailevat ”ohimenijät”.

Kaikkein vahvimmin haastatteluissa korostui näkemys, että muusikkous on ennen kaikkea elämäntapa. Tämä auttaa muusikon identiteetin ylläpitoa tilanteessa, jossa työn epävarmuus ja lyhytaikaisuus vaatii usein muutakin kuin ravintolamuusikon työn tekemistä. Moni esimerkiksi joutuu elättämään itsensä soittamalla erilaisissa kokoonpanoissa tai yhtyeissä. Nikkosen tutkimuksen mukaan voikin yleistäen todeta, että postmodernille ajalle ominaiset työsuhteet tulevat vaatimaan yhä enemmän sitoutumista erityiseen postmoderniin elämäntapaan, jotta työstä pystytään suoriutumaan menestyksellisesti.

Väitöskirja löytyy sähköisessä muodossa Helsingin yliopiston verkkosivuilta osoitteesta:

https://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nikkonen/

Tohtori Nikkosen kotisivut

Teksti: Martti Heikkilä

Kuva: Ahti Nikkosen kotiarkisto

SKAP valitti Ruotsin TV4:n ”kustannustoiminnasta”

Julkaistu

Elvis ry:n ruotsalainen sisarjärjestö SKAP on tehnyt valituksen Ruotsin kilpailuvirastolle ja markkinatuomioistuimelle. Valituksen aiheena on Ruotsin TV4:n harjoittama musiikinkustannustoiminta. Oikeastaan ”toiminta” on tässä yhteydessä väärä sana, koska mitään muuta toimintaa TV4:llä ei ole kuin se, että kustannussopimuksilla palautetaan osa TV4:n maksamista tekijänoikeuskorvauksista takaisin yhtiölle.

Kun TV4 tilaa ohjelmiinsa musiikkia säveltäjältä, se asettaa ehdoksi, että säveltäjän on tehtävä kustannussopimus TV4 Vision -nimisen kustantamon kanssa, jonka TV4 omistaa. Kyseessä on siis Ruotsin suurin kaupallinen tv-yhtiö, sama jossa Alma Media on yhtenä omistajana ja jota mm. norjalainen Schibstedt on havitellut.

SKAP katsoo, että tällaisella ”kustannustoiminnalla” on kielteinen vaikutus musiikinkustannusalalla. Terveillä markkinoilla tekijän tulee saada vapaasti päättää, solmiiko hän kustannussopimuksen ja jos solmii niin minkä yhtiön kanssa.

Ruotsin TV4 ja tekijänoikeusseura Stim ovat keskenään päätyneet tariffiin siitä, mitä tv-yhtiön tulee Stimin kautta maksaa tekijälle musiikista. Tai tarkkaan ottaen tähän tariffiin on päädytty siten, että tuomioistuin ja kilpailuvirasto ovat tariffin tason määränneet. Tätäkään taustaa vasten ei mitenkään voi hyväksyä sitä, että näennäisen kustannustoiminnan kautta tvyhtiö vielä palauttaa osan maksamistaan korvauksista takaisin itselleen.

Myös Englannissa on sikäläinen tekijöiden yhdistys BACS tehnyt valituksen brittiläiselle kilpailuviranomaiselle (Office of Fair Trading). Valituksen kohteena ovat kaikki valtakunnalliset tv-kanavat. BACS:n mukaan niillä on lista säveltäjistä, jotka eivät suostu tekemään kustannussopimusta, ja näiltä ei sävellyksiä tilata ollenkaan.

Myöskään äänitettä ja kustannussopimusta ei saa kytkeä

Suomessa vastaavaa ongelmaa ei ainakaan tässä laajuudessa ole ennen ollut. MTV:llä oli kyllä jokunen vuosi sitten vielä musiikinkustannustoimintaa, josta se nyttemmin on luopunut. 90- luvulla Elvis ry teki Suomen kilpailuviranomaisille tutkimuspyynnön, joka koski paitsi MTV:n kustannustoimintaa myös laajemmin äänitetuotannon ja musiikinkustantamisen kytkentöjä. Kilpailuvirasto lausui tuolloin, että tällaisiin kytkentöihin saattaa liittyä kilpailunrajoituslain vastaisia ehtoja, jos teoksen äänitteelle ottamisen ehdoksi asetetaan kustannussopimus. Suomen kilpailuvirasto lupasi tutkia asiaa tarkemmin, kun se saa käsiteltäväkseen konkreettisen tapauksen, mitä ei toistaiseksi ole tapahtunut.

Ruotsin musiikinkustantajien yhdistys (Svenska Musikförläggareförening) sanoutuu irti kaikista kytkennöistä, joissa kustannussopimukseen automaattisesti kytketään jokin muu sopimus. (”det ska inte finnas någon automatisk koppling mellan ett förlagskontrakt och eventuella andra kontrakt”).

Yhdistyksen jäsenlehdessä (Notisen 1/05) kirjoitetaan, että jotkut pienet levy-yhtiöt ovat asettaneet laulaja-lauluntekijälle levytyssopimuksen yhteydessä ehdon, että saman tahon kanssa on tehtävä kustannussopimus. Tällainen ”optiosopimus” on Ruotsin musiikkikustantajien yhdistyksen mukaan kohtuuton. Tekijän on saatava vapaasti valita kenen kustantajan kanssa tekee yhteistyötä. Näin silloinkin kun artisti ja tekijä ovat sama henkilö.

Valitettavasti Suomessakin on edelleen merkkejä siitä, että tiettyä äänitetuotannon ja kustannussopimuksen kytkentää edelleen tapahtuu. Jos tekijä kokee, että hänen on tehtävä kustannussopimus levy-yhtiöön kytköksissä olevan kustantamon kanssa, jotta saisi teoksensa yhtiön äänitteelle, siitä kannattaa ottaa yhteyttä meihin. Asiattomat kytkennät eivät kestä päivänvaloa.

Teksti: Martti Heikkilä