Musiikintekijät -logo

Suurin osa asioista syntyy vahingossa tai sattumalta

Suurin osa asioista syntyy vahingossa tai sattumalta

Voisi myös väittää, että miltei kaikkien ihmisten elämänura on riippuvainen tapahtumista, tilaisuuksista ja suoranaisista vahingoista. Edition ELVIS ei ole poikkeus tästä.

Jossain vaiheessa 1980-luvun alkupuolta minä, joka olin siinä vaiheessa ELVISin puheenjohtaja ja samalla jollakin tavalla kytköksissä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskukseen, kävin Runeberginkadun talon alakerrassa, jossa MIC (nykyään FIMIC) toimi. Keskuksen johtajana oli silloin Kauko Karjalainen, joka näytti minulle Yhdysvalloista tulleen kirjeen. Owen Engel niminen herrasmies pyysi suomalaisia bigband-nuotteja, joita hän halusi levittää 300 amerikkalaiseen yliopistoon. (Niissähän on usein erittäin laadukkaita soittajistoja.) Karjalainen ihmetteli, mitä hän voisi lähettää. Tiedotuskeskuksessahan oli ainoastaan kustantamatonta materiaalia ja suurin osa siitä hätäisesti käsinkirjoitettuja, ei kovinkaan edustavassa muodossa. Eipä silti: kustannettua kotimaista materiaalia bigbandille ei siihen aikaan ollut Suomessa juuri lainkaan.

Mietittiin mitä tehdään, Owen Engel halusi 300 kappaletta valmista materiaalia ja vaikka hän halusi olla sub-publisher, jonka piti saada 50% esityskorvausten kustantajaosuuksista, kaikki materiaali piti lähettää hänelle Suomesta. Mietittiin pitkään kannattaako sellaiseen kauppaan lähteä, hyvin tietäen, ettei amerikkalaisilta yliopistoilta saataisi juuri lainkaan tekijänoikeuskorvauksia. Toisaalta taas oli houkuttelevaa yrittää saada suomalaista musiikkia Amerikkaan. Sovittiin Kauko Karjalaisen kanssa, että ELVIS yrittää hoitaa asian. Solmimme Pentti Lasasen kanssa 14.10.1981 musiikinkustannussopimuksen teoksesta ”Basie Street”. Ensipainokseksi oli sovittu komeat 500 kappaletta. Kolmesataahan oli tarkoitettu USA:ta varten. 15.5.1982 solmittiin alikustannussopimus Owen Engelin kanssa. Hänellä oli firma nimeltään ”Owen Engel´s Jazz World”.

Sitten herra Engeliltä alkoi tulla mitä omituisimpia vaatimuksia. Yksi niistä oli sellainen, että meidän olisi pitänyt mennä presidentinlinnan ulkopuolelle patsastelemaan Tasavallan Presidentin kanssa ja ottaa kuvia, joissa suorittaisimme shake hands Mauno Koiviston kanssa niin, että Owen Engelsin oma mainosjuliste olisi ollut kuvissa hyvin näkyvillä. En tiedä olisiko Manulla ollut tarpeeksi huumorintajua, mutta jätimme kysymättä ja kirjeenvaihtomme, joka muutenkin alkoi tulla aina vain omituisemmaksi, kuivui kokoon. Sopimusta ei täytetty ja Amerikka jäi valloittamatta. Mutta olihan meillä 500 kpl kauniisti kirjoitettua ja editoitua Basie Street-nuottia.

Samassa imussa olimme painattaneet 100 kpl Eero Koivistoisen versiota bigbandille kansanlaulusta ”En voi unhoittaa sua mielestäni pois”. Samaan syssyyn tehtiin sitten vielä Kari Kompan ”A French Connection” ja Kaj Backlundin ”Why Not Mr. Don”.

Kuten jo mainitsin: suomalaista bigband- musiikkia oli olemassa ainoastaan käsikirjoituksina ja usein aika epäselvällä notaatiolla. Yritimme lyödä kiilan ulkomaisen musiikin herruuteen. Sen lisäksi pyrimme olemaan mallikustantaja (siis mallikelpoinen!). Eräs yritys siihen suuntaan oli, että sopimuksen solmimisen yhteydessä maksoimme tekijälle koko painoksen hinnan; siis ei ennakkona, vaan ostimme koko painoksen heti selvällä rahalla. Tällöin saimme tietenkin sen edun, ettei meillä ollut velvollisuutta joka vuonna tilittää kaikille sopimuspartnereille muutamaa hassua markkaa myydyistä nuoteista. Yritimme ”kaupata” tätä mallia myös kaupallisille kustantajille, mutta he kieltäytyivät kauhuissaan. Se on oikeastaan aika omituista: Kustantajanhan pitäisi olla se liikeyritys, eikä tekijän.

Puhallettiin samaan hiileen

Olimme tietenkin tienneet, että puhallinorkestereissa liikkui mahtava määrä laittomia kopioita. Mm. Westerlund julkaisi aikoinaan ainoastaan partituureja, joista sitten soittokunnat kirjoituttivat stemmat. Armeijan soittokunnissa se tapahtui usein niin, että soitto-oppilaat, jotka olivat tehneet jonkun kolttosen, joutuivat kirjoittamaan rangaistuksena tietyn määrän stemmoja. On kai ymmärrettävää, että ne nuotit eivät olleet kovinkaan kauniita. Mutta samalla opittiin nuottien kopiointi. Ja kun muita nuotteja ei ollut saatavilla, kustantajat katsoivat asiaa läpi sormien. Mutta sitten myöhemmin oli aika mahdoton tehtävä opettaa, että nuottien kopionti on kiellettyä.

Laillisista suomalaisista teoksista oli huutava pula. Syntyi ajatus siitä, että Suomalaisen Säveltaiteen Juhlavuonna 1982 järjestettäisiin puhallinorkestereiden yhteiskonsertti, jossa soitettaisiin ainoastaan suomalaista musiikkia ja mikä omituisinta: ainoastaan laillisista nuoteista. Saimme mukaan Helsingin Palokunnan Soittokunnan, Helsingin Poliisisoittokunnan (olinhan siellä kapellimestarina), Helsingin Rautatien Soittajat, Helsingin Torvisoittokunnan, Helsingin Työväenyhdistyksen Puhallinorkesterin, Helsingin Varuskuntasoittokunnan ja Karelia-Puhallinorkesterin. Siis käytännöllisesti katsoen kaikki, jotka Helsingissä puhalsivat, 200 puhaltajaa ja lyöjää samalla lavalla. Fazer painatti tilaisuutta varten stemmat teoksista ”Muistoja Pohjolasta” ja ”Kaartin muistoja”. Lisäksi ELVIS tilasi esim. Pentti Lasaselta sovituksen Merikannon ”Romanssista”. Soittajat oli helppo saada näihin talkoisiin. Lupasimme, että jokainen soittokunta sai tilata toivomaltaan ”nimikkosäveltäjältä” uuden kappaleen, joka lahjoitettiin siis kaikkien seitsemän soittokunnan ohjelmistoon. ELVIS kustansi nämä nuotit ja niin syntyi jonkinlainen pesämuna puhallinorkesterikatalogiimme. Teokset tilattiin mm. Rauno Lehtiseltä, Esa Pethmanilta, Kari Karjalaiselta, Atso Almilalta ja Leif Källmanilta. Joitakin näistä teoksista myytiin aikoinaan aika hyvin ja jotkut niistä soivat vielä nykypäivänäkin.

Musiikkia äänitteille

Heti konsertin jälkeen ELVIS tuotti LP-levyn: ”Helsingin Poliisisoittokunta soittaa uutta suomalaista puhallinmusiikkia”. Soittokunta soitti korvauksetta, mutta sai aikamoisen määrän ilmaiskappaleita edustuslevyiksi. Synergia siis toimi!

Samoin meneteltiin sitten jatkossakin. Aina kun järjestettiin esim. sävellys- ja sanoituskilpailu, varattiin samalla kustannusoikeudet ja painatettiin materiaali, joka oli sen jälkeen kaikkien käytettävissä. Kun järjestettiin lastenmusiikin sävellys- ja sanoituskilpailu konserttikiertueineen, teokset kustannettiin, teetettiin sovitukset, painatettiin nuotit ja tuotettiin äänite ”Lystit lastenlaulut”. Myös silloin kun järjestettiin esim. sinfoniaorkestereiden viihdemusiikkikiertue, teetettiin sovitukset em. kokoonpanolle ja nuotit painettiin. Ajan mukaan tämä tuli entistä helpommaksi. Nuotit valmistuivat kätevästi aina vain paremmilla kopiokoneilla.

Joistakin kappaleista tehtiin Fazerin kanssa subkustannussopimukset, joiden ehdoista sovittiin niin, että me saimme luvan julkaista orkesterimateriaalit ja Fazer saa 50% tekijänoikeuskorvausten kustantajaosuuksista ja myös 50% nuottien myyntihinnoista. Aika hyvä kauppa Fazerille, mutta pääasiahan oli, että laillista orkesterimateriaalia oli saatavilla teoksista, jotka olivat olleet jo ehkä vuosikymmeniä kustantajan katalogissa, mutta saatavana ei ollut minkäänlaista esitysmateriaalia, vaan ainoastaan jonkinlainen pianonuotti, jos sitäkään. Nämä sopimukset tehtiin aina versiokohtaisesti, mikä tarkoittaa, että Edition ELVIS saa kustantajanosuuksia ainoastaan, kun meidän nuoteistamme soitetaan. Tämä on mielestäni reilu kauppa.

Samanlaisia sopimuksia tehtiin myös usein (miltei poikkeuksetta) tekijöiden kanssa. Esim. Mikkihiirten puhallinorkesteri- ja sinfoniaorkesteriversiot ovat Edition ELVISin kustantamia ja korvaukset tulevat siis ainoastaan niistä, eikä suinkaan esim. Georg Malmsténin elinaikana tehdyistä äänitteistä.

Mitä musiikki maksaa

Hinnoittelu oli alusta lähtien erittäin inhimillistä. Kävi ilmi, että Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus hinnoitteli nuottinsa samoilla periaatteilla kuin kaupalliset kustantajat ja vieläpä niin, että esim. sinfoniaorkesterimateriaalit olivat ainoastaan vuokrattavissa, mutta puhallinorkesterimateriaalit ainoastaan myytävänä. Sinfoniaorkesterimateriaalit hinnoiteltiin kaiken lisäksi (ja luultavasti niin tehdään edelleenkin) käyttökertojen mukaan. Siis kerran käytettynä x mk, kaksi kertaa käytettynä x mk + 50%. Radiointi, televisiointi ja levytys maksoivat myös erikseen. Tämähän ei ole millään tavalla tekijöiden edun mukaista. Kun esim. Kuopion orkesteri halusi soittaa 60 koululaiskonsertissa Ahti Sonnisen ”Hiirten häävalssin”, MICin nuotistonhoitaja laski perushinnan + 59 x 50%. Kapellimestari Lauri Siimes totesi, ettei orkesterilla ollut varoja sellaiseen, vaan se soittaa em. teoksen sijaan Valssin baletista Maskerade, joka oli orkesterin nuotistossa ja sen esittäminen ei maksaisi muuta kuin tekijänoikeuskorvaukset, jotka menisivät ulkomaille. Olin silloin LUSESin hallituksessa ja myös jollain tavalla tiedotuskeskuksen toiminnassa mukana. Ylitin taas kaikki valtuuteni ja lahjoitin Siimekselle esitysmateriaalit ja niin kotimainen vaihtoehto voitti sillä kertaa. Asiasta tuli aikamoinen jälkipyykki, mutta LUSESin hallitus totesi, että kotimaisen voitto oli ollut täysin perusteltu.

Edition ELVISin esitysmateriaalien myyntihinnat ovat nykyään keskimäärin (miltei kaikki) 25 euroa, mutta olemme olleet hyvin avokätisiä ja antaneet ilmaisia nuotteja aina, kun se on tuntunut järkevältä ja perustellulta. Tärkeää ei ole saada paperia myydyksi, vaan aikaansaada esityksiä.

Kopioita ei anneta

Edition ELVISin sarja ”Poliisisoittokunnan ohjelmistoa” tuli ihan vahingossa ohjelmistoon. Ollessani Poliisisoittokunnan kapellimestarina tapahtui usein niin, että minulta pyydettiin kopioita sovituksistani. Kieltäydyin tietenkin antamasta niitä. Kappaleet olivat miltei poikkeuksetta Fazerin kustantamia ja kustantajallahan on yksinoikeus niiden levittämiseen. Rupesin neuvottelemaan Fazerin silloisen kustannuspäällikkö Raimo Henrikssonin kanssa. Hän innostui asiasta ja sovittiin, että Fazer julkaisisi em. sarjan. Se oli sitä aikaa, jolloin keskustelu genreuudistuksesta oli kaikkein kuumimmillaan. Fazerin senaikainen taiteellinen johtaja näki sovituksiani Henrikssonin pöydällä ja kielsi Ramia olemasta minkäänlaisessa liikeyhteydessä minun kanssani: ”Kun se Fuhrmann on niin hävytön genreasiassa”. Teimme vaivihkaa Henrikssonin kanssa kompromissisopimuksen: ELVIS tuottaisi ko. sarjan alikustantajana (ja taas Fazer sai 50% kaikesta). Ihmeellistä oli se, etteivät alkuunkaan ne kaikki, jotka olivat aikoinaan pyytäneet minulta kopioita, ostaneetkaan sovituksia, kun ne olivat laillisesti saatavina.

Itsenäisyyspäivä kotimaisin sävelin

Aikamoinen kädenvääntö oli myös, kun yritimme saada Tasavallan Presidentin itsenäisyyspäivän tanssiaisten alkunumeroksi suomalaisen valssin ”Tonava kaunoisen” tilalle. Aarno Walli oli tehnyt jo 70-luvulla senkaltaisen ehdotuksen. Kun Helsinki nimitettiin Euroopan Kulttuurikaupungiksi Kirsti Puhtila ehdotti järjestettäväksi sävellyskilpailun. Tuli monet välivaiheet, joita en halua edes muistella, mutta kilpailu järjestettiin ja sen voitti Markku Johanssonin ”Tähtiä ja timantteja”. Toiseksi tuli Pentti Lasasen ”Juhlan kunniaksi”.

Näistä teetettiin versiot sinfoniaorkesterille (alkuperäinen), bigbandille ja puhallinorkesterille. Markun valssista luvattiin esitysmateriaalit kaikille järkeville kokoonpanoille. Sinfoniaorkesteriversio oli alkuperäinen, Lasanen kirjoitti bigbandversion, Olli Heikkilä pianostemman, Veikko Huuskonen erilaisia harmonikkakokoonpanoja ja minä tein loput, eli puhallinorkesteri, salonkiorkesteri, seitsikko, vaskikvintetti, puhallinkvintetti ja jopa klarinettiyhtye. Lupasimme antaa nuotit ilmaiseksi, jos esittäjistö sitoutui esittämään valssin ja ilmoittamaan meille ja Teostolle esityspäivän. Tämä toimi hyvin ja teos soi jatkuvasti eri paikoissa.

Mutta tärkein paikka on tietenkin presindentinlinna. Kaartin soittokunta oli hyvin halukas aloittamaan tanssiaiset nimenomaan tällä valssilla, mutta protokollapäällikkö ei hyväksynyt sitä, vaan vaati soitettavaksi ”Tonava kaunoinen”. Tuli vuosi 2002, joka oli Georg Malmsténin 100 v. juhlavuosi, jonka suojelija oli Tasavallan Presidentti (Stadin Friidu) Tarja Halonen. Helsingin kaupunginorkesterin Malmstén-juhlakonsertissa puhuimme pressan kanssa itsenäisyyspäivän tanssiaisista ja hän totesi, että ”Suomen kansalla on varmaan jo sen verran itsetuntoa, että suomalainen alkuvalssi lienee jo paikallaan”. Hän kysyi vielä, mikä olisi Jorin hyvä tanssivalssi ja niin vuonna 2002 tanssiaiset aloitettiin ensimmäisen kerran suomalaisella ”Leila-valssilla”.

Syksyllä 2003 kiitimme presidenttiä Malmstén-juhlavuoden suojelemisesta ja huomautimme samalla, että Kaartin soittokunnalla olisi valmius ja myös halu aloittaa tanssiaiset Johanssonin ”Tähtiä ja timantteja”- valssilla. Ja näin sitten tapahtuikin ja sitä voisi sanoa vaikkapa työvoitoksi. Ja nyt viimeksi aloitusvalssina oli Pentti Lasasen ”Juhlan kunniaksi” ja toisena Aarno Ranisen ”Valse Finlandia”.

Lakia on noudatettava

Eräs tärkeä asia, joka ei ehkä olisi tullut ilmi ilman ELVISin kustannustoimintaa on seuraava: Kun vuonna 1974 tekijänoikeuslakia muutettiin ja sanoittajat saivat enemmän oikeuksia, sekä Teosto että kustantajat nukkuivat. Siihen saakka sanoitukset olivat olleet pakkolisenssin kautta ikään kuin osa sävelteosta. Mutta 1974 olisi kustantajien pitänyt solmia sanoittajien kanssa itsenäisiä kustannussopimuksia sävelteosten teksteistä. Niin ei kuitenkaan tehty, eikä Teostokaan vaatinut sellaisia. Kun tein vuonna 1985 erästä konserttia varten sovitukset viiteen Oskar Merikannon lauluun, minulta ruvettiin taas pyytämään kopioita niistä. Keksin silloin, että Edition ELVIS kustantaisi pari niistä laulutaustoiksi tarkoitetuista sovituksista. Ainoastaan orkesterimateriaalit ilman tekstejä. Kun lähetin sopimukset Teostoon, minulle ilmoitettiin, että teokset ovat tekstien kautta Fazerin kustantamia. Ihmettelin; Oskar Merikanto oli jo vapaa ja tekstintekijät olivat Larin Kyösti ja Heikki Ansa. Pyysin nähtäväksi heidän kanssaan solmitut sopimukset. Eihän sellaisia tietenkään ollut olemassakaan ja kummallisinta oli, että Fazer väitti olevansa sopimussuhteessa Heikki Ansan kanssa. Ansa on kuitenkin tuntematon tekijä. Samanlaista argumentaatiota on siis käyty vuodesta 1985 lähtien ihan tähän päivään saakka. Vaikka Teoston vuosikokous vuonna 1997 päätti, että kustantaja ei saa sanoittajan kustannusosuuksia ilman sopimusta sanoittajan kanssa. Asia ei ole vielä vuonna 2004 täysin kunnossa, mutta se on luvattu nyt järjestää niinkuin laki vaatii. Ihmettelen kuitenkin, olisiko koko asia tullut esille ilman Edition ELVISiä?

Siis kannattaako Edition ELVISin kustannustoiminta?

Ei ainakaan taloudellisesti, senhän kieltävät jo ELVISin säännötkin.

Tärkeä yksityiskohta: Georg Malmsténin perikunta valtuutti Georg Malmstén-säätiön hoitamaan Jorin tekijänoikeusasioita ja perikunta teki Edition ELVISin kanssa kustannussopimuksen teoksesta ”Ilta skanssissa”. Tämän teoksen kaikki tekijänoikeuskorvaukset (tekijän osuudet ja kustantajan osuudet) lahjoitetaan 100%:sti Georg Malmstén-säätiölle. Myös kappaleen sovittajat suostuivat lahjoittamaan osuutensa säätiölle. Tämä toi säätiölle ensimmäisenä (juhla)vuonna miltei 8.000 euroa. On otettava huomioon, että myös valtio on tässä sopimuksessa tavallaan mukana; Edition ELVIS ei joudu maksamaan veroa ja siis myös se osuus menee suoraan apurahoina jaettavaksi. Vastaavat sopimukset on tehty minun teoksistani ”Consertino für Bariton und Blasorchester” ja ”Fight for the Copyright”, joiden korvaukset menevät taas vastaavasti Arthur Fuhrmann- rahastoon. Valitettavasti ne eivät tuo yhtä paljon kuin Jorin kappale.

Ehkei koko asiassa ole ollut taloudellisesti järkeä, mutta mielestäni erilaiset ideologiset asiat puolustavat Edition ELVISin toimintaa. Kustannustoiminta on rahoitettu Kopioston valokopiokorvauksilla, joita ei saa käyttää yhdistyksen yleiskuluihin, vaan nimenomaan esim. tällaisiin tarkoituksiin. Siis Edition ELVIS on mitä sopivin kohde näille rahoille.

Arthur Fuhrmann


teksti:Arthur Fuhrmann

-Arthurland


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2004

Selaa lehden artikkeleita