EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Rytmimusiikki 2010 -visio

Tekijä: Nina Lith

Rytmimusiikki 2010 -visio

Julkaistu

5 vuoden päästä kaikki on paremmin

Rytmimusiikki 2010 -visio on useiden alan toimijoiden laa-tima yhteisnäkemys rytmimusiikin toivotusta tilanteesta Suomessa 5 vuoden päästä. Tarkoituksena on myös tutkia, missä nyt mennään.

Rytmimusiikkiin luetaan kuuluviksi kaikki ei-klassiset tyylilajit: jazz-, rock, pop-, iskelmä-, tanssi- tai kansanmusiikiksi mielletty musiikki. Vuonna 2010 rajojen ylittäminen ja ennakkoluulottomuus ovat lisääntyneet ja musiikkilajien väliset erot ovat enää veteen piirretty viiva.

Rytmimusiikki 2010 -selvityksen ovat laatineet Pop & Jazz Konservatorio, Suomen Jazzliitto, Umo, Freelancemuusikot, Jazzmuusikot, Elvis, Stadia, Sibelius-Akatemia, Suomen Kansanmusiikkiliitto, Elmu, Suomen Muusikkojen Liitto, Ohjelmatoimistojen Liitto ja Fimic.

Työtilaisuudet ja tekijänoikeustulot kasvavat

Vision mukaan vuonna 2010 rytmimusiikin kansallinen merkitys ja kulttuurinen arvo maallemme on vihdoin ymmärretty. Työtilaisuudet yhdentyvässä Euroopassa ovat lisääntyneet ja kotimaisuusaste on edelleen korkea. Tarjonta on runsasta kaikkialla Suomessa ja rytmimusiikki on saavuttanut aseman yhtenä kansallisista voimavaroistamme. Sille myös heruu valtion ja kuntien tukirahoitusta, jota musiikin aluekeskukset kanavoivat toimijoille eri puolilla Suomea. Klubitukijärjestelmä saa julkista rahoitusta ainakin 10 miljoonaa euroa vuodessa. Kunnallisilla rytmimusiikkiorkestereilla on 100 julkisin varoin subventoitua henkilötyövuotta ja kansallinen esitysfoorumi toimii Helsingissä. Valtion kulttuurille maksama tuki on 0,4% bruttokansantuotteesta ja se maksetaan pääosin budjettivaroista. Ammattilaisten työtiloja on saatavilla ympäri maata kohtuuhintaan.

Visiossa nähdään rytmimusiikki merkittävänä liiketoimintana ja vientiartikkelina. Yhä useammat suomalaiset artistit menestyvät ulkomailla; viennin vuotuinen arvo v. 2010 on jo 45 miljoonaa euroa. Kulttuurialan yrittäjyys on lisääntynyt ja sitä myös tuetaan. Vientitukea saavat muutkin kuin myyntimenestyjät. Äänitemyynnin volyymi on kasvanut ja uusia musiikkibisneksen aloja syntyy. Ammattimaiset säveltäjät, sanoittajat, sovittajat ja muusikot saavat jo merkittävän osan toimeentulostaan tekijänoikeustuloina.

Vuonna 2010 kaikki keskeiset musiikin tyylilajit ovat musiikkioppilaitoksissa tasavertaisessa asemassa. Rytmimusiikin koulutusta on saatavilla kaikilla koulutusasteilla ja kaikkien koulutuksen järjestäjien antama koulutus on erittäin korkeatasoista. Rytmimusiikin musiikkiopisto- opetus on lisääntynyt ja ammatillisesti suuntautuneesta koulutuksesta valmistuvat työllistyvät ja sijoittuvat hyvin jatkoopintoihin. Säveltäminen, sovittaminen, sanoittaminen, tuottaminen, kulttuuriyrittäjyys ja musiikkiteknologia ovat olennaisia osia musiikkialan koulutuksessa. Musiikkialan ammatillisesti suuntautuneen koulutuksen volyymi ei ole noussut, mutta esim. peruskoulun musiikinopetusta on lisätty.

Vuonna 2010 musiikkitarjonta mediassa on monipuolistunut. Äänitteiden myynti on lisääntynyt 15 % nykyisestä. Tallenteiden myynnin ALV on 8 % ja kotimaisuusaste 60 %. Verkkojakelusta on muodostunut merkittävä tulolähde; taiteilijat myyvät tuotantoaan Internetissä kaikkialle maailmaan.

Luovuus on tulevaisuuden selviytymiskeino

Pop Jazz Konservatorion rehtori Janne Murto, millainen on rytmimusiikin tilanne Suomessa tällä hetkellä?

– Sinänsähän on hyvä, että musiikkia kuunnellaan enemmän kuin koskaan. Musiikkikoulutus on Suomessa tosi kovalla tasolla. Toisaalta välillä tuntuu siltä, että musiikista maksettavat korvaukset eivät ole. Vienti on lähtenyt vetämään ja varmasti tulevaisuudessa vielä suurempia menestyksiä nähdään. Rytmimusiikkivision tarkoitus on tuoda tämäkin esiin – ja ennen kaikkea huolehtia siitä, että tämän alan toimintaedellytykset kotimaassa ovat kunnossa. Visioon kuuluu erilaisia toimenpiteitä joilla niitä voi tukea ja parantaa. Esittävä musiikki on yksi osa-alue, sen liiketoiminta, vienti ja tekijänoikeudet, sitten on koulutus ihan musiikkiopistoista ja kouluista alkaen ammatillisiin korkeakouluihin ja yliopistoihin.

– Julkinen tuki on yksi keskeinen tekijä myös. Ammatillinen musiikkihan on todella korkeatasoista Suomessa, maailman huippua. Silti esittävä puoli hyvin pitkälti kituuttaa kaljanmyynnin armoilla. Tähän pitäisi saada yhtye- ja klubitukijärjestelmä, josta on olemassa malli muista Pohjoismaista. Se pitäisi saada lanseerattua myös Suomeen.

Visiossa panostetaan vahvasti koulutukseen. Miten vinossa sillä kentällä mennään?

– Lasten ja nuorten mahdollisuuksia musiikkiharrastukseen musiikkiopistoissa ja kouluissa pitää lisätä: nyt vain 6 % musiikkiopistojen koulutuksesta on pop-jazz-musiikkia ja alle 1 % kansanmusiikkia. Kun vertaa näitä lukuja kuuntelijatilastoihin, on lisäämisen varaa huomattavasti.

– Opetusresurssien leikkaamisista on puhuttu; taideaineiden supistaminen uudessa tuntijaossa on vakava virhe. Luovuus on Suomen tulevaisuuden selviytymiskeino IT-sektorin lisäksi. Se tulee nousemaan jopa perinteisten teollisuudenalojen ohi. Luovien toimialojen merkitys kasvaa sivistysvaltioissa, niin myös Suomessa. Supistukset ovat nurinkurinen teko, sillä luovuus lähtee nimenomaan taideaineiden opetuksesta lapsille.

Musiikki edistää terveyttä

Onko rytmimusiikki eri paikoissa huonossa asemassa suhteessa klassiseen tai vakavaan musiikkiin, tai vaikkapa urheiluun? Kysymyshän on aina myös rahasta, jota on rajallisesti.

– Visiopaperissa pyritään välttämään vastakkainasetteluja. Nythän puhutaan paljon siitä, että sosiaali- ja terveyspuoli vie kaikki rahat, ja että pitäisikö kulttuuri suurin piirtein lopettaa. Helsingin kaupungin budjetissa sosiaali- ja terveyspuolen menot ovat lähes 50 % ja kulttuurin osuus on 1 %. Siitä ei paljon helpotusta tule, vaikka koko kulttuuri lopetettaisiin.

– Kulttuuriin satsaaminen pitäisi ymmärtää laajemmin, myös suhteessa terveyden ylläpitoon. Kansanterveyslaitokselta on tulossa tutkimus, joka vahvistaa sen tiedon, että kulttuuriharrastukset pidentävät elämänkaarta.

– Terveydenhoitomenothan koko ajan nousevat, mutta ei terveydenhoito voi olla pelkästään sitä että hoidetaan sairauksia. On pakko panostaa ennaltaehkäisyyn. Sitä on myös kaikkeen kulttuuriin satsaaminen.

Rytmimusiikkihan alkaa olla oikeasti koko kansan musiikkia ja voisi jo lunastaa paikkansa kansallisesti ja kulttuurillisesti arvokkaana musiikkien lajina?

– Uudet vapaat tutkimukset kertovat, ettei rock-musiikki ole enää nuorisomusiikkia, vaan 70 % ikähaarukassa 35–44 kuuntelevat rockia. 20 vuotta sitten luku oli 10%. Jazz on tosi kovassa vedossa nyt ja kansanmusiikkimme on kansainvälisesti todella huippulaadukasta. Yhtye- ja klubitukijärjestelmällä valtion rahaa suunnattaisiin nimenomaan yleisön ja taiteilijan väliin, taiteelliseen toimintaan, eikä rakennettavien tilojen suuriin seiniin. Eikä klubitukijärjestelmällä haeta mitään valtion klubeja, neuvostoaikaisia valtion virkamiehien pitämiä klubeja, vaan yksityistä ja julkista rahaa innovatiivisesti voidaan yhdistää, lisäsiivuna taiteelliseen toimintaan suunnnattua rahaa.

Rytmimusiikki on hyvä ja kattava termi, mutta mitä huonoa on termeissä kevyt ja populaari musiikki?

– Niihin sisältyy se vanha taiteen ja viihteen erottaminen toisistaan. Se selvä raja, mistä joku on tietävinään missä se kulkee. Se on vanhentunutta ajattelua: termi kevyt musiikki on arvottava, se kertoo vähempiarvoisesta. Silloin pitäisi olla myös raskas musiikki – ja tulee mieleen että hevihän on aika raskasta. Ja moni ooppera on hyvin kevyttä.

– Sama probleema on viihde- ja taidemusiikkitermeissä. Siinä myös arvotetaan ja tehdään jako, joka ei ollenkaan pidä paikkaansa. Populaarimusiikki on muuten hyvä sana, mutta rytmimusiikin piirissäkin on paljon musiikkia, joka ei ole erityisen populaaria. Siksi on valittu neutraalisti termi rytmimusiikki, mikä ei tarkoita sitä etteikö klassisessa musiikissa olisi rytmiä. Myös Tanskassa sanotaan rytmisk musik. Se kattaa kaiken musiikin, jota ei soiteta frakki päällä konserttisalissa – ja silti se kattaa siitäkin osan.

Teksti: Juha Kaarsalo

***

KOMMENTTI

Paljonko rahaa menee metsään?

Rytmimusiikki 2010 -visiossa on kaksi konkreettista tavoitetta, jotka koskevat yhteiskunnan tukea: klubitoimintaan 10 miljoonaa euroa vuodessa ja kunnallisille orkestereille 100 henkilötyövuotta (nykyisin noin 40).

Mutta mistä rahat?

Terveydenhuolto, vanhukset tai lapset eivät tule ensimmäiseksi tyrkylle, kun alkaa miettiä ”leikkauslistoja”. Eivätkä kirjastot. Ja onhan se nuorisotoimintakin tärkeää ja nuorten liikkuminen.

Entä huippu-urheilu? Onko se todellisuudessa enää puhdasta, vai onko doping huipulla ennemmin sääntö kuin poikkeus? Ja missä määrin tämän päivän idoleista on nuorison esikuviksi? MTV3 on viime aikoina mainostanut jääkiekon Hockeynight-lähetyksiä kuvakoosteella, johon sisältyy selvästi sääntöjen vastainen ja väkivaltainen laitataklaus. Jokin aika sitten toisella Ylen kanavista nähtiin raportti B-junioreiden SM-ottelusta HPK-TPS. Se oli pelkkää v-voittoista kiroilemista ja agressiota. Tätä vartenko yhteiskunta osallistuu jäähallien rakentamiseen?

Joku voisi sanoa, ettei kaikki rytmimusiikkikaan ole pyhäkoulua. Siihen voi vastata, että valtaosa (kenties 99,99%) rytmimusiikin esittämisestä tapahtuukin täysin ilman yhteiskunnan tukea ravintoloissa, klubeissa, tanssipaikoilla ja festareilla. Urheilun kohdalla tilanne on toinen.

Mutta eduskunta on toki veikkausvoittovarojen jakosuhteen kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön välillä säätänyt, enkä yritä tässä ehdottaa sen tarkistamista kulttuurin hyväksi. Sen sijaan uskallan esittää, että nuorisotyössä rytmimusiikille ja sen harrastamiselle annetaan lisää tilaa. Ja jätetään nuorisotyöstä tulevien huippu-urheilijoiden seulominen jopa kokonaan pois.

Monenlaista taimikasvatusta

Vaan voi niitä säästökohteita löytyä muualtakin. Milloin päättäjät tai äänestäjät ovat viimeksi kyseenalaistaneet esimerkiksi kaiken sen tuen, jonka metsänomistajat saavat yhteisistä varoista? Kun metsäpalstalle rakennetaan tie – ei mikään kärrypolku vaan ison tukkirekan kestävä – kustantaa yhteiskunta ison osan. Niin myös silloin, kun kaivetaan ojia, lannoitetaan, istutetaan taimikkoa tai raivataan jo hyvässä kasvussa olevaa metsää. Myös monenlaista neuvontaa saa halvalla, kun yhteiskunta osallistuu kustannuksiin. Ja jos hirvet käyvät eineellä tai muuta vahinkoa sattuu, taas ehättää yhteiskunta hätiin.

Parikymmentä vuotta sitten tämä oli varmaan paikallaan; elihän Suomi metsistä ja metsä oli se pankki, joka piti pientilat pystyssä. Mutta entä tänään, kun yhä useammalle metsä on pääomasijoitus siinä kuin osakkeet tai korkorahastot. Ja kuten kaikella pääomalla, myös tällä on taipumuksena kasautua. Samalla kasautuu myös yhteiskunnan tuki ihan suorassa suhteessa omaisuuteen.

Olisiko aika siirtää tukirahaa metsistä luovaan talouteen? Olisiko se tasa-arvoisempi investointi tulevaisuuteen? Varmaan myös Tekniikan Edistämiskeskuksen Tekesin projekteista voi kysyä samaa. Tekniikan ohella myös sisällölle olisi riskiraha poikaa.

Raha ei kasva puissa – tai kyllä se kasvaa, ja ilman tukeakin. Suunnattaiskos verovaroja mieluummin sellaisiin toimintoihin, jotka hyödyttävät kaikkia kansalaisia omaisuudesta riippumatta.

Martti Heikkilä

Lyhintä muotoa ja sosiaalista taiturointia – Mainoselokuvamusiikin menneisyyttä

Julkaistu

MAINOSELOKUVAN musiikin tekeminen on kokenut muutoksia yhtä lailla Suomessa kuin mainonnan suurvalloissa Yhdysvalloissa ja Britanniassakin. Elokuvasäveltämiseen ensin tiiviisti liittynyt mainossäveltäminen hakeutui 1960-luvulta lähtien omiin uomiinsa. Tämän työkentän historia on myös ELVIS ry:n kehityksen mielenkiintoinen ja omintakeinen juonne.

Suomalaisen elokuvan suosio oli sodan aikana ja vielä seuraavalla vuosikymmenelläkin taattu. Kotimaisia uutuuksia kävi katsomassa yli kymmenen prosenttia maan kokonaisväkiluvusta. Tuotantoa lisättiin 1950 -luvun alussa raakafilmipulan hellittäessä nimenomaan kevyen viihteen puolella. Taktiikan aloitti vuonna 1951 T.J. Särkkä Suomen Filmiteollisuudessa, ja sen takana oli idea taloudellisten riskien minimoinnista jakamalla ne monien (mahdollisimman riskittömien) tuotantojen osalle. Suoranaisten musiikkiviihde- elokuvien osuus kotimaisessa tuotannossa tuli olemaan näkyvä ja kuuluva. Vuosikymmenen runsaimpina vuosina neljäsosa kotimaisista ensiiltaelokuvista oli musiikkiviihdettä.

Säveltäjän toimenkuvaa alkoivat Suomessa laajentaa eniten ne ammattilaiset, jotka tekivät työtään kevyellä puolella ja olivat siis jo valmiiksi taidesäveltäjien silmissä ”kaupallisella alalla”. Heidän tuotantojensa kuuntelutavat olivat kirjavammat kuin konsertti- tai balettimusiikin. Ne oli rakennettu toimimaan muun viestinnän (elokuvan ja sittemmin television) yhtenä elementtinä tai inhimillisten käytäntöjen ja toimintojen (tanssin, seurustelun, kotiaskareiden) ohessa.

Musiikkialan perinteinen mieltäminen kapitalistisen järjestelmän ulkopuolelle ja toisaalta erot ”käyttömusiikin” ja ”taidemusiikin” säveltäjäkuvissa jakoivat siis tekijöitä siinä määrin, että tilaus uudelle ammatilliselle järjestölle oli olemassa. Suomen Säveltäjien selonteossa kesältä 1962 todetaankin:

Šsävellystilauksia on niin harvoin, että niillä ei ole käytännöllistä merkitystä tekijänsä elatusta ajatellen. Eniten on filmimusiikkitilauksia, mutta ne antavat vain poikkeustapauksissa mahdollisuuden taidemusiikin piiriin kuuluvalle sävellystyölle.

Vuoden 1954 lokakuussa joukko elokuvasäveltäjiä kokoontui Heikki Aaltoilan, Harry Bergströmin ja Toivo Kärjen aloitteesta keskustelemaan voimien yhdistämisestä asiassa ja kevyen musiikin ensimmäisen yhteenliittymän perustamisesta. Vielä saman vuoden puolella Suomen Elokuvasäveltäjät ry:n rekisteröinti tuli viralliseksi.

Ensi alkuun saatiin kuin saatiinkin aikaan pitävä sopimus elokuvatuottajien kanssa kovan kädenväännön päätteeksi. Tällöin kuitenkin lähestyttiin jo 1950-luvun loppua ja mediaympäristö oli muuttumassa pysyvällä tavalla, joten uudet ongelmat odottivat.

Yhdistys teki yhä uusia tavoitteidentarkistuksia jo toimintansa alkuaikoina. Nämä pohdinnat ja tulevaisuuden kaavailut ovat luettavissa toimintakertomuksista ja -suunnitelmista. Ne ovat hyvin mielenkiintoista luettavaa näin vuosikymmenien päästäkin. Tekstit kuvastavat niitä suuria muutoksia, jotka audiovisuaalisiin välineisiin yhdistetty tilausmusiikki kävi läpi television alkuaikoina. Yhden dramaattisimmista sai aikaan suomalaisen studioelokuvan kriisi.

Vuoden 1955 lopulla elokuvateattereihin tullut Tuntematon sotilas saavutti jättimäisen suosion, mutta heti sen jälkeen alkoivat syvenevät vaikeudet. Musiikkiviihteellä koetettiin vielä kerran rakentaa uutta uskoa kotimaiseen elokuvaan vuosikymmenen vaihteessa. Muoti-ilmiön asemaa hamuilleet iskelmäelokuvat eivät kuitenkaan juuri auttaneet katsojalukujen kohottamisessa. Suomalaisen elokuvan murros oli väistämätön. Kotimaisen elokuvatuotannon suosion ja sitä kautta myös taloudellisen kannattavuuden syöksykierre lähti useista tekijöistä. Tällaisia olivat esimerkiksi kilpailutilanne matkailun kaltaisten yhä uusien vapaa-ajan kulutuksen kohteiden kanssa tai yleislakon (1956) ja devalvaation (1957) taloudelliset vaikutukset elokuva-alaan ja kuluttavaan yleisöön. Tärkein yksittäinen tekijä oli kuitenkin uusi media – televisio.

Ei olleet ääniraidat kuin ennen

Kehitys tuli kuulumaan myös ääniraidoilla: musikaaliviihde ja totutun kaltainen elokuvamusiikki väistyivät elokuvateattereista samalla kuin niiden tekijätkin – televisioon, työttömiksi tai eläkkeelle. Jazz tuli nyt vähä vähältä suomalaisen elokuvan ääniraidan luontevaksi osaksi. Television puolella taas jazzvaikutteita kuultiin enemmän, eikä vähiten mainoselokuvissa. Uusia tekijöitä tarvittiin 1960-luvun alussa suuria määriä, joten audiovisuaalisen viestinnän pakka sekoittui. Television tuomat työmahdollisuudet vetivät jazzista innostuneen sukupolven alalle, joten uudistuminen oli tätä kautta nopeampaa kuin elokuvamusiikin kehitys itsessään olisi saanut aikaan.

Yhdistyksen perustamisesta ja sen yhteydessä huolella läpikäydystä tehtävien hahmottelusta ei ollut kulunut vielä vuosikymmentäkään, kun jäsenten työnkuvat olivat menossa valtaosin uusiksi. Elokuva-alan romahdus ilmeni suoraan musiikin puolella. Töistä saataviin palkkioihin esimerkiksi pelotti vaatia korotuksia sovittaessa kulloisenkin sävellystilauksen ehdoista ja käytännön toteutuksesta. Vuoden 1961 toimintakertomuksessa todettiin, että ”televisio mainosohjelmineen” oli tuomassa työkentälle monia pulmia. Seuraavana vuonna järjestössä havahduttiin siihen, että televisiossa todennäköisesti tultaisiin kuvanauhojen suhteen soveltamaan samaa sääntöä kuin radiossa magneettinauhojen kanssa, mikä enteili työn tulosten villiä hyödyntämistä. Uuden kalliimman ilmaisun lyhyys ja äärimmäisen kiireisen työskentelyn haasteet välittyvät nekin vuoden 1962 toimintakertomuksesta:

Äänen nauhoittamista on harrastettu jo kauan ja on huomattava, että nauhalta suoritettua toistoa ei ole tulkittu mekaaniseksi toistoksi ainakaan radiossa. [Š] Toimintamme kohteeksi olisikin nyt otettava televisio sekä sille mainoselokuvia valmistavat pientuottajat ja mainostoimistot. Nämä käyttävät kerran tilaamaansa musiikkia häikäilemättä ja ilman eri korvausta lukemattomissa samaa tuotetta mainostavissa kuvissa tai pakoittavat jäsenemme sovittamaan johonkin tuotteeseen liittyvän ulkolaisen alkuperäismusiikin suomalaiseen versioon, mikä kielen erilaisuudesta johtuen ei aina ole varsin yksinkertaista.

Tv ja kuuntelemisen vivahteet

Vuonna 1966 jo kolmella neljästä kaupunkilaispalkansaajataloudesta oli televisio, ja tätä välinettä varten tehtävien mainosspottien kysyntä lisääntyi räjähdysmäisesti. Iltamahuoneistot ja yhä useammat tanssilavat jäivät 1960-luvun mittaan tyhjiksi, elokuvateattereista puhumattakaan.

Nämä muutokset voidaan nähdä merkkeinä kiihtyvästä kehityksestä, jonka myötä musiikki tuli sijoittumaan osaksi medioituvaa arkipäivää ja kuulumaan lähes kaikkialla, lähes joka hetki. Televisiossa tarjolla oleva kuuntelemisen muoto mukautui populaarimusiikin ja taustamusiikin käytäntöihin. Elokuvamusiikin rooli on toki hyvin usein alisteinen sekin, mutta tv-musiikki toimi vielä korostuneemmin taustalla varsinaisia musiikkiohjelmia lukuunottamatta. Se sekoittui kulloisenkin spiikin ja tehosteiden lisäksi aina myös kodin muihin ääniin.

Aivan alkuaikoina kodin äänimaiseman uusi ihmekone oli tietenkin erikoisasemassa ja sen päälle saattoi puhua vain erityisen tärkeä henkilö, kuten eräs muistelija toteaa:

Hiljaisuus oli hiiskumaton ohjelman vihdoin alkaessa. Huoneessa saattoi olla lähes kolmekymmentä henkeä – totisesti tahtoi istuimista tulla puutetta. [Š] Koiviston muori selosti koko illan uutisista ”Näkymättömään mieheen” kuin tiilikais- pekka ainakin samalla nuotillakin – välillä karjaisi hiljaisuuden ja jatkoi itse keskeytynyttä selostustaan.

Pian alkukunnioituksen hälvettyä television äänimaiseman kanssa alkoi kuulijan huomiosta kilpailla moni muukin elementti. Katsomisen ja kuuntelemisen käytännöt kirjavoituivat.

Musiikki toimii televisiossa kuulijan suuntaan tausta- tai seurustelumusiikin tavoin. Se takaa siirtymäkohdissa jatkuvuuden ja katsojan viihtyvyyden, mutta myös välittää tälle erilaisia merkityksiä. Yleisökäsitys audiovisuaalisiin yhteyksiin sävelletyn musiikin taustalla onkin viimeistään television tulosta eteenpäin painottanut sosiaalisia tilanteita – ei esiintyjää hiljaa kuuntelevine yleisöineen. Tehosteet, repliikit ja kertojanäänet sukeltavat esiin television ohjelmavirrassa musiikinpätkien ohella, usein huomattavasti elokuvaa tiheämmässä rytmityksessä.

Tavaroilla tulevaisuuteen

Mainonnan määrän kasvu ja ammattimaistuminen olivat ajalle tunnusmerkillisiä ja liittyivät suurempaan kuvioon, jossa maastamme tuli ns. kulutusyhteiskunta. Vielä 1900-luvun alussa vain suppean kaupunkieliitin elämä oli kulutusmahdollisuuksien puolesta ollut sillä tasolla, että ostettujen kulutushyödykkeiden asema saattoi muodostua siinä keskeiseksi. 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla yksityisen kulutuksen määrä kaksinkertaistui, ja vuosina 1952–75 se kaksinkertaistui jälleen. Vapaa-ajanviettoon ja etenkin liikkumiseen liittyvän kulutuksen osuudet kasvoivat 1950-luvulta eteenpäin kotitalouksien kokonaismenoissa. Suomalaisten ulkomaanmatkailu lisääntyi, ja henkilökohtaisen puhtauden ja terveydenhoidon osuus kasvoi vuosisadan alusta vuoteen 1975 dramaattisesti – 119-kertaiseksi alkuperäisestä. Vähiten kasvoivat päivittäismenot: ruoan ja juomien osuudet sekä kotitaloustarvikkeiden ja -palvelujen käyttö. Kuluttamiseen sinänsä alettiin suhtautua myönteisesti.

Kaikki tämä näkyy – ja myös kuuluu! – siinä, kuinka tavaroita ja palveluita esiteltiin paisuvassa mainonnan virrassa. Mainonnalla oli vaikutuksia paitsi kulutuksen kasvuun myös ihmiskuvan muutokseen. Jo 1950-luvulla aiemman isänmaallisuuden ja romanttisen kansallismielisen kuvaston ja sävelistön korvasivat rationalisoinnin, helppouden ja uutuuden kaltaiset teemat. Mainoselokuvat tulvivat moderniuden ja edistyksen intoa: perinteistä tuli ennemminkin päästää irti kuin pitää kiinni, jotta uusi elämä ennennäkemättömien tuoteuutuuksien maailmassa pääsisi täyteen vauhtiin.

Suurimuotoista kysyntää pienimuotoisimmalle musiikille

Mainoselokuvien musiikkia tehtiin Suomessa 1960-luvulla hurjaa vauhtia muuttuvissa olosuhteissa. Mainonnan muotoon ja sisältöön tuli runsaasti uutuuksia. Muotoon vaikutti eniten television lyhytkestoinen ja pienieleinen ilmaisu, sisältöön puolestaan kenties vahvimmin nuorison pikamarssi eturiviin mainoselokuvien toimijoina ja kohderyhmänä. Nuorisoidolit esiintyivät jatkuvasti sekä suorissa mainoksissa television mainoskatkoilla että nauhoitetussa elokuvamainonnassa.

Jazzharrastus oli enemmän sääntö kuin poikkeus 1960-luvun mainosammattilaisten joukossa. Jazzmusiikki miellettiin usein kulttuurisesti samankaltaiseksi ilmiöksi mainonnan kanssa. Mainonnan ja jazzin välille muotoutuikin tällä ”mainonnan luovan vallankumouksen” vuosikymmenellä kiinteä yhteys. Molempien moderni imago ja improvisaatiokyvyn olennaisuus olivat yhteisen innostuksen, arvostuksen ja harrastuksen kimmokkeita. Jazzissa elähdyttivät myös tunteen ja aitouden vaistomainen tunnistaminen, luontevuus ja hetkessä eläminen. Pienessäkin koossa sähäkästi toimiva jazzkombo oli otollinen tv-spotin musiikkityökalu. Jazzin ja nykyaikaisuuden assosiatiivinen yhteys oli toki jo vanhempaa perua. Tulenkantajat, modernismin kulttuuriset esitaistelijat, olivat 1920-luvun lopulla kuulleet jazzissa paljon puoleensavetäviä ominaisuuksia.

1970-luvun mainoselokuvailmaisussa puolestaan nousi vahvasti ”uusasiallisuus” edellisen vuosikymmenen elämäntyylimainonnan rinnalle. Mainosvalokuvauksesta alkunsa saanut suuntaus otti vaikutteensa lehtikuvauksesta ja osallistuvasta valokuvataiteesta. Informatiivisuus ja asiapitoisuus olivat tyypillisiä piirteitä. Yksi uusi käänne oli ihmiskuvan muutos: suurta huutoa oli ns. tavallisten ihmisten näkyminen ja kuuluminen julkkisten ja näyttelijöiden rinnalla, usein myös sijasta.

Mielikuvan luomista painotettiin mainonnassa ja markkinoinnissa yhä tärkeämpänä. Ääniraidan avulla oli tietenkin koko äänielokuvan ajan luotu mielikuvia ja tunnelmia, mutta 1960-luvun lopulla ne siirtyivät mainosäänen taustalla olevan ajattelun keskipisteiksi. Tuolloin mielikuva- ja fiiliskeskeinen työskentely syrjäytti usein ”valmiit vastaukset”, jollaisia vaikkapa hyvä musiikin genretuntemus oli ennen voinut antaa. Jinglet tai elokuvamusiikin affektit eivät enää tarjonneet työskentelylle vankkaa pohjaa entisellä tavalla. Mainosmusiikki oli yhä vähemmän omalakinen maailma – musiikin ympäröivät virtaukset imeytyivät joka puolelta myös mainonnan ääneen.

Uusia mainonnan musiikin tekijöitä nousi runsain mitoin alalla pitkään pysyneen Kaarlo Kaartisen rinnalle. Jazztaustaisen sukupolven täydentäjiksi ja haastajiksi alkoi tulla rockin parissa kasvaneita tekijöitä. Uudistuminen oli rinnakkaista muun mainoselokuvan ilmaisun uusien virtauksien kanssa. Vuosikymmenen alussa ja heti sen päätyttyä perustettiin myös ensimmäiset av-mainonnan ääneen keskittyneet yritykset.

Musiikintekijäksi mainosalalle

Mainosmusiikin tekijät ovat työssään kuuluneet osasina työryhmiin; sosiaalisiin yksikköihin, jotka ovat koostuneet usein enemmän muiden alojen ammattilaisista kuin muusikoista. Työ on tehty – ja edelleen usein tehdään – läheisessä yhteistyössä esimerkiksi markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisten kanssa.

Musiikillinen osaaminen elokuva- ja yhtä lailla mainossäveltäjien piirissä hankittiin käytännön musiikkielämässä, puoli- tai kokoammattilaisena orkesterimuusikkona tai bändiharrastuksessa. Harrastuksesta on mainossäveltäjien kohdalla osittain tullut osa ammattiosaamista, mutta haastattelemistani säveltäjistä kaikki puhuvat musiikkiharrastuksestaan tärkeänä osana koko elämää myös työuran aikana ja etenkin sen jälkeen. Valmiuksien joukossa oli kuitenkin oltava säveltämisen, sovittamisen tai instrumentin hallinnan kaltaisten totunnaisten muusikon taitojen lisäksi suuri määrä aivan muuta osaamista. Tämä tärkeä ”ylimääräinen” osaaminen on kasautunut paljolti sosiaalisten taitojen alueelle. Tärkeiksi ovat muodostuneet sellaiset valmiudet kuin neuvottelutaidot, lahjakkuus ratkaisujen havainnollistamisessa eimuusikoille tai vaikkapa musiikin ja kuvan (tai draaman) yhteyksien ymmärtäminen ja välittäminen työryhmän muille jäsenille.

Mainosmusiikkia tekemään on haastattelemieni säveltäjien kertoman mukaan tultu pääasiassa kahdella tapaa. Ensimmäinen tapa oli aloittaa työt jossain mainosfilmien tuotantoyhtiössä eli ryhtyä tekemään ensi sijassa mainontaa ja työn sivujuonteena vähitellen siihen musiikkia. Toinen tapa oli pitää käynnissä useaa työuraa samanaikaisesti ja kerätä elantonsa näistä saaduin tuloin – tasapainottelu, joka oli ja on edelleen yleistä musiikin ammattilaisilla.

”Mun tehtävä ei oo olla ihailtu”

Työn tilaajan tosiasiallinen ja lopullinen määräysvalta sävellysten suhteen on työlle ominainen piirre. Mainosalalla tehtävän työn tulokset ovat sekä ryhmätyötä että (viime kädessä) toisten omaisuutta. Näin ne ovat siis toisten kritisoitavissa, muuteltavissa ja jopa mitättömiksi julistettavissa. Tämä ”ulkomusiikillinen” määräysvalta on helposti ristiriidassa musiikkikoulutukseen ja alalle sosiaalistumiseen kytkeytyvän perusideologian kanssa. Mainostyö on muusikkojen piirissä näyttäytynyt (ja mieltyy silloin tällöin edelleen) itsensä, luovuutensa ja lahjakkuutensa myymisenä kaupallisuudelle.

Musiikin ammattilaisen on Pentti Lasasen mukaan mainosmusiikkia tehdessään ymmärrettävä tietynlainen välineluonteensa erotukseksi esiintyvästä muusikosta, jota hän nimittää artistiksi: ”mun tehtävä ei oo olla ihailtu, vaan mun tehtävä on tavottaa.” Tietty väistyminen onkin ominaista: mainosmusiikin tekijä pyrkii väistymään musiikin ja kuulijan välistä luomalla musiikkia, joka ei kanna korostetusti tekijänsä persoonallisuuden leimaa. Toisaalta hän väistyy myös musiikin ja tuotteen välistä. Tarkoitushan on saattaa kuuluviksi ne tuotteen ominaisuudet, jotka yhteistyössä tilaajan ja kuvantekijöiden kanssa on hahmotettu kohderyhmän mieltävän haluttavina.

– ja mitä mainoksissa sitten kuultiin?

Musiikillisen arkipäivän kannalta mielenkiintoista on myös se, mitä ja kenen sävelmiä mainosten ääniraidoilla on kulloinkin kuultu. Olen tehnyt Teostoon toimitetuista tekijätiedoista otoksen vuodelta 1968. Tilastoimani esimerkki kattaa kyseisenä vuonna esitettyjen noin seitsemän ja puolen sadan mainoselokuvan 501 Teostoon ilmoitettua ääniraitaa. Näiden mainosten osalta jakauma on seuraavanlainen:

Ei lainkaan musiikillista äänimateriaalia: 311

Suomalaisten sävellyksiä (tai sovituksia, lähinnä kansanlauluista): 100

”Valmista”, lähinnä ns. katalogimusiikkia: 89

Millaisia mainoksia sitten tehtiin ilman musiikin läsnäoloa?

Selkeimmin – ehkä odotettavasti – nousee näkyville kaksi asiaa. Ensimmäinen on musiikin vähäisyys lääkemainonnassa. Lääkkeiden mainonnaksi luokiteltavista kolmestakymmenestä esitetystä spotista vain kolme sisälsi musiikkia vuonna 1968. Kuluttajavalistuksellisuus oli vahva linja lääkemainonnassa. Asiaan vaikuttivat epäilemättä lääkemainonnan tiukat säännökset: suggestiivisuutta ja dramaattisuutta katsottiin paheksuen.

Toinen musiikittomien mainosten joukosta erottuva seikka on autojen ja niihin liittyvien tuotteiden mainonnassa erottuva trendi, jossa ei käytetty musiikkia. Tämän tuoteryhmän 60 mainoksesta 45 on toteutettu ilman musiikkia. Näistä musiikittomista 13 on vieläpä automerkkien mainontaa, joka on nyttemmin tunnettu hyvin mielikuvapainotteisena tuoteryhmänä ja käyttää myös paljon musiikkia.

Vahva veikkaus trendin aloittajaksi olisi Shellin musiikiton mainonta, joka alkoi vuonna 1966. Siinä käytettiin spiikkinä matalaa macho-tyylistä sanelua, jonka tehokkaan olemuksen tieltä karsittiin äänimaisemasta suurin osa muista elementeistä.

Näitä kahta tuoteryhmää lukuunottamatta melkein kaikissa tuotekategorioissa ollaan lähempänä vuoden 1968 yleistä prosenttilukua: noin puolet mainonnasta musiikin kanssa, toinen puoli ilman. Lääke- ja automainontaa lievempiä poikkeamia normaalista kyllä esiintyy. Sellaisia ovat ”vakavaksi” mieltyvä pankki- ja vakuutusala, joka näyttää jossain määrin keskittyneen hillittyyn puheeseen mainostensa äänikuvassa, tai toisaalla makeismainonta, jonka valmiiksi viihteellinen imago sai musiikkia tuekseen kahdessa tapauksessa kolmesta.

Katalogimusiikkia eli valmiiksi tekijänoikeusmielessä clearattua musiikkia tuottavat erikoistuneet yritykset niiden tahojen tarpeisiin, jotka eivät ehdi tai kustannussyistä pysty valmistuttamaan erillistä sävellystä käyttöönsä. Katalogimusiikin käyttö on ollut erittäin suosittua tuotannon nopean kasvun ja nousevien kustannusten aikoina, ja samat kaksi päävaikutinta näyttävät painavan vaa’assa nykyisinkin. Kiirettä ja kustannustehokkuutta riitti myös vuonna 1968 suomalaisten kuulemassa mainosmusiikissa: valmiiksi tuotetulta levyltä poimittuja musiikkiraitoja oli vain hieman vähemmän kuin kotimaista tuotantoa mainoksissa.

Vuonna 1968 pyörineiden mainoselokuvien ääniraidoista siis joka viides oli kotimaista säveltuotantoa. Tekijöistä tuotteliaimmat olivat Teoston tietojen mukaan Kaarlo Kaartinen ja Ronnie Kranck. Molemmilla oli yli 30 sävellystä tilillään, ja kiireisellä alalla ilmoittamatta jääneitä on todennäköisesti vielä muutama tämän päälle. Aarno Raninen, Pentti Lasanen ja Jaakko Salo näyttävät tehneen tasaiseen tahtiin myös mainostyötä, mutta selvästi keskittyivät myös runsaaseen muuhun musiikilliseen työhönsä: sävelmiä on kullakin parinkymmenen molemmin puolin. Kymmenen sävelmän tienoilla pyörivät Erkki Ertama, Rauno Lehtinen ja Martti Pohjalainen. Näiden herrojen jälkeen pienempiä määriä säveltäneitä on kokonainen joukko Malmsténista Merikantoon.

Free-teema ja variaatiot

Kun tarkastellaan työnantajia ja tehtävien jakautumista, muotoutuu tästä yhden vuoden aineistosta varsin mielenkiintoinen työkentän hahmotelma. Työsuhteessa olleet olivat usein osaamiseltaan jo niin laajalti tunnettuja, että heidän sävellyksiään haluttiin – ja saatiin – muuallekin kuin vakituisen työnantajan tuotoksiin. Tietyt freelancer- pohjalta työskentelevät taas saattoivat ainakin ajoittain tehdä mainostyönsä hyvinkin määrätietoisesti vain yhdelle tuotantoyhtiölle, ja poikkeamiset muiden tuotantoihin olivat harvassa. Sosiaalinen verkosto oli epäilemättä tärkeässä asemassa tilausten saamisen kannalta.

Monet musiikintekijät, kuten juuri Ronnie Kranck, eivät välttämättä hakeneet mainostöitä aktiivisesti, vaan suuntautuivat muualle musiikin alalle. Kun kontakti tiettyyn tuotantoyhtiöön tai mainostajaan kuitenkin jotain kautta syntyi ja onnistuneita tuloksia – eli tilaajaa tyydyttäneitä mainosfilmejä – saatiin aikaan, saattoi sävellystilauksia sitten tulla suhteellisen tiheästi. Näennäisestä freelancerista sukeutui tuotantoyhtiön kalustoon kuuluva ”hovisäveltäjä”.

Freelancerina ja vakituisena työntekijänä toimimisen välillä ei välttämättä aina ollutkaan selkeää eroa. Muussakin tutkimuksessa on todettu, että mainosalalla on esiintynyt nykyisin yleistyneitä ”epätyypillisiä työsuhteita” jo muuta työelämää aiemmin. Musiikin työkenttää on usein hankalahkoa suoraan verrata muuhun työelämään, mutta tässä tapauksessa musiikin ammattilaiset ovat kenties olleet muun työvoiman kanssa samoissa asemissa jo tuolloin.

”Kuvan kanssa säveltämisen” reunaehdot ovat kaiken kaikkiaan kokeneet suuria muutoksia ja työkentän menneisyys olisi kansainvälisestikin kiintoisa tutkimuskohde. Toivottavasti kiinnostus käyttömusiikin tekemistä kohtaan jatkuu ja leviää niin tekijä- kuin tutkijapiireissäkin. Arkinen musiikkimenneisyys ansaitsee tulla huomatuksi ja pohdituksi.

Teksti: Kaarina Kilpiö

Kirjoittaja on tehnyt aiheesta väitöskirjan

***

Musiikilla on rakennettu mainonnan lupauksia myös Suomessa jo yli puoli vuosisataa. Tekijät, työskentelyperusteet ja taustalla oleva musiikillinen ajattelu ovat kuitenkin uponneet kiireisen työn pyöritykseen ja jääneet ilman suurempaa huomiota. Nyt alasta on valmistunut väitöskirja, joka tarkastetaan Helsingin yliopistossa huhtikuun alussa. Tutkimuksen kolmena pääasiallisena aineistona ovat mainosmusiikin tekijöiden lausumat (haastattelut ja tekstit) kolmelta eri vuosikymmeneltä, Suomen elokuva-arkistoon tallennetut mainoselokuvat 1950–70-luvuilta sekä Teosto ry:n arkistodokumentit tutkimusaikana mainoselokuviin mekanisoidusta musiikista. Selvis pyysi väitöskirjan tekijältä tutkija Kaarina Kilpiöltä oheisen artikkelin, joka tiivistää työssä esiin nousevia huomioita ammattikentän olemuksesta ja audiovisuaalisen viestinnän musiikista osana suomalaista lähihistoriaa.

Teksti: Kaarina Kilpiö

Rytmimusiikki ja akatemia – kevyen musiikin yliopistollinen tutkimus Suomessa

Julkaistu

POHDIN TÄSSÄ puheenvuorossa rytmimusiikin akateemisen tutkimuksen menneisyyttä ja nykyisyyttä Suomessa. Kommentoin myös joitakin vakiintuneita käsityksiä, jotka toistuvat aina kun kevyestä musiikista puhutaan. Niitä ovat musiikin lajien nimet, taide—viihde-jako sekä musiikin tekijyys. Näytän edelleen muutaman tilastokuvan avulla, miten akateeminen tutkimus on eri aikoina suuntautunut eri musiikkiperinteisiin ja miten musiikkitieteen ala on varsinkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana laajentunut. Aineistona ovat musiikkitieteen gradut ja väitöskirjat. Lopuksi teen joitakin päätelmiä muutoksen syistä ja nykytilanteesta.

Ensin pari sanaa sanoista. Käytän jatkossa samaa tarkoittavina termeinä populaarimusiikkia, kevyttä musiikkia ja rytmimusiikkia. Rytmimusiikkiin liittyy tosin se erityispiirre, että luen siihen kuuluvaksi myös kansanmusiikin ja kaiken etnisen musiikin.

Uudelleen käyttöön otettu rytmimusiikki pyrkii sulkemaan sisäänsä kaikki musiikkielämän ei-klassisen musiikin genret. Se toimii tavallaan vastapoolina klassiselle perinteelle erilaisissa kulttuuripoliittisissa pyrkimyksissä: koulutuksessa, julkisessa tuessa, verotuksessa, tekijänoikeuskysymyksissä jne. Tällaisen vastapoolin tarve kertoo siitä, että yhteiskunnassa on vielä jyrkkiäkin ristiriitoja eri musiikkiperinteiden välillä. ”Musiikki kaikki” ei ole vielä käytännössä toteutunut, Fazerin vanhasta mainossloganista huolimatta.

Rytmimusiikki on siten poliittinen termi, mutta samalla poliittisesti korrekti. ’Rytmi’ on paljon neutraalimpi sana kuin ’populaari’, joka akateemisessa ja koulutusmaailmassa kantaa helposti sivumerkityksiä ’massat’, ’vulgaari’, ’pinnallinen’, ’alatyylinen’, ’kaupallinen’ ja ’helppohintainen’.

Rytmimusiikki onkin epäilemättä sangen käyttökelpoinen käsite musiikki- ja koulutuspolitiikassa. Toisaalta luulen, ettei tutkimus voi luopua populaarimusiikki- sanastakaan. ’Popular music’ on kansainvälisesti erittäin vakiintunut termi – googlen hakukone antaa sille 8 670 000 osumaa, siinä missä ’rhythm music’ tavoitetaan vain 12 000 kertaa.

Toisin kuin musiikkitieteessä vanhastaan, käytän taidemusiikin sijasta termiä klassinen musiikki. Nykyisessä työssäni taideyliopistossa olen havainnut, ettei taidemusiikkia voi pitää minkään genren tai opetusohjelman nimenä. Sen käytöstä klassisen musiikin synonyyminä seuraa, että Sibelius-Akatemiassa tai konservatorioissa opetettaisiin taidemusiikin lisäksi myös ei-taidemusiikkia, kuten esimerkiksi kansanmusiikkia, jazzia, kirkkomusiikkia ja koulumusiikkia. Sehän ei voi pitää paikkaansa. Taidekorkeakoulussa voidaan opettaa vain taiteen tekemistä ja tutkimista. Kaikki siellä opetettava musiikki on siten taidemusiikkia, eikä taidemusiikkia voi käyttää klassisen musiikin synonyyminä.

Onko nykymusiikki (Neue Musik) sitten klassista? Ainakin se kuuluu tiiviimmin länsimaisen klassisen musiikin perinteeseen kuin mikään muu moderni musiikin laji. Luultavasti monet nykymusiikin tekijöistä myös toivovat, että siitä tulisi klassista, ainakin tulevaisuudessa.

Rytmimusiikin tutkimuksen alku Suomessa

Suomalaisen kevyen musiikin tekijöiden yhdistys Elvis täyttää tänä syksynä 50 vuotta. Varsinainen Elvis (Presley) oli melkein tasan 20 vuotta vanhempi. Hän oli monelle yhtä kuin rock and roll, joka sekin täyttää näinä aikoina 50 vuotta. Kevyen musiikin akateeminen tutkimus Suomessa on kymmenisen vuotta nuorempaa. Se käynnistyi 1960-luvun puolivälissä.

Yksi 1960-luvun arvomaailman näkyvä murros oli siinä, että pop alkoi haastaa vallitsevaa taidekäsitystä – ensin poptaiteena, sitten musiikkina. Syntyi vaatimus populaarikulttuurin aseman kohottamisesta. Arvokeskustelusta syntyi kehitys, jonka kuluessa kevyt musiikki, sarjakuvat, TV-sarjat ja muut alemmat taiteet nousivat tieteellisen tutkimuksen kohteeksi.

Alan johtava pioneeri oli Pekka Gronow. Hänen artikkelinsa ”Äänilevy ja kansan musiikki” Suomen musiikin vuosikirjassa vuonna 1964 sai muutaman humanistiylioppilaan pohtimaan mahdollisuutta kevyen musiikin opinnäytetöihin. Työt olivat yleensä seminaariesitelmiä, joita tehdään aine- eli entisten cum laude -opintojen osana. Näihin pioneeritöihin kuuluivat Gronowin itsensä kirjoittama musiikkitieteen proseminaariesitelmä ”Tango Suomessa” (1965), Pekka Jalkasen suomen historian esitelmä ”Dallapé-orkesteri” (1968) ja Rauni Riikosen suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen seminaarityö ”Suosikki- iskelmät ja iskelmien suosion vaihtelu 1937-53” (1966). Myös sittemmin tunnetut radiomiehet Matti Konttinen ja Pentti Kemppainen tekivät 1960-luvun lopulla jazzia ja radiomusiikkia koskevat esitelmänsä professori Helge Miettiselle lehdistö- ja tiedotusoppiin.

Populaarimusiikin ja -kulttuurin akateeminen tutkimus odotti laajempaa tuloaan melko kauan. Väliin mahtui myös jonkinlainen imperiumin vastaisku, kun 1970-luvun vasemmistolainen nuoriso saatiin mukaan kaupallisen musiikin vastaiseen taistoon. Ei haluttu ymmärtää tai ainakaan myöntää sitä, että äänilevyteollisuus on aina kaupallista, se oli sitä jopa sosialistisissa maissa. Kaupallisuudesta tuli poliittinen lyömäase, jota voitiin käyttää mm. rockmusiikin torjumiseen radiossa, musiikinopetuksessa ja taiteilija-apurahoissa.

Vielä 1970-luvulla kun aloitin opintoni, annettiin ymmärtää, ettei huonosta musiikista voinut tehdä kuin huonoja tutkimuksia – ei siis kannattanut vaivautua. Yksi harvoista vaivautuneista oli Pekka Jalkanen. Hänen massiivinen pro gradunsa ”Tanssiorkesterilaitoksen murros Helsingissä 1920-luvulla” (1975) herätti kyllä kunnioitusta meissä nuoremmissa, mutta ei saanut vielä seuraajia. Ainoa poikkeus taisi olla Arto Vilkko, jonka lopputyön aiheena oli ”Sähkökitaramusiikin omaksuminen Suomessa”. Tämä gradu valmistui vuonna 1977.

Professori Matti Kuusen nimiin laitettu sutkaus ”Kemistille ja perinteentutkijalle mikään tutkimuskohde ei ole sontaa” jäi pitkäksi aikaa pelkäksi vitsiksi. Sonta oli edelleen sontaa akateemisissa piireissä.

Toinen asiaan liittyvä kommentti on sitten Peter von Baghin nimissä. Hänen mukaansa populaarimusiikin akateemiset tutkijat käsittelevät tutkimuskohdettaan kuin ”kusta koeputkessa”. On totta, että arjen kulttuurista ja banaaleistakin musiikki-ilmiöistä on tehty niin huikean teoreettisia tutkimuksia, etteivät tutkimustulokset enää keskustele kohteittensa kanssa. Syntyy käsitys, etteivät tutkimuksen tekijät halua olla lähemmässä kontaktissa tutkittavaan.

Osa populaarikulttuurin ja musiikin tutkimuksesta on vieläkin koeputkihommaa, tiukkaa teoriaa ja rankkaa analyysiä. Totta kai sitäkin tarvitaan. Silti merkittävä osa tutkijoista on myös jalkautunut käytännön elämään ja arjen historiaan. Nuorten tutkijoiden esikuvana on yhä useammin tutkiva muusikkous.

Ala akateemistui viimeistään 1990-luvulla, ja nykyisin meillä on jo koko liuta TV-tutkimuksen, arkipäivän kulttuurin ja populaarimusiikin professoreja – ei siis pelkästään Suomessa vaan varsin monessa Euroopan maassa, Yhdysvalloista nyt puhumattakaan.

Olen joskus miettinyt, millaisen pilapiirroksen Kari Suomalainen saisi aikaan meistä nykyisistä popkulttuurin tutkijoista ja akateemisesta taideopetuksesta. Enää ei tarvitsisi irviä yliopistollista harmonikansoittoa eikä sosiologisia hissinkäyttötutkimuksia. Nyt tohtorintutkintoja tehdään huuliharpun soitosta, äänimaisemista, humpasta ja mainosmusiikista, ja professorit pohtivat tanssilavakäyttäytymistä, TV:n saippuasarjoja ja hevimusiikin estetiikkaa. Maailma on muuttunut niin paljon, ettei vitsailu näistä aiheista taida huvittaa enää ketään.

Sosiologian ylivalta?

Keski-Euroopassa populaarikulttuurin ja kevyen musiikin tutkimus on selvästi vanhempaa kuin meillä. Sen syntysanat ja tutkimusklassikot kirjoitettiin jo Weimarin tasavallassa Saksassa 1920-luvun lopulla. Keskeinen guru oli Theodor Wiesengrund Adorno. Vaikka Adorno käsittelikin monia nykyisen musiikkielämän kannalta keskeisiä ilmiöitä, ei hän juuri puuttunut rytmimusiikin tai tanssimusiikin sisältöön paitsi ehkä halventavassa mielessä. Häntä kiinnosti nimenomaan kulttuuriteollisuus ja sen toiminnan logiikka. Adornon tekstit ovat vieläkin tärkeitä ja nousevat jatkuvasti esiin myös nykyisen mediakulttuurin tutkimuksissa.

Adornosta lähtien rytmimusiikki on haluttu nähdä ennen kaikkea sosiaalisena ilmiönä, yhteiskuntatieteen – ja nykyisin kulttuurintutkimuksen – tutkimusalueena. Tutkimusaiheet ja -tulokset ovat sen mukaiset. Lisäksi tieteellistäkin keskustelua on hallinnut taide-viihde -jako, jonka juuret ovat 1800-luvun musiikin autonomiaestetiikassa.

Musiikkisosiologiassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Se on hyvin tarpeellinen tutkimusala. Sen piirissä on kehitetty kiinnostavia tutkimusnäkökulmia ja saatu paljon uutta tietoa jälkimodernin yhteiskunnan musiikkielämän lainalaisuuksista. Ongelma on vain siinä, että sosiologinen lähestymistapa on ollut niin hallitseva populaarikulttuurin tutkimuksessa. Kansainvälisen tiedeyhteisön kuten IASPM:n konferensseissa puhutaan yleensä kaikesta muusta kuin itse soivasta musiikista. Musiikin rakenteista puhuminen koetaan helposti elitistiseksi, koska suuri joukko populaarin tutkijoita ei ymmärrä tuollaisesta ammattipuheesta juuri mitään. Tämän lisäksi tutkijoiden enemmistön käsityksissä populaarimusiikki on yhtä kuin rock. Rockia edeltäneet rytmimusiikin lajit ja perinteet pyritään sivuuttamaan. Niitä ei tunneta, eivätkä ne kiinnosta kuin harvoja.

Taide–viihde-jako

Liian usein historiasta on omaksuttu vain kaavoittuneet ajatusmallit. Yksi tällainen on ns. taide– viihde-jako. Sen lähtökohtana on 1800-luvun musiikin autonomiaestetiikka, joka sulki suurimman osa länsimaista(kin) musiikkia Suuren Säveltaiteen ulkopuolelle. Kevyt ja vakava jakavat edelleen musiikkikulttuuria, vaikka crossoveria tapahtuu entistä enemmän. Institutionaaliset rakenteet ylläpitävät jakoa tehokkaasti, oli sitten kyse erillisistä säveltäjäliitoista, radiokanavista, koulutusputkista tai lehtikirjoittelusta.

Suurin syy on kuitenkin ajattelutavoissa ja perinteisessä taidekäsityksessä. Vielä nykyisinkin tapaa kollegoja, jotka näkevät musiikkiavaruuden tietyllä tapaa dualistisena. He väittävät aivan tosissaan, että todellisessa taiteessa on jotakin syvällistä, siinä on totuus ja kestävyys. Tämän säveltaiteen vastapuolena on sitten sellainen musiikki, joka on valheellista, pinnallista ja ohimenevää.

Tällainen mustavalkoinen sabluuna ei mielestäni sovellu musiikintutkimuksen pohjaksi, enkä usko sen autuaaksi tekevään voimaan muillakaan musiikin alueilla: taidepolitiikassa, koulutuksessa, tuotantopäätöksissä, kritiikissä. Ainoa esteettinen periaate, jonka katson toimivan hyvin musiikin arvottamisessa, on tullut minulle tutuksi kuvataiteesta. Taidemaalarit puhuvat paljon siitä, kuinka todellinen taide puhuttelee, kuinka sillä pitää olla jokin viesti ja sanoma.

Samaa voi vaatia hyvältä musiikiltakin. Sen on löydettävä kuulija ja ymmärtäjä. Sen on kosketettava edes yhtä ihmistä. Tästä tietenkin seuraa, että hyvin erilaiset musiikit puhuttelevat erilaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä. Nykyisessä musiikin tulvassa tulee silti usein mieleen, että paljon tehdään sellaistakin, joka ei kosketa ketään – ei aina edes pintapuolisesti.

Tämä yksinkertainen esteettinen periaate tekee elämän ja musiikkipolitiikan helpoksi. Taiteen tai hyvän musiikin raja ei kulje musiikinlajien välillä. Jokaisessa perinteessä ja tyylissä on parempaa ja huonompaa musiikkia, taiteellisesti kunnianhimoisempia ja pintapuolisempia äänitteitä ja esitystilanteita.

Asian tekee monimutkaiseksi se, että kuulijoita on yhtä monenlaisia kuin musiikinlajeja, tekijöitä ja artisteja. Jos arvostelee jotakin musiikkia huonoksi, haukkuu samalla niitä kuulijoita, joita tuo musiikki mahdollisesti puhuttelee. Musiikillinen kokemus on äärimmäisen subjektiivinen asia.

Nykyisellä mediamusiikin kaudella saatetaan luulla, että musiikin arvo määräytyy sen mukaan, kuinka paljon sille löytyy ymmärtäjiä eli yleisöä eli ostajia. Näin populistinen lähtökohta saattaa sopia levyteollisuudelle. Musiikkielämän kannalta on kuitenkin parempi, jos tälle ”miljoona ihmistä ei voi olla väärässä” -ajatukselle on tarjolla tarpeeksi vahva vastavoima. Musiikkipolitiikan tehtävänä on tuon laadullisen vastavoiman ylläpito. Samaa odottaisi myös yleisradiotoiminnalta. Sen pitäisi nimenomaan varmistaa radion musiikkitarjonnan laaja-alaisuus. Muuten saattaa käydä niin, että marginaalisempien musiikkien sanomalle ei pian löydy lainkaan vastaanottajaa eikä ymmärtäjää.

Musiikin tekijyydestä

Kaikella musiikilla on tekijänsä, vaikka romantiikan ajan filosofit keksivätkin idean kollektiivisesta kansasta, joka on luonut kansanmusiikin. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, ei ennen eikä nykyisin. Abstrakti kansa ei luo yhtään mitään, vaan kyllä kaiken taiteen takana on verta ja lihaa, yksittäisiä ihmisiä ja persoonia. Tradosasto on syntynyt pelkästään tiedon puutteesta. Trad-musiikki on syntynyt sellaisena aikana ja sellaisissa kulttuureissa, joissa musiikin tekijyys on käsitetty täysin eri tavalla kuin nykyisin. Tärkein ero nykyiseen oli siinä, ettei lauluilla ja soitoilla ollut tekijänoikeutta. Kun musiikki ei ole teos tai tuote eikä sitä voi vaihtaa rahaksi tai tavaraksi, niin ei tekijälläkään ole kovin suurta väliä.

Elvis ry:n toiminnassa kaikella musiikilla on tekijänsä: säveltäjät, sovittajat ja sanoittajat. Jaottelu on kiistämättä hyvä ”ansaintalogiikan” ja korvausten maksun kannalta. Sehän perustuu hyvin vanhaan käytäntöön, jossa on mukana klassisesta musiikista lainattua teos-ajattelua. Musiikin tekeminen on kuitenkin muuttunut, eikä mainittu kolmijako aina sovi kovin hyvin rytmimusiikin tutkimuksen näkökulmaksi. Sehän syntyi aikana, jolloin ammatillinen musiikinteko oli nykyistä eriytyneempää. Rytmimusiikin nykyisessä tuotantokulttuurissa tekijyydellä on uudet kasvot.

Otan seuraavaksi kaksi esimerkkiä, joissa tuo kolmikaava vain sekoittaa asioita. Pahimmillaan se saattaa kahlita taiteellista työskentelyä sekä johtaa siihen, että musiikin tekemisen todellisuus ymmärretään väärin.

Tapaus 1: säveltäjä sovittaa omia teoksiaan.

Klassisen musiikin traditiossa ei tulisi kuuloonkaan, että säveltäjä puhuisi erikseen sinfoniansa sovittamisesta. Vain siinä tapauksessa, että teos halutaan esittää alkuperäisestä poikkeavalla kokoonpanolla, se sovitetaan. Myös säveltäjä voi tehdä sen itse. Oikeastaan populaari- genren synty liittyy kiinteästi sovittamiseen. 1800-luvun populaarikappaleet olivat usein konsertti- tai näyttämömusiikin osia, joita sovitettiin monenlaisille kokoonpanoille ja myytiin suurina nuottipainoksina.

Rytmimusiikissa sovittaminen näyttää vakiintuneen niin pitkälle, että teosten tekijät kirjoittavat lauluihinsa tiedon sovittamisesta, vaikka ovat sen itse sovittaneet. En ymmärrä miksi, sillä ei siitä ainakaan lisää rahaa tule. Ehkä näin tehdään varmuuden vuoksi. Takaajatuksena lienee, että teos on arvokkaampi, jos se on sovitettu.

Tapaus 2: säveltäjä sanoittaa teoksensa vs. sanoittaja säveltää teoksensa.

Rytmimusiikin tekijöissä on paljon laulaja-lauluntekijöitä ja heissä taas sellaisia, jotka tekevät laulunsa kokonaan, sepittävät runon ja melodian. Tuntuu jotenkin harhaanjohtavalta puhua säveltämisestä ja sanoittamisesta, koska luomistilanteessa näitä asioita ei voi erottaa toisistaan. Tämä jaottelu saattaa haitata koko taiteellisen työskentelyn ymmärtämistä. Se johtaa todella harhaan. Syntyy työnjakoa, jota ei ole olemassakaan.

Toisin sanoen: teosto-korvaukset voidaan hyvällä syyllä jakaa edelleen klassisen kolmijaon mukaan. Mutta on turha odottaa, että musiikintutkijat seuraisivat näitä polkuja. Tutkimusten tuloksiakaan ei kannata etsiä erikseen säveltämisestä, sovittamisesta ja sanoittamisesta. Hyvä tutkija tutkii musiikin tekemistä kokonaisvaltaisemmin. Samoista syistä seuraa, etteivät klassisen musiikin käsitteet luova ja esittävä säveltaide sovellu rytmimusiikin tutkimukseen. Moni rytmimusiikin tekijä on luovimmillaan musiikkia esittäessään.

Rytmimusiikin asema tutkimuksessa

Lopuksi luon katsauksen siihen, mikä on ollut rytmimusiikin asema akateemisessa tutkimuksessa, mikä on ollut klassisen perinteen ja rytmimusiikin tutkimuksen välinen suhde eri vuosikymmenillä. Asiaa kannattaa tarkastella myös kansanmusiikin ja populaarimusiikin osalta erikseen, koska niiden tutkimusperinne on erilainen.

Tällainen tarkastelu jää väkisinkin summittaiseksi. Ryhmittely on tehty vain tutkimusten otsikon perusteella. Minulla ei ollut mahdollisuutta tutustua jokaiseen yksittäiseen musiikkitieteen pro graduun, joita Suomen yliopistoissa tehtiin vuosina 1934-2003 yhteensä 669 kappaletta. Tämäkään luku ei ole täysin korrekti, vaan liian pieni. Katsaus perustuu vain niihin töihin, jotka ovat kirjastojen tietokannoissa. Varsinkaan kaikki ennen 1960-lukua tehdyt painamattomat opinnäytteet eivät ole mukana tietokannoissa. Osa töistä on luultavasti kadonnut kirjastoista, osa ei ole kirjastoon koskaan päätynytkään, osa taas ei jostain muusta syystä ole listoilla mukana.

Suomalaisessa musiikintutkimuksessa tehtiin vuosina 1899- 2002 yhteensä 114 väitöskirjaa. Tässäkin tarkempi selvitys voisi tuottaa toisen luvun, koska olen joutunut poimimaan tiedot monista eri tietokannoista. Suomen musiikkitieteellisen seuran kotisivulla oleva väitöstietokanta ei valitettavasti toimi – ei ainakaan niillä yhteyksillä, jotka minulla on käytössäni. (Tässä kohden suuri kiitos Jyväskylän yliopiston kirjastonhoitajalle Hannele Saarelle, joka auttoi minua listaamaan tärkeimmät opinnäytetiedostot.)

Opinnäytteitä on usein vaikea luokitella sen mukaan, onko niiden aiheena klassinen traditio vai rytmimusiikki. Olen ollut tässä hyvin varovainen ja sijoittanut kaikki hiemankin epäselvät tapaukset ’neutraaliin’ luokkaan: sangen monet tutkimukset eivät todellakaan sijoitu luontevasti klassinen– populaari- tai klassinen–etninen-akselille.

Tähän tarkasteluun en ottanut lainkaan mukaan musiikkikasvatuksen opinnäytteitä, joita on tehty huomattava määrä niin Jyväskylän ja Oulun yliopistoissa kuin myös Sibelius- Akatemiassa. On luultavaa, että musiikillisen kasvatustieteen mukaan ottaminen olisi entisestään lisännyt em. genreneutraalia luokkaa. Musiikkikasvatuksen näkökulmasta musiikinlajit ovat usein sivuosassa, kun tutkimuskohteena on musiikin oppiminen ja opettaminen. Toisaalta rytmimusiikin asema musiikkikasvatuksessa lienee vahvistunut viime vuosina, mutta se jääköön jonkun toisen selvitettäväksi.

Katsaus voidaan aloittaa musiikkitieteen pro gradu –töiden aiheiden tarkastelulla (kuva 1). Huomataan, että kaikista maisterintutkimuksista reilusti yli puolet (55%) liittyi selkeästi eurooppalaisen klassisen musiikin perinteeseen. Joka viides työ (130) käsitteli populaarimusiikkia ja vajaa sata gradua oli genren suhteen neutraaleita. Muista rytmimusiikin lajeista suomalainen kansanmusiikki oli aiheena 43 gradussa, kun taas ulkomaista etnomusiikkia käsiteltiin 25 maisterintyössä.

Katsottaessa asiaa vuosikymmenittäin (kuva 2) huomataan ensinnäkin koko alan voimakas kasvu erityisesti 1980- luvun jälkeen. Toinen silmiin pistävä seikka on rytmimusiikin osuuden vieläkin voimakkaampi nousu, joka ajoittui 1990-luvulle. Suurin osa tuosta noususta johtui populaarimusiikin töiden yleistymisestä: vuoden 1989 jälkeisistä rytmimusiikin graduista kansanmusiikkiaiheisia oli alle kolmannes (45, N=149).

Alan voimakas kasvu näkyy myös väitöskirjojen kuvaajasta (kuva 3), mutta siitä ilmenee muutakin. Suomalaisessa tutkimusperinteessä kansanmusiikissa ja kirkkomusiikilla oli voimakas sija jo musiikkitieteen alkuvuosista lähtien, ja niinpä ennen 1970-lukua näitä perinteitä tutkivia väitöksiä oli täsmälleen yhtä paljon kuin klassisen musiikin tutkimuksia. Myös populaarimusiikin tutkimuksen nousu näkyy kuvaajasta hyvin. 2000- luvulla rytmimusiikin väitöksiä julkaistiin jo yhtä paljon kuin klassisen musiikin töitä.

Professorien vaikutus

Kuinka paljon oppituolien haltijoiden suuntautuminen on vaikuttanut tutkimusaiheisiin? Arkikokemus kertoo kahdenlaista. Tuntuu selvältä, että oppiaineen johdossa oleva professori vaikuttaa paljon siihen, mitä aiheita opiskelijat valitsevat tutkimusten aiheiksi. Kuitenkin on esimerkkejä professoreista, jotka pyrkivät kaikkien kukkien kukkimiseen ja kannustavat monipuolisuuteen. Asiaa voidaan arvioida sen mukaan, miten eri aiheiset gradut ja väitöskirjat jakautuivat eri yliopistojen kesken (kuvat 4 ja 5).

Lisäksi yksi tärkeä varaus. Tässä katsauksessa ei ole otettu lainkaan huomioon muun opettajakunnan osuutta, joka on usein hyvinkin ratkaiseva opinnäytteiden aiheiden valinnassa. Suomalaiset musiikkitieteen laitokset olivat kaikki pitkään 1-2 professorin tutkimusja opetusyksikköjä, joissa aktiivisten dosenttien ja assistenttien vaikutus saattoi olla aivan ratkaiseva uusien tutkimussuuntausten läpilyönnissä.

1980-luvun kuluessa Suomen viidessä yliopistossa olevat musiikintutkimuksen oppituoleista täytettiin lyhyen ajan kuluessa neljä, lähes saman ikäisillä viranhaltijoilla: Helsingin professuuriin nimitettiin Eero Tarasti (s. 1948), Jyväskylään Matti Vainio (s. 1946), Turkuun Mikko Heiniö (s. 1948) ja Tampereelle Timo Leisiö (s. 1946). Heistä kolme ensin mainittua on klassisen musiikkiperinteen tuntijoita, Leisiö lähinnä kansanmusiikin tutkija, johon tutkimusalaan myös hänen professuurinsa nimi – kansanperinne, erityisesti kansanmusiikki – viittaa ja kenties myös velvoittaa.

Tarasti on semiootikko, Vainio ja Heiniö lähinnä historioitsijoita. Lisäksi Vainion erityisaloihin kuuluu musiikkikasvatus, kun taas Heiniön toinen ammatti on säveltäminen. Timo Leisiö väitteli soitintutkimuksesta, minkä jälkeen hänen tutkimusaiheensa ovat liikkuneet varsin laajasti ja omintakeisesti erilaisissa musiikkiantropologian kysymyksissä.

Onkin kiinnostavaa katsoa, kuinka paljon kunkin yliopiston musiikkitieteen opinnäytteistä sijoittuu aineen pääprofessorin vastuualueelle, tässä tapauksessa klassisen musiikin ja kansanmusiikin tutkimukseen. Helsingissä ja Turussa klassista perinnettä koskevien opinnäytteiden suuri määrä on hyvin linjassa professuurin haltijan erityisosaamisen kanssa; kummassakin oppiaineessa klassisen musiikin osuus kaikista graduista vuosina 1990-2003 oli yli 60 %, Helsingissä lähes 70 %.

Jyväskylässä tilanne oli hieman toinen. Ensinnäkin Jyväskylä ohitti 1990-luvulla Helsingin ykkösaseman ja nousi musiikkitieteen yliopistoyksikköjen kärkeen opinnäytteiden määrän perusteella arvioituna. Johtoasema olisi huomattavasti selvempi, jos mukana olisivat musiikkikasvatuksen ja musiikkiterapian tutkinnot. Toiseksi Jyväskylästä kehittyi jonkinlainen ”täyden palvelun talo”, jossa opinnäytteiden genre-osuudet alkoivat lähetä tasapainoa. Siellä taidemusiikin osuus graduista oli melko tasan puolet, kun taas rytmimusiikki-aiheisia töitä oli reilu neljännes (28,2 %). Väitöskirjoja tehtiin rytmimusiikin alalta jo enemmän kuin klassisesta perinteestä (suhde 9/8).

Huomiota herättää myös genren kannalta neutraalien töiden osuus, joka oli graduissa hieman yli viidennes (21, 4 %). Yksi syy tähän on ilmeinen. Jyväskylässä kehittyi 1990-luvun mittaan varsin voimakas kognitiivisen musiikkitieteen koulukunta. Sen tutkimuksille on tyypillistä tietty genreneutraalisuus. Toisin sanoen alan opinnäytteissäkään ei ole niin väliä, onko tutkimuskohteena klassinen musiikki tai rytmimusiikki.

Tampereen yliopistossa professorin oma suuntautuminen ja oppiaineen nimi vastasivat vielä 1980-luvulla gradujen aihepiiriä. Tampereelta valmistui vuosikymmenen aikana 20 maisteria, joiden töistä 10 käsitteli kansanmusiikkia ja niistä 8 nimenomaan suomalaista kansanmusiikkia. 1990-luvulla tilanne kuitenkin muuttui, ja vuoden 1989 jälkeen valmistuneista maisterintöistä (N=74) lähes 40 % käsitteli populaarimusiikkia, 20 % suomalaista kansanmusiikkia ja 16 % muita etnisiä musiikkeja. Tampereen väitöskirjoista (12) tasan puolet (6) oli populaarimusiikin alaan kuuluvia; kansanmusiikin väitöksiä oli neljä.

Karkeasti arvioiden Helsingissä ja Turussa professorin oma suuntautuminen piti yllä klassisen musiikin tutkimuksen ylivaltaa. Jyväskylässä ja Tampereella paine rytmimusiikin tutkimukseen oli niin kova, että se heijastui jo opinnäytteiden sisältösuhteisiin.

Läpimurtoja

Tampereen tapaus osoittaa, kuinka rytmimusiikin läpimurto 1990-luvulla perustui ennen kaikkea populaarimusiikin tutkimuksen kasvuun. Tuolloin rytmimusiikin gradujen määrä koko maassa hyppäsi yli sataan, kun niitä oli valmistunut edellisellä vuosikymmenellä vain 42. Näistä graduista kansanmusiikin osuus oli alle kolmannes (45, N=149).

Rytmimusiikin läpimurto näkyi kenties vieläkin selvemmin väitöskirjoissa. Vuosina 1990- 2002 Suomessa valmistui 81 musiikintutkimuksen väitöskirjaa. Niistä 28 käsitteli taidemusiikkia, kun taas 29 rytmimusiikkia. 24 tutkimusta oli musiikin lajien suhteen neutraaleja tai ei kuulunut selvästi klassisen musiikin eikä rytmimusiikin piiriin. Väitöskirjoissa kansanmusiikintutkimuksen perinne on pitänyt sangen hyvin pintansa. Mainituista 29 väitöskirjasta 15 lukeutui populaarimusiikkiin, 14 kansanmusiikkiin.

Musiikintutkimuksessa tapahtui 1990-luvulla myös toinen huomattava läpimurto. Sibelius- Akatemiasta tuli musiikkiyliopisto, jossa panostettiin voimakkaasti tohtorikoulutukseen. Niinpä maan ainoa musiikkiyliopisto nousikin jo kolmanneksi tieteellisten väitöskirjojen julkaisijana. Vieläkin suuremmalta Sibelius-Akatemian nousu näyttää silloin, jos vertailtavana ovat musiikkialan kaikki tohtoritutkinnot, myös taiteelliset ja kehittäjäkoulutuksen tutkinnot (kuva 6). Silloin SibA nousee ehdottomaan kärkeen.

Ainakin toistaiseksi rytmimusiikki pärjää huonosti tässä vertailussa, koska Sibelius-Akatemian taiteilijatohtorit ovat pääosin klassikkoja. Aika näyttää, toteutuuko rytmimusiikin nousu myös taiteilijakoulutuksessa.

Teksti: Vesa Kurkela

Vuosikokouksessa keskusteltiin vilkkaasti

Julkaistu


Toimintakertomusta käsiteltäessä pidettiin välillä lukutauko. Lähinnä kameraa Jorma Toiviainen, Leena Pyylampi ja Jari Holm.

 
ELVIS ry:n vuosikokous mallia 2005 tarjosi vilkasta keskustelua ja kolme äänestystä. Kokouspaikkana oli Ravintola Laulumiehet ja paikan päällä siihen osallistui 42 jäsentä, minkä lisäksi 15 jäsentä oli edustettuna valtakirjalla.

Kokous teki seuraavat valinnat:

– Jori Nummelin valittiin ELVIS ry:n varapuheenjohtajaksi.

– Timo Forsström, Kikka Laitinen ja Tommi Lindell valittiin ELVIS ry:n johtokuntaan kahdeksi vuodeksi sekä Eero Lupari ja Toni Nygård yhdeksi vuodeksi.

– Henrik Otto Donner, Markku Johansson, Pekka Nissilä ja Jussi Sydänmäki valittiin kahdeksi vuodeksi Georg Malmstén -säätiön hallitukseen.

Valintoja valmistelemaan oli istuva johtokunta tänäkin vuonna päättänyt asettaa vaalivaliokunnan. Sen vetäjäksi johtokunta oli nimennyt Jorma Toiviaisen, joka oli kutsunut muiksi jäseniksi Pia Perkiön ja Tommi Läntisen. Tämä kolmikko oli päätynyt seuraavanlaisiin vaaliasetelmiin (suluissa kunkin ehdokkaan saama äänimäärä):

Varapuheenjohtajavaalissa olivat ehdokkaina Eero Lupari (21) ja Jori Nummelin (30).

Johtokunnan jäseniksi olivat ehdokkaina Timo Forsström (37), Jari Knuutinen (22), Jarkko Martikainen (21), Kikka Laitinen (42), Tommi Lindell (37), Eero Lupari (25) ja Toni Nygård (33).

Malmstén-säätiön hallituksen jäseniksi olivat ehdokkaina Otto Donner (45), Arthur Fuhrmann (16), Markku Johansson (42), Pekka Nissilä (45) ja Jussi Sydänmäki (45).

Kahden ja yhden vuoden paikkoja

Ennen kuin johtokunnan jäsenistä äänestettiin oli kokous päättänyt, että valituiksi tulevista kolme eniten ääniä saanutta valitaan kahdeksi vuodeksi ja kaksi vähiten ääniä saanutta yhdeksi vuodeksi. Nämä kaksi yhden vuoden paikkaa olivat vapautuneet seuraavasti: Tommi Läntisen luovuttua perhesyistä paikastaan kesken kauden ja Jori Nummelinin luovuttua omasta paikastaan samoin kesken kauden tultuaan valituksi varapuheenjohtajaksi.

ELVIS ry:n johtokunnan kokoonpano 17.2.2005 lähtien on täten seuraava:

Jani Uhlenius (puheenjohtaja), Jori Nummelin (varapuheenjohtaja), Timo Forsström, Kikka Laitinen, Tommi Lindell, Eero Lupari, Toni Nygård, Kirsi Snellman ja Arto Tamminen.

Malmstén-säätiön hallituksen kokoonpano 1.3.2005 lähtien on seuraava: Otto Donner, Markku Johansson, Pauliina Lerche, Yatta Malmstén, Pekka Nissilä, Kirsi Snellman, Sinikka Svärd ja Jussi Sydänmäki. Hallitus valitsee keskuudestaan puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan.

Todettakoon, että vaalivaliokunnan asettamien ehdokkaiden lisäksi kokouksessa ei kukaan esittänyt muita ehdokkaita. Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että äänestäjillä oli näissä vaaleissa yhteinen pulma: hyviä ehdokkaita enemmän kuin paikkoja.

Juhlavuoden tilinpäätökseen oltiin tyytyväisiä

Vuosikokouksen vahvistaessa viime vuoden tilinpäätöksen kokouksessa puhetta johtanut Otto Donner totesi, että vuosi 2004 oli yhdistyksen taloudenpidossa poikkeuksellinen johtuen 50v-juhlavuodesta. Menot pysyivät hyvin hallinnassa, mistä osoituksena oli se, että Teoston myöntämää 50.000 euron tappiontakuuta ei tarvittu.

Kokousväki vaikutti juhlavuoteen muutenkin tyytyväiseltä, eikä toimintakertomuksen käsittelyn yhteydessä sitä enää ruodittu. Nurinaa sen sijaan herätti se, että tämä johtokunnan esittämä vuosikertomus jaettiin vasta kokouksessa. Näin on tosin menetelty ennenkin. Toki toimintakertomus olisi hyvä lähettää etukäteen, ja ensi vuodesta lähtien tähän on parempi mahdollisuus, kun vuosikokousta voidaan nyt hyväksytyn sääntömuutoksen perusteella siirtää tarvittaessa maaliskuulle.

Toimintasuunnitelman kokousväki oli saanut jo etukäteen ja se kirvoitti vilkkaan keskustelun mm. tekijänoikeuden suojaajasta ja käsitteestä ”kulttuurineutraliteetti”. Osassa puheenvuoroja kannatettiin mahdollisimman pitkää suoja-aikaa, kun taas osa puhujista katsoi perinteiseen elvisläiseen tapaan, että turhan pitkät suoja- ajat eivät palvele elävien tekijöiden etuja eivätkä edellytyksiä uusien teosten luomiseen.

Keskustelu kulttuurineutraliteetista osoitti, että tekijänoikeuslain mukainen sävelteosten tasa-arvo on yhdistyksen jäsenille tärkeää ja selvää. Sen sijaan mielipiteet tuntuvat vaihtelevan siitä, voiko kaikkia kansalaisia pitää musiikin tasa-arvoisina arvottajina. Perinteinen eliittikulttuuriajatteluhan on lähtenyt siitä, että kansansuosio on teoksen laadun käänteinen mittari: mitä suurempi suosio, sitä huonompi laatu.

Kun suoja-ajasta ja kulttuurineutraliteetista ei päästy yksimielisyyteen, kyseiset kohdat päätettiin poistaa toimintasuunnitelmasta. Puhetta johtanut Otto Donner totesi keskustelun osoittaneen, että yhdistyksessä on selvä tarve sellaisille tilaisuuksille, jossa keskitytään yhteen teemakokonaisuuteen kerrallaan.

Keskustelua käytiin toimintasuunnitelman yhteydessä myös kansallisista varoista. Muutoksia ei kuitenkaan tehty ja kokous hyväksyi yksimielisesti johtokunnan esittämän uuden muotoilun, jonka mukaan Teostossa tulee laatia ”suunnitelma ja aikataulu kansallisten varojen minimoimiseksi ja rajaamiseksi ainoastaan tekijyyttä ja tekijänoikeutta edistäviin toimintoihin.”

Mainittakoon vielä, että toimintasuunnitelmaa kommentoi myös Jukka Kuoppamäki Elvis ry:lle Dortmundista lähettämässään kirjeessä. Samalla kun hän ilmoitti, ettei välimatkan vuoksi pääse kokoukseen, hän esitti onnittelut vuoden 2005 toimintasuunnitelman johdosta:

”Se on selkeydessään ja iskevyydessään sellaista tekstiä, jota mielellään lukee. Se on paras lukemani toimintasuunnitelma kautta aikojen. Sen tekijät tietävät mistä puhuvat.”

Asiantuntijaselvityksiin varoja budjetissa

Talousarvion käsittelyn yhteydessä hyväksyttiin luottamustoimen palkkiot vaalivaliokunnan esityksen mukaisesti: Puheenjohtaja 850 e/kk (entinen 675 e/kk), kokouspalkkio johtokunnan jäsenille, puheenjohtajalle ja varapuheenjohtajalle johtokunnan kokouksista 40 euroa alkava tunti, maksimissaan kolmelta tunnilta eli 120 euroa (entinen 100 euroa/kokous kestosta riippumatta). Palkkio työryhmien kokouksista pysyi ennallaan 60 eurossa. Talousarviossa johtokunnan kokouspalkkioihin on varattu 21.600 euroa (viime vuoden toteutunut 13.200 euroa). Jorma Toiviaisen kertoessa vaalivaliokunnan esityksen hän totesi, että puheenjohtajan palkkio on korotuksen jälkeen linjassa Suomen Säveltäjät ry:n puheenjohtajan palkkion kanssa.

Talousarviosta todettakoon vielä se, että Teoston toiminta-avustuksen tuntuva korotus 147.000 euroon (viime vuonna 122.318 euroa) mahdollistaa mm. ulkopuolisten asiantuntijaselvitysten teettämisen musiikintekijöiden verotukseen ja sosiaaliturvaan liittyvistä kysymyksistä. Näihin selvityksiin on varattu yhteensä 10.000 euroa (viime vuonna vastaavia ei teetetty). Todettakoon myös, että Lauluntekijäklubeille talousarviossa varattu 5.000 euroa mahdollistaa tämän toiminnan ja mahdollisesti myös muunlaisen elävän musiikin tilaisuuksien järjestämisen tänäkin vuonna.

Muista vuosikokouksen asioista mainittakoon, että keskustelun jälkeen kokous hyväksyi yksimielisesti johtokunnan esityksen siitä, että jäsenille tilattavista lehdistä ensi vuodesta lähtien luovutaan. Samalla kuitenkin johtokuntaa velvoitetaan neuvottelemaan lehtien kustantajien kanssa alennetusta Elvis-hinnasta näiden lehtien tilaajille.

Lopuksi johtokunnan strategiatyöryhmän vetäjä Arto Tamminen esitteli johtokunnan uuden strategian vuosille 2005- 2010. Siitä enemmän myöhemmin tässä lehdessä.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuvat: Jussi Asu

Johtokuntaan valittu Toni Nygård on – Monen tyylin musiikkimies

Julkaistu

 

Pidät Oulussa Finnsound Project –studiota. Millainen projekti on kyseessä?

– Se on nimenomaan tuotantostudio, joka ei juurikaan bändejä äänitä. Suht’ tasaväkisesti olen säveltäjä, sanoittaja ja sovittaja, mutta käytännössä sovitus on edelleen aikaavievintä työtä. 7 vuotta olen toiminut tällä tavalla. Teen lähinnä iskelmää ja poppia. Minulta tilataan pohjat sovituksesta lähtien, ja teen valmista materiaalia masteriksi asti: sovitus, äänitys, lauluköörit, miksaus ja masterointi. Soitan reilun puolet soittimista ja lisäksi käytän muusikoita.

Minkälainen musiikillinen taustasi on?

– Musiikkilukion jälkeen opiskelin konservatoriossa ja suoritin lyömäsoitintutkinnon. Opiskelin studiotyötä ja sävellystä 2 vuotta Englannissa, mutta sitä ennen olin jo tehnyt muutaman vuoden musiikkia ammatikseni. Studiobisnes on ala, missä minulla on eniten kysyntää. Nyt tuotokset ovatkin pärjäilleet maailmalla ihan mukavasti.

– Teen hyvin eri tyyppisiä juttuja. Tekisi mieli sanoa, että harvinaisen monenlaisia hommia. Pohja minulla on alun perin ihan popin puolelta, mutta välillä profiloiduin melko paljon iskelmään. Pikku hiljaa on popin ja iskelmän rinnalle tullut muutakin ja teen myös jonkin verran klassista musiikkia. Muutamassa teatteriproduktiossa olen ollut mukana. Ja rockiakin on tullut soitettua. Tykkään siitä, että saan tehdä laajalla skaalalla ja joskus yritän jopa yhdistellä tyylejä.

Omia laulujasi on julkaistu yhteensä lähes 100 kappaletta. Ketkä niitä ovat levyttäneet?

– Nimekkäimpiä ovat Johanna Pakonen, Saija Tuupanen, Marita Taavitsainen, Heidi Kyrö ja nyt Euroviisuissa Läntisen Tommi ja I’Dees.

Olet ollut biisintekijänä mukana Euroviisujen karsinnoissa kolmena vuotena peräkkäin: vuonna 2002 Jussi Saxlinin esittämällä kappaleella ”The Closest Thing to Heaven”, vuonna 2003 sävellyksesi ”Dance My Heart Away” esittivät Heidi Kyrö & Just. Millaisia ovat euroviisukokemuksesi?

– Se on ollut hirveän hauskaa. Eka kerta meni ihmetellessä, koska kaikki oli niin uutta. Toinen kerta tuntui välivuodelta ja nyt oli taas tosi hauskaa. Oli tietysti toisellakin kerralla, mutta tänä vuonna oli harvinaisen mukavaa. Tuntui jopa pikkuisen huvittavalta, kun ensikertalaisia oli niin paljon enkä itse enää ollutkaan siellä huuli pyöreänä. En ole mikään julkisuusihminen – ja tänä vuonna oli ensi kertaa tekijähaastattelu televisiossa. Se oli kaikkein jännin paikka; kun siitä selvisi hengissä, niin hyvä.

– Euroviisut piristävät kivasti talvea. Ne ovat aina kivoja juttuja, ja karsintaerien takia tuli pari ylimääräistäkin reissua tehtyä.

Miten biisit syntyvät ja millä tekniikalla sävellät?

– Riippuu biisistä, mutta useimmiten perusidea syntyy päässä. Mulla on nyt suurena apuna kännykässä oleva äänitystoiminto; ei tarvitse huolehtia sanelukoneista eikä muista. Puran kännykkään ideoita ja jatkotyöstän päässäni, ja koskettimilla tai kitaralla. Tietokonetta käytän apuna yleensä vasta demottamisvaiheessa.

Oletko itse esiintynyt livenä?

– Kohtuullisen paljonkin aikanaan. Ehkä 400 keikkaa olen tehnyt erilaisissa iskelmä-, pop- ja rock-ryhmissä, myös klassista olen soittanut. Meillä oli aikanaan bändi Hit’n’Run, jolla piti muka olla hyvä levysopimus Yhdysvaltoihin, ennen kuin muilla sellaisia oli.

– Ensin tein puolen vuoden reissun Amerikkaan; yksi syy oli seurusteluni paikallisen tytön kanssa. Samaan aikaan kuitenkin tein osa-aikaista promoamista bändin eteen. Piti olla hyvät sopimukset, mutta kun mentiin bändin kanssa uudestaan Amerikkaan ns. levytysreissulle, se koko homma meni puihin. Oppia jäi käteen kuitenkin siltäkin reissulta. Sain myös perehdyttyä paikalliseen musiikkimaailmaan.

Kauanko olet ollut ELVIS ry:n jäsen?

– Olen aika tuore jäsen – pari kolme vuotta -, mutta senkin ajan olen pyrkinyt olemaan koko ajan mukana ja puhumassa kokouksissa. Olen aidosti kiinnostunut näistä asioista. Kun pyydettiiin mukaan, niin en olisi muuten lähtenytkään. Oulusta on kuitenkin oma työnsä tulla käymään.

Ajatuksiasi tai odotuksia johtokuntatyöstä?

– Yksi asia mistä haluan heti keskustella, on tilanne äänitteiden arvonlisäveron suhteen. Onko meillä Elviksen puitteissa mahdollisuuksia tehdä sille jotakin? Lähinnä toivon olevani tasaväkinen edustaja kaikkien tekijäryhmien kannalta. Toivon, että olisi mahdollisimman reilu henki eikä kukaan ajaisi vain omaa etuaan, vaan yhteistä etua kaikki.

 

ELVIS ry:n strategia 2005-10

Julkaistu

Mitkä ovat Elvis ry:n arvot?

Tekijyys. Tekijänoikeus. Tekijänoikeuslakiin perustuva tasa-arvo. Käytön mukainen tekijänoikeuskorvaus. Musiikin moniarvoisuus.

Mikä on Elvis ry:n missio eli toiminta-ajatus?

Säveltäjien, sanoittajien ja sovittajien toimeentulon ja arvostuksen edistäminen.

Mitkä ovat Elvis ry:n strategiset tavoitteet 2006?

Teoston johtokunnan kokoonpano määräytyy eri oikeudenhaltijaryhmien taloudellisten painoarvojen mukaisesti. Päätös, suunnitelma ja aikataulu kansallisten varojen pidätyksen minimoimiseksi ja rajaamiseksi vain tekijyyttä ja tekijänoikeutta edistäviin toimintoihin. Musiikin luonteen ja perinnän mukainen tekijänoikeuskorvausten tilitys.

Mikä on Elvis ry:n visio 2009?

”Elvis” aktiivinen, merkittävä ja tunnustettu vaikuttaja. Vahva tekijänoikeus. Monipuolinen musiikin käyttö. Käytön mukainen tekijänoikeuskorvaus toteutunut. Kansallisilla varoilla ylläpidettävää toimintaa rahoitetaan enenevässä määrin muualta kuin vuotuisista jakovaroista. Elviksen päätöksentekoelinten ammattimainen toiminta ja toiminta nuorempien käsissä.

Mitkä ovat olleet Elvis ry:n ydintoiminta-alueet 1950-1990 -luvuilla?

Edunvalvonta, tekijänoikeus ja kulttuuripolitiikka?

Entä tästä eteenpäin?

Ydintoiminta-alueet ovat tekijänoikeus ja tekijyys. Edunvalvontaa jatketaan niiden tukitoimintana.

Entä AY-toiminta?

Se on terminä vanhentunut. Nykytilanteeseen paremmin sopiva termi on edunvalvonta: sopimusneuvonta, ammattikunnan ja tekijöiden aseman puolustaminen ja edistäminen.

Kukaan ei tiedä, miten maailma muuttuu vuoteen 2009 mennessä. Menestyykö kotimainen musiikkibisnes vai taantuuko se? Vahvistuvatko tekijänoikeudet vai heikkenevätkö? Mitkä ovat Elvis ry:n strategiset välttämättömyydet, jos haluamme kaikissa vaihtoehdoissa säilyttää toimintakyvyn?

Tekijänoikeuksien puolustaminen. Hallittu moniarvoisuus. Tiivis yhteistyö jäsenistön kanssa. Kotimaisuuden löytäminen uudessa muodossa.

Miten Elvis ry:n toimintaympäristö on muuttunut alkuajoista?

Kevyen musiikin asema selvästi vahvempi. Jäsenistön lisääntyvä heterogeenisyys.

Tässä välähdyksiä siitä, mitä Elvis ry:n strategia vuosille 2005-2009 pitää sisällään. Yhdistyksen johtokunta hyväksyi sen kokouksessaan 19.1. 2005 ja tarkoitus on, että sen sisältämiä linjauksia johtokunta pyrkii noudattamaan lähiaikojen päätöksissään. Vuositasolla päätöksiä ohjaa myös jäsenten vuosikokouksessa hyväksymä toimintasuunnitelma, jonka kanssa johtokunnan oma strategia on tietysti sopusoinnussa.

Elvis ry:n strategia 2005-2009 syntyi siten, että syyskuussa 2003 johtokunta asetti strategiatyöryhmän. Puheenjohtajaksi johtokunta nimesi Arto Tammisen ja jäseniksi Martti Heikkilän ja Jori Nummelinin. Työryhmä kutsui asiantuntijaksi Eero Luparin. Työryhmä kokoontui yhteensä 14 kertaa. Elvis ry:n johtokunta käsitteli työn tuloksia kolmessa kokouksessa ja teki siihen tiettyjä muutoksia ennen lopullista hyväksymistä 19.1. 2005.

Työryhmän loppuraportti on 59 sivuinen. Yhdistyksen äskeisessä vuosikokouksessa 17.2. Arto Tamminen esitteli sen lyhyesti jäsenille. Strategian sisältö ja linjaukset tulevat eri tavoin näkymään myös tulevissa Selviksissä.

Strategiatyöryhmän puheenjohtajan, Arto Tammisen ajatuksia seuraavalla sivulla.

Teksti: Martti Heikkilä

Mies Utopiasta

Julkaistu

 

”Neljän ruuhka” ja ”Utopia” kuulostavat siltä kuin John Lennon olisi syntynyt uudelleen suomalaiseksi. Ensimmäisen kerran Tamminen oli ehdolla johtokuntaan v. 1999, jolloin sai vain 3 ääntä. Toisella kerralla v. 2002 hän sai 41 ääntä ja meni kirkkaasti läpi. Mitä tästä opimme? Ettei kannata lannistua!

Paitsi muusikon, sinulla on myös ekonomin koulutus.

– Tein ekonomin töitä ennen kuin ryhdyin päätoimiseksi musiikintekijäksi. Olin rock-ohjelmatoimiston toimitusjohtaja, ja sen jälkeen seitsemän ja puoli vuotta päätoiminen säveltäjä, sanoittaja ja sovittaja – osin tuottajakin. Elätin itseni ja perheeni käytännössä pelkästään tekijänoikeustuloilla sinä aikana. Kun toinen lapsi oli syntynyt, niin sitä kaipasi tietynlaista vakautta ja säännöllisyyttä elämäänsä. Päätin mennä takaisin ns. kravattitöihin. Olin ollut liikkeenjohdon konsulttina jo opiskeluaikanani ja useassa eri otteessa elämäni aikana. Keväällä 2001 aloitin jälleen liikkeenjohdon seniorikonsulttina tietotekniikkayrityksessä.

Nyt olet ollut Kopioston tallenneosaston johtaja puolitoista vuotta. Kerro siitä työstä.

– Kopiostossa on kaksi osastoa. Valokopio- osasto hoitaa kirjailijoiden, runoilijoiden, journalistien, ylipäänsä kirjoittavan puolen tekijänoikeuksia. Tallenneosastolla hoidetaan televisio-ohjelmiin liittyviä tekijänoikeusasioita, esim. Yleisradion tallennemyyntiä, kaapeliverkossa jaettavia ulkomaisia TV-kanavia jne. Hoidamme myös tämän puolen hyvitysmaksuja ohjaajille, näyttelijöille, kuvaajille ja käsikirjoittajille, jotka tilitetään suoraan yksittäisille tekijöille. Meillä on 45 eri jäsenjärjestöä, kun Teostossa on 4. On aikamoinen leegio porukkaa, jonka asioita hoidamme. Se on haastavaa varsinkin nyt, kun on tulossa paljon uusia asioita, mm. laajakaista- ja mobiilitelevisiot. Täytyy pitää tekijöiden puolia näissä uusissa jakelukanavissa ja käynnissä olevassa teknologiamurroksessa.

Elviksen johtokunnassa olet vetänyt strategiatyöryhmää, johon kuuluivat Martti Heikkilä, Jori Nummelin ja asiantuntijajäsenenä Eero Lupari.

– Olen siinä tietyllä tavalla käyttänyt ammattiini liittyvää kokemusta, konsultin ammattitaitoa. Puolentoista vuoden aikana meillä oli yhteensä 14 workshopia, Elvis ry:n johtokunta käsitteli asiaa prosessin aikana neljä kertaa ja nyt on Elviksen johtokunnassa ensimmäistä kertaa yhteisesti hyväksytty strategia viideksi vuodeksi. Se ei ole minun vaan johtokunnan yhteinen strategia ja erilaisten näkemysten yhteensovittamisen tulos. Tässä työssä olen huomannut viimeistään todeksi sen, mitä joku viisaampi on sanonut järjestötoiminnasta – että se on kompromissien taidetta. Olen työryhmän puheenjohtajana vetänyt prosessia ja vastannut johtokunnalle siitä, että työn lopputuloksena saimme strategian valmiiksi edellisen johtokunnan toimikauden aikana. Se on ollut hyvin suuritöinen ja perusteellinen rupeama, ja työryhmän jäsenet ovat tehneet erittäin hyvää työtä. Haluan tässä vielä erikseen kiittää heitä sitoutuneesta erinomaisesti tehdystä työstä.

Olet myös johtokunnan verotyöryhmän puheenjohtaja, missä mukana ovat Jani Uhlenius, Jori Nummelin ja Costi Snellman.

– Toista vuotta ollaan tehty töitä ja kehitetty eräänlainen taiteilijaveromalli. Työn aikana on käyty tapaamassa poliittisia päättäjiä laajasti eri puolueista ministeritasoa myöten. Asiassa on edetty huolellisesti, määrätietoisesti ja keskustellen päättäjien kanssa. Tilanteet on pyritty pitämään epävirallisina ja molemmille osapuolille luontevina. Toivottavasti voimme uutisoida tulevaisuudessa positiivisia asioita työmme tuloksena. Kyseessä ei kuitenkaan ole pikamatka, vaan pikemminkin maraton. Muutoksen aikaansaaminen ottaa aikaa ja vaatii paljon rakentavaa yhteistyötä eri osapuolten kesken. Asia on koko tekijäkentälle merkittävä, ja todella haastava. Lisäksi olen ollut puolitoista vuotta Teostossa tilitys- ja jakosääntötoimikunnassa Elviksen edustajana ja päässyt näkemään raportointiin liittyvää problematiikkaa.

Omia pitkäsoittoja olet julkaissut kaksi: ”Utopia” ja ”Kadonneen saaren laulukirja”. Kenelle muille olet tehnyt biisejä tai tekstejä?

– Heitä on iso leegio, mm. Esa Kaartamo, Tommi Läntinen, Ile ja Kaija, Susanna Haavisto, Eppu Raittinen, Kirka, Danny ja Laura. Ehkä suurin menestys, ainakin eniten julkisuutta saanut, oli 1994 Emma-palkittu vuoden biisi, Samuli Edelmannin esittämä ”Ihana ilta”.

– Ensimmäisen levyni julkaisin 1980 englannin kielellä; bändi oli The Babblers ja kaikki levyn biisit olivat minun, yhtä kimppasanoitusta lukuun ottamatta. Babblers teki v. -98 CD:n joka julkaistiin EMI:n toimesta Japanissa. CD:ltä lohkaistu sinkku oli mukana suosituilla kokoelmilla ja radioiden soittolistoilla, vaikka maassa ei käytykään. Saatiin jopa japanilaisiin mainoksiin pyörimään meidän musaa. Suurkiitos tästä kuuluu Kisu Jernströmille, joka hoiti asiaa puolestamme. Babblersin tarina jatkuu edelleen ja myös uutta materiaalia on odottamassa julkaisemistaan.

Olet ollut mukana myös tuotantopuolella?

– Esa Kaartamolla ja minulla oli tuotantoyksikkö Cloud 9. Tehtiin muutamia levyjä Sonylle ja ensimmäinen signauksemme oli Aki Sirkesalo. Teimme Akin ekan albumin ”Mielenrauhaa”, josta tuli vuoden levy ja platinalevy, ja Susanna Haaviston levyn ”Peili”. Olen toiminut myös joidenkin artistien management-neuvonantajana 90-luvulta lähtien.

Viimeisen parin vuoden aikana olet julkaissut kolme singleä: ”Jotain parempaa”, ”Jätän tämän kaupungin”, ja viime lokakuussa ”Amazon 68”. Kuinka ovat menestyneet?

– Ne ovat kaikki olleet Radio Suomen top-kympissä. ”Jotain parempaa” oli ykkösenä, toiset nelosena ja kuutosena. Sinkut ovat soineet tasaiseen ja pitkään. Keväällä olen tekemässä uutta sinkkua – täytyy vain löytää torvensoittajille aika studioon.

Olet esiintynyt aika vähän livenä?

– Lähinnä kutsuilla ja yksityistilaisuuksissa. Meillä on trio, joka toisinaan esittää livenä Jimi Hendrixin musaa ja omia biisejäni samaan tyyliin. Se on hauskaa. Mulla on rhythm and blues –tausta: Tapiolan klubilla jammailin 14-vuotiaana Dave Lindholmin, Esa Pulliaisen ja Ile Kallion kanssa. Mua pidettiin jonkinlaisena kummajaisena: nuori mies vinguttelee Claptonia ja Hendrixiä.

Entä musiikillinen taustasi laajemmin?

– Olen aika poikkitaiteellinen, sillä taustaltani löytyy klassinen peruskoulutus. Aloitin sellonsoiton 6-vuotiaana kunnianarvoisan Seppo Laamasen johdolla ja aikanaan suoritin yksityisesti Sibelius-Akatemian B-ammattitutkinnon Risto Poutasen johdolla. Olen soittanut irlantilaista kansanmusaa Tupauuno-bändissä, fuusiorockia Ornament-yhtyeessä ja jazzia Martti Lappalaisen johtamassa Tapiola Big Bandissa ja pienemmissä bändeissä.

– Omaa musaani voisi luonnehtia Beatles-henkiseksi. Toisaalta olen tehnyt iskelmätekstejä ja mainstream-juttuja. Myös elokuva- ja mainosmusiikkia on tullut tehdyksi. Arvostan kaikkia musiikkityylilajeja ja ymmärrän hyvin monenlaista tekemistä.

Siinäkin mielessä olet todella mies paikallaan edunvalvojana.

– Toivottavasti. Uskon että ymmärrän vakavia säveltäjiä, jazz-säveltäjiä, kansanmusiikin tekijöitä ja listajyriäkin. Olen nähnyt jokaisesta ikkunasta jotain.

Suomalaisen musiikin päivässä puhuttiin

Julkaistu
Ihahaata ipanoille, idoleita isommille

Suomalaisen musiikin päivän lastenmusiikkiseminaari

MINKÄLAINEN ON tämän päivän suomalaisen lapsen musiikkitodellisuus? Mitä on nykypäivän lastenmusiikki? Millaiset ovat mahdollisuudet tehdä lastenmusiikkia Suomessa? Näitä ja muita lastenmusiikkiin liittyviä kysymyksiä pohdittiin puheenjohtaja Hannu Sahan johdolla Suomalaisen musiikin päivän seminaarissa, Ihahaata ipanoille, idoleita isommille Sibelius- Akatemiassa 11.3.2005. Seminaari kokosi lähes sata osanottajaa, heidän joukossaan runsaasti lastenmusiikin tekijöitä.

Lastenmusiikkia meillä ja muualla

”Miksi Suomessa ei satsata lasten ja nuorten musiikkikulttuuriin, vaan yritetään herättää kiinnostusta vasta kun lapset ovat jo aikuisia ja konserttisalit puolityhjiä?”, kysyy Norjan Rikskonsertenen lasten- ja nuortenosaston johtaja Ulrika Bergroth- Plur. ”Musiikin pitäisi olla osa jokapäiväistä elämää – osa ihmisen kulttuurista identiteettiä.”

Entisenä Brages Musikskolanin rehtorina, Bergroth-Plur tietää mistä puhuu verratessaan Suomea ja Norjaa toisiinsa. Siinä missä Suomessa koululaiskonsertteja järjestävät useat eri tahot, Norjassa toiminnasta vastaa valtiollinen Rikskonsertene. Ideana on, että valtio takaa kaikille koululaisille konserttielämyksen saamisen kaksi kertaa vuodessa, mikä on ainutlaatuista koko maailmassa. Bergroth-Plurin mukaan tällä hetkellä 94% norjalaisista koululaisista kuuluu tämän ohjelman piiriin. ”Vuonna 2005 Rikskonsertene tulee järjestämään noin 9000 konserttia”, Bergroth-Plur toteaa. ”Ohjelman toteuttamiseen osallistuu n. 750 musiikin eri osa-alueita ja –tyylejä edustavaa ammattimuusikkoa useista eri maista.”

Suomen tilannetta seminaariyleisölle valotti kulttuurisihteeri Eeva Jeronen kertomalla opetusministeriön uudesta lastenkulttuuripoliittisesta ohjelmasta sekä pohdittavana olevista aloitteista lastenmusiikin tukemiseksi. Suomesta ei ole saatavilla tilastotietoja koululaiskonserttien kokonaismäärästä. Lukumäärä sekä toimintaan suunnatut varat ovat Norjaan verrattuina kuitenkin huomattavasti pienemmät. Rikskonsertenen budjetti tämän vuoden koululaiskonsertteja varten on noin 8,2 miljoonaa euroa (68 miljoonaa kruunua).

Musiikillinen äidinkieli hukassa

Sibelius-Akatemian musiikkikasvatusosaston johtaja Soili Perkiö käsitteli puheenvuorossaan musiikkia osana lapsen elämää ja kasvua. Perkiö totesi, että arjessa läsnä oleva musiikillinen ympäristö, jota säveltäjämusiikkipedagogi Zoltan Kodaly kutsui musiikilliseksi äidinkieleksi, ei tällä hetkellä ole paras mahdollinen: musiikillinen äidinkieli on siis hukassa.

”Ympäristössä soiva musiikki, joka muodostaa musiikillisen hahmottamisen ja oppimisen pohjan, on usein täynnä nopeita ja kovia ääniä”, Perkiö sanoi. ”Kotona on yksi tai useampi äänilähde auki useita tunteja päivässä – lapsen herkkä hermosto aktivoituu nopeatempoisesta musiikista ja tästä seuraa se, että lapsi uupuu ja käy levottomaksi kun ei saa kotonakaan rauhoittua. Hermoston rauhoittumiseen vaaditaan pitkä aika hiljaisuutta tai rauhallista musiikkia.”

Lapsille ja lapsiperheille pitäisi Perkiön mielestä ehdottomasti taata monipuolinen elävän musiikin tarjonta. Kaupallisin perustein tuotettu musiikki ei saa talloa alleen kunnianhimoisesti tehtyä kotimaista lastenmusiikkia. ”Lapsille tehdyn musiikin on oltava kiinnostavaa: siinä pitää olla sävyjä, särmää ja energiaa, mutta myös hiljaisuutta ja rauhallisuutta tarvitaan”, sanoo Perkiö. ”Lastenmusiikki ja lastenmusiikin tekijät tarvitsevat lisää näkyvyyttä ja sitä kautta arvostusta”, Perkiö jatkaa ja kysyy: ” Missä valittaisiin vuoden parhaat lastenlevyt? Milloin alkaa opetusministeriön lastenkulttuuripoliittisessa ohjelmassa mainittu Lastenmusiikin laatutuki?”

Kannattaako lastenmusiikki?

Seminaarin paneelikeskustelussa paneuduttiin lastenmusiikin kysymyksiin tekijälähtöisistä näkökulmista käsin. Keskustelijoina olivat muusikko-lauluntekijä Mats Lillrank (Fröbelin palikat), säveltäjä-musiikkipedagogi Marjatta Meritähti, Yleisradion lastenohjelmien tuottaja Jussi-Pekka Koskiranta, Warner Music Finlandin tuotantojohtaja Pekka Ruuska sekä toiminnanjohtaja Annukka Stenius, Vantaan kaupunki.

Lillrankin mukaan uutiskynnys lastenmusiikin kohdalla on korkea ja näin ollen uusien tekijöiden on vaikea saada näkyvyyttä. 90-luvulla Fröbelin palikoiden jäsenet olivat päätoimisia muusikoita, mutta epävarmuus ja muuttuvat suhdanteet kypsyttivät päätöksen jatkaa musiikintekemistä sivutoimisesti. ”Kilpailu muiden, usein monikansallisten lastentuotteiden kanssa on lisääntynyt, mutta on tärkeää taata, että suomalaisille lapsille on tarjolla myös monipuolista, suomalaista lastenmusiikkia”, Lillrank toteaa ja muistuttaa, että ”määrä ei tässäkään tapauksessa korvaa laatua.”

Yksi esimerkki viime aikoina lastenmusiikinsaralla menestyneistä on Warner Music Finlandin tuottama ”Ella ja Aleksi: Lenni Lokinpoikanen” –levy. Levy on tähän mennessä myynyt platinaa, eikä myynti osoita hiipumisen merkkejä. Levyn tekijät, Markus Koskinen ja Sampo Haapaniemi tunnetaan mm. Egotrippi ja Teleks –yhtyeistä

Kolmas Suomalaisen musiikin viikko

Suomalaisen musiikin päivää ja siihen liittyvää teemaviikkoa vietettiin tänä vuonna kolmannen kerran. Viikko on tarkoitettu valtakunnalliseksi kevättalven juhlaviikoksi, jolloin suomalainen musiikki koko kirjossaan nostetaan huomionkohteeksi. Viikko muistuttaa siitä, että suomalaista musiikkia edustavat kaikki sekä klassisen että kevyen musiikin tekijät, soittajat ja kuulijat, harrastajista ammattilaisiin.

Hankkeen takana olevan ydinjoukon muodostavat Sibelius- Akatemia, Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus, Suomen Musiikkikustantajat, SULASOL, Suomen Musiikkineuvosto, Suomen Muusikkojen Liitto, Suomen Sinfoniaorkesterit, Suomen Säveltäjät, Säveltäjät ja sanoittajat ELVIS, ja Yleisradio, jotka myös vastasivat lastenmusiikkiseminaarin järjestämisestä.

Minna Heiniö

Suomalaisen musiikin päivän tiedottaja

***

Gramexit minimiin, kun radiot eivät soita

Esiintymispalkkiot ja teostot lastenmusiikin tärkeimmät tulonlähteet

SUOMALAISEN MUSIIKIN päivän lastenmusiikkiseminaariin liittyen Elvis teki kyselyn parillekymmenelle lastenmusiikkia tekevälle jäsenelle, joista useat myös esittävät musiikkiaan. Vastauksia saatiin 18. Osa vastaajista on keskittynyt lastenmusiikin tekemiseen (ja useimmat myös esittämiseen), osalla toiminta musiikin tekijänä (ja esittäjänä) keskittyy lastenmusiikin lisäksi myös muille alueille. Seuraavassa yhteenveto vastauksista:

A. Mitkä ovat lastenmusiikista saamasi tulot vuodessa?

alle 1.000 euroa 2

1.000 – 3.000 euroa 3

3.000-5.000 euroa 4

5.000-10.000 euroa 1

10.000-20.000 euroa 2

yli 20.000 euroa 6

B. Mitkä ovat tärkeimmät tulolähteet?

Esiintymispalkkiot (tärkein 10:lle vastaajalle)

Teosto-tulot (useimmille toiseksi tärkein, 5:lle vastaajalle tärkein)

Äänitemyyntitulot (useimmille kolmanneksi tai neljänneksi tärkein)

Apurahat (tärkeys vaihtelee, kenellekään ei tärkein)

Gramex-tulot (useille vähiten tärkeä)

Muita: opetustyö, oppikirjarojaltit, sävellys- ja studiopalkkiot, työpajatoiminta.

C. Miten tulot ovat kehittyneet viimeisen 5 – 10 vuoden aikana?

Vähentyneet selvästi 4

Vähentyneet jonkin verran 4

Pysyneet suunn. ennallaan 1

Lisääntyneet jonkin verran 5

Lisääntyneet selvästi 3

Useissa vastauksissa korostettiin tulojen suuria vaihteluita vuodesta toiseen. Tämä johtuu osittain markkinoista ja kysynnän vaihteluista, osittain oman aktiivisuuden suuntautumisesta.

D. Miten eri tulolähteiden tärkeysjärjestys on muuttunut viimeisen 5-10 vuoden aikana? Miksi?

Useilla gramex-tulot ovat selvästi vähentyneet, koska radiosoitot ovat vähentyneet tai suorastaan romahtaneet. Apurahojen määrä ja merkitys on lisääntynyt. Usealla vastaajista äänitemyyntiä on tehostanut oma tuotanto ja myynti.

E. Mikä merkitys tänä päivänä musiikkisi leviämisessä on seuraavilla?

Livekeikat (ylivoimaisesti tärkein)

Konserttikeskus (erittäin tärkeä niille, jotka ”listoilla”, noin puolet vastaajista)

Äänitemyynti (joillekin tärkeä, useimmille vähäinen)

TV (joillekin tärkeä, useimmille vähäinen tai olematon)

Radio (useimmille olematon tai hyvin vähäinen, joillakin Radio Dei)

Muita: laulukirjat, kirjastot, Kirjastopalvelu, lastenteatteri, oma nettikauppa.

F. Mitä valtion, kuntien ja musiikkialan toimijoiden tulisi tehdä lastenmusiikin edistämiseksi?

Koulujen ja päiväkotien budjetteihin korvamerkittyä kulttuurimäärärahaa.

Radioon lastenmusiikille oma kanava.

Lastenmusiikkia tv:ssä ja radiossa. Tuettuja lastenkonsertteja.

Lastenkulttuuria tulee palkita siinä kuin aikuisten kulttuuriakin.

Soittolistat ja formaattiajattelu pois Ylen radiokanavilta, jolloin toimittajat voivat käyttää musiikkia oman intuitionsa mukaan ja soittaa myös lastenlauluja, joista saa kivoja piristysruiskeita melkein mihin tahansa ohjelmaan.

Valtion ja kuntien pitäisi mahdollistaa päiväkodeille mahdollisuus saada paikalle esiintymään lastenmusiikin esittäjiä tai päästä heitä konserttiin kuuntelemaan. Päiväkodeilla ei ole tähän omaa rahoitusta, joten valtion/kuntien pitäisi tällaista toimintaa rahoittaa. Pääkaupunkiseudulla Teatteri Pienen Suomen lopettaminen oli suuri menetys

Helsinkiin pitäisi saada oma lastenkulttuuriin keskittynyt kunnollinen teatteritila teatteria, tanssia ja konsertteja ym. tapahtumia varten.

Lastenmusiikin laatutuki, siis ammattimaisesti toimivien orkestereiden tukemista OPM:n kautta.

Turvataan Konserttikeskus ry:n toiminta ja kehitetään sitä.

Jollakin alan toimijalla tulisi olla erityisintressi tiedottaa lastenmusiikista.

Yleisradion pitäisi myös tiedottaa vanhemmille, mitä lastenkulttuuririntamalla tapahtuu.

Satsata valtavien massatapahtumien sijasta yksilöön rakentavasti vaikuttavampiin pienimuotoisiin tapahtumiin ja tilaisuuksiin.

Valtion ja kuntien tulisi lisätä rahaa kouluille ja päiväkodeille joko korvamerkittyinä kulttuurimäärärahoina tai anottavina projektimäärärahoina.

Kouluissa ja päiväkodeissa lastenkulttuuri tavoittaa kaikki.

Taikalamppu-keskukset ovat hyvä alku lastenkulttuurin koordinoijina ja kehittäjinä – niiden toiminta on vakinaistettava ja toimintaa laajennettava.

Musiikkiopistoissa leikkiä ja iloa lasten musiikinharrastukseen.

Kyselyyn vastasivat Antero Brandt, Mats Lillrank, Marjatta Meritähti, Janne Louhivuori, Jouko Mäki-Lohiluoma, Jan Noponen, Petter Ohls, Pia Perkiö, Mikko Perkoila, Matti Porola, Leena Pyylampi, Jussi Rasinkangas, Pentti Rasinkangas, Jukka Salminen, Heikki Salo, Merja Salonen, Hannu Sepponen ja Pekka Tonttila.

Suomalaisen musiikin päivästä ja lastenmusiikkiseminaarista lisää lehtemme seuraavassa numerossa.

Teksti: Minna Heiniö ja Martti Heikkilä

LYHYET UUTISET

Julkaistu

Kulttuuriministeri myönsi taiteilijaeläkettä 43:lle

Kulttuuriministeri Tanja Karpela on myöntänyt 43 uutta elinikäistä taiteilijaeläkettä eri taiteenalojen edustajille. Täysi eläke on 1 118,12 euroa kuukaudessa ja osaeläke siitä puolet. Eläkkeestä maksetaan veroa. Täysi eläke myönnettiin 27 taiteilijalle ja osaeläke tai osaeläkkeen korotus 16 taiteilijalle.

Valtion ylimääräinen taiteilijaeläke myönnetään taiteilijalle tunnustuksena hänen ansiokkaasta toiminnastaan esittävänä ja luovana taiteilijana. Eläkettä myönnettäessä huomioidaan myös hakijan varallisuus ja toimeentulo. Nykymuotoisia taiteilijaeläkkeitä on myönnetty vuodesta 1974 lähtien. Vuonna 2005 eläkettä haki yhteensä 462 taiteilijaa.

Säveltaiteen uudet eläkkeet: Komppa Kari, Vantaa (t), Lahtinen Jorma, Helsinki (oe), Muhonen Markku, Helsinki (oe), Nordgren Pehr Henrik, Kaustinen (t), Raninen Aarno, Tuusula (t), Rosnell Esko, Helsinki (t), Simola Seija, Vantaa (t), Izumi Tateno, Helsinki (oe), Vasara Ossi, Mikkeli (t)

Jaakko Salo -rahaston stipendi Tiina Brännarelle

Uuden Iloisen Teatterin Jaakko Salo -rahasto on myöntänyt ensimmäisen 5.000 euron stipendin ohjaaja-koreografinäyttelijä Tiina Brännarelle. Stipendi jaettiin 22. helmikuuta, jolloin tuli kuluneeksi 75 vuotta Jaakko Salon syntymästä.

Tiina Brännare on tehnyt neljännesvuosisadan työtä musiikkiteatterin parissa. Stipendin perustelujen mukaan hän on tällä hetkellä tuon haastavan taiteenlajin kärkinimi ohjaajakoreografina. Hänen uurastuksensa on osaltaan nostanut suomalaisen musiikkiteatterin ”vaatimattomista alkuyritelmistä kansainvälisen vertailun kestävälle tasolle”.

Tiina Brännare on Musiikkiteatteri UIT:n kasvatti ja oma tyttö. Kun UIT:n perustajaporukka mietti tanssiryhmää teatterin toiseen produktioon ”Komento takaisin” keväällä 1980, Matti Kuusla ilmoitti nähneensä osaavan tanssitrion Jaakko Jahnukaisen vetämässä levyraadissa jonkun solistin takana hyppimässä. Tanssiryhmä ”Jazz Girls” löytyi puhelimeen New Yorkista. Tytöt olivat opiskelemassa alaa. He tulivat UITtiin ja Tiina jäi Peacockin lavalle. Tarmokas tyttö suoritti teatteritaiteen maisterin tutkinnon alan korkeakoulun näyttelijälinjalla. Toistakymmentä vuotta Brännare teki tanssit UIT:n kevätrevyihin ja työskenteli ohjaajan assistenttina. Vähitellen hänelle alkoi tulla tilauksia muualle Suomeen paikkaamaan teattereiden vuotavaa budjettia musiikkinäytelmillä.

Viime vuosina Tiina Brännare on ideoinut, ohjannut ja tehnyt koreografioita isoihin produktioihin Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin. Hänen viimeisin voittonsa on alkuperäismusikaali ”Marilyn” Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä.

Jaakko Salon nimeä kantava rahasto jakaa stipendejä suomalaisen musiikkiteatterin parissa ansioituneille henkilöille. Stipendilautakuntaan kuuluvat Jukka Virtanen, Jutta Zilliacus, Markku Johansson, Marjatta Leppänen ja Raine Salo. (kuva: UIT)

Onnittelemme

Rocklehti Soundi on jakanut ensimmäisen Soundi-palkinnon Hannu ”Tuomari” Nurmiolle. Palkintoperusteluissa sanotaan, että Tuomari Nurmio on ammentanut musiikkinsa perusteet amerikkalaisen rockin rikkaasta historiasta, mutta ”samalla hänen musiikkiaan leimaa rakkaus suomalaiseen kieleen, kulttuuriin ja elämään”.

Esiintyvät Viihdetaiteilijat ry on nimittänyt Jarmo Luttisen Viihdetaiteen mestariksi.

Teos vai tuote?

Julkaistu

Paha maa -elokuvan ohjaaja Aku Louhimies ja tuottaja Markus Selin väänsivät loppuvuodesta kättä siitä, kuka sanoo viimeisen sanan elokuvaa leikatessa. Kiistassaan he pääsivät sopimukseen eikä julkisuudessa kumpikaan ole enää isommin marmattanut. Prosessin aikana keskusteltiin, onko elokuva teos vai tuote.

Samanlaisiin jännitteisiin törmätään usein myös musiikissa. Teos ja tuote menevät välillä sekaisin tavalla, joka uhkaa hämärtää tekijänoikeuden alkuperäistä tarkoitusta. Ihannetilanne on se, että kaikki alkaa tekijän tarpeesta luoda uusi sävellys tai lauluteksti. Syntyy sävelteos, jolla voi olla yksi tai useampia tekijöitä.

Tätä alkuperäistä sävelteosta voidaan sen valmistuttua muunnella eli siitä voidaan alkuperäisten tekijöiden luvalla tehdä uusia ja taas uusia sovituksia. Se voidaan tallentaa äänitteelle kerran ja toisenkin. Sen varaan voidaan rakentaa yhden artistin tai orkesterin uraa, sen voi joku toinen artisti myöhemmin ”löytää uudelleen”. Se voidaan ottaa osaksi monenlaista tuotteistamista, kunhan lupaketju alkuperäisiin tekijöihin on kunnossa.

Mutta alkuperäinen teos – se yhden tai useamman tekijän luomistyön tulos – on ja pysyy. Ja samalla tavoin tulee säilyä myös alkuperäisten tekijöiden oikeuksien. Ne oikeudet on turvattu lailla ja niitä valvoo Suomessa valtaosaltaan Teosto (eikä ”Tuotteisto”). Ja ainakin toistaiseksi oikeudet valtaosaltaan ovat pysyneet alkuperäisten tekijöiden määräysvallassa ja he saavat myös valtaosan teoksen käytöstä maksettavista korvauksista.

Mutta sellainen vaara väijyy, että erilaiset tuotteistajat haluavat alkuperäisten tekijöiden oikeuksista leijonanosan ellei kaiken. Perusteena on se, että tuotteistajat ovat mielestään niitä todellisia tulovirtojen synnyttäjiä ja taloudellisten riskien ottajia. On hyvä muistaa, että kun sävelteos on valmis, sen synnyttämiseksi on kaikki investoinnit jo tehty. Jos sen jälkeen tuotteistetaan ja markkinoidaan, se ei enää ole taloudellista eikä muutakaan panostusta teoksen luomiseksi.

Toisinaan tilanne voi toki olla se, että sovittajaksi merkitty henkilö on ollut ratkaisevasti mukana siinä luomistyössä, jonka ansiosta teos on tullut tunnetuksi. Näissä tilanteissa voi olla niin, että tällainen sovittaja itseasiassa onkin toinen säveltäjä. Mutta vaikka esittäjän tulkinta teoksesta olisi kuinka hyvä, ja vaikka tuottaja maksaisi kuinka kalliin studion ja pr-kampanjan, se ei tee heistä säveltäjiä.

Teos on teos, tuote on jotain muuta. Teoksesta kaikki määräysvalta on alunperin tekijällä. Lainsäädännön ja tekijänoikeusalan tulee huolehtia, että alkuperäisen tekijän oikeudet turvataan kaikissa tilanteissa. Teos olkoon tulevaisuudessakin tekijänoikeuden ydintä.

Martti Heikkilä