Musiikintekijät -logo

Keskustelua Atlantin ylitse - Iiron kaa

Keskustelua Atlantin ylitse – Iiron kaa

Alunperin säveltäjä-pianisti (joskus tarvittaessa myös näyttelijä) Iiro Rantalan ja minun piti istua alas ja keskustella musiikista ja sen tekemisestä jossain viihtyisässä kuppilassa.

 Juuri sellaisessa, joka impponoisi henkeviin ajatuksiin ja yllättäviin mutta käyttökelpoisiin analyyseihin, etenkin taiteen syvimmästä olemuksesta. Sitten karu arki ja todellisuus tuli väliin, Iirolle painoi Helsingin kaupunginteatterin revyyn ensi-ilta päälle ja itsellänikin oli olevinaan jotain tähdellisempää tekemistä. Asia siirtyi.

Sitten päätimme tavata teatterilla ennen harjoituksia. Idea tuntui hyvältä. Optimistina tunnettu Iiro oli kuitenkin tässä työtilanteessa ylioptimisti ja juuri ennen revyyn ensimmäistä ennakkoa sain lohduttoman viestin: asiasta ei tunnu tulevan mitään, ei riitä ruuti. Siirsimme hienovaraisesti asiaa tuonnemmaksi.

Olin lähdössä matkoille, itse asiassa koko syksyksi, mutta aikaa tuntui kuitenkin olevan. Ei hätää. Kuitenkin huomasin yhtäkkiä olevani lentävässä koneessa, matkalla toiselle puolelle maailmaa ja meidän leppoisa rupattelutuokiomme oli edelleen toteuttamatta.

Ennen muinoin olisi tässä tilanteessa otettu kirjekyyhky avuksi ja lähetetty kiireettömästi kirjeitä ja noin vuoden kuluttua olisi kirjallinen taltiointi ollut valmis. Mutta ei, näinä hektisinä aikoina ei tällainen käy päinsä, on toimittava heti. Painokoneet eivät odota. Päätimme käyttää modernia kommunikaatiota ja keskustella sähköpostin välityksellä. Tällaisen kanssakäymisen hyvä ja huono puoli on se, että vastauksia ehtii miettiä. Toisaalta, huono ja hyvä puoli on se, että kysymyksiä ei voi muotoilla uudelleen. Konkreettinen etu on että translitterointi kapakan hälystä, pullojen kilinän ja juoppojen huutelujen seasta jää prosessista pois (”Iiro hei, terve Iiro, ai teillä on mankka, ööö mä sanon siihen, teetteks te äänitystä vai? Anna kuule kakskytä euroa… ai et anna. Niin se vaan menestys nousee hattuun. Ei se kuule teidän levy nyt niin ihmeellinen ollut, tekisit parempia etkä jäpittäisi kapakoissa…”).

Niin, nyt oli toisin. Ainoastaan äänettömät sähköiset viestit singahtelivat sinisten vellovien aaltojen yli mantereelta toiselle…

Onko sinulla mitään mielikuvaa siitä, mikä sai sinut alkamaan säveltäjäksi. Siis impulssi lapsena, nuorena, varttuneena… eli tavallaan erottamaan soiton ja sen ”nuottiin” tai teokseksi pysäyttämisen. Vai oliko tällaista vaihetta?

– Ekat biisit alkoivat pukkaantumaan siinä 12-13v vaiheilla. Meillä oli Ogelissa (jazz-pop- opinahjo) bändi nimeltä ”Ikivirheät” (huumoria), jossa oli mm. Sami Kuoppamäki (rummut) ja Manuel Dunkel (saksofoni). Täytyi kehittää jotain soitettavaa bändille ja otin kynän ja paperia esille. Asiaan ei liity sen suurempaa mystiikkaa. Ennen Töykeitä minulla oli trio nimeltä ”Körö körö kirkkoon”, joka todistaa sen, että ”in hömppänimi we trust”.

Olit sitten myöhemmin toisessa koulussa, Manhattanin musiikkikoulussa. Oliko tällä ajanjaksolla vaikutuksia ajatteluusi.

– Manhattan School of Music:n ”so called” jazzosasto oli täysi floppi, siis ainakin 90-luvun alussa. Dirikkana toimi nimensä veroinen Dick Lowenthal, joka oli sirkusbändistä karannut torvi. Jazzopettajat olivat sitä mieltä, että american way: the only way. Joten siirryin klassiselle puolelle, soittamaan Beethovenia. Siellä puolella löytyi haastetta. New Yorkissa tajusin sen, että en missään nimessä halua jazzpianistiksi, sellaiseksi joka veivaa ”Stella by Starlightia” jossain klubin nurkassa ja odottaa puhelua joiltain breckkereiltä. Päätin että on parasta pitää kiinni omasta jutusta ja kehittää hommaa pitkäjänteisesti, hyväksi havaittujen soittokavereiden kanssa. Ja pitää kehittää itseään ja kokeilla uusia asioita.

Julkisuuteen tulosi tapahtui kuitenkin jatsimiehenä. Sen jälkeen olet tehnyt työtä varsin diverssillä, siis monenlaisilla tavoilla (”divers”, lausutaan kuten ”kuole säkeistö” (huumoria.).

Onko mielestäsi olemassa enää niin kutsuttua puhdasta jazz- musiikkia? Siis sellaista joka olisi itsenään elinvoimaista. Tarkoitan tällä sitä, että nykyään on olemassa ”marsaliksia” jotka ovat laittaneet jatsin tavallaan museoon, jossa sitä säilytetään ja annetaan tarvittaessa ihmisille näytteille.

– Jazzin tilasta ollaan aina oltu huolissaan. [En minä huolissani ole, kysyinpähän vaan…] Se on jollain tapaa hellyttävää, mutta itse en vaivaa päätäni asialla lainkaan. Jazz on jazzia ja muu on paskaa!! Mielestäni jokaisen esiintyvän taiteilijan ja säveltäjän velvollisuus on pyrkiä ilmaisemaan itseään mahdollisimman hyvin, olemassa oleviin olosuhteisiin nähden. Se riittää, ainakin minulle.

Itse olet tehnyt siis myös paljon näyttämömusiikkia. Liittyy ilmeisesti sisäsyntyiseen sosiaalisuuteesi, siihen että jaksat häärätä ihmisten kanssa joilla on rajoittunut ”tietämys” musiikista. Tarkoitan tällä tietenkin sitä, että he eivät ole varsinaisesti muusikoita…

– Olen syrjään vetäytyvä introvertti, sosiaalisen pellen sala-asussa. En hakeudu ihmisten kanssa hääräämään, mitenkään erityisesti. Olisin hyvin mielelläni paljon enemmän kotona, leikkien poikien, koiran ja vaimonkin kanssa.

Syy teatterissa työskentelyyn on se, että teattereissa hommat tehdään edelleen HUOLELLISESTI ja AJAN KANSSA [versaalin käyttö Iiron oma efekti]. En ole havainnut moisia kvaliteetteja esimerkiksi viimeaikaisissa tv-produktioissa. Lisäksi suomalaiset ovat kiinnostuneita teatterista. Teattereissahan käyvät sivistyneet ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnasta ja sen ilmiöistä. Siis vähän muustakin, mitä oman navan yllä sattuu kulloinkin liikkumaan. Tuntuu että teatteriesitys ei ole turhaa.

Tämän paikkansapitävyyttä voisi tietysti kysyä kunnallisilta päättäjiltä, esimerkiksi Kajaanin Teatterin ollessa kyseessä… Mutta, toisenlaiseen nykypäivään. Hieman epäkorrekti kysymys, ei kohdistettu sinulle vaan yleensä haarukoimaan ajan henkeä. Kaikki tekevät kaikkea. Onko mielestäsi nykyään kaikkien pakko myös säveltää? Toteutuuko demokratia nykytekniikan avulla, kun jokainen voi studiotasoisesti tuottaa julki luomuksiaan, joko pinoittain työhuoneen nurkkaan tai sukulaisille joululahjoiksi?

– Näin ei ole kylläkään käynyt minulle. [No, en minä sitä oikeastaan tarkoittanutkaan.] Pöytälaatikossa ei ole mitään. Kaikki mitä olen säveltänyt, olen myös esittänyt, jotenka luomukseni eivät jää muita muusikoita kiusaamaan. AHAHAH. Eli, uudet biisit tulevat tarpeeseen; Sävellykset Töykeille, Trio Forresterille, revyy, lastenmusikaalit, laulut, tanssiproduktiot. Kaikki nämä on multa tilattu ja olen ne onnistunut saamaan valmiiksi. Silti on koko ajan sellainen tunne persiissä, että enemmänkin voisi tehdä. Lieneekö lutherilaisen kasvatuksen haittapuolia?

Ilmeisesti. Tavallaan lisäystä edelliseen, kun Iiro hienotunteisesti ohitti varsinaisen kysymyksen. Kuinka paljon luulet, että tekijänoikeustulot siivittävät ihmisten luovuutta?

– Minulle nämä kahdesti vuodessa ilmestyvät tilitykset ovat suuri mysteeri. Tuijotan niitä tilityslappuja noin 3 minuuttia ja sitten menetän mielenkiintoni. Eivät ne auta yhtään, uuden jännittävän sävellyksen luomisessa. Mutta palkkaa ne ovat. Hienoa, että on Teosto ja Gramex, jotka valvovat koko pakettia. Kukaan ei suoranaisesti maksa siitä, että yritän täällä Sipoon korvessa luoda uutta instrumentaalimusiikkia, esimerkiksi Töykeille. Kun näitä sitten levyttää ja esittää ahkerasti, saa jonkinlaisen korvauksen parin vuoden päästä. Paljon helpommallakin työelämässä voisi porskuttaa.

(Täytyy oikoa sangen yleistä käsiteharhaa. Tekijänoikeustulot eivät ole työpalkkaa, vaan korvaus teoksen käytöstä.) Sinulla itselläsi on ollut työkalu omien biisiesi välittömään porskuttamiseen, eli edellä useasti mainittu Töykeät Trio. Siunaukset ja mahdolliset kiroukset, pitkän yhteistyön varrelta?

– Kirousta ei ole. Olen huomannut niin paljon työpahoinvointia tällä alalla ja vähän muillakin, että pyrin pitämään pienet mahdolliset paikallispuutumiseni, tiukasti omana tietonani. Ketään ei kiinnosta alati valittava musikantti. Olen tehnyt paljon töitä, vuodesta toiseen, usein myös kellon ja kalenterin ympäri. Se on ollut hauska seikkailu ja toiminut minulle täydellisen hyvin.

Itse olet vaikuttanut muun muassa näyttämöllä (esim. Martti Suosalon kanssa), elokuvassa ja tv-houstina… kaikenlaista sälää. Hämärtyykö jazz-miehen status ja vakavan taiteilijan gloria, jos hän häärää alueilla joita ei perinteisesti koeta hänelle suvaittaviksi. Esimerkiksi Keith Jarrett teki joskus uransa alkuaikoina levyn jossa lauloi popahtavia biisejä…. Ei sen jälkeen kyllä enää.

– Voi kun saataisiin lisää laulavaa Jarrettia. Esimerkiksi Ebony and Ivory -lauluduona Dolly Partonin kanssa. Menisin välittömästi levykauppaan. Tämä vakaasti otettavan taiteilijan dilemma on mielenkiintoinen. Minä olen jo vuosikausia yrittänyt tehdä kaikkeni, että minua EI otettaisi vakavasti. Minulle on paljon tärkeämpää, että ihmiset viihtyvät konserteissani tai vaikkapa meidän revyyssä Kaupunginteatterissa, kun että tilaisuus olisi vakava. Jätän vakavuuden ilolla muille.

– Victor Borge (tanskalainen pianistikoomikko) oli tässä mielessä nero. Hän irvaili kaikelle aikansa klassisen musiikin turhantärkeydelle ja sitten juuri oikealla hetkellä soitti vaikkapa Debussyn preludin sillä tavalla, että oksat pois. Omaan työhön ja esiintymiseen täytyy suhtautua vakavasti, mutta se ei tarkoita, että lavalla pitäisi koko ajan olla helvetin vakava. Tämän ovat kaikki niin sanotut suuret viihdyttäjät hiffanneet. Täytyy luoda kontakti yleisöön. Muuten molemmille osapuille saattaa jäädä epäselväksi, että miksi tänä iltana piti juuri kokoontua tänne.

Oma sukupolvesi on siinä onnellisessa asemassa että soittopuolella löytyy jengiä joka taitaa, osaa ja myöskin hyväksyy sekä ”kevyen” että ”vakavan” taiteen. Ainahan näin ei ollut, pääsääntöisesti. Onko tällä tuntuvaa vaikutusta sävellystyön motivointiin?

– Ei ole, mutta asenteeseen se vaikuttaa. Mun opiskeluvuosina Upi Sorvali (rumpali ja säveltäjä) oli ainoa, joka halusi tuoda huumoria ja teatteria biiseihinsä. Hän oli kovin yksinäinen visionsa kanssa. En löytänyt samankaltaista ajattelua Suomen enkä myöskään Nykin jazzpiireistä. Siksi siirtymä teatterin ja tanssin maailmaan oli helppo ja luonnollinen. Olemme kuitenkin koko ajan kehittäneet Töykeiden ilmaisua noihin suuntiin ja keikat eivät ole loppuneet, siitäkään huolimatta, HAHA.. Triohan soittaa tänä päivänä, lähinnä ulkomailla.

Siitäpä sitten vielä kuitenkin jatsin kimppuun. Onko improvisaatio säveltämistä? Jotkuthan näin väittävät. Coltranella oli parhaimmillaan kahdeksan tahdin teema ja puolen tunnin biisi…

– Nämä ”jazz-jazzsävellykset” ovat minulle(kin) kova pala. Huitaistaan joku muutaman tahdin teema ja kehdataan kutsua sitä sävellykseksi. En pysty itse moista kuuntelemaan, selvin päin. Ainoana poikkeuksena ”So What”, joka onkin jonkinlainen kannanotto. Kyllä säveltäjän täytyy vähän enemmän antaa itsestään, kun joku riffintynkä. Musiikin historia ja teostotulot velvoittavat..

”Lutherilaisuus” kuuluu tässä jotenkin läpi… muistutetaan vielä, että korvaukset eivät ole työp…. parempi korvaukset joka maasta kuin jumalattoman suusta. Kävin kuuntelemassa F. Poulencin messumusiikkia, se oli vuodelta 1961. Siinä oli käytetty paikoitellen jazzmaista kvarttikiertoa, ja muutenkin jumalanpelko oli kaukana. Aikanaan ihmiset vetivät herneen nenään tällaisesta kohtuuttomuudesta ja huolettomuudesta. Onko mielestäsi musiikissa nykyään enää mitään pyhää, tai vastaaasti rienaamisen mahdollisuutta?

– Ei ole. Musiikki peilaa nykymaailman menoa tai päinvastoin. Rohkeat persoonallisuudet ja lahjakkuudet saavuttavat pitkän urakaaren, laskelmoivat rahastajat jäävät ”One hit wondereiksi”.

Tämänhän aika tietenkin näyttää. Kuin myös sen, kuinka tästä eteenpäin. Siis noin puolen vuoden tai tunnin tarkkuudella. Onko maailman valloitus mahdollista, kun se jopa Bushillakin pykii?

– Bushilla nimenomaa pykii. Ja pahasti. Mutta itse kirjoitan uutta musiikkia Töykeille, Trio Forresterille ja muutama salainenkin juttu on muhimassa. Levytämme Töykeiden kanssa pian ja ensi toukokuussa levytän konserttoni ”Concerto for Piano and Concerto, in G#majAb”, levy-yhtiö Ondinelle. Rundeja on luvassa Saksa- Itävaltaan (Matti Nykäsen lempimaa) sekä Singaporeen, Japaniin, Hong Kongiin ja Thaimaahan. Lisäksi säveltämäni revyy ”Mulle Kaikki Heti” pyörii täysille katsomoille Kaupunginteatterin Isolla ja soitan näytöksissä, aina kun ehdin.

Kysymys, joka liittyy näihin moniin kiireisiin. Mitä mieltä olet Heikki Salosta? Yksi harvoista maalaisista joka ei ole aina haukkumassa helsinkiläisiä (niin kuin esim. manselainen Juice ja turkkulaiset runoilijat…).

– Heikki Salo on kerrassaan mahdoton ihminen. Minulla on useita juttuja vetämässä häntä vastaan, eri oikeusasteissa ja asianajajani on pyytänyt minua olemaan kommentoimatta niitä. Ahahahhaah! Ei vainenkaan, Heikki on mainio yhteistyökumppani. Meillä synkkaa hyvin. Joskus käymme jopa samoilla keikoilla!

Valmistelemme uutta ”SaloRantala”- levyä ja muitakin juttuja on vireillä. Parhaat biisit ovat vielä tekemättä, sanotaanko näin!

Sanotaan vaan. Siksipä, sano luonnehdintasi seuraavista säveltäjistä. (Tästä osiosta ihmiset tykkäävät. Tosin sitä ei ole aikaisemmin ollut).

Malmsten (G.)

– Ei mitään turhaa Jorinaa, paitsi että joku voisi käydä jo pelastamassa sen Mikin sieltä merestä. [Eli mikki kii.]

Monk (T.)

– Hämmästyttävän omintakeinen sävelniekka. ”Reflections” on maailman surumielisin melodia, joka menee duurissa.

Badding (R.)

– Paratiisi pitää pintansa. Soittelee suomalaisten sielun kieliä.

Cale(J.J.)

– Ei aavistustakaan. Olin luultavasti flunssassa, kun tätä jäpikkää esiteltiin musatunnilla.

Cage (J.)

– Viitasaarella muistetaan vieläkin, kun Cage haki metsästä puunoksia, raapi niillä kappelin seiniä omassa konsertissaan ja nauroi koko matkan pankkiin. Näin toimii osuuskauppaväki!! Onhan sitten häneltä tämä 4min 33sek biisi, jossa orkesteri ei soita säveltäkään [Eikö se ole pianokappale? Vai onko sillä eroa?], vaan ”musiikki” syntyy yleisön tyrmistyneestä vääntelemisestä. Joku tosin kommentoi, että jos tämä on modernismin nykysuuntaus, biisit voisivat olla hieman lyhyempiä. [Mutta mistä kohtaa lyhentää, alusta vai lopusta?]

Segerstam (L.)

– Leif on selättänyt J. Haydnin sinfonioiden määrässä, mutta uusimpien tietojen valossa keskiajalla vaikutti joku heebo, joka teki melkein 200 sinfoniaa. Tämä saattaa aiheuttaa paineita maestrolle. Pian pääsemme nauttimaan sinfonioista 112. ja 119. joihin Leif varmasti saa ladattua jotain hauskaa vääntöä. Ajatus vapaasti improvisoivasta sinfoniaorkesterista on mielestäni nerokas, vaikka ei varmasti joka niemessä ja notkossa toimikaan.

Syrjä (P.)

– Eput ovat saaneet sanomansa hienosti perille, tälle ostovoimaiselle nokiasukupolvelle ja karavaani kulkee. Kun sähköt on kerran saatu sähkökitaraan, kukapa ne nyt ottaisi pois?

Ehkä Pentti Linkola, jos voisi. Keitä itse arvotat erityisesti. Siis, tietysti edellisten mestarien lisäksi?

– Bach on mieletön. H-mollimessua kuunnellessa tai laulaessa olen kokenut aika selittämättömiä fiiliksiä. Goldbergvariaatioita voi aina yrittää. Mozart oli huima. Käsittämättömän kepeätä ja toimivaa musiikkia ja silti nerokkaan syvällistä, ajatonta ja vaikeata. Prokofiev koskettaa syvästi. Jotkut pianoteoksista ovat itselleni mahdottomia soittaa, mutta ei kuunnella. Chick Corea on tuonut uskomattoman paljon eurooppalaista kulttuuriperintöä jazzmusiikkiin ja palkkioksi tästä häntä ei ”jazzpiireissä” hirveästi arvosteta. Egberto Gismonti tekee upeata brasilialaista konserttimusiikkia. Hän osaa mielestäni hienoiten tuoda elinympäristönsä luonnon ja kulttuurin omaan musiikkiinsa. Leonard Bernstein oli aivan huippu. ”West Side Story” tai vaikkapa ”Candinen” alkusoitto ovat huippukauraa. Lenny oli myös hieno muusikon malli. Jaksoi tehdä kaikenlaista. Junnu Vainio, Topi Kärki ja Repe Helismaa olivat kaikki luovia neroja, joiden jutut tulevat kestämään vuosisatoja.

– Sibba loi suomalaisen soundin ja olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen!!

Mutta häviääkö ”suomalainen” soundi radioaalloilta? (Radion haukkuminen ei ole pakollista, mutta näköjään välttämätöntä…)

– Minusta on jo usean vuoden ajan tuntunut siltä, että Suomen kevyen muusikin kanavien musiikkipäälliköt eivät ole kovin musikaalisia ihmisiä. Tai sitten, että kaikkien kanavien taustalla häärii sama henkilö. Teimme Minna Lindgrenin kanssa sketsinkin tästä Rinnakkaisohjelmaan. Kaupallisen radion puolella voimasoiton ja hittiputket vielä jotenkin ymmärtää, mutta en voi käsittää tätä henkisen alasajon vimmaa, mikä Yle:ssä tänä päivänä on.

– Radio Suomi oli pullollaan osaavia ja kokeneita musiikkitoimittajia ja radiouudistuksen myötä katsottiin, että heitä ei enää tarvita ja että pari tampiota päättää, mitä Suomen kansa haluaa vuodesta toiseen kuulla. Tällaista radiomeininkiä voisi pyörittää suurella menestyksellä esimerkiksi Pohjois-Koreassa, mutta ei täällä. Ylen täytyy tarjota musiikkia monipuolisesti. Jos musiikkipäälliköt eivät tähän kykene, pelatkoot tennistä tai golfia ja antakoot musiikkitoimittajien tehdä työnsä. Yle Radio Yhdessä on edelleen kuultavissa laatu ja ohjelmistosuunnittelu. Nämä asiat pitää äkkiä saada takaisin, ainakin Radio Suomeen ja se helvetin lähetysvirta takaisin sinne, mistä se pääsi tupsahtamaan.

– Koska kaikissa asioissa on aina kääntöpuoli, olen yrittänyt ajatella, että esimerkiksi Töykeiden mukavat levyjen myyntiluvut (jokainen yli 10 000 kpl Suomessa) johtuu osittain siitä, että mikään radiokanava ei meidän musiikkiamme soita. Tämähän on oiva näkökulma sekä asenne. Yleisradio pakottaa kulttuurin koteihin! Tarjonnan köyhyys luo rikkautta! No, ehkä todistaa myös sen, että ihmiset osaavat sittenkin ajatella myös omilla aivoillaan. Jos haluavat. Tosin täytyy todeta, että kaikilla asioilla ei enää ole kääntöpuolta, esimerkiksi äänitteellä sitä ei enää nykyformaatissaan ole.

Professionaalisuudesta puheen ollen loppuun anekdootti. Joku aika sitten Iirolla oli samana iltana ensin keikka Suosalon kanssa Ryhmäteatterissa, duo-näytelmä ja sen jälkeen Tavastia-klubilla Salo- RantalaSoi-keikka. Ikävä kyllä hänellä oli myös kolmas proggis, nimittäin raivoisa vatsatauti. Onneksi teatterissa ei tarvinnut koko ajan olla näyttämöllä, Manun vääntäessä sooloa saattoi olla polvillaan Pyhän Yrjön kappelissa. Sieltä suoraan Tavan takahuoneeseen, lisää ”ellingtonia” kaakelille ja sitten lavalle vetämään puolentoista tunnin setti. Hiki ei tullut pelkästä eläytymisestä. Kunnialla homma kuitenkin kotiin, suorituksen arvoa lisää se, että tiistaiseen Tavastian alkusyksyn huonosti mainostettuun iltaan oli saapunut noin 5 maksanutta ja vieraslistalaiset päälle. This might be humor…

Niin, näin raskaan savotan päätteeksi vielä pieni loppukevennys. Aikaisemmin jutussa esiintyi muutama huomio ”stadilaisten” kiusaamisesta, harrastuksestahan on tullut tavallaan jopa trendikästä (tarkoittaa tyylinmukaista). Ei siinä mitään, leikkimielinen ja kollegiaalinen maakuntakiukuttelu vain piristää. Alamme arvostettu, Hämeestä kotoisin oleva emerituslauluntekijäkin loihe joku aika sitten lausumaan, että Helsingissä on parasta Tampereelle lähtevä juna. No, ehkä melkein, mutta ei ihan kuitenkaan. Nimittäin, vielä parempaa on Helsingistä Tampereelle lähtevä juna, jossa on tamperelaisia…(haha- ha…)


(säveltäjä/muusikko)
Trio Töykeät:
Päivää Sonet 1990
- Edwinin faija, Joululaulu 1, Joululaulu 2, One for Halen 1, One for Halen 2, One for Halen 3, Töttöröö, Waltz
Jazzlantis Sonet 1995
- Tango dada, Iiro's not so good polka, Banana republic, Get a life, Jazzlantis / Iiro Rantala
Sisu PolyGram 1997
- Karate, Another ragtime, Unfinnish tango, Pizzitaxi, Hömppä-humppa, The lust and the doom, Together we are stroganoff, The wedding waltz
Kudos Universal 2000
- Etude, Met by chance, Gadd a Tee?, Waltz for Michel Petrucciani, Pjut, Heartfilms, Ab fab, Ping, Kartzan's choice, 10 years
Music! BIS 2002
(& Jaakko Kuusisto, Pekka Kuusisto, Sinfonia Lahti, joht. Osmo Vänskä) - Tango ouh, Waltz for Michel Petrucciani, Proko-type of polka, Kartzan's choice, Heartfilms
 
 
The Tango Kings
The Tango Kings Big World 1995
- Tango mechanique, Iiro's not so good polka, Astorale, Tango Dada, Tangonator, Waltz
 
Heikki Salo & Iiro Rantala
SaloRantalaSoi! Johanna 2003
- Soita Iiro!, Muurahainen taivaassa, Kalsarikännit, Muistelen Eevaa, Vakuutusvirkailijan rukous, Kerran meni kehnommin, Kalmiston nakki (san. H. Salo)
 
musikaalit:
Lava-ammuntaa (kirj. & ohj. Raila Leppäkoski) Ryhmäteatteri 1995 Rappiolla (kirj. & ohj. Raila Leppäkoski) Ryhmäteatteri 1997
- levytys: Zen Master 1997: Maanantai, Äiti, Lääkärin laulu, Rappiolla (instr.), Uhoamislaulu, Kuolatkaa, Joutsenlaulu, Kuka minä olen, Sikakaunis sisko, Rappiolla
Hukassa on hyvä paikka (kirj. Kari Hotakainen, ohj. Kari Väänänen) Helsingin Kaupunginteatteri 1999
- levytys: Zen Master /Rockadillo 1999: Pönttösatu, Itikoita, mansikoita, Puolenmetrin kyy (Juntti-versio), Olen Juntti- Mutteri, Isän laulu, Puolenmetrin kyy (Humppa-versio), Naulaa kaipaa vasara, Hevoslaulu, Ritvan höpinät, Samettia, silkkiä, Leijonasatu, Minä tanssin, Ihanastirempallaan, Malmin kaksosten kalalaulu, Helenan balladi, Vihkiminen, Loppusatu, Hukassa on hyvä paikka
Diiva lintu ja Japanin tyttö (kirj. Juha Siltanen, ohj. Raila Leppäkoski) Ryhmäteatteri 2001
Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi (kirj. Sinikka ja Tiina Nopola, ohj. Milko Lehto) Helsingin Kaupunginteatteri 2002
- levytys VL-Musiikki 2002: Tässä tulee Risto Räppääjä, Sipattisamba, Elvintomutuslaulu, Kylläpä roikkuu, Senkin täi, Miksi tää on niin hämmentävää, Se on Elvi, Täimarssi, Olen ehkä ulkoisesti hiiri, Räppääjien suku, Oi, Lennart, Silakkaräppi, Sydämeni commodor (san. Sinikka & Tiina Nopola), Mies jolla on tunteita (san. Sinikka Nopola), Elvi-räppi (san. Sinikka & Tiina Nopola, Paavo Kerosuo
 
tanssiproduktiot:
Etnopirkot (kor. Tarja Rinne) 1989
´Round About Midnight (Tarja Rinne) 1990
Vastaveto (Tarja Rinne) 1991
Vilkku, vilkaisu ja kaistanvaihto (Tarja Rinne) 1992
Blue Dreams (Jens Walentinsson) 1994
Kaksi miestä ja piano (Tommi Kitti) 1995
Himo ja tuho (Simo Heiskanen) 1996
Harmaa sointu (Tommi Kitti) 2001
 
muuta:
Concerto for Piano and Orchestra in GismajAs (säv. ja kantaesitys 23.4.2003, Tapiola Sinfonietta joht. Jaakko Kuusisto) Konsertto nro 1 painolle ja kemiallisesti vahvistetulle torviseitsikolle (säv. Taisto Koski, es. Iiro Rantala, paino & Retuperän WBK:n sammutusosasto, joht. Werner de Menti)
- levytys: RWBK 1997
 
muusikkona:
Big Bad Family Big bad family (1988), Espoo Big Band Moonlight caravan (1990), Sirkka-Liisa Sass Mä olen nainen (1991), RinneRadio In nera/ Amen/Kala (single 1992), Pekka Toivanen She didn't like the wallpaper (1994), RinneRadio Unik (1994), Esa Kotilainen Aamu joella (1995), Esa Pethman Esamba (1996), Big Bad Family Big bad family (1994), Trio Töykeät High standards (2003)
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2004

Selaa lehden artikkeleita