Musiikintekijät -logo

Lyhintä muotoa ja sosiaalista taiturointia - Mainoselokuvamusiikin menneisyyttä

Lyhintä muotoa ja sosiaalista taiturointia – Mainoselokuvamusiikin menneisyyttä

MAINOSELOKUVAN musiikin tekeminen on kokenut muutoksia yhtä lailla Suomessa kuin mainonnan suurvalloissa Yhdysvalloissa ja Britanniassakin. Elokuvasäveltämiseen ensin tiiviisti liittynyt mainossäveltäminen hakeutui 1960-luvulta lähtien omiin uomiinsa. Tämän työkentän historia on myös ELVIS ry:n kehityksen mielenkiintoinen ja omintakeinen juonne.

Suomalaisen elokuvan suosio oli sodan aikana ja vielä seuraavalla vuosikymmenelläkin taattu. Kotimaisia uutuuksia kävi katsomassa yli kymmenen prosenttia maan kokonaisväkiluvusta. Tuotantoa lisättiin 1950 -luvun alussa raakafilmipulan hellittäessä nimenomaan kevyen viihteen puolella. Taktiikan aloitti vuonna 1951 T.J. Särkkä Suomen Filmiteollisuudessa, ja sen takana oli idea taloudellisten riskien minimoinnista jakamalla ne monien (mahdollisimman riskittömien) tuotantojen osalle. Suoranaisten musiikkiviihde- elokuvien osuus kotimaisessa tuotannossa tuli olemaan näkyvä ja kuuluva. Vuosikymmenen runsaimpina vuosina neljäsosa kotimaisista ensiiltaelokuvista oli musiikkiviihdettä.

Säveltäjän toimenkuvaa alkoivat Suomessa laajentaa eniten ne ammattilaiset, jotka tekivät työtään kevyellä puolella ja olivat siis jo valmiiksi taidesäveltäjien silmissä ”kaupallisella alalla”. Heidän tuotantojensa kuuntelutavat olivat kirjavammat kuin konsertti- tai balettimusiikin. Ne oli rakennettu toimimaan muun viestinnän (elokuvan ja sittemmin television) yhtenä elementtinä tai inhimillisten käytäntöjen ja toimintojen (tanssin, seurustelun, kotiaskareiden) ohessa.

Musiikkialan perinteinen mieltäminen kapitalistisen järjestelmän ulkopuolelle ja toisaalta erot ”käyttömusiikin” ja ”taidemusiikin” säveltäjäkuvissa jakoivat siis tekijöitä siinä määrin, että tilaus uudelle ammatilliselle järjestölle oli olemassa. Suomen Säveltäjien selonteossa kesältä 1962 todetaankin:

Šsävellystilauksia on niin harvoin, että niillä ei ole käytännöllistä merkitystä tekijänsä elatusta ajatellen. Eniten on filmimusiikkitilauksia, mutta ne antavat vain poikkeustapauksissa mahdollisuuden taidemusiikin piiriin kuuluvalle sävellystyölle.

Vuoden 1954 lokakuussa joukko elokuvasäveltäjiä kokoontui Heikki Aaltoilan, Harry Bergströmin ja Toivo Kärjen aloitteesta keskustelemaan voimien yhdistämisestä asiassa ja kevyen musiikin ensimmäisen yhteenliittymän perustamisesta. Vielä saman vuoden puolella Suomen Elokuvasäveltäjät ry:n rekisteröinti tuli viralliseksi.

Ensi alkuun saatiin kuin saatiinkin aikaan pitävä sopimus elokuvatuottajien kanssa kovan kädenväännön päätteeksi. Tällöin kuitenkin lähestyttiin jo 1950-luvun loppua ja mediaympäristö oli muuttumassa pysyvällä tavalla, joten uudet ongelmat odottivat.

Yhdistys teki yhä uusia tavoitteidentarkistuksia jo toimintansa alkuaikoina. Nämä pohdinnat ja tulevaisuuden kaavailut ovat luettavissa toimintakertomuksista ja -suunnitelmista. Ne ovat hyvin mielenkiintoista luettavaa näin vuosikymmenien päästäkin. Tekstit kuvastavat niitä suuria muutoksia, jotka audiovisuaalisiin välineisiin yhdistetty tilausmusiikki kävi läpi television alkuaikoina. Yhden dramaattisimmista sai aikaan suomalaisen studioelokuvan kriisi.

Vuoden 1955 lopulla elokuvateattereihin tullut Tuntematon sotilas saavutti jättimäisen suosion, mutta heti sen jälkeen alkoivat syvenevät vaikeudet. Musiikkiviihteellä koetettiin vielä kerran rakentaa uutta uskoa kotimaiseen elokuvaan vuosikymmenen vaihteessa. Muoti-ilmiön asemaa hamuilleet iskelmäelokuvat eivät kuitenkaan juuri auttaneet katsojalukujen kohottamisessa. Suomalaisen elokuvan murros oli väistämätön. Kotimaisen elokuvatuotannon suosion ja sitä kautta myös taloudellisen kannattavuuden syöksykierre lähti useista tekijöistä. Tällaisia olivat esimerkiksi kilpailutilanne matkailun kaltaisten yhä uusien vapaa-ajan kulutuksen kohteiden kanssa tai yleislakon (1956) ja devalvaation (1957) taloudelliset vaikutukset elokuva-alaan ja kuluttavaan yleisöön. Tärkein yksittäinen tekijä oli kuitenkin uusi media – televisio.

Ei olleet ääniraidat kuin ennen

Kehitys tuli kuulumaan myös ääniraidoilla: musikaaliviihde ja totutun kaltainen elokuvamusiikki väistyivät elokuvateattereista samalla kuin niiden tekijätkin – televisioon, työttömiksi tai eläkkeelle. Jazz tuli nyt vähä vähältä suomalaisen elokuvan ääniraidan luontevaksi osaksi. Television puolella taas jazzvaikutteita kuultiin enemmän, eikä vähiten mainoselokuvissa. Uusia tekijöitä tarvittiin 1960-luvun alussa suuria määriä, joten audiovisuaalisen viestinnän pakka sekoittui. Television tuomat työmahdollisuudet vetivät jazzista innostuneen sukupolven alalle, joten uudistuminen oli tätä kautta nopeampaa kuin elokuvamusiikin kehitys itsessään olisi saanut aikaan.

Yhdistyksen perustamisesta ja sen yhteydessä huolella läpikäydystä tehtävien hahmottelusta ei ollut kulunut vielä vuosikymmentäkään, kun jäsenten työnkuvat olivat menossa valtaosin uusiksi. Elokuva-alan romahdus ilmeni suoraan musiikin puolella. Töistä saataviin palkkioihin esimerkiksi pelotti vaatia korotuksia sovittaessa kulloisenkin sävellystilauksen ehdoista ja käytännön toteutuksesta. Vuoden 1961 toimintakertomuksessa todettiin, että ”televisio mainosohjelmineen” oli tuomassa työkentälle monia pulmia. Seuraavana vuonna järjestössä havahduttiin siihen, että televisiossa todennäköisesti tultaisiin kuvanauhojen suhteen soveltamaan samaa sääntöä kuin radiossa magneettinauhojen kanssa, mikä enteili työn tulosten villiä hyödyntämistä. Uuden kalliimman ilmaisun lyhyys ja äärimmäisen kiireisen työskentelyn haasteet välittyvät nekin vuoden 1962 toimintakertomuksesta:

Äänen nauhoittamista on harrastettu jo kauan ja on huomattava, että nauhalta suoritettua toistoa ei ole tulkittu mekaaniseksi toistoksi ainakaan radiossa. [Š] Toimintamme kohteeksi olisikin nyt otettava televisio sekä sille mainoselokuvia valmistavat pientuottajat ja mainostoimistot. Nämä käyttävät kerran tilaamaansa musiikkia häikäilemättä ja ilman eri korvausta lukemattomissa samaa tuotetta mainostavissa kuvissa tai pakoittavat jäsenemme sovittamaan johonkin tuotteeseen liittyvän ulkolaisen alkuperäismusiikin suomalaiseen versioon, mikä kielen erilaisuudesta johtuen ei aina ole varsin yksinkertaista.

Tv ja kuuntelemisen vivahteet

Vuonna 1966 jo kolmella neljästä kaupunkilaispalkansaajataloudesta oli televisio, ja tätä välinettä varten tehtävien mainosspottien kysyntä lisääntyi räjähdysmäisesti. Iltamahuoneistot ja yhä useammat tanssilavat jäivät 1960-luvun mittaan tyhjiksi, elokuvateattereista puhumattakaan.

Nämä muutokset voidaan nähdä merkkeinä kiihtyvästä kehityksestä, jonka myötä musiikki tuli sijoittumaan osaksi medioituvaa arkipäivää ja kuulumaan lähes kaikkialla, lähes joka hetki. Televisiossa tarjolla oleva kuuntelemisen muoto mukautui populaarimusiikin ja taustamusiikin käytäntöihin. Elokuvamusiikin rooli on toki hyvin usein alisteinen sekin, mutta tv-musiikki toimi vielä korostuneemmin taustalla varsinaisia musiikkiohjelmia lukuunottamatta. Se sekoittui kulloisenkin spiikin ja tehosteiden lisäksi aina myös kodin muihin ääniin.

Aivan alkuaikoina kodin äänimaiseman uusi ihmekone oli tietenkin erikoisasemassa ja sen päälle saattoi puhua vain erityisen tärkeä henkilö, kuten eräs muistelija toteaa:

Hiljaisuus oli hiiskumaton ohjelman vihdoin alkaessa. Huoneessa saattoi olla lähes kolmekymmentä henkeä – totisesti tahtoi istuimista tulla puutetta. [Š] Koiviston muori selosti koko illan uutisista ”Näkymättömään mieheen” kuin tiilikais- pekka ainakin samalla nuotillakin – välillä karjaisi hiljaisuuden ja jatkoi itse keskeytynyttä selostustaan.

Pian alkukunnioituksen hälvettyä television äänimaiseman kanssa alkoi kuulijan huomiosta kilpailla moni muukin elementti. Katsomisen ja kuuntelemisen käytännöt kirjavoituivat.

Musiikki toimii televisiossa kuulijan suuntaan tausta- tai seurustelumusiikin tavoin. Se takaa siirtymäkohdissa jatkuvuuden ja katsojan viihtyvyyden, mutta myös välittää tälle erilaisia merkityksiä. Yleisökäsitys audiovisuaalisiin yhteyksiin sävelletyn musiikin taustalla onkin viimeistään television tulosta eteenpäin painottanut sosiaalisia tilanteita – ei esiintyjää hiljaa kuuntelevine yleisöineen. Tehosteet, repliikit ja kertojanäänet sukeltavat esiin television ohjelmavirrassa musiikinpätkien ohella, usein huomattavasti elokuvaa tiheämmässä rytmityksessä.

Tavaroilla tulevaisuuteen

Mainonnan määrän kasvu ja ammattimaistuminen olivat ajalle tunnusmerkillisiä ja liittyivät suurempaan kuvioon, jossa maastamme tuli ns. kulutusyhteiskunta. Vielä 1900-luvun alussa vain suppean kaupunkieliitin elämä oli kulutusmahdollisuuksien puolesta ollut sillä tasolla, että ostettujen kulutushyödykkeiden asema saattoi muodostua siinä keskeiseksi. 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla yksityisen kulutuksen määrä kaksinkertaistui, ja vuosina 1952–75 se kaksinkertaistui jälleen. Vapaa-ajanviettoon ja etenkin liikkumiseen liittyvän kulutuksen osuudet kasvoivat 1950-luvulta eteenpäin kotitalouksien kokonaismenoissa. Suomalaisten ulkomaanmatkailu lisääntyi, ja henkilökohtaisen puhtauden ja terveydenhoidon osuus kasvoi vuosisadan alusta vuoteen 1975 dramaattisesti – 119-kertaiseksi alkuperäisestä. Vähiten kasvoivat päivittäismenot: ruoan ja juomien osuudet sekä kotitaloustarvikkeiden ja -palvelujen käyttö. Kuluttamiseen sinänsä alettiin suhtautua myönteisesti.

Kaikki tämä näkyy – ja myös kuuluu! – siinä, kuinka tavaroita ja palveluita esiteltiin paisuvassa mainonnan virrassa. Mainonnalla oli vaikutuksia paitsi kulutuksen kasvuun myös ihmiskuvan muutokseen. Jo 1950-luvulla aiemman isänmaallisuuden ja romanttisen kansallismielisen kuvaston ja sävelistön korvasivat rationalisoinnin, helppouden ja uutuuden kaltaiset teemat. Mainoselokuvat tulvivat moderniuden ja edistyksen intoa: perinteistä tuli ennemminkin päästää irti kuin pitää kiinni, jotta uusi elämä ennennäkemättömien tuoteuutuuksien maailmassa pääsisi täyteen vauhtiin.

Suurimuotoista kysyntää pienimuotoisimmalle musiikille

Mainoselokuvien musiikkia tehtiin Suomessa 1960-luvulla hurjaa vauhtia muuttuvissa olosuhteissa. Mainonnan muotoon ja sisältöön tuli runsaasti uutuuksia. Muotoon vaikutti eniten television lyhytkestoinen ja pienieleinen ilmaisu, sisältöön puolestaan kenties vahvimmin nuorison pikamarssi eturiviin mainoselokuvien toimijoina ja kohderyhmänä. Nuorisoidolit esiintyivät jatkuvasti sekä suorissa mainoksissa television mainoskatkoilla että nauhoitetussa elokuvamainonnassa.

Jazzharrastus oli enemmän sääntö kuin poikkeus 1960-luvun mainosammattilaisten joukossa. Jazzmusiikki miellettiin usein kulttuurisesti samankaltaiseksi ilmiöksi mainonnan kanssa. Mainonnan ja jazzin välille muotoutuikin tällä ”mainonnan luovan vallankumouksen” vuosikymmenellä kiinteä yhteys. Molempien moderni imago ja improvisaatiokyvyn olennaisuus olivat yhteisen innostuksen, arvostuksen ja harrastuksen kimmokkeita. Jazzissa elähdyttivät myös tunteen ja aitouden vaistomainen tunnistaminen, luontevuus ja hetkessä eläminen. Pienessäkin koossa sähäkästi toimiva jazzkombo oli otollinen tv-spotin musiikkityökalu. Jazzin ja nykyaikaisuuden assosiatiivinen yhteys oli toki jo vanhempaa perua. Tulenkantajat, modernismin kulttuuriset esitaistelijat, olivat 1920-luvun lopulla kuulleet jazzissa paljon puoleensavetäviä ominaisuuksia.

1970-luvun mainoselokuvailmaisussa puolestaan nousi vahvasti ”uusasiallisuus” edellisen vuosikymmenen elämäntyylimainonnan rinnalle. Mainosvalokuvauksesta alkunsa saanut suuntaus otti vaikutteensa lehtikuvauksesta ja osallistuvasta valokuvataiteesta. Informatiivisuus ja asiapitoisuus olivat tyypillisiä piirteitä. Yksi uusi käänne oli ihmiskuvan muutos: suurta huutoa oli ns. tavallisten ihmisten näkyminen ja kuuluminen julkkisten ja näyttelijöiden rinnalla, usein myös sijasta.

Mielikuvan luomista painotettiin mainonnassa ja markkinoinnissa yhä tärkeämpänä. Ääniraidan avulla oli tietenkin koko äänielokuvan ajan luotu mielikuvia ja tunnelmia, mutta 1960-luvun lopulla ne siirtyivät mainosäänen taustalla olevan ajattelun keskipisteiksi. Tuolloin mielikuva- ja fiiliskeskeinen työskentely syrjäytti usein ”valmiit vastaukset”, jollaisia vaikkapa hyvä musiikin genretuntemus oli ennen voinut antaa. Jinglet tai elokuvamusiikin affektit eivät enää tarjonneet työskentelylle vankkaa pohjaa entisellä tavalla. Mainosmusiikki oli yhä vähemmän omalakinen maailma – musiikin ympäröivät virtaukset imeytyivät joka puolelta myös mainonnan ääneen.

Uusia mainonnan musiikin tekijöitä nousi runsain mitoin alalla pitkään pysyneen Kaarlo Kaartisen rinnalle. Jazztaustaisen sukupolven täydentäjiksi ja haastajiksi alkoi tulla rockin parissa kasvaneita tekijöitä. Uudistuminen oli rinnakkaista muun mainoselokuvan ilmaisun uusien virtauksien kanssa. Vuosikymmenen alussa ja heti sen päätyttyä perustettiin myös ensimmäiset av-mainonnan ääneen keskittyneet yritykset.

Musiikintekijäksi mainosalalle

Mainosmusiikin tekijät ovat työssään kuuluneet osasina työryhmiin; sosiaalisiin yksikköihin, jotka ovat koostuneet usein enemmän muiden alojen ammattilaisista kuin muusikoista. Työ on tehty – ja edelleen usein tehdään – läheisessä yhteistyössä esimerkiksi markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisten kanssa.

Musiikillinen osaaminen elokuva- ja yhtä lailla mainossäveltäjien piirissä hankittiin käytännön musiikkielämässä, puoli- tai kokoammattilaisena orkesterimuusikkona tai bändiharrastuksessa. Harrastuksesta on mainossäveltäjien kohdalla osittain tullut osa ammattiosaamista, mutta haastattelemistani säveltäjistä kaikki puhuvat musiikkiharrastuksestaan tärkeänä osana koko elämää myös työuran aikana ja etenkin sen jälkeen. Valmiuksien joukossa oli kuitenkin oltava säveltämisen, sovittamisen tai instrumentin hallinnan kaltaisten totunnaisten muusikon taitojen lisäksi suuri määrä aivan muuta osaamista. Tämä tärkeä ”ylimääräinen” osaaminen on kasautunut paljolti sosiaalisten taitojen alueelle. Tärkeiksi ovat muodostuneet sellaiset valmiudet kuin neuvottelutaidot, lahjakkuus ratkaisujen havainnollistamisessa eimuusikoille tai vaikkapa musiikin ja kuvan (tai draaman) yhteyksien ymmärtäminen ja välittäminen työryhmän muille jäsenille.

Mainosmusiikkia tekemään on haastattelemieni säveltäjien kertoman mukaan tultu pääasiassa kahdella tapaa. Ensimmäinen tapa oli aloittaa työt jossain mainosfilmien tuotantoyhtiössä eli ryhtyä tekemään ensi sijassa mainontaa ja työn sivujuonteena vähitellen siihen musiikkia. Toinen tapa oli pitää käynnissä useaa työuraa samanaikaisesti ja kerätä elantonsa näistä saaduin tuloin – tasapainottelu, joka oli ja on edelleen yleistä musiikin ammattilaisilla.

”Mun tehtävä ei oo olla ihailtu”

Työn tilaajan tosiasiallinen ja lopullinen määräysvalta sävellysten suhteen on työlle ominainen piirre. Mainosalalla tehtävän työn tulokset ovat sekä ryhmätyötä että (viime kädessä) toisten omaisuutta. Näin ne ovat siis toisten kritisoitavissa, muuteltavissa ja jopa mitättömiksi julistettavissa. Tämä ”ulkomusiikillinen” määräysvalta on helposti ristiriidassa musiikkikoulutukseen ja alalle sosiaalistumiseen kytkeytyvän perusideologian kanssa. Mainostyö on muusikkojen piirissä näyttäytynyt (ja mieltyy silloin tällöin edelleen) itsensä, luovuutensa ja lahjakkuutensa myymisenä kaupallisuudelle.

Musiikin ammattilaisen on Pentti Lasasen mukaan mainosmusiikkia tehdessään ymmärrettävä tietynlainen välineluonteensa erotukseksi esiintyvästä muusikosta, jota hän nimittää artistiksi: ”mun tehtävä ei oo olla ihailtu, vaan mun tehtävä on tavottaa.” Tietty väistyminen onkin ominaista: mainosmusiikin tekijä pyrkii väistymään musiikin ja kuulijan välistä luomalla musiikkia, joka ei kanna korostetusti tekijänsä persoonallisuuden leimaa. Toisaalta hän väistyy myös musiikin ja tuotteen välistä. Tarkoitushan on saattaa kuuluviksi ne tuotteen ominaisuudet, jotka yhteistyössä tilaajan ja kuvantekijöiden kanssa on hahmotettu kohderyhmän mieltävän haluttavina.

– ja mitä mainoksissa sitten kuultiin?

Musiikillisen arkipäivän kannalta mielenkiintoista on myös se, mitä ja kenen sävelmiä mainosten ääniraidoilla on kulloinkin kuultu. Olen tehnyt Teostoon toimitetuista tekijätiedoista otoksen vuodelta 1968. Tilastoimani esimerkki kattaa kyseisenä vuonna esitettyjen noin seitsemän ja puolen sadan mainoselokuvan 501 Teostoon ilmoitettua ääniraitaa. Näiden mainosten osalta jakauma on seuraavanlainen:

Ei lainkaan musiikillista äänimateriaalia: 311

Suomalaisten sävellyksiä (tai sovituksia, lähinnä kansanlauluista): 100

”Valmista”, lähinnä ns. katalogimusiikkia: 89

Millaisia mainoksia sitten tehtiin ilman musiikin läsnäoloa?

Selkeimmin – ehkä odotettavasti – nousee näkyville kaksi asiaa. Ensimmäinen on musiikin vähäisyys lääkemainonnassa. Lääkkeiden mainonnaksi luokiteltavista kolmestakymmenestä esitetystä spotista vain kolme sisälsi musiikkia vuonna 1968. Kuluttajavalistuksellisuus oli vahva linja lääkemainonnassa. Asiaan vaikuttivat epäilemättä lääkemainonnan tiukat säännökset: suggestiivisuutta ja dramaattisuutta katsottiin paheksuen.

Toinen musiikittomien mainosten joukosta erottuva seikka on autojen ja niihin liittyvien tuotteiden mainonnassa erottuva trendi, jossa ei käytetty musiikkia. Tämän tuoteryhmän 60 mainoksesta 45 on toteutettu ilman musiikkia. Näistä musiikittomista 13 on vieläpä automerkkien mainontaa, joka on nyttemmin tunnettu hyvin mielikuvapainotteisena tuoteryhmänä ja käyttää myös paljon musiikkia.

Vahva veikkaus trendin aloittajaksi olisi Shellin musiikiton mainonta, joka alkoi vuonna 1966. Siinä käytettiin spiikkinä matalaa macho-tyylistä sanelua, jonka tehokkaan olemuksen tieltä karsittiin äänimaisemasta suurin osa muista elementeistä.

Näitä kahta tuoteryhmää lukuunottamatta melkein kaikissa tuotekategorioissa ollaan lähempänä vuoden 1968 yleistä prosenttilukua: noin puolet mainonnasta musiikin kanssa, toinen puoli ilman. Lääke- ja automainontaa lievempiä poikkeamia normaalista kyllä esiintyy. Sellaisia ovat ”vakavaksi” mieltyvä pankki- ja vakuutusala, joka näyttää jossain määrin keskittyneen hillittyyn puheeseen mainostensa äänikuvassa, tai toisaalla makeismainonta, jonka valmiiksi viihteellinen imago sai musiikkia tuekseen kahdessa tapauksessa kolmesta.

Katalogimusiikkia eli valmiiksi tekijänoikeusmielessä clearattua musiikkia tuottavat erikoistuneet yritykset niiden tahojen tarpeisiin, jotka eivät ehdi tai kustannussyistä pysty valmistuttamaan erillistä sävellystä käyttöönsä. Katalogimusiikin käyttö on ollut erittäin suosittua tuotannon nopean kasvun ja nousevien kustannusten aikoina, ja samat kaksi päävaikutinta näyttävät painavan vaa’assa nykyisinkin. Kiirettä ja kustannustehokkuutta riitti myös vuonna 1968 suomalaisten kuulemassa mainosmusiikissa: valmiiksi tuotetulta levyltä poimittuja musiikkiraitoja oli vain hieman vähemmän kuin kotimaista tuotantoa mainoksissa.

Vuonna 1968 pyörineiden mainoselokuvien ääniraidoista siis joka viides oli kotimaista säveltuotantoa. Tekijöistä tuotteliaimmat olivat Teoston tietojen mukaan Kaarlo Kaartinen ja Ronnie Kranck. Molemmilla oli yli 30 sävellystä tilillään, ja kiireisellä alalla ilmoittamatta jääneitä on todennäköisesti vielä muutama tämän päälle. Aarno Raninen, Pentti Lasanen ja Jaakko Salo näyttävät tehneen tasaiseen tahtiin myös mainostyötä, mutta selvästi keskittyivät myös runsaaseen muuhun musiikilliseen työhönsä: sävelmiä on kullakin parinkymmenen molemmin puolin. Kymmenen sävelmän tienoilla pyörivät Erkki Ertama, Rauno Lehtinen ja Martti Pohjalainen. Näiden herrojen jälkeen pienempiä määriä säveltäneitä on kokonainen joukko Malmsténista Merikantoon.

Free-teema ja variaatiot

Kun tarkastellaan työnantajia ja tehtävien jakautumista, muotoutuu tästä yhden vuoden aineistosta varsin mielenkiintoinen työkentän hahmotelma. Työsuhteessa olleet olivat usein osaamiseltaan jo niin laajalti tunnettuja, että heidän sävellyksiään haluttiin – ja saatiin – muuallekin kuin vakituisen työnantajan tuotoksiin. Tietyt freelancer- pohjalta työskentelevät taas saattoivat ainakin ajoittain tehdä mainostyönsä hyvinkin määrätietoisesti vain yhdelle tuotantoyhtiölle, ja poikkeamiset muiden tuotantoihin olivat harvassa. Sosiaalinen verkosto oli epäilemättä tärkeässä asemassa tilausten saamisen kannalta.

Monet musiikintekijät, kuten juuri Ronnie Kranck, eivät välttämättä hakeneet mainostöitä aktiivisesti, vaan suuntautuivat muualle musiikin alalle. Kun kontakti tiettyyn tuotantoyhtiöön tai mainostajaan kuitenkin jotain kautta syntyi ja onnistuneita tuloksia – eli tilaajaa tyydyttäneitä mainosfilmejä – saatiin aikaan, saattoi sävellystilauksia sitten tulla suhteellisen tiheästi. Näennäisestä freelancerista sukeutui tuotantoyhtiön kalustoon kuuluva ”hovisäveltäjä”.

Freelancerina ja vakituisena työntekijänä toimimisen välillä ei välttämättä aina ollutkaan selkeää eroa. Muussakin tutkimuksessa on todettu, että mainosalalla on esiintynyt nykyisin yleistyneitä ”epätyypillisiä työsuhteita” jo muuta työelämää aiemmin. Musiikin työkenttää on usein hankalahkoa suoraan verrata muuhun työelämään, mutta tässä tapauksessa musiikin ammattilaiset ovat kenties olleet muun työvoiman kanssa samoissa asemissa jo tuolloin.

”Kuvan kanssa säveltämisen” reunaehdot ovat kaiken kaikkiaan kokeneet suuria muutoksia ja työkentän menneisyys olisi kansainvälisestikin kiintoisa tutkimuskohde. Toivottavasti kiinnostus käyttömusiikin tekemistä kohtaan jatkuu ja leviää niin tekijä- kuin tutkijapiireissäkin. Arkinen musiikkimenneisyys ansaitsee tulla huomatuksi ja pohdituksi.

Teksti: Kaarina Kilpiö

Kirjoittaja on tehnyt aiheesta väitöskirjan

***

Musiikilla on rakennettu mainonnan lupauksia myös Suomessa jo yli puoli vuosisataa. Tekijät, työskentelyperusteet ja taustalla oleva musiikillinen ajattelu ovat kuitenkin uponneet kiireisen työn pyöritykseen ja jääneet ilman suurempaa huomiota. Nyt alasta on valmistunut väitöskirja, joka tarkastetaan Helsingin yliopistossa huhtikuun alussa. Tutkimuksen kolmena pääasiallisena aineistona ovat mainosmusiikin tekijöiden lausumat (haastattelut ja tekstit) kolmelta eri vuosikymmeneltä, Suomen elokuva-arkistoon tallennetut mainoselokuvat 1950–70-luvuilta sekä Teosto ry:n arkistodokumentit tutkimusaikana mainoselokuviin mekanisoidusta musiikista. Selvis pyysi väitöskirjan tekijältä tutkija Kaarina Kilpiöltä oheisen artikkelin, joka tiivistää työssä esiin nousevia huomioita ammattikentän olemuksesta ja audiovisuaalisen viestinnän musiikista osana suomalaista lähihistoriaa.

Teksti: Kaarina Kilpiö

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 1/2005

Selaa lehden artikkeleita