Harri Rinne kuuluu suomirockin ja iskelmän uudistajiin, jotka Tampereella 1960- ja 70-lukujen vaihteessa kirjoittivat uusiksi nuorisomusiikin ja populaarikulttuurin perusteita. Juice Leskisen ja Mikko Alatalon yhteistyökumppani kutsuu iskelmiksi kaikkia rock-, pop-, kantri-, reggae- ym. kappaleita, schlagereista nyt puhumattakaan. Miehen ennakkoluulottomuus on aiheuttanut myös syrjäytymistä, sillä puristiset rock-piirit eivät 70-luvulla katsoneet hyvällä lauluntekijöiden siirtymistä kansan syvien rivien tuntojen tulkiksi, saati pääsyä suuren yleisön suosioon.

Monipuolinen kirjoittaja on myös akateemisesti sivistynyt mies: Rinne on arvoltaan yhteiskuntatieteiden lisensiaatti. Kiinnostus yhteisiin asioihin vei hänet viime kaudella Tampereen kaupunginvaltuustoon (vihr.), nykyään hän on valtuuston varajäsen.

Pispalassa asuva Harri Rinne syntyi Salossa vuonna 1948. Hän oli kertomansa mukaan ns. pesulan poika; äiti piti pesulaa. Salossa Harri asui vuoteen 1967, jolloin kirjoitti ylioppilaaksi. Rantautumista Tampereelle vuonna 1969 edelsi etsiskelyvaihe, jonka aikana Harri viipyi mm. Ruotsissa. Reissut myös Englantiin ja Saksaan tuli tehtyä ennen armeijaa ja aktiivista opiskelua, aikana jolloin ei vielä ollut tapana käydä ulkomailla, inter-reilaamisesta puhumattakaan.

– Työvoimaministeriön kulkulaitosten yleisten töiden ministeriön harjoitteluvaihto-osastosta haettiin kesäduuneja. Kun Tukholmassa meni aamupäivällä Luntmakargatanille, niin iltapäivällä oli jo töissä.

Kuinka tulit valinneeksi yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan?

– Sattumalta. Armeijassa yhdellä kaverilla oli kahdet ylimääräiset hakupaperit: Tampereen yliopistoon ja Åbo Akademiin. Pääsin myös Åbo Akademiin. Tampere oli kuitenkin kauempana kotoa, sitä paitsi hieno kaupunki.

Tampereella eka vuosi meni enemmän tai vähemmän ihmetellessä, kuten edellinenkin.

– Kevätpuolen olin Espanjassa. Seuraavana syksynä tutustuin näihin veijareihin, Alataloon ja Leskiseen. Alatalo oli tullut vuotta myöhemmin opiskelemaan kuin minä, mutta samalta viivalta aloitettiin, koska lorvailin ensimmäisen vuoden.

Jos osaa laskea neljään…

Musiikillisesta elämästäsi Salossa ei ole paljoakaan tietoa.

– Jälkikäteen on ihmetyttänyt, että sen aikaiset ihmiset lauloivat eri tavalla kuin me. Jos kuuntelet Metrotyttöjä tai muita vastaavia, ne ihmiset lauloivat niin. Ja minun tyyliset lauloivat kuten englantilainen pop, ei yhtä hyvin, mutta samaan tyyliin. Ja nykyiset laulajat – nehän rääkyy.

Jo pitkän aikaahan laulu on ollut suureksi osaksi muuta kuin laulua, oikeastaan puhetta eri korkeudelta, höpötystä tai huutoa.

– Joo, itse asiassa ns. laulukaan ei ole sellaista soivaa enää. Riippuu tietysti siitä miten se on kirjoitettu. Aika hankalaa on vislailla tämän päivän kymmentä kärjessä.

Miten löysit musiikin tai musiikki löysi sinut?

– Siihen aikaan ei pop-musiikkia tullut radiosta lainkaan, kunnes alkoi joku 8 kärjessä -ohjelma. Eräänä päivänä soi radiossa Twist and Shout ja oivalsin yhtäkkiä – ja kaikki muutkin oivalsivat – että tämä puhuttelee meidän sukupolvea, tämä on meille tehtyä. Kaikki muu ns. kevyt musiikki oli Balladia Olavinlinnasta ja vastaavia, kivoja ja jälkikäteen ajateltuna hienojakin biisejä, mutta ne ei olleet se juttu. Beatles oli.

– Hankittiin kitarat ja opeteltiin huonosti soittamaan ja lauleskelemaan kaksi- ja kolmiäänisesti. Minähän olen aika lailla musiikillisesti lahjaton tyyppi, mikä vain osoittaa, että jokainen joka osaa neljään laskea, saa kyllä musiikista tolkkua.

Autenttisen suomenkielisen rock and rollin alku lasketaan aikajanassa usein Juice Leskinen & Coitus Int -yhtyeen kohdalle. Harri Rinteen kokemus Coitus Intistä ei vastaa bändimytologian mukaista kuvaa.

– Eihän se mikään oikea bändi koskaan ollut. Alatalon kanssa rämpyteltiin kitaraa ja kuunneltiin musaa. Jossain vaiheessa tuli mukaan Leskinen, jolla oli omat biisit, vaikkei se osannut niitä soittaa eikä laulaa. Mutta ne oli hienoja biisejä. Meni pitkä aika ennen kuin syntyi ajatus siitä, että ne pitäisi levylle saada: vasta siinä vaiheessa kun jollakin oli tarpeeksi hyvä mankka.

– Ruvettiin latomaan biisejä nauhalle; niitä oli kauhea määrä valmiina. Siinä yhteydessä vasta päätettiin, että pitäisi saada lisää soundia, että kuulostaisi joltain oikealta. Se oli se ns. bändi, ei sen kummempaa. Levy tehtiin, mutta vasta se tosiasiassa aloitti ”bändin” kun Juice halusi jatkaa. Se oli varmaan Juicen ainoa vaihtoehto, kun oli opintonsa pistänyt siihen malliin.

Legendan mukaan Juice sai potkut kieli-instituutista opintojensa loppusuoralla.

– Kyllä se varmaan hankkiutui jotenkin poikkiteloin instituutin saksalaisen johtajan kanssa. Hankki potkut, avitti kohtalon valintaa.

Kirjassa Juice On (Juice Off) kirjoitat laajasti, kriittisesti ja objektiivisesti paitsi ystävästäsi Leskisestä, myös maailmanmenosta ja musasta matkan varrella. Mukana on myös päiväkirjakatkelmiasi, jotka rytmittävät biografiaa.

– Annettiin määräys, ettei saa itseään unohtaa pois kirjasta. En fanikirjaa olisi osannutkaan kirjoittaa, eikä Juicen kohdalla siinä järkeä olisikaan. Odotamme tulevaa Juhani Suomea, joka kirjoittaa sen 8-osaisen teoksen.

Harrinkaan opinnot eivät edenneet mitenkään tasaisesti. Oli välivuosia ja muuta hommaa. Maisteriksi mies valmistui vuonna 1984. Yliopistoon hän jäi, koska viihtyi talon alakuppilassa hyvin.

– Siellä oli mukavaa porukkaa ja fiksua väkeä. Menin kaikenlaisiin tutkimusprojekteihin apupojaksi. Menetelmät olivat helppoja; itse asiassa ne muuttuvat jatkuvasti helpommiksi. Laskevista lajittelijoista siirryttiin ensin tietokoneisiin. Kohta huomasin olevani työelämässä – ja yhden loman aikana tein gradun pois. Sopivasti laman hyvinä vuosina, kun tilauksia ei tullut firmalle, tein sitten lisurin pois.

– Menin yliopistoon oikeastaan aika innokkaana: nyt otetaan totuudesta selvä ja katsotaan mistä maailma on tehty! Melko pian petyin siihen, ettei yliopisto ollutkaan sellainen yhteisö, missä viisaat miehet ja naiset etsivät totuuksia. Pikemminkin siellä kilpailtiin duuneista. Ensi alkuun se oli pelkkää politiikkaa, ties mikä luentolakko menossa milloinkin. Älyllisesti aika epärehellistä touhua: jos esitti kysymyksen, vastattiin, että pitää vaan uskoa että Neuvostoliitossa kaikki on hyvin.

– Maailman meno oli sillä tavalla erilaista, että jokainen piti enemmän tai vähemmän velvollisuutenaan muuttaa maailmaa. Nythän ajatus on se, että jokainen surffailee sen kun pystyy. Reimareita on siellä täällä ja niiden ohi mennään, mutta maailman muuttaminen on loppunut. Eipä se silloinkaan onnistunut.

Rock around the clock

George Harrison aikanaan totesi, että keikkailu on tylsää samojen biisien toistoa. Biisintekijä ja basisti Rinne jäi jo alkuvaiheessa pois keikkailevasta Coitus Intistä, sillä ”ne takahuoneiden höyläämättömät seinät” eivät häntä kiinnostaneet.

– Ensinnäkin ne reunaehdot olivat jo silloin hölmöt, ja ovat edelleen. Matkustetaan jonnekin pitkä matka hikisen porukan kanssa, kannetaan kamoja, odotellaan, soitetaan vähän aikaa, ja matkustetaan taas takaisin. Jotkut ovat kykeneväisiä saamaan palkkion siitä miten yleisö reagoi. Jostakin tuntemattomasta syystä sielunrakenteeni on sellainen, etten tunne saavani palkkaa siitä miten yleisö ottaa vastaan. Soittotaitoni taas eivät riitä siihen, että saisin palkkaa siitä miltä yhteissoitto kuulostaa. Coitus Intin alkuaikoinahan ei vielä saanut sellaista palkkiota yleisöltä, vaan hemmot katsoivat suu auki ihmeissään: ”Mikä tää juttu on?” Ei ollut levykään vielä ilmestynyt, eikä ollut vielä ”lupa digata”.

Kun teit biisejä, kirjoititko määrällisesti paljon?

– Ensi alkuun kun siihen innostui, biisinteko oli 24 tuntia vuorokaudessa ja 7 päivää viikossa. Kirjoitin tosi paljon, vihkot pullolleen tavaraa. Aihioita, raakileita, valmiita. Intoni suuntautui biisien tekemiseen. Siitä koki löytävänsä jotakin, erilaisia mahdollisuuksia. Koko ajattelu rupesi menemään siihen, että mitenkähän mistäkin aiheesta tulisi biisi.

Runoilijalla on pään sisällä tutka päällä koko ajan.

– Just niin. En tiedä onko se kauhean järkevää tai hyödyllistä. Virolaisella runoilijalla Karl Martin Sinijärvillä on sama systeemi, hän kirjoittaa mistä tahansa runon.

Sinun ja Alatalon biisit ovat yhteistöitä suhteessa n. 60 % ja 40 %, milloin sanat ja milloin sävel toisella enemmistönä. Soittotaito tai sen puute ei siis ole olennaista sävellystyössä?

– Säveltämiseen soittotaitoni riittää kyllä. Ei nyt ehkä sinfonian säveltämiseen, mutta nykyaikaisilla vehkeillä sekin voisi onnistua. Kokeillahan voi kaikenlaista. Joskus leikin Finale-nuotinnusohjelman kanssa ja kokeilen kaikenlaisia soittimia, mutta kyllä nekin ovat lähinnä aihioita sille mitä Mikon kanssa yhdessä tehdään. Mikollahan on oma tyylinsä, joksi biisit aina muuttuvat. Joskus sata vuotta sitten Prokofjevin tytär sanoi, että ensin isä säveltää normaalisti ja sitten hän prokofjevisoi sen.

– Alkuaikoina vielä tuntui, että olisi ollut kyntämätöntä sarkaa, mahdollista keksiä uusia melodioita ja juttuja. En tiedä, olemmeko tehneet musiikillis-melodillisesti mitään kuolemattomia juttuja. Ehkä meidän painopisteemme on enemmän tekstin ja musiikin yhteensovittamisessa.

70-luvulla sanomisen ja sanoman sekä muun tohinan painopiste oli musiikissa.

– Nythän on tietysti mahdotonta kuvitella millaista aikaa silloin elettiin. Vasta hetki sitten olivat ihmiset pikkukaupungin kaduilla vielä sanoneet pitkätukkaisille, että menkää parturiin. Me oltiin vielä vapauttamassa jotain, ilmapiiriä, ajatuksia, ties mitä. Tämän päivän absoluuttisen vapauden näkövinkkelistä se on ihan outoa.

Jos vetää vertailukohdan 70-luvun lopun uuteen aaltoon ja punk rockiin, huomaa että aseet olivat periaatteessa samat. Tragikoomista siinä mielessä, että teidän pioneerien jutut jäivät myöhemmin jalkoihin.

– Totta kai niin kuuluu tapahtua. Jokaisen sukupolven pitää tehdä isänmurhia, mutta ehkä siinä oli semmoinen ero, että punk oli maailman muuttamista repimällä eikä rakentamalla. Punkin näennäisviesti oli enemmän tai vähemmän pelkkää vihaa, ainakin alussa. Totta kai nekin kaverit tekevät loppujen lopuksi sen saman biisin kuin muutkin: ”rakkaus on tärkeintä”. Maailman muuttaminen punkissa oli kuitenkin jo pettynyttä ja tympääntynyttä.

Olennainen ero oli myös huumorissa. Coitus Intissä kuului satiiri ja irvailu. Huumorista puheen ollen, olet sittemmin tehnyt myös paljon lastenlauluja.

– Lastenlaulujen tekeminen on vaikeata. Tuotannon valtaosa biiseistä on tehty ikään kuin omasta näkövinkkelistä. Ensin vähän päälle kaksikymppisen, sitten päälle kolmekymppisen, nelikymppisen ja päälle viisikymppisen näkövinkkelistä. Omasta ymmärrettävästä näkökulmasta siis. Ei välttämättä minun sanoillani, mutta matkan varrella tavattujen ja kaltaisteni mahdollisten ihmisten ajatuksia. Kuvataan mahdollista maailmaa. Lastenlaulu ei tarjoa sellaista helppoa oikotietä. Oikeastaan lasten pitäisi tehdä lastenlauluja.

Kirjassaan Iskelmän vääntömomentti Rinne tuo esiin turhautumisensa siihen itsestään selvyyteen, että totiset laulut ovat vakavia ja syvällisiä ja irvailut ”vain” huumoria. Hänen mielestään huumorin tekeminen on sata kertaa vaikeampaa kuin vakavan, joka on kuin kävelyä leveällä bulevardilla. Huumorin teko sen sijaan on nuorallatanssia: ”Yksi väärä liike, ja olet epäonnistunut.”

Viimeinen lehmipoika pudotti kuulijat kyydistä

Yhteiskunnallisuus on aina ollut tärkeä teema teksteissänne. Alatalo oli arvostettu ja kehuttu rockin puolellakin kunnes alkoi menestyä koko kansan artistina. Syksyn Sävel -voitot kiihdyttivät kredibiliteetin kutistamista. Teidät tavallaan hylättiin kun rupesitte menestymään.

– Huomasin muutoksen vuonna 1978. Ennen vanhaanhan saatiin aina koelevy, jota kuunnellutettiin ystävillä. Ensimmäinen levy, joka ei antautunutkaan yhteiskuunteluun, vaan jota oli epämukava kuunnella yhdessä, oli Viimeinen lehmipoika. Oliko se niin privaattia vai jollakin tavalla vakavampaa? En tiedä, mutta se oli mielenkiintoinen havainto, koska yleensä koelevyjen kohdalla tanssittiin, hymyiltiin ja hölistiin. Yhtäkkiä tuli muutos, levy jonka kohtasi vaivaantunut hiljaisuus.

– Tapahtui äskettäin Ikaalisissa: olin puhumassa musiikintekijäkursseilla ja yksi kaveri kysyi, olisiko minulla se levy. Hän halusi kopioida Viimeisen lehmipojan, se oli hänestä kova juttu. Minunkin mielestäni se oli selvästi parempi kuin mitä oli tehty ennen.

– Nykyään vielä kaikkien pitäisi välittää musiikista, kaikilla pitäisi olla joku mielipide musiikista – se tavallaan yksinkertaistaa musaa entisestään. Vielä minun lapsuudessani oli mahdollista, että kolme neljäsosaa ihmisistä ei ylipäänsä kuunnellut musiikkia tai ei välittänyt siitä. Se oli sama juttu kuin yleisurheilukilpailuissa tai jääkiekossa: ne tulivat jotka diggasivat. Ei ollut oheistoimintaa.

– Musiikin oheistoiminta on lisääntynyt niin, että starat ovat julkkiksia ja lehdet ja televisio ovat heitä täynnä. Ennen se siivu kiinnostuneille ei ollut paljon kummempaa kuin postimerkkeily. Kun musiikista on tullut näin iso ja joka paikassa läsnä oleva bisnes, tietenkin se yksinkertaistuu ja latistuu, vie kokeilevuutta pois ja pakottaa aina aloittamaan alusta niistä kolmesta soinnusta.

Latistajiin yhä enemmän alkoivat 70-luvun lopulla kuulua levy-yhtiöt, joissa ei enää oltu kiinnostuneita innovaatioista. Alussa Alatalon ja Rinteen protestilaulujenkin takana vielä oltiin, mutta sitten tuli valtaan eri asenne.

– Oli kaksi vaihetta: Love Recordsille tulivat taloudelliset ongelmat. Sehän oli ainoa levy-yhtiö, jossa selkeästi oltiin kiinnostuneita sisällöstä. Sitten oli Hi-Hat Records, josta olin sen verran kaukana, etten liioitellusti sanottuna ollut enää kiinnostunut. Tein vaan niitä biisejä, menivät sitten miten menivät. Sitten kun vaihdettiin levy-yhtiötä, voitettiin heti Syksyn Sävel.

Sisältö ei levy-yhtiöitä kiinnosta

Tapahtumarikkaana vuonna -78 Mikko Alatalo alkoi luoda myös temaattisia projekteja. Trilogian Lauluja Siirtomaasuomesta ensimmäinen osa oli albumi Yhdentoista virran maa.

– Ne eivät levy-yhtiötä innostaneet: ”Ei tänne taidetta olla tultu tekeen, tiliä pitäis tehdä.”

– Silloin 70- ja 80-lukujen taitteessa koko Suomessa siirryttiin yhteisvastuumerkityksistä ja yhteiskuntakiinnostuksesta nopean rahan maailmaan. Vapautettiin vähitellen taloutta ja Mauno tuli presidentiksi. Maailman muutos meillä, versio I. Versio II tuli kun Neuvostoliitto romahti. Suomi lienee ainoita maita, joissa viinan kulutus kasvoi sen jälkeen radikaalisti.

Olivatko teema-albumit yhteisiä ideoitanne?

– Teema-albumeita olivat vain ne Siirtomaasuomet sekä Lähiörapsodia. Ne olivat ilman muuta Mikon ajatus, kuten sekin että ylipäätään tehdään biisejä. Kun alkuaikoinahan tein biisejä aamusta iltaan, niin sittemmin on Mikolta tullut iso määrä materiaalia ja minä yritän katsoa miten istun siihen tarinaan. Ensimmäinen trilogiasta oli selvimmin hänen projektinsa, koska siinä liikuttiin vielä jossain Kiimingin perukoilla. Trilogian viimeisellä levyllä, III tasavallan vieraana (1982), oltiin jo tultu kaupunkiin.

– Lappi on oma maailmansa. Kun täällä yhteisö on se, että pari kolme naapuria tuntee toisensa, siellä tunnetaan naapurit parin sadan kilsan päässä.

Muistuttanee enemmän Välimeren maita, siis yhteisöllisyysmielessä. Olit aiemmin Espanja-entusiasti ja vierailit siellä säännöllisesti.

– Havaitsin yhtenä päivänä, etten koskaan sitä kieltä opi, se karkaa alta. Espanja on tolkuttoman rikas kieli, se syntyy uudelleen niin monena versiona latinalaisessa maailmassa. Ei taida minun elinaikanani enää onnistua päästä niin syvälle, että oikeasti ymmärtää sitä kulttuuria. Olen luovuttanut ja siirtynyt eestin kieleen.

Rinteen perhe ”löysi” Viron ja sen kielen vahingossa kuljettuaan siellä kesäisin parin viikon matkoilla eri paikoissa.

– Saavuimme Hiidenmaalle ja totesimme, että tänne me muuten jäädään! Siellä ollaan vähintään kaksi kuukautta kesässä ja syyslomat ja muut vastaavat päälle. Hiidenmaa on siitä kiva, että siellä on niin vähän Matka-Vekan busseja.

Perustit Alatalon ja Leskisen kanssa vuonna 1977 oman kustannusyhtiön, ALR-Music Oy:n. 20 vuotta myöhemmin firman olemus kuitenkin muuttui.

– Perustin myös tutkimusfirman erään kaverin kanssa, Syvätutkimus Oy:n, jonka 90-luvun puolivälin jälkeen myin hänelle. Sitten laajensin ALR:n toimialaa: julkaistiin muutama kirjakin, mm. Kootut hakemukset, joka on hakemuskirjallisuuden huippu. Se koostuu kokonaan työpaikkahakemuksista.

Myitte myös ALR-musiikin, F-musiikille, vuonna 2003.

– Oikeudet ja koko toiminta menivät sinne. Jos pääsisi 26 vuoden jälkeen siihen, ettei tarvitsisi kirjoittaa alvi-ilmoituksia ja vastaavia.

Analyyttinen ja (itse)kriittinen kirjasi Iskelmän vääntömomentti (Taustoja laulujen tekemiselle) ilmestyi 1993. Kuten Juice-kirjasikin, se on todella lukemisen arvoinen.

– Sen jälkeenkin on väännetty muutama. Nykyisin olen kirjoittanut ilmaiskirjallisuutta. Kummallisista paikannimistä kertovassa kirjassa Homeperseensuo ja muita matkailukohteita on minulta pätkä. Kirjoitan siinäkin Virosta, Kulli-nimisestä paikasta Saarenmaalla (kullihan tarkoittaa haukkaa). Kirjassa Baarikärpäset kertovat kerron hiidenmaalaisesta kapakasta. Se ei suinkaan tarkoita että haluaisin sinne turisteja.

Tiedettä ja tutkimusta

Olet tehnyt myös tutkijan, tiedemiehen, luennoitsijan ja opettajan töitä, mitkä täältä musamaailman vinkkelistä näyttävät aika erikoisilta.

– Sehän tarkoittaa vain sitä, etten vielä tähän ikään mennessä ole löytänyt sitä mitä minun pitäisi tehdä.

– Olen tehnyt tutkimusta aika paljon. Se tutkimusfirma perustettiin, kun töissä Lehtimiehissä olin tympääntynyt siihen minkä tasoista tavaraa oli tarjolla.

– Tutkimukselta odotetaan, että se on jotain minkä johtoryhmä pystyy puolessa tunnissa kalvolta ymmärtämään. En tiedä onko se legitiimi toive. Onko oikein kuvitella, jos synnytetään uutta tietoa, että sen pystyy muutamalta kalvolta tajuamaan? Meillä oli metrin verran tutkimuksia, ja voi olla että kahdessa tai kolmessa tilaaja on ymmärtänyt mitä on saanut. Oli yksi ainoa tapaus jossa tilaaja ymmärsi, että ”hei, tästähän syntyy uusi tuote”.

– Se kalvojen esittely oli jo oire kvartaalikapitalismista. Kuka se tilaaja olikin, hän voi huokaista helpotuksesta: ”Ei tule huomennakaan vielä potkuja. Hyvältä näyttää.”

Äskettäin Friiti-lehdessä totesit, että elämme maailmassa, jossa ongelman ratkaisuun riittää kun napataan muutama fakta.

– Eikä pureuduta älyllisesti asian ytimeen. Se kalvo, jossa on ne kolme prosenttilukua, se tuntuu riittävän.

– Kivaahan tutkimusta oli tehdä, mutta masentavaa oli huomata, ettei maailma ollut valmis ottamaan antiamme vastaan. Kuvittelimme, että uutta tietoa tarvitaan, koska se on aina hyödyllistä. Myytyäni tutkimusfirman en ole markkinointitutkimuksia enää tehnyt. Väitöskirjan aiheet ovat edelleenkin olemassa ja aiheen parissa olen muutenkin häärännyt 10 vuotta: ”Suomalaisuuden tuottaminen aikakauslehdissä”.

Runoilija menee lakkoon

Alatalo ja Rinne tapaavat yhteistyössään paeta piilopirttiin, mökille tai ulkomaille, missä vietetään vähintään viikko. Mitä on biisien teko nykyään, harvakseltaan vai koko ajan?

– Rypäyksinä olen tehnyt jo pidemmän aikaa. Kun Mikolla on joku projekti tiedossa, kokoonnutaan. Sanoja suolletaan ja Mikko alkaa soittaa kitaraa ja hyräillä melodiaa. Yön yli nukuttua on aamulla jokin keskeneräinen ajatus saattanut kirkastua, ja laulu alkaa valmistua. Jo ennen tapaamista alkaa syntyä, sen aikana ja sen jälkeen. En siis tee biisejä enää 24 tuntia vuorokaudessa, vaan pikemminkin ne samat ajatukset ja havainnot menevät muuhun kirjoittamiseen. Tällä hetkellä kirjoitan sellaisia pienmiesten tarinoita. Epävirallinen kustannussopimus on olemassa. Olen myös kokoamassa virolaista runokoelmaa ja paria muuta projektia.

Alatalo-Rinteen repertuaarissa ei monikaan aihe ole vieras, ja tunneskaala vaihtelee syvällisestä kepeään. Kaksikon laulut ovat puhutelleet hyvin monen tyyppisiä ihmisiä. Teillä on pop-musiikin kentässä sillä tavalla harvinaisen laaja spektri.

– Se on mahdollista. En ole saanut palautetta, kuten ei kukaan muukaan Suomessa saa mistään koskaan palautetta. Itse asiassa vasta sen jälkeen kun suivaannuin ja ilmoitin että teen lakon, niin kolme tai neljä tuntematonta ihmistä kadulla pysäytti ja sanoi, että älä nyt ihmeessä!

Mikä sinut suivaannutti?

– Jos ajattelee Hytösien sun muiden journalistista näkemystä… No, ehkä journalismi ei ole oikea sana Mattieskon maailmankuvassa, vaan pikemminkin mielentilatutkimus. Pitäähän kolumnistin jollekin vittuilla, se on normaalia tätä päivää ja Suomea. Mutta olisiko ollut viimeinen pisara kun jossain yhteydessä haluttiin kysyä joltain Jussi Lammilta sun muilta vastaavilta – vai halusivatko he vaan muuten kertoa -, että ”mitä se Alatalo nyt törmäilee hirven kanssakin tahallaan että pääsis julkisuuteen”.

– Minulla oli se maailmanparantajan maailmankuva vielä. Ajattelin, että taiteilijat ovat olemassa siksi, että maailma tulisi paremmaksi, että se on heidän yhteinen päämääränsä. Ei se taida ollakaan loppujen lopuksi niin. Niin siinä mun kohdallani kävi: ”Ei saatana, tääkin vielä!”

Evoluutio ameebasta raha-automaatiksi

Kuten Alatalo totesi: ken mediaan tarttuu, se mediaan hukkuu. Ei siinä sen jälkeen enää liene mitään tolkkua?

– Ei oikein. Sen takia onkin mukava olla Hiidenmaalla, ilman ensimmäistäkään lööppiä sun muuta. Muistan kun kerran tultiin sieltä ja täällä luki lööpissä, että ”kansa kohisee julkkisten alastonkuvista”. Ai jaa, kohisemmeko me? David Altheide julkaisi 90-luvun alussa kirjan, jossa hän puhuu mediasta post-journalismin aikana. Jos ajattelee Snellmaneja ja muita, ja millä tavalla lehdet on perustettu kansaa sivistämään, ja vertaa sitä tähän ”make a quick buck” –mediaan. Miten on päästy siihen, että elävien organismien kehitys ameebasta tähän päivään on saavuttanut huippunsa siinä, että olemme täällä tehdäksemme rahaa? Tuntuu erikoiselta. Jos sitä rahaa on niin jumalattoman paljon, miksi on nälkää näkeviä, asunnottomia jne.

Ehkä on tapahtunut suuri kosminen huijaus?

– Meitä on petetty! Sitä on mielenkiintoista seurata Virossa, kun heitäkin on petetty. Ajattele: 300 000 ihmistä laululavalla ensimmäistä kertaa laulamassa isänmaallisia lauluja. Pidetään käsi kädessä toisistaan kiinni ihmisketjuna Tallinnasta Vilnaan – ja kuitenkin siellä eletään tämän päivän kovimmassa kapitalismissa. Siitä huolimatta ennustan, että virolaiset hurahtavat parissa kymmenessä vuodessa meistä ohi elintasossa ja muussakin.

– Siellä tehdään tosissaan juttuja, olivat ne urheilijoita, muusikkoja tai koululaisia. Esim. koulujärjestelmä siellä on kuten meillä ennen vanhaan: on pääsykokeet jos mennään kouluun. Suhteellisen raakaa peliä, parhaat parhaisiin kouluihin ja seuraavaksi parhaat seuraavaksi parhaisiin kouluihin, vaikka periaatteessa järjestelmä on sama kuin meillä.

Vaatimustaso Virossa on kuulemma todella tiukka. Harri kertoo erään tuttavansa tyttärestä, joka päätti omaehtoisesti hakeutua Suomessa ammattikorkeaan ja pääsi heti sisään. Viihtyi vain kaksi kuukautta.

– Hänellä oli kaksi syytä miksi lähti: Ensin se normaali perussyy, että suomalaiset eivät seurustelleet hänen kanssaan lainkaan. Toinen syy oli, ettei vaadittu mitään – ei hän tee tämmöisellä tutkinnolla mitään. Se on taivaan tosi. Korkeakouluopettajatuttavat kertovat samaa: vaatimustaso meillä on löysä.

– Tavallaan on menty kamreeripolitiikkaan: ainoa asia mikä pitää yhteiskuntaa kasassa on, että ihmiset luottavat toisiinsa. Vaikka kliseenomaisesti sanotaan, etteivät ihmiset luota toisiinsa, niin kyllähän me luotamme: Mennään kauppaan suruttomasti ja ostetaan tuotetta arvaten ettei siinä ole myrkkyä. Uskalletaan lähteä autolla liikkeelle arvaten ettei kukaan kiilaa meitä tieltä. Esim. Virossa puhutaan, että luottamus on lisääntynyt. Neuvostoaikana jos ajoit kuorma-auton perässä, sieltä saattoi hyvinkin tipahtaa jotakin sun päälles. Silloin sen ei ollut niin väliä.

– Tämähän on ikuinen klisee: jos Suomessa hallitus lopettaa maailman parantamisen ja sieltäkään ei tule viestiä ”ruvetaas hommiin”, niin mitä suomalaisten pitäisi olla ja mihin pyrkiä? Sanomana on: kunhan tässä päivästä toiseen selvitään, niin talous voi hyvin.

Taiteilijalla on viesti kerrottavana

Miltä sinusta kuulostaa nykymusa, miltä biisit ja laulutekstit?

– Kuuntelen hirveän vähän. Poikani ovat tänä kesänä ruvenneet kuuntelemaan Metallicaa ja sehän nyt on perusrokkia periaatteessa. Silloin tällöin joku pistää iskelmäradion soimaan, ja se on kauheata. On ihan laillista kysyä Do You Wanna Dance? eikä siinä ole sanomaa, mutta se kertoo heti ettei ole sanomaa. Mutta nämä iskelmät aloittavat, että ”on sellainen ilta”… ja sitten ei mennäkään eteenpäin.

– Meillä luodaan yläasteikäisen maailmaa, niin televisiossa kuin muuallakin. Jatkuuko tämä yläasteikäisten Suomi kauan? Yleisjulkisuus menee enemmän ja enemmän siihen, että mikään ei saa olla vaikeata, kaikkien pitää saada pystyä osallistua. Sitten tulee erityisyleisöjä, jotka eivät välttämättä löydä yksilöinä toisiansa.

– Minun on aika vaikea riehaantua Antti Tuiskusta, mutta voin hyvin ymmärtää että joku 13-vuotias neito sen tekee. Siinä on se ero, että kun Leskinen oli aikansa Antti Tuisku, niin sillä oli kuitenkin jonkinlainen viesti kerrottavanansa.

– Mutta auttaako mitään kaihota sen ajan perään? Olen pitkään spekuloinut, että ehkä se seuraava jonkinlainen aalto ei tulekaan musiikista vaan jostain muualta. Virossa se on runous. Ennen vanhaan rivien väliin kirjoitettiin se mitä riveillä ei saanut sanoa. Tällä hetkellä runo ei ehkä ole niin altis selkeälle kapitalismille kuin romaani, jonka pitää myydä tietty määrä ennen kuin se on mielekäs. Runon sen sijaan voi julkaista vaikka lehdessä. Virossa kirjallisuus ja kulttuuri on muutenkin kaikkialla läsnä, vaikka hekin valittavat sitä että kaikki menee viihteeksi.

– Se säkki, mistä klassinen musiikki on tullut, tavallaan saatiin eräänä päivänä tyhjäksi. Luulen, että pop-musiikissa on enemmän tai vähemmän käynyt samoin. Mikä määrä vanhoja biisejä lämmitetään uudelleen; If I Were A Rich Girl. En tiedä kuinka moneen järjestykseen ne nuotit voidaan pistää. Leskinen on ollut aika ovela: silläkin on hyvin yksinkertaisia biisejä. Miten se on pystynyt niin vähäisillä taidoilla tekemään niin harvoista nuoteista niin uuden kuuloisia?

Jotain uutta tulee kumminkin ennen pitkää niin kuin aina ennenkin. Vähintäänkin synteesi?

– Musiikin estetiikan rajaukset tietysti koko ajan liikkuvat, paitsi sillä varauksella, että tulee koko ajan uutta yleisöä ja yritetään yhä laajemmalle yleisölle tarjota sitä samaa. Silloin sen estetiikan ei sovi laajentua. Jokainen uusi aalto aloitetaan samoilla kolmella soinnulla ja lastenlaulumelodioilla taas. Eiköhän progekin mennyt aikoinaan tiensä päähän.

Proge rupesi uudistumaan metallipuolella.

– Ristisiitoksia voi tapahtua. Kuvitella voi, että jotain uutta tulisi maailmanmusiikin puolelta meidän mollivoittoiseen musiikkiimme. Katsoin viimeksi pitkästä aikaa Eurovision laulukilpailut. Etkö niistäkin jokaisen biisin ole jo kuullut ennen? Mutta tietysti jos on 15-v., niin ei olekaan kuullut niitä.

Mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki maailman biisit olisi jo tehty, kuten yksi hirveimmistä latteuksista kuuluu.

– Päinvastoin, koko ajan tulee uutta. Onko sille vielä tulossa uutta, joka on kuullut kymmenen tuhatta biisiä? Hänen täytyy kyllä etsiä jostakin muualta kuin Iskelmäradiosta. Tietysti voi olla, että musiikin käyttötarkoitukset muuttuvat. Muistat, kun aikoinaan oltiin suorastaan suivaantuneita siitä, että oli olemassa hissimusiikkia. Nyt on mihin tahansa tarkoitukseen oma musiikki; tapettimusiikki…

– Ajatuksena millä tahansa taideteoksella on kuitenkin se, että kun se on luettu tai nähty tai kuultu tai jollain tavalla koettu, et ole enää sama ihminen kuin ennen. Kun tarjonnan määrä on se mikä on, se on mahdotonta.

– Perinteinen yksi vaihtoehto on tehdä järkyttävämpää, kovempaa, lisätä kierroksia. Siinäkin tulee aita vastaan. Tavallaan ainoa keino lisätä merkitystä on se, että vähentää tarjontaa.

Frank Zappa sanoi joskus 90-luvulla, ettei nykyisissä levy-yhtiöissä hän tai vaikka John Lennon enää menisi läpi.

– Se on täysin mahdollista. Mutta jos niin tapahtuu ja on oikeasti jotakin tarjottavaa, tulee uusia yhtiöitä samalla tavalla kuin aikanaan rock’n’rollin myötä. Kun nuorille tarjottiin villasukkia, joku tarjosi jotakin muuta.

– En ole omasta mielestäni enkä varmaan kenenkään muunkaan mielestä koskaan ollut ammattimainen musiikintekijä. Jos olen tehnyt 500 tai 600 biisiä 30 vuoden aikana, sehän tekee 20 vuodessa. Ei se ole professionaalia touhua: yksi joka toinen viikko. Tietenkin niin olen halunnutkin. Tuntuisi kamalalta jos pitäisi tehdä biisi päivässä tai kaksi viikossa, tai sata biisiä vuodessa. On vaikea ajatella, että siitä määrä muuttuisi laaduksi. Mahdollista tietysti. Olisi ollut kiva tehdä myös toisen tyyppiselle taiteilijalle kuin Mikko, vaikka naiselle. Mikolla on laaja skaala, mutta hänelläkin on omat rajoitteensa, eivätkä kaikki suinkaan hänen muodostamiaan vaan myös yleisön muodostamia.

– Vaikka tämä sanainen ja sävelinen arkku ei tietenkään ole tyhjä Alatalonkaan suhteen, niin olisihan kokeilemattomia alueita vaikka kuinka paljon.