Musiikintekijät -logo

Bluesista lähtenyt Ile Kallio uskoo perusarvoihin - musiikin on oltava totta

Bluesista lähtenyt Ile Kallio uskoo perusarvoihin – musiikin on oltava totta

Ollaanko paljon väärässä, jos lähdetään siitä, että musiikki-innostuksesi on lähtenyt 60-luvun rockblues- kuvioista, ja kitaristeista Eric Clapton, Jimi Hendrix, Johnny Winter jne.?

– Suunnilleen. Syy siihen miksi lopullisesti iski himo kitaraan, on tärkeysjärjestyksessä Clapton, Hendrix, Peter Green ja Buddy Guy. Viimemainittu sen takia, että olin tosi nuori kun kuulin Guyn levytyksen The first time I met the blues, joka on vuodelta 1961. Olin joku kymmenvuotias [Ile on syntynyt 1955 – toim.huom.] kun kuulin sen, ja silloin vaan ihmettelin, että “toi ääni”! Se hautautui takaraivoon, ja seuraavana oli vuorossa John Mayall Bluesbreakers with Eric Clapton -levy, ja se oli se niitti.

Kun kyseistä levyä tänäänkin kuuntelee, niin kuulee miten Clapton just siinäkin sessiossa löytää jotain. Imu hänen soitossaan läpi albumin on niin hirveä, että silloin päätin haluta soittaa joskus jotain samanlaista meininkiä, ja soolokitaristi nimenomaan. Minulla oli jo kitara, mutta se oli ihan jotain onnetonta liirumlaarumia, kunhan rämpyttelin jotain. 13-vuotiaana olin ensimmäisessä Fleetwood Macin konsertissa Kulttiksella, Albatross-single oli just tullut, mitä kuunneltiin radiosta. Peter Green oli vielä aivan loistavassa vedossa, unohtumaton kokemus. Sen konsertinhan on sitäpaitsi useampikin paikanpäällä äänittänyt…

Olit jo nuorena isommissakin bändikuvioissa, silloin oli itsestään selvää että soittaja oli bändissä. Kaikki tietävät bändeistäsi kuuluisimman, eli Hurriganesin. Miten itsestään selvää oli siinä bändissä, että tehdään biisejä?

– Se oli ihan älyttömän hyvä koulu minulle. Olin 16-vuotias, kun Remu [Aaltonen] perusti bändin ja kysyi minua siihen. Menin koesoittoon treenikämpälle, jossa oltiin pari kolme päivää kaksistaan. Ja kyllä meille joku ihmeellinen yhteys löytyi, vaikka meidän taustat oli aika etäällä toisistaan. Me on pysytty väleissä edelleen, ja meillä on sellainen hiljainen kunnioitus toisiamme kohtaan.

Me treenattiin kaikenlaisia muiden biisejä, mutta myös alettiin vaan tekemään omiakin. Jostain kitarariffistä tai rumpukompista lähdettiin, sehän oli äärettömän yksinkertaista musaa. Ja kun Remu nyökkäsi ylöspäin, piti soinnun mennä ylöspäin, ja kun se nyökkäsi alaspäin, piti soinnun mennä alaspäin! Ja alaspäin tarkoitti – A:sta jos vedettiin – niin G, F#m tai E, ylöspäin oli D tai jos oltiin vähän erikoisia, niin se saattoi olla C. Ja kyllä se kaikenkaikkiaan oli hauskaa, ja erittäin hyvä “rock-säveltämisen” oppitunti se puoli vuotta mitä mä bändissä aluksi olin. Se oli aika ennakkoluulotonta touhua, sitä vaan vedettiin!

Oliko sinulla koskaan minkäänlaista progevaihdetta?

– Oli, se oli jo alkanut silloin. Esimerkiksi Yesin Fragile on edelleen huippualbumi, samoin kun Close to the edge. [King Crimsonin] In the court of the crimson king oli mahtava, Emerson, Lake & Palmerin Tarkus ja Pictures at an exhibition oli hyviä, [Frank] Zappa oli tosi kova juttu, koska sen asenteessa oli rock ‘n rollia. Mutta jossain vaiheessa mulle tuli kuitenkin fiilis, ettei proge ole mun juttu soittajana. Ihailin ja ihailen edelleen niitä soittajina, mutta mun suhtautuminen musiikkiin on kuitenkin niin fiilispohjalta, että en enää soittanut sellaista musaa, se ei vetänyt mua mukaansa.

Niinpä. Kun jatkoit toisen Hurriganeskautesi jälkeen omalla nimelläsi, niin sehän oli kuitenkin aika suoraa jatkoa musiikillisestikin, ihan rock-pohjalta.

– Joo. Sekä mun omat levyt, että veljeni Peran kanssa tehty Pera & The Dogs oli ihan rock – se oli ihan luontevaa.

Se on rockille luonteenomaista; ei ole niinkään kyse niistä biiseistä, vaan soundista, asenteesta, esityksestä – kokonaisuus on olennaisin. Syntyy juuri se bändi juuri niiden kavereiden toimesta, ja se kuulostaa juuri siltä.

– Tuo on ihan ehdottoman tärkeätä. Mun biisintekoon on vaikuttanut 80-luvun alkupuolelta lähtien paljon Neil Youngin Harvest. Se on niin kova albumi, ja tänä päivänä jos tiedän että on pitkä ajomatka edessä, niin pomminvarmasti Harvest on mukana. Myös äärettömän yksinkertaista musaa, mutta siinä vaan on se joku taika. Hienoja sävellyksiä teksteineen, joissa on vain olennainen eikä mitään muuta – Youngin ote ja soundi, jota ei ole muilla.

Toinen mikä vaikutti tosi paljon oli [Bruce] Springsteenin Ullevin keikka Göteborgissa kesällä 1985. Olin kuunnellut häntä jo sieltä 70-luvun puolivälistä, Born to run – albumista lähtien, mutta tuo keikka oli järisyttävä kokemus. Se, miten mies pystyi tuomaan esiin ne mahtavat biisinsä ja hienon tekstillisen mesitsinsä, ja miten 60 000 ihmistä otti sen avosylin vastaan ja oli vähän parempia ihmisiä kun kävelivät sieltä ulos. Se on kova juttu.

Liittyykö laulukielen vaihdoksesi mitenkään suomirock-vaikutteisiin? Hector, Lindholm, Leskinen?

– Davea [Lindholm] diggailin kovasti. Suomen kieleen mut sai vaihtamaan se, että jos mulla joku pieni viestin poikanen on, niin en mä englantia tarpeeksi hyvin osaa että mun kannattaisi sillä puskea. Hiljainen pieni toive, että jos sen viestin saisi menemään jotenkin läpi täällä kotimaassa, missä tulee luultavasti loppuelämä vietettyä. Ei Tänä yönä -albumin teksteissä todellakaan mitään kuninkaallisuuksia ole, mutta pari onnistunutta hetkeä on…

Tekijyydestä

Voitko kuunnella vanhaa materiaaliasi?

– Voin kuunnella sitä albumia – selvänäkin – niin, että mua hymyilyttää hyväntahtoisesti puolet ajasta, ja puolet ajasta on ihan jees! En ole nyt myöhemmällä ajalla tehnyt niistä biiseistä mitään keikoilla, mutta kuuntelin sen nyt kesällä läpi, ja on siellä pari niin hyvää tekelettä, että luultavasti ne tulee mukaan jossain vaiheessa.

Paul McCartney sanoi joskus, että kun tekee albumillisen biisejä, niin se on saman tien hyvästit niille biiseille. Niitä ei enää näe, kun eihän niistä keikkasettiin jää kuin hyvällä tsägällä yksi tai kaksi, ja muut on mennyttä kamaa, kun ei niitä muutkaan vedä. Ja sehän on sääli. Musiikki on mun mielestä tunteiden välittämistä ja jopa sielun siirtoa pisteestä A pisteeseen B, ja jos tämä siirto onnistuu ja siitä syntyy vuorovaikutus esiintyjän ja yleisön välille, niin silloin musiikki on totta. Levyjen teko on menemistä lenkkien kautta; biisi kuullaan radiosta tai se ostetaan levykaupasta, ja kuullaan sitten keikalla.

Live-tilanne on kuitenkin kovin juttu. Me tehtiin Kaijan kanssa kesällä aika paljonkin duo-keikkoja; ihan vaan niin, että hän lauloi ja minä rämpyttelin ja vedin stemmoja. Ja jotkut sessiot oli aivan mahtavia! Parinsadan yleisö, ja yhtäkkiä hillitön fiilis. Niin mun kuin etenkin Kaijan – joka laulajana on se pääviestinviejä – itsetunnolle oli tärkeätä havaita miten vahvasti musiikki voi tapahtua; kahdestaan, akustisesti, ilman mitään bändimeininkiä.

Onko sinulla ikinä ollut tarve tehdä muille, vai oletko aina lähtenyt siitä että itse esität musiikkisi?

– En ole kauheasti muille tehnyt, ne vähät on melkeinpä jonkun kontaktin kautta puolivahingossa tulleet. Olen huono tyrkyttämään, enkä ole pöytälaatikkosäveltäjä lainkaan. Olen kyllä tuottelias tarvittaessa. On aikoja, jolloin en tee äänen ääntä, josta pikkuhiljaa patoutuu jotain, ja sitten tulee hirveällä ryminällä ihan liikaa; valmiita biisejä tai niiden osia.

Sellaisen rysäyksen jälkeen on pakko huohottaa esimerkiksi viikko, ja sitten ruveta purkamaan minidisciä, johon olen kaiken äänittänyt kitaran tai pianon kanssa. Se on hirveä savotta, ja neljä viidestä ideasta on silkkaa roskaa; niin lienee useimmilla. Ja joskus tulee sellainen biisi, joka ei siinä hetkessä tunnu olevan meille, ja sellainen saattaa lähteä kiertoon muille käytettäväksi.

Mä en pysty tekemään sillälailla säännöllisesti, mulla pitää olla intohimo siihen. En tee musiikkia, ellei ole sellaista fiilistä että nautin siitä, ja pystyn toivomaan siitä tulevan “oikeata” musiikkia, jonka joskus vielä kuulisi valmiina. Ja jos idea karahtaa vähänkään kiville, niin mä heitän sen helkkariin välittömästi.

Oletko minkäänlaisissa julkaisupaineissa? Teillä on ollut kohtuullista menestystä, niin “täytyykö” koskaan saada levy ulos?

– En ainakaan toistaiseksi ole huomannut sellaista, en sisältä enkä ulkoa. Kyllä mulla joku sisäinen moottori on pitämässä prosessia käynnissä, ettei pakonomaista tilannetta ole ainakaan vielä syntynyt.

Et ole ryhtynyt itse levysi/levyjenne julkaisijaksi?

– En, se on tietoinen ratkaisu. Musiikin pitää olla leikkiä, ja uskon, että jos ottaisin julkaisijan roolin, niin se “leikkivä pikkupoika” minussa jotenkin vaurioituisi niiden stressien myötä.

Paljonko joudut demoamaan materiaalianne?

– Ehkä sellaista fifty-fiftyä se on ollut, eli puolet menee heti läpi, ja toisesta puolesta on väännetty. Mutta sehän tekee vaan hyvää. Vaikka sanoinkin, että musiikin teon pitää olla leikkiä, ja se on ihan oleellista jopa, niin kyllä takapakkiakin pitää tulla, että muistaa skarpata.

Miten olet suhtautunut musiikinkustantamiseen?

– Hurriganes-aikana se meni talon tavoilla tietenkin, mutta Kaijan kanssa kun teimme aikanaan sopimuksen, niin oli edelleen levy-yhtiön kustannusfirma vastassa, ja tietty asenne siellä, vaan silloin sanoin että okei, mutta puolet kustannusoikeuksista on mun firmalla. Ulkomailla tällainen kuvio on aika yleistä, mutta siellä biisit ovatkin niin paljon enemmän kauppatavaraa kuin meidän pienillä markkinoilla. Tietyssä mielessä mä hyväksyn näin pienessä maassa tämän perinteisen mallin, jossa oikeudet menee levy-yhtiön firmalle, se on sellainen turvasateenvarjo ainakin pienille yhtiöille. Nykyään me pidetään oikeudet itsellämme.

Tekemisestä

Minkälaista määrää materiaalia te työstätte yhtä albumia varten?

– Nyt kesän aikana studiotyöstetylle uudelle albumille päätyi kaksitoista biisiä, ja me työstimme kolmea-neljää enemmän. Näistä tehtiin ok demot, mutta studiossa ei tehty kuin niitä kahtatoista. Ja se on kyllä ajankäyttö- ja budjettikysymys. Työstöön menee mun huolellisuudella sellainen kolme päivää per biisi, miksauksineen. Joten se on äkkiä yhdeksän studiopäivää lisää, ja budjetti tulee vastaan; se on kallista lystiä kokeilla että tulisiko tästä jotain. On se ikävää sikäli, kun kyllä biiseille saattaa studiossa tapahtua ihmeitä, tai ne voi myös näivettyä.

Miten suhtaudut live-levyihin?

– Periaatteessa sellainen olisi ihan jees, varsinkin jos olisi mahdollisuus tehdä uutta kamaa livenä. Sellainen olisi hieno seikkailu, kun se pitäisi treenata tosi hyvin, ja jos se siitä syttyisi elämään kunnolla, niin olisi varmasti aika mahtavaa.

Itse ajattelin niin päin, että monikin biisi on saattanut alkaa elämään ihan uutta elämää mukana kulkiessaan.

– Meillä tuollaista saattaa olla tapahtunut pikkuhiljaa, paitsi noilla duokeikoilla kyllä tapahtuu paljonkin, kun en soita niitä yhtään kertaa samanlailla. On me siitä puhuttu, että voisi äänittää monta duokeikkaa, koska se ei vaadi mitään järjettömiä systeemejä, ja sieltä voisi katsoa löytyykö jotain järkevää.

Millainen on teidän työskentelymetodinne?

– Musiikki on ensin. Isken Kaijalle sylillisen demoja, joihin se alkaa tekemään tekstejä. Tekstin tekeminen on huomattavasti vaikeampaa kuin sävellyksen tekeminen. Me ei tehdä yhdessä, emme istu saman pöydän ääressä.

Onko kokemuksia olemassa olleesta tekstistä, joka inspiroi säveltämään?

– Aikoinaan olen Jukka Välimaalta saanut muutaman tekstin, jotka olen säveltänyt. Tekstiin on tosi helppo säveltää, jos se on lauluksi kirjoitettu. Olen mä pienenä salaisuutena haaveillut, että joskus haluaisin tehdä musiikin muutamaan Kirsi Kunnaksen lastenrunoon. Ne on niin mahtavaa kamaa, niitä olisi hauska tehdä. Mutta sellainen vaatisi jonkinlaisen rahoituksen, että siihen voisi täysin aikansa keskittyä.

Teillä on joitakin cover-biisejäkin. Miten ne ovat mukaan tulleet?

– Ne on vaan vanhoja suosikkeja. Siellä on John Hiatt’in Thing called love (“Ootsä valmis”/J. Välimaa) Bonnie Raitt’in ohjelmistosta, Bob Segerin Turn the page (“Laulu jää”/J. Välimaa), ja oma sovitus vanhasta Love hurts -klassikosta, jonka tekijää en nyt muistakaan [Felice & Boudleaux Bryant – toim.huom.], mutta Nazareth-niminen bändi teki sen aikoinaan. Sen Kaija laulaa englanniksi, ja sellaisia on joitain vielä muitakin.

Lupaavat näkymät

Millaisena näet suomalaisen musiikin elinvoiman ja mahdollisuudet tänä päivänä?

– Näen sen aika hyvänä. Kansainvälinen popmusiikin jättituotanto on järjettömän hyvin tehtyä, kaikki on niin viimeisen päälle. Mutta ihmisen perustarve tunteiden välityksestä ja sielun palasten siirrosta ei kuole koskaan, siitä olen täysin vakuuttunut. Kun tuo muovi viedään tarpeeksi pitkälle, niin jos suomalaiset vaan malttaa pitää kiinni omista periaatteistaan musiikin teossa, eikä yritä tehdä jättikansainvälistä tuubaa, niin ihan varmasti tulee isompiakin menestyksiä kuin meillä nyt on. Siihen en usko, että sitä tulee sillä, että meistä stailataan jotain muuta.

Kaipaatko rock ‘n rollin soittamista?

– No en sillälailla, kyllä meidän keikoilla viimeinen viidennes on aika menoa, hiki lentää ja sormia jälkeenpäin särkee!

Katsotko olevasi yhtään formaattien vanki?

– En. Minä ja Kaija tehdään sellaista musaa, joka kuulostaa meidän mielestä hyvältä ja mikä me voidaan joka sanalta ja säveleltä allekirjoittaa. Meidän musa on suomalaista pop/rockia, ei sen ihmeellisempää. Enkä mä usko että musta olisi sen ihmeellisempää tekemäänkään. Pystyn mä meidän työstä olemaan ainakin paikoitellen tosi ylpeä, ja kyllä me yllättävän omaa tietämme tässä kuljetaan.

Mitä olisi hauska tehdä, niin soittaa vapautuneesti pari kuukautta bluesia ja rhythm&bluesia; se olisi tosi nastaa. Se on musiikkia jonka takia mä olen alkanut soittamaan. Popmusiikkia mä aloin kuuntelemaan Beatlesien myötä. Ja nyt olen jo päässyt samalle levy-yhtiölle – vähän hieno fiilis!

Kaija ja Ile Lauluntekijäklubilla 16.11.2005 Gloriassa (Pieni Roobertinkatu 12, Helsinki).


(säveltäjänä, ja yksin sanoittajana teoksissa jotka ovat listauksien lopussa ilman mainintaa sanoittajasta)
 
Ile Kallio
Irock (Love) 1977
Before i´m down, Ghosts in the streets, It´s over, You and me (san. R. Stanley), Cindy, Love song, Ringer
Get out (Discophon) 1980
Truck stop rat, Ain't gonna sing, Churcbell boogie, Disco heroes (san. R. Stanley), Spectacles, Without you, Like a lady, Better off dead, Stingray
Rocks and stones (Discophon)1982
Rocks and stones, Don't call me, Get away, Tornado, Virginia, Shout!, Goodbye, I'm back, I love my baby, Baby be mine
Tänä yönä (Finnlevy) 1986
Yön arpajaiset, Valoasi kaipaan, Unessa rummut soi, Vanha mies, Kaleidoskooppi, Tyhjä huone, Tämä yö, Aaveiden baari, Kaupungin valot, Kitara soi
 
Kaija Kärkinen
Mustaa vettä (Fazer Finnlevy) 1991
Ansaan, Hullu yö, En uskalla, Tää kaikki ehkä kuuluu elämään, Ammu selkään, Voitonmalja, Putoo pilvistäs, Mustaa vettä mustaa taivasta, Uudestaan, Vie mut pois, Sateen, Vakavaa? (san. J. Välimaa)
 
Ile Kallio & Kaija Kärkinen
Sade (Audiovox) 1994
Sade, Tahdon sinua rakastaa, Pieni viulunsoittaja (san. K Kärkinen), Hopeinen helminauha, Kuvasi maalaan (san. K Kärkinen- J. Välimaa), Punaista ja purppuraa (san. J. Välimaa), Menen tähän tuuleen, Tähtiä tavoitan (san. M. Kuustonen), Sä olit lentohiekkaa (san. A. Tamminen)
Lupaus (Audiovox) 1996 Tulikehä, Täysikuu, Vie minut tanssiin, Lupaus, Tuuli puhaltaa, Tänään tahdon mä laulaa, Maailma saa odottaa (san. I. Kallio- K. Kärkinen), Tahdon uskoa, Niin äkkiä talvi, Väärät kuninkaat, Enkelin kosketus, Malja elämälle (san. K. Kärkinen), Laulu syntyi uudestaan
Suuri salaisuus (Audiovox) 1997
Kohtalo kulkee, Ei kenenkään maa, Armoton, Matkalla, Laula pieni laulu, Suuri salaisuus (san. K. Kärkinen), Aurinko nousee taas, Vielä kerran, Mies ja kitara (san. I. Kallio-K. Kärkinen), Pakenen, Uusi maailma
Noitavoimaa (Audiovox) 1999
Noitavoimaa, Aikaa ei voi seisauttaa (san. I. Kallio), Valkoiset valheet, Kerro minulle uudestaan, Se pyörii sittenkin, Yökiitäjä, Kallista aikaa, Pikainen painajainen, Aarteenetsijä, Maailma meille jää, Makeaa viiniä, Aikamatkaaja, Päättyy hiljaisuus, Yksi kerrallaan (san. K. Kärkinen)
Kaikki oikeudet (Edel) 2000
Kaikki oikeudet, Tyttö säteilee, Aikaan oikeaan, Minä jään, Jan, Keinutan venettä, Kuka voiton saa, Minut vieteltiin, Kuun huone, Vaarallinen yö, Kuiskaus tuuleen, Pudonneet tähdet (san. K. Kärkinen)
Kymmenen laulua (Edel) 2002
Rakkaudesta rakkauteen, Kaunotar katoaa, Äiti kuu, Tänäkin yönä, Kadonneet pojat, Hei beibi, Koodinimi Irmeli, Uskon niin, Liisa lähtee nyt (san. K. Kärkinen), Jos sä menet pois (san. I. Kallio-K. Kärkinen)
Kuka saa kyyneleet (Edel) 2004
Kuka saa kyyneleet, Parempaa annettavaa, Tuleen tuijotin, Älä sano sitä sanaa, Viisaat vaikenee, Merkitty mies, Liian vaikeaa, Mulle riittää, Anna mun mennä, Jos tunnet minut, Toinen tie, Kotiinpäin (san. K. Kärkinen)
 
Hurriganes
(suuressa osassa materiaalia cotekijänä)
Crazy days (Love) 1975
Hot wheels (Love) 1976
Tsugu way (Love) 1977
Hanger (Fazer) 1978
Seven days, seven nights (Fazer) 1983
Hurrygames (Fazer) 1984
 
Teoksia muiden artistien levyillä:
 
Anita Pajunen Tulivuori (BMG) 1993
En jää hyvästelemään, Purppuramyrsky, Portit eiliseen, Lauantaiyöt, Kun sillat palavat, Tän yön oon taas yksin (san. J. Välimaa)
 
Anna Eriksson Odota mua
(Mediamusiikki) 1999 Mitä jää, Odota mua, Paratiisin tie, Tanssin vaan (san. K. Kärkinen)
Kun katsoit minuun (Universal) 2001
Viimeisen kerran (san. K. Kärkinen)
Kaikista kasvoista (Universal) 2003
Tahdon pois, Miksi sanoit sen (san. K. Kärkinen)
 
Eija Kantola Sata suudelmaa
(AXR) 1998 Tartu hetkeen (san. K. Kärkinen)
Kylmä, kuuma ja kaunis (AXR/Mediamusiikki) 2000
Yö kuuntelee (san. K. Kärkinen)
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/2005

Selaa lehden artikkeleita