Lähdetään rohkeasti liikkeelle, tämänhän ei pitäisi sattua…. Muistelen että oli olemassa joskus 1970- luvun alussa bändi nimeltä Taivaanvuohi. Jollain tapaa yhdistän sinut siihen?

– Se yhtye oli kylläkin Taivaantemppeli. Tässä “Vuohessa” soitti kitaraa Sami Hurmerinta. Edellinenhän oli Make Lievosen (basisti, säveltäjä) bändi ja siinä soitti myös Olli Ahvenlahti (pianisti, säveltäjä), vuosi oli todellakin noin yksi ja kaksi, kolme. Seitsemänkymmentäneljä menin sitten Wigwamiin.

Niinä vuosina bändejähän ilmeisesti tuli ja meni?

– Joo, erilaisia jami- ja terapiaryhmiä oli paljon… juuri tämä legendaarinen Natsa- Vanha-Tavastia -kolmio, eli niin kutsuttu Helsingin rundi mahdollisti paljon lyhytaikaisiakin toimivia ryhmiä.

Oliko tällöin näissä grupoissa “omaehtoista” operointia eli paljonko soitettiin omaa matskua?

– Kyllä kaikki ne bändit joissa olin, pyrkivät tekemään omia juttuja. Sitten oli näitä erilaisia cover- biisejä, joita sitten kaikenlaisissa “kollektiivijameissa” vedettiin, että olisi jotain yhteistä pohjaa, että kaikki suurin piirtein tunsivat ne biisit. Mutta se oli kyllä itsestään selvä lähtökohta, että kun perustettiin bändi niin alettiin heti työstämään omia luomuksia.

Näin myöskin sinä?

– Kyllä joo, itse asiassa. Mutta ne oli juuri enemmän sellaisia riffinpoikasia ja sointujaksoja…

Jäikö niiltä ajoilta mitään sellaista, joka olisi jäänyt elämään myöhempää käyttöä varten. Näin musikologeja kiinnostavasta näkökulmasta…

– No se oli enemmänkin sellaista yrittelyä, juuri erilaisia yksinkertaisia sointuyhdistelmiä, riffejä ja tämmöistä, ei sieltä sen ihmeemmin käteen jäänyt, se oli sellaista opettelua.

Humoristisesti voisi todeta että taloudellisti huonosta keikasta jäi sentään käteen muutama uusi riffi… Mutta ilmeisesti tuokin bändi jonka mainitsit Taivaanvuohi oli jollain tapaa merkittävä, koskapa siinä olivat herrat Lievonen ja Ahvenlahti, jotka käsittääkseni jo siinä vaiheessa olivat päättäväisiä säveltäjiä?

– Niin, sehän oli Lievosen bändi. Makehan oli, ja on edelleenkin päättäväinen mies.

Sitten jouduit ja pääsit yhtyeeseen, jossa oli kolme kovin rankkaa biisintekijää, Pembroke, Pohjola ja Gustavson. Ei tullut heti mieleen tarjota materiaalia kehiin?

– Ei heti, tosiaankaan. Otin sen jutun enemmänkin soittohommana, pestinä jossa oppisi mahdollisimman paljon. Sehän ei sitten loppujen lopuksi ollut tässä muodossaan pitkä kiinnitys, koska bändi sitten levisi aika nopeasti.

Oli kuitenkin jotain dokumentoituja juttuja. Pigstorm…

– Joo, se ja sitten Groundswell, niitä soitettiin keikoilla.

Wiguhan oli tunnettu siitä että levybiisejä ei hirveästi kelattu keikoilla?

– Kyllä me niitäkin tässä aiheessa treenattiin, Pohjolan Nipistys ja Gutsin Fairyport olivat myös keikoilla kehissä, näin muistan… mutta kyllähän sellaista tiettyä yhtenäistä linjaa oli vaikea tavoittaa kolmen vahvan tekijän kollektiivissa.

Olin joskus Pekka Pohjolan kertomasta ymmärtävinäni että ilmassa oli jopa “ylikorrektiutta”, tarkoitan tällä sitä että kukaan ei oikein ottanut ohjia käsiinsä?

– Tällaista saattoi myös hyvinkin olla. Itse olin kiinnostunut oppimaan soittamaan mahdollisimman hyvin kitaraa, ja tämä bändihän oli erittäin hyvä paikka siihen tarkoitukseen.

Et tässä vaiheessa vielä ajatellut mitään Rechardt-Pembroke kombinaatiota, siis tuntenut jotain mystistä hengenheimolaisuutta? Ajatellen näitä duon myöhempiä realisoituneita ja hyviksi havaittuja kontribuutioita?

– Ei siinä vaiheessa kyllä ollut oikeastaan mitään tällaisia ajatuksia. Yhteistyö alkoi sitten seuraavan kokoonpanon myötä, raadollisesti käytännön tarpeiden myötä. Siitä, että piti saada biisejä joita pystyisi vetämään. Sen jälkeen ne kemiat tosin loksahtivat paikalleen nopeasti ja aika hyvinkin.

Sitä ei käy kiistäminen. Tuosta “ekasta” bändistä, Taivaantemppelistä vielä sen verran että oliko sillä merkitystä sävellyksellisesti, kun seurasi muiden biisintekoa. Se ei kuitenkaan ollut blues- perusränttää, sitä jota ilmeisesti jameissa paljon kelattiin. Rakenteellisesti monimuotoisempaa ratkaisua…

– Täytyy muistaa, että vaikka menin bändeihin noviisina, niin mulla on kuitenkin vakavan musiikin tausta, siis klassinen botne. Olin soittanut jo pienestä asti selloa. Sillä osastollahan nimenomaan muoto tärkeä, kaikki luova tapahtuu sen sisällä, jos on mahdollisesti tapahtuakseen. Oikeastaan ennen murrosikää suurimmat suosikkini olivat Bach, Beethoven ja erityisesti Mozart. Tämä Mozart oli ehdottomasti tärkein. Jos esimerkiksi radiosta oli tulossa jotain kyseisen tyypin teoksia, siis aamun lehdessä oli radio-ohjelmissa tieto, niin se kyllä tarkkaan ennakoitiin ja hommat himassa pysähtyivät kyseisenä ajankohtana. Kaikkien oli pakko silloin keskittyä tähän nerokkaaseen musiikkiin.

Missä vaiheessa sitten tämä taiteennälkä laajeni? Tälle raadollisemmalle puolelle…

– No niin kuin yleensä kaikilla, vastakkaisen sukupuolen astuessa maailmankuvaan (naurua). Silloin tuli nämä klassiset beatles-osastot ja sitten bluesjutut ja muut…

Eli. Inspiraation syvin merkitys. Perinteisesti tekijältä kysytään että tuleeko teksti vai melodia ensin. Sinun kohdallasihan, ainakin Wiguissa, tekstin on tehnyt Jim Pembroke. Ennen vai jälkeen?

– Meillä oli ja on edelleen kyllä marssijärjestys aika selvä. Ensin tulee jonkunlainen musiikillinen hahmotus, erilaisia aihioita ja siitä sitten biisi. Jim tekee valmiiseen biisiin tekstin…

Ette istuneet yhteen niin kuin Lennon ja MacCartney ja päättäneet että “nyt sävelletään uima-allas?”

– (naurua) Ei, ei me olla koskaan oltu niin käytännöllisiä…

Niin, uusi sukupolvi tai -polvet ovat ottaneet vanhan materiaalin aika hyvin vastaan. En tietenkään tiedä kuinka laajasti määrällisesti, mutta on mielenkiintoista havaita esimerkiksi näillä nettipalstoilla tällaisten alle kaksikymppisten löytäneen vanhempienkin kausien musiikkianne. Muun muassa entiset (?) progefaijat ovat neuvoneet ilosanoman löytänyttä jälkikasvuaan: “Kuuntele Wigua! Se on kova!” Iällisesti laaja yleisöpohja?

– Joo, se on aika laaja. Tietenkin koska me keikkaillaan useimmiten ikärajallisissa mestoissa, niin nuorimmat on vähintään kahdeksaatoista, mutta sitten näkyy rinnalla tätä kuusikymppistä osastoa, eli varmaan sitä joka on ollut alusta asti messissä.

Eli mukana on jengiä jotka ovat syntyneet reilusti Ronnien (Österberg, alkuperäisrumpali ja yksi bändin suurista musiikillisista vaikuttajista, vaikka ei biisejä tehnytkään) kuoleman jälkeen. Aika hieno osoitus musiikin voimasta. Ettei aleta liian pateettisiksi voisi lisätä, että bändissä on Kotilaisen (Esa, sormiotaiteilija) haitarin lisäksi keikoilla myös ikähaitari…

– Kyllä, ja jos saa lisätä samaan sanontakimaraan Merimaan (Juhani, sympaattinen moguli) lausuman: ”Wigwamiin tarvitaan aina yksi ulkolainen ja yksi Kotilainen!”

Taidatkos paremmin laittaa. Merimaan kannattaisi ehdottomasti harkita progestand- uppia… Wigu kuitenkin säilynee teikäläisellä pääjuttuna? Tuli vaan mieleen että teillä oli tuossa aika pitkä hiljaisuusperiodi…

– Niitä itse asiassa oli kaksikin, ensimmäinen kymmenen vuotta vuoteen -90 asti, silloin aloitettiin Provinssirockista ja sitten vuoden -93 syksystä jonnekin vuoteen 2000 asti kun kokoonnuttiin Ruisrockiin, seitsemän vuotta kaiken kaikkiaan…

Niin, ilmeisesti ei ole enää tulevaisuudessa hirveästi varaa pitempiin taukoihin, jos näin saa asian ilmaista?

– Ehkä ei, sitten vaanii varmaan se todella pitkä breikki… (naurua).

Tästä morbidista assosiaatiosta tuli surullisella tavalla mieleen runoilija Arto Melleri, joka taannoin poistui joukostamme. Kiivas sanankäyttäjä ja monisärmäinen persoona, yksi heistä joiden kanssa Wigwamin ulkopuolella teit töitä. Sävelsit musiikkia sekä Arton valmiisiin teksteihin, kuin myös kävitte duona keikoilla. Arto resitoi ja jakoi sanaa, sinä sävelsit musiikillista maisemaa Pohjanmaan pojan väkevästi liitäville ajatuksille?

– Näin me teimme. Jos voi sanoa niin lähtökohta oli mun osalta tässä aika “jatsillinen”, tietyllä tavalla, kun oli joku runo johon tarvittiin nimenomaan maisemaa. Tietenkin lähestymistapa oli luontevasti improvisatorisempi kuin yksittäisen tekstin lauluksi tekemisessä. Yhteistyö Arton kanssa oli erittäin mielenkiintoista, sekä antavaa että ottavaa. Monesti myös ottavaa (hieman naurua)… todellakin kaiken kaikkiaan hienoa, varsinkin parhaimmillaan.

Jossain telkkarista tulleessa Melleridokkarissa oli pätkiä tällaisesta keikasta…

– Joo, niitä oli kyllä, onneksi Tahvo Hirvosella (elokuvaaja) on tallella kokonaisuudessaan yksi meidän parhaimmista keikoista, Juttutuvasta (alunperin työläisten kuppila Hakaniemessä) vuodelta yhdeksänkymmentäkuusi, syksyltä. Sataprosenttisesti kuvana ja äänenä.

Aikamoinen kulttuuriaarre, luulisi että tuollaisella olisi jo laajempaakin kiinnostavuutta, sekä musiikin että kirjallisuuden puolella.

– On ollut jotain yrityksiä laittaa sitä jakeluun Ylelle, Yle Teemalle, mutta siinä ilmeisesti turhauduttiin jossain vaiheessa… kun ei löytynyt vastakaikua.

Median kulttuuritahtohan on nykyään mitä on, jopa Ylessä. Käsittääkseni toimilupaehdoista ei vielä ole poistettu sivistyksellistä velvoitetta. Ehkä siellä ajatellaan, että kun niistä ei mainita niin ne eivät ole olemassa… strutsitekniikka eli pää kuoppaan. Teidän olisi varmaan pitänyt tehdä keikka autiolla saarella bambuhäkissä, osana lavastettua selviytymiskamppailua, silloin se kelpaisi nykyäänkin jakeluun. Nythän tosin luulisi liikemiesten heräävän, kun mukana on äärimmäinen mutta perinteinen rockmyyntivaltti, toisen tekijän siirtyminen tuonpuoleiseen…

– Hah, joo. Vielä hieman näkökulmaa yhteistyöstä Arton kanssa. Siinä kohtasi kaksi ihmistä jolla oli oma tonttinsa hallussa, mutta ei sitten hirveästi vastaavia ulottuvuuksia sinne toiselle puolelle. Sitä sitten seurasi toisen työskentelyä suuren hämmästyksen vallassa ja ihastuksissaan. Tämä siksi että tunsin olevani yhtä vähän runoilija kuin Arto oli muusikko. Siinä toimi kuitenkin eräänlainen vaikeasti määriteltävä sielujen sympatia ja kunnioitus tietenkin.

Treenasitteko paljon näitä kitara-runojuttuja? Kuinka “sävellettyjä” ne olivat, eivät ilmeisesti läpisävellettyjä?

– No, keskustelemalla ja käymällä läpi juuri ajatuksen tasolla ja viitteellisesti, joskus jopa tuopin ääressä. Aina oli sovitut rakenteet joiden sisällä tietenkin tapahtui se hetken luovuus ja vapaus. Mutta emme todellakaan lähteneet soitellen sotaan… Niin, itse asiassa muistankin nyt, teimme kyllä Arton kanssa yhden runokasetin, joskus -93, nimeltään Kirotun rytmin viidakossa, sen tuotti kirjakauppias Lasse Johansson, horoskooppeihin ja okkultistiseen kirjallisuuteen erikoistuneen kirjakaupan pitäjä. Tämä kasetti on varmaan aika harvinainen, minulta itseltänikin kadoksissa. Jos sen joku kaivaisi esille ja masteroisi uusiksi, niin siinä olisi valmis ja hyvä paketti Rechardt-Melleriä. Se onnistui erittäin hyvin…

Onko muita varsinaisia suomenkielisiä, tekstiin sävellettyjä “laulubiisejä”, Rechardt- Melleri -tuotannosta taltioitu kuin tämä Kuosmasen (Sakari, laulaja, ravintoloitsija) äänitteelle tekemä Pariisi?

– Joo kyllä on, Liisa Tavin joskus kahdeksankymmentäluvulla tekemä Liehuvat liput tulee mieleen…

Niin, se oli tällä Naamiot-levyllä, siinähän olit muutenkin kapuna, eli johdit bändiä ja sovitit musan?

– Näin oli. Muita ei nyt tule mieleen, taitavat näistä olla loput pöytälaatikossa.

Kun nyt tarkemmin muistelee, niin olihan sinulla ennen Melleriä muutama muukin “musiikillisesti” yllättävä viritys, siihen aikaan kun kulttuurin rintamalinjat olivat periaatteessa hyvinkin tiukat ja ojennuksessa. Ensimmäisenä mieleen tulee Wigujen (silloisen kokoonpanon viimeisen) Dark Albumin aikainen Veltto Virtasen kanssa tehty yhteistyö, aluksi duona ja myöhemmin Heru-yhtyeenä ja sitten Pelle Miljoonan kanssa tehty levy Rakkaudesta Elämään ja rundi Sienipilven Varjossa… Proge kontra punk?

– Se muotoutui Pellen kanssa ihan sillä tavalla, että minut kutsuttiin messiin, Pelle oli ilmeisesti sen verran kallellaan progeen, että kehtasi soittaa ja kysyä kiinnostaako tällainen projekti. Kyllähän minua kiinnosti ja olin itse asiassa aika otettu siitä, että kontaktia tuli tällaiselta taholta, siihen aikaan. Se meininki oli sitten enemmän perusrock-ralleja kuin mitään muuta, aika vahvasti Dylaniin kallellaan. Bändi, Avoimet Ovet oli muutenkin aika tiivis harmoninen ryhmä (muina Vando Suvanto, rummut ja laulu ja Junior Simola, basso ja laulu), musiikillisilla rajalinjoilla ei ollut merkitystä.

Oliko tässä sellainen tilanne, että yhteisen kipinän löytänyt ajatusmaailma, todellisuuden hahmottaminen “musiikin ulkopuolella” oli tärkeämpää kuin esimerkiksi sointujen lukumäärä tai vaikka musiikillisen tekstuurin vaikeusaste. Tai vastaavasti niiden halveksiminen? Että se loi pohjan yhteistyölle?

– Kyllä joo. Veltto-sessio lähti vähän samalta pohjalta, törmäsimme jossain ja huomasimme yhteisiä kiinnostuksen aiheita ja aaltopituuksia. Molemmat toimivat musiikin parissa mutta tyylillisesti verrattain eri osastoilla. Juolahti sitten mieleen katsoa, että mitä tästä tulisi, tehtäisiin tavallaan mahdoton “alkemistinen projekti”, koe… (naurua). Mutta ihan hyvinhän siinäkin kävi. Tämä bändilevy Tahdon oli ja on edelleen mielestäni varsin onnistunut, valitettavasti sitä ei taida cd- muodossa saada. Siinähän oli jo monimuotoisempaa ryhmää Tervaharju (Hannu, basisti, kääntäjä) ja Silvennoisen Hessu (kitaristi, säveltäjä, koomikko) sekä Ippe Kätkä (rumpali, säveltäjä) rummuissa.

Sitten oli yksi vähemmälle huomiolle jäänyt bändi, siinä lauloi Miitta Sorvali (näyttelijätär), sen muistan nähneeni jollain klubilla? Nämä olivat hiljaisempia aikoja?

– Siinä oli minun omia tekstejäni, mutta sitä musaa ei ole tallennettu sen kummemmin minnekään. Ainoastaan esitetty keikoilla ja silloinkin aika pienissä ympyröissä, juuri jossain klubeissa. Tämä juontui siitä, että aloin silloin kahdeksankymmentäluvulla ihan vakavasti treenata tekstin tekoa, nimenomaan suomeksi, ja mielestäni siinä onnistuinkin… Mutta nekin ovat jääneet pöytälaatikkoon, jostain syystä. Täytyy pitää mielessä.

Sehän on mielenkiintoinen pöytälaatikko. Tässähän on nyt hyvä tilaisuus mainostaa, että Rekulla on valmiita suomenkielisiä biisejä. Ei kun tilaamaan! Tunnelmasta toiseen mutta ei niin totiseen, sinulla oli myös muutaman vuoden “syrjähyppy” orkesteriin nimeltä Lapinlahden Linnut. Aikaisemminkin olit tosin seilaillut musiikillisesti, mutta intellektuaalisesti ottaen sfäärit olivat olleet kunnioitettavia ja hyväksyttäviä. Velton anarkistinen kosmisuus ja Pellen taistelevan valistava humanismi, okei. Mutta että… mieshuumoria? Kuinka ihmiset ottivat vastaan tämän outouden? Edistyksen ja runon sfääreistä viinasta ja naisista karjuvaan äijälaumaan…

– Se alkoi tavallaan käytännön sanelemana juttuna, olin silloin duunillisesti aika tyhjän päällä, ei ollut bändiä eikä oikein motivoituja suunnitelmia. Pekun (Hedkrok, Lintu) kanssa törmättiin sattumalta Vanhan terassilla ja tuli puheeksi yleinen soittamistilanne. Kävi ilmi että Linnut tarvitsi kitaristia, joten ratkaisimme tilanteen välittömästi sillä että liityin bändiin!

Pohjolahan oli soitellut joillain levyillä, mutta että oikein keikoille? Hassuttelemaan ja pelleilemään. Mitäs tämä tämmöinen?

– Kyllähän sitä puristiporukoissa vähän, tai oikeastaan vähän enemmänkin ihmeteltiin. Jopa paheksuttiin kovasti. Monille se oli täysin käsittämätöntä, laskeutua ikään kuin pyhältä jalustalta rahvaan pariin. Se oli sopimatonta. Tulee mieleen Johnny Rottenin sanonta: ”Pahimpia kaikista ovat punkkarit.” Näin soveltaen toisen alueen puhdasotsaisuuteen.

Teit kuitenkin biisejäkin, Mun puutarhassa ja Suu ja se elin, nämä nyt tulevat mieleen…

– Olihan muitakin Tuplakossu vissyllä ja sellaista… Joo, täytyy muistaa että Peku ja Hande (Lemola, rumpali) ja myöhemmin Hate (Kinnunen, rumpali ja kokki) olivat ja ovat tietenkin edelleen vankkoja soittajia. Toteuttamisvaiheessa ei ollut siis mitään musiikillisia ongelmia. Vokaaliosaston intensiteetti ja päättäväisyys tietenkin korvasivat mahdolliset tekniset vajavaisuudet, mikäli niitä oli… ja täytyy sanoa että näennäisen karuutensa takana Linnut on erittäin syvällinen yhtye.

Aikoinaanhan Dave Lindholm (taiteilija ja kulttihahmo) sai tuta häntä “syvästi rakastavien” vihan kun kehtasi mennä Sleepy Sleeperseihin… kolikkorahoillakin kuulemma “Juudasta” keikoilla heittelivät. Eivät sinua?

– Ei nyt sentään. Hämmennystä kyllä aistin ilmassa.

Nykyäänhän sillä voisi tienata, jos 50- senttisillä tai euroilla heittelisivät… Mutta aika aikaansa, joskus jopa gutaakin. Mikä nykyään saa musiikillisesti viban punttiin? Olet kuitenkin päässyt todistamaan aika mittavaa murrosta länsimaisessa kevyessä musiikissa.

– Viimeisin tavallaan uuden oivaltaminen tapahtui silloin kun myönnyin siihen tosiasiaan, että näillä teknisillä vempaimilla, siis että se niillä tehty musa voi sisältää musiikillisesti todella arvokkaita asioita. Olinhan itse aikaisemmin ollut juuri tällainen puristi tällaisessa asiassa, vanhan liiton mies… että vain oikeilla soittimilla tehty musa on oikeata. Kuulin sitten yhden biisin, sellaiselta Goahead -teknolevyltä, biisi oli Fairy in the dragonforest. Yhtäkkiä minut olikin riisuttu aseista, huomasin että tämähän on helvetin hyvää musaa. Sallin sitten sen musiikin ajattelutavan tulla myös omaan tekemiseeni. Erittäin rikastuttavaa. Siis että voi hyväksyä kaikki mahdolliset keinot, jotta voisi tuottaa hyvää jälkeä. Vanha viisaus, että tarkoitus pyhittää keinot.

Jos palataan luontevasti tässä vaiheessa tähän lapsuutesi sankariin. Mozart aikanaan teki päässään ja soittamalla se mitä toiset rakentaa nykyään näytön edessä. Siis laittavat palikoita eri järjestykseen…

– Tässä on tavallaan asialla taas kaksi puolta. Demoja teen koneella, niillähän saa hyvää jälkeä ja soundia, mutta biisit varsinaisesti teen vieläkin vanhalla hyväksi havaitsemallani “keittiönpöytäinspiraatiolla”, ainoastaan kitara ja ajattelu messissä. Samanlainen aivoriihi edelleen kuin aikaisemminkin, koneet tulevat mukaan sitten työstövaiheessa. Näin on helpompi selvittää aivoituksiaan, myös itselleenkin. Ja kokeilla rakennevaihtoehtoja… ottaa etäisyyksiä. Tietysti, jatkossa treeneissä ei tarvitse niin monisanaisesti ja kaarrelle yrittää selittää kavereille sitä, mitä haluaa. Tämä varsinkin kun treenataan soolojuttujani, vähän oudommassa jengissä.

Vaarana lienee se, että jäbät helposti antautuu soittamaan juuri niin kuin demossa… varsinkin jos se on “hyvin-hyvin” tehty. Näin tietysti sellaisessa tilanteessa jos soittajilla ei ole riittävästi itsenäistä ajatustoimintaa (hypoteettinen oletus).

– Aivan, tämä saattaisi helposti olla sudenkuoppana. Voi olla, että tällaisella metodilla liian helposti tilanne luisuu pois siitä perinteisestä bändiprosessista, siis jos valmis ratkaisu tulee liian hiottuna kuulokuvana. Tätä tietenkin täytyy aktiivisesti varoa. Ottaa käyttöön vieraannuttamisen tekniikka. Täytyy harrastaa samaa etäisyyttä kuin tekovaiheessa.

On kuitenkin kysyttävä jotain mainitsemastasi sooloprojektista. Kerro.

– Bändi on nimeltään Snakecharm. Voisi lyhyesti sanoa, että soinnullisesti hyvin minimalistisesta maailmasta mennään aika roots-ajatteluun, rockin ja rytmimusiikin perinteiseen ja perimmäisiin totuuksiin (hieman naurua). Riffien pyörittelyä, etsitään tehoja sellaisista vähän shamanistista toistoelementeistä. Sen päällehän voi sitten liimailla mitä vaan. Kitaratrio peruselementtinä, ja päälle ehkä keyboardmaailmaa.

Tulee mieleen tämä varsin suosittu White Stripes -duo…

– No, ehkä jotain samanhenkisyyttä voisi olla, mutta oma tavoitteeni on ehkä funkympaa, ja nykymaailmassa kun ollaan “trancempaa”… mutta syvät juureni ovat kuitenkin siellä Hendrixin ja Creamin maailmassa. Hitusen vanhoista mestareista provosoituneina juttelimme Eric Claptonin mahdollisesta piristymisestä Cream-yhtyeen uuden tulon myötä. “Siinä yhteydessähän joutuu toisella tavalla hommiin kuin leppoisan aikuisviihteen parissa, hah.” Ennen oli kitarat puuta ja Armanin puku haave vaan. Puheeksi tuli myös tanskalainen Mew-yhtye, jota on useasti julkisuudessa mainittu progevaikutteista, ryhmä oli kuunnellut televisiotoimittajan provosoimana Wigwamin uutta levyä ja maininnut sen kuulostavan aivan Hanoi Rocks -yhtyeeltä. Rekku, joka samassa yhteydessä oli positiivisesti arvioinut Mew’ia uskoi, että tämä johtui siitä että kundit olisivat levyn kansitiedoissa huomanneet muutamalla raidalla avustaneen Mike Monroen nimen… mutta eihän niin nuoret kundit ole pystyneet Hanoitakaan kuulemaan? Ovat varmaan lukeneet lehtiä…

Yhtä kaikki. Rekku halusi vielä luonnehtia Wigun uuden levyn tunnelmia. Ja siihenhän hänellä on oikeus.

– Siellä on aika monenlaisia biisejä. Siinä on mielestäni kokonaiskaari, joka toimii itsenäisenä teoksena, sen lisäksi erillisiä, myös itsenään toimivia biisejä, jotka rakentavat sitä musiikillista tarinaa, juuri sinä järjestyksessä kuin ne ovat siinä levyllä. Kevyestä maailmasta salakavalasti syvempään ja syvempään, tummaan ja mystisempään… Lopussa kolmen biisin epilogi, huojentunut loppujakso, takaisin helpompaan maailmaan…

Kuulosta tutulta sil….

Tässä vaiheessa Elvis ry:n, joskus 90- luvun alussa hankittu, kasettimagnetofoni sanoi naps ja lopetti tarinan, joten meidän täytyi ottaa etäisyyttä tähän analogisen äänentallentamisen reliikkiin ja lopettaa juttutuokio. Mutta ei hätää, asiat valottuivat omilta osiltaan, ainakin minulle. Wigwamin uusin äänimaailma on siis jo tovin ollut jakelussa ja yhtye lähtee ennen vuodenvaihdetta lenkille (Helismaan ja aikalaistensa termi rundille) halki Suomen. Tätä lukiessa se lienee jo käyty läpi, toivottavasti hyvällä menestyksellä ja laajalla ikäkattauksella, ja ainakin härmässä se hakenee vertaistaan, myös jatkossa. Näin epäilen, ja epäillähän sopii aina.