Ilman Pelargoniaa Kari olisi kenties mainosgraafikko – tai unohdettu rokkilaulaja, omien sanojensa mukaan. Ilman Pelargoniaa ei olisi tullut hittiputkea, joka teki Karista iskelmätähden. Ilman Pelargoniaa Karista ei olisi tullut ammattimaista sanoittaja-säveltäjää. Ilman Pelargoniaa Kariin suhtauduttaisiin vakavammin…

Kuinka musiikki tuli elämääsi? Tiesitkö jo koululaisena, että sinusta tulee lauluntekijä ja muusikko? Vai oliko muitakin ammattivaihtoehtoja?

– Vuonna 1963 mun insinööri-isäni tarttui houkuttelevaan työtarjoukseen, ja niin kolmihenkinen perheemme muutti Tampereelta Helsinkiin. Mä jouduin siirtymään Tampereen Klassillisesta lyseosta Helsingin Normaalilyseoon latinan linjalle viidennelle luokalle, eikä se ollut helppo. Ne koulut oli aivan erilaisia, Norssissa olin latinassa kaikkia muita edellä, mutta muissa lukuaineissa olinkin sitten liki vuoden kurssin jäljessä. Eihän siitä mitään tullut. Jäin luokalleni ruotsin ehdoista, ja toinen kierros viidennellä ei sujunut yhtään paremmin kuin edellinenkään. Kun harrastuksiini vielä kuului laulusolistin ja komppikitaristin paikka Willy and The Wanderers -yhtyeessä, ja olin perustanut folk-henkisen lauluyhtyeen Kari, Raili ja Riitta, ei takkuilevaan koulunkäyntiin enää riittänyt paukkuja. Isälleni ja äidilleni oli hirveä isku, kun vaadin, että saan lopettaa Normaalilyseon käynnin kesken lukukauden toivottomana tapauksena. He eivät halunneet ymmärtää, että heidän ennen niin lahjakas lapsensa luovuttaisi ja hylkäisi tulevaisuudessa siintävän uljaan akateemisen uran, josta he olivat haaveilleet. Isä kirjoitti viimein murtunein mielin rehtorille: ”Herra Rehtori. Poikani Kari Olavi Kuuvan ilmoitettua minulle, etteivät hänen tähän asti saavuttamansa opinnolliset tulokset edellytä hänen jatkamistaan lukioluokilla, hyväksyn hänen pyyntönsä anoa erotodistusta viidenneltä luokalta 12.5.64 lähtien. Helsingissä 12.5.64. O. Kuuva.”

Sinusta tuli alkuun mainospiirtäjä… Mutta sitten teit Tango Pelargonian. Miten siirtyminen mainospiirtäjästä keikkailevaksi singer-songwriteriksi tapahtui? 60-luvullahan ei ollut mitään Idols-kisoja, eikä nuoria kaiketi kotonakaan kannustettu ryhtymään iskelmätähdiksi?

– Talvella tilanne kotona oli kiristynyt sietämättömäksi. Tulevaisuuttani käsitelleen suuren riidan jälkeen pakkasin vanhan pahvisen matkalaukkuni ja lähdin ovet paukkuen hyytävään talviyöhön. Se oli siihenastisen elämäni uhkarohkein teko. Mulla ei ollut mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle, kun kiipesin paukkupakkasessa liukkaiden palotikkaiden seinän puolta Tunturikadun varrella olevan talon kuudenteen kerrokseen, jossa lauluyhtyeeni tytöt Raili Leppälä ja Riitta Forss asuivat alivuokralaisina. Yletyin juuri ja juuri koputtamaan heidän huoneensa ikkunaan ja sain hämmästyneiltä tytöiltä ulkooven avaimen. Muutamaa päivää myöhemmin asuin samassa suuressa huoneistossa alivuokralaisena ihan omassa huoneessani. Se oli sanoinkuvaamaton tunne. Olin vihdoinkin vapaa kotiintulo- ja nukkumaanmenoajoista, kukaan ei mua komennellut, kukaan ei vahtinut tekemisiäni.

Olimme tehneet tyttöjen kanssa yhdessä jo kaksi singleä. Ensimmäinen nimeltään Pipsa oli herättänyt siinä määrin huomiota, että jopa Hymy-lehti oli tehnyt meistä jutun. Uusin oli Tango Pelargonia, joka julkaistaisiin hyvissä ajoin ennen kesää. Pipsa oli ollut folkahtava lauluyhtye-levy, Tango Pelargoniassa olin esillä enemmän solistina, ja tytöt lauloivat taustakuorona. Suuria en tolta hassulta levyltä odottanut, ja koska The Wanderersin ja lauluyhtyeen satunnaiset keikat eivät tuoneet rahaa edes vaatimattoman vuokrani katteeksi, oli pakko etsiä työtä. Se ei ollut lainkaan helppoa, sillä kukapa olisi tarvinnut koulunsa kesken jättänyttä ammattitaidotonta nuorta miestä – vaikka tämä olisi omasta mielestään ollut kuinka fiksu? Suurimpaan nälkään pummasin silloin tällöin Raililta ja Riitalta ruokaa. Myös silloinen tyttöystäväni Ritu kaappasi jonkun kerran kotoaan päivällisen tähteet muovikulhoon ja ruokki minua sitten illalla.

Kun ystäväni Jouko ehdotti, että ottaisin kuvakansion kainalooni ja menisin hänen toimitusjohtaja-isänsä puheille suureen mainostoimistoon, olin toiveikas. Enkä turhaan. Jouko oli näet etukäteen pehmittänyt isänsä myötämieliseksi asialle, ja koska kuvanikaan eivät toimitusjohtaja Jaakko Jahnukaisen mielestä olleet hassumpia, sain pian pukea valkoisen työtakin ylleni. Samanlaista takkia pitivät myös arvostetut mainospiirtäjät, joiden kanssa tein töitä. Pääasiassa tein sivuasemointeja sekä sommittelin tekstejä siirtokirjaimilla. Pyydettäessä kävin myös ottamassa ylemmilleni valokopioita. Välillä sain myös piirtää. Etenkin silloin kun tarvittiin huumoria, multa kyseltiin ehdotuksia – ja niitähän tuli. Radio oli piirtämössä aina auki, ja mua ei yhtään ärsyttänyt se, että Tango Pelargonia kajahti siitä noin joka toinen tunti niinä kevättalven päivinä…

Kevään koittaessa Pelargonia jatkoi nousuaan listoilla, ja siitä näytti tulevan varteenotettava kesähitti. Levy myi hurjasti, ja levyyhtiö alkoi painostaa mua keikoille. Scandia Musiikin toimitusjohtaja Harry Orvomaa oli ollut yhteydessä tamperelaiseen ohjelmatoimistoon, joka suunnitteli kesäksi suurta show-kiertuetta, ja mut tahdottiin siihen mukaan. Orvomaa halusi kuitenkin teettää mulla vielä toisenkin levyn ennen kesää, joten sain häneltä materiaaliksi italialaisen menestyslevyn Norma mia. Käsittelyssäni kappaleesta tuli Pikku Nina, ja se levytettiin keväällä -65. Scandia halusi taustakuoroksi ammattilaisia. Käytännössä se merkitsi sitä, että lauluyhtye Kari, Raili ja Riitta lakkasi olemasta. Se oli kova isku tytöille, mutta myös mulle. Tunnen vieläkin häpeää siitä, että jouduin jättämään tytöt pois kuvioista juuri odottamamme menestyksen kynnyksellä.

Joka tapauksessa Tango Pelargonia oli jo kiivennyt listaykköseksi, ja Pikku Nina odotteli sopivaa julkaisuajankohtaa. Houkutus keikoille lähtemiseen kasvoi suuresti, tarjottiinhan siitä jopa rutkasti rahaa. Koska piirtäjäharjoittelijan palkkani oli vaatimaton – riittäen nipin napin vuokraan ja kitaran osamaksuihin – menin toimitusjohtaja Jahnukaisen puheille, esitin eropyyntöni ja kerroin ryhtyväni iskelmälaulajaksi. Jahnukainen katsoi minua silmiin ja kehotti vakavasti harkitsemaan asiaa. Itsekin show-alaa läheltä seuranneena hän tiesi kertoa, kuinka epävarmalle pohjalle elämäni rakentaisin, jos antaisin hetken menestyksen ratkaista koko tulevaisuuteni. Hän paljasti myös sen, että firma olisi valmis satsaamaan uraani mainosalalla mm. koulutuksen muodossa ja sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että mua odottaisi loistava tulevaisuus mainosgraafikkona. Silmissäni kangastelevista suurista rahoista huolimatta harkitsin Jahnukaisen ehdotusta vakavasti. Tähän vaikutti sekin, että tiesin isän olevan mielissään mainosalalle hakeutumisestani, olihan piirtäminen hänen mielestään paras lahjani. Hän oli itsekin taitava kuvantekijä ja oli johdatellut mua piirtämisen saloihin siitä lähtien, kun vain kynä oli pysynyt kädessä.

Julkisuus tuntui kuitenkin päivä päivältä makeammalle, ja musta tultiin tekemään juttua jopa työpaikalle. ”Mainospiirtäjän Pelargonia” oli otsikkona, ja otsikon alla oli kuva, jossa meikäläinen istui valkoinen takki päällä työpöydän ääressä poltellen piippua viisaan näkösenä. Viikkoa myöhemmin olin matkalla Tampereelle tekemään sopimusta Viihdeohjelmat Oy:n kanssa. Suosikki-lehden jättikuvassa istuin Sibeliuksen kipsipää sylissä, pitäen sormia säveltäjämestarin korvissa.

Olen suuri fanisi, alkaen vuodesta 1965. Muhun kolahti ensin Eero ja Jussi, sitten tulit sinä. Tango Pelargonia soi silloin joka paikassa… Edustit mulle kuitenkin ennen kaikkea rautalankaa ja rock-musiikkia, mutta jotenkin vain myös tekemäsi tangokin osui ja upposi meikäläiseen. Mistä luulet tuon Tango Pelargonian suuren suosion johtuvan? Ja miten tuo kuuluisa Tango Pelargonia oikein syntyi?

– Tango Pelargoniaa ei olisi, ellei Raittisen Jussi olisi innostunut erään rokkisession päätteeksi soittamaan mulle pieniltä mustilta vinyylilevyiltään suomitangon herkullisimpia paloja. Olimme nuoria rokkimiehiä ja nauroimme vedet silmissä, kun Veikko Tuomi, Henry Theel ja Olavi Virta lauloivat sydän vereslihalla lemmen suunnattomista tuskista ja eron katkeruudesta; kaikesta sellaisesta, joka sinänsä saattoi olla jollekin totisinta totta, mutta kuulosti meidän korvissamme hirmuisen banaalilta – ja samalla hillittömän hauskalta. Ja niin päätin pistää vielä paremmaksi, otin kitaran kainaloo, pyysin Jussilta kynää ja paperia, ja noiden mustien kiekkojen innoittamana syntyi puolessa tunnissa laulu, joka tuli muuttamaan loppuelämäni. Oli alkutalvi vuonna 1964. ”Suomen kansan makua ei saa pilkata”, sanoi Topi Kärki kuultuaan lauluni demonauhalta. ”Posketon juttu, tämä tehdään levylle!”, sanoi Salon Jakke kilpailevassa levyyhtiössä.

Pelargoniasta ei ehkä olisi tullut niin suurta hittiä ja ikivihreää, ellei Lehtisen Rane olisi ollut studiolla. Hänen oli määrä soittaa kappaleeseen viulusoolo (sovitus oli Esko Linnavallin). Itse olin ajatellut, että laulan lauluni vahvasti karrikoiden ja yliampuen. Niinpä olin myös tuuminut, että Rane soittaisi viuluosuutensa katusoittajamaisen falskisti. Rane oli kuitenkin toista mieltä: mun piti laulaa niin kauniisti ja hempeästi kuin vain osaisin, ja hän soittaisi soolonsa puhtaasti sekä tyylikkäästi. Teimme kuten Rane oli ehdottanut, ja siksi multa vielä tänäkin päivänä kysytään, että ”Oliko se Tango Pelargonia parodia vai ei?” Tähän vastaan tietenkin, että ei ollut parodia, sillä Suomen kansan makuahan ei saa pilkata!

Kuinka homma sitten eteni? Lähdit keikoille ja suureen maailmaan?

– Kevättalvella vuonna 1966 matkustin ensimmäistä kertaa ulkomaille Ruotsia kauemmaksi. Kyseessä oli kirjaimellisesti Seiväsmatka, jonka Viihdeohjelmat tarjosi artisteilleen kiitokseksi taukoamattoman rankasta keikkailusta, ja siitä, että toimisto oli vetänyt palkkioistamme omaan pussiinsa leijonanosan. Niin me sitten ryyppäsimme ja rällästimme Kanarian Las Palmasissa kaksi viikkoa ohjelmatoimiston nokkamiehen, legendaarisen Tappi Suojasen johdolla. Siitä matkasta voisi kirjoittaa kirjan – niin kauheaa se oli.

Edellisen vuoden Pop-show oli ollut menestys: euroviisutähdet Ann-Christine ja Viktor Klimenko sekä Kari Kuuva solisteina, Tappi Suojasen showyhtye ja ruotsalainen suosittu kitarabändi Lenne and The Lee Kings takasivat, että koko ajan soi ja laulu raikui. Mä opin juomaan viinaa, käymään naisissa, ja elämä oli kaikin puolin todellisuuspakoista. Pikku Nina nousi listoilla Tango Pelargonian ohi, ja kesän kuluessa ne vaihtoivat vielä kärkipaikkaa pari kertaa. Edes Beatles ja Rolling Stones eivät päässeet ohi! Mutta mä pääsin Rollareitten kanssa samalle keikalle Yyteriin juhannuksena, ja se oli upeaa, vaikka homma hirvittikin etukäteen. Syksyllä hurja ja kuluttava meno jatkui, sain oman bändin, ja me kierrettiin Suomea päästä päähän ja laidasta laitaan. Vapaapäiviä ei juuri ollut – ja jos oli, halusin edellisen keikan Seinäjoen tuntumaan, koska olin rakastunut Paula-nimiseen tyttöön edellisenä keväänä keikkaillessani siellä Suojasen bändin kanssa. Olin muuttanut Inkoonkadulle Vallilaan ja Paula vieraili joskus myös siellä. Vaikka olimme rakastuneet toisiimme, oli elämäni sen verran hulvatonta, että seurustelu kävi ennen pitkää toivottomaksi.

Olet tehnyt paljon tunnettuja superhittejä itsesi lisäksi myös muille laulajille, mm. Daa-da daa-da (es. Sammy Babitzin), Riviera (es. Sammy Babitzin), Jos jotain yrittää (Harva meistä on rautaa) (es. Frederik), Pienen pojan haaveet (es. Jarno Sarjanen), Kotiin päin (Matti Esko) ja Aikeet arvaan (es. Ritva Oksanen). Miten suurin hittisi Daa-da Daa-da syntyi?

– Homma meni niin, että tein tuohon aikaan Frederikille useita kappaleita, ja olikin luontevaa, että hän pyysi multa laulua myös Syksyn Säveleen vuonna 1972. Olin jollakin keikkamatkalla tehnyt keikkamuusikon arkea kuvaavan rokahtavan rallin Daada daa-da, ja tarjosin sitä Reetulle, joka siihen voimaperäisesti ihastui. Kun hän meni levy-yhtiöönsä Fazerille ehdottamaan laulun levyttämistä tuotantopäällikkö Topi Kärjelle, tämä torjui biisin jyrkästi. ”Hiki pintaan täytyy saada” oli hänen mielestään vastenmielinen ilmaisu ja laulu oli hänen mukaansa muutenkin epäkaupallinen. Niinpä niin, olihan Topi Pelargoniastakin todennut, ettei Suomen kansan makua saa pilkata… Reetu oli masentunut, mutta sitä iloisempi oli Sammy Babitzin marssiessamme joitakin päiviä myöhemmin laulun kanssa EMI:n tuotantopäällikön Rami Henrikssonin puheille. Laulu levytettiin jo samana päivänä niiden muusikkojen kanssa, joita Finnvoxin studioilta satuin löytämään. Syksyn Sävelen sisäänjättöaika oli menemässä umpeen seuraavana päivänä, joten kiirettä piti. Sattumalta The Boys -yhtye oli studiolla lopettelemassa omaa sessiotaan, ja kun olin kirjoittanut pojille sointumerkit, tanakka pohja syntyi aivan kuin leikiten. Myös Nacke Johansson sattui olemaan talossa puhallinryhmineen. Puhuin hänet ympäri sovittamaan kappaleesee lentävät torvistemmat, jotka sitten saman tien nauhotettiin. Iltayöstä äänitimme lauluosuudet, käytyämme hakemassa läheisestä ravintola Ukkomunkista hieman vahvistusta. Sammy lauloi mielettömällä fiilingillä, ja mä karjuin kuorostemmat ”everybody”- huutoineen. Loppu onkin sitten historiaa, iloa ja lopulta suurta surua – niin kuin historia usein tuppaa olemaan.

Vappuaattona 1973 Sammy menehtyi traagisessa auto-onnettomuudessa keikkamatkalla Saarijärvelle. Hän ei itse omistanut ajokorttia, mutta oli innostunut nopeista autoista Syksyn Sävel -voiton jälkeen. Onnettomuuspäivän aamuna hän oli kuskinsa kanssa kurvannut ikkunani alle haukilahtelaisen kerrostalon pihaan. Hän oli hankkinut urheilumallisen Alfa Romeon ja esitteli sitä mulle ylpeänä. Hän pyysi myös mua mukaan vappuaaton keikalle Saarijärvelle, josta kuitenkin hetken emmittyäni kieltäydyin. Toivotinkin hyvää keikkaa ja sovimme, että alamme työstää uutta lupaavan tuntuista biisiäni heti, kun hän olisi palannut. Hän ei palannut.

Mä ryyppäsin suruuni viikkotolkulla, mitä nyt hautajaisiin hieman skarppasin. Sammysta oli ehtinyt tulla yksi läheisimmistä ystävistäni. Hänen kanssaan oli ollut ratkiriemukasta työskennellä, mutta myös vapaa-aika oli sujunut Sammyn seurassa vauhdikkaasti. Hänen postuumisti julkaistulla LP-levyllään oli multa kuusi laulua. Kuinka mielelläni olisinkaan tehnyt niitä lisää… Jokainen uusi sukupolvi tuntuu löytävän Daa-da Daa-dan aina uudelleen, mutta huolimatta uusista viritelmistä Sammyn originaaliversio on ylittämätön. Laulu oli siis ensimmäisiä suuria menestyksiäni sen jälkeen, kun olin päättänyt lopettaa ammattimaisen keikkailun ja ryhtynyt kokopäivätoimiseksi lauluntekijäksi. Sen kokopäiväisyyden suhteen taisi kyllä sitten olla vähän niin ja näin…

Mistä sait idean lauluun Lärvätsalo Go Go? Semminkin kiinnostaa tuo legendaarinen ”Go Go”. Se taisi olla muotia siihen aikaan?

– Lärvätsalo Go Go ilmestyi keväällä 1966. Idean lauluun sain eräänä aamuna hotellissa Rovaniemellä. ”Go go” oli päivän muoti-ilmaisuja vähän joka asialle ja tuotteelle. Kun rumpalini Vesa Enne toi mulle päivän lehden ja näytti siitä mainoksen, jossa eräs pankki tarjosi nuorille ”Go Go -luottoa”, otin naurukohtauksen jälkeen muistiinpanovehkeet esille, ja teksti syntyi lennossa. Aluksi nimenä oli ”Säynätsalo Go Go”, koska olimme äskettäin olleet kyseisessä paikassa keikalla, mutta se vääntyi myyttiseksi Lärvätsaloksi laulun työstämisen myötä. Kesä olikin sitten yhtä lärvätsaloa, mutta viimein tuli paussi. Siirryin syksyllä armeijan leipiin Hyrylän ilmatorjuntapatteristoon. Alikessut ristivät mut heti alokas Lärvätsaloksi, mutta hittiäni en voinut hyödyntää liki vuoteen. Ja bändinikin sai nähdä nälkää, kun mä toteutin hampaat irvessä suomalaisen sotilasfarssin perinteitä.

Kun suurin huuma on ohi ja saatavat muuttuvat veloiksi, miten käy tähden ja hitintekijän? Olen ymmärtänyt, että keikkailu varsinkin alkoi tympiä?

– Vanha bändini hajosi pikkuhiljaa, ja jatkoin kiertämistä enempi tai vähempi tilapäisten kokoonpanojen kanssa. Samoihin aikoihin vaihdoin linjaerimielisyyksien vuoksi levy-yhtiötä Scandiasta PSO:lle, joka julkaisi multa muutamia singlejä. Ko. biisit olivat mielestäni vähintään yhtä hyviä kuin aikaisemmatkin, mutta ilmeisesti niistä puuttui kaupallinen potku, koska ne eivät juurikaan soineet radiossa, eivätkä siten menneet kaupaksi. Keikat olivat jo aikaa sitten alkaneet tympiä mua. Kyllä pelargonia-mies vielä ihan hyvin yleisölle kelpasi, mutta aloin itse kypsyä hittieni jatkuvaan toistamiseen ja bändien alituiseen vaihtumiseen. Aloin perua sovittuja keikkoja ja vietin ajoittain melko alkoholipitoista boheemielämää. Siihen toi välillä jännitystä ulosottomies Rönkkö, joka yritti karhuta multa aika mittavia valtion verosaatavia. Mätkyt johtuivat osaksi ohjelmatoimiston kirjanpitosotkuista, osaksi huolimattomuudestani veroilmoitusten täyttämisessä, mikä oli johtanut viihdealalla silloin melko tavalliseen arvioverotukseen. Eihän multa mitään saatu: mä en omistanut muuta kuin vanhan Vauxhall Vivan sekä työvälineiksi luokiteltavia instrumentteja ja äänityslaitteita. Meistä tuli Rönkön kanssa oikeastaan hyvät ystävät, eikä hän esimerkiksi ryhtynyt rokottamaan mulle elintärkeitä Teosto-tuloja. Lopulta pääsin Rönkön avulla sellaiseen järjestelyyn verottajan kanssa, että vannoin oikeudessa niin sanotun varattomuusvalan, ja mätkyni pantiin pinon alimmaiseksi odottamaan vanhenemistaan.

Uusia lauluja synnyttelin runsaasti 1970- luvun loppupuolella, ja niitä levyttivät mm. Virve Rosti, Jukka Raitanen, Ritva Oksanen, Matti Esko, Kake Randelin, Lea Laven ja Marion Rung. Dannykin oli vähällä voittaa Euroviisu-karsinnat biisilläni Seikkailija. Itsekin tein aina sille päälle sattuessani jokusen singlen, mutta niissä en hirveästi kaupallisuutta tavoitellut, koska en keikoille enää halannut. Kollegat alkoivat niihin aikoihin arvostaa musiikkiani entistä enemmän. Upein tunnustus, jonka muistan, tuli jazzlegenda Seppo Rannikolta: ”Kari on Suomen paras ammattitaidoton ammattilainen”. Tämä viittasi tietenkin siihen, että olen säveltäjänä täysin itseoppinut ja en edes tunne kunnolla nuotteja.

Vuosikymmenen loppupuolella romahdin. Kunnianhimoni hyvien laulujen tekijänä oli kasvamaan päin, kun Vexi Salmi, jolle silloin tein töitä, sanoi mulle viisaasti: ”Kari, laske rimaa, katsotaan kuinka alas sen voi laskea”. Tajusin, että musiikki, jonka tekemisestä nautin, ei ollut minkään arvoista voittoihin tähtäävässä levybisneksessä. Aloin tempoa kaksin käsin viinaa ja tein niin kauheata roskaa kuin kykenin. Loputtomiin en jälkimmäistä kuitenkaan jaksanut ja aloin juoda päätoimisesti.

Miten selvisit tästä kriisistä? Auttoiko hengellinen herätys ja gospel-musiikkiin siirtyminen sinut takaisin jaloillesi?

– 1970- ja 1980 -lukujen vaihteen seutu oli kohdallani melkoista matalalentoa: viina virtasi, naisia tuli ja meni, ja millään ei tuntunut olevan mitään väliä. Ja katso, valo tuli elämääni! Hengellinen kokemus on asia, jota on jotakuinkin mahdotonta sanoin kuvata. Siksi en sitä suuremmin kuvailekaan. Sellainen osui kohdalleni kuitenkin vuoden -81 alussa, ja se vaikutti elämääni varsin konkreettisesti seuraavan kuuden vuoden ajan. En toki väitä, ettei se vaikuttaisi vieläkin, mutta nuo kokemusta seuraavat vuodet kuluivat kuitenkin sellaisissa ympyröissä, joihin en aikaisemmin olisi voinut kuvitellakaan astuvani: toimin liki kuuden vuoden ajan luterilaisen Kansan Raamattuseura Säätiön -nimisen järjestön gospellaulajana ja julistajana. Minuun suhtauduttiin työssäni hyvinkin vakavasti: olihan mulla niin sanotusti kanttia saarnata totisen parannuksen puolesta.

Siihen aikaan julkkisten ns. uskoontulobuumi oli aluillaan: Eija Merilä ja Viktor Klimenko hehkuttivat sanaa Helluntaiseurakunnan riveissä, täydestä sydämestään, sen tiedän. Kävinhän siellä minäkin, mutta kaatuilu ja muu hurmoksellinen touhu suorastaan pelottivat mut pois. Niinpä löysin itseni ennen pitkää Kansan Raamattuseuran Säätiön, Lohjalta käsin toimivan luterilaisen evankelioimisjärjestön evankelistakursseilta. Tunnettu TV-pastori Olli Valtonen mut sinne ohjasi ja hyvä niin. Kyseisen järjestön piiristä löysin pappeja ja maallikoitakin, jotka eivät olleet fundamentalistisen tiukkapipoisia ja joiden kanssa saatoin pohtia perimmäisiä rehellisesti pohtien ja myös epäilyni esiintuoden. Gospel-henkisiä lauluja alkoi syntyä aivan kuin itsestään. Jo seuraavan vuoden alussa ilmestyi LP-levyni Se avautuu. Musiikillisesti sain siinä toteuttaa täysillä itseäni; kukaan ei vaatinut humppaa eikä tangoa. Tekstini tulivat myös täydestä sydämestä, eivätkä ne olleet pelkästään hallelujaata, vaan lyyrisiä tulkintoja uskonnollisfilosofisista pohdinnoistani.

1983 tein toisen gospel-levyni Minä menen Jumalan muistiin. Se sai ristiriitaisen vastaanoton, koska toin siinä esille joitakin perinteisiä uskonkuvioita kritisoivia näkemyksiä. Viimeinen gospeltuotteeni siltä erää oli Päivi Paunulle säveltämäni albumi Arkinen hartaus. Sen tekstit oli tehnyt puumalalainen, jo lapsuudestani tuntemani maatalon emäntä Eeva Ikonen. Ne olivat raikkaita ja kauniita runoja säveltää. Mun sanoittama Jumalan rauhaa tuolta äänitteeltä siirtyi ennen pitkää seurakuntien lauluiltojen vakiolauluksi.

Toisenlainen elämä kuitenkin alkoi taas vetää puoleensa?

– Lopetettuani työni KRRS:ssä v1986 aloin haikailla pitkästä aikaa taas ihan maallisille keikoille. Ongelmana oli vain jälleen salakavalasti lisääntynyt alkoholin käyttöni. Möhlittyäni yhden keikan hotelli Airistolla päätin panna rukouksen keralla niin sanotusti kupin naulaan.

Sen jälkeen heittelinkin keskimäärin kolmea keikkaa viikossa ja totesin olevani suosittu ns. nostalgiatähti. Tein ehkä elämäni parhaan LP:n Yksinäisten pysäkki Finnlevylle, ja sen tuotti ammoin urani alkuun saattanut Jakke Salo. Levy oli – jos ei välttämättä mikään myyntihitti – niin ainakin arvostelumenestys. Tein jälleen myös lukuisia lauluja muille artisteille, mm. Kari Tapiolle, Matti Eskolle, Meiju Suvakselle, Paula Koivuniemelle, Joel Hallikaiselle, Dannylle jne.

Keikkaa pukkasi, samoin tv-esiintymisiä, ja tein myös lisää levyjä itsekin. Viimeisimmäksi henkilökohtaiseksi hitikseni muodostui vuosikymmenen lopulla jodlaamani ranskalaistyylinen Rupsahda rauhassa rakkaani mun. Se soi radiossa edelleen erilaisten synttärionnitteluohjelmien piristeenä.

Olet ollut hengenvaarallisessa kolarissa. Mitä tapahtui, ja kuinka selvisit siitä?

– Vuonna 1991 joulukuussa ajelin sunnuntain kevyessä pakkassäässä keikalta kotiin. Olin lähtenyt aamulla ani varhain Oulun korkeudelta, Pudasjärveltä ajelemaan kotia kohti ja puolimatkassa piipahdin munkkikahvilla pihtiputaalaisella huoltoasemalla. Virkistyneenä jatkoin matkaa ja kuuntelin siinä samalla uunituoretta levyäni kasetilta sanoja mieleen painaakseni. Auto osui mustan jään alueelle ja katosi hallinnastani, kun nauhalta kuului lauluni Minä ja mun hattuni. Parin piruetin jälkeen Opel Kadett syöksyi vasemmanpuoleiseen ojanpenkkaan, jossa auto suoritti traktoriylikulkusiltaan törmättyään kaksi kertaa 26 metrin ilmalennon, tehden välillä perä edellä pompun, taas lentoaan jatkaen. Kun vaistosin viimeisen liidon aikana auton kääntyvän ylösalaisin, en pelännyt lainkaan: arvelin kuolevani ja odotin, että kohta valot sammuvat.

En kuitenkaan menettänyt edes tajuntaani. Kun ryminä taukosi, tajusin roikkuvani suurimmalta osin lyttyyn läsähtäneessä ylösalaisessa autossa turvavöiden varassa. Vieruspaikkani kohdalla oli auto niin litistynyt, että mahdollisen kanssamatkustajani jäänteet olisivat mahtuneet kenkälaatikkoon. Kasetti soi edelleen ja hatustani kertova laulu jatkui sanoin: ”… se hattu ojat sekä penkat on kanssani joutunut pyörimään”.

Vaikka tajusin, että jaloistani oli tunto ja liikuntakyky täysin pois, en voinut muuta kuin nauraa. Hamuilin auton lattiaksi muuttuneelta katolta laukkuani, josta löysin sikariaskin ja sytkärin. Montaa henkosta en bensankatkussa ehtinyt vetää, ennen kuin autoon tunkeutui vapiseva käsi, joka otti tupakan pois huuliltani. Hyvä niin, koska olisin voinut saman tien räjähtää (ja auttajani myös…). Sitten mut siirrettiinkin piipaa-autoon, ja matka Jyväskylän sairaalaan alkoi Viitasaaren terveyskeskuksen kautta. Siellä sain kipupiikin, koska tuskat alkoivat tulla. Tajusin silloin, että Sammy Babitzinin kuolemaan johtanut onnettomuus oli tapahtunut aikoinaan aivan lähellä, Saarijärvellä.

Keskimmäinen selkänikamani oli onnettomuudessa murtunut. Mutta Jyväskylän sairaalassa tehdyn väärän diagnoosin seurauksena – joka määräsi minut kivuista huolimatta kävelemään – nikama romahti täydellisesti. Kuukautta myöhemmin mulle tehtiin sairaala Ortonissa Helsingissä vaativa leikkaus, jossa nikaman tilalle istutettiin pari palaa lonkkaluustani ja homma tuettiin teräshärvelillä, joka on selässäni vieläkin. Ennen leikkausta oli alaruumiini lopullinen halvaantumismahdollisuus peräti 80-prosenttinen. En halvaantunut. Päästyäni sairaalasta noin kuukauden kuluttua taiteilin erilaisten tukiliivien ja kyynärsauvojen kanssa muutaman vuoden, kunnes opin kävelemään jotakuinkin tyylikkäästi. Hillittömät hermosäryt piinasivat mua kuitenkin seuraavien viiden vuoden ajan. Niihin toivat lievitystä ainoastaan voimakkaat opiaattipitoiset lääkkeet, joten nuo vuodet kuluivat jokseenkin epätodellisissa tunnelmissa.

Pystyit kuitenkin laulun tekoon tuonkin keikauksen jälkeen?

– Musiikin teko sujui vain ajoittain, mutta sain kuitenkin 90-luvun puolenvälin tienoissa aikaan taiteellisesti ehkä kaikkien aikojen parhaan suoritukseni: tamperelaisen löytöni Leena Niinimäen CD:n Monet kasvot. Leena on eräs parhaista laulajista, joita tunnen, mutta huolimatta poikkeuksellisen hyvistä lauluistani ja Antero Jakoilan upeista sovituksista, levy jäi vain pienten piirien kulttikamaksi. Kyllä sellainen hieman masensi!!

Millä tyylillä musiikkisi on syntynyt? Pääsääntöisesti vaikutat lähinnä hauskanpitäjältä, sittenkin, näine ajoittain kovinkin surullisine, miltei traagisine kohtaloinesi…

– Olen tehnyt lauluja silloin kun on huvittanut eli olen luottanut inspiraatioon. Homma ei ole saanut tuntua työltä. Ehkä oli hyvä niin, sillä kenties juuri tästä syystä tuotokseni poikkesivat hyvinkin paljon vallalla olleesta iskelmälinjasta. Inspiraatiot tuottivat kuitenkin pääsääntöisesti melko epäkaupallista musiikkia, josta osa vielä tänäkin päivänä kummittelee pöytälaatikossa. Rakastin bossanovaa ja toisaalta myös kantrimusiikkia tarinan kertomisen välineenä. Molemmat olivat lajeina melko vieraita suomalaisille musiikin kuluttajille. Kuitenkin Jarno Sarjaselle 1971 tekemästäni kantriballadista Pienen pojan haaveet tuli yksi soitetuimmista ja myöhemmin eniten levytetyistä lauluistani. Samoin bossanova-henkinen Aikeet arvaan, jonka tein Ritva Oksaselle, tuli neljänneksi vuoden 1972 Syksyn Sävelessä. Lisäksi perustimme Raittisen Jussin kanssa kantribändinkin Kantri Boys, jonka kanssa teimme hulppeita klubikeikkoja.

Ketkä ovat tai ovat olleet musiikillisia idoleitasi?

– Niitä on paljon. Jos on pakko sanoa: kovin innoittajani on ollut Antonio Carlos Jobim. Tosin hänen innoittamansa biisit ovat pysyneet pöytälaatikossani suurimmin osin. Muistan ikäni, kun Suojasen bändin rautainen kitaristi Jouko Huttunen soitti mulle vuonna -65 keikoilla mukanaan raahaamallaan Tandbergin kelanauhurilla sen ehkä ensimmäisen Getz/Gilberto -tuotoksen, ja opetti mulle myös ne tärkeimmät ”Jobimsoinnut”. Ammatillisesti kovin juttu on ollut CCR: John Fogerty on ilman muuta Daa-da Daa-dan kummi. Kuitenkin Elvis oli se, joka minut liikkeelle lykkäsi alun perin: ne Sunjutut oli niin kovia, ettei valkolaisten puolella ole moisiin sen jälkeen ylletty. Pop-osastolta arvostan suuresti ”isä kuoli yksin jäin” -miestä, eli Gilbert O´Sullivania. Lisäksi Elton John, Billy Joel ja tietenkin Lennon-McCartney -duo ovat loistavia lauluntekijöitä kaikki kerrassaan!

Mun erityiset innoittajani lauluntekijöinä on kuitenkin Gordon Lightfoot, Kanadan lahja maailmalle, sekä Nanci Griffith. Naisista noteeraan myös korkealle Carole Kingin. Tykkään uudemmistakin: Anastaciasta kovasti. Kotimaisista lauluntekijät Hector, Tuomari Nurmio, J. Karjalainen ja Edu Kettunen on mun suosikkeja. Ja pitäisikö hävetä, jos sanon, että yksi mielibändejäni on Tik Tak?

Jos soundeista puhutaan, olen kaupallisen musan suhteen ns. ”länsirannikon mies”: Crosby, Stills & Nash, Bread, Eagles ja vastaavat lumosivat mut stemmalauluillaan. Ja jos sitten saan paljastaa suuren salaisuuteni: tykkäsin Bee Geesistä heti kättelyssä… Vastaväittäjille: tehkääpä perässä! Tietenkin on vielä mainittava Jimmy Webb: Webb ei ole vain viihteellinen Glen “Leirikello” Campbellin hovisäveltäjä – vaan yksi upeimpia kantrimelodioiden kuljettajia kuunaan.

Millainen on hyvä sanoitus? Olet riimimiehiä… Ketkä kotimaisista ovat tekstintekijäsuosikkejasi?

– Hyvä sanoitus on muutakin kuin riimien kanssa taiturointia. Mun ykkösmies on ehdottomasti Pentti Saarikoski: uskomatonta taimausta, sielun nurin kääntäviä kuvia. En aliarvioi Leinoa, Repeä, Junnua, enkä Vexiä, jos iskelmä-runolegendoista puhutaan, mutta eniten tykkään kuitenkin Röyhkä-Nurmio – tyylistä. Ikäpolveni ykkönen on mulle tietysti Hector, ja perässätulijoista rakastan J. Karjalaisen ihanan lapsellisia kielikuvia. Kari Peitsamolla ja Dave Lindholmilla on myös omat soppensa sydämessäni.

Mitä vinkkejä & ohjeita antaisit nuorelle lauluntekijälle, joka haaveilee pitkästä urasta?

– Usko inspiraatioon, intuitioon. Älä väkisin väännä, mutta jos on pakko niin väännä…

Täytit juuri 60 vuotta. Onnea! Kuinka päiväsi nykyään sujuvat? Teet vielä lauluja ja jostain aina silloin tällöin osuu silmiini myös, että Kari Kuuva on keikallakin… Kerro vielä lopuksi, minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on?

– Olemme nyt olleet Paulan kanssa naimisissa kahdeksan vuotta, olemme matkustelleet paljon, ja meillä on yhteisinä mieltymyksinä mm. kirjallisuus ja elokuvat. Pärjäämme aika mukavasti, saan asiallista työkyvyttömyyseläkettä liikenneonnettomuudessa saamani selkävamman takia: vaikka olenkin toipunut melko hyvin erittäin vaikeasta leikkauksesta ja sitä seuranneista vuosia kestäneistä säryistä, ei selkäni kuitenkaan kestäisi esimerkiksi ammattimaista keikkailua. Lisäksi saan tekijänoikeuspalkkioita kohtalaisesti, koska olen tehnyt itselleni ja lukuisille muille artisteille elämäni aikana useita hittejä, joista on tullut ikivihreitä. Julkaistujen laulujeni määrä lienee useampia satoja (pöytälaatikossani lojuu vieläkin enempi eli ne parhaat…). Lisäksi sävellän ja sanoitan edelleenkin, mieluummin kuitenkin sellaista musiikkia, josta itsekin pidän. Viime vuosina olen osallistunut vakuutusyhtiöni luvalla muutamalle “Back To The Sixties” -keikalle, ja olen saanut todeta uudemmankin sukupolven edessä, että ”vanha pelakuu” on loppujen lopuksi silkkaa rokkenrollia.

– Kotona mulla on pieni demostudio, jossa toteutan sovituksia lauluistani. Toisessa työhuoneessani on tietokone, jota käytän pääasiassa kuvankäsittelyyn ja videoeditointiin. Rakkautta riittää moneen lähtöön: hankimme esim. noin vuosi sitten collien, jonka nimesimme Elvikseksi ja olemme vaimoni kanssa siihen kumpikin täysin kahjona. En voi olla mainitsematta tämän tarinani lopuksi, että taannoin Oitin kulttuurisihteeri soitti mulle ja ehdotti tosissaan, että täällä alettaisiin pitää kesäisin ”Pelargonia festivaaleja”, joiden suojelija mä olisin. Maalaili hän jopa sellaisia kuvia, että tietyt vapaat peltotilat käytettäisiin pelargonioitten viljelyyn ja uusien lajikkeitten jalostamiseen… Hän ei enää ole kulttuurisihteeri, mutta se tuskin on mun vikani…

Mä en kuitenkaan ole vielä asunut tässä sieluni korttelissa koko ikääni, mutta sitten kun olen, toivon että pelargoniat peittävät hautakumpuni ja saattoväki laulaa Daa-da daa-daa.

Kari Kuuvan biisit ovat mulle tuttuja ja läheisiä jo pitkältä ajalta. Kuuntelin kuitenkin kauniiksi lopuksi vielä muutamia Karin ennen julkaisemattomia lauluja. Nekin ovat kertakaikkisen upeita: lauluja, jotka vain Kari Kuuva voi ja osaa tehdä. En ihmettele yhtään, että hän valloitti palan sydämestäni jo vuonna 1965. Tuo pala tuli taas isommaksi tämän session aikana.

***

Lisäinformaationa Kari Kuuvan tärkeydestä Elvis ry:lle ja varsinkin kustannussopimusten kohtuullistamiselle alallamme kerrottakoon ja kerrattakoon seuraava (ote SELVIS 4/98, teksti: Martti Heikkilä):

Vuosia kestänyt prosessi päättyi lopullisesti Kari Kuuvan voittoon, kun Korkein oikeus hylkäsi EMI Finland Oy:n valituslupahakemuksen. Karin 70-luvun alussa solmimat kustannussopimukset yhteensä 22 teoksesta ovat näin purkautuneet. Teoksista tunnetuimpia ovat ”Daa-da Daa-da” ja ”Riviera”. Korkeimman oikeuden ratkaisu merkitsi sitä, että Kouvolan hovioikeuden päätös sai lainvoiman. Hovioikeushan puolestaan piti ennallaan Riihimäen käräjäoikeuden päätöksen. Purkupäiväksi tuomittiin 20.12.1994. EMI:lle tuli kalliiksi se, ettei yhtiö heti suostunut Karin purkuvaatimukseen. Se tuomittiin maksamaan tekijän oikeudenkäyntikuluja 69.750 markkaa lisättynä koroilla eli yhteensä 81.158 markkaa. EMI:n maksettavaksi jäivät myös sen omat oikeudenkäyntikulut, yli 163.000 markkaa korkoineen. Karilla ei oikeudenkäynnissä ollut taloudellista riskiä, sillä Elvis oli sitoutunut maksamaan ne oikeudenkäyntikulut, jotka mahdollisesti olisivat langenneet tekijäpuolen maksettavaksi. Kyseessähän oli merkittävä ennakkotapaus. Jos lopputulos olisi ollut meidän kannaltamme huonoin mahdollinen, Elvis olisi Korkeimman oikeuden tuomion jälkeen voinut joutua maksamaan puolikin miljoonaa markkaa. Mutta nyt varsinainen oikeusprosessi ei maksanut Elvikselle penniäkään ja tuloksena oli tekijöille myönteinen ja kansainvälisesti merkittävä ennakkopäätös. Johtokuntamme teki siis aikanaan ainoan oikean ratkaisun päättäessään, että yhdistys lähtee tässä asiassa jäsenensä “takuumieheksi”.

Samalla kun Elviksen johtokunta teki päätöksen lähteä Karin takuumieheksi oikeuteen, teki Suomen Musiikkikustantajat ry päätöksen, että se ei lähde takaamaan EMI:n mahdollisia kuluja. Karin perusteita sopimusten purkamiselle olivat käräjäoikeudessa se, että sopimustilanne on muodostunut hänen kannaltaan kohtuuttomaksi ja se, että sopimusten ikuinen kestoaika on kohtuuttoman pitkä. Lisäksi, kustantaja on laiminlyönyt tehtävänsä, joista tärkein on ollut nuottien julkaiseminen ja niiden levittäminen. Karin vastineessa korostettiin, että äänitteiden tuottaminen, julkaiseminen ja levittäminen eivät kuulu kustannustoimintaan, vaan ne ovat levy- yhtiön toimintaa. Kustantaja ja äänitetuottaja ovat kaksi eri asiaa, vaikkakin ne tässä tapauksessa olivat saman yhtiön eri osastoja. EMI puolestaan korosti, että kustannustoiminnan kulut ovat etupainotteisia ja tuotot kertyvät vasta vuosien varrella. Käytännössä yhtiö ei kuitenkaan pystynyt kumoamaan sitä tosiasiaa, että tämä “investointi” oli jo ehtinyt tuottaa hyvänlaisen voiton. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen mukaan kustantaja oli esimerkiksi vuonna 1993 saanut Teostosta näistä teoksista osuuksia noin 20.000 markkaa. Elviksen toimeksiannosta Karin asioita ryhtyi oikeudessa ajamaan OTK Ilmo Laevuo. Vahvana tukenaan hänellä oli koko ajan Arthur Fuhrmann, joka yhdistyksemme palkattomana asiamiehenä ei työtuntejaan laskenut.

Martti Heikkilä