EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

EUROVIISUT, KATSE ETEENPÄIN!

Tekijä: Nina Lith

EUROVIISUT, KATSE ETEENPÄIN!

Julkaistu

 
Suomi voitti Euroviisut. Maistelkaa noita suloisia sanoja. Nipistelkää itseänne. Totta se on, vaikka eihän näin pitänyt koskaan käydä. Sokea kanakin voi siis löytää jyvän siitä, mikä on Euroopan pienin yhteinen nimittäjä. Tänä vuonna se oli suomalainen hevi-Mörköooppera! (Marjatta Pokelan muistoa lämpimästi kunnioittaen…)

ATEENA, KUNNIAN KENTTÄ!

Lordista tullaan varmaan tekemään monen eri alan opinnäytetöitä, mutta säästän teidät odottelemasta niitä. Alkuun siis Suomen voiton syyt täysin epätieteellisen mutu-ajatteluni mukaan.

Ensinnäkin, voitaneen olla yhtä mieltä siitä, että tänä vuonna Suomi erottui musiikillisesti ja varsinkin visuaalisesti. Ulkonäkösarjassa voitto tulikin tällä kertaa ei rinnan tai reiden, vaan sarvien ja hampaiden mitoilla… Naapuri-imperiumi hävisi tämän taistelun, kun unohti pommit kotiin ja luotti ruusunlehtiin ja ballerinoihin. Juuri tämän lajin musiikkia ei oltu aiemmin viisuissa kuultu ja se lie ollut myös tärkeä tekijä. Ei tätä pelkästään nuoriso ratkaissut, kyllä vanhimmat hevifanit ovat jo eläkeläisiä.

Toiseksi, Lordi kuuluu niihin harvoihin, jotka ovat olleet tunnettuja ja jossain määrin menestyneitä artisteja jo ennen euroviisuja. Itse asiassa ennakkokohun määrässä Lordi ylsi vähintäänkin tasoihin angstisen teiniduo t.A.T.u.n (Venäjä 2003/3. sija) ja sukupuolensa vaihtaneen Dana Internationalin (Israel 1998/voittaja) kanssa. Ehkäpä myös Cliff Richardin yritykset euroviisuissa herättivät mielenkiintoa ennakkoon, mutta siitä minulla ei ole omakohtaista kokemusta.

Kolmanneksi, ennakkopromootioon myös satsattiin, ei vähiten siksi, että Sony BMG:n toimitusjohtaja Kimmo Valtanen ja Mr. Lordi ovat kavereita jo nuoruusvuosilta. Suomella oli kerrankin kunnollinen video esikatseluihin ja se saatiin jopa musiikkikanaville pyörimään. Lordin albumi nousi listoille mm. Saksassa jo ennen euroviisuja ja tieto hirviöhevin euroviisuosallistumisesta kiiri kaikille mantereille.

Kyynisimmillään YLEä voi kiittää siitä, ettei se onnistunut vesittämään mitään näistä voiton avaimista. Neutraalisti voi todeta, että YLE antoi Lordin toteuttaa visiotaan ja taisteli mm. pyrotekniikan puolesta.

Ihan vilpittömästi iloitsen siitä, että käytännössä myös koko YLEn jengi oli hienosti Lordin juonessa mukana ja todellakin monien vuosien asetelma ”artistit vastaan YLE” loisti ainakin ulkoapäin katsottuna poissaolollaan. Takavuosilta olisi runsaasti synkkiä kertomuksia, jotka eivät YLEn tämän kevään muisteluohjelmissa tulleet rehellisesti esille. Siinä olisi vielä historiankirjoituksella työtä.

Kerrankin oli kuulkaa kivaa olla suomalainen euroviisuissa, kun tuntui siltä, että ihan kaikki tiesivät mikä on meidän laulumme. Jo harjoitusten alkumetreiltä joka ikinen suomalainen kisaturisti ja toimittaja sai ottaa Lordin puolesta selkääntaputteluja vastaan. Suomen voittoon uskovia tuli vastaan päivittäin, mutta kaikki suomalaiset suhtautuivat hyvin varovasti ja turhaa uhoamista välttäen uskoivat lähinnä hyvään sijoitukseen ja toivoivat Ruotsin selättämistä.

Kun tulos sitten alkoi olla selvitä, suomalaiskatsomon valtasi euforia ja muu halli alkoi kummasti hiljetä.

Suomi voitti euroviisut. Ei sitä käsitä vieläkään.

SUOMEN VOITON SEURAUKSET

Mr. Lordi korosti useasti heti voiton jälkeen, että tämä oli voitto Lordin edustamalle marginaaliselle musiikinlajille ja suvaitsevuudelle. Hän myös toivoi, ettei seurauksena tulisi jäljittelijöiden laumaa.

On mahdotonta ennustaa, miten eri maiden tv-pomot reagoivat Lordin menestykseen. Rockimpaa musiikkia on kyllä jo useita vuosia kuultu Itä-Euroopan maiden karsinnoissa, mutta ehkä portinvartijoiden ja valitsijoiden näkemys nyt muuttuu muuallakin. Toisaalta tänä vuonna vihdoin kuultiin finaalissa myös accappella-yhtyettä ja muutenkin musiikillinen kirjo laventui hieman. Toki 3 minuutin raja ja orkesterin puuttuminen ovat tärkeimmät rajoittimet, mutta muuten toivoisi Lordin voiton kutkuttavan aivonystyröitä koko mantereen tekijöiden ja esittäjien keskuudessa. Ensi vuonna voittaa todennäköisimmin joku ihan toisenlainen juttu.

Vähäeleisen balladin voitto oli tänäkin vuonna taas lähellä, mutta siinä sarjassa taso oli kova: Bosnia-Herzegovina, Irlanti ja Kreikka kilpailivat pitkälti samoista äänistä, kun Suomi paini ihan omassa kreikkalais-rollolaisessa sarjassaan (Lordihan oli kuin Minotauros tai muu mytologinen ilmestys ja sopi siihen amfiteatteriin kuin sarvi päähän). Venäjän kelpo radiopoppi puolestaan hävisi Bosnialle vielä semifinaalissa 50 pistettä, mutta finaalissa kiri ohi hopealle. Villi arvaukseni on, että siinä parhaiten näkyi Lordin houkuttamien uusien euroviisukatsojien vaikutus: nuorten hevifanien tyttöystävät äänestivätkin Venäjän söpöä poikaa.

Houkuttaako Lordin menestys myös muita tunnettuja tai lähellä breikkaamista olevia nimiä mukaan Euroviisuihin? Kuinka suuri ja millainen on Lordin voiton vaikutus tähän instituutioon? Jää nähtäväksi.

SUOMEN KARSINTA 2007?

Kirjoitin viime vuonna SELVISiin, kuinka minusta tämänvuotinen karsintasysteemi oli askel oikeaan suuntaan. Pelkona on nyt vain se, että kun tällä metodilla saatiin voitto, niin systeemi jää pysyväksi, vaikka rehellisesti sanottuna tämän vuoden karsinnan taso oli musiikillisesti askel taaksepäin. Toki pari hittiä syntyi, niin kuin tavoite oli, mutta kokoelmalevyä ei saatu aikaiseksi ja osa kappaleista saattaa jäädä jopa vaille julkaisua, vaikka levy-yhtiöiden kanssa yhteistyötä tehtiinkin.

Euroviisujen arvostus Suomessa on korjaantumaan päin, mutta lähes puolivuosisataista asennevammaa ei yksi voitto täysin korjaa. On ollut huvittavaa seurata, kuinka paljon euroviisufaneja ja -eksperttejä pulpahtelee nyt esiin, vaikka eihän kenenkään pitänyt Suomessa euroviisuja enää seurata. Yhtäkkiä pihlajanmarjat ovatkin niin makeita.

Euroviisubuumia pitäisi nyt hyödyntää tekemällä Suomen karsinnasta merkittävämpi musiikkitapahtuma kuin koskaan. Sävellyskilpailun tulisi olla täysin avoin ja samoin valitsijoiden mielen: skaala Annikki Tähdestä Suomi-räppiin ei olisi hassumpi.

Kohtuullisella lipunhinnalla Helsinki-Areenan (jos se nyt on se kisapaikka) saisi täyteen Suomen finaaliin, joka toimisi erinomaisena kenraaliharjoituksena toukokuun koitoksia varten.

Toki YLE saa tehdä kilpailullaan mitä tahtoo, mutta kun muitakaan asiallisia kilpailuja tekijöille ei ole tarjolla, niin miksi Eurovision laulukilpailun Suomen karsinnasta ei nyt rakennettaisi merkittävintä kevyen musiikin tapahtumaa Sanremon malliin. Esiraatiurakkaa voisi ulkoistaa puolueettomalle taholle, jossa olisi sekä tekijöiden, tuottajien että fanien/kuluttajien edustus.

SUOMEN ISÄNNYYS

Tästä on jo sanottu niin paljon, mutta pari haja-ajatusta kumminkin evästykseksi päättäjille.

Eurovision laulukilpailu on tällä vuosituhannella formatisoitunut melko tiukasti. Iltapukujuhlasta on tullut urheilutapahtumaa muistuttava kansanjuhla, osittain musiikin kustannuksella. Suomalaisten toivoisi korostavan Suomea vahvana musiikkimaana. Pihvin eli tv-ohjelman lisäksi on muistettava, että vierainamme on lehdistöä ja alan ammattilaisia yli viikon eli oheisohjelmaan on satsattava.

Pohjois-Euroopan viihdepomoille 3 tuntia 15 minuuttia tuntuu olevan käsittämättömän pitkä ohjelma.

Pisteidenlaskun vauhdittaminen oli tämän vuoden uutuus, joka soraäänistä huolimatta oli ilmeisen hyvä uudistus. Minun makuuni koko show’ta vaivaa liian suuri kiire ja juontajien osuuskin on typistetty niin lyhyeksi, että oikeastaan kommentaattoreita pitäisi ehdottomasti kieltää puhumasta juontojen päälle. Jos minä olisin se parit puujalkavitsit kirjoittanut käsikirjoittaja, olisin loukkaantunut siitä, että niitä ei suurin osa kohdeyleisöstä kuulekaan. Kun kaikki on niin tiukasti käsikirjoitettua, voisi yhtä hyvin tekstittää kaikissa maissa.

Suomalaisilla on varmasti halua ja intoa ravistella tätä instituutiota, mutta kaikki ideat eivät varmaankaan mene läpi. Toivoa vain sopii, että lopputulos on jotakin ikimuistoista eikä vain huono kompromissi, ”ihan kiva kasiplus”. Toisessa kirjoituksessani jo toivoin, että ahneet ja itsekkäät välistävetäjät ymmärtäisivät nyt olla tarjoamatta palveluksiaan: onnistunut isännöinti vaatii pyyteetöntä talkoohenkeä, eikä voitonmaksimointia.

Mustan pörssin toiminta on tehtävä mahdollisimman vaikeaksi ja pukuharjoitusten liput hinnoiteltava niin alas, että markkinatalous toimii.

Tekijänoikeuksiin on kiinnitettävä huomiota: Ateenassa tapahtui asioita, joita ei voi sulattaa. Esimerkiksi harjoitusten videot levisivät harrastajien voimin nettiin ja jopa itse tv-lähetyksissä kuvailtiin kotivideokameroilla.

ORKESTERI TAKAISIN!

On häpeällistä, että italialaisilla yksinään on varaa siihen ja meillä muilla muka yhteensä ei. Sanremossa kyetään vuosittain järjestämään 4 tunnin suora lähetys viitenä iltana ja toteuttamaan suurin osa musiikista livenä musiikinlajista riippumatta. Välillä Sanremon festivaalikin ehti latistua singback-kilpailuksi, mutta 90-luvun alussa suuri viihdeorkesteri palasi ja kilpailijoiden lisäksi se on kelvannut säestäjäksi myös monille väliaikanumeroille, joukossa maailman suurimpia tähtiä Bonosta alkaen. Musiikintekijänä on vaikea hyväksyä, että muissa maissa musiikin arvostus ei ole samaa luokkaa.

Suomen kappaleen tekijät Ile Kallio ja Jukka Välimaa Kaijan harjoituksissa Roomassa 1991,

Olli Ahvenlahti johtaa kisaorkesteria.

Euroviisujen harjoitusaikataulu ei ole muuttunut orkesteriajoista piiruakaan. Samassa ajassa mikä nyt kuluu koreografioiden, valojen ja tv-ohjauksen hiomiseen, rakennettiin ennen myös musiikin livetoteutus.

Mm. tv-pomoilta kuulemani vasta-argumentit ovat lapsellisia. ”Tämä on nykyaikaa, juippi!”, ”Vuonna 1998 niin harva maa enää halusi bändiä käyttää” jne. Oma lukunsa ovat ne lukuisat euroviisufanit, joiden mielimusiikkia on kaikki konepoppiin vivahtava ja joiden suurin trauma on se, kun Olli Ahvenlahti eväsi CatCatin taustanauhan käytön. On se minunkin mielestäni Suomen euroviisuhistorian synkimpiä hetkiä, mutta ei mikään peruste kieltää muita musiikinlajeja euroviisuissa.

Toki aika on sikäli muuttunut, että äänitystekniikka on tullut edullisemmaksi. Aikaisemmin orkesteri oli nimenomaan demokratisoiva tekijä, kun kaikilla ei ollut varaa kunnon saundeihin. Nyt orkesterin puuttuminen ja kilpailun yleinen suuntaus kuitenkin diskriminoi monia musiikin tyylilajeja tai pitäisikö sanoa vielä ilkeämmin: diskriminoi musiikkia.

Pelkkä taustanauhojen käyttö tai niiden ehdoton kielto ovat molemmat yhtä rajaavia: suurin musiikillinen vaihtelu saataisiin, jos sallittaisiin kaikki, niin kuin useimpina vuosina euroviisujen historiassa on tehtykin.

Tekijänä tietysti mukaudun kulloisinkiin sääntöihin, mutta mukavaa olisi jos myös bändi olisi käytössä.

Kyllä tuntuvat myös muissa maissa kaipaavan oikeaa musiikkia: vuonna 2005 esimerkiksi Monacon ja Itävallan kappaleissa nauhalta ei kuulunut mitään sähköisiä soittimia, Monacon biisissä peräti maan sinfoniaorkesteri. Olisi toiminut livenä paremmin.

On tietysti totta, että yli kymmentuhatpäinen meluava yleisö ja orkesteri ei ehkä ole toimiva yhdistelmä, mutta viime vuosina mopo on kyllä monessa muussakin asiassa karannut käsistä ja Ateenan turvajärjestelyt olivat ennennäkemätön floppi. Askel taaksepäin olisi tarpeen.

EBU ei suostunut vastaanottamaan orkesteria koskevaa adressiani vuonna 2000, enkä saanut siihen koskaan mitään vastausta, vaikka allekirjoittajina oli yksityisten tekijöiden ja fanien lisäksi myös ELVIS ja sisarjärjestömme Alankomaista.

Orkesterin paluuta kuitenkin alkavat haikailla muutkin kuin tekijät ja Ateenassa kuultiin varsin voimakkaita puheenvuoroja sen puolesta. Mm. isäntämaan edustaja Anna Vissi ja Ranskan joukkueenjohtaja Bruno Berbères toivoivat selkeäsanaisesti orkesteria takaisin euroviisuihin. Aiempina vuosina lupauksia on kuultu: esim. 2003 Kroatia ja Espanja lupasivat voittaessaan palauttaa orkesterin, eivätkä säännöt sitä mitenkään kiellä. Orkesteri on edelleen käytössä mm. Albanian karsinnassa! Raha on tässä asiassa erittäin huono tekosyy.

Kansallisoopperan orkesteri on lomautettu sopivasti ensi toukokuussa. Ainakin 30% budjetista eli myös näiden muusikkojen työllistämisestä tulisi osallistujamailta. Jos YLEn viisutiimillä olisi nyt selkärankaa, se budjetoisi orkesterin mukaan ja katsoisi miten EBU siihen suhtautuu. Myös Ukrainassa uhottiin orkesterin paluusta, mutta jäi toteutumatta. Nyt olisi Suomen tilaisuus osoittaa olevansa maineensa veroinen musiikkimaa.

EUROVIISUJEN TULEVAISUUS – WORLDVISION?

Euroopan Yleisradioliitossa ollaan hyvin tyytyväisiä tämän vuoden katsojaluvuista: Lordi veti ne huimaan nousuun. Esim. Norjassa Idols-finaalia seurasi perjantai-iltana reilut 700.000 tuhatta ja lauantaina viisufinaali keräsi melkein tuplayleisön. Kykykaraokekisat alkavat varsinkin pienissä maissa hiipua, mutta 51-vuotias laulukilpailuformaatti, jossa kuullaan uusia lauluja, sen kun porskuttaa! Puhelin – ja tekstariääniäkin annettin puolitoista miljoonaa enemmän kuin viime vuonna, nousua 23%.

Tänä vuonna halukkaiden maiden määrä jäi vielä alle 40:n, mutta monet tekijät saattavat aiheuttaa vakavaa pohdintaa kahden semifinaalin järjestämiseksi. On mm. huhuttu, että Israelin mahdollisesti jättäessä kisat väliin, arabimaita olisi tulossa runsaasti mukaan. Myös Armenian loistava debyytti (8. sija) saattaa innostaa muita Kaukasuksen ja Keski-Aasiankin maita mukaan. Tsekin debyyttiä odotellaan ja itsenäisen Montenegron osallistumista voi pitää varmana.

EBU myi jo viime vuonna option laulukilpailuformaattiin sekä Yhdysvaltoihin että arabimaihin. NBC kehittää osavaltioiden välistä skabaa… Onkohan Alaska ikuinen häviäjä? Minnesotan suomalaismetsillä on toivoa, sillä ainahan ne voivat panna Princen asialle.

Ei lie mitään utopiaa olettaa, että perinteikkäästä Eurovision laulukilpailusta voi tulevaisuudessa muodostua Euroopan osakilpailu, jos eräänä päivänä koko maailma hiljentyy katsomaan Worldvisionin laulukilpailua!

Kuvat ja teksti: Petri Kaivanto

***

Näin syntyi Eternamente Maria

Syksyllä 2001 Kisu Jernström otti yhteyttä ja pyysi tekstiä sävelmäänsä, johon oli jo olemassa Arto Tammisen suomenkielinen teksti. Reunaehdot sanoitukselle olivat tiukat, ”pitää kuulostaa hyvältä ja Marialle pitää laulaa”, mutta hyvä melodia ja solistiehdotus innostivat. Vuodeksi 2002 nimittäin tarjouksemme oli peräti tenori Raimo Sirkiä! Erottuminen olisi tuolloinkin ollut taattu, mutta menestystä voi vain arvailla. Tätäkään lajia, romanttista italiankielistä paatosta, ei ole viisufinaaleissa juuri kuultu, eri maiden karsinnoissa kyllä on, eikä Andrea Bocellista yli 10 vuotta sitten alkanut buumi osoita laantumisen merkkejä.

Olen osallistunut Suomen euroviisukarsintaan aina kun sävellyskilpailu on ollut avoin. Aloitin yrittämisen 22 vuotta sitten ja on suorastaan kohtalon ivaa, että nyt kun kilpailu ei ollut lainkaan avoin, vaan perustui YLEn ja muutaman levy-yhtiön neuvotteluihin, tuloksena oli toinen sija sanoittamalleni kappaleelle.

Toki olen iloinen siitä, että yksi kappale murtautuu pöytälaatikosta listoille ja Lordin ainoaksi todelliseksi haastajaksi Suomen karsinnassa. Se ei kuitenkaan muuta suhtautumistani kutsukilpailuihin tai tämänvuotiseen karsintamenetelmään yhtään lievemmäksi.

Haaveeni olisi edelleen kilpailla säveltäjänä, esittäjänä tai kapellimestarina. Viimeisin voi olla mahdoton haave, mutta yrittämiseni jatkuu kotimaassa ja muissakin maissa sääntöjen niin salliessa. Vain veikkaamalla voi voittaa! Tsemppiä kaikille ja eläköön euroviisut!

Petri Kaivanto

***

 

ENTÄS NYT, EUROVIISUT?

Euroviisujen ystävien toimesta organisoitiin Helsingin toukokuiseen iltapäivään paneelikeskustelu maatamme kohdanneesta yllättävästä menestyksestä populaariviihteen arvaamattomilla estradeilla. Pöydän taakse oli yleisesti ottaen saatu selkeästi keskitasoa raskaampaa kalustoa ammattilaisten joukosta: toimitusjohtaja Kimmo Valtanen Sony BMG:stä, tuottaja Erkki Pohjanheimo ex-yleläisenä viisuveteraanina, Eurovision Song Contest -johtoryhmän jäsen Kjell Ekholm nyky-yleläisenä, säveltäjä Petri Kaivanto, koreografi Marco Bjurström, sekä stylisti Tommi Kilponen. Puheenjohtajana toimi Suomen Euroviisuklubi OGAE FINLAND ry:n puheenjohtaja Martti Immonen.

Paneelin lähtökohtana tuntui olevan kysymys “mitäs nyt tehdään?”, jonka lisäksi pyrittiin tietenkin analysoimaan syitä siihen

miksi nyt yhtäkkiä näin kävi että voitettiin. Järjestäjätahon ilmiselvänä tarkoituksena oli myös saada tilaisuus julkisesti esittää Ylelle toimintamalleja tulevaa kilpailua varten. Käytännön tasolla tilaisuus onnahteli sikäli, että aikatauluista johtuen – Lordi-juhla Kauppatorilla oli tulossa saman päivän iltana – raadin ikäänkuin keskeisimmät “tietäjät” Valtanen ja Ekholm tulivat eri aikoina paikalle, ja Ekholmin piti nopeasti myös poistua.

Kaiken lisäksi puheenjohtaja Immonen ei silminnähden omannut kokemusta kyseisen kaltaisen tilaisuuden hoitamisesta, alkaen puheenvuoropyyntöjen noudattamisesta. Immosen oma agenda – se kuinka asia pitäisi hoitaa – pyrki myös esille häiritsevästi, ja kaiken kruunasi hänen yhtenä kuningasajatuksenaan esittämä idea Oopperaorkesterin kiinnittämisestä viisuorkesteriksi, kun “se on lomautettuna ja palkka kuitenkin juoksee”.

Bjurström ja Kilponen pitivät kisaa nykymuodossaan hyvänä ja viihdyttävänä show’na, ja olivat go with the flow -periaatteen

kannalla; visuaalisuus ja liike ovat tärkeitä. Pohjanheimo oli varma, että kisa pysyy sävellyskilpailuna, eikä muutu esimerkiksi

rock-bändikilpailuksi. Tosin hän ei uskonut tällä kertaa biisin voittaneen, vaan nimenomaan hyvän show’n, jolla ei ollut kilpailijaa.

Valtanen myötäili näkemystä todeten, ettei voitto ollut hevityyppien voitto, vaan nimenomaan hyvän show’n voitto. Hän oli sitä mieltä, että aiemmin on kilpailtu samoilla aseilla, mutta kokonaisuus ei ole ollut hyvä, vaikka biisit ovatkin olleet. Jos ei ole

puhuttelevuutta, ei pärjää, Valtanen summasi. Kaivanto oli samaa mieltä; lahjakkuus, vilpittömyys ja karisma on oltava. Hän kritisoi aiempaa karsintakäytäntöä, johon biisien oli osallistuttava vain pianosatsin ja laulun muodossa. Nyt kun valmiin paketin rakentaminen oli sallittu, niin alkoi tapahtua. Kaivanto oli mielissään kisojen katsoja- ja äänestyslukujen noususta, ja toivoi, että kisoihin lähdettäisiin isojen nimien myötä, ei kykykilpailujen kautta.

Ekholm paljasti Lordin olleen äänestyksessä jo semifinaalivaiheessa aivan ylivoimainen. Hän vakuutti Ylen olevan iloinen

voitosta, ja pohti varovaisesti finaalin rahoitus- ja muita järjestelyjä. Budjetti menee tyystin EBUn hyväksynnän kautta, ja esimerkiksi satsausten lavaan ja valoon tulee olla “riittäviä”, eli aika paljon. Yle saa kyllä rahaa EBUlta, joka myös hakee sponsorit. Kaivantoa kiinnosti, jääkö satsauksessa Suomen karsintavaiheen kunnolla hoitamiseen rahaa lainkaan. Hän myös kyseenalaisti Ylen päätöksen kiinnittää Ville Vilén myös viisuprojektin johtoon, sillä sama mies on uusi toimialajohtaja,

jolla on mittava Radio Suomen uudistushankekin vedettävänään.

Lyhyesti esiinnousseessa orkesterikysymyksessä Pohjanheimo totesi aikanaan tulleen kritiikin siitä, että orkesteriin sidottu

biisitoteutus nimenomaan piti kisan kehitystä ikäänkuin paikallaan. Ajassa liikkuneet uudet poptyylit rakentuivat muunlaiselle

soinnille jo lähtökohtaisesti, ja niin orkesterista luovuttiin. Säännöt sinänsä edelleen sallivat orkesterin, ja toiveikkuutta tilaisuudessa sellaisesta oli, vaikka EBUn päätäntävalta kaikesta kuitenkin kieli olemattomasta mahdollisuudesta.

Paneelin koollekutsuja sai varmaankin tarkoituksensa tyydytyksellä toteutettua, mutta alan kannalta laajemmin asia ei liikahtanut suuntaan tai toiseen. Yleisön puolella osanotto jäi kymmenkuntaan osallistujaan. Paremmin järjestettynä asiasta toki voitaisiin keskustella enemmänkin.

Pekka Nissilä

SUOMEN KARSINTA 2007 KUTSUKILPAILU

Se niistä ”koko kansan euroviisuista”. Eli pelkoni kävi toteen, ensi vuoden viisu valitataan samoin kuin tänäkin vuonna.

Toisin kuin tiedotteessa väitetään tuottaja-ohjaaja Timo Suomen suulla, tämänvuotinen valintametodi ei suinkaan ollut voittomme salaisuus. Toki ilman levy-yhtiöille osoitettua kutsukilpailua Lordin kaltainen akti ei olisi päässyt Suomen karsintaan vielä vuosisataan. Mahtava SonyBMG halusi 12 paikasta vain yhden: Lordille.

En voi ymmärtää minkä ”avoimuuden” takia tällaisen suljetun kilpailun sääntöjä edes julkistetaan suurelle yleisölle. Sääliksi käy suurten levy-yhtiöiden A&R -väkeä, joille tulee nyt varmaan paljon enemmän demoja kuin viimeksi. Ymmärrän hyvin, että YLE haluaa ulkoistaa kaiken kommunikoinnin toiveikkaiden tekijöiden kanssa.

Nyt menestymättömyyden trauma on ohi ja Suomen euroviisut olisivat voineet astua askelen eteenpäin, mutta toisaalta ymmärrän täysin, että kehittymiseen ei YLEssä nyt ollut aikaa eikä varaa: isännyys vie kaiken energian.

Malli, jossa jokainen artisti joutuu valmistamaan kaksi esitystä, on älytön ja tulee kalliiksi esiintyjille. Ongelmaa voi lähestyä joko tekemällä kaksi täysin identtistä kokonaisuutta, jotta kumpi tahansa olisi mahdollinen, tai yrittämällä tehdä toiseksi esitykseksi jotain niin huonoa/monimutkaista, että kansa osaa valita esiintyjän/levy-yhtiön tahdon mukaisesti. Ja ei se aina tänäkään vuonna osannut, minkä saattoi monien kasvoilta lukea. Voin myös omasta puolestani vakuuttaa, että on kaikin puolin kiusallinen tilanne, että alkukarsintavaiheessa ainoa kilpailuasetelma rakentuu saman artistin eri tekijätiimien välille.

Hyvä kokonaisuus voi syntyä monia reittejä. Se, että entisestä sävellyskilpailusta on nyt meillä tehty täysin esittäjälähtöinen show on ikävä kehitysvaihe. Voi vain toivoa, että tässäkin kehityksessä keskitie löytyy äärilaitoja ensin kolistamalla.

Norjan yleisradio NRK puolestaan järjestää kutsukilpailun ohessa avoimen sävellyskilpailun koko maailman tekijöille ja auttanee norjalaisen artistin löytymisessä. Geir Rønning on vielä norjalaisille kostamatta, ei muuta kuin säveltämään ja sanoittamaan!

Petri Kaivanto (28.6.2006)

Kuka käyttelee tekijänoikeuksiani kuolemani jälkeen?

Julkaistu
Pitäisikö tekijänoikeuksista tehdä testamentti?

Aineellisen omaisuuden kyseessä ollessa on yleistä, että omaisuuden siirtymistä ja jakaantumista kuoleman jälkeen mietitään ja tähän liittyviä asioita järjestellään hyvinkin tarkasti. Tekijänoikeudet kuitenkin usein unohtuvat tästä tuumiskelusta tai niitä ei ainakaan tulla ajatelleeksi omana osuutenaan aikanaan jälkeenjäävästä omaisuudesta. Tekijänoikeuksien osuus perinnöstä saattaa kuitenkin olla merkittävä, joten niitä ei pidä unohtaa, kun aikanaan jälkeenjäävään omaisuuteen liittyviä kysymyksiä mietitään.

Tässä kirjoituksessa asiaa katsotaan elossa olevan tekijän näkökulmasta. Sitä, miten kuolinpesän osakkaat aikanaan ottavat tekijänoikeudet huomioon perunkirjoituksessa, perinnönjaossa, mahdollisissa perintöriidoissa, verotuksessa tai mahdollisessa osituksessa, ei käsitellä tässä yhteydessä. Samoin tässä rajoitutaan vain sellaisiin järjestelyihin, joissa tekijän eläessään tekemät toimenpiteet konkretisoituvat (vasta) hänen kuollessaan. Toisin sanoen myöskään tekijänoikeuksien lahjoittamista tai niiden antamista ennakkoperintönä ei käsitellä tässä yhteydessä.

Käytännössä tekijällä on, tekijänoikeuksien siirtymistä hänen kuolemansa jälkeen suunnitellessaan, kaksi päävaihtoehtoa. Tekijä voi määrätä tekijänoikeuksistaan testamentilla tai olla tekemättä niiden suhteen mitään erityistoimenpiteitä, jolloin oikeudet aikaan siirtyvät perintökaaren säännösten mukaisesti.

Tekijänoikeus periytyy kuten muukin omaisuus

Tekijänoikeuslain 41 §:n mukaan tekijänoikeuteen sovelletaan tekijän kuoltua aviooikeutta, perintöä ja testamenttia koskevia sääntöjä. Jos tekijänoikeuksia koskevaa testamenttia ei ole, siirtyy tekijänoikeus kuten muukin omaisuus perintökaaren säännösten mukaisesti lakisääteisille perillisille. Jos rintaperillisiä (lapsia) ei ole, omaisuus, mukaan lukien tekijänoikeus, siirtyy eloonjääneelle puolisolle. Riippuen siitä, keitä lakimääräisiä perillisiä on elossa, lakimääräisessä perillisasemassa voivat olla myös vainajan vanhemmat tai isovanhemmat, vainajan sisaret ja veljet tai heidän jälkeläisensä. Lakimääräinen perimysoikeus katkeaa serkkuihin, serkut eivät enää peri. Ja tärkeä on muistaa, että ilman testamenttia avopuoliso ei peri yhtään mitään.

Tekijänoikeus kuuluu kuolinpesään ja niin kauan, kun perinnönjako on toimittamatta (jakamaton kuolinpesä) ja pesän osakkaat määräävät pesään kuuluvan tekijänoikeuden käyttämisestä yhteisesti. Perinnönjaossa tekijänoikeus voidaan siirtää kokonaisuudessaan yhdelle perillisistä tai sen eri osakomponentteja jakaa kaikille tai useille perillisille tarvittaessa hyvinkin ohuina viipaleina. Tekijänoikeus voi myös siirtyä puolisolle avio-oikeuden perusteella osituksessa, joka toimitetaan toisen puolison kuoleman jälkeen. Tämä edellyttää osituksen toimittamista ja osituskirjan laatimista.

Rintaperilliset ja lesken asema

Jos testamenttia ei ole olemassa, tekijänoikeus siis periytyy kuten mikä tahansa omaisuus, toisin sanoen lakimääräisille perillisille. Tällaisia lakimääräisiä perillisiä ovat ensinnä rintaperilliset (lapset) ja vasta jos rintaperillisiä ei ole, vainajan leski.

On siis muistettava, että jos vainajalta jää rintaperillisiä tai heidän jälkeläisiään, eloonjäänyt leski ei peri sen enempää tekijänoikeuksia kuin muutakaan omaisuutta. Tekijänoikeuksia saattaisi tällaisessa tilanteessa siirtyä leskelle omaisuuden osituksen yhteydessä, mutta se edellyttäisi sitä, että puolisolla oli avio-oikeus ensiksi kuolleen omaisuuteen (ei avioehtoa) ja että eloonjäänyt leski olisi oikeutettu tasinkoon osituslaskelman perusteella. Kun lisäksi otetaan huomioon tekijänoikeuksien arvottamisvaikeudet osituksessa, lienee edellä mainittu tilanne käytännössä erittäin harvinainen. Jos tarkoitus on, että leski tällaisessa tilanteessa perii tekijänoikeuksia tai saa esimerkiksi nauttia elinaikansa niiden tuotosta, on asiasta määrättävä testamentilla.

Testamentista riippumatta lapsilla on halutessaan oikeus lakiosaan, joka on puolet hänelle perimysjärjestyksen perusteella kuuluvasta perintöosasta. Tekijänoikeuksien osalta ongelmaksi voi lakiosan laskemisessakin muodostua niiden taloudellisen arvon määritteleminen.

Lapsettomien avioparien kohdalla puolestaan oma erityiskysymyksensä on se, mitä tapahtuu, jos molemmat kuolevat onnettomuudessa samanaikaisesti. Perintökaaressa olevan olettamasäännöksen mukaan jos ei voida todistaa perillisen eläneen perittävän jälkeen, hänen katsotaan kuolleen ennen perittävää. Toisin sanoen perintö siirtyy ikään kuin (kuollutta) perillistä ei olisi ollut olemassakaan. Sama säännös soveltuu myös esim. tilanteeseen, jossa toinen vanhempi ja lapsi kuolevat samanaikaisesti niin, ettei voida todistaa sitä, kumpi heistä kuollut viimeksi.

Jos serkku on lähin sukulainen…

On myös hyvä ottaa huomioon, että jos lakimääräisiä perillisiä ei ole ollenkaan, perintö (mukaan lukien tekijänoikeudet) menee valtiolle. Tämän välttämiseksi omaisuudesta on määrättävä testamentilla. Sillä, ettei lähisukulaisia ole, ei ole vaikutusta mahdollisuuteen tehdä testamentti. Testamentinsaajan eli sen, jonka hyväksi testamentti tehdään, ei tarvitse olla sukulainen ja se voi olla myös yhteisö.

Tekijänoikeudet testamenttiin kattavasti ja selkeästi

Testamentti on välttämätön silloin, kun tekijänoikeuksien osalta halutaan kokonaan tai osittain poiketa lakisääteisestä perimysjärjestyksestä. Oikeuksia voidaan käsitellä joko ainoastaan tekijänoikeuksia koskevassa testamentissa tai omaisuutta laajemminkin koskevassa testamentissa. Jos testamentti koskee omaisuutta laajemmin, on tekijänoikeudet syytä mainita nimenomaisesti omana kohtanaan. Näin voidaan välttää erilaiset ja joskus hyvinkin hankalat tulkintaongelmat siitä, minkä testamenttikohdan perusteella (myös) tekijänoikeudet siirtyvät ja kenelle. Kattaako ”kaikkea kiinteää ja irtainta omaisuuttani” koskeva testamentti myös tekijänoikeudet? Vastaavasti vain tekijänoikeuksia koskevaan testamenttiin on hyvä sisällyttää selkeyttävä maininta siitä, miten muunlainen omaisuus halutaan jaettavaksi (jaetaanko se esim. ”perintökaaren säännösten mukaisesti” tai onko siitä tehty erillinen testamentti).

Testamentissa tekijänoikeuksista voidaan määrätä hyvin vapaasti, esimerkiksi oikeuskohtaisesti (yleisölle välittäminen, kappaleenvalmistamisoikeus jne. ja myös jopa teoskohtaisesti). Erikseen tulee harkita se, kuinka pieniin siivuihin käytännön kannalta ajateltuna tekijänoikeuksia kannattaa lähteä testamentissa jakamaan. Tekijänoikeudet voidaan luonnollisesti testamentata kokonaisuudessaan myös ainoastaan yhdelle henkilölle tai taholle.

Tekijänoikeudet vai korvaukset?

Testamenttiin tulevien, tekijänoikeuksia koskevien termien kohdalla tulee olla tarkka. Jos testamentissa mainitaan esimerkiksi ”tekijänoikeuskorvaukset”, ”teostokorvaukset” tai ”teostotulot”, tarkoitetaanko tällä vain ko. korvauksia ja tuloja? Kenelle tällaisessa tapauksessa halutaan esim. moraalisten oikeuksien ja muunlaisten kyseisiin tekijänoikeuksiin liittyvien oikeuksien ja mahdollisten muiden korvausten siirtyvän? Jos tarkoitus on, että sekä kaikki tekijänoikeudet että kaikki niihin perustuvat korvaukset saa sama henkilö tai taho, tämä on syytä mainita myös testamentissa. Ja vastaavasti, jos tarkoitus on päinvastainen, selkeästi mainita kuka saa ja mitä saa. Myös oikeus ”pelkkään” korvaukseen on mahdollista testamentata, ja se saattaa olla harkittava vaihtoehto esimerkiksi lesken kohdalla, kuten edellä on todettu. Tekijänoikeus on kuitenkin voimassa 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä lukien joten tekijänoikeuksien ja niistä kertyvien korvausten säilyminen ”yhdessä kädessä” selkeyttää tilannetta pitemmällä aikavälillä. Samasta syystä myös tekijänoikeuksia perineen tai testamentilla saaneen henkilön on hyvä ajoissa miettiä, miten nämä oikeudet siirtyvät eteenpäin hänen kuolemansa jälkeen.

Tekijänä tai oikeudenhaltijana useammassa ominaisuudessa

Kun testamentissa mainitaan yleisesti ”tekijänoikeudet”, koskee se lähtökohtaisesti kaikissa tekijäominaisuuksissa tekijälle kuuluvia oikeuksia. Jos testamentin tekijä on pääasiassa esim. säveltäjä, mutta hänellä on oikeuksia myös esittävänä taiteilijana ja kirjailijana, testamentin tekstissä on hyvä todeta selkeästi se, että ”tekijänoikeuksilla” tai ”kaikilla tekijänoikeuksilla” todella tarkoitetaan tekijälle missä tahansa ominaisuudessa kuuluvia oikeuksia. Ja toisinpäin; jos halutaan, että eri henkilöt tai tahot saavat eri ominaisuuksiin liittyvät oikeudet, se tulee selkeästi mainita testamentin tekstissä. Tärkeätä on, että kaikki henkilön tekijänoikeuslainsäädäntöön perustuvat tekijänoikeudet, lähioikeudet ja korvausoikeudet tulevat testamentissa huomioiduksi.

Erityiset määräykset tekijänoikeuksien käyttämisestä

Tekijänoikeuslain 41 §:ssä on myös erityissäännös, jonka mukaan tekijä voi testamentilla antaa myös leskeä ja rintaperillistä tai tämän jälkeläistä sitovia määräyksiä oikeuden käyttämisestä tai valtuuttaa jonkun antamaan tällaisia määräyksiä. Tällaiset määräykset voivat olla sangen laajojakin ja sisältää esimerkiksi kiellon julkistaa jotain aikaisemmin julkistamatonta aineistoa. Säännöksen nojalla voidaan myös esimerkiksi valtuuttaa yksi henkilö hoitamaan oikeuksiin liittyviä sopimusasioita sekä antaa muita tähän liittyviä määräyksiä. Tällaisen määräyksen antaminen ei edellytä sitä, että samalla annettaisiin testamenttimääräyksiä siitä, miten tekijänoikeudet siirtyvät. Huomattava on, että vaikka tahdonilmaisu koskisi ainoastaan oikeuden käyttämistä, se on tehtävä testamentin muodossa.

Aikaisemmat tekijänoikeuksia koskevat sopimukset tai valtuutukset

Tekijä voi olla elinaikanaan tehnyt erilaisia sopimuksia oikeuksistaan tai antanut niitä koskevia valtuutuksia eri tahoille. Tällaiset sopimukset ja valtuutukset pysyvät lähtökohtaisesti voimassa myös tekijän kuoltua, jolloin kuolinpesä tai testamentinsaaja tulee hänen sijaansa. Esimerkkinä voidaan mainita tekijänoikeusjärjestöjen asiakkuussopimukset. Käytännössä on hyvä joka tapauksessa laatia jonkinlainen yhteenveto tällaisista olemassa olevista sopimuksista ja valtuutuksista, sillä ne eivät välttämättä ole perillisille tai testamentinsaajille entuudestaan tuttuja.

Teosten testamenttaaminen

Tekijänoikeuslain mukaan teoksen kappaleen luovutukseen ei sisälly tekijänoikeuden luovutusta. Testamentattaessa teosten fyysisiä kappaleita onkin syytä mainita myös tekijänoikeudet ko. teoksiin jos tarkoituksena on, että myös tekijänoikeudet niihin siirtyvät testamentinsaajalle.

Myös moraaliset oikeudet siirtyvät

Kun tekijänoikeus tekijän kuoltua siirtyy perillisille tai testamentinsaajille, siirtymä koskee myös tekijän moraalisia oikeuksia. Tämä on hyvä muistaa erityisesti silloin, jos sillä, kuka moraalisia oikeuksiaan kuoleman jälkeen hallitsee, on tekijälle erityistä henkilökohtaista merkitystä.

Avopuoliso ei ole koskaan lakimääräinen perillinen

Tekijänoikeuksiensa tulevaisuutta miettiessä on avoliitossa elävän hyvä myös tiedostaa, että avopuoliso ei ole lakisääteinen perillinen. Avopuolisot voivat periä toisensa ainoastaan testamentin nojalla.

Lopuksi

Edellä on otettu esiin muutamia sellaisia seikkoja, joita myös tekijänoikeuksien osalta on hyvä miettiä sen varmistamiseksi, että asiat aikanaan menevät omien toivomusten mukaisesti. Lisäksi on otettava huomioon perintökaaressa olevat, oikeutta tehdä ja saada testamentti koskevat säännökset ja testamentille säädetyt muotovaatimukset, joita tässä yhteydessä ei ollut mahdollista laajemmin käsitellä. Niiden noudattamisesta on varmistuttava viimeistään silloin, kun ajatuksiaan alkaa testamentiksi kirjata.

Kaikkeen ei voi ennalta varautua mutta se kannattaa muistaa, että tekijänoikeudetkin ovat yksi omaisuuden muoto.

Jaakko Eskola

Selvis-toimitukselle on tullut jäseniltämme useita pyyntöjä jutusta, jossa käsitellään tekijänoikeuksien perimysjärjestystä ja testamenttaamista. Siispä tilasimme oheisen artikkelin oik.kand. Jaakko Eskolalta, jolla on pitkäaikainen kokemus ja asiantuntemus tekijänoikeusalalta. Hän on toiminut mm. Teoston lakimiehenä ja varatoimitusjohtajana, ja nykyisin hän toimii itsenäisenä juristina ja sen ohessa mm. Suomen Tekijänoikeudellisen yhdistyksen sihteerinä. Jos artikkeli herättää lisäkysymyksiä, ota yhteyttä Elvis ry:n toimistoon.

Miksi lauluni ei radiossa soi

Julkaistu


Teräväinen löysi levyjen pyörittämisestä itselleen harrastuksen, joka pian kasvoi ammatiksi.

Totuus on tuolla jossain, Kehä III:n ulkopuolella, vastaa musiikkipromoottori Pentti Teräväinen

DJ, toimittaja, mainosmies, markkinoinnin ammattilainen ja yrittäjä Pentti Teräväinen on kotoisin Rovaniemeltä. Isä oli uiton piiripäällikkönä Ounasjoella, ja kotona kyllä harrastettiin musiikin kuuntelua, mutta musiikkiopintoja Pentin nuoruuteen ei sisältynyt. Levysoitin sen sijaan ilmestyi olohuoneen nurkkaan jo Penan lapsuudessa, ja intohimoinen levyjen kääntely on jatkunut siitä lähtien näihin päiviin asti.

Ujoksi ja hiljaiseksi (!) itsensä nuoruudessa kokenut Teräväinen löysi levyjen pyörittämisestä itselleen harrastuksen, joka pian kasvoi ammatiksi ensin koulubileissä ja pian isommilla areenoilla. Siihen aikaan DJ:t olivat kovia tähtiä: kateellinen nuorukainen katseli, kun Joke Linnamaa kurvaili jenkkiraudalla diskon pihaan aurinkolasit päässään maailmanmiehen tavoin ja kaivoi salkustaan kasan uusimpia kansainvälisiä hittejä. Samanlaista maailmanmeininkiä tarjosivat mm. Tapani Ripatti ja DJ Nite. Pena Teräväinen halusi tehdä samaa. Nyt tuosta unelmasta on kasvanut oma yritys ja harvinaisen vaikutusvaltainen näköalapaikka suomalaisen musiikin kentässä.

Kolme vuosikymmentä suomalaisen musiikin puolesta

Pena Teräväisen kokemus ja ammattitaito musiikin kentällä on niin vakuuttava, että on vaikea määritellä miehen tämänhetkistä ammattia. Työkokemusta on niin sanomalehdistä, mainostoimistoista, televisiosta kuin osittain omasta paikallisradiostakin (Radio Musa Tampereella 1989-1991). Vuodesta 1980 Teräväinen on pyörittänyt omaa Discopress Oy -promoyritystä, joka toimii nykyisin linkkinä artistien ja levy-yhtiöiden sekä itsenäisten paikallisradioiden ja tiskijukkien välillä.

Toimintaan kuuluu cd-promopakettien ja Biisipankki-digijakelun lisäksi viikoittainen Listasuosikit-ohjelma, joka pyörii 15 paikallisradiossa ympäri Suomen. Ohjelmassa on vieraana uuden albumin julkaissut artisti. Myös muita, enemmän rockartistien haastatteluohjelmia tehdään tarpeen mukaan. Ohjelmien jakelu sujuu netin kautta imuroimalla, ja toimintakenttä on koko Suomi. Lisäksi Discopress julkaisee Hitit!-lehteä ja -listajulistetta, jossa ilmestyvät niin myydyimpien albumien, tanssituimpien iskelmien kuin soitetuimpien radio- ja diskohittienkin listat.

– Aikanaan sain kaksi kertaa pikku pokaalin koulujen välisessä runonlausuntakilpailussa. Siitä taisi jäädä sellainen nälkä, että puhumaan piti päästä. Radiotoimittajan ja dj:n työssä tuota sai tehdä tarpeekseen, muistelee Teräväinen uransa alkua.

– Kyllä nykyiseen toimintaan hiljalleen vain ajauduttiin. Dj-keikkoja rupesi olemaan siihen malliin, että tarvittiin tuuraajia, joille piti maksaa palkkaa, ja siihen tarvittiin yritystä. Vuosien kuluessa ja työn lisääntyessä sitten jäivät ns. oikeat päivätyötkin pois, ja nyt kymmenisen vuotta Discopressin pyörittäminen on ollut päätoimi.

Laulun ensimmäiset tahdit kohtalokkaita

Pena Teräväinen välittää musiikkia tekijöiltä kuuntelijoille ja potentiaalisille ostajille. Työ ei kuitenkaan lopu siihen, vaan jakelujärjestelmään kuuluu myös hyvin organisoitu palaute, jota musiikin tekijöiden kannattaisi hyödyntää enemmänkin. Suoraan yleisön kohtaavilta musiikkityöläisiltä tuleva palaute saattaa olla karuakin luettavaa, mutta joka tapauksessa rehellistä ja vastaansanomatonta.

– Olen itse useinkin veikannut väärää hevosta, kun en enää ole itse aktiivisesti kentällä. Palaute on kuitenkin pääasiassa johdonmukaista ja yhdensuuntaista. Biisin täytyy lunastaa paikkansa kuuntelijan mielessä ensimmäisen 30 sekunnin aikana, muuten peli on menetetty. Erityisesti tämä korostuu erilaisten kilpailujen esiraadeissa, joissa itsekin olen usein ollut mukana.

– Sytyttävä radiohitti on usein iloinen ja elämänmyönteinen, vaikka mollislaavilaisuus kuuluu sekin yhä suomalaisuuteen. Varsinkin popin puolella nuorten naisten ja tyttöjen osuus on ratkaiseva: Dingot ja Tuiskut kokoavat yleisönsä, ja lumipalloefekti on valmis. Artistin menestymisen kannalta hyvä uusi biisi on ehdottoman tärkeää, vanhojen kierrätyksellä ei pärjää. Myös suomenkielinen teksti on olennainen osa listanousua. Tekstin kautta laskeudutaan yleiseltä tasolta yksityiselle. Taitava tekstittäjä kertoo asiat niin, että jokainen voi löytää laulusta yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Parhaista teksteistä on yhtä monta tulkintaa kuin on tulkitsijaakin.

Menestyslaulu littyy aikaansa

– On vaikea sanoa tehdäänkö hittejä vai syntyvätkö ne vahingossa. Näyttää vahvasti siltä, että sattuma on mukana aika monessa noin vain roiskaistussa hitissä, mutta kyllä tekemälläkin on syntynyt klassikkoja. Oma ehdoton suosikkini on Rauno Lehtisen Muistan kesän. Se olisi pitänyt saada maailmalle, vaikka Frank Sinatran kuultavaksi. Muutenkin kaipaan takavuosien isoilla orkestereilla säestettyjä iloisia ja elämänmyönteisiä oikeita iskelmiä.

– Hyvät biisit jäävät kyllä elämään. Joka vuosi syntyy klassikkoja, vaikka välillä tuntuu, että kaikki on jo ajat sitten tehty. Tämän luulisi antavan voimia myös biisintekijöille. Klassikon tunnusmerkki on myös toisaalta ajattomuus, toisaalta aikaansa liittyminen. Satulinna (Jukka Kuoppamäki) ja Kerran (Mikko Mäkinen-Ossi Nieminen-Turkka Mali) ovat hyviä esimerkkejä elementtien toimivuudesta. Heidi Kyrön Faksaa mulle (Mika Toivanen-Ilkka Vainio-Aappo I Piippo) sen sijaan meni metsään, kun ajankohtaisuutta yritettiin väkisin. Toisaalta Katri- Helenan Puhelinlangat laulaa (Pentti Viherluoto/ Harry Etelä) on ja pysyy kestohittinä, mutta Veepee Lehdon UKK:n aikaan herättää nimensä vuoksi kuulijassa negatiivisuutta, vaikka on muuten iloinen ralli.

– Kuuntelijasukupolvien vaihtuessa myös musiikki joutuu murrokseen, vaikka kestohitit säilyvätkin sukupolvien yli. Rockpuolella on usein hahmoteltu suunnilleen viiden vuoden aikaa “vallassaolojaksoksi”. Sen jälkeen tulee uusi genre, joka kumoaa aikaisemman. Tällaisia murroksia ovat olleet ainakin iskelmän ja rockin liitto (Yö, Dingo), paikallisradioiden lisääntyminen (paikallisradiopoppi) ja tietysti aikanaan Juicen ja Mikon rockin “suomentaminen”.

– Näppituntumalta sanoisin, että iskelmäpuolella suunnilleen joka kymmenes vuosi tulee uusi suunnannäyttäjä, tahti on sen verran hitaampaa. 1935 Georg Malmsten, 1945 Henry Theel, 1955 Olavi Virta, 1965 Danny, 1975 Erkki Junkkarinen, 1985 Topi & Agents, 1995 Sillanpää, 2005 MattilatŠ

– Aikansa käännekohtina pitäisin ainakin Irwinin rallatusta Vain elämää (Irwin Goodman-Emil Retee), Baddingin tarinaa Fiilaten ja höyläten (Chuck Berry- Jarkko Laine) sekä Mikko Alatalon tilitystä Maalaispoika oon (Mikko Alatalo-Juice Leskinen). Irwin muuttui 70-luvun alussa protestilaulajasta koko kansan viihdyttäjäksi. Kun protestilla ei saatu mitään aikaan kankeassa Kekkoslovakiassa, päätettiin keskittyä hauskanpitoon. Irwin oli suurten ikäluokkien esibailaaja ja häilääjä, joka piti hauskaa muidenkin puolesta. Baddingin ”rienausta” taas ei voisi kuvitellakaan tähän päivään, niin rankka Fiilaten ja höyläten on. Miten Suomessa voitiin laulaa tällaista tekstiä 30 vuotta sitten, kun ei voida vieläkään? Badding antoi toivoa kaikille murrosiän traumoissa kamppaileville pojille: jos tuon näköinen menninkäinen menestyy, niin kyllä minäkin voin. Se oli uutta. Alatalon Maalaispoika oon taas puhutteli aivan uudella tavalla muitakin kuin maalaispoikia. Kaikki kokivat epävarmuutta, ja Mikko osasi aivan uudella tavalla kertoa asian laulamalla. Tekstistä jäi myös elämään sanontoja kansan suuhun: joviaali ilmiö ja suihketta kainaloon. Ei ihme, että miehestä tuli senaattori.

Onko suomalaisella musiikilla vientiä

Viime aikojen suomalaismenestykset Lordilla kruunattuna avaavat aivan uudenlaisia näköaloja suomalaisen musiikin mahdollisuuksiin maailmalla. Mitä tahansa voi tapahtua. Viennin eteen tehdään myös määrätietoista työtä, ja sen tulokset alkavat näkyä.

– Suomessa oltiin ennen sotia Ruotsin tasolla musiikissa. Sitten sota katkaisi kehityksen ja naapuri karkasi valovuosien päähän. Kansainvälistyminen keskeytyi, mm. Toivo Kärjellä oli kansainvälinen jazzmuusikon ja -säveltäjän ura jo hyvällä alulla.

– Nyt muutamassa vuosikymmenessä on siirrytty maailmankylään, jossa tieto – ja musiikki – siirtyy silmänräpäyksessä maapallon laidalta toiselle. Silti olen aina pitänyt henkilökohtaisia tapaamisia tärkeinä. Takavuosilta muistan erään matkan Midemin musiikkimessuille. Suomalaisten tiskillä esiteltiin alakuloisesti joitakin täysin tuntemattomia, sinänsä hyviä indie-rockbändejä, kun taas ruotsalaiset tekivät yhden päivän aikana hirveän satsauksen yhden ainoan Roxette-hitin ympärille. Bändi lennätettiin keikalle biisin takia ja rumba oli hirveä. Jotenkin tuntuu, ettei suomessa oikein ymmärretä, mitä maailmalla meiltä odotetaan. Ulkomailla pitäisi olla enemmän aitoja kauppamiehiä suomalaista sävellystyötä myymässä. Yksi vientivaltti voisi olla beat- ja rautalankamusiikki. Sillähän on hirmuinen määrä varakkaita diggareita ympäri maailmaa, ja Suomessa pitkät perinteet. Löytyisikö siitä peräti seuraava euroviisuehdokas?

– Olen aina pyrkinyt kiertämään kansainvälisiä messuja maailmalla, koska suorat kontaktit ovat kaiken perusta. Siksi olin perustamassa Suomeen omaa “Midemiämme”, Musiikki & Media -tapahtumaa. Iskelmäpuolen tekijöiden ammattitapahtuma puolestaan on syyskuussa: Lavakauden päättäjäiset Ikaalisissa. Se vaan on tärkeätä, että alan ihmiset tapaavat toisiaan, jatkaa Pena.

Kansan musiikkimaku elää omaa elämäänsä

Suomi on kahtia jakautunut maa, siitä ei pääse mihinkään. Pääkaupunkiseudulla ja Uudenmaan läänissä asuu kolmannes suomalaisista. Elinkulttuuri on aivan toisenlainen kuin muualla Suomessa, vaikka Etelä-Suomessa asuvista joka toisella juuret ovat maaseudulla. Kun tiedotusvälineet, valtakunnalliset radiot, levy-yhtiöt ja äänitysstudiot sijaitsevat kaikki ruuhka-Suomessa, syntyy muun maan välillä väistämättä ristiriitaa. Saako kansa mitä se haluaa vai mitä se ansaitsee?

– On paljon tapauksia, joissa uuden levyn ilmestyessä on markkinoinnissa hoidettu vain pääkaupunkiseudun media, ja luultu, että se riittää. Näkökulma pääkaupunkiseudulla toimiessa supistuu kohtalokkaasti. Kyllä jokainen maata tosissaan kiertävä artisti tietää, että suosio on haettava henkilökohtaisesti maakunnista. Maakunnan lehtiin on saatava juttuja ja biisien pitää soida pienissä paikallisradioissa. Niissä on myös artistin itse käytävä haastateltavana. TV-mainontakaan ei riitä, jos uutuuslevyä ei ole saatavilla “kivijalkakaupassa”, siellä missä ihmiset oikeasti liikkuvat.

– Musiikin tekijän pitää myös mennä itse ihmisten pariin. Enemmän saisi olla erilaisia kansanjuhlia ja toritapahtumia, joissa väkeä on muutenkin. Musiikin nuoria harrastajia on valtavasti, kysyntää kyllä on. Tietysti pääkaupunkiseudulla voi marginaalimusiikillakin elää ja levyjä tehdä, mutta turha sitä lajia on tyrkyttää suurelle yleisölle. Vaikka Helsinki on puoliksi maaltamuuttaneiden kaupunki, siellä kuitenkin kaupunkilaistutaan ja halutaan muuttua helsinkiläisiksi. Se taas luo pohjaa omalle klubikulttuurille.

– Kyllä radiotoimittajan ja tiskijukan ammatti pohjimmiltaan on yleisön palvelemista. Tehtävänä on soittaa sitä, mitä ihmiset haluavat. Kukaan ei oikein ääneen uskalla tässä trendipelleilyn Suomessa sanoa, kuinka huimaavan suosittua humppa tanssipaikoilla edelleen on. Sitä ei kuitenkaan levytetä eikä soiteta radioaalloilla, vaikka suuret kuuntelevat ikäluokat tulevat joutilaaseen eläkeikään. Miksi tätä perinnettä ei haluta hyödyntää?

Lavakauden päättäjäiset 9.-10. syyskuuta

Ikaalinen kerää laulujen tekijät ja niiden tarvitsijat

Lavakauden päättäjäisiä on juhlittu jo 16 kertaa musiikin ja median ammattilaisten kesken syyskuun alussa. 13 kertaa nämä kekkerit on pidetty Ikaalisten kylpylässä, joka on pitopaikkana myös ensi syyskuussa.

Lauantai 9.9. on varattu erilaisille kokouksille, sunnuntaina 10.9. pidetään paneeleja ja nähdään mittava iltagaala palkitsemisineen. Palkittavien joukossa ovat mm. radioiden Kuukauden ja Vuoden levyjen tekijät sekä Vuoden Tanssittaja ja Tanssittajatulokas.

Miten on yleensä mahdollista järjestää yli 50 artistin tähtiparaati?

– No, eihän se helppoa ole, mutta yksinkertaista toki. Kun paikalle tulee paljon median edustajia ja levyfirmojen ihmisiä, saadaan paikalle runsaasti myös taitavia artisteja. Homma toimii myös päinvastoin: kun tapahtumassa esiintyy iso nippu kiinnostavia artisteja, paikalle saadaan paljon mediaa, levy-yhtiöväkeä, muusikoita, tuottajia, lauluntekijöitä ja deejiitä, valottaa tapahtuman primus motor, toimittaja Pentti Teräväinen Discopress Oy:stä.

– Lavakauden päättäjäiset on aina järjestetty käytännössä ilman budjettia. Talo majoittaa ja muonittaa esiintyjät sekä maksaa tekniikan. Oheistapahtumiin, paneeleihin ja kokouksiin on alan ammattilaisilla vapaa pääsy. Juontajat ja järjestäjät ovat liikkeellä ns. pelimannihengellä. Kaikki hyötyvät verkostoitumisesta, kun tapaavat kollegoja ja yhteistyökumppaneita, vanhoja ja uusia, rennoissa tunnelmissa.

Tapahtuman nimi on hieman harhaanjohtava, sillä sen musiikkia ei ole rajattu lavatanssi- ja iskelmämusiikkiin. – Oikeastaan kyse on jo enemmän syyskauden avajaisista, ”uusien mallistojen esittelystä” ja keikkajärkkärien ”pestuumarkkinoista”.

Lauluja tarvitaan

Pentti Teräväinen korostaa, että tapahtumassa ollaan liikkeellä puhtaasti musiikin asialla, vaikka siellä solmitaan myös bisnessuhteita.

– Ikaalisissa on käynnistynyt useita merkittäviä projekteja. Nimiä mainitsematta voin kehaista, että tapahtumassa ovat kohdanneet ensi kertaa monet tämän päivän nimiartistit ja heidän taustajoukkonsa.

– Olemme pähkäilleet, että kaikille alan ihmisille avoin tilaisuus voisi toimia enemmänkin foorumina, jossa lauluntekijät ja laulun tarvitsijat kohtaavat. Niinpä on hienoa, että syyskuussa saamme mukaan myös Elvis ry:n ihmisiä, jotka ovat mielestäni tämän alan tärkeimpiä tekijöitä. Ilman kuulijaa koskettavia lauluja ei koko toimialaa olisi olemassakaan.

Tervetuloa mukaan

Lavakauden päättäjäisten nettisivut löytyvät osoitteesta www.hitit.fi Sinne tulee kesän mittaan tietoa syyskuun tapahtumasta. Myös kesän 2006 tanssihitti -äänestys käydään samoilla sivuilla.

Tapahtumaan halukkaat voivat ilmoittautua etukäteen sähköpostitse osoitteeseen pentti.teravainen@discopress.fi

 

 

 

Mennään valssia, tangoa, jatsia tai foxia.

Julkaistu

Tapaamiseni hanurivirtuoosi Erkki Frimanin kanssa alkaa muistelolla kotikaupungistani, missä hän on ollut aikanaan keikalla. Loimaalla oli iso huvipaikka ja tanssisali 70-luvun alussa, Hirvihovi. Paikka on edelleen olemassa, vaan ei tanssipaikkana. Alamme heti muistella suurta käännekohtaa tanssimusiikin historiassa.

– Silloin putosi paljon lavoja ja taloja. Minullakin oli vielä bändi 1979, mutta jo 1980 kiersimme kahdestaan Erkki Junkkarisen kanssa.

– En tiedä tarkkaan mitkä seikat asiaan vaikuttivat, kun itse en keikkoja myynyt. Luulisin, että siinä vaikuttivat taloudelliset seikat, kulut olivat liian suuret. Olimme Junkkarisen palkkalistoilla. Isoilla talvipaikoillakin oli vielä vuosina 1977-78 väkeä ihan mielettömästi, mutta sitten kaikki muuttui…

Erkki Junkkarisen ”hullut vuodet” ajoittuivat vuosiin 1974-77.

– Kahtena talvena tosin tein myös omaa kapakkabändihommaa, mutta viisi kuukautta putkeen oli Junkkarisen kiertue lähes koko ajan päällä. Eikä silloin etenkään vuosina 1975-77 muilla sellaisia väkimääriä ollutkaan. Sitten ne määrät vaan rupesivat hiipumaan. Yleisökato oli aika kova ja se oli yleinen ilmiö. Edes Eki ei enää saanut niitä väkimääriä liikkeelle. 70-luvun puolessa välissä vielä ne määrät oli valtavia.

– Kun kesällä kierrettiin, jopa maanantaisin saattoi olla lähes tuhat ihmistä keikalla. Muistan kun Lohijärvellä ajoivat Ruotsissa tienatuilla Volvoilla ympäriinsä urheilukentällä ja yleensä joku istui konepellin päällä hollannikkaat jalassa Absolut-vodkapullon kanssa.

– Samassa mylläkässä suurin muutos oli, että sunnuntaitanssipaikat vähenivät minimiin. Vakiintuneissa paikoissa kävi kyllä paljonkin väkeä, mutta yleisesti paikat vaan väheni. Keskisuomalaisen taka-aukeamakin oli niinä aikoina ihan täynnä tanssi-ilmoituksia, ei paljon sarjakuvaa mukaan mahtunut. Eipä ole enää.

70-luvun kiireiset vuodet

Erkki Friman on Keski-Suomen poikia, syntynyt Toivakassa 5.5.1950, samana päivänä kun Erkki Junkkarinen teki ensimmäisen levytyksensä Yksinäinen harmonikka. Miesten tiet siis kohtasivat myöhemmin, ja todettuaan moisen yhteensattuman eivät he sitä voineet kuin ihmetellä.

– Sain 11-vuotiaana hiton suuren itäsaksalaisen hanurin syntymäpäivälahjaksi ja rupesin sitä riipomaan. Vielä pienempänä olin soitellut huuliharppuja puhki. Isäkin oli juonessa mukana ja huomasi että tuosta voi vielä jotain kehkeytyä. Vuoden siinä soittelin ja sitten pääsin harmonikkataiteilija ja pedagogi Alpo Pohjan oppiin. Hän oli ensimmäinen opettajani. Sitten treenailtiin ahkerasti; velipojan ollessa armeijassa jouduin maatöitä tekemään, kun olin ainoa traktorinajotaitoinen, mutta ne työt eivät oikein sopineet, sillä minulla oli paha heinäallergia.

Kun Alpo Pohja jäi pois lahtelaisesta Olavi Kivikosken bändistä, tilalle astui 17- vuotias Erkki Friman. Armeija-ajan jälkeen Erkillä olikin vuoden 1970 joulukuusta alkaen omalla nimellään kulkeva bändi aina vuoteen 1979.

– Kun tulin armeijasta, pistin oman bändin pystyyn. Säesteltiin kaikenlaista, mm. Dario Campeottoa, oltiin jo säestetty eri laulajia pohjoisessakin. Italialainen Dariohan edusti Tanskaa 1961 Euroviisuissa biisillä Angelique, jonka Olavi Virtakin levytti. Dario esiintyi 70-luvun alussa Suomessa. Mies jopa puhui auttavasti suomea.

– Siihen aikaan solistit tekivät paljon keikkaa ilman vakkaribändiä, mm. Markus Allan, Eija Sinikka, Irwin, Martti Innanen … Onpa ollut kunnia säestää myös mestareita Laila Kinnusta, Olavi Virtaa ja Tapio Rautavaaraa.

– Oululainen manageri Erkki Olsbo soitti olisinko kiinnostunut Erkki Junkkarisen 25-vuotisjuhlakiertueen säestämisestä. Koska olin kapakkahommaa tehnyt, niin totta kai kiinnosti. Eki oli jo tehnyt levyn Pakilan satakieli, ja hän oli tekemässä comebackia. Kun oltiin Lapissa kierretty, niin ihmiset kyllä muistivat ja tunsivat. Tarkoitushan oli, että keväällä 1974 pidettiin Junkkarisen juhlakonsertti Kulttuuritalolla, mutta siihen osui tv-lakko. Konserttia ei siis nauhoitettu… Samainen konsertti toteutettiin sitten syksyllä uudelleen. Siitä se varsinainen metakka alkoi. Samainen manageri Olsbo järjesti Veikko Tuomen juhlakiertueen 1975, jonka myös bändilläni komppasin.

Friman orkestereineen jatkoi Junkkarisen Ekin kanssa jälleen 1976, aina syksyyn 1979. Sitten jäi bändi pois ja herrat jatkoivat kahdestaan, laulaja ja hanuristi. Ajan käytäntö oli, että paikkakunnilla oli omia paikallisia bändejä, joita vieraileva artistiduo käytti taustaorkesterina. Frimanin mukaan asiassa oli hyvät ja huonot puolensa.

– Bändit saivat töitä, mutta toisaalta saattoi tulla ongelmia. Ainakin opin sen, että kun keikkapaikalla kuulin bändin omaa settiä, ajattelin että ”jaaha, täällä mennään sitten tällä tavalla”. Siihen tottui ja oppi asennoitumaan.

Junkkarisen keikat painottuivat yhä enemmän Joensuun ja Ilomantsin kautta kohti Lappia. Friman alkoi tehdä lisääntyvässä määrin studiohommia ja omia äänitteitä. Ensimmäinen oma levy oli ilmestynyt jo vuonna 1976 (Harmonikka soi).

– Radioon tehtiin kantanauhoja paljon 70-luvulla, ja ne myös soivat radiossa. Alkoi tulla myös muunlaista kysyntää; jonkin verran olin jo säveltänytkin. Siihen aikaan mitään ei kuitenkaan oikein uskaltanut luvata tehdä kun ei tiennyt onko vaikka kahden viikon kiertue edessä.

– Koska tein talvisin ravintolakeikkaa, oli asuttava siellä missä oli hommissa. 1977 sitten alkoivat rakennustyöt Lopella, ja kiersin samalla viiden kuukauden kiertuetta Junkkarisen kanssa. Rakentaminen tapahtui pitkälti puhelimella.

Lopelta Frimanit muuttivat Hollolaan Messilän kupeeseen Vesijärven rannalle syksyllä 1999.

1983 keväällä Erkki jäi pois säestyskiertolaisen roolistaan ja pisti oman bändin pystyyn, tehden keikkoja vain etelässä viikonloppuisin. Syksyllä pirautti Reijo Taipale, että hänellä on tulossa 25-vuotisjuhlakiertue.

Taipale kertoi uusivansa bändin kokoonpanoa. – Reiska oli kuullut etten ole enää Junkkarisen kanssa. Sanoin, että minulla on bändi ja kalustoa, joka kulki autolla ja perävaunulla. “Ei se mitään”, sanoi Reiska, “liikutaan silleen”. Uudenvuodenaattona 1984 aloitettiin Riihimäellä yhdessä soittaminen Rity-talolla, missä pidettiin talvisin tansseja. Olin Reiskan bändissä viitisen vuotta. Sitten hänkin kyllästyi siihen touhuun, koska bändissä ei ollut ketään muuta joka lauloi. Reiska lauloi yleensä vielä viimeiset valssitkin ja hän lauloi tosi paljon muutenkin. 1989 joulukuun loppupuolella Reiska lopetti bändin ja aloin esiintyä hänen kanssaan kahdestaan, taustalla paikkakuntien omia orkestereita.

– Keski-Suomesta oli tullut kehiin vuonna 1976 Mäkisen Juhan bändi; Juha oli ollut bändini solistina talvella, ja kesällä Junkkarisen kakkossolistina. Kun oltiin samalla keikalla Reiskan kanssa, niin siinä rupesi kehkeytymään ajatus, että keikalla olisi periaatteessa jatkuvasti sama Juha Mäkisen bändi.

Sävellyksiä ja sovituksia kymmenillä levyillä

Erkki Frimanin säveltäminen alkoi jo soittotuntiaikoina, jolloin hän teki ensimmäiset biisinsä. Tosin ensimmäiset rekisteröidyt sävellykset ovat 60-luvulta.

– Pohjan Alpohan oli ensimmäinen varsinainen opettajani, mutta soittohommien alettua olin myös tavannut mestari [Matti] Viljasen, joka teki minulle sovituksia jonkin verran. En ollut varsinainen oppilas, mutta yritin imuroida tietoa ja tapoja tehdä.

70-luvun puolen välin paikkeilla Friman tutustui Jaakko Saloon, Erik Lindströmiin, Pentti Lasaseen ja moniin muihin ansioituneisiin taiteilijoihin. 70-luvulla tuli tehtyä ralleja, mm. Fazerille ja PSO:lle.

Omia albumeita Erkki on julkaissut useita. Ensimmäinen oli siis Harmonikka soi (1976) ja toinen edesmenneen Aaro Kurkelan kanssa tehty Brysselin pitsiä (1982). Kolmas levy oli Erik Lindströmin orkesterin kanssa tehty Ranskalaiset korot (1983).

– Sillä levyllä on muuten biisi Muskrat Ramble (säv. E. Ory), joka jakoi tuolloin voiton Levyraadissa ruotsalaisen rock-bändin kanssa.

Seuraava Erkin soololevy oli Slowly & jazzly vuodelta 1985, sitten ilmestyi Pariisin taivaan alla (1987), jolla soittaa Erkki Friman ja Studio-orkesteri. Seuraava levy ilmestyi 1992, lauluyhtyeen kanssa tehty Freeman and Fourset.

Reijo Taipaleelle Friman teki Vexi Salmen kanssa laulun Ruusu joka vuodesta, nimikappale albumille, josta tuli Taipaleen ensimmäinen kultalevy vuonna 1989. Se on edelleen Frimanin tunnetuin sävellys.

Kultaisen Harmonikan voittajista Jarno Kuusiston ja Jani Heleniuksen levyillä on paljon sekä Erkin arreja että sävellyksiä.

– Se on tietysti aika luonnollista, koska ovat meikäläisen koulukunnasta, josta on vuosien saatossa tullut puolisen tusinaa Kultaisen Harmonikan finalistia.

1979-89 Erkki veti Lopen Harmonikkoja. Ryhmä voitti edelleen alan ainoan Pohjoismaiden mestaruuden Suomeen. Lopen Harmonikat tekivät kolme äänitettä, joilla on myös Erkin sävellyksiä ja sovituksia.

Erkki Frimanin uusin pitkäsoitto on vuodelta 2003, Viihteellinen harmonikka, joka on alusta loppuun omaa käsialaa.

Sovittaminenkin on säveltämistä

Miten alun perin rupesit tekemään biisejä?

– Se alkoi niin, että aloin säveltää toisten biisejä uudelleen, ”kun ei tää oikein ole hyvä näin”… Tein itse uuden sovituksen, päin prinkkalaa tietenkin, mutta kuitenkin se luovuus siellä mellasti. Siitä se lähti, jo ihan murrosikäisenä, 13-vuotiaana. Tein sävellyksiä ihan soittaen, mikä varmaan se normaalikuvio onkin. Ensimmäisiä sävellyksiäni kun vein mestari Salolle, hän kysyi että “meinaatko että tämän joku pystyisi laulamaankin”? Sanoin joo-o! Sitten hän rupesi esitelmöimään, katsottiin sitä sävelalaa… Eihän sitä silloin ajatellut että se pitäisi pystyä laulamaankin. Nyt kun jostain tulee sanoituksia tai sävellyksiä, niin asiaan tietysti osaa jo suhtautua.

– Joka tapauksessa Jakke antoi pienimuotoisen oppitunnin siitä miten iskelmä tehdään ja opetti sen lainalaisuuksia. Myös joku toinen ansioitunut kollega sanoi, että “heitä se hanuri pois kun sävellät”. Olenkin sittemmin paljon säveltänyt ulkona lenkillä; yritän tiukasti muistaa sen nuottikuvan ja kotona koetan toteuttaa sen. Joskus on käynyt niin, että olen unohtanut sen. Siinä sitten pohtii pitäisikö uudestaan lähteä lenkille!

Niin, jos se löytyisi sieltä odottamasta samassa paikassa missä syntyikin! Mutta nykyään soitat biisit tietokoneelle?

– Jos muistan idean, menen koneelle ja soitan pätkän muistiin. Yleensähän käy niin, että kun tulee idea, niin se on maailman paras. Mutta kun jätät sen tuonne koneelle pariksi viikkoa ja katsot sitten, niin homma selviää. Samoin kun joku lähettää tarjoamansa biisin, katsot sitä biisiä ulkopuolelta. Myös omaa biisiä kannattaa katsoa ulkopuolelta: onko mitään järkeä lähteä työstämään sitä? Onko siinä ideaa vai ei. Sovittaminenhan on periaatteessa säveltämistä: siinä yritetään pyörittää paljasta melodiaa ja pukea sitä vaatteisiin. Jos melodia on hyvä, yritän “käyttää sitä hyväksi”.

Ja tavallaan sävelletään muut instrumentit?

– Siinä vaikuttaa myös soitinnus mille teet, solisti vaikuttaa eli minkälaista bändiä ja mitä instrumentteja voi käyttää. Jos teet sovituksen jollekin bändille, joka käy keikallakin, niin ei voi hirveän erilaista tehdä kuin mikä toteutetaan keikkatilanteessa. Niillä ehdoilla pitää aina toimia. Iso bändi antaa isommat mahdollisuudet, isomman liikkumavaran.

Teetkö jatkuvasti sovituksia?

– Teen jos on töitä! Se menee sykleittäin: joskus on vähän liikaakin ja joskus taas ei. Esimerkiksi kesäaika on enemmänkin hiljaiseloa levyrintamalla. Joskus tehdään aika myöhään kevääseen ja joskus jo aikaisin elokuussa. Joskus jää keväällä kesken joku juttu ja sitä jatketaan syksyllä.

Sävellyspuoli on Erkillä viime aikoina jäänyt sovitustöiden jalkoihin ja talvisin hän tekee myös opetustyötä. Nyt on kuitenkin tarkoituksena tehdä musiikkia, koska hän ei ainakaan toistaiseksi tee keikkaa. Musiikin tekeminen eri muodoissa kiinnostaa. Uusia haasteita otetaan vastaan!

– Vaikka olisi halu säveltää, niin jos sovitusprojekti tulee, kyllähän sen tekee koska korvauksen siitä saa heti. Sävellyksestä jos tulee korvaus, niin vasta vuoden päästä – jos on tullakseen! Kun teostokorvauspäivä tulee, niin harmittelee että olisihan noita ralleja voinut yrittää värkätä vähän enemmän…

Luin jostain Arja Korisevan haastattelusta, että olet hänen enonsa.

– Kyllä vain. Viime vuonna Arja kävi tekemässä yhdessä Eijan kanssa yhden sinkun, jolla oleva biisi on ihan alkuajoiltani, 70-luvun alusta. Siinä on Juha Vainion teksti. Sitä aikanaan työstettiin Salon Jaakon kanssa ja tytöt lauloivat sitä 12-13 -vuotiaina. Vein Jakelle äänitteen, joskaan siitä ei sen kummempaa tullut. Tytöt halusivat nyt lämmittää sen kappaleen uudelleen.

Palaamme Arjan ja Eijan kautta nostalgiaan. 70-luvulla tehtiin levyjä paljon enemmän kuin tänä päivänä. Sinkkuja tehtiin paljon, ja ne olivat paljon halvempia tehdä kuin nykyiset cd-sinkut.

– No, omakustanteita tulee tietysti, mutta levyfirmat ovat vähemmän kiinnostuneita ottamaan riskiä.

Erkki Frimanin harmonikkasävellyksistä on julkaistu kaksi nuottikokoelmaa (Erik Lindström Kustannus) ja Warner/Chappell puolestaan on julkaissut 21 iskelmän nuottikokoelman 1997.

– Niin, joitain yksittäisiä juttuja joskus on tullut. Äskettäin julkaistiin taas nuottikirja sävellyksistäni. Fasu aikanaan halusi tehdä kustannussopimuksen, mutta ei julkaissut nuotteja. Nyt nekin on julkaistu. Suurin osa niistä on siltä ajalta kun nuotit kirjoitettiin käsin, nythän ne tehdään koneella.

Katsomme muutakin nuottikirjoa. Reijo Taipaleen neljällä levyllä Erkki on pääsovittaja tai säveltäjä-sovittaja, samoin kolmella Risto Nevalan levyllä, kolmella Jaska Mäkysen levyllä, kolmella Souvareitten levyllä, kahdella Hannu Palon levyllä ja parilla Kaija Pohjolan levyllä, yhdellä Teuvo Oinaksen levyllä sekä vielä Mika Pohjosen ja Sebastian Ahlgrenin levyillä.

– He ovat sitä tangokuninkaallista osastoa, heitä on lähes kymmenen.

Tanssimusiikin kuluttajat jäävät vaille Ylen palveluita

Erkki murehtii, että nykytilanteessa radiouudistuksen myötä tällaista musiikkia YLE soittaa aina vain vähemmän.

Miten koet tilanteen nyt?

– No, radio ei kuitenkaan ole näillä näkymin pystynyt nujertamaan tanssikulttuuria. Meikäläinenhän tekee lähes vain ja ainoastaan perinteistä tanssimusiikkia, niin sovituksellisesti kuin sävellyksellisestikin. Olisi tietysti ihan kiva jos kentällä sekin osa väestöstä huomioitaisiin, jotka sitä harrastaa. Ettei heitä nähtäisi toisen luokan kansalaisina.

– En puhu nyt omasta tuotannostani, vaan yleensä. Tiedän että tänä päivänä tehdään ihan hyvää perustanssimusiikkia ja sinne laitetaan varmaankin enemmän pelimerkkejä kuin moneen niistä joita soitetaan radiossa ja jotka tehdään koneilla – ja sama kappale saattaa tulla eri kanavilla viisi tai kymmenen kertaa päivässä. Samanaikaisesti tehdään levyjä, joilla käytetään aitoja soittimia ja soittajia, niille soisi myös soittoaikaa. Miten se sanonta menikään, “anna kaikkien kukkien kukkia”.

– Perinteisen tanssimusiikin tekijänä ihmetyttää kovasti, että tänä päivänä suositaan sellaista musiikkia, nuorisopoppia tai muutakin, missä hyväksytään se, että riimit eivät toimi. Minua vastaan sotii se jos teksti ei istu melodiaan, silloin kappale ei svengaa. Väärä tekstinkäsittely kumoaa kappaleen svengin. Salon Jaken kanssa jo 70-luvulla juteltaessa tuli ilmi, että kun on oikein kirjoitettu nuottikuva, niin teksti ei saisi kohdella melodiaa väkivalloin tai päinvastoin. Näitä arvojahan vaalivat mm. Helismaa, Vainio ja Vexi Salmi. Konsonantit ja vokaalit saattavat nykyään olla täysin väärinpäin. Bändi saattaa toimia, mutta kun laulaja tulee kehiin, niin kappale ei sitten kuljekaan.

Muistelemme 50- ja 60-lukuja, jolloin ihmisillä ei ollut vielä edes levysoittimia. Silti silloin tehtiin singlejä ja EP-levyjä, jopa isolla bändillä ja projekteihin satsattiin rahaa.

– Se kannatti silloin. Nyt on jokaisella jonkunlaista hilavitkutinta millä voi soittaa. Mikään ei kannata, mihin tämä kaikki perustuu? Totta kai yksi tekijä on se, että isoilla levy-yhtiöillä on isot koneistot ja isot menot, eikä niitä muutaman tuhannen levyn myynti kiinnosta.

Teet kaikenlaisia tyylilajeja, mutta onko jokin mikä on sinulle ominaisin?

– Valsseja olen tehnyt ehkä eniten, tykkään muistakin, trioleita on tullut muutama synnytettyä… 70-luvulla tuli tehtyä humppaa, ja nyt on tullut tarve tehdä “foxahtavaa” kun sitä kysytään; ”eikös sulla olis joku menevä kappale”. Kyllä periaatteessa kaikille pitäisi olla tarjolla… Kenen levyltä puuttuu mitäkin.

Teet sekä tilaustöitä että oman inspiraation pohjalta?

– Joo, ja mieluiten tekisin ilman paineita. Silloin kun tilataan ja on deadline, silloin tulee mieleen saanko aikaan sellaisen kappaleen joka asiakasta tyydyttää. Mutta jos on valmiina kappale, joka selvästi sopii jollekin artistille, niin se on parempi niin päin.

 

Suåmiiskelmää Örebrosta

Julkaistu

 

Musiikki on kulkenut Tapion mukana pitkän matkan niin ajallisesti kuin maantieteellisestikin.

Enontekiöltä Etelä-Suomen kautta takaisin Lappiin, välillä Norjan puolelle Jäämeren rannikkokaupunkeihin ja viimein Ruotsiin Örebrohon, jossa Tapio on asunut vakituisesti jo kymmenkunta vuotta. Tapion suvussa musiikki on lähes sukuvika ja muutkin taidemuodot ovat hyvin edustettuina; tanssijanäyttelijä Tiina Brännare on Tapion serkku. Ei siis ihme, että musiikki on aina ollut iso osa Tapion elämää. Varhaisvuosien viulu vaihtui teiniaikoina kitaraan ja bändikuvioihin. Ensimmäiset omat sävellykset syntyivät 1990-luvun alussa. Laulamista Tapio on harrastanut koko ikänsä. Ja niin kuin monella muullakin musiikin tekijällä sattuma on ollut voimakkaasti vaikuttamassa siihen, että Tapiosta tuli päätoiminen säveltäjä. Hänen kohdallaan sattuma tosin puuttui peliin tavallista dramaattisemmalla tavalla.

Pohjoisesta etelään ja takaisin

– Olen kotoisin Enontekiöltä ja asunut nuoruuteni käytännössä Kivilompolon Tulliasemalla, faija oli siellä tullimestarina. Harrastuksia ei paljon ollut niissä ympyröissä muuta kuin musiikki, joten oli aika luontevaa, että minäkin innostuin siitä. Olin noin viisivuotias, kun aloitin viulunsoiton. Myöhemmin tuli mukaan kitara ja tietysti laulu. Perustimme kyläbändin 70-luvulla kun olin 15-vuotias ja kierreltiin tanssilavoilla jo kouluaikana. 80-luvun alkupuoliskolla perustin oman yrityksen ja mulla oli kiertävä disko. Olin itse ”DJ” ja levyt tulivat Helsingistä Kenny Suomalaiselta Discuksesta. Kiertelin Lapin laskettelupaikkojen ravintoloissa ja Norjassa.

– 80-luvun lopulla suunnistin Helsinkiin etsimään kesäduunia. Lopulta pestauduin Silja Linelle tiskijukaksi. Joten kyllä musiikki oli kuvioissa jo ennen muita hommia, tosin enemmän harrastepohjalta. Kun nuo kesäduunit päättyivät, löysin myyntiedustajan paikan ja kiertelin pitkään Suomea laidasta laitaan. Ehdin tehdä vähän aikaa töitä tullissakin. Etsin vakinaista virkaa Lapista, mutta silloin sellaista ei ollut tarjolla.

Dramaattisesta sattumasta uuden elämän ja uran alku

– 1990-luvun alussa menikin sitten koko elämä kerralla täysin uusiksi. Aivoista katkesi verisuoni.

Kuolema tai vakava vammautuminen oli todennäköisempi vaihtoehto, mutta minulla kävi tuuri, minä toivuin – tosin hitaasti. Kaikki piti aloittaa alusta. Silloin jouduin ihan tosissani miettimään, että mitäs tämän jälkeen? Niihin aikoihin kävi myös ensimmäisiä kertoja mielessä, että voisiko musiikki olla mulle se uuden elämän alku? Eli voisinko mä tehdä harrastuksesta ammatin? No niinhän siinä sitten lopulta kävi.

– Toivuttuani otin härkää sarvista, rohkaisin mieleni ja lähestyin jo silloin kovasti arvostamaani Jaakko Saloa kirjeen ja demon muodossa. Olin tosi otettu, kun Jaakko Salo vastasi. Jakkemaiseen tapaan hän kannusti, rohkaisi ja neuvoi. Hän neuvoi myös ottamaan yhteyttä ammattisanoittajiin. Otinkin yhteyden Veikko Juntuseen ja kerroin Jaken terveiset. Veikko sanoitti tuossa vaiheessa useita sävellyksiäni. Sain samalla myös häneltä arvokasta palautetta demoistani. Tästä siis sävellysurani varsinaisesti alkoi.

Millaista on toimia suomalaisena iskelmäsäveltäjänä Ruotsista käsin?

– Kyllä se vaatii vähän enemmän töitä ja sitkeyttä, vallankin aluksi. Tuottajien suhtautuminen oli ensi alkuun aika nihkeää, eivät kai oikein ottaneet tosissaan kaveria, joka asui Ruotsissa, ja jolla ei vielä ollut tarpeeksi nimeä säveltäjänä. Mulla on sellainen tunne, että nyt on jo vähän helpompaa silläkin rintamalla. Tekijäkumppaneita, lähinnä sanoittajia, olen kyllä löytänyt aika helposti jo pitkään.

Entäpä toisinpäin, miten Ruotsissa suhtaudutaan säveltäjään, joka tekee pääosin suomalaista iskelmämusiikkia?

– Ruotsissa on itse asiassa huutava pula ruotsinsuomalaisten tekemästä musiikista. Meikäläisten musiikki soi pääosin SR Sisu- Radiossa P-2 ja P-4 kanavilla. Toimittajat soittelevat kaiken aikaa ja kysyvät uutta musaa. Jonkun verran nämä biisit soivat myös valtakunnan verkossa ja paikalliskanavilla. Soimaan siis saa, mutta Ruotsissa on vielä vaikeampaa kuin Suomessa saada teoksiaan äänitteille. Valtaväestön musamaku on kovin erilainen kuin ruotsinsuomalaisten tai suomalaisten. Ruotsissahan mulla on myös vähän erilainen rooli kuin Suomessa. Ruotsissa laulan itse suurimman osan biiseistäni.

Olet sekä Elvis ry:n että Teoston jäsen. Mitä vikaa on Skapissa ja Stimissä?

– Minulle valinta on ollut alusta asti hyvin selvä. Olen kuitenkin suomalainen ja teen aika suomalaistyyppistä musaa, vaikka teen kyllä muutakin kuten kantria ja popmusiikkia suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Mielestäni Teostosta ja Elvisistä saa hyvää palvelua, tietoa ja neuvoja saa aina kun pyytää. On myös ihan selkeä taloudellinen peruste olla ennemmin Teoston kuin Stimin asiakas.

 

– Olen myös aina ollut kiinnostunut tekijänoikeusasioista. Osallistun aktiivisesti molempien yhdistyksien kokouksiin ja tapaamisiin. Molemmat ovat myös hyviä verkottautumispaikkoja, niissä tapaa kollegoita. Tätä kautta on syntynyt monta yhteistyösuhdetta. Sen verran jo tunnen näitä järjestöasioita, että olen yrittänyt jakaa tätä tietoa myös täkäläisille kollegoille ja auttanut heitä heidän ongelmissaan. Tietoutta suomalaisten tekijäjärjestöjen toiminnasta on levitetty Ruotsissa jopa radion kautta. Sisu-Radion Oili Tuomenoja kävi keväällä haastattelemassa elvisläisiä vaikuttajia Helsingissä ja juttu sai täällä hyvin sekä ohjelma-aikaa että huomiota.

Onko mielessäsi jotakin erityistä, jolla tavoin toivoisit näiden yhdistysten huomioivan ulkosuomalaiset jäsenensä?

– No meitähän on tietysti aika vähän. Uskon silti, että meillä kaikilla on toive, että meitä huomioitaisiin enemmän ja meille annettaisiin mahdollisuuksia edustaa ja edistää suomalaista musiikkikulttuuria täällä – ja toisaalta mahdollisuus tuottaa täältä käsin teoksia suomalaisille. En sitten tiedä onko se juuri näiden yhdistysten tehtävä, mutta ne voisivat varmaan ainakin myötävaikuttaa asiaan.

Mikä on mielestäsi suurin ero musiikkibisneksessä Ruotsin ja Suomen välillä?

– Ruotsissa alaan satsataan paljon enemmän. Vallankin markkinointiin. Täällä on myös joukko maailmanluokan tuottajia. Musiikki on kansainvälisempää, täällähän ei ole juurikaan sellaista musaa, jota Suomessa edustaa iskelmä. Luulisin, että myös media on enemmän ajan tasalla siitä mitä musabisneksessä tapahtuu. Tekijät ja artistit ovat täällä enemmän tekemisissä keskenään. Järjestetään isoja tapahtumia, joissa on mukana myös paljon mediaväkeä tv:tä myöten. Koko ala on täällä huomattavasti suurempaa bisnestä ja populaarikulttuurilla on enemmän perinteitä kuin Suomessa.

Tapio Lauhamaan tulevaisuuden näkymät?

– Jaah! Olen ollut viime aikoina sekä innostunut että tuottelias. Tämänkin vuoden puolella on syntynyt jo varmaan kolme-neljäkymmentä biisiä. Tuotan itse demot omalla kotistudiollani. Demoja on viime aikoina lähtenyt niin suomalaisille tuottajille kuin artisteillekin. Vastaanotto on mielestäni ollut hyvä. Nyt jopa pyydetään lähettämään biisejä lisää, ja sehän on aina sekä mukavaa että kannustavaa. Osa julkaistaan kesään mennessä ja lisää meikäläisen tuotantoa pitäisi ilmestyä syksymmällä. Mä teen tasaiseen tahtiin uusia biisejä melkein koko ajan. Mulla on nyt myös pikkuhiljaa alkanut vakiintua yhteistyökuviot sanoittajien kanssa niin, että on syntynyt muutama aika tiivis yhteistyösuhde.

Rauno Lehtinen 1932-2006

Julkaistu

 
Legendaarisen mestarin laulut ja tarinat jäävät elämään

Elvis ry:n kunniajäsen, suuri taiteilija ja persoona, säveltäjä, sanoittaja ja kapellimestari Rauno Lehtinen kuoli 74-vuotiaana Helsingissä vapunpäivänä 1.5.2006. Siunaustilaisuudessa helatorstain aattona 24.5. Pakilan kirkossa yhdistyksemme jäähyväiskukat laskivat Jani Uhlenius, Juhani Leinonen ja Martti Heikkilä. Jäähyväisiä oli omaisten lisäksi jättämässä suuri joukko ystäviä ja kollegoja.

Useilla meistä on lämpimiä muistoja Raunosta, joka eläkepäivinäänkin otti aktiivisesti osaa Elvis ry:n ja Teoston kokouksiin ja tilaisuuksiin. Nuorempi polvi muistaa mm. ikimuistoisen puheen Teoston kevätkokouksen illallisella 2002.

Rauno piti vuosien varrella säännöllistä yhteyttä toimistoon ja otti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Kun aloitin työt Elvis ry:ssä vuonna 1995 ja tapasin mestarin ensimmäisen kerran, hän isälliseen tapaansa lupasi antaa apua ja neuvoja aina kun niitä tarvitsisin. Mainittakoon, että kun vuosi sitten musiikintekijät ja muusikot laativat yhteisen vetoomuksen eduskunnalle tekijänoikeuksien puolesta, Raunolle oli ensiarvoisen tärkeää, että hänen allekirjoituksensa ehti mukaan.

Viimeksi joulukuussa oli Teoston tärkeä syyskokous, jossa kevyen musiikin säveltäjät saivat äänestyksen jälkeen yhden lisäpaikan Teoston johtokuntaan. Rauno oli tietysti mukana yhteistä asiaamme ajamassa ja kokouksen jälkeen hän vaihtoi kollegojen kanssa kuulumisia yhdistyksemme pikkujouluissa.

Elvis ry:n johtokunnassa hän ajoi asioitamme 1974- 1977 ja Teoston johtokunnassa 1975-1980. Tällöin hän edusti meitä myös NCB:ssä ja NPU:ssa. Yhdistyksemme kunniajäseneksi hänet nimitettiin 2002.

Vuonna 1997 Elvis ry isännöi pohjoismaista NPU-kongressia ja sen yhteydessä luovutettiin Raunolle NPU-palkinto. Kyseinen palkinto jaetaan kahden vuoden välein pidettävän kongressin isäntämaan ansioituneelle henkilölle. Suomalaisista NPU-palkinnon olivat aikaisemmin saaneet Georg Malmstén, Harry Bergström ja George de Godzinsky.

Palkinto luovutettiin Suomenlinnassa pidetyillä NPU-illallisilla. Palkinnon konkreettisena olomuotona oli jouhikko. Rauno totesikin kiitospuheessaan, että tällaista soitinta hän ei vielä hallitsekaan. Hän myös riemastutti pohjoismaisia ystäviä muistelemalla niitä NPU:n kokouksia, joissa hän itse on ollut mukana, sekä määrittelemällä kunkin maan kansalliset ominaispiirteet. Meille nuoremmille hän näytti esimerkkiä sujuvalla tanskan kielellään, joka oli perua hänen Tanskaan tekemiltä muusikkokiertueilta. Illan ohjelmaan kuului tietysti myös Letkiksen tahdissa tanssittu letkajenkka, jonka Juhani Leinonen hanurillaan säesti.

Rauno Lehtinen oli legendaarinen taiteilijanero, jonka persoonallisuus säteili särmää ja karsimaa. Tästä olivat seurauksena ne lukemattomat tarinat, joista suuressa osassa on totuutta paljon enemmän kuin pelkkä siemen. Tässä yksi niistä:

Joskus 90-luvun lopulla Rane osallistui joulun alla Warner/Chappellin glögitilaisuuteen. Vieressä sattui seisoskelemaan nuoremman polven edustaja, joka ei mestaria tunnistanut. Nuorukainen aloitti sitten keskustelun ja sen aikana kysyi: ”Niin, missähän ominaisuudessa te täällä olette?”. Mestari ei ollut kuulevinaan kysymystä ja pysyi vaiti, jolloin nuorukainen toisti kysymyksen muodossa: ”Niin, millähän alalla te olette?” Tähän sitten Rane vastaamaan: ”Autonmaalausalalla”:

Tällaista pilkettä silmäkulmassa Rauno Lehtisellä oli aina, kun hän saapui yhteisiin tilaisuuksiin. Hänen muistonsa ja nämä tarinat jäävät elämään, laulut tulevat kestämään sukupolvesta toiseen.

Martti Heikkilä

Rauno Väinämö Lehtinen
 
– säveltäjä, sanoittaja, sovittaja, muusikko, kapellimestari ja tuottaja

Rauno Lehtinen toimi uransa aikana muusikkona, säveltäjänä, sanoittajana, sovittajana, kapellimestarina ja tuottajana. Muusikkona hän oli monipuolinen, soittaen pääsoittiminaan viulua, saksofonia sekä mandoliinia. Muusikkona hän on oman panoksensa tallentanut useisiin levytyksiin, jotka soivat ympärillämme säännöllisesti. Tunnetuimpia äänitteitä, missä Lehtisen osuus on hyvin kuultavissa, ovat esimerkiksi (sähkö)mandoliini Katri-Helenan levytyksessä Puhelinlangat laulaa, sekä sooloviulu Kari Kuuvan Tango pelargoniassa.

Ennen kaikkea kuitenkin tunnemme ja muistamme Rauno Lehtisen säveltäjänä, sekä myös osan lauluistaan sanoittajana.

Amatööriviulisti-isänsä myötä musiikkiin ja soittamiseen kasvanut tamperelaispoika kulki soittokunnan ja koululaisorkesterin kautta musiikkiopistoon viulunsoittoa opiskelemaan. Jazz kiinnosti siinä määrin, että hot club -tyyppinen trio oli perustettava.

Ammattilaisuus alkoi tanskalaisen Jörgen Petersenin orkesterin saksofonistina 50-luvun alkuvuosina. Tanskasta käsin Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa vietettyjen keikkavuosien jälkeen Lehtinen palasi Suomeen. Vuodesta 1960 hän toimi Discophon-yhtiön levytyspäällikkönä, sovittaen, säveltäen ja johtaen useita yhtiön levytyksiä. Hän aloitti levyttämisen myös omalla nimellään, sekä kokoamansa dixie-tyylisen The Vostok All Stars -yhtyeen kanssa. Muut yhtyeen muusikot olivat Suomeen muuttanut Petersen, Pentti Lasanen, Olavi Lehtonen, Herbert Katz, Pentti Vuosmaa ja Ilpo Kallio.

Lehtisen ensimmäinen instrumentaalilevytys omalla nimellään oli oma sävellyksensä Kolibri (1961). Myös Vostok luotti kotimaiseen materiaaliin aloittamalla Säkkijärven polkalla, ja jatkamalla esimerkiksi Malmstén-potpureilla (1963). Kansainvälisesti menestynein Lehtisen sävellys Letkis syntyi vuonna 1963, kantalevytyksen teki Ronnie Kranckin sekstetti. Suomalaiseksi muotitanssiksi kehkeytynyt letkajenkka herätti nopeasti maailmanlaajuista huomiota. Yleisradio tuotti parikymmenminuuttisen viihdeohjelmankin aiheesta keväällä 1964, joka osallistui ylimääräisenä Montreauxin tv-ohjelmakilpailuun. Paavo Einiön käsikirjoittama ja Jukka Virtasen ohjaama ohjelma otsikoitiin kansainvälisesti “Letkajenkka-The Jenka-Le Letkiss”, ja musiikin sovituksista vastasi Rauno Lehtinen yhdessä Jaakko Salon kanssa. Lehtisen Letkiksen levytysten määrä hipoo jo sataa, ja siitä on tehty mitä erilaisimpia sovitusversioita.

Kansainvälisen, ja nuorison suosiman sähkökitarasoundin noustua Suomessakin mullistavaan suosioon, kokosi myös Rauno Lehtinen studioyhtyeensä Rautalanka Oy:n hyödyntämään samaa reseptiä, mutta tämän kokeilun hän joutui myöntämään epäonnistuneeksi.

Discophon-yhtiössä työskennellessän Lehtinen teki yhteistyötä esimerkiksi Carolan, Lasse Mårtensonin, Eero ja Jussi & The Boysin, Eveliina Pokelan, Annikki Tähden, Eino Valtasen ja Seija Simolan kanssa, joten tyyliskaala oli varsin laaja.

Irtaannuttuaan kyseisestä yhtiöstä hän jatkoi kapellimestari/sovittaja/säveltäjänä eri levy-yhtiöiden tuotannoissa. 60-luvulla Lehtinen työskenteli esimerkiksi Fredin, Juha Vainion, Paula Koivuniemen, Anita Hirvosen, Finntrion, Joukon ja Kostin, Markus Allanin ja Georg Otsin kanssa. 70-luvun nimiä ovat Irwin Goodman, Tapio Rautavaara, Viktor Klimenko, Marion Rung, Kirka ja Tapani Kansa.

Päätyönään Lehtisellä kuitenkin oli vuosina 1967-77 kiinnitys MTV:n kapellimestariksi, ja siinä tehtävässä hän myös sävelsi ja tuotti paljon musiikkia. Esimerkiksi MTV: n yhdessä levy-yhtiöiden kanssa pyörittämä Syksyn Sävel -kilpailu oli Lehtisen ja tuottaja Jaakko Borgin ideoima.

Rauno Lehtinen onkin kaiken kaikkiaan ollut 1960- ja 1970-lukujen populaarimusiikin keskeisimpiä vaikuttajiamme.

Eurovision laulukilpailun Suomen finaalissa Rauno Lehtinen oli 60-luvun lopulta alkaen. Parhaiten hän menestyi 70-luvun alussa, jolloin hän voitti kisan kahdesti. Myös yksi hänen kaikkein suosituimmista lauluistaan on alkujaan “euroviisu”, eli On hetki, joka sijoittui Aarno Ranisen laulamana vuonna 1968 kolmanneksi.

Vuodesta 1977 Rauno Lehtinen toimi vapaana säveltäjänä ja sovittajana. Hän johti omaa pienimuotoista levy-yhtiötään Sauna Recordsia vuosina 1979-86, jonka puitteissa hän levytti oman tuotantonsa ohella mm. Lasse Pihlajamaan tuotantoa.

Tohtori Pekka Jalkanen on nostanut esiin Rauno Lehtisen mieltymyksen sävellyksissään folklorismiin; mustalais-, unkarilais-, venäläis- ja kletzmer-aiheisiin. Viitteitä löytyy niin iskelmissä, laulelmissa kuin viihdeorkesteriteoksissakin. Jalkasen mukaan Lehtisen sävellyksille “on ominaista ilo ja keveys, ja niistä puuttuu täysin suomalaisen musiikin helmasynti, paatos ja raskasmielisyys”. Hän korostaa myös Lehtisen useiden iskelmien “aurinkoista mieltä”, ja kutsuukin tätä “iloisen ja kepeän mestariksi”.

Tohtori Juha Henriksson on analyysissään samoilla linjoilla: “Perinteiseen suomalaiseen iskelmään verrattuna Lehtisen soinnutus on kansainvälistä, ja harvinaisen iloisten ja raikkaiden melodioittensa ansiosta hänen sävellyksensä ovat menestyneet myös ulkomailla.”

Toimittaja Jari P. A. Niemelä kutsuukin Rauno Lehtistä “populaari- ja viihdemusiikin eurooppalaiseksi optimistiksi”, jonka musiikissa “on kypsää, positiivista ylikansallisuutta, iloa ja ennen kaikkea eurooppalaisuutta – ei kylmän laskelmoitua amerikkalaisuutta – vaan älyllistä ja yllätyksellistä eurooppalaisuutta”. Niemelä nostaa esiin myös Lehtisen sanoitukset, joissa “säveltäjä on inhimillisen puhutteleva, sekä kuuntelijaansa lujaa uskoa ja voimaa valava”.

Tohtori Pirjo Kukkonen nostaa suomalaisen tangon mies- ja naistarinoista kirjoittaessaan esiin Lehtisen säveltämän ja sanoittaman Elämäni nainen -tangon: “Se on kypsä ylistys ja jatke kaikille naisten nimiä kantaville tangoillemme”.

Tohtori Vesa Kurkela liittää Lehtisen sävellystyylin kuitenkin myös suoraan suomalaisen populaarimusiikin omaperäiseen kehityskulkuun: “Popiskelmä erosi vanhemmasta iskelmästä osittain soundinsa puolesta, sillä popyhtyeiden suosimat rumpu-, bassoja kitarasoundit heijastuivat suoraan uuteen iskelmätyyliin. Lisäksi suora beatkomppi ja sen johdannaiset olivat edelleen poplaulajien tyylin yleisenä perustana. Ei mennyt kauankaan, kun tangoihin ja muuhun vanhemmantyyliseen iskelmään erikoistuneet laulajat rupesivat levyttämään niin sanottuja piilotangoja. [-] Myös Rauno Lehtinen saavutti kohtuullista menestystä joillakin beatrytmisillä iskelmillään, joiden melodinen rakenne olisi [Toivo] Kärjen hittien tavoin sopinut vaikeuksitta tangoihin tai muihin vanhemman tanssimusiikin lajeihin”. Tunnetuimmiksi esimerkeiksi Kurkela nostaa Lehtisen laulut Muistan kesän ja Muuttuvat laulut. “Euroviisusävelmistä” parhaiten menestyneiden Tie uuteen päivään ja Tom tom tom kohdalla Kurkela toteaa Lehtisen muuttaneen tyyliään “vielä enemmän keskieurooppalaisen eurohumpan suuntaan”.

Lähteet:

– Pekka Jalkanen: Pohjolan yössä 1992 (Kirjastopalvelu)

– internet-artikkeli 2000 www.fimic.fi

– Jukka Lindfors-Pekka Gronow-Jake Nyman: Suomi soi 1 – tanssilavoilta tangomarkkinoille 2004 (Tammi)

– Juha Henriksson: “Jazziskelmän ja naissolistien aika”

– Pekka Jalkanen – Vesa Kurkela: Populaarimusiikki 2003 (WSOY)

– Jari P. A. Niemelä: Tampereen poika Rauno Lehtinen – suomalaisen iskelmän suuri eurooppalainen, internet-artikkeli 1996 www.tampere-seura. fi/tampere/Rane.html

– Pirjo Kukkonen: Ilon ja surun sointu 1997 (Yliopistopaino)

Teksti: Martti Heikkilä ja Pekka Nissilä

Inspiraatio syntyy tilauksesta – sen jälkeen Matti Puurtinen laskeutuu työn ääreen

Julkaistu

Puurtinen on säveltänyt musiikin yli 40 näytelmään Niskavuoren naisista Caligulaan ja toiminut kapellimestarina kansan omakseen ottamissa Tammerkosken sillalla ja Thilia thalia -musiikkiohjelmissa. Kahdella Puurtisen kappaleella on edustettu Suomea Euroviisuissa, ja monet tunnettujen artistien levyttämät muut sävellykset ovat tulleet tutuiksi radioaalloilla. Lisäksi kansaa on kohdattu lukemattomissa konserteissa ja muissa tilaisuuksissa. Aktiivisimmat vuodet alkavat olla takanapäin, ja nyt löytyy jo perspektiiviä tarkastella musiikkityöläisen uran vaiheita. Paljon niihin mahtuukin.

Keikkaruletti jäi pyörittämättä

Ylioppilaskirjoitusten ja armeijan jälkeen Matti Puurtinen (s. 1949) lähti Jyväskylään opiskelemaan pianonsoittoa, orkesterinjohtoa, teoriaa ja musiikkitiedettä. Kotona Savonlinnan lähellä harrastettiin kyllä musiikkia, vaikka mahdollisuudet olivat niukat: veli oli haitaristi ja myös äidin musikaalisuus antoi kipinän muusikon uralle. Isonveljen antamilla opeilla oli suuri merkitys, ja oppikouluvuosina avautuivat Savonlinnan kirjaston musiikkiosaston arkistot.

Opintojen jälkeen tie vei Turun kaupunginteatterin kapellimestariksi vuosiksi 1975-79. Kapellimestarikauden kokemusten jälkeen Puurtinen uskalsi jättäytyä freelanceriksi ja on siitä lähtien työskennellyt ennen kaikkea säveltäjänä, orkesterinjohtajana ja muusikkona.

– Kyllä se ensimmäinen musiikillinen herätys oli The Beatles. Se oli jotain kokonaan erilaista kuin mitä siihen asti oli ollut. Se tuli todella kovaa läpi muusta sen ajan musiikkituotannosta. Treenailin riffejä Noso-kitarallani ja rakentelin putkiradiosta jonkinmoisen vahvistimen, että sain ääntä ilmoille. Klassinen musiikki alkoi kiinnostaa samoihin aikoihin. Savonlinnan kirjastosta löytyi amerikkalaisia partituureja erikoisine merkintöineen, ja niiden kautta aloin päästä sisälle kapellimestarin työhön. Siitä se varsinainen opiskelu sitten alkoi. Musiikkiosastolla ei ollut kovin montaa kiinnostavaa levyä, mutta kuuntelin siellä paljon mm. Jimmy Smithiä, Benny Goodmania ja Dave Brubeckia. Armeijassa kaveri kertoi, että Jyväskylässäkin voi opiskella näitä asioita ja sinne sitten mentiin.

– Opiskeluaikoina soitin tietysti paikallisissa ravintolabändeissä, mutta varsinainen keikkamuusikon arki jäi näkemättä. Helkovaaran Upin bändi 1971-74 taisi olla viimeinen. Tavallaan se oli henkilökohtainen valinta, ja olihan perhesyilläkin merkityksensä. Kiinnitys Turun kaupunginteatteriin heti opintojen jälkeen vähensi osaltaan laajamittaisen keikkailun tarvetta. Työn määrä teatterissa myös kasvoi nopeasti, kun pääsin kiinni säveltämiseen. Töistä tuli yhä suurempia eikä muuta ehtinyt.

– Kuitenkin kerran vuonna 1980 olin studiohommissa, kun soittajakaverit poikkesivat käymään ja ilmoittivat, että nyt lähdettäisiin kuukaudeksi Finnstarin Afrikanristeilylle Pertti Metsärinteen bändiin soittamaan. Lupasin heti tulla mukaan ja taisin ilmoittaa asiasta kotiväellekin. Laiva lähti Las Palmasista ja poikkesi useassa maassa, mm. Senegalissa, Sierra Leonessa ja Norsunluurannikolla. Jälkeenpäin olen huomannut, että kaikissa noissa maissa on ollut jonkinlaisia poliittisia selkkauksia, mutta tuolloin oli vielä rauhallista. Elämä laivalla oli melko luksusta ja keikat leppoisia. Illalla sekstettimme jakautui joskus kahteen trioon, ja päivällä soiteltiin kansainväliselle ja suomalaiselle yleisölle laivan kannella. Lopun aikaa seurattiin delfiinien ja lentokalojen elämää.

Freelancerin leipä leivottiin studioissa ja televisiossa

Pari vuosikymmentä sitten suomalainen musiikkiteollisuus toimi aivan eri tavalla kuin nykyään. Tuotannot keskittyivät levy-yhtiöiden ympärille isoihin studioihin ja harvoille tuottajille. Muusikoille ja tuottajille riitti työsarkaa, ja uusia lauluja tarvittiin. Pääosin tuolta äänilevytuottajan ajalta ovat peräisin Puurtisen 400-500 muille säveltämää laulua. Niitä ovat levyttäneet mm. Lea Laven, Anita Hirvonen, Reijo Kallio, Kake Randelin, Marion ja Anneli Saaristo.

– Työtehtävät menivät suunnilleen niin, että 80-luvulla Turussa kapellimestarikiinnityksen jälkeen touhusin paljon studiossa tuottamassa eri artistien levyjä. 90-luvulle tultaessa TV 2:n musiikkiohjelmat Tampereella alkoivat työllistää yhä enemmän. Pitkään jatkuneita produktioita oli useita ja lisäksi teimme pisteohjelmia. Työtä oli paljon, se oli hauskaa, ja ohjelmien tekoon valmistauduttiin kunnolla. Harjoituspäivät olivat erikseen ennen lopullista nauhoitusta ja bändit olivat isoja. Nykyään vain katsotaan biisit läpi nopeasti ennen ohjelman tekoa.

– Nyt vuosituhannen vaihtumisen jälkeen muusikot on heitetty kokonaan pihalle televisiosta, koska pitää tehdä halvalla ja tuotannot on ulkoistettu. Kaipa se on myös vähän sukupolvikysymys, vanhempi yleisö on tottunut katsomaan eläviä soittajia ja isoja orkestereita televisiosta, mutta nykynuorisolle koko musiikin merkitys on toisenlainen, enemmän mekaanista käyttötavaraa.

Teatterimusikki säilyi elämäntyönä

Studiotöiden ohella Matti Puurtinen on aina työskennellyt teatterimusiikin parissa. Sitä on kertynyt kunnioitettava määrä. Puurtinen on aina korostanut teatterityön sosiaalisuutta, ja pitänyt sen voimavarana samassa tilassa tapahtuvaa elävää esitystä, josta kaikki tekijät – ja yleisö – saavat lisää energiaa. Siihen ei televisio tai elokuva pysty. Salaisuus on näyttelijän ja katsojan vuorovaikutuksessa, ja se tuntuu Puurtista kiehtovan.

– Nykyään työskentelen parin kolmen produktion parissa vuosittain, mutta päätoimi se ei ole. Teatterissa hienointa on se, että siellä työskentelee monen alan ammattilaisia saman tavoitteen puolesta. Itse olen kiinnostunut paljon mm. maalaustaiteesta, ja näytelmän lavasteratkaisutkin tuovat oman “sointinsa” esitykseen.

– Teatterimusiikissa parasta on se, että siinä voi käyttää koko skaalaa. Esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterin Suruttomissa näin tapahtui, ja käytin myös paljon ns. uuskansanmusiikkia, joka toimii hyvin teatterissa. Yleensäkin etnomusiikki kiinnostaa, mutta vaikka otankin vaikutteita muualta, säilyy musiikissa silti suomalainen pohjavire.

– Musikaaleistani nostaisin esiin juuri Suruttomat ja ehkä Myrskyluodon Maijan, joka on edelleen ajankohtainen. Musiikin lajilla – viihdettä vai klassista – en näe isompaa merkitystä. Musiikki vain on joko hyvää tai huonoa, ja näytelmissä tai elokuvissa se on oikeastaan parhaimmillaan, kun sitä ei huomaa. Musikaaleissahan se tietysti välillä nousee pääosaan.

Euroviisuista maailmalle Anneli Saaristoa säestämään

Vaikka Puurtisen sävellystyö on mittavaa, ehdotonta kansan omaksumaa hittiä ei vielä ole syntynyt. Tuttuja ovat Katri Helenan Tule luo (san. Jukka Saarinen), Arja Korisevan Enkelin silmin (san. Turkka Mali) ja tietysti Anneli Saariston esittämä La Dolce Vita (san. Turkka Mali), joka lienee lauluista menestynein. Sitä Puurtinen on myös Saariston kanssa esittänyt eri puolilla maailmaa, ja kaikki mahdollisuudet La Dolce Vitan kansainväliseenkin läpilyöntiin olivat olemassa. Vääntöä olisi kuitenkin pitänyt menestyksen eteen olla paljon enemmän.

– Espanjassa tehtiin La Dolce Vitasta levytys, joka soi siellä radioissakin. Siihen aikaan oli sellainen Gipsy Kings -aalto menossa, ja biisi olisi sopinut hyvin siihen rakoon. Ehkä sille olisi löytynyt sopiva esittäjä. Kyllä toiveena oli, että se olisi lyönyt läpi Euroopassa, olihan nimi oikeanlainen ja kertsi kansainväliseenkin korvaan tarttuva. Jatkotyön olisi kuitenkin pitänyt olla paljon perusteellisempaa, homma pitää viedä loppuun asti kun kerran on ruvennut. Ei meillä ollut siihen mahdollisuuksia.

Puurtisen tunnetuimmat laulut on sävelletty nimenomaan Euroviisukarsintoihin, ja menestys sillä areenalla on saattanut jopa haitata muuta sävellystyötä: Viisusäveltäjän leima lyötiin otsaan, ja mielikuvaa on vaikea muuttaa.

– Euroviisut kiinnostivat silloin kun ne vielä olivat Euroviisut. Oli isot orkesterit ja oikeita sävellyksiä. Niitä oli hauska tehdä, eikä vähiten siksi, että aina oli mahdollisuus menestyä myös isommissa kuvioissa. Aika jännä saareke Euroviisut silti edelleen on, vaikka kilpailu nykyään muistuttaakin enemmän pop-rock -konserttia. Kisan luonne on muuttunut: Itse musiikille jää yhä vähemmän tilaa, ja Lordin voittohan osoitti, että näyttävällä esiintymisellä voi erottua massasta. Vaikka en itse olekaan kyseisen musiikkilajin ystävä, olen silti iloinen, että neljänkymmenen vuoden kirous on nyt murtunut. Enää en ole varma, mistä Euroviisuissa loppujen lopuksi kilpaillaan. Nythän esiintyjät kiertävät viikkokausia ympäri Eurooppaa promoamassa levy-yhtiön kanssa kappalettaan. Ennen laulut sai julkistaa vasta viikkoa ennen kilpailua. Alunperin tapahtuman piti olla Euroopan yleisradioyhtiöiden välinen sävellyskilpailu, ja edustava sävellys valittiin ensin, sitten vasta esiintyjä.

– Suomalaisten huonoa menestystä ennen Lordin voittoa en lähde miettimään, mutta onhan siellä kohtalaisen hyvinkin pärjätty. Kummallista silti kuinka vaikkapa virolaiset löysivät heti viisasten kiven samalla kun Suomessa edelleen lyötiin päätä seinään. Uusien maiden mukaantulo on myös varmasti aiheuttanut tiettyä blokkiutumista, mikä näkyy pisteiden jakautumisessa. Artistit esimerkiksi itä-Euroopassa ovat tuttuja keskenään, ja musiikkimakukin on samanlainen. Kyllä naapurille helposti annetaan täydet pisteet, ja taisi Ukrainankin voitto olla osa itsenäistymisprosessia. Suomi jäi jotenkin kaikkien blokkien ulkopuolelle; ei oltu Baltiaa, ei keski-Eurooppaa eikä oikein Skandinaviaakaan. Nyt voitettiin, koska tähdet vain olivat kohdallaan: valoshow, maskit ja energinen meininki sekä voitonvarmuus. Aina Euroviisut kiinnostavat, hauska on aina seurata miten niissä käy.

– La Dolce Vita on kieltämättä tuottanut hyvin ja tuottaa edelleen, niin myös Enkelin silmin. Olemme Anneli Saariston kanssa esittäneet laulua niin itä- kuin länsi-Euroopassakin, ja kauimpana taidettiin käydä Nicaraguassa. Siellä Managuan työväentalolla oli joku Sandinistien kymmenvuotisjuhla ja suomalaisia töissä. Oli se aika eksoottinen keikka. Annelin kanssa on tehty keikkoja ja konsertteja jo parinkymmenen vuoden ajan ja yhteistyötä on ollut näihin päiviin asti.

Maailmalle pitäisi viedä kansallisesti värittynyttä musiikkia

Matti Puurtinen on päässyt kolkuttelemaan kansainvälisen menestyksen portteja ja tietää hyvin syyt, jotka estivät läpimenon omalla kohdallaan. Lordin voitto ei ratkaise lopullisesti suomalaisen musiikin laajempaa menestystä maailmalla, Euroviisut ovat kuitenkin vain pienemmän piirin juhla. Musiikin täytyy olla omaleimaista, mutta kuitenkin tarpeeksi kansainväliseen makuun osuvaa, jotta kiinnostus heräisi. Kimi Räikkönenkin on suomalainen, vaikka siteitä kotimaahan ei enää juuri ole. Menestykseen vauhdittaakin oheistoiminnan määrä – ja siihen sijoitettu raha – ei niinkään itse musiikki.

– Ei La Dolce Vitakaan ollut enää perisuomalaista, mutta kun suomalainen tekee, se on suomalaista ja sitä kannustetaan. Kyllä maailmalle vietävässä musiikissa pitää olla kansallista väriä, siihen pitäisi palata euroviisuissakin. Nyt kaikki tuntuu olevan samaa globaalia mössöä, jota Suomessa sitten yritetään matkia. Ei sillä tavalla synny kuin kertakäyttötavaraa. Vielä kun sirkushuvit tuntuvat nykyään olevan showssa tärkeintä, musiikki jää välillä kokonaan jalkoihin.

– Musiikin vienti oli ennen aivan lapsenkengissä, mutta nyt mahdollisuudet ovat paljon paremmat, kun Musexin kaltaiset organisaatiot on saatu käyntiin. Musiikin vienti vaatii valmiit väylät ja pakkosyöttöä radiossa. Ja kaiken päälle paljon rahaa. Joskus tietysti riittää hyvä biisi, jolla on karismaattinen esittäjä – ei se sen vaikeampaa ole. Maailma vaan on nykyään niin täynnä musiikkia, että on hankalaa enää keksiä mitään tuoretta. Jos keksisin, niin varmasti tekisin.

– Suomalainen musiikkikoulutus on korkeatasoista, ja sen tulokset alkavat näkyä: Soittajat ja biisit ovat yhtä hyviä kuin muuallakin, mutta viennin kehitys kestää silti oman aikansa. Kyllä näillä eväillä täytetään standardit, mutta onko se tarpeeksi, jotta erotuttaisiin. Vielä kun päälle lisätään visuaalisuuden vaatimukset, töitä menestyksen eteen riittää edelleen. Kuvahan on jo osittain ottanut vallan läpimenon osatekijänä. Jotenkin tuntuu, että suomalainen bändi saattaa nousta huipulle asti, mutta karismaattisia solisteja ei oikein tahdo löytyä. Klassisella puolellahan meillä on maailmantähtiä, ja siellä on aina osattu hyödyntää nimenomaan suomalaista kansallista musiikkiperinnettä. Se sen persoonallisuuden tekee.

Tinnitus haittaa työskentelyä ja vaikuttaa tulevaisuudensuunnitelmiin

Vaikka Puurtinen tietää, että taustamusiikin soiminen ravintoloissa ja julkisilla paikoilla tuo tekijöille lisätuloja, lipsahtaa Matilta helposti Arthur Fuhrmannin lanseeraama lause “Musiikin pakkosyöttö olisi lailla kiellettävä”. Syynä on sinnikäs tinnitus, joka häiritsee sekä työtä että vapaa-aikaa.

– Olin hyvässä salsakonsertissa, joka oli niin mielenkiintoinen, etten tullut ajatelleeksi korvien suojaamista. Pidin musiikista, mutta se tuli liian kovaa liian pitkän ajan. Korva ei sitä kestänyt. Pahimmillaan korvien soiminen on järkyttävää eikä nukkumisesta tule mitään. Ääni on vähän kuin symbaali-iskun jälkisointi, sellaista ujellusta.

– Lääkärit ovat vaivaa ihmetellet, korva on aika ihmeellinen rakennelma. Lepo ja stressi vaikuttavat asiaan, ja ongelmaa on yritetty hoitaa painekäsittelyllä, joka onkin tuonut helpotusta. Olen nyt tietoisesti siirtynyt enemmän säveltämiseen ja rajoittanut keikkoja. Korvatulppien käyttö tuntuu vain pahentavan asiaa, kun tinnitus voimistuu. Pitää vain välttää meluisia paikkoja ja katsoa mihin ravintolaan menee, onko siellä taustamusiikkia vai ei. Vaikka joka paikassahan nykyään tuntuu jotain soivan.

– Korvaongelma rajoittaa nykyään työntekoa niin paljon, että olen hiljalleen siirtymässä eläkkeelle. Olen nyt 57-vuotias ja ensi heinäkuusta alkaen saan vielä vuoden verran apurahaa. Suunnitelmia tulevaisuudelle tietysti on, mutta runsaan vuoden päässä häämöttävä eläke rauhoittaa tilannetta. Jos joku alkaa kiinnostaa, niin tietysti se tehdään. Inspiraatiohan syntyy tilauksesta, sitten laskeudutaan työn ääreen ja aletaan toimia. Joskus lähtee helposti, joskus ei millään. Pöytälaatikkosäveltäminen on jo kokonaan jäänyt, sen verran on laiskuus iskenyt. Teostotuloni koostuvat lähinnä muutamasta biisistä, jotka tuottavat suurimman osan. Televisiotunnarit ovat myös olleet tärkeitä tulonlähteitä. Kun nyt vielä saisi muutaman musikaalin soimaan vaikka Eurooppaankin, niin eläkepäivien pikkurahapulmat poistuisivat.

Mari Rantasila lähtee tekstistä – tarina ja sen kertominen

Julkaistu

Musiikkiteatterin puolelta lohkesi myös idea ensimmäisestä levystä, joka julkaistiin vuonna 1987. Sen materiaali oli amerikkalaisen laulaja/lauluntekijä Randy Newmanin lauluja, jotka Esko Salervo oli kääntänyt. Toisen levyn originaalimateriaalista vastasi etupäässä Yari, mutta seuraavaksi tulivat vuoroon jo Marin omatekemät laulut.

Kolmannen levyn jälkeen olikin levytyksissä vuosien tauko, mutta laulukeikkailu jatkui, ja näyttelijäntyönkin puolella oli myös musiikkiteatterirooleja; esimerkiksi laajasti huomiota herättänyt Lady Day jazzlaulaja Billie Holidaysta Helsingin Vierailuteatterissa vuonna 1995.

Vuoden 2000 tammikuussa televisiossa alkanut rikossarja Raid piti sisällään Pekka Marjasen säveltämän ja ohjaaja/käsikirjoittaja Tapio Piiraisen sanoittaman tunnussävelen Vain rakkaus, jonka mukana näytellytkin Mari lauloi sarjan ääniraidalle. Laulun levytyksestä tuli valtava myyntimenestys, ja samantien uusi originaalimateriaalikin pääsi jälleen esiin. Marin tekstien säveltäjäksi löytyi hänen yhtyeensä kitaristi Markku Kanerva.

– Mun tekijäuranihan varsinaisesti alkoi Kaipuun kääntöpiiri -albumista, jossa olin myös säveltäjänä. Mutta sen olen lopettanut, enkä halua että säveltäjä-titteliä minun suhteeni käytetäänkään – vaikka edelleen muutamaa biisiä soitetaan keikalla, jotka olen säveltänytkin. On mielenkiintoinen pointti, miten mulle tuli hyvin vahvasti sellainen olo ettei säveltäminen kuitenkaan ole pelkästään sitä että tekee sen melodian ja ne soinnut. Kyllä siinä pitäisi vähän nähdä sitä maailmaa enemmän; sitä sointupohjaa ja muuta. Siksihän tuolle mainitulle levylle laitettiin osa sävellyksistä Matille [Nurro] ja mulle kimpassa – mä vaan näen sen niin.

Tällaisestahan on saatu isoja riitoja; kuka saa isommat rahat, kuka jonkun on oikeasti tehnyt jne. Mulle tuli hyvin selkeäksi se, että säveltäminen ei ole mun lahjakkuuteni suurin alue – kyllä se on tämä tekstipuoli. Mun ‘oma’ maailma on se, eikä sellainen melodioiden teko, jota mä tein; ei se ole säveltämistä.

Kääntöpiiri oli kolmas levysi. Toisella oli jo originaaleja, mutta muiden – etupäässä Yarin – tekemiä. Saitko siitä jotain kimmoketta omaan tuotantoon, vai olitko jo miettinyt asiaa aiemmin?

– Olin mä jo lapsesta asti tehnyt kaikenlaista – bändeissä kun olin – mutta itsekritiikki oli hirveätä. Mulla oli pöytälaatikossa vaikka mitä, mutta kun Teatterikoulussa tutustuin moniin musiikintekijöihin, niin ei mun biisit sitten olleet mielestäni tarpeeksi hyviä. Kääntöpiirin tekstit oli aika paljon valmiina, ihan muutaman vaan tein suoraan levyä varten. Osa on aika vanhaakin tavaraa, vaikka levy ‘93 vasta ilmestyikin. Kun olin säveltänyt niitä, niin näytin biisejä Salon Heikille ja kysyin että ‘onks nää ihan paskaa?’. Heikki sanoi ‘ettei nää ihan paskaa ole, kyllä nää hyviä on…’

…mutta otetaan toi Matti tohon kuitenkin…

– Nimenomaan! Ja kun mä heti sanoin, että mä en ole mikään sovittaja – mulla on vaan nämä tyhmät perussoinnut näissä. Kyllä mä vielä sen jälkeen sävelsin joitakin biisejä, joita ei kuitenkaan ole mennyt levylle, mutta sitten olen säveltämisen jättänyt, etenkin kun yhteistyö Markun kanssa on alkanut.

Vaikuttiko levytysuraan tullut tauko mitenkään tekemiseesi?

– Kyllä mä koko ajan tein, ihan demoille asti, esimerkiksi Syrjälän Juhanin ja Rantalan Iironkin kanssa. Kyllä mä jotain hain, ja Miljoonasateen jätkien kanssa käytiin keikoillakin. Tyttäreni syntyi ‘98, ja siinä vaiheessa meni varmaan ainakin vuosi etten tehnyt musiikkia lainkaan. Carola-ohjelmistoa työstettiin Markun kanssa raskauteni aikana.

Saitko mitenkään järkevää palautetta demoistasi?

– Joo, kyllä mä muistan esimerkiksi Niemisen Esan kommentin yhdestä biisistä – se oli sellainen niinkuin ‘vihaisen’ naisen biisi – että ‘tää olisi hyvä tyyli’, mutta kukaan muu ei siitä innostunut. Ehkä mun ongelmani silloin oli, että ne jutut oli aika erilaisia; linjaa vielä haettiin. Vainion Ile sanoi suoraan, että mä olen pelottava (naurua)! Että ne oli niin pelottavia, ettei kukaan uskalla lähestyä niitä. Mutta tietenkin oli tätä, että ‘olen aina ihaillut sinua mutta en näe tällä kaupallista potentiaalia’.

Olen aina ajatellut, että hyvästä – siis järkevästä, vaikka haukkuisikin – palautteesta aina oppii. Tunsitko saavasi jotain joka auttoi eteenpäin, tunsitko kehittyväsi palautteen kautta?

– En silloin, mutta jälkeenpäin olen miettinyt kyllä paljon sitä, että kun mun imago oli – ei nyt vihainen, mutta sellainen rohkea – että kyllä mua varmaan vähän pelättiin – Ile sanoi senkin ihan suoraan, että ‘mähän pelkään sua!’ – niin siinä oli pointtinsa. Varsinkin tekstien osalta; että vaikka ne oli tietyllä tavalla helposti lähestyttäviä niin kuitenkin niissä oli joku vääntö, ne tuntui iskelmäyleisöstä varmaankin vieraannuttavalta. Ehkä mä jotain otin opikseni, ja puin ne vähän eri muotoon – ettei suoraan aborttiklinikalta- osastoa!

Virheetkin voi toimia

Levytysurasi uuteen alkuun liittyy olennaisesti yhtäältä tuo mainittu Carola-kokonaisuus, mutta tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisi tehty vaan single; Ile antoi vapaat kädet kuudelle biisille. Toki mä näytin kaikki tekstit hänelle ja tehtiin demot, mutta ei hän mitään muuttanut.

Voidaan varmasti sanoa, että siinä vaiheessa löysit etsimäsi. Ilmaisu on etusijalla; et ole erityisen ”tekninen” kirjoittaja riimien ja sen sellaisten suhteen.

– Tietyt säännöt pätee; ei mitenkään loogisesti, mutta kuitenkin. Säkeistössä näin ja kertsissä näin, C-osassa vähän miten vaan, enemmän musiikin mukaan. Tähän saakkahan me on tehty niin, että mä olen kirjoittanut musiikkiin. Nyt on tehty joitain toisinpäin, eli Markku on säveltänyt teksteihin. Jostain riimistä Ile on joskus sanonut, ja joskus olen muuttanut, joskus en. Salon Heikki on sanonut että ‘kyllä sinne niitä virheitä voi mahtua jos se muuten toimii’.

Olen mä esimerkiksi miettinyt, että voiko sanan keskellä olevaa tavua nostaa melodisesti? Ja tullut siihen tulokseen, että joskus voi. Riippuu esimerkiksi siitä miten sen laulaa. Jos vaikka vetää ohenteisesti, niin se ei häiritse. Ja kun itse laulaa, niin sellaista voi tehdä. Mutta kyllä mua erityisesti häiritsee, jos mä kuulen kun vokaali lauletaan liian pitkäksi.

Eniten mä mietin sitä, että tarina kulkee niin että sanat ymmärtää; ettei jostain sanasta tule joku toinen. Olen nyt ekaa kertaa tehnyt tekstejä joillekin muille, enkä vielä tiedä ovatko ne menneet läpi. Koko ajan olen huolissani siitä, että miten ne lauletaan! Ja siellä on kyllä keskusteltu yksittäisistä sanoista, että ‘tää tässä hyppää täältä, tee jotain’. Otan kyllä tietoisesti käyttöön sellaisia sanoja, jotka ovat vähän poikkeavia. Mielestäni hyviä biisejä ovat esimerkiksi sellaiset, joista jää jotain sanoja päähän. Kielen pitää olla kiinni tässä päivässä; ettei tekstit ole vaan sitä samaa perussanastoa vuodesta toiseen. Jopa joku ‘virhe’, joka jää ärsyttämään, saattaa jäädä mieleen myös hyvänä juttuna.

Onko Markku jonkinlaisessa portinvartija- asemassa?

– Jonkinlaisessa kyllä. Lähinnä kyllä siinä, että miten joku teksti menee musiikkiin, mutta joskus hän on sanonut joistain yksittäisistä sanoista. Meillä on kyllä aika hyvin omat tontit selkeästi, mehän ei tehdä kirjaimellisesti kimpassa.

Minkälainen määrä levytystuotannostasi kuuluu keikkaohjelmistoosi?

– Selkeästi suurin osa, melkein kaikki omat biisit itseasiassa on keikkakäytössä. Tosin kunkin mukanaolo vaihtelee, vain muutama on sellaisia mitä olen laulanut koko ajan.

Olet kertonut että jotkut ovat jo aika erilaisia kuin levyversiot. Onko tullut mieleen levyttää jotain uudestaan?

– Ei, ei vielä. Ehkä muutaman kymmenen vuoden kuluttua! Nyt on ihan okei jos ja kun ne elää keikkasetissä.

Entä livelevy?

– No semmoisen voisi tehdä, siinä olisi järkeä. Jopa kuvallisena, telkkariin ja/tai DVD:lle.

Vaikuttajia

Onko sinulla laulutekstipuolella ollut – ei esikuvia, mutta – innostajia?

– Ilman muuta. Mun lähtökohta kaikkeen on tarina, ja se mitä sillä halutaan sanoa. Jos teksti tehdään, niin kyllä sen pitää jotain tarkoittaa, eikä vaan ‘rakasrakasrakas’. Erittäinhän yleistä kyllä on, että sanotaan ettei ole koskaan kuunnellut mitä jossain biisissä lauletaan. Omassa bändissäkin mä kuulen tätä (naurua)! Mulle on kolahtaneet nämä Juicen ekat, Se-yhtye oli äärimmäisen tärkeä, Pelle Miljoona, Eputkin kyllä – mutta enemmän nämä on yksittäisten biisien kautta.

Eka albumi mikä kolahti oli Uriah Heepin Demons and Wizards, ja kyllä siitäkin niitä tekstejä kansista tavattiin. Alice Cooperin Billion Dollar Babies oli samoihin aikoihin. Ja Beatlesin suhteen mulla oli sellainen kirja, mihin oli käännetty kaikki tekstit ja siinä oli jotain selityksiäkin… Joni Mitchellin Court and Spark, Daven [Lindholm] Musiikkia, ja Maaritin [Hurmerinta] Jäätelökesä-kokoelmalla oli paljon hienoja tekstejä [Mikko] Alatalolta ja Kaisu Liuhalalta. Kyllä sanat on olleet mun juttu.

Ja laulajana vielä se miten ne tulkitsee; miten siinä painotuksilla ja sävyillä kertoo sitä tarinaa. Tässä mielessä nimenomaan Carola [Standertskjöld] oli poikkeuksellinen. Nykynimistä pidän Maija Vilkkumaan teksteistä, hän kuljettaa kieltä hienosti. Anssi Kelan Nummela on hieno, mutta Milla on aivan loistava – niin leffabiisinä kuin myös ihan irrallaan. PMMP:n biiseihin olen myös kiinnittänyt huomiota, siellä on hyviä ‘tekstijuttuja’. Vanhemmista Hector tietenkin, on omia ja käännöksiä; joku Olen hautausmaa sai aikanaan kyllä nuoren tytön tajunnan ihan sekaisin. Jo otsikko – ‘olen hautausmaa’ – mitä sellainen oikein tarkoittaa!? Teksti on just täynnä sellaisia sanoja ja ilmaisuja, jotka meni syvälle alitajuntaan, enkä ole ollenkaan varma että vieläkään ymmärrän siitä kaiken. Hectorin Kadonneet lapset -levy on ollut minulle todella vaikuttava, sitä olen höylännyt paljon. Musiikillisesti se on saattanut vanhentua, mutta teksteiltään ei lainkaan.

Olen kuunnellut viime aikoina miehen kaikki singlet sisältävää Hectobox-kokoelmaa, ja kyllä pitkästä aikaa kuunneltuna esimerkiksi Linnut, linnut vaikutti todella voimakkaasti, se on hyvin vahva teksti. Vahvaa persoonaa, mutta muutakin.

– Uskon voimakkaasti siihen, että yksityisen kautta pääsee yleiseen. Pitää itsellä olla joku tunneside siihen juttuun, ja sen jälkeen se voi merkitä muille jotain tärkeää. Olen hirveän minä-lähtöinen, mutta silti mun laulut ei kaikki kerro omasta elämästäni!

Ehkä suurin innostajani, jota voi jo sanoa ihan idoliksi, on Gösta Sundqvist. Ihailen aivan suunnattomasti sitä miten hän pystyi yhdistämään komiikan ja tragedian. Se ei ole sellaista hassunhauskaa huulenheittoa, vaan siinä on aina myös traaginen puoli. Ehkä ainoita – tai ainakin oikeasti harvoja – suomalaisia, jotka ovat pystyneet tekemään onnistuneen sekoituksen. Ja ne tekstit on niin totta.

Eikä siitä kuitenkaan silloin alkuaikoina oikein saatu selvää että ‘mitä tää on’, onko se parodiaa vai mitä? Pidän sellaisesta touhusta, joka jää vähän auki; joka ei ole itsestään selvää. Esimerkiksi ‘Ei se tyttö tule takaisin’ – onko se ekalla levyllä? – joka menee (laulaa)

‘…suudellessa suuhun sen oksensin-sin-sin…’; mikä on aivan järjetön mutta toimii ihan helvetin hyvin. Kuka tuollaista tekstiä on tehnyt – koskaan, itseasiassa – että suudellessa oksentaa toisen suuhun!? Ei kukaan!

Onko sinulle tullut mieleen tehdä keikoilla muita kuin Carola-covereita?

– Kyllä, olen Leevi and The Leavingsia tehnytkin; Amalia, Rin-Tin-Tin ja Pojat tanssimaan. Ja itseasiassa on ollut puhetta levytyksestäkin, kun haluaisin tehdä Hectoria; ihan siltä pohjalta että ‘Rantasila laulaa Hectoria’. Nyt ei vaan ollut oikea hetki, mutta ehkä siitä vielä tulee jotakin… Leavingsia olisi aivan mahtavaa tehdä. Otti todella päähän, kun en päässyt Huvila-teltan tribuuttikonsertiin laulamaan, vaikka laitoin suhteilla sanankin menemään että valmiina ollaan… (naurua).

Marin omia kommentteja muutamista lauluistaan

(lähde: “Aikamatka”-kokoelman kansivihko)

Kirsikkapirtelö 1993

– Tämän tekstiaiheen olen saanut jo 80-luvun alkuvuosina. Olin töissä siivoojana, ja taukohuoneessa oli erilaisia aikakausilehtiä, joita selailin. Eräästä osui silmään yksityiskohtaisesti kuvattu mustasukkaisuusdraama, ja se kaikessa järjettömyydessään iski niin hyvin, että sieltä on otettu asioita tähän tekstiin ihan suoraan itseasiassa. Kaiken huippu on se, kun tätäkin on pyydetty minulta häälauluksi! Tähänkin tuli Matti Nurro toiseksi säveltäjäksi.

Juhlat salissa 1993

– Vaikka tämä oli ikään kuin minun sävellykseni, niin Kaipuun kääntöpiiri -levyn sovittaja/tuottaja Matti Nurro teki tähän sellaisen sovituksen mikä muutti sen koko jutun, joten laitoin hänet osasäveltäjäksi. Sovitus tekee joskus NIIN paljon. Biisi on kuulemma edelleen Matin suosikkibiisikin siltä levyltä.

Tahdon rakastaa 2000

– Ensimmäinen yhteistyömme Markun kanssa on tämä laulu. Tein tekstin hyvin nopeasti hänen annettuaan demo-äänitteen, jostain hyvin akuutista tilanteesta silloin. Yksi harvoista teksteistä, jonka aiheen lähellä olin silloin itse; yleensä kirjoitan sellaisista vasta myöhemmin. Ehkä osittain siksi saan tästä tosi paljon palautetta, sitä lauletaan esimerkiksi usein häissä. Se on myös laulu joka elää keikoilla koko ajan omaa elämäänsä; nykyinen versio on jo ihan erilainen kuin levyversio, ja se on aina hyvä asia.

Kun taas sinut nähdä saan 2000

– Paras kuulemani kommentti tästä tuli eräältä dj:ltä, jolle joku pariskunta oli tullut kiittämään levyn soitosta ja sanonut, että “tämä on todella kaunis biisi, mutta MISTÄ se nainen oikein laulaa, miten tällaisesta aiheesta voi laulaa?”. Se on hyvä, sillä olen aina ajatellut, että teksteilläni täytyy oikeasti olla sisältöä. Kipeitäkin aiheita voi käsitellä, vaikka periaatteessa ollaankin iskelmän parissa.

Tavallista elämää 2000

– Tekstissä kuuluu hyvin se, mikä on ollut oma elämänvaiheeni silloin. Nyt ajattelen lähes täysin päinvastoin asioista. Ymmärrän ihan hyvin mistä laulan tässä, biisi on onnistunut ja kertoo siitä mistä kertoo, mutta luojan kiitos ajattelen nyt eri tavalla! Ja se tuntuu ihan hyvältä; olen päässyt joidenkin asioiden ohi.

Sä olet niin kaunis 2000

– Tästä olen saanut aivan hirveästi palautetta. Sitä tullaan toivomaan ennen keikkaa; ”laulathan sinä nyt varmasti sen kappaleen?” – sekä miehet että naiset. Muista Vain rakkaus -levyn biiseistä useimmat tuntuu koskettavan naisia enemmän, mutta tätä toivovat siis myös miehet paljon. Mutta laulu on myös sellainen, että jotkut eivät kestä sitä ollenkaan. Seksuaalisuuden käsittely on joillekin selvästi liikaa, vaikka tässä tekstissä ei niin hirveästi itseasiassa sanota suoraan. Mutta ehkä se esittäminen, ja rivien välissä oleva asia on niin voimakas. Teen sen melko eri tavalla keikoilla riippuen yleisöstä, ja vastaanotto vaihtelee paljon. Tulkinta vaikuttaa joskus vastaanottoon hurjasti.

Tulit takaisin 2000

– Tämä on Janin [Noponen] ja Markun yhteinen sävellys, ja viimeinen biisi mikä tehtiin Vain rakkaus -levylle. Vähän samaa teemaa kuin Anteeksi, mutta olen saanut tekstin oikeammin etäännytettyä itsestäni. Siitä huomaa, että selkeästi samasta aiheesta ja mielikuvasta voi tehdä useitakin eri biisejä. Sanotaanhan sitä että kirjailija kirjoittaa samaa kirjaa, ja maalari maalaa samaa taulua; kyllä lauluntekijä voi tehdä samasta aiheesta jopa koko tuotantonsa.

Anteeksi 2001

– Aivan nuoruuden muistoja. Tätä minun on todella vaikeata laulaa, en tiedä miksi. Markku tykkää tästä hirveästi, mutta en ole voinut esittää sitä pitkään aikaan keikoilla. Joihinkin teksteihin vaan tulee sellainen suhde. Jos ottaa saman tekstin esiin tauon jälkeen, niin voi tulla fiilis että “tämähän on todella hyvä, miksi en ole aikaisemmin tätä esittänyt?”. Mutta tähän ei ainakaan vielä.

Pois vieraalta maalta 2001

– Tästä tuli singlevalinta Meidän matkalta. Tämä on myös jännästi elänyt keikoilla ihan omaa elämäänsä, se on muotoutunut ihan erilaiseksi versioksi. Tuntuu jopa, että biisin luomistyö oli levytyksessä vielä vähän kesken jollakin lailla. Halusin tehdä sellaisen tekstin erosta, joka on selkeästi positiivinen; että luojan kiitos jostakin ihmisestä pääsee eroon! Keikoilla hyvin huomaa, että naiset pitävät tästä.

Kellutaan 2001

– Tätä tehtiin Meidän matka -levyn sessioissa tosi kauan. Käännettiin ja viilattiin, ja tämä on varmaan ainoa teksti jota olen muuttanut moneen kertaan. Alkoi jo tuntua että tuleeko siitä mitään valmista, ja loppujen lopuksi olin jo epävarma tuloksesta. Mutta nykyään tykkään paljon laulaa sitä.

Tyttönä oon 2001

– Kaikki luulevat, että teksti kertoo miehen ja naisen suhteesta, mutta tosiasiassa se kertoo isän ja tyttären suhteesta. Useinhan kait isä/ tytär tai äiti/poika -suhteen asetelma siirtyy myöhempään ihmissuhteeseen. Mutta on hyvä, että teksti saa aikaan tulkintoja eri näkökulmista.

Saippuakupla 2003

– Tämän säveltämisessä oli Markun lisäksi mukana Janne Rajala, ja toiselta on A-osa, toiselta B-osa; en edes muista kumpi on kumman. Tyypillinen sellainen teksti, jonka idea on ollut mielessäni pitkään. Mietin ja kehittelin sitä päässäni, kunnes tähän melodiaan se alkoi sopia, ja kirjoitin sen valmiiksi.

Jotain ohi on 2003

– Albumin nimibiisi, ja tällä kertaa myös singlebiisi. Olen hämmästynyt siitä, että otsikko mielletään lähes automaattisesti negatiiviseksi. En koe sitä niin; en koe että haikailtaisiin siihen mitä on ollut. Se on enemmänkin niin, että “luojan kiitos jotakin on ohi, ja olen mennyt eteenpäin”. Ehdottomasti positiivinen, kansikuvaankin laitettiin hymyilevät kasvot juuri siksi. Tästä oli kyllä pitkä keskustelu, että voidaanko tällaista otsikkoa levylle antaa.

Terveisiä Teoston johtokunnasta

Julkaistu
Katsotaan peiliin

Tokkopa koskaan on kirjoitettu ja tiedotettu niin paljon suomalaisesta musiikista kuin toukokuun loppupuoliskolla. Kaikki alkoi yhden yön tapahtumista ja koko hässäkän sai aikaan yksi biisi ja yksi bändi. Tuntui siltä, että suomalaiset ajautuivat lähes joukkopsykoosin valtaan – eivätkä ainoastaan suomalaiset. Henkilökohtainen musiikkimaku oli hetken aikaa toisarvoinen asia. Takkia käännettiin sujuvasti ja suomalainen musiikki oli arvossaan. Sitä kuunneltiin ja sitä haluttiin ostaa. Kukaan ei kyseenalaistanut tekijänoikeutta eikä edes teknologiateollisuus saarnannut vähään aikaan tekijänoikeusmaksujen turmiollisuudesta kaiken mahdollisen kehityksen jarruna. Hallelujah!

Edellinen oli oiva esimerkki siitä, miten kaupallinen musiikki parhaimmillaan hoitaa tiedottamisensa ja markkinointinsa. Lordin kohdalla oli tehty valtavasti taustatyötä. Pitkään ja suunnitelmallisesti. Työn jäljessä näkyi se, että sitä olivat tehneet asiastaan aidosti innostuneet ammattilaiset, jotka tuntevat läpikotaisin sekä ”tuotteensa” että markkinat ja sidosryhmänsä. Näinhän se kaupallisen musiikin piirissä yleensäkin menee, vaikkakin useimmiten lyhyemmän kaavan mukaan ja paljon pienemmällä kukkarolla. Lähtökohta, tarpeet ja tavoitteet ovat silti aivan samat. Samoin ne lainalaisuudet, jotka säätelevät kevyen kaupallisen musiikin markkinoita ja markkinointia. Tämän musiikin markkinat ovat niin hektiset, että mikään muu mekanismi ei edes toimisi.

Vaan on sitä suomalaisesta musiikista tiedotettu ja musiikin käyttöä edistetty ennenkin, toisin vähän toisenlaisista lähtökohdista. Palstatilaakin on medioissa jaettu vähän kitsaammin. Fimic, Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus, toimii Teoston yhteydessä ja sen tehtävänä on toimia suomalaisen musiikin laaja-alaisena tiedottajana ja tietopankkina. Fimicin tehtäväkuvaan kuuluu myös pyrkimys saada suomalainen musiikki soimaan entistä paremmin niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Tätä Fimic myös tekee, ja on tehnyt työtään varsin menestyksekkäästi taidemusiikin puolella, samoin vähemmän kaupallisen kevyen musiikin alueilla.

Entäpä sitten se kaupallisempi kevyt musiikki? Edelliseen esimerkkiin viitaten, Fimicillä ei sillä saralla taida olla paljonkaan tehtävissä ainakaan myynninedistäjänä. Ja tuskinpa se pystyy myöskään vaikuttamaan musiikkimarkkinoihin tai musiikin jakelukäytäntöihin radio- ja tv-kanavilla. Ei ainakaan enempää kuin kustantamot ja levyyhtiöt asiansa osaavine pr-rykmentteineen. Eikä sen tarvitsekaan. Ainakin ne tekijät, jotka kustannuttavat teoksensa, ajattelevat varmastikin siihen malliin, että kustantaja hoitakoot tiedottamisen ja myynnin edistämisen kuntoon vastikkeeksi saamalleen osuudelle teoksen tekijänoikeustuloista. Miksi siis maksaa kahteen kertaan samasta työstä?

Fimicin vähäistä roolia kevyen kaupallisen musiikin parissa tukee myös Elvisin tekemä jäsentutkimus. Valtaosa vastaajista ei kokenut Fimiciä omalle työlleen joko lainkaan tarpeellisena tai sen merkitys koettiin vähäiseksi. Kaupallisemman kevyen puolen sektorilla Fimicin tätä tekijäkuntaa parhaiten palveleva rooli löytyneekin webtiedottamisen puolesta. Myös tietopankkina Fimicillä on roolinsa. Etenkin tekijä-esittelyt käyvät esimerkkinä mainiosti toteutetusta kevyemmän puolen Fimic-tiedottamisesta. Fimicin kevyen puolen ja Elvisin yhteistyössä on myös parantamisen varaa.

Fimicin toiminnan rahoittavat pääosin musiikin tekijät. Niin sanotuista kansallisista varoista Fimic saa toimintansa pyörittämiseen tekijöiltä perittyä tekijänoikeuskorvausrahaa reilut 650.000 €. Valtio osallistuu Fimicin toimintaan ainoastaan n. 80.000 €:n osuudella. Näin siis valtiovalta käytännössä tukee suomalaisen musiikkielämän arkea. Monien muiden taidealojen tiedotuskeskusten toimintaa sitä vastoin tuetaan ihan toisenlaisella osuudella! Vientiponnistuksiinhan myös valtiovalta osallistuu kattamalla huomattavan osan Musexin kustannuksista, mutta siihen se sitten jääkin. Miksikö? No siksi, että me olemme tähän asti olleet tarpeeksi hölmöjä – tai kilttejä – maksaaksemme itse oman alamme tiedotus- ja pr-kulut. Muut taiteilijaryhmät, kuten kirjailijat, ovat meitä paremmin kyenneet osoittamaan tarvitsevansa joka ikisen tekijänoikeuseuronsa itselleen. Tässä tapauksessa siis ”syyllinen” löytyy muutamaan tuhanteen peiliin katsomalla.

Allekirjoittaneella oli mahdollisuus keskustella valtion tuesta kulttuuriministerimme kanssa tammikuun lopulla Cannesissa, samoin muutamien Opm:n ja Ktm:n johtavien virkamiesten kanssa. Ministeri äimisteli huikeaa omarahoitusosuuttamme ja lupasi siltä istumalta ainakin ”tuplata Fimic-avustuksen”. Aika näyttää pitääkö ministeri lupauksensa. Pitää tai ei, nykyinen rahoitusmekanismi on tulossa tiensä päähän. On vahvoja ennusmerkkejä siitä, että niin kansalliset varat kuin hyvitysmaksutkin ovat ehtymässä. Niin Fimicille kuin muillekin niille toiminnoille, jotka tällä hetkellä rahoitetaan kansallisista varoista, tulee löytää korvaava rahoituslähde. Fimiciä, samoin kuin taustajärjestöjä (Elvis, Suomen Säveltäjät, Musiikkikustantajat), jotka nekin pyörivät pitkälle kansallisten varojen sekä mm. Kopioston kollektiivikorvausten varassa, tarvitaan jatkossakin. Uudenlaiseen rahoituspohjaan tähtäävät neuvottelut olisikin syytä aloittaa mahdollisimman pikaisesti. Näissä talkoissa kaikkien oikeudenomistajien tulee seistä ryhdikkäästi samassa ruodussa ja pyrkiä vaikuttamaan aina kun vaikuttamisen paikka on.

Teksti: Jori Nummelin

LYHYET UUTISET

Julkaistu
ESEKin uudet tukimuodot

ESEKille tulee syksyllä kaksi uutta tukimuotoa: markkinointi- ja vientituki sekä työskentelytuki. Näitä varten tulee nettiin omat anomuskaavakkeet heinäkuun puolivälin tienoilla.

ESEKin työskentelytukea myönnetään yksityisille henkilöille 1- 3 kk kestävään työskentelyyn esittävän säveltaiteen alalla. Tuen tarkoituksena on työskentelyedellytysten turvaaminen ja parantaminen. Tuki edellyttää työskentelyyn liittyvää suunnitelmaa julkaisemisesta ja/tai esitystoiminnasta. Se voi olla esimerkiksi musiikillisen kokonaisuuden valmistamista tai ohjelmiston harjoittamista ja hiomista levyä tai konserttia varten.

Työskentelytuki on henkilökohtainen, ja sitä myönnetään elantokustannuksiin. Tuen suuruus vastaa valtion taiteilija-apurahaa (tällä hetkellä 1 254,13 €/kk). Tuen saajalla ei saa olla samanaikaisesti säännöllisiä päätoimisia palkkatuloja. Tuki on ensisijaisesti tarkoitettu alalla aktiivisesti toimiville esittäville taiteilijoille, joilla on aiempaa näyttöä taiteellisesta työstä.

Työskentelytukea saaneen pitää määräajan sisällä esittää ESEKille raportti tuen käytöstä. Työskentelytuen hakuajat tänä vuonna: 15.9. mennessä ja 15.11. mennessä

Markkinointi- ja vientituesta kts. www.esek.fi

ONNITTELEMME

Jukka Itkoselle on myönnetty lasten- ja nuortenkirjallisuuden Anni Swan -mitali.

Sinikka Svärd on palkittu ensimmäisellä Pro Iskelmä -palkinnolla.

Jussi Rasinkankaan säveltämä ja Vexi Salmen sanoittama Takaa laaksojen on sijoittunut kolmanneksi Vuoden 2006 Lastenlaulu -sävellyskilpailussa.

Juicelle ja Nonolle taiteilijaeläke

Kulttuuriministeri Tanja Saarela on myöntänyt 42 uutta elinikäistä taiteilijaeläkettä eri taiteenalojen edustajille. Täysi eläke on 1 143,26 euroa kuukaudessa ja osaeläke siitä puolet. Eläkkeestä maksetaan veroa. Täysi eläke myönnettiin 28 taiteilijalle ja osaeläke neljälletoista. Eläke myönnetään taiteilijalle tunnustuksena hänen ansiokkaasta toiminnastaan esittävänä ja luovana taiteilijana. Eläkettä myönnettäessä huomioidaan myös hakijan varallisuus ja toimeentulo. Nykymuotoisia taiteilijaeläkkeitä on myönnetty vuodesta 1974 alkaen. Vuonna 2006 eläkettä haki yhteensä 456 taiteilijaa.

Säveltaiteen saajat:

Dubiel Jerzy Andrzej, Mikkeli, osaeläke

Hagert Waldemar, Espoo, osaeläke

Havakka Arja, Rovaniemen mlk, täysi eläke

Laine Reino (Reiska Laine), Helsinki, täysieläke

Leskinen Juhani (Juice Leskinen), Tampere, osaeläke

Lindström Björn, Helsingfors, osaeläke

Nowak Jedrzej, Tampere, osaeläke

Salo Tapio, Espoo, täysi eläke

Sarmanto Pekka, Helsinki, täysi eläke

Söderberg Arno (Nono Söderberg), Helsinki, täysi eläke

Elvis Lahden messuilla

Lahden messukeskuksessa järjestetään 21.-23. syyskuuta tapahtumatekniikan ja musiikin erikoismessut otsikolla It’s Showtime.

Elvis ry on mukana tapahtumassa mm. järjestämällä paneelikeskustelun yhdessä Suomen Muusikkojen Liiton kanssa otsikolla ”Taiteilija ja tekijänoikeudet”.

Messujen aihe-alueita ovat mm. musiikki-instrumentit, ääni- ja valotekniikka, lavastustekniikka, tapahtumapalvelut ja -tilat, koulutus, ohjelmatoimistot ja soitinrakennus. Yhtenä osaalueena on esitellä nuorille tapahtumatekniikka- ja musiikkiala tulevaisuuden työpaikkana.

Messuilla voidaan tutustua alan koulutustarjontaan ja alan yrityksiin mahdollisina työn tarjoajina. Messuihin liittyy myös rekrytointikampanja.

Lisätietoja www.lahdenmessut.fi.

Suomalaisen kansanmusiikin historian perusteos ilmestyi

WSOYn kirjasarja Suomen musiikin historia on täydentynyt neljännellä osalla Kansanmusiikki. Sen toimittajat ja kirjoittajat edustavat alan parasta suomalaista asiantuntemusta: Heikki Laitinen, Anneli Asplund, Petri Hoppu, Timo Leisiö, Hannu Saha ja Simo Westerholm sekä erikoisavustajat Risto Blomster, Marko Jouste, Antti Koiranen, Matti Mäkelä ja Rauno Nieminen.

Kirjassa on sivuja yli kuusisataa, asiaa riittää suomalaisten ja osin myös sukukansojen ja etnisten vähemmistöjen historiallisen kansanmusiikin muodoista, laulu- ja soittotyyleistä sekä ohjelmistoista kansanomaisen musiikin nykyilmiöihin.

Kirjan alkusanoissa työryhmä kertaa mm. Konsta Jylhän Vaiennut viulu -sävelmän syntyhistorian ja jatkaa: ”Samalla tavalla on jokaisella talteen saadulla kansanlaululla ja soitinsävelmällä oma historiansa, oma tarinansa kerrottavanaan. Kun sävelmiä on arkistoissa nuotteina ja äänitteinä kymmeniä tuhansia, laulujen runoja satoja tuhansia, on tarinoitakin lukematon määrä. Näissä tarinoissa on yhdenlainen suomalaisen kansanmusiikin historia. Miten paljon on jäänyt saamatta talteen, sen voimme vain kuvitella.”

Kirjan toimittamista ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto.

Kirsti Puhtila

23.7.1929 – 17.6.2006

Toimittaja, kirjailija, sanoittaja Kirsti Puhtila menehtyi kotonaan Helsingissä kesäkuun kolmantena viikonloppuna. Elvisläiset muistavat hänet säntillisenä kokousosanottajana niin Elvisin kuin Teostonkin tilaisuuksissa, ja hän oli kameroineen myös Elvisin pikkujoulujen vakiovieras. Yhdistykseen hän liittyi vuonna 1977.

Sortavalassa vuonna 1929 syntynyt Kirsti Inkeri (os.) Kasurinen kävi koulunsa Kuopiossa, muutti opiskelemaan Helsinkiin, ja avioitui vuonna 1956 nuoren radiotoimittajan ja sanoittajan Sauvo Puhtilan kanssa. Niinikään Kirsti teki pitkän työuran Yleisradion palveluksessa.

Työskennellessään 60-luvun alussa Lasten Radion musiikkiohjelmien tuottajana Kirsti Puhtila saattoi yhden vuoden aikana tuottaa 300 uutta lastenlaulua, joita kuultiin viikottaisessa ohjelmassa “Hännänhuipun levysoitin”. Tämän kaltainen huomattava – ja näin reilut neljäkymmentä vuotta myöhemmin tyystin mahdottomana tapahtuvaksi pidettävä – saavutus otettiin jo Yleisradion toimintakertomuksessakin esiin erityismaininnalla. Käsitellessään pääkirjoituksessaan marraskuussa 1964 tätä Kirsti Puhtilan varsin merkittävää vaikutusta suomalaisen lastenmusiikin kehitykseen, päättää Radiokuuntelija-lehden toimitussihteeri Marjatta Le Louarn puheenvuoronsa toteamukseen, että “Mozartin menuetti voi saavuttaa lapsen yhtä ehjänä kuin kerronnallinen oravalaulu tai siili, joka menee lypsylle”.

Kirsti Puhtila kunnostautui myös itse lastenlaulujen tekijänä. Kaikkein tunnetuin hänen lauluistaan – siis sävel ja sanat – on “Pekka-naakka”, joka on Laila Halmeen kantalevytyksenä vuodelta 1962 säilyttänyt asemansa suosittuna nykypäiviin asti. Myös YLE-TV:n Joulukalenterin tunnuslaulu 80-luvun alkuvuosilta (säv. Erkki Melakoski) Ragni Malmsténin laulamana on varmasti monelle tuttu.

Parhaiten toimivan yhteistyömuodon Kirsti Puhtila löysi säveltäjä Jorma Panulan kanssa. Tuloksena oli 70-luvun puolivälissä muutamia lastenlauluja, joiden myötä siirryttiin laulunteossa nopeasti “aikuisemmalle” puolelle. Panulan löydettyä solistiksi Irina Milanin alkoi Kirstin laulutekstien merkittävin ajanjakso. Milanin nimellä julkaistulle albumille “Musta Perhonen” vuonna 1976 syntyi kymmenen laulua, jota kokonaisuutta voidaan pitää tekijöidensä yhteistyön kulminaationa.

Laulutekstien ohella hän kirjoitti 60-luvun alusta 80-luvun loppuun satuja, kertomuksia ja kuunnelmia, joita luettiin ja esitettiin etenkin radiossa.

Niissä parissa haastattelussa, jotka Kirsti Puhtilasta on aikojen kuluessa julkaistu, paljastuu hänestä herkkävaistoinen, kauniista esineistä pitänyt, elämää satiirisestikin tarkkaillut henkilö, joka “halusi napata ajan virrasta mahdollisimman paljon uusia asioita”. Muutamat viime vuodet olivat Kirstin elämässä surun varjostamia. Hänen molemmat poikansa menehtyivät melko lyhyen ajan sisällä hieman alle 50- vuotiaina.

Ehkä kaunein muisto meille joillekin henkilökohtaisestikin jäi Kirsti Puhtilasta vuoden 1997 syksyltä, jolloin hän erään seminaarin lopuksi sanoi puheenvuorossaan, että tärkeintä musiikissa ja sen sanoissa on “tunne elämän merkityksestä”.

Pekka Nissilä

Suomijazz 80 v näyttely Pomus.netissä

Populaarimusiikin verkkomuseoon www.pomus.net on avattu uusi teemanäyttely “Suomalaisen jazzin svengaavat 80 vuotta”. Teemanäyttelyn on suunnitellut, koonnut ja toteuttanut filosofian tohtori, arkistonjohtaja Juha Henriksson Suomen Jazz & Pop Arkistosta.

Suomalaisen jazzin svengaavat 80 vuotta -näyttely käy läpi suomalaisen jazzin historiaa sanoin, sävelin, videoin ja kuvin. Näyttely sisältää myös Populaarimusiikin museon sivuilla aikaisemmin julkaisemattomia videonäytteitä. Näyttely on osa suomalaisen jazzin juhlavuotta, jonka yhteydessä Suomen Jazz & Pop Arkiston valokuvanäyttely ”Suomijazzin svengaava historia” kiertää maata Suomen Jazzliiton 40-vuotisjuhlakiertueen mukana. Kiertueella esiintyy Yrjö-palkinnon saaneista muusikoista koottu orkesteri.

Vuonna 2006 tulee kuluneeksi 80 vuotta Andania-laivan Suomen vierailusta. Monissa lähteissä lasketaan suomalaisen jazzin kehityksen alkaneen Andanian vierailusta, sillä Andanian muusikot opettivat suomalaisille muusikoille kaksi jazzin olennaista piirrettä: svengin ja improvisoinnin. Ennen Andania-laivan vierailua suomalaiset muusikot eivät osanneet rytmittää soittoaan tahdin 2. ja 4. iskulle vaan musiikin taustalla vaikuttivat muun muassa saksalaisten marssien rytmit.

Populaarimusiikin verkkomuseo www.pomus.net avattiin yleisölle 14.12.04, jonka jälkeen kävijämäärät ovat jatkuvasti lisääntyneet. Museon käyttäjämäärät ovat vuoden 2006 aikana jo 12 500 kävijää kuukaudessa.