EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Teoston haasteet ja karaoken kiemurat

Tekijä: Nina Lith

Teoston haasteet ja karaoken kiemurat

Julkaistu

Ruotsin Stim ja Britannian MCPS-PRS ovat sopineet perustavansa Tukholmaan sijoittuvan yhteisyrityksen ICE:n. Sen tarkoitus on toimia jatkossa tekijänoikeuksien ”hallinnointimyllynä” molempien seurojen lukuun. Kumpikin omistaa siitä 50 prosenttia. 

Brittien seuralla liikevaihto on noin kuusinkertainen Stim:iin verrattuna. Ruotsalaisten etuna on pohjoismainen osaaminen, joka brittejä kiinnostaa. Stim:n henkilökunnasta lähes puolet on siirtymässä kadun yli uuden yhtiön palvelukseen, ellei osa saa tässä muutosprosessissa vaihtaa alaa ja tilalle otetaan ns. paremmin tarkoitukseen soveltuvaa henkilöstöä. 

ICE-yrityksen on tarkoitus hoitaa ennen muuta laskutusrutiinit, teosdokumentointi, esitysraportointi ja tilitys mahdollisimman kustannustehokkaasti uusimmalla IT-tekniikalla. Myös Stim:n on mahdollista saavuttaa merkittäviä säästöjä, sillä se on tehokkuudessa huomattavasti meidän Teostoamme jäljessä. 

Mutta miten käy tehokkuusbisneksessä raportoinnin ja tilityksen tarkkuuden? Aletaanko vähitellen toimia isoimpien kustantajien ja kansainväliseen hittituotantoon keskittyneiden tekijöiden ehdoilla? 

Stim on toivottanut muut pohjoismaiset seurat ICE:n asiakkaiksi. Tarkemmat ehdot ovat ainakin toistaiseksi liikesalaisuuksia. Onkin aika nurinkurista, että kun EU-komissio on ajanut seuroja keskinäiseen kilpailuun ja vaatinut avoimuuden lisäämistä, niin samaan aikaa kilpailu ja bisneshenkisyys johtaa liikesalaisuuksiin. 

ICE:ssä on kysymys ns. back office -toiminnoista eli ”myllyn pyörittämisestä”.  Näistä toiminnoista erillisenä on pohjoismaissa keskusteltu front office -toimintojen tulevista järjestelyistä. Mekanisointioikeuksiin keskittynyt NCB on jo tällainen yhteispohjoismainen front office (toki samalla osittain myös back office). Nyt Stim on irtisanonut myös NCB-yhteistyön vuoden 2009 alusta lukien. 

Pohjoismainen yhteistyö on nyt kovalla koetuksella. Syntyykö NCB:n perustalle vielä uusi yhteispohjoismainen-balttilainen front office, joka lisensioi niin mekanisointi- kuin myös esitysoikeuksia kaikilla valtioiden rajat ylittävillä lisensointialueilla (kuten internet, mobiiliverkot, satelliitti-tv)? Vai onko Stim jo hypännyt sellaiseen kelkkaan, jossa agressiivinen bisnesnäkökulma sanelee suunnan. Stim:n toimintaa arvioitaessa on hyvä muistaa, että sen liikevaihdosta huomattava on isojen kustantajien alikustannusoikeuksia, jotka kattavat kaikki pohjoismaat. 

Teostossa on nyt tarkan markan paikka. Mikä tulevaisuuden malli on paras ja kenelle? Kenen kanssa kannattaa liittoutua, vai onko suomalaiselle tekijälle viisain vaihtoehto se, ettei hypätä ainakaan toistaiseksi mihinkään kelkkaan. 

Suomalaisilla metsänomistajilla on edelleen tiukasti hyppysissään oma Metsäliitto, vaikka he halutessaan voivat myydä puuta myös ylikansallisiksi muuttuneille UPM:lle ja Stora Ensolle. 

Joidenkin ravintolatilitys romahti

Teosto maksoi 12. kesäkuuta 15,3 miljoonaa euroa noin 8.200 suomalaiselle musiikin tekijälle ja kustantajalle. Korvauksia maksettiin teosten vuoden 2006 koti- ja ulkomaanesityksistä sekä tallentamisesta kuva- ja äänitallenteille ja lataamisesta matkapuhelinten soittoääniksi. 

Osalle tekijöistä tilityslistat toivat ikävän yllätyksen. Teoston tilityssääntöä on muutettu sen jälkeen, kun huvi- ja ravintola-alue 1.5.2006 lähtien laskutuksessa ja vastaavasti myös tilityksessä yhdistettiin. Tässä yhteydessä myös tällä alueella otettiin käyttöön ns. ”euro sisään – euro ulos” -periaate. Jo muutama vuosi sitten vastaava periaate otettiin konserttialueelle eli mitä isommat konsertin lipputulot, sitä suurempi tilitys. 

Eniten närää tuntuu nyt herättäneen se, että kaikki paperilla tulleet esitysraportit sijoitetaan automaattisesti alimman tilityksen luokkaan, vaikka kyseessä olisi ollut isonkin lipunmyynnin tapahtuma. Tällaiseen muutokseen on ollut kaksi perustetta: a) paperiraportit aiheuttavat huomattavasti enemmän hallinnointikustannuksia kuin verkkoraportointi, b) paperiraporttien kohdistaminen oikeisiin laskutusluokkiin on olennaisesti vaikeampaa kuin verkkoraporttien. 

Elvis ry:n ja kevyen musiikin edustajat Teoston tilitys- ja jakosääntötoimikunnassa sekä Teoston johtokunnassa ovat olleet uutta tilityssääntöä yksimielisesti hyväksymässä. Viime vuoden keväällä sen hyväksyi yksimielisesti myös Teoston kevätkokous. 

Uudistuksesta jotkut hyötyivät ja jotkut hävisivät. Voittajat ja häviäjät olivat kaikki huveissa ja ravintoloissa esitettävän musiikin tekijöitä ja kustantajia sillä rahat pysyivät tämän alueen sisällä. Joidenkin häviäjien tilitys putosi tällä alueella murto-osaan aikaisemmasta. Omalla kohdallani pudotus oli lähes puoleen edellisvuodesta. Oliko muutos oikeansuuntainen ja pitäisikö joitain yksityiskohtia arvioida uudelleen? Siitä on hyvä jatkaa keskustelua, jotta yhdistysdemokratia toimii niin kuin sen pitää. 

Laskuttamalla korvauksia karaoketekstistä

Karaoke tuntuu Suomessa olevan vuosi vuodelta suositumpaa, niin ravintoloissa kuin kotikäytössä. Tämän ansiosta myös yhä useampia teoksia päätyy karaoketallenteille. 

Teosto laskuttaa näiden tallenteiden mekanisointioikeuksista. Tekijä saa niistä osuutensa ncb-tilityksen mukana. Esityskorvauksiakin Teosto kerää ravintoloilta, mutta koska karaoke-esityksiä ei toistaiseksi raportoida, ei niistä myöskään voi saada tilityksiä. 

Karaoketallenteen tuottaja tarvitsee kuitenkin erikseen luvan myös kuvatallenteella käytettävään laulutekstiin. Teostosta tätä lupaa ei saa, koska kyse on graafisista oikeuksista, joita Teosto ei hallinnoi. 

Kustannettujen sanoitusten luvat tuottaja saa musiikkikustantajalta. Ammattimaisesti toimiva kustantaja tietysti laskuttaa käyvän summan tästä luvasta. Lasku voi yhtä karaoketallennetta ja yhtä tekstiä kohti olla tiettävästi satojakin euroja. Osan tästä kustantaja tilittää tekijälle (yleensä puolet) sen mukaisesti, mitä kustannussopimuksessa on sovittu.

Mutta mitä tapahtuu, kun karaoketuottaja soittaa tai meilaa manustekijälle ja kysyy, saako tämän tekstin ottaa karaokelle. Saattaa käydä niin, että manustekijä on kysymyksestä vain mielissään ja vastaa, että totta kai. Ehkä karaoketuottajan kysymyskin on toisinaan muotoiltu siten, ettei manustekijä ymmärrä kyse olevan myös rahasta. Tekijä ehkä ajattelee, että vakiokorvauksethan tulevat sitten Teoston kautta, joten miksipä ei lupaa antaisi ilman että rahasta erikseen puhutaan. 

Kun karaoketuottaja pyytää manustekijältä tekstinkäyttölupaa, tekijän on luonnollista kertoa myös se, mitä mahdollinen lupa maksaa. Ainahan muutama sata euroakin on yhden laskun väärtti.  

Martti Heikkilä

Jazzia ja mainoksia

Julkaistu

Hän on 1960-luvun suomalaisista mainossäveltäjistä tuotteliain, ja hänet muistetaan esimerkiksi Veikkaus-yhtiön tunnussävelmästä ja Risella-riisin jinglestä. Nykyään hän viihdyttää jälleen itseään ja yleisöään pienimuotoisilla jazzkeikoilla, vuosien tauon jälkeen.

Mainosmusiikkisäveltäjä Kaartisen (s. 1930) tunnetuin teos lienee Ajatar-mainos (”Ajatar on Forumissa…”), mutta hänen uransa alkoi kuitenkin jazzilla. Ja jazz on myös se, jonka pariin hän on eläkepäivillään palannut. Kaartisen ensisijaisina soittimina ovat alusta asti olleet puhaltimet: klarinetti ja tenorisaksofoni.

Mikä nimenomaan puhallinsoittimissa vetosi nuoreen Kaarlo Kaartiseen?

– Tässä voidaan mennä sota-aikaan asti ja radion kuunteluun. Silloin ei niinkään soitettu amerikkalaista musiikkia vaan saksalaista. Minua innosti ensisijaisesti puhallinsektioiden hyvä klangi, niiden sointien kuunteleminen hiveli korvia. Sodan jälkeen sai sitten jo amerikkalaistakin musiikkia, 78 kierroksen savikiekkoja, ja sitä kautta tutustuin Benny Goodmanin, Artie Shaw´n ja vastaavien orkestereihin. Orkesterinjohtajat soittivat usein klarinettia. Puhaltimet olivat muutenkin hallitsevia soittimia siihen aikaan, aivan samalla tavalla kuin kitara nykyisin, varsinkin nuorilla.

Mitkä seikat ovat tämän hetken perspektiivistä katsottuna tyydyttävimpiä asioita keikkamuusikon urallasi?

– No, pääsin heti aluksi parhaisiin bändeihin, esimerkiksi Erik Lindströmin ja Jaakko Salon ryhmiin, ja sitä kautta sitten radio- ja televisiokeikoille. Pääasiassa tuli kuitenkin soitettua iskelmällistä musiikkia, ja laulajana oli Vieno Kekkonen, Annikki Tähti tai joku tämän tyyppinen sen ajan kuuluisuus. Sitten Jorma Weneskosken bändissä, kun meillä oli tällainen lattarituokio, jota vedettiin sombrerot päässä – se oli hauskaa! Vaikka se nyt ei ollut jazzia, niin se oli iloista musiikkia, se teki väkisinkin iloiseksi. Mutta yleisesti ottaen keikkailu ei ollut kauhean hauskaa. Totta kai yksittäisiä huippuhetkiä oli, mutta ne olivat monesti vitsikkäitä eivätkä puhtaasti siihen musiikkiin liittyviä. Ajatellaan nyt vaikka illanviettoja Olavi Virran kanssa.

Olet kutsunut keikkamuusikon aikojasi ”koiranhommaksi”. Miksi?

– Jossain vaiheessa alkoi vähän pinna pettää. Saattoi olla sellaista, että edellisenä iltana oli keikka jossain Vuoksenniskalla ja sitten seuraavana päivänä Olavi Virran kanssa Tampereella. Oli siis tätä, että ensin ollaan jossain päin Itä-Suomea ja sitten seuraavana päivänä Porissa. Kauhean pitkiä automatkoja. Niitä kun tekee muutaman vuoden, niin se alkaa tuntua koiranhommalta. Tuli sellainen tuntu että pitää ryhtyä päivätöihin, että tätä ei jaksa kovin pitkään. Olin vielä silloin Sibelius-Akatemiassakin, mutta en ollut siitä niin kiinnostunut, että olisin halunnut tehdä itsestäni oikein kunnon orkesteritason klarinetistia. Päivätöihin pääseminen virkisti henkisellä tasolla todella paljon, vaikka hommaa tuli lisää. Pysyi pirteänä, kun aamujen ja päivien lorviminen jäi pois.

Vahingossa mainosmaailmaan

Keikkamaailmasta vetäydyttyään Kaartinen teki vakituisesti mainossävelmiä. Hänellä on Teostossa pitkälti yli 300 teosta, ja niistä ylivoimaisesti suurin osa on mainosmusiikkia.

Miten sinusta varsinaisesti tuli mainossäveltäjä, ja minkälaista se työ oli?

– Aloitin ne hommat joskus 1950-luvulla, enkä mitenkään erityisesti pyrkinyt siihen vaan se oli sattumaa. Päädyin Pekka Kotkavuoren palvelukseen, ja Pekka tiesi että olin soittanut monissa bändeissä. Hän sai minut tekemään mainoksia. Studiossa niitä spotteja tehtiin, eikä aikaa yleensä ollut kovin paljon, joskus piti saada valmista jopa muutamassa päivässä. Alussa mulla ei ollut mitään vakiostudioaikaa, mutta myöhemmin oman firman kanssa olin yleensä keskiviikot studiossa. Se kantautui sitten mainostoimistojen tietoon, ja maanantaisin saattoi tulla kyselyjä, että ehtisinkö tehdä vielä keskiviikkona jotain. Tekijöitä ei ollut Helsingin maisemissa paljon, joten minulle kasautui hiivatisti töitä, jonain keskiviikkona saattoi olla pari-kolme biisiä siellä studiossa. Ajattelinkin jossain vaiheessa että ei pelkästään yhtä viitsi lähteä edes tekemään, tehdään samalla useampi.

Miten kauan sinulla meni siihen, että mielestäsi opit mainosmusiikin teon?

– Kyllä minä luulen, että se on aina yhtä vaikeaa. Kuten mikä tahansa säveltäminen. Ja paljon siinä on onnellakin tekemistä. Olin alussa vielä kouliintumaton säveltäjä ja sovittaja, ja tästä syystä sävelmät olivat melko simppeleitä. Ajan myötä soundi sitten jalostui. Pitää vain kirjoittaa musiikkia, ikään kuin kaivaa päästä ensin ne helpot huonot ideat pois ja toivoa että sieltä alta löytyy sitten parempia. Tässä työssä on vielä se että homma on aina tiukoissa raameissa: pituuden pitää olla täsmälleen oikea, oli se sitten viisitoista tai kolmekymmentä sekuntia tai mitä tahansa. Pikkuhiljaa se pituus alkoi kyllä hahmottua aivoissa ikään kuin automaattisesti. Se oli olennaista, koska kappaleen piti kuulostaa luonnolliselta siinä tilatussa mitassa. Feidaus on tietysti mahdollinen, mutta kyllä loppu on mainoksessa yleensä tärkeä, joten feidausta ei mielellään käytä. Studiotekniikka ei varsinkaan alkuaikoina ollut lähelläkään tämän päivän tasoa, joten työ oli välillä aikamoista sekuntikellon napsuttelua! Nykyäänhän voi typistää tai leventää biisiä ilman että edes sävellaji muuttuu.

Entäs sitten mainosmusiikin arvostus. Joskus 1960-luvullahan kevyt musiikki oli paljon vähemmän arvossa kuin nykyään, ja oliko mainosmusiikki sitten erityisen kevyttä ja siis arvotonta?

– Eihän sitä varsinaisesti arvostettu. Eikä siitä seurannut mitään julkisuutta tai suurta huomiota. Huomasin kyllä että televisiossa pyöri paljon minun musiikkiani, mutta eiväthän ihmiset sitä tienneet, ei meistä kirjoitettu samalla tavalla kuin Paula Koivuniemestä ja tällaisista nimistä. Enkä minä itsekään pitänyt mainosmusiikin tekemistä erityisen suurena ansiona. Minähän tein paljon muutakin kuin mainoksia.

Oliko sinulla juuri tuohon nimettömyyteen liittyen halua tai kiusausta tuoda esiin sitä, että olet tehnyt sen ja sen mainoksen?

– Ei oikeastaan, ei mainosmusiikkiin liittyen. Luulen että sain tyydytettyä julkisuudentarpeeni sillä, että olin kuitenkin jossain määrin tunnettu jazzmuusikkona. Ja pidin sitä musiikillisesti paljon enemmän arvossa. Kun tein mainosspotteja, en olisi ikinä kuvitellutkaan, että siihen vielä vuosikymmenien kuluttua palattaisiin. Että siitä ylipäänsä puhuttaisiin mitään.

Tuliko jazzpuolelta tai ylipäänsä ikään kuin kovan luokan muusikoiden taholta minkäänlaista paheksuntaa siihen liittyen, että jazzmuusikko tekee mainoksia?

– Ei, en ainakaan kokenut niin. Keikkatarjouksia ei kylläkään tullut enää niin paljon, mutta se johtui ihan siitä, että orkesterien dirikat tiesivät miten paljon minulla oli muita töitä. Keikkahommat jäivät, enkä ollut siitä ollenkaan pahoillani. Kun olin tehnyt viikon hommia, en enää kaivannut lauantaisin tien päälle ja keikalle. Mutta sitten 1990-luvulla, kun lopetin päivätyöt, aloin taas tehdä keikkahommia. Ja nykyään käyn myös keikoilla. Se on ihan puhdasta harrastustoimintaa, siinä tapaa kavereita, pääsee käymään ravintoloissa ja niin pois päin. Ei tarvitse homehtua keinutuolissa, mitä tässäkin iässä moni jo tekee. Raha ei enää ratkaise, mutta ei sitä nyt viitsi ilmaiseksi lähteä soittamaan, jos ei ole tutuista kyse.

Asuntosäästäjä Kaartinen

Kaartinen kertoo ansainneensa mainossäveltäjänä parhaimmillaan oikein mukavasti. Osin se tosin liittyy siihenkin, että hän sanoo olevansa luonteeltaan ”asuntosäästäjätyyppiä”, joka ei mielellään lähde tuhlaamaan.

Jos ajatellaan mainossäveltäjän edunvalvontaa, niin miten hyvin se puoli on mielestäsi hoitunut urallasi?

– Taisin liittyä Teostoon vuonna 1957. En ole aivan varma, minkä takia tulin liittyneeksi sinne melkein heti kun aloin tehdä näitä hommia. Samoin liityin Elvisiin, joka siis tarkoitti silloin Elokuva- ja viihdesäveltäjiä. Näin ollen siis kaikki musiikki, jota olen tehnyt, on mennyt virallisesti Teostoon ja Gramexiin ja niin poispäin. Mitään sellaista villiä kamaa en ole tehnyt missään vaiheessa. Ja sen vuoksi Teosto-tulot olivat yhdessä vaiheessa aika huomattavat, siis minun mittapuuni mukaan, kun olen kuitenkin köyhänä poikana aloittanut.

Olet siis ollut tyytyväinen Teoston asiakas?

– No kyllä. Ja muistan nekin ajat, kun Teostosta sai vielä hakea rahaa kassalta. Kyllähän siellä kävi säveltäjiäkin vihjaamassa, että nyt olisi vähän rahasta pulaa. [naurua] Enää se ei onnistu, kun tilitykset tulevat tasaisesti pari kertaa vuodessa. Mutta se oli sitä aikaa.

Minkälaiseksi koet oman taipaleesi Elvis ry:n jäsenenä?

– Kuulun tosiaan siihen ensimmäiseen porukkaan, siihen aikaan kun se vielä oli Elokuva- ja viihdesäveltäjät. Jäsenyydellä ei ole ollut merkitystä työn kannalta esimerkiksi niin, että sitä kautta olisi saanut enemmän hommia. Ja taloudellisissakin kysymyksissä olen voinut yleensä määritellä taksani itse, en ole käyttänyt mitään tariffeja. Elvis, Teosto ja muut vastaavat järjestöt ovat olemassa siksi, että muusikot saisivat palkkansa, mikä on tietysti oikein. Minä olen tehnyt sikäli poikkeuksellisen uran muusikkona, että tulopuoli on tullut vähän erilaisesta mediasta. Nykyään olen sitä mieltä, että uusiin medioihin liittyvät sopimus- ja oikeuskysymykset ovat niin spesifejä ja monimutkaisia, että niitä ei voi kovin helposti ymmärtää. Olen ajatellut koko asian niin, että minun ei tarvitse ymmärtää Loviisan ydinvoimalan tekniikkaa, jos haluan sähköä kotiin. Minulle riittää kun tiedän missä valokatkaisija on. Nostan hattua Fuhrmannille ja muille, jotka hoitavat asioita toisten puolesta ja pysyvät niistä perillä.

Olet aloittanut urasi jo varhain, 1950-luvulla, mutta ollut mukana myös 1990-luvulla tietokoneiden aikakaudella. Jos ajatellaan pelkästään tänä aikana tapahtunutta edistystä musiikin tallentamisessa ja käsittelemisessä, niin miten koet sen?

– Olen tehnyt suurimman osan urastani siihen aikaan, kun käytettiin vielä kynää ja paperia, ja tietokoneet tulivat mukaan vasta aivan lopussa. Tutustuin syntetisaattoreihin joskus vuoden 1985 tienoilla, kun pianisti Tuomo Tanska toi studioon Yamahan DX 7:n. Minä ajattelin että hitto soikoon, tämähän on hyvä, tällä saa aivan uutta klangia. Oli nimittäin ollut sellainen tunne monta kertaa, että kun pienellä kokoonpanolla työstää musiikkia, niin se kuulostaa pohjimmiltaan aina samalta. Ja jotenkin halusi saada sitä soundia deformoitua, että instrumentit eivät tule kappaleesta mieleen selvinä kuin huonekalut. Pyrin siis siihen, mistä en tänä päivänä aina pidä: että kun kuulee jonkin kappaleen, mieleen tulee vain soundi josta ei tunnista soittimia. Kun syntetisaattorit ja tietokoneet tulivat mukaan, kyllä minä koin sen suureksi avuksi. Ostin itsekin pian pari syntetisaattoria.

Millä tavalla kuuntelet tämän päivän mainoksia ja jinglejä? Mitä kuulet niissä?

– Tuo olikin vaikea kysymys. Olen kiinnittänyt tuohon huonosti huomiota. Olisikohan se sitten niin, että nykyinen soitinnus on tullut niin itsestään selväksi, että sitä ei edes huomaa. Se on niin usein kitaravetoista ettei sitä edes noteeraa. Mutta sitten jos siellä on fonia tai jotain muuta pilliä, niin silloin saattaa korva kiinnittää huomiota ja todeta että ahaa, nyt on yritetty jotain muuta. Mutta noin yleisesti täytyy sanoa, että tällä hetkellä ei ole kovin vahvoja mielikuvia mainosmusiikista. Se voi johtua siitäkin, että olen kuunnellut sitä huolimattomasti. Tai sitten syy voi olla mainosten luonteen muuttumisessa. Jos ajatellaan jotain Ajatar-mainosta, niin onhan se aika alleviivaava, nykyään jo naiivin tuntuinen. Sanomaa ei nykyisissä mainoksissa korosteta enää samaan tapaan.

Sami Hurmerinta pyrkii kestävään jälkeen

Julkaistu

 

KUUDEN KIELEN KERRONTAA 

Olemme tavanneet ensimmäisen kerran joskus 70-luvun alkuvuosina, ja niin kauan kuin olen sinut tuntenut, olen myös tiennyt sinun säveltävän. Mikä sinut on saanut säveltämään?

– Se on oikeastaan jännä piirre minusta itsestänikin. Sain ensimmäisen kitarani 8-vuotiaana, ja käsi kädessä treenaamisen kanssa on kulkenut into myös tehdä biisejä. Päässä on soinut musaa tosi pienestä pitäen – se on tullut hyvin helposti. Muistan mun ekan biisinikin, jonka mä tein kun olin jo vähän oppinut soittamaan. Mulla oli kelanauhuri, ja yksi luokkakaveri oli saanut silloin just markkinoille tulleen c-kasettimankan, jota mä sain lainaksi. Tajusin, että mä voin niillä kahdella tehdä päällekkäisäänityksiä, ja mulla on vieläkin jollain kelanauhalla olemassa se eka biisi, jonka mä silloin tein. Se on lähtenyt jotenkin automaattisesti – sitä mukaa kun oppi soittamaan niin alkoi tulla biisejä, se on ollut kiinnostavaa ja antoisaa  hommaa.

Olivatko bändihommat mukana myös ihan alusta asti?

– Mä olin jotain 13-14 -vuotias, kun Espoon Tontunmäessä naapuritalossa asuneen Kallion Ilen kanssa alettiin soittamaan yhdessä. Tosin Ile aloitti ensin bassolla, johon mä sitä houkuttelin, kun itse olin aloittanut kitaransoiton vähän aikaisemmin. Ile sai lainaksi yhden koulukaverin itse tekemän basson, ja vähän aikaa soitti sitä. Me saatiin rumpaliksi Jukka Bondsdorff, mutta Ile alkoi kuitenkin kiinnostua sitten kitarasta enemmän. Kyllä me vielä treenattiin kahden kitaran ja rumpalin kanssa, ja saatiin jossain vaiheessa basistikin siihen, mutta sellaiselle kellaribändiasteelle se jäi.

Sitten mä pääsin jo ihan oikeaan keikkabändiin. Se oli yhden vanhemman laulajakaverin bändi, nimeltään Resuset. Niillä oli Linnanmäen Rondossa useamman illan keikka. Mä kävin siellä heitä katsomassa, sillä siinä oli tuttuja soittajia . Yhtenä iltana ne pyysivät mua mukaan vähän jammaamaan, jonka jälkeen halusivat mut mukaan bändiin. Se oli ihan oikeata keikkailua, me oltiin mm. Vanhalla ja joissain tanssipaikoissa landella – muistan esimerkiksi että Riihimäen lähellä yhdellä lavalla oltiin kerran samalla keikalla Wigwamin kanssa.

Se bändi oli kuitenkin siis aikakauden normaali pop-bändi, te ette soittaneet perinteistä tanssimusiikkia?

– Aivan, sitä mä en juurikaan ole tehnyt. Kyllä joskus silloinkin kun olin jo Maaritin bändissä kesällä 1974, niin meillä saattoi olla keikka jossain tanssilavalla, jossa jengi odotti tanssimusiikkia. Onneksi silloinen pianisti osasi sitäkin ohjelmistoa, ja aina jotenkin selvittiin, mutta nopeasti me vaihdettiin keikkamyyjää! Kyllä rockbändinkin piti siihen aikaan joissain keikkapaikoissa soittaa useita settejä illassa.

Mutta ennen Maaritin kuvioita oli bändi nimeltä Taivaanvuohi. Mua pyydettiin siihen, ja  siinä oli mm. Hans Rautio – myöhemmin CBS -levy-yhtiötä luotsannut kaveri – ja Anssi Mattila, joka on vanhan musiikin eksperttejä maassamme. Sille bändille mä tein jo paljonkin musaa, etenkin sen toiselle kokoonpanolle, joka muotoutui ’73 keväällä. Silloin mukaan tuli mm. (saksofonisti) Pepa Päivinen, ja musa oli aika progea. Me tehtiin paljon keikkoja klubeilla, nuorisokerhoissa ja joillakin festareilla; me oltiin mm. surullisen kuuluisilla Keimolan festivaaleilla – niitä rahoja ei ole vieläkään näkynyt!

SÄVELTÄJYYS

Niin kuin sanoit, musiikkisi oli tuohon aikaan ns. progressiivista rockia. Siihen nähden säveltäjyytesi alkoi muuttua työskentelyn Maaritin myötä melko paljon. Korjaa jos olen väärässä, mutta olitko jotain Carole Kingiä juurikaan kuunnellut aiemmin?

– No kyllä Maarit vahvasti esimerkiksi juuri Kingin toi esiin, vaikka olin mä jotain hänen kappaleitaan radiosta kuullut. Oli kyllä helppoa löytää yhteinen sävel Maaritin kanssa, molemmat aina toi jotain kuunneltavaa toiselle, ja paljon keskusteltiin ja kuunneltiin.

Mutta vaikka ”proge” oli tullut vahvasti siinä 70-luvun alussa, niin kyllä mä olin pienestä pitäen kuunnellut kaikenlaista. Beatles, Rolling Stones, Spencer Davis Group. Blues esimerkiksi, [John] Mayallin kautta, ja sieltä tulivat Eric Clapton ja Peter Green ja Fleetwood Mac… ja tietysti Jimi Hendrix.

Ajattelinkin tuota, kun et kuullosta niin roots-henkiseltä kitaristilta, mutta kuitenkaan et ole voinut välttyä 60-luvun lopulla tuosta pakollisesta Clapton-Green -osastosta…

– Kyllä se sieltä on hirveän voimakkaasti lähtenyt. Eka isompi konserttielämys oli just Fleetwood Mac ’69 keväällä Kulttuuritalolla, missä mä olin Ilen kanssa. Nehän oli käynyt jo aiemmin, mutta siihen mä en saanut lippua. Mä muistan sen keikan hyvin; eka biisi oli Homework, Green soitti loistavasti ja lauloi hyvin – se oli hänen aivan huippuaikaansa. Siitä keikasta on olemassa bootleg-äänitys, josta mä sain kopion, ja itse asiassa niiden seuraavalta Suomen keikalta on olemassa YLEn tekemä hyväsoundinen äänitys, joka on tullut radiosta. Näitä nauhoja tuolla kitaristeilla kiertelee, tavan mukaan.

Mutta mulla oli hinku opetella ihan kaikkea. Opiskelin Konservatoriossa klassista kitaraa ja teorioita, tsekkasin jazzkitaristeja – Joe Pass, Wes Montgomery, Django Reinhardt, kaikkia näitä – ja myös mitä ne kantrihemmot tekee, sekä mustan musiikin puolelta Ray Charles ja Stevie Wonder tietenkin oli tuttuja. Lauluntekijä-osasto tuli kyllä aika luontevasti siihen mukaan, sillä olinhan Bob Dylania ym. myös kuunnellut.

Olet selkeästi nelisointumies, pelaat rinnakkaissävellajeilla, löytyy kvinttiympyrää, ja vaikka löytyy laajempiakin sointuja ja kvarttiharmoniaa, niin musiikissasi ei tule vastaan mitään outouksia. ”Muuttumisesi” lauluntekijäksi tuntuu todella menneen sujuvasti, mutta et kuitenkaan pelaa perinteisen simppeleillä mies-ja-kitara -periaatteilla.

– Opiskelun myötä tuli nämä [Igor] Stravinskyt ja muut, ja progen kautta [Frank] Zappa, jazzin puolelta monia hienoja tekijöitä. Quincy Jones ja muita mahtavia sovittajia – kaikki nämä toivat vaikutteita. Halusin nimenomaan liittää biisien harmoniaan ikään kuin älyä, mutta niin että se kuulostaisi luontevalta eikä vaan jonkun vaikean soinnun väkisin mukaan ymppäämiseltä. Oma symbioosi kaikesta kokemastaan tietenkin kiinnostaa saada aikaiseksi. Kuitenkin olen aina antanut ideoiden fiiliksille tilaa mahdollisimman paljon, ja edennyt pitkälti niiden mukaan. Otan niitä nauhalle, annan jonkin aikaa muhia ja kuuntelen myöhemmin. Sieltä löytyy  usein joku hyvä idea, josta alan kehittelemään biisiä.

Tuoko on metodisi?

– Kyllä se aika paljon on ollut. Aina kun tulee joku idis joka tuntuu hyvältä, niin olen pyrkinyt nimenomaan nauhoittamaan sen talteen, sillä vaikka sen muistaisi vielä seuraavana päivänä, niin ei ehkä ihan tarkkaan – siinä voi olla joku ihan pieni vivahde, joka tekee siitä hyvän. Toki se työstäminen valmiiksi biisiksi sovituksineen on paljon ihan raakaa duunia.

Biiseistäsi saa sen kuvan, että ne ovatkin huolellisen työstön tuloksia.

– Välillä kyllä tulee sellaisia hauskoja hetkiä, että biisi tulee todella nopeasti ja yllättävän valmiina. Esimerkiksi Jos tahdot tietää, jossa on Mikko Kuustosen teksti. Se syntyi niin, että Kuustosen perhe oli meillä kylässä, ja Mikko antoi tekstiliuskan, sanoen jotain että ” tässä on yksi teksti josta mä olen yrittänyt saada biisiä mutta ei jotenkin tunnu onnistuvan, että tulisikohan teillä mitään mieleen”, ja se liuska jäi siihen pöydälle. Sitten kun ne myöhemmin illalla oli lähteneet, niin mä vilkaisin sitä tekstiä, otin saman tien akustisen kitaran, ja puolessa tunnissa mulla oli valmis biisi!

  Tällaisia on vuosien varrella ollut aika moniakin, ei ehkä ihan valmiiksi saman tien tulleita, mutta lähes. Toisaalta on joitain puolivalmiina olleita, vuosiakin muhineita, jotka valmistuu sitten joskus jonkun ratkaisun myötä. Demoja on kyllä hillitön määrä!

Käytkö niitä läpi? Esimerkiksi Jiri Nikkinen ja Edu Kettunen ovat kertoneet, ettei sieltä juuri koskaan mitään löydy.

– Aina parin viimeisen vuoden ajalta olevia nauhoja käytän kyllä, tiedän että niitä ei ole vielä työstetty. Vähän vanhempia kun kuuntelee, niin sieltä löytyy ne ideat joista sitten on biisit jo tehty. Kyllä mä annan ideoiden tulla koko ajan, mutta julkaistun levyn jälkeen annan itselleni sellaisen hengähdystauon, että ei ole pakko ruveta heti työstämään. Levytys on kaikkinensa alusta loppuun kuitenkin aika iso paketti, kun olemme jo pitkään levyttäneet vain omaa materiaaliamme.

On mulla keikkamatkoilla näitä demoja aina mukana, ja siellä usein hotellihuoneessa keikan jälkeen kuuntelen ja tsekkailen niitä. Keikan jälkeen ei heti saa unta – päinvastoin, hyvästä keikasta vaan saa virtaa – niin silloin rauhoittuu hyvin kun kuuntelee nauhoja ja laittaa asioita ylös.

Teettekö Maaritin kanssa biisejä ihan nenäkkäinkin?

– Tehdään joo niinkin. Toki kumpikin tekee perusideointia itsekseen, mutta hyvin usein sitten jatketaan kimpassa. Maarithan on vuosien varrella lisännyt osuuttaan biisien teossa, ja nykyisellään tekee jo tosi paljon.

SANOITTAJAT

Kun katsoo sinun saldoasi, niin tekstintekijöitä lauluissasi on paljon: mm. Mikko Alatalo, Juice Leskinen, Kaisu Liuhala, Juha Vainio, Jukka Nurmela, Heikki Salo ja Mikon (Kuustonen) jo mainitsitkin ja tietysti Maarit. Miten kontaktinne ovat syntyneet?

– Jos lähdetään sieltä alkupäästä, niin kun teimme ensimmäistä yhteistä levyämme Maaritin kanssa – hänen toistaan siis Lovelle – niin siellä samoissa ympyröissä Finnvoxin studiolla pyöri niin Mikko kuin Juicekin. Atte Blom ehdotteli joitain, ja hänhän teki itsekin muutamia tekstejä [nimimerkillä Gobseck]. Juice sitten teki siihen levylle muutamia, ja sittemmin teki vuosien varrella lisää; laskettiin joku aika sitten että hän teki meille kaiken kaikkiaan 23 tekstiä.

Mikko tuli siis samalla lailla, ja siihen liittyi sekin, että hän pyysi minua Saara / Syli -singlelleen soittamaan. Ensimmäinen Mikon teksti meille on Hyvää matkaa -single, joka on meidän Janus-bändin levytys vuodelta ’76. Loven konkurssin jälkeen Maarit sai diilin Finnlevylle, ja sitten tehtiin Siivet saan -levy, jossa on Jäätelökesä, Mikon tekstillä.

Jäätelökesä on varmaan tunnetuin biisisi, mutta kovinkaan moni ei tunnu muistavan että siinä on Mikko Alatalon teksti.

– Niinpä. Me tehtiin silloin sellaisia laulu-kitara -demoja, ja sellaisen pohjalta Mikko Jäätelökesänkin teki. Seuraaville levyille Mikko teki tekstejä enemmänkin. Kaisu Liuhala oli myös siinä Finnlevy-vaiheessa yhtenä tekstittäjänä, ja hän tuli Liuhalan Tommin kautta. Tommi oli (Finnlevy-yhtiön) Hi Hat -levymerkin tuotantopäällikkö, ja me tutustuttiin kun tein sovittaja/tuottajana Frank Robsonin albumia sinne.

Kim Kuusi oli mukana tuotantopuolella, ja sitten kun hän ja Esa Nieminen erkanivat Fazer/Finnlevystä ja perustivat oman Musicmakers-yhtiönsä, niin he houkuttelivat Maaritin mukaansa. Nukun radio päällä -levy tehtiin sinne vuonna ’83, ja siinä tuli mukaan Jukka Nurmela, jota Kim muistaakseni suositteli. Jukka oli tullut esiin Kake Singers -ryhmässä, ja oli tehnyt tekstejä mm. Leena Nilssonille.

Entä yhteistyö Juha Vainion kanssa?

– Se alkoi 80-luvun loppupuolella, kun me oltiin jossain törmätty. Maarit oli puhunut, että olisiko kiinnostusta, ja Junnu oli innostunut. Musicmakers-yhteistyö jäi lyhyeksi, nehän ei ylipäätään kovin paljoa levyjä julkaisseetkaan, ja Maarit siirtyi CBS:lle, jossa vuoden ’88 levyllä Tuskan tanssi on ensimmäinen Vainio-tekstimme. Junnu halusi että on nuotti sekä nauhoitus, ja vielä niinkin, että Maarit vie ne hänelle [Espoon] Haukilahteen ja odottaa kun hän tekee. Maarit on kertonut hauskoja juttuja niistä tapaamisista. Junnu oli esimerkiksi antanut Maaritille jonkun oudon kirjan luettavaksi sillä aikaa kun hän teki tekstiä, ja samalla hän seurasi että lukeeko toinen vai mitä tekee. Maarit nauroi, että kirja oli ihan paska, jolloin Junnu naurahti sarkastisesti “katsoin kuinka kauan jaksat sitä lukea”.

Vaikka Junnu teki paljon kaikenlaista ja ihan sellaista nopeaa metritavaraakin, niin hänessä kyllä eli anarkisti, ja potkua sekä näkemystä tekstin tekoon kyllä riitti. Ensimmäinen teksti meille on Kun henki lensi Helsinkiin, johon Maarit oli pohjaksi selittänyt tätä ”stadionsaarnaaja”-ideaa. Ja kyllähän sen laulun esittäminen on joskus närää aiheuttanut. Johanna-yhtiölle tehdyllä Jotain on mulla mielessäni -levyllä on Junnun tekstejä enemmänkin, ja hänen yllättävän kuolemansa jälkeen meille jäi vielä muutama käyttämätön teksti ja biisi, joista jonkun tein aika uusiksikin vielä Jos tahdot tietää -levylle. Muistan kun Ile kävi allekirjoittamassa teosilmoitukset.

Jälkeenpäin kun kuuntelee Varjot-biisin laineja  ja laskeissa auringon / meidän varjoina mentävä on niin onhan se vähän enteellistä. On kyllä kylmät väreet kulkeneet, kun jossain Ruisrockissa sitä vedettiin, oli paljon jengiä ja hieno ilma… Biiseihin usein liittyy itsellekin tunnelatauksia; keihin ihmisiin ne liittyy ja mihin tilanteisiin. Se onkin musassa tärkeätä, että siinä on tunnetta ja syvyyttä.

Ovatko tekstit yleensä saapuessaan olleet miten sopivia suoraan laulettavaksi?

– Hyvin paljon, mutta aina joskus on jotain hieman väännetty, ja ihan kaikkia ei ole käytetty. Kaikki ovat myös olleet niin kovia tyyppejä, että ovat ymmärtäneet, jos jotain on tarvinnut muuttaa. Esimerkiksi Junnu oli todella tarkka, että hän itse teki muutokset, niitä ei saanut ominpäin tehdä. Juicessakin oli ihan mahtavaa se, että vaikka hän oli huippuhyvä ja tarvittaessa nopea, niin hän silti oli hyvin tarkka. Muistan, kun joskus kyselin puhelimessa, että ”olisikohan se jo valmis”, niin Juice sanoi että ”on se jo valmis, mutta mä pidän sitä pari päivää vielä tuossa pöydällä”. Hän halusi skarpata ja tutkia vielä, että siitä oikeasti tulisi hyvä, ja nimenomaan kestävää jälkeä.

Nopeudellahan voi joku brassailla, mutta sitten voi aina kysyä, että onko jälki kestävää. Mä ajattelen myös säveltämisessä niin, että kun omaa materiaalia tekee, niin on tärkeätä yrittää tehdä sellaista jälkeä missä on substanssia kestää vuosia. Vaikka biisejä sinänsä tulisi nopeastikin, niin kannattaa katsoa että sisältöä on.

Hienoa on ollut sellainen, kun sanoittaja on joskus löytänyt meidän demosta samanlaista maailmaa mitä me on ajateltu tekstin voivan olla, vaikkei me olla mitään edes vihjattu. Enemmistönä meidän biiseissä on sellaiset, joissa ensin on ollut melodia. Mutta on toisinpäinkin tehtyjä, ja niin kuin tuossa Kuustosen tapauksessa jo kerroin, niin hyvä teksti voi lähteä hyvinkin nopeasti ja helposti soimaan. Mikon kanssa me tutustuttiin vuonna ’90, kun hän pyysi meitä tekemäänsä televisioproggikseen mukaan.

Otetaan vielä tapaus Heikki Salo.

– Heikki on jo useamman vuoden ajan ollut sellainen ykköshengenheimolainen; häikäisevän hyvä, innokas ja tuottelias. Yhteistyö on ollut tosi hedelmällistä, ja nyt kun Maarit on lisännyt myös omaa tekstintekoaan, niin viimeisemmällä levyllä ei ole enää muiden tekstejä kuin Heikin ja Maaritin. Me tavattiin Takomo-studion kahviossa [Helsingin] Pitäjänmäellä vuonna ’88, kun me tehtiin Tuskan tanssi -levyä, ja Heikki teki toisessa studiossa Miljoonasateen levyä. Kaipuun ikkuna on Heikin eka teksti meille, ja sen jälkeen hän taitaa olla mukana jokaisella levyllä. Kyllä häntä voi pitää jonkinlaisena Juicen manttelinperijänä.

Minun on pakko kysyä yhdestä omasta suosikistani, eli Jukka Virtasen mukaan ”vanhan ajan balladityyliin akateemisia titteleitä kunnioittava” Neito ja ylioppilas; mikä sen syntyhistoria on?

– Oli menossa Sitä mitä rakastan -levyn sävellysjakso, ja olin kuumeessa jostain viruksesta. Olen harvoin sairaana, ja siinä piti kuitenkin yrittää tehdä, kun aikataulussa oli suunnilleen edettävä. Makailin sohvalla tuskaisena ja kuitenkin tapailin kitaralla jotain idiksiä nauhalle. Jotain alkoi syntyä, mm. se aika ovela modulaatio säkeistön ja kertsin välille [Hm -> Dm], ja sain demon aikaiseksi Heikille. Tekstin idea on häneltä, hienosti löydetty.

SOVITTAJA JA SOITTAJA

Mitä osuutta sovittaminen musiikissasi edustaa?

– On se tärkeä. Tietenkin se riippuu sävellyksistä; jotkut voi olla jo aika pitkälle ”valmiita”, mutta kyllä mä pidän tärkeänä että pikkubändilläkin pidettävät on kuitenkin mietitty. Aika paljon kyllä täytyy antaa tunnustusta bändille, kun me aina katsotaan perusbändillä treeneissä ennen studioon menoa biisit kuntoon. Aihiot voi joskus muuttua paljon, joskus vähän; kokeillaan eri komppeja, nauhoitellaan ja kuunnellaan. Sen on oltava luontevaa soitettavaa niille muusikoille, joiden kanssa se tehdään.

 Mun täytyy sanoa, että usein sovituksia tehdessä mä kuulen päässäni valtavia, hyviä soundeja (naurua), ja on ikään kuin helppo ammentaa sieltä; se on enemmänkin sellaista suodattamista, että mitä tästä kaikesta käyttäisi. Aikanaan jo Kaj Backlund opetti Ågelissa sovitustunnilla, että kaikkia ideoita ei tarvitse laitaa yhteen sovitukseen, se on jäänyt hyvin mieleen.

Teillä on mittava katalogi, ja monet biisit ovat kulkeneet keikkasetissä pitkän ajan. Kun muusikotkin ovat vaihtuneet, niin onko mikään biisi muuttanut olomuotoaan vuosien varrella?

– Yllättävän vähän ehkä on sellaisia. Jotain on joskus tarkoituksella muokattu, mutta esimerkiksi päivitys rumpukomppiin tulee aika luontevasti, eikä se olennaisesti vaikuta vielä biisiin kokonaisuutena.

Onko sinulla säveltäjänä kunnianhimoa tehdä jotain isompaa? Teetkö vielä sen kitarakonsertonkin?

– En ole vielä konserttoa tehnyt, mutta kyllä mua on sekin maailma aina  kiehtonut. Opiskelin aikanaan hirveällä hingulla orkestrointia ja muuta, että voisi sitten tarvittaessa kirjoittaa vaikka sinfoniaorkesterille. Maailma on sillä tavoin edelleen avoin, ja ainahan tässä ammatissa voi ja haluaa kehittyä.

Jos puhutaan sinusta kitaristina, niin sooloja löytyy Maaritin levyiltä vähemmän kuin ehkä odottaisi.

– Ehkä se tulee siitä, kun katsotaan sitä kokonaisuutta. Tuotetta myydään Maaritin nimellä, ja pysytään laulumaisissa biiseissä. Onhan siellä toki jotain, ei kovin pitkiä kuitenkaan, mutta siellä täällä kitaran ohella puhallinta ja koskettimia. Mielelläni soitan sooloja toki, mutta varsinkaan ymppäykseen – sooloja soolon vuoksi – ei ole lähdetty. Kyllä niitä keikoilla kysellään, että ”olisi hienoa kuulla vähän pitempiä sooloja”, ja sitä uutta kitaralevyäkin aina joku kyselee…

Onko sinulla sivuprojektia, jossa revittelet rockbluesia sydämen kyllyydestä?

– Ei ole. Silloin tällöin olen tehnyt näitä Jimi Hendrix -tribuuttikeikkoja, kun on pyydetty ja se on sopinut kalenteriin. On ollut tosi antoisaa soittaa Jimin hienoja biisejä. Siellä ei ole aina soolojen pituutta määrätty, ja kun ne biisit on teininä tullut treenattua, niin mikä ettei. Kyllä kitaralevy olisi hauska tehdä, mutta tämä ”päätyö” vie aika paljon aikaa, eikä viime vuosina ole ollut sopivaa rakoa tehdä omaa levyä.

 Syvästi kunnioittamani käytäntö teillä on ollut pitää isoa keikkakokoonpanoa.

– Sellaisesta me on aina tykätty, vaikka tehdään me keikkoja niin duona kuin viisihenkisellä bändilläkin. Kyllä aika usein on kolme torvea mukana, konserttityyppisissä tilanteissa erityisesti. Viime aikoina me on tehty yhteistyötä myös muiden tahojen kanssa, esimerkiksi Riku Niemen Orkesterin kanssa, ja siellä oli just viimeksi (trumpetisti) Timo Paasonen ja (saksofonisti) Pentti Lahti mukana, jotka on meidänkin vakiomiehitystä. Penahan on ollut mukanamme käytännöllisesti katsoen alusta saakka, aivan mahtavaa.

KAUPANKÄYNTIÄ

Olette olleet pitkän uranne aikana useamman levy-yhtiön kanssa tekemisissä. Miten yhteistyö noin yleisesti ottaen on sujunut?

– On me aika hyvin pystytty oman voimakkaan näkemyksemme kanssa sinnittelemään. Joskus on joku halunnut kuunnella materiaalia enemmän, mutta kyllä me voidaan aika tyytyväisiä olla. Nythän me olemme viime vuonna siirtyneet Warnerilta EMIlle, ja sanottakoon tässä kiitokset Warnerille. Saimme tehdä siellä yleensä hyvillä fiiliksillä musaa. Ehkä heille sitten tuli hieman toisenlaisia odotuksia, ja Maarit toisaalta halusi suht pitkän jakson jälkeen hieman raikkaita tuulia.

EMI oli heti kiinnostunut, ja se yhteistyö on toiminut kerta kaikkiaan loistavasti. Tikan Juha on ollut välikätenä, ja hän kuunteli materiaalin, eikä meidän tarvinnut tehdä demoja. Saatiin valita studio, jouset, puhaltimet sekä kuoro vapaasti. Oikeita soittajia ja laulajia, sehän on hienoa! Studiotyökin eteni hyvin, emmekä tuhlanneet aikaa. Kaikki olivat tyytyväisiä, ja myynti on ollut itse asiassa yllättävän hyvää. Jopa niin, että yhtiö vähän kyseli seuraavaa  levyä jo täksi jouluksi. Sellainen levy ja vuosi vauhti ei meidän suhteen ole järkevää. Niin kuin tuossa oli puhetta, niin kyllä siihen pitää satsata ja paneutua huolella.

Entäpä musiikkikustannus? Katsoin levykansista, että CBS-kaudella ilmaantui merkintä ”manus”.

– Kyllä se meidänkin kohdalla oli sitä, että ”jos ei tehdä kustannussopimusta, niin ei tätä levyä kannata markkinoida”, ja sitten alkoi kuitenkin nuottien julkaisukin jäädä. Me saatiin parempaa informaatiota, ja asiat muuttui; 80-luvun lopulta on kaikki pidetty manuksina. 90-luvun puolella meilläkin alkoi vääntö – mm. Kuuva-tapauksen myötä – vanhemmista sopimuksista. Neuvottelut johti siihen, että meille maksettiin korvauksia, ja Finnlevy-kauden materiaalista julkaistiin nuottikokoelma. Me puolestamme suostuimme jättämään kustannussopimukset voimaan.

Oletteko ajatelleet julkaista uudemmasta materiaalista nuottikirjaa?

– Kyllä kyselyjä nettisivujen kautta jatkuvasti tulee, eli olisi se järkevää tehdä. Toivelaulukirjoissa ei montaa ole, mutta koulukirjoissa on ainakin Tulitikku, Neito ja ylioppilas ja Jos tahdot tietää.

TÄNÄÄN

Tyttärenne Janna julkaisee debyyttinsä tämän lehden ilmestymisen aikoihin. Mitä muuta isä asiasta miettii kuin että on ylpeä?

– Tässä vaiheessa ei voi muuta kuin tukea. Janna teki päätöksen musiikkialasta kuitenkin itsenäisesti. Hän soitti kuusivuotiaasta asti klassista pianoa, oppi nopeasti korvakuulolla, ja vähän väsyikin siihen hommaan, mutta ei kuitenkaan lopettanut. Hän pyrki meiltä salaa 16-vuotiaana Vantaan musiikkiopistoon jazzpianoon ja teoriaan, ja oltuaan siellä yhden vuoden pyrki Arabiaan toiselle asteelle. Janna oli ikään kuin vähän piilottanut musiikkiaan meiltä, paineet on varmaan ihan riittävät! Me on yritetty realistisesti alasta puhua. Opinnoissa hän eteni nopeasti, ja mä muistan puhelun yöllä puoli kahden aikaan kun hän kyseli jostain soinnusta aamun tenttiä varten.

Hänen innostuksensa on valtava, ja kun me valmista materiaalia sitten kuultiin, niin kyllä se hienolta tuntui. Sehän on omaa materiaalia, tekstit myös; ei kaikkia ole aivan itse tehnyt, mutta oma kädenjälki siinä on ja sydämellä tehtyä.  Levylle on jo olemassa julkaisudiilejä noin kymmeneen maahan. Jannan uudehko soul-tyyli kuulostaa kiinnostavalta. Hän on kyllä sinnikäs opiskelija, ja koulutuksesta on aina hyötyä. Musakentällä voi sitten toimia laajemminkin.

Miten teidän kahden – Maaritin ja sinun – ura on jatkumassa? Ettehän siis ole tekemässä “hectoreita”?

– Ei olla, ei! Nytkin on jouluun saakka keikat sovittu. Levymyynti on kuitenkin ollut aika tasaista, ja vaikka 70-80 -luvun taitteen  kultalevyistä on tultu alaspäin, niin nyt on taas ollut paremminkin nousujohteista. Meillä on vahva perusyleisö, ja tuntuu siltä että musiikkimme on myös jossain määrin kyllä siirtynyt äidiltä tyttärelle. Suht vakaa yleisömäärä on mahdollistanut työn teon, ja se myös motivoi ja kannustaa.

Tämä on niin kokonaisvaltaista hommaa, että se on säilynyt mielekkäänä. Ikää tulee tietysti lisää koko ajan, ja on vaan muistettava pitää kunnosta huolta, niin jaksaa tehdä. Löytyy myös aina jotain pientä uutta näkökulmaa; nytkin ollaan menossa oman kompin kanssa muutamien soittokuntien ja big bandien vieraiksi. Edellisenä päivänä mennään paikalle vähän treenaamaan, ne on katsoneet stemmat jo etukäteen.

On hyvä että ammattietiikka on säilynyt korkeana, ettei vaan mennä tutun materiaalin kanssa lavalle, ja ”lähtee”!

– Juu ei (naurua)!

 

Julkaistu Selvis-lehdessä 2/2007 

Veepee Lehto – Huumorimies on vakavalla asialla

Julkaistu

Monipuolinen turkulainen musiikkimies Veepee Lehto (Veli-Pekka Lehto) on useimmille suomalaisille nimenä tuttu, mutta tähtenä ja julkkiskasvona huomattavasti vähemmän tunnettu. Hänen kädenjälkensä löytyy monien hittibiisien takaa, ennen kaikkea sanoitusten, mutta usein myös sävellysten.

Veepee on julkaissut myös 8 omaa albumia. Monelle tulee hänestä ensimmäisenä mieleen huumorimusiikkimies. Hittibiisinikkarien otsaan lyödään helposti aina leimaa?

– Mulla on kaksi oikein voimakasta leimaa. Alkuun tuli se huumorimies, mikä varmaan olenkin. Se on ihan hyvä leima, koska teen edelleen huumoripitoisia keikkoja. Toinen leima on Matin ja Tepon sanoittaja. Säveltäjän osa on kuitenkin myös tärkeä, koska olen tehnyt mm. Ylitalon Tarjalle kokonaisia biisejä, jotka myivät yli 50 000 kpl.

Hittiputki voi olla lyhyt tai pitkä

Veepee on ollut paljon yhteistyössä varsinkin Matin ja Tepon ja sovittaja Antti Hyvärisen kanssa. Hittiputken ollessa päällä oli sellainen fiilis, että niitä hittejä vain tulee. Koskaan ei voi kuitenkaan olla varma, syntyykö hitti vai ei.

– Sehän on se lopullinen totuus. Meilläkin oli kuitenkin tuntuma, mistä voisi tulla hitti. Muistan, kun Matti ja minä oltiin sitä mieltä, että Mustankippee on se hitti ja Hyvärisen Antti sitä mieltä että Tuhlaajapoika. Kummastakin tuli: Mustankippee oli ensin monta viikkoa Jokamiehen listan ykkösenä ja kun se siirtyi pois, tuli Tuhlaajapoika tilalle.

Nämä Tarja Ylitalon kappaleet 1980-luvulta olivat siis Veepeen säveltämiäkin. Siksi myös hittisäveltäjän leima miehen otsassa olisi aivan sopiva. Hitin olemus on kuitenkin muuttunut. Enää ei hyväkään kappale soi kuten ennen.

– Kun levy soi siihen aikaan Ylessä, se soi koko maassa. Levyjä tehtiin vähemmän ja uusi sai aina tilaa. Musiikkitoimittajat olivat ammattitaitoisia. Ylessäkin joku aina kuunteli levyt – ja niille annettiin mahdollisuus. Levyjä myös myytiin paljon – nyt on myynti romahtanut. Vaikka ovat soineet aika hyvin, omat levyni eivät koskaan ole olleet mitään myyntimenestyksiä. Alkupään huumorilevyt olivat aika spesiaaleja, niistä oli vaikea tulla siihen aikaan mitään kultalevyjä.

Veepee Lehdolla on Teostossa satoja kappaleita, mikä useimpien mielestä on paljon. Mies itse on eri mieltä.

– Jos olisin päätoiminen lauluntekijä, niitä olisi varmaan tuhansia. On hyvin harvoja päätoimisia kuten Vexi. Kun tekee aamusta iltaan sanoituksia, määrällisesti se nousee tuhansiin. Mulla taas on aina ollut jokin toinen päätyö. Nykyisin saan pääelantoni keikoista. Ne ovat paljolti yrityskeikkoja, jotka eivät näy julkisuudessa. Keikan yhteyteen liittyy tosi paljon: laulutekstejä, erilaisia huumorijuttuja, pitempiä sikermiä ja kronikoita jos firma täyttää vuosia, jossain vaiheessa menen jopa ravintola-shown puolelle. Otetaan vanhoja tuttuja lauluja ja sanoitetaan historiikki siihen ja mukaan sitovaa spiikkiä.

Kaikki alkoi liian suurista nielurisoista

Veepee Lehto löysi musiikin 8-vuotiaana. Laulunumero koulussa oli kasi, mutta nielurisaleikkauksen jälkeen se nousi parissa vuodessa kymppiin.

Omien sarjakuvien piirtäminen vaihtui laulujen sanojen muistiin kirjoittamiseen. Ensimmäinen esiintyminen tapahtui luokkajuhlissa 11-vuotiaana ilman säestystä. Sitten piti saada kitara, ja 12-vuotias sai sen joululahjaksi. Äänenmurroksen tultua kitara jäi nurkkaan pölyyntymään. Vuonna 1964 kuitenkin syntyi jo bändi. Kaikki alkoi uudestaan Liverpoolin poikien myötä.

– Treenattiin Beatles-kappaleita aluksi nimettömän bändin kanssa. The Hawks pääsi seuraavan vuoden kevättalvella jo lavalle asti taukobändiksi. Syksyllä 1965 heitettiin ensimmäinen maksullinen keikka: olin The Faces -bändin laulava komppikitaristi, nettopalkka seitsemän markkaa. The Faces esiintyi noin puolen vuoden ajan lähinnä kouluissa ja osakunnissa.

Vuonna 1966 Veepee oli mukana folkbuumissa ja Ponnahdus pinnalle -kilpailun folk-sarjassa. Seurasi ensimmäinen juhannuskeikka ”folk-tähtenä” sekä kiertue Turunmaan ja Ahvenanmaan saaristossa. Siihen liittyivät myös ensimmäiset juonnot suomeksi ja ruotsiksi. Mutta oliko Folk-Pekis myös protestilaulaja?

– Turussa oli folk-laulajia, muttei oikein kunnon protestilaulajia, paitsi ehkä yksi, Folk-Viljami. Hän oli vähän myyttinen henkilö, josta ei tiedetä paljon mitään, puoliksi laitapuolen kulkija, vankilassakin ollut. Hän teki tekstin mm. ”Isä Johnson, miksi veit veljeni Vietnamiin”, joka voitti jonkun lehden järjestämän sanoituskilpailun. Muut oli mukana, koska folk oli muotia. Itse lauloin Dylania ja Donovania, olihan niissä protestiakin, mutten ottanut sitä sillä tavalla.

– Folk-aikaa kesti oikeastaan vain yhden vuoden. Enemmän se oli yhteishenkeä ja alustavaa hippiliikkeen meininkiä. Täytyy sanoa, että kunnon protestilaulaja tuli vain Sinikka Sokasta, jolla oli yhtye Sinkat toisen tytön kanssa.

Vuonna 1967 Veepee aloitti yhteislauluiltojen pitämisen Turun kauppakorkeakoululla ja Turun Yliopiston osakunnissa jatkaen niitä ravintola Haarikassa ja varsinkin ravintola Kultaisessa Hirvessä, jossa lauluiltakausi kesti 10 vuotta. Etenkin 70-luvun alussa ne olivat tosi suosittuja.

Vuonna 1967 Veepee myös liittyi Juhani Packalénin tanssiyhtyeeseen, joka samana vuonna voitti orkesterikilpailun Karinaisten Killanmäellä. Seurasi keikkoja Turun seudulla ja saaristossa. Yhtye esitti myös Veepeen lauluja, joita oli alkanut syntyä. Ensimmäinen laivakeikka oli Viking-linjan m/s Visby´llä 1969 ja ensimmäinen radioesiintyminen (biisillä Sade) samana vuonna, jolloin Veepee liittyi Pekka Varjosen yhtyeeseen, yhteen aikansa ykkösbändeistä Turussa. Keikkoja oli Turun lisäksi muualla Etelä- Suomessa, Siljan laivoilla, Ruotsissa, Leningradissa ja Tallinnassa. Tuurauskeikkoja laulavana kitaristina, basistina, jopa rumpalina tuli tehtyä monenlaisissa kokoonpanoissa vuosina 1967-1975.

Kauppakorkeasta liike-elämän oppeja

Kielet ja ääntäminen ovat aina kiinnostaneet Veepeetä, koulussa hän kokeili huvikseen esim. kuinka lausutaan englannin-englannilla ja amerikan-englannilla. Kielilinjan sijasta Veepee meni lukiossa kuitenkin matikkalinjalle, koska kaikki kaveritkin menivät. Miksi sitten kauppakorkeaan?

– En mä tiennyt, mitä rupean tekemään, kun olin päässyt ylioppilaaksi. Siihen aikaan oli se kaava päässä: ensin koulu ja opiskelu ja sitten naimisiin ja lapsia. Kukaan ei asettanut kaavaa kyseenalaiseksi, eikä ajatellut, että voisi jotain muutakin olla.

– Hain kauppakorkeaan, yhteiskuntatieteelliseen ja humanistiseen tiedekuntaan. Pääsin niihin kaikkiin – siihen aikaan pääsi, jos oli ällän paperit. Päätin, etten halua kieltenopettajaksi, enkä oikein politiikastakaan välitä. Menin kauppakorkeaan, koska siellä ei tarvinnut tehdä mitään päätöksiä, sieltä voi mennä minne vaan.

Kaupallisesta koulutuksesta on varmasti ollut hyötyä myös viihdealan töissä?

– Niitä asioita on hyvä ymmärtää, sitten niitä pystyy kritisoimaankin. Vuoden 1973 lopulla menin isoon amerikkalaiseen lääkefirmaan töihin. Firma oli tavallaan markkinoinnin lipunkantaja. Monet uudet, kaupalliset ideat tulivat sellaisten firmojen kautta.

– Liike-elämästä kun ehkä jotain tiedän, mun ei ole koskaan tarvinnut valittaa Ilta-Sanomissa että ”verottaja vie mun rahani”. Tiedän, että verot täytyy kumminkin maksaa.

Lahjakkaat ajautuvat alalle

Lääkealalle siirryttyään Veepee ajatteli ”jäähdytellä” keikkailua.

– Viimeistään nyt piti vakavoitua ”tavalliseen elämään”. Se oli sitä samaa ajattelua, että elämän pitää mennä tietyllä tavalla. Nykyään nuori päättää, että rupean Idols-tähdeksi tai tangokuningattareksi ja kaikki toiminta suunnataan sen mukaan. Koululla, ylioppilastutkinnolla ja opiskelulla ei ole samaa merkitystä kuin ennen. Jos saat maisterin paperit, et sä silti mihinkään töihin pääse. Siten sen ymmärtääkin, jos joku päättää ruveta tähdeksi. Ennen vain harva päätti jotain ja totta kai oli niin lahjakkaita ihmisiä, että ne väkisinkin ajautuivat alalle. Alkuvaiheessa minäkin lähetin joihinkin levy-yhtiöihin biisejä, mutta se oli vähän niin kuin leikisti. Olin koelaulutilaisuudessakin, jossa vedin Tom Jonesin ohjelmistoa Kulttuuritalon studiossa. Jaakko Salo säesti pianolla ja sanoi: ”Kyllä sä ihan hyvin laulat, mutta sulla pitäis olla jotain omaa”.

Myöhemmin Veepeekin sitten ikään kuin ajautui alalle.

Hän meni esittelemään biisejään Matin ja Tepon firmaan. Matti Ruohonen kommentoi eleettömästi: ”Ihan jees” ja siitä se lähti. Ensimmäisen kerran Veepee esiintyi äänitteellä vuonna 1976 itse sanoittamallaan ja Matti Ruohosen säveltämällä kappaleella Riko muuri kivinen. Se ei ilmestynyt singlenä vaan kokoelmalla Hittiparaati 3, joka edusti M&T Tuotannon vastausta ajan finnhitsbuumiin. Elettiin c-kasettien kulta-aikaa, ja hittikaseteille otettiin myös uusia kykyjä. Osa esitti päivänhittejä covereina, osa taas oli levy-yhtiön uusia promottavia, joiden vetovoimaa testattiin. Cover-laulajista ei ollut tarkoituskaan tehdä tähtiä.

– Biisissä piti olla Junnu Vainion sanoitus, mutta Junnu ei ollut saanut sitä ilmeisesti aikaiseksi, joten tein tekstin itse viime hetkillä ennen äänitystä. Tuntui tosi hienolta mennä Finnvoxin studioon: tämmöinenkin tuli ”vanhoilla päivillä” tehtyä.

Veepeen ensimmäinen single oli Mauno Ylä-Mattila, ison talon ainoo poika. Laulu oli mukana Syksyn Sävelen karsitut -ohjelmassa 1977. Innostus kohosi, kun hän huomasi osaavansa tehdä niin hyvän kappaleen, että pääsee sillä johonkin. Seuraavana vuonna julkaistiin biisi Monta laulua (Hittiparaati 4), ja vuonna 1978 Veepee oli jälleen Syksyn sävelen karsintasarjassa, nyt kappaleella Hämähäkkimies.

– Syksyn Säveleen piti aina joku biisi pistää. Hämähäkkimies-biisistä tehtiin sinkku ja sitten ruvettiin miettimään pitkäsoittoa. Biisini eivät olleet varsinaisia Jope Ruonansuu -tyyppisiä huumorijuttuja, mutta kuitenkin hauskoja biisejä molemmat. Mauno oli huumoripitoinen teksti, Hämähäkkimies oli hieman satiirinen, joten oli luonnollista että pitkäsoitosta tehdään huumorilevy. Matti ja Teppo olivat saaneet Chrisse Johanssonilta hänen ja Titta Kerttulan kääntämän espanjalaisen biisin Kuule sie amigoski, joka musta vaikutti todella oudolta. Ajattelin, ”ettei tää ole meikäläisen juttu”. Mutta sitten sekoitin siihen Las Palmasissa kuulemiani myyjien huutoja. Tein siitä oman versioni ja siitä tuli ekan levyn tärkeimpiä biisejä.

Vuonna 1979 ilmestyi ensimmäinen lp, Kuule sie amigoski. Osa levystä oli kantrahtavaa, osa lattarityyppistä musaa. Lääketehtaan leivissä Veepee oli koko ajan. Vähitellen hän alkoi tehdä muillekin biisejä; ennen Mattia ja Teppoa mm. laulaja Eino Lehtiselle.

Vuoden 1980 Veepee-lp oli nimeltään Kyl se on niin väärin. Salanimellä Einari Runkomäki hän esiintyi myös eräällä kokoelmalla. Samana vuonna syntyivät Veepeen ensimmäiset sanoitukset Matille ja Tepolle: Et voi tulla rajan taa ja Mä näitä polkuja tallaan (molemmat säv. M. Ruohonen). Molemmista tuli ikivihreitä. Veepee meni Polartuotannon listoille (myöhemmin Polar Artistit), Kalle Kansan eli Tapanin veljen firmaan. Solistikeikat alkoivat.

– Kun huomasin että voin lähteä alalle, en ajatellut pelkästään laulamista, vaan biisinteon ja laulamisen yhdistämistä. Siinä voisi olla tarpeeksi hommaa, mihin ryhtyä päätoimisesti.

Omia levyjä alkoi ilmestyä melko tasaiseen tahtiin, hittejä Matille ja Tepolle, Tarja Ylitalolle. Noihin aikoihin vielä sanoittajakin sai oman kulta-, timantti-, platina- ja tuplaplatinalevynsä. Myös muille artisteille syntyi lauluja. Euroviisuputkeen sisältyy Suomen karsinnoissa kaksi voittoa (Petri Laaksosen kanssa Eläköön elämä ja Sata salamaa), kaksi kolmatta sijaa ja kaksi kuudetta sijaa. Keikkoja tehtiin tanssilavoilla, ravintoloissa ja yksityistilaisuuksissa. 80-luvun kiivaaseen työtahtiin mahtui omia lehtikirjoituksia, mainontaa, omia radio-ohjelmia ja TV-esiintymisiä. Monenlaista hommaa, monenlaista musiikkia. Kategoriat ja rajoitteet eivät Veepeetä liikuttaneet.

– Nykyään, kun nuoret kaverit perustaa bändin, kaikki tehdään netin kautta. Keksitään nimet, keksitään imago, stailaus, kaikki on valmiina, mutta itse musiikkia ei välttämättä vielä edes ole. Kaiken täytyy näyttää hienolta ja kansainväliseltä, mutta lähdetään täysin väärästä päästä liikkeelle.

Tilaustöitä ja runonikkarointia

Veitkö tekstin Matille vai miten yhteistyö lähti käyntiin vuonna 1980?

– Matin sävellys Et voi tulla rajan taa oli niin valmis, että Heikki Annala oli tehnyt jopa sovituksen. Siinä oli vähän venäläistyyppinen tausta. Olin Helsingissä jossain myyntikokouksessa ja tekstiä piti tehdä samaan aikaan. Yleensäkin olen joutunut tekemään siten… illalla, yöllä. Syntyi eka säkeistö ja kertosäe ja Turkuun ajaessani toinen säkeistö. Se teksti syntyi tavallaan, kuten laulun pitäisi syntyä, runomuodossa ja fiiliksistä.

Seuraavaan lauluun Mä näitä polkuja tallaan oli Ruohosen Matilla fraasi valmiina ja Veepeen piti miettiä mitä se tarkoittaa. Suomessa oli jo maaltapako alkanut.

– Reino Helismaakin on tehnyt maaltapakolauluja, mm. Hiljainen kylätie (säv. T. Kärki) 50-luvulla. Nyt muutettiin lähiöihin. Kirjoitin tarinan ihmisistä, jotka eivät lähteneet lähiöön. Kehitin siis tarinan fraasiin perustuen. Monella tavalla voi tehdä, on ihan sama, mistä päästä lähtee liikkeelle.

– Emme ole koskaan tehneet yhdessä sillä tavalla, kuten pop- ja rock-musiikissa on yleistä, työparina. Olen aina ollut tilaustyön tekijä ja Matti ja Teppo tilaajia. Melkein aina on ollut ensin sävellys tai biisiaihio – enimmäkseen Matin, mutta joskus myös Tepon, johon on ruvettu rakentamaan sanoja. Alkuaikoina teksteihini tehtiin vain pieniä muutoksia; biisit olivat erilaisia kuin viime vuosina. Silloin joukossa oli aika paljon tekstejä, joissa oli jopa sanomaa, ei pelkkää viihdettä. Viime vuodet pojat ovat halunneet enemmän viedä työtä semmoiseen suuntaan, miltä heistä tuntuu. Vaikka olisi kuinka hyvä teksti, jos laulaja sanoo, että tämä ei ole sitä, mitä tarkoitan, on tehtävä toinen ja kolmaskin teksti.

Vuosien aikana Matin ja Tepon levyillä on määräksi vakiintunut, että 12 biisistä noin puolet on Veepeen tekstejä. Veepee on itse sitä mieltä, ettei ole yleisesti ottaen tehnyt määrällisesti hirveän paljon. Hittiprosentti on kuitenkin korkea.

– Hitti-sanaa käytetään turhaankin. Oikein kunnon hitti oli ennen vanhaan sellainen, joka tulee joka puolelta vastaan. Levyn pitää myöskin myydä. Hitin täytyy jäädä ainakin joksikin aikaa elämään. Kierto on nykyään paljon nopeampaa ja hittikin kulutetaan kolmessa kuukaudessa pois, ennen se eli vähintään vuoden. Kunnon hitti oli koko vuoden hitti.

Tavaramerkkinä räätälintyö

Vuonna 1989 Veepee oli kirjoittajaopissa musiikkiteatterikurssilla. Jonkun ajan päästä hän tuli Lusesin musikaalikilpailussa Ilkka Mäkitalon kanssa jaetulle kolmannelle sijalle. Teos oli musikaali Rakastakaa, rakastakaa. Miten ”eksyit” moiselle kurssille?

– Mulla on aina ollut – haitaksikin asti – halu ottaa kaikki laajasti. Halu kokeilla, mitä kaikkea voi tehdä. Kokonaiskuva laajenee, mutta seurauksena on myös se, ettei mua oikein tunneta. Kaikki tekemäni on niin sirpaloitunut. Ei ole kokonaispakettia, eikä pieniäkään paketteja. Kun lopetin lääkehommat, tein listan kaikesta, mitä tällä alalla voi tehdä. Pitkä lista siitä tuli, mutta suurimman osan niistä olen tehnyt. Musiikkiteatteri oli yksi niistä. Lehtijuttujen, radio-ohjelmien, mainonnan ynnä muun jälkeen oli sen vuoro. Se oli opettavainen kurssi. Hyttisen Kuju ja Ami Aspelund olivat myös mukana esiintyjäpuolella, oli teatteriporukkaa, Järvisen Jaana, hyvä näyttelijä Turun Teatterista, lavastajia, puvustajia, oli ihmisiä klassisen musiikin puolelta sekä kevyen musiikin puolelta. Kanadalainen professori ja Sirkka- Liisa Tikka vetivät kurssia ja Otto Donner, Pentti Saaritsa ym. vierailivat. Vaikkei musta teatterintekijää tullut, kokonaisuutena se on auttanut.

Veepeen levytysuran alkuaikoina oli tapana, että automaattisesti mentiin ohjelmatoimistoon. Se tavallinen tarina: ohjelmatoimisto myi ja artisti teki tanssipaikkakeikkaa; 80-luvulla oli vielä paljon tanssipaikkoja jäljellä. Irtosolistiakin oli helpompi myydä.

– Siinä oli haittapuoli: oli tosi stressaavaa, kun ei usein tiennyt, millainen bändi tulee, kaikenlaista voi sattua. Tein siinä sivussa yli 10 vuotta erilaisten yritysten keikkoja, aika paljon mm. entisen työnantajani tilaisuuksia. Kun tuli lama, tavalliset julkiset keikat vähenivät. Ravintoloita meni konkkaan, samoin tanssipaikkoja.

1990-luvulla Veepee siirtyi sitten yhä enemmän esiintymään yritysten henkilökunta- ja asiakastilaisuuksiin. Niihin oli tehtävä räätälöityjä ohjelmia, joista onkin tullut miehen nykyinen tavaramerkki. Syntyi uusi paketti: musiikki, juonto, huumori liittyen kumpaankin, erilaisia bändejä tarvittiin, tanssi-, kantri-, jatsi- tai muu bändi. Kokemus ja ammattitaito kasvoivat.

– Luontevasti siirryin jo silloin enemmän yritys- ja yhteisöpuolelle. Yrityksilläkin oli vaikeuksia: toisilla ei ollut varaa järjestää tilaisuuksia, toiset ei laman takia kehdanneet. Kun porukkaa joutuu pistämään pois, ei voi juhliakaan viettää. Oli kuitenkin paljon aloja, jotka sinnittelivät. Ruoasta ja lääkkeistä ihmiset viimeksi luopuvat.

– Maailma on muuttunut, viihdealakin. Viihteen tekijöitä on hirvittävän paljon enemmän. Kilpailu on kovaa. On järjestettyjä kilpailuja, joista tulee hirveä määrä porukkaa ulos. Jollen olisi silloin aikanaan lähtenyt tälle linjalleni, voi olla, etten alalla enää olisikaan. Moni vanhempi laulaja on häipynyt kuvioista, kun ei töitä riitä enää.

Harjannostajaisten uusi olemus

Veepee tekee tällä hetkellä pääasiassa juontajan ja laulajan töitä kesätapahtumissa, messuilla, markkinoilla ja harjannostajaisissa sekä räätälöityjä yritystilaisuuksia suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi. Myös festari-isännöintiä sekä klubi-keikkoja soolona, duona tai pienen yhtyeen kanssa mm. pubeissa. Piipahdukset pyydettäessä tanssilavoille ja -ravintoloihin ovat mahdollisia. Laivakeikkakin tulee tehtyä silloin tällöin.

– On perusjuhlaa, avajaisia… harjannostajaisia, jotka ovat muuttaneet muotoaan: ennen se oli juhla työntekijöille ja paikalle tilattiin Eemeli tai Tapio Rautavaara. Oltiin aika kännissä, porukka alkoi juopotella jo aamulla. Niistäkin on tullut yritystilaisuuksia. Totta kai työntekijät ovat paikalla ja hernekeittoa tarjolla ja pari pulloa olutta pöydällä ja niistäkin jää iso osa juomatta, koska ihmiset ovat omilla autoilla liikkeellä ja komennusmiehetkin lähtevät mieluummin ajoissa kotiin.

– Jos on iso business-park tai lasitalo, siihen liittyy paljon PR-juttua: lehdistö on paikalla ja jos firman omistaa joku ulkomainen kiinteistösijoittaja, niin osa ohjelmasta hoidetaan englanniksi. On otettava huomioon se joka maksaa. Toisaalta on säilynyt kontakti ja kansanomaisuus. Ei voi käyttää valoefektejä ja muita, kitara ja mies riittää hyvin. Juontoa ja huumoria. Se on rahallisesti tyydyttävä keikka, kestää vähän aikaa, tapahtuu iltapäivällä, ei tarvitse valvoa. Harjannostajaiset on hyvä tilaisuus. Ennen sanottiin, että ”ei se käy enää keikalla kuin jossain harjannostajaisissa ja kissanristiäisissä” – asia on kääntynyt ihan päälaelleen! Silti jopa alan ihmisillä on yhä väärä käsitys. Ne on todella hyviä keikkoja.

Ovatko tarkkaan käsikirjoitettuja?

– Osa on. Mulla on ohjelmassa aina Vastaavan rapparin työselvitys, rapparihan on nykyään vähän myyttinen hahmo ja sanana myös lähellä räppäriä. Se on huumoriosa, jonka teen kohteesta. Muu osa menee rutiinilla.

– En pidä itseäni ammattisanoittajana tai -säveltäjänä, koska olen vain harvoin ehtinyt tarjoamaan biisejäni. Työni ovat olleet tilattuja.

Biisisi Matille ja Tepolle eivät ole huumoribiisejä?

– Ei, jos ajatellaan koko linjaa. Suurin osa on vakavia, joskus jopa kuolemanläheisiä. Sitten on veitikka silmäkulmassa tehtyjä juttuja, kuten Missä sitä ollaan oltu (säv. M. Ruohonen), josta sain kauhean kritiikin. Moni hirmustui, miten naista voi käsitellä tällä tavalla! Nykyään kaikki tajuaa, että se on tehty huumorimielessä.

– Yksi linja on työpainotteiset jutut, mies ja työ, Mä joka päivä töitä teen. Sitten on parisuhdejuttuja, eivätkä nekään kaikki vakavia. Taistelupari (säv. M. Ruohonen), ei kovin paljon soitettu biisi, kertoo suomalaisesta pariskunnasta: molemmat vetää tiukkaa linjaa, ovat hirveen kiukkusia, eivätkä anna yhtään tilaa toiselle, mutta sitten, kun tulee ulkopuolinen uhka, niin heti ollaan yhteisrintamassa!

1980-luvulla iskelmämusiikissa oli olemassa vielä osallistuva linja, vaikkei lajityyppiin voi kovin voimakkaita juttuja ujuttaakaan?

– Mitä se musa on? Pitkälle viihdettä, jonka on palveltava myös ihmisten tanssimista. On kuitenkin myös sodanvastaisia juttuja, ympäristöön liittyviä, löytyy biisejä, joissa on sanottavaa… Olen tyytyväinen, kun olen saanut ujutettua niitä mukaan. Matin ja Tepon musiikkikin on nykyään paljon viihteellisempää kuin ennen.

– Mulla on aina ollut haittana saada joka biisiin jotain sanomaa. Sanotaan, että kaikissa tarinoissa pitäisi olla opetus. Haluaisin sen myös joka biisiin. Monta kertaa on ollut vaikeuksia. Matti ja Teppokin sanoivat usein, että ”ei tää sovi tähän” – ja sanoma otettiin pois. Korkeintaan se löytyy sitten rivien välistä, kerroksista, joita niitäkin on jouduttu purkamaan. Veljekset haluavat, että kuulijat ymmärtävät ne biisit. Heillä on ollut hauska periaate, että jolleivät he ymmärrä, ei kansakaan ymmärrä. En välttämättä ole ollut aina samaa mieltä, mutta olen toiminut aina tilaajan ehdoilla.

Murrebuumi ennen murrebuumia

Turun murteen taitajanakin Veepee on menestynyt, erityisesti sarjakuvapuolella: 1999 tuli voitto Aku Ankan murrealbumin käännöskilpailussa. Se kruunasi Veepeen vuonna 1980 alkaneen työn murteen hyväksi. Julkaistusta kirjasta tuli heti bestseller. Ensimmäinen painos 70 000 myytiin loppuun hyvin nopeasti ja Helsinki Media teetti toisen painoksen.

– Kysyin kuinka iso? 15 000. Sanoin, että ottakaa nyt enemmän! No, lisäpainos loppui kohta. Syntyi kauhea kysyntä.

Lienet siis ollut pahasti edellä aikaasi? Nythän on murrebuumi päällä.

– Olen aina ollut liian aikaisin liikkeellä. Murrejutut aloitin vuonna 1980, jolloin ne olivat hyvin erikoisia. Tavalliset ihmiset kuitenkin pitivät niistä paljon. 80-luvulla turkulaiset häpesivät omaa murrettaan. Tuli kasinotalous, mentiin Eurooppaan. Ehdotin Turun kaupungille, että tehdään Turun murteella kaikki kaupungin matkailuesitteet. Ne katto mua: ”ei me nyt simmost voira tehrä”. Murre ei ollut muodikasta.

– Vuonna 1998 tehtiin Kesäillan valssi siten, että Lumivuoren Hannu puhui välisketsit Tampereen murteella ja minä puhuin Turun murteella. Se oli ikään kuin ensimmäinen tilanne, jolloin murre oli jollakin tavalla hyväksytty. Konttisen Jouko, joka oli ohjaamassa, sanoi ettei ”tämmöstä enää kannata tehdä, murrebuumi on ilman muuta ohi”.

– Oikeastaan koko murrejutun on parhaiten mun jälkeeni pystynyt hyödyntämään Heli Laaksonen. Mulla se oli vielä kansanmeininkiä, mutta salonkikelpoista siitä tuli vasta sitten, kun murteella tehtiin runoja! Monipuolisen miehen uran varteen on tarttunut myös mainosala. Paitsi Aku Ankkaa, myös Soneran, Silja Linen ja Canonin historiikkeja on Veepee tehnyt Turun murteella. Helsingin Sanomissa on nähty jopa ruokaohje Turun murteella. Raisio Yhtymän Arvot tehtiin yhtiön henkilökunnalle.

– Nuorempana ajattelin, että ehdin ja jaksan tehdä mitä vaan. Kirjoittelin siis myös erilaisia tekstejä turkulaisille mainostoimistoille.

Tekijän asemasta on nauru yhä kauempana

Veepee on huolissaan vääristyneestä julkisuuskuvasta, glamourista. Luodaan kuvaa alan ihmisistä sen perusteella, mitä iltalehdet kirjoittavat ja mitä muu media näyttää. Luodaan esim. kuva, että kaikki alalla ovat joko suuria tähtiä tai harrastelijoita. Viihde-alalla toimii kuitenkin valtavasti ihmisiä, jotka tekevät työtään vakavasti.

– On tullut kummallisia kliseitä, kun lehdistö kärjistää: suurella tähdellä tulee rahaa ovista ja ikkunoista – kaikki on glamouria. Vastapainona joku ääritapaus, joka on muka jo melkein kuollut huumeisiin tai alkoholiin. Jos kirjoitetaan vain työnteosta, ei siitä ole näköjään kukaan kiinnostunut. Sensaatiohakuisuus vääristää alaa, mutta myös koko yhteiskuntaa. Jos uskottaisiin vain iltalehtiin ja telkkariin, kyllä tulisi paniikki. Onneksi suurin osa ihmisistä on jalat aika vakavasti maassa.

– Etenkin nuoret ihmiset, jotka eivät vielä ymmärrä elämää kovin paljoa, ihmettelevät ”miten noilla menee noin hyvin ja mää olen vaan tämmönen tavallinen”. Siitähän tää sana tavis tuleekin. Tavallinen ihminenhän on kaiken perusta, jollei sitä olisi, ei olisi koko viihdealaakaan! Siksi liiallinen glamouri pitäisi tasapainottaa. Totta kai ihmisillä pitää olla idoleja, vaikka itse en sitä oikein ymmärräkään. Ehkä juuri siksi en ole tunnetumpi, koska vierastan olla henkilönä esillä. Olen todella iloinen, jos joku kehuu mun biisiä tai esitystä, mutta jos joku rupeaisi mua palvomaan, tuntisin oloni tosi vaikeaksi.

– Tekijän asema huonontuu päivä päivältä. Ylessähän oli ennen vanhaan sääntö, että ”kuuluttajan” täytyy kertoa, että se ja se esittää sen ja sen tekemän kappaleen. Se oli pakko ja mielestäni hyvä tapa: ensinnäkin tekijät saivat moraalisen palkkionsa, rahallinenhan tulee Teoston kautta, jos biisiä on käytetty. Moraalinen arvostus tulee siitä, että kerrotaan, kuka on biisin tehnyt. Se vaikuttaa myös radio-ohjelman henkeen. Vaikka ohjelmissa tänään jotkut henkilöt sivuutetaan jatkuvasti, kyllä useimmat ihmiset silti vielä tietävät, että joku on sen biisin tehnyt. ”Nyt tulee sen ja sen tähden biisi”, kerrotaan radiossa. Osa alkaa ajatella, että kun se on niin hyvä laulamaan, kyllä se ne biisitkin tekee. Usein ei tee.

Kui sä keksit tommosii?

– Joskus ihmiset tulee kyselemään: ”Kui sä keksit tommosii?” Ne ajattelee, että se on keksimistä! Joko taivaasta tuleva inspiraatio tai sitten, että rupean keksimään, kuten lapset keksii jonkin leikin. Monet tietävät kuitenkin, että biisin tekeminen on myös työtä.

– Kun kaupalliset radiot tulivat – tää on yksi syy, niitähän voi olla tuhansia -, silloin luotiin viihteellinen radio. Radio soi myös, kun olen sorvin ääressä ja ikään kuin maailmassa täytyisi olla joku fiilis päällä koko ajan, mikä tarkoittaa, että on kiire koko ajan jonnekin.

– Toinen puoli asiaa on se, kun hehkutetaan jotain sillä hetkellä olevaa tähteä kaikin mahdollisin keinoin. Pientäkään palaa ei voi antaa tekijöille, koska silloin glamouri häipyy laulajasta. Ei ole varaa antaa sitä palaa – tämä on viihteellisen radion käsitys. Ja kun kaupalliset radiot menivät tähän, Yle meni mukaan, eikä sielläkään ehditä enää kertomaan tekijöiden nimiä, on niin paljon tärkeämpää kerrottavaa.

– Ja mitä siellä on kerrottavaa? Ensinnäkin nykyajan radiojuontajilla – joita ennen sanottiin siis kuuluttajiksi – yleissivistys on niin huono, ettei mielestäni niiden kannattaisi edes yrittää puhua mitään muuta kuin sitä inside-huumoria. Aina, kun ne yrittää jotain muuta, se menee pahasti pieleen. Televisiossa on kuitenkin säilynyt pieni palkki biisin alkaessa, se missä tekijätkin mainitaan.

– Mutta sieltäkin ovat etunimet lentäneet pois. Jos tulee Sata salamaa, lukee Laaksonen-Lehto. Se on väärin, koska joku voi ajatella että säveltäjä on Heli, eikä Petri Laaksonen ja sanoittaja Veli Lehto, joka oli laulava pappismies vuosisadan alussa. Entä Pakarinen? Kumpi se on, Hanna vai Esa vai kenties Esa Pakarinen Junior?

– Olen itse turhautunut, välillä ajattelen, että ”en mää jaksa tämmöst”. Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän tarvitsee pohtia, leimataanko häiriköksi ja vaikuttaako se ja se kommentti työn saantiin. Tässä ei muutenkaan ole paljon juhlimista, joten nyt voi sanoa, että jotain pitäisi tekijöiden asioiden hyväksi tehdä. Ei sitä kukaan muukaan tee.

 

 

Jukka Viitasaari on puhallinmusiikin puhemies

Julkaistu

Jukka Viitasaari on entinen opettaja Jyväskylästä ja nykyinen päätoiminen puhallinsäveltäjä Tampereelta. Hän on löytänyt Teosto- ja Elvis-kokouksista persoonallisia ihmisiä, joita yhdistää positiivisesti kaksi asiaa: musiikki ja siitä saatava raha, ei välttämättä tässä järjestyksessä.

– Pyrin olemaan läsnä kokouksissa ihan ammatillisesta mielenkiinnosta. Joskus kyllä tuntuu, että pitäisi olla juristi pysyäkseen kärryillä asioista. Toistaiseksi olen tyytynyt kuuntelemaan, kun on tunne, että sivulauseidenkin sanajärjestyksen pitäisi perustua tekijänoikeuslain oikeille momenteille. Olin ehdolla Elvisjohtokuntaan 1999 ja sain jopa ääniä, mutta on ok, että homma jäi. Enhän aina partituurimusiikin säveltäjänä ja puhallinmusiikin kustantajana tiedä, millä pallilla takamus lepää.

Jukka on ollut elvisläinen vuodesta 1988. Viisi vuotta liittymisen jälkeen Arthur Fuhrmann soitti talvella 1993 ja käski hakea Teoston jäsenyyttä. Jukka ei silloin tiennyt, että jäsenellä ja asiakkaalla on eroa, joten ilman Arthuria hakemus olisi jäänyt tekemättä.

Kulttuuritehtävänä junnumateriaali

Kansakoulun neljännellä luokalla opettaja puuskahti Viitasaarelle: ”Isä on totinen torvensoittaja, eikä poika ymmärrä nuoteista mitään!”

Vaskipuhaltimia soittava Heikki-isä alkoi opettaa poikaansa ja passitti tämän musiikkiopistoon. Jukan soittimia ovat muun muassa kitara ja baritonitorvi, mutta vasta tuubansoittajana hän sai sanojensa mukaan ”mahaa, vaikutusvaltaa ja ystäviä”.

Viitasaari on saanut myös lukuisia palkintoja ja sävellysapurahoja vuodesta 1998 lähtien, Malmstén-säätiöltäkin 1996 ja 2006.

Jukka etsii netistä joka viikko infoa sävellyskilpailuista, joihin osallistuminen on hänelle elinehto. Niiden kautta avautui kansainvälinenkin ura.

Viime vuonna pääesikunnan järjestämässä K.H. Pentin nimeä kantavassa puhallinmusiikin sävellyskilpailussa etsittiin uusia teoksia sotilassoittokunnille, ja Jukka nappasi orkesterisarjan toisen palkinnon.

Hän kuvaa kahdeksanminuuttista Epifyyttien tanssi -teostaan ja sen syntyä näin:

– Sävellyksessä on valoa ja varjoa. Melodiaryppään alku on herooinen, sitten tulee kinkkistä kiemurtelua, jota seuraa yöjuttu. Lopuksi irrotellaan irkkuhenkisesti. Ennen sävellystä minun on aina tiedettävä kappaleen nimi. TV:n luontodokumentissa kerrottiin epifyyttien elämästä, siitä nimi Dance of the Epiphytes.

– Kitaraa dropped-d-virityksessä moluuttaessani lähti syntymään melodia, jota kirjoitin saman tien muistiin. Iltaisin nukkumaan mennessäni kuuntelin syntynyttä materiaalia midinä, ja yön aikana alitajunta pääsi tekemään työtään. Aamuisin biisi notkahti muutaman minuutin eteenpäin, mitä voi pitää todella hyvänä päiväsaldona.

– Jos inspis iskee juuri nukahtaessani, osaan pistää nuottikuvan muistiin. Voin palauttaa sen aamulla mieleeni, mikäli melodia on uinuessa unhoittunut.

Tälle vuodelle Jukka sai 16 000 euron sävellysapurahan Suomen Kulttuurirahastolta. Sen turvin hän kirjoittaa materiaalia nuorisopuhallinorkestereille, suomalaiselle soittokunnalle ja vaskiseitsikolle sekä sinfoniselle puhallinorkesterille.

– Apurahani koituvat toivoakseni koko Suomen puhallinmusiikin hyväksi. Sävellysten lisäksi editoin ja kustannan myös muiden musiikkia. Nuorisopuhallinmusiikin säveltäminen on ihan selkeä kulttuuritehtävä. Olen suorastaan vaatinut puhallinsäveltäjäkamujani (mm. Timo Forsström) tekemään junnumatskua.

Verenperintönä puhallinmusiikki

Suomen ainoa jokamiesluokan orkesteri on puhallinorkesteri, ainoa supisuomalainen väentupa, jossa eri ikäiset ihmiset voivat nykyään toimia yhdessä. Viitasaari ottaa homman sen verran vakavasti, että hänelle pyhästä asiasta pilaa tekevä Retuperän VPK ylittää sietokyvyn.

– Tämän karvapään alla piileksii vakavamielinen idealisti, joten välillä otan harteilleni liikaakin puhallinmusiikin holhoamista, mutta sehän onkin verenperintöni.

Jukalla on visio kotimaisen musiikin viennistä: Suomen puhallinmusiikkia julkaisevilta kustantajilta voitaisiin koota parhainta materiaalia partituurit vimpan päälle editoituna ja sitten myydä pakettia maailmalle. Nimi FinnBand on jo valmiina ja taustatukena siirtolaseitsikko Ameriikan Poikien johtaja, puhallinprofessori Paul Niemistö.

Vuosia sitten eräs puhallinammattilainen kysyi Jukan tekemisistä. Hän luetteli teoksiaan mihin kaveri kommentoi: Tarkoitin, että mitä olet opiskellut saadaksesi säveltää!

– Puhallinsäveltämistä ei opeteta juuri missään, vaan asia on lähinnä ”learning by doing”. Petri Juutilaisen käskystä olen tutkinut toisten säveltäjien partituureja. OKL:ssä samalla kurssilla opiskellut Rehupiikles-ystäväni Jaakko ”Joose” Tammelin opetti mulle musiikin teoriaa yksityiskursseilla. Rock-jazz -teoriaa ynnä muuta opiskelin myös Jyväskylän Konservatoriossa ja musiikkikoulussa.

– Säveltäminen ei ole hätähousujen puuhaa. Ensimmäisistä Jyväskylän yliopiston puhallinorkesteri Puhkupilleille tekemistäni teoksista on jo 20 vuotta. Pikkuveljeni Markku aloitti sävelseppoilun samaan aikaan.

Melodioita metsänhoitajalta

Suurin osa Viitasaaren voittoisista biiseistä on sävelletty joko vanhempien luona Kuortaneella metsätöiden ääressä tai Uuraisilla vaimon kotitilalla kalassa ollessa.

– Aamuisin juon pannullisen kahvia ja sitten istun pianon ääreen. Siitä lähtevät teokset syntymään. ”Raivoussahan” ääressä heiluminen ei kuulosta romanttiselta, mutta jälkeä syntyy kun on totaalisesti toiset kuviot kuin city-elämässä. Melodiani ovat siis ääniä suomalaismetsistä hikiseltä metsänhoitajalta.

– Autossani ei ole radiota, eikä tule. Ajaessa syntyneet lukuiset teokset ovat saaneet alkunsa usein hyvinkin pienestä kipinästä. Kirjoitan melodiat muistiin Sibelius-ohjelmalla. Kappaleet hautuvat kuukauden tai kaksi, ja lopullinen muoto syntyy vasta kun palaan sävellykseen uudestaan.

– Haluan tehdä vimpan päälle valmiiksi painokelpoista nuottijälkeä. Suomalaisten soittokuntien kokoonpano on epämääräinen, joten pikkunuotteja harvinaisemmille soittimille (englannintorvi, bassoklarinetti y.m.) täytyy miettiä todella tarkkaan. Kappaleen soitintaminen sinfoniseksi on helpompaa.

Persoonallinen synteesi

Viitasaaren tekemiä tilaustöitä on pitkä lista. Erilaisilta kokoonpanoilta löytyy kymmeniä sävellyksiä, sanoituksia ja kansansävelmäsovituksia.

– Aloitin puhaltimien soiton 37 vuotta sitten ja heti perään aloin kuunnella Hurriganesia ja muuta rockia, samalla kun altistuin pelimannimusiikille soittokunnan keikoilla. Näistä kolmesta syntyy valtavirrasta erottuva synteesini.

– Puhkupillien viidellä levyllä on 23 sävellystäni. Ollessani aikoinaan porukan kipparina ryhdyin tekemään omaa puhallinmateriaalia.

Kitaraa Let´s Eppelin -tribuuttibändissä soittavan Viitasaaren englanniksi sanoittamia sävellyksiä löytyy muun muassa yhtyeen Bullhits 2005 -kiekolta. Bändi täyttää toukokuussa 17 vuotta, ja keikat ovat olleet Jukalle mielenvirkistystä tyyliin ”aivot narikkaan”.

Sanoitukset suomeksi tai englanniksi kertovat melko pitkälti miehenä olemisen kovuudesta. Aika paljon on myös omakustannesysteemillä tehtyjä Star Trek -aiheisia scifilauluja. ”Tahdoin pestin tähän viiden vuoden tehtävään: älykkyyttä etsiin, tähtisotii estämään…” (Matkalla tähtiin).

– Teostoon rekisteröidyistä reilusta paristasadasta kappaleesta noin puolet on säveltämiäni ja sanoittamiani rock-biisejä. Puhallinmateriaalia on kuitenkin alati kasvava määrä.

– Sadetanssi on tänä vuonna pakollinen teos junnujen C-sarjassa Tampereella puhallinorkestereiden SM-kilpailuissa. Olen siellä vapaan sarjan tuomarina Juutilaisen Petrin ja Pablo Sepän kanssa.

Vuoden synkimpänä aikana Jukka ei yritäkään luoda mitään. Silloin tapahtuu könnäystyö eli editointihommat tietokoneella. Uutta materiaalia alkaa tulla vasta sitten, kun talven selkä taittuu.

Partituurit pässinlihaa

Ensimmäisen ulkomaisen kustannussopimuksensa Viitasaari teki hollantilaisen Bronsheim-kustantamon kanssa. Sibeliusmusicnettikustantamon kautta hänen puhallinteoksiaan on myyty mm. Australiaan, Amerikkaan, Hollantiin ja Norjaan.

– Netistä voi tsekata, mihin maihin kappaleita tilataan. Mitään suurimuotoisia teoksia ei mene läpi. Vaski- ja puhallinkamarimusaa sekä nuorisobändikamaa on myyty, ja ihmetyksekseni myös brass-bändimusaa.

– Sibeliusmusicissa eräs aussi kehui biisiäni. Otin kaveriin yhteyttä e-maililla ja ehdotin, että laitan Suomessa pari hänen biisiään ulos oman kustantamoni kautta, ja päinvastoin. Muuten olisikin ollut vaikea lähteä Australian markkinoille.

Ruotsissa pidettyyn WASBE-konferenssiin vuonna 2003 osallistui myös eläkkeellä oleva jenkkiprofessori John Stanley, ”kultainen setä”, joka on esitellyt Viitasaaren monille merkittäville kontakteille maailmalla.

– USA:ssa on 50 000 puhallinorkesteria ja minut esiteltiin alan suurimmassa konferensissa Chicagossa sikäläisille kustantajille. Olen tietääkseni ainoa elossa oleva suomalainen puhallinsäveltäjä, joka on saanut USA:sta (TRN Music Publisher) kustannussopimuksen.

– Verkostoitumisella on merkitystä! Pitää tuntea ihmisiä eikä juoda porstuassa pontikkaa vaikeroiden, että minua ei ymmärretä.

Jukan puhallinsävellyksiä on noin 60 kustannettuna. Hän nostaa esille junnuorkesterille tehdyn kappaleen ”Höh”, jossa tarvitsee osata soittaa kunkin instrumentin viisi ensimmäistä säveltä. Siitä tuli Suomen olosuhteissa bestseller.

– Toinen merkittävä teokseni on STM:n kustantama Mollipop, josta SPOL:n puheenjohtaja Raine Ampuja totesi: ”Viitasaaren puhallinjytää!”

– Suuria nuottiprojekteja on ollut mm. Päivi Pyymäen ”Suomalaisen puhallinorkesterikoulun” editointi. Se julkaistiin omalla 7ikko-kustannuksella. Kustannusobjektina ovat partituurit stemmoineen – se on selvää pässinlihaa.

Vakavamielinen idealisti

Monitoimimies Viitasaari on myös opettanut Sibelius-ohjelmaa sotilasmusiikkikoulussa vuosikausia ja häärinyt äänitteiden apulaistuottajanakin. Ponteva pohojalaanen keikkailee rock- ja puhallinbändeissä sekä kirjoittaa avustajana konserttiarvioita tai muita musiikkiartikkeleita erilaisiin lehtiin, mm. Keskisuomalaiseen.

Viitasaaren CV on pitkä kuin Näsijärven rantaviiva, mutta mies ei ota itseään liian vakavasti. Vaikka lievä itseironia ja sarkasmi tulee koko ajan puheissa esiin, Jukka tietää tarkalleen mitä haluaa ja mihin kykenee. Jotakin hujopin luonteesta kertoo Työväen Sävel -lehdessä piruileva nimimerkki ”Kulakin poika”.

– Olen aina äänestänyt Velttoa riippumatta hänen puolueestaan, se on minun puoluekantani. Olen tehnyt Velton kanssa muutamat elämäni hienoimmat keikat, ja vuosi sitten nauhoitimme uutta matskua demopohjalta älppärin verran. Toivon pääseväni tekemään lisääkin, vaikka boheemi saikin nyt pikku homman senaattorina.

Haastattelun lopuksi Jukka siteeraa varioiden Asterixista brittiläistä nurmikonleikkuuta:

– Vielä 2000 vuotta editointia niin partituuristani tulee täydellinen!

Lisäinfoa Viitasaaresta osoitteista

www.members.sibeliusmusic.com/jviitasaari

www.alvarlines.fi/eppelin

”Creators first – Tekijät ensin”

Julkaistu

Just before the summer, I was offered the opportunity to participate as a representative of Teosto in the CISAC’s new congress, Copyright Summit, which for lobbying was organized at the center of Europe in Brussels. Expectations were high, would the new arrangement also include new participants and, with them, new perspectives? At least the days program and the spectrum of speakers promised good.

Copyright Summit’s motto ”Creators first” describes the need for CISAC to emphasize creativity and creativity. I note that in this respect the World Organization is on the same line with Teosto’s so-called ” ”Aimed Strategy”. Artists are making a major contribution to the cultural image of the international community and precisely why protecting the work of artists in the turmoil of technology and changing human behavior patterns is so important.

In addition to copyright concerns, the participants of the meeting represented the whole field of music industry; factors, producers, distributors, and other users. Among them were the songwriters Charles Aznavour, Billy Bragg and Robin Gibb. There was also an old familiar Peter Jenner (formerly Pink Floyd Manager) and a few more unknown record label and film producers but otherwise the group consisted of largely different leaders. What happened to the so-called ” What about the committee’s idea of ​​1957 that ”artists themselves know best about their own affairs”?

All of the dialogue was challenged and this is probably the only way forward at national and international level. The purpose of the debate should be to have a fair balance between the creator (author), the publisher, its industrial user (sound industry, radio and TV, ISP) and the legitimate interests of the end-user (music consuming public).

Up until now, this debate has been mainly on negotiating tables, in the lobby or in front of the European Commission. Copyright Summit was an attempt to bring the discussion to the daily level closer to the ground. This meeting was only successful.

In this context, it is important to emphasize the importance of international meetings in terms of communication, networking and informal discussions so that the balance does not seem to be quite negative.

But why are the transformation processes so slow in the area of ​​copyright management?

Tammisaari 24.6.2007

HOD

Markkinarakoja

Julkaistu

Piipahdin toukokuussa Vaasan kuorofestivaalilla. Musiikkijuhla on löytänyt paikkansa suomalaisessa kulttuurikesässä ja Vaasassa jos missä saavat kaikki kukat kukkia. Laulajia löytyy joka lähtöön. Ei saisi olla ilkeä, mutta kyllä maailmaan mahtuu myös huonoa kuorolaulua. Jos kohta hyvääkin. Vaasa on monen laulajaryhmän kevätkauden toiminnan päätösetappi. Viimeinen voimainkoitos ennen lomakautta.

Festivaali tarjoaa oivallisen tilaisuuden tutustua kuoroihin ja monipuoliseen kuoromusiikkiin. Myös suomalaiseen. Kotimaisia ryhmiä seuratessani panin merkille huolestuttavan seikan: kuorot ikääntyvät. Suurten ikäluokkien lähestyvä eläköityminen näkyy myös lauluharrastuksessa.

Kuorojahan maassamme löytyy joka lähtöön, kuten jo edellä totesin. Monet ovat tinkimättömästi taiteellista huippua tavoittelevia, mutta joukossa myös ryhmiä, joille riittää pelkkä laulamisen ilo.

– ”Meillä on mukava kuoro joka laulaa mukavia lauluja. Ei me tässä sen kummempia tavoitella…”.

* * * * *

Oman ryhmänsä laulajien joukosta muodostavat nk. viihdekuorot, jotka potevat pulaa miesäänistä. He kaipaavat kolmiäänisiä sovituksia: sopraano, altto ja basso. Lisäksi mahdollinen nk. komppilappu säestysryhmälle. Alan harrastajajärjestöiltä (mm. Sulasol ja STM) löytyy materiaalia esimerkiksi kotimaisesta iskelmästä, mutta lisää kaivattaisiin. Kysyntä sen kun kasvaa.

Tietenkin on mukavaa, että Liljankukasta, Karjalan heilistä sekä Sinisestä ja valkoisesta löytyy helppoja sovituksia. Onpa Suomen Työväen Musiikkiliiton kamarikuoro Stemma taltioinut Jouni Apajalahden sovituksina myös äänilevyllisen Juice Leskisen keskeistä tuotantoa. Mutta jotakin puuttuu. Orginaalit, nimenomaan kuoroja varten sävelletyt ja sanoitetut teokset, joiden tyylilaji on kepeähkö, korviintarttuva, iskelmäntyyppinen laulu. Tuollaiselle uudelle materiaalille olisi mm. Sulasolissa työskentelevän kuoromiehen Reijo Kekkosen mukaan valtavaa kysyntää, joka kiinnostaisi myös alan kustantajia. Suorastaan markkinarako. Vaasassa heitettiin pallo suomalaisille kevyen musiikin tekijöille. Ja ei kun kuorobiisejä tekemään.

Oma markkinarakonsa samankaltaiselle musiikille löytynee myös koulumaailmasta, jossa taideaineiden määrä tosin alkaa olla niin suppea, että jos yhden musiikkitunnin viikko-ohjelmasta vähentää niin jäljelle ei jää mitään. Huolestuttavaa.

* * * * *

Tekijänoikeuden ja tekijöiden kesän kuuma peruna on edelleen: mikä ministeriö vastaisuudessa tulee hoitamaan tekijänoikeusasioita? Paljon puhutut markkinavoimat ajavat asiaa KTM:n tai nykyään työ- ja elinkeinoministeriön huomaan, tekijäpiirit vannovat edelleen OPM:n nimiin. Aihe on vanha tuttu, aiemminkin tässä lehdessä käsitelty.

Tuntuu luonnolliselta, että kulttuurityöntekijöitä suojaavat lait valmistellaan omassa ministeriössä ja se on OPM. Kaavailun alla olevalle siirrolle ei ole mitään järkeviä perusteita. Mahdollinen siirtoidea ei myöskään ole lähtöisin puolueista vaan suurista mediayhtiöistä. Kysymys on siis rahasta, saada toisten työn ja mahdollisen yritystoiminnankin tulokset omaan käyttöön entistä halvemmalla.

Opetusministeriö tuntee parhaiten kulttuuriväen tarpeet ja tekijänoikeudet ovat elinkeinoministeriöissä vain 10 prosentissa maailman maista. Mahdollinen siirto siis poikkeaisi myös kansainvälisestä käytännöstä.

Tekijänoikeussuoja ei riipu siitä tehdäänkö teos ansiotarkoituksessa. Asiaan löytyy myös seuraava näkökulma: valtaosa tekijänoikeuden suojaamista teoksista syntyy vapaa-aikana, harrastusjärjestöissä tai vaikkapa kouluissa. Myös siksi tekijänoikeuden kosketuspinta on OPM:n sektoriin huomattavasti laajempi kuin työ- ja elinkeinoministeriöön. Luovalle alalle ei mahdollisesta siirrosta syntyisi lisäarvoa. Kulttuurialan viennin ja yrittämisen edistäminen on jo työ- ja elinkeinoministeriössä hyvässä hoidossa. Ja se riittää.

Jani Uhlenius

TAPAUS HERRA X

Julkaistu
Hyvästi wanha kunnon maailma

Ja tervetuloa uusi!

X on ymmällään uuden maailman edessä. Hän koettaa saada siitä selvää sen omalla instrumentilla. Ja sukeltaa internettiin. X löytää verkosta musiikkiaan, videoitaan – esillä kynsin ja hampain – vaikka ilmaiseksi. Ja rosvotkin ovat iskeneet apajille!

X oli käynyt Teoston kevätkokouksessa, jossa tunnelma oli ollut kuin hukkuvassa laivassa. Ruotsalaiset olivat taas pettäneet. Kyseisen maan tekijänoikeusseura oli mennyt kimppaan Engelsmannien kanssa. Voi Oolanninsota! Ja tanskalaisten hoitelema n©b oli konkurssissa, vaikka hulppea toimirakennus oli myyty ja vaihdettu vaatimattomampaan. Siinä katkesi senkin vanhan konin selkä, X tuumi. Isot pojat: kansainväliset levy-yhtiöt, siis heidän kustantajansa, olivat laittaneet tekijänoikeusseurat tiukoille, vaatien niissä lisää valtaa, ja Teosto johtokuntineen, oli yksi nappula pelilaudalla.

– Peli on kovenemassa, X huokasi, kun kaiken voi kilpailuttaa, jäljelle jää numero otsaan.

Tarkistaakseen olemassa olonsa koordinaatit ja saadakseen maailman reunasta kiinni, X googlasi itseään. Eli antoi tietokoneen hakuohjelmalle erään yhtyeensä nimen. Ja pian ruudulle ilmestyi linkkejä. Näyttö kertoi niitä löytyneen yhteensä 796 kappaletta. X klikkasi erään, ensisivulle ilmestyneistä, epämääräisistä osoitteista auki. Linkin englanninkielinen luonnehdinta lupasi sivustolta löytyvän Mp3 downloads. (Sellaisia ei X:n uusista kappaleista pitänyt netistä löytyä.)

X tuijotti näyttöpäätettä silmät suurina. Nettimusiikkikauppa oli arvottanut hänen yhtyeensä (ja X:n levymerkin) uusimman albumin neljällä tähdellä.

Se oli tietty X:stä osuva arvio. Mutta, mutta… Samaiselta sivulta sai X:n cd:n musiikkia ladata/ostaa 15 senttiä per kappale ja koko albumin kappalevalikoima maksoi 1,8 euroa. Ja kaikki ilman minkään valtakunnan lupaa. X teki asiasta paksussa kallossaan nopean yhteenvedon: Ja ilman mitään korvauksia…! Tuon kyseisen sivun osoite johti itänaapuriin.

– Ai täällä se ”Mustamäentori” nykyään on!, X tuhisi.

Ja tutkittuaan linkkien joukkoa. Hän kauhukseen ymmärsi, että hänen uusinta levyään sai itse asiassa loudata – siis ladata, maksua vastaan, ainakin viideltä eri sivustolta.

– Hurjaa rikollisuutta…, X vikisi.

X oli puulla päähän lyöty.

– Ne ovat nähneet vaivan tehdä minun levyni biiseistä mp3-tiedostot ja skannata cd:n kannet…

Ja pohdiskeli mielessään mahdollisuutta, kuinka tuhannet, kenties miljoonat netin käyttäjät ympäri maailman latasivat hänen musiikkiaan ja tuotantoaan maksua vastaan koneilleen. Näiden rahavirtojen tuotoista X ei saisi koskaan nähdä senttiäkään.

Pitäisikö soittaa Teostoon? X näppäili kännykkäänsä jo byron numeron, mutta tajusi musiikkikaupan valikoimaa lisää tutkittuaan, että samaisilta sivuilta löytyivät myös maailman tähtien uutuudet. Ja jos noi jepet ei lakimiesarmeijoineen saa musaansa näiltä sivustoilta pois – niin ei sitten meikäläinen tai Teosto kirveelläkään!

X jatkoi hämmentyneenä tutkimustaan. Hän naputteli taikasanat: YouTube.com. Bittitaivas aukesi.

Ruudun reunoilla välkkyi pikkumainoksia, niiden vaihtuva virta, millä käyttäjille ”ilmainen” sivusto tietty rahoitettiin. YouTubeen kuka tahansa voi tunkea videoitaan, X mutisi ja naputti ”search” palkkiin yhtyeensä nimen. Muutaman sekunnin kuluttua ruutu näytti valikoiman.

X oli yhtyeidensä nettivastaavien avustuksella laittanut esille yhtyeidensä videoita, mm. live-esityksiä. Nyt sivu näytti, että parhaimmillaan niitä oli käynyt ihmettelemässä yli tuhat silmäparia. YouTuben selaaminen oli tietty ilmaista, joten minkäänlaisia tekijänoikeuskorvauksia X:n oli täältäkään turha odottaa. Tosin X oli juuri lukenut lehdestä levy-yhtiöjätti EMI:n tehneen sivuston ylläpitäjän kanssa sopimuksen, sekin halusi tuotteensa sinne esille.

– Täälläkin siis meikäläisen musa samalla viivalla jättien tuotteiden kanssa.

X:stä oli siis tärkeää että hänen musiikkiaan oli esillä – vaikka ilmaisiksi. Sillä oli foorumi ja kuulijoita.

– Tuhannen katsojan saavuttamiseksi täytyisi heittää aika monta kuppilakeikkaa, X mietiskeli.

Lisäksi netistä löytyi tietysti hänen bändiensä nettisivut, joilta löytyi myöskin ilmaiseksi tyrkyllä kuvaa ja musaa.

– Bändien sivut promoavat (edistävät myyntiä) tulevia keikkoja ja cd:itä, X uskotteli itselleen.

Ja vielä oli jäljellä se, sivustojen sivusto – MySpace! X juoksutti sorminaan näppäimistöllä kuin taikuri: MySpace.com. Ja voila. Jälleen avautui uusi taikamaailma, kuvaruudun laidoilla välkkyvien pikkumainosten virta, jonka ”etsi” palkin kautta pääsisi tuhansien ihmisten ja yhtyeiden kotioville.

– Maailma täyttyy promoamisesta, X nitisi, anna taiteesi ilmaiseksi käyttöön. Kunnes joku isokala nappaa syötin. Vaan mistä sitä odotellessa lasten polkupyörärahat?

X tiesi sivuston kehittäjien myyneen luomuksensa ja siirtyneen miljardöörisarjaan. Nörtit olivat taas vetäneet hönönpiään nenästä. Mutta kun täältä löytyy kaikki bändit. Ja jos bändillä ei ole MySpace osoitetta – sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa MySpacemaailmassa. Ja jos MySpace on nuorten maailma, niin täällähän sitä on oltava, X kirosi koneelleen.

X:n bändeillä oli omat MySpace-sivunsa – joten asiat olivat siltä kantilta kunnossa. Ja hän musiikintekijänä osa uutta maailmankylää.

X virnisti ruudulle. Kalpea valo ei kommentoinut. Mutta nyt, tarkistettuaan linkkinsä ja nettiosoitteensa, hän tunsi olevansa jotenkin enemmän – olemassa.

Teksti ja kuvat: Jussi Sydänmäki 

Tekijät Euroviisuissa

Julkaistu
Eino Hurmeesta Martti Vuoriseen ja Miikka Huttuseen

Tekijät kutsuvieraina Euroviisuissa

Historialliseen yhteispotrettiin  (pääkuva vasemmalla) Helsinki-Areenassa ehtivät mukaan (eturivissä vasemmalta) Suomea Euroviisuissa edustaneet Steven Stewart, Maki Kolehmainen, Aarno Raninen, Petri Laaksonen, Make Lentonen, Matti Puurtinen, (seisomassa vasemmalta) Jussi Tuominen, Veepee Lehto, Kari Salli, Jukka Siikavire, Pepe Willberg, Kari Kuivalainen, Eino Hurme, Jukka Saarinen, Tracy Lipp, Eero Koivistoinen, Reijo Karvonen, Kirsti Willberg ja Kari Tuomisaari. 

Kuva: Jyrki Valkama (YLE Kuvapalvelu).

Yleisradio kutsui Suomen edustuskappaleiden säveltäjät ja sanoittajat perjantaina 11.5. euroviisujen finaalin 2. ennakkonäytökseen Areenaan. Ennen illan show:ta tekijöille järjestettiin tervetuliaistilaisuus Yle Vision johtajan Ville Vilénin isännöimänä.

Avec-kutsuun vastasi myöntävästi lähes kolmekymmentä tekijää. Tilaisuuteen osallistuivat mm. ensimmäisen euroviisumme, vuoden 1961 ”Valoa ikkunassa” säveltäjä Eino Hurme samoin kuin vuoden 1962 Tipitiin säveltäjä ja sanoittaja Kari Tuomisaari. Myös tämän vuoden edustuskappaleen kaksi tekijää Martti Vuorinen ja Miikka Huttunen tulivat tapaamaan aikaisempien vuosien tekijöitä.

Edustuskappaleidemme artistit, tuottajat ja kapellimestarit Yle oli kutsunut lauantaina pidettävään ennakkonäytökseen. Myös osa lauantain tilaisuuteen osallistuneista on ollut edustamassa Suomea myös tekijänä.

Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry osallistui tekijöiden kutsumisen käytännön järjestelyihin. Suurin osa kutsutuista oli Elvis ry:n jäseniä.

”Ilman tekijöitä ei olis biisejä”

Tilaisuudessa oli toimittajana paikalla myös Petri Kaivanto, joka jututti euroviisutekijöitä Ylen aikaisen seuraavan päivän ohjelmaan. Yksi haastatelluista oli Veepee Lehto. Hän muisteli vuotta 1985, jolloin Suomea Göteborgissa edusti hänen sanoittamansa ja Petri Laaksosen säveltämä Eläköön elämä Sonja Lumpeen esittämänä. Kun Yle ei kustantanut tekijöitä kisoihin (samaa muisteli tilaisuudessa omalta osaltaan moni muukin), tuli hätiin Ruotsin Televisio, joka maksoi Veepeen ja Petrin matkat.

– Tekijöitä esiteltiin ja mun mielestä se oli hieno homma. Jollei olis tekijöitä, niin ei olis biisejä. Koska siitähän se lähtee liikkeelle. On joko yksi tai kaksi tekijää ja sitten tulee biisi ja sitten vasta aletaan miettiä kaikkia muita asioita. Se on sen verran kova totuus, että vaikka tekijät ei olisi välttämättä niin kovin glamour-voittoisia, että ihmiset innostuis siitä hirveesti, niin ne on kuitenkin tehnyt sen ja se on tämmönen moraalinen juttu.

Matti Puurtinen (La Dolce vita -säveltäjä 1989, sanat Turkka Mali, esitys Anneli Saaristo, Tule luo -säveltäjä 1993, sanat Jukka Saarinen, esitys Katri Helena) sekä Jukka Siikavire (Hengaillaan-säveltäjä 1984, sanat Jussi Tuominen, esitys Kirka) saivat Petriltä kysymyksen, uskoivatko he, että tämä päivä vielä koittaisi, jolloin kisat ovat Suomessa.

– Emme reilu vuosi sitten vielä uskoneet, mutta nyt uskotaan. Aikaisemmin on aina oltu väärillä tyyleillä liikkeellä, mutta nyt näytettiin, että mehän ollaan rock-kansaa.

Eino Hurme (Valoa ikkunassa -säveltäjä 1961, sanat Sauvo Puhtila, esitys Laila Kinnunen) muisteli, että Suomen ensimmäinen delegaatio käsitti kolme henkilöä: Laila Kinnunen, kapellimestari George de Godzinsky sekä Suomen osallistumisen uranuurtaja Aarno Walli. Säveltäjä seurasi kotikatsomossa.

Hurme kertoi, ettei hän voinut kuvitella, että kappale soisi vielä tänäkin päivänä radiossa.

 – Täytyy kyllä sanoa että kuvittelin sillä olevan yhtä lyhyt elinkaari kuin yleensä iskelmillä tuppaa olemaan. Mutta vuosien mittaan ihmettelin, että ainako sitä vaan soitetaan. Mulle sopii oikein hyvin.

Hurme ja Tuomisaari aamu-tv:ssä

Eino Hurme ja Kari Tuomisaari (Tipi-tii -säveltäjä-sanoittaja 1962, esitys Marion Rung) olivat viisuviikon maanantaina myös Ylen aamu-tv:n vieraana. Tomittajina lähetyksessä olivat Sari Huovinen ja Niclas Wancke.

Kisat näytettiin Suomessa ensimmäisen kerran 1960 ja vuotta myöhemmin oltiin sitten mukana. 280 sävellystä osallistui Suomen karsintaan. Eino Hurme lähetti niitä seitsemän.

– Se oli hyvä tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Oli yksinkertaista lähettää, kun ei vaadittu sovituksia eikä edes sanoja.

Sanat tilattiin sitten Saukilta. Loppukilpailu pidettiin Cannesissa ja Suomen sijoitus oli 10:s (koko kisaan osallistui 16 laulua).

Kauppaedustajana työuransa tehnyt Hurme luonnehti itseään harrastajasäveltäjäksi. Kysymykseen, harkitsiko hän koskaan ammattilaiseksi ryhtymistä, hän vastasi:

– Kun harrastusmielellä tähän lähdin, niin päätin, että pidetään se harrastuksena. Eikä olisi rahkeitakaan ollut tehdä tätä työkseen.

Kari Tuomisaari osallistui myös 1961 karsintoihin sävellyksellä Pikkuikkuna. Vuonna 1962 karsintaan osallistui 170 ehdokasta. Kysymykseen, miten Tipi-tii syntyi, hän vastasi:

– Se syntyi niin kuin laulut usein syntyvät eli keksiytyi fraasi, sellainen keväthokema. Varhaisempi sävellys Elohiiri pöytälaatikosta taisi siinä kummitella taustalla. Luxemburgin finaalissa tuli 7:s tila yhteensä 16 maan joukossa.

Molemmat säveltäjät kommentoivat myös Euroviisujen muuttumista vuosien varrella.

– Nyt ne on spektaakkeleja. Ennen laulaja lauloi suomeksi ja sanoista sai selvän. Oli iso orkesteri ja kapellimestari. Kun ne poistettiin, syntyi tyhjiö, joka piti täyttää visualistiikalla ja hurjalla lavashow’lla, sanoi Tuomisaari ja lisäsi pitävänsä tätä kehitystä huonona.

– Nämä myöhemmät kuulostavat jotenkin koneellisilta. Vähän on laimeaa, lisäsi Hurme.

Tämänvuotisen finaalin ennakkonäytös perjantai-iltana 11.5. oli monien arvioiden mukaan tunnelmaltaan koko viisuviikon paras. Osaltaan tunnelmaa kohotti se, että lähes kaikki istuimet oli kansoitettu, kun taas televisioiduissa finaalissa ja semifinaalissa oli paljon tyhjiä aukkoja. Tv:ssähän tämä pyrittiin salaamaan, mutta live-konsertissa se laimensi tunnelmaa.

Tulevien viisujen osalta tekijöiden viesti Yleisradiolle kiteytyi perjantai-illan aikana kolmeen pääasiaan:

– Tekijöille Ylen kustannuksella matkat finaaliin, oikea orkesteri takaisin ja Suomen karsinnat taas kaikille avoimiksi.

Luettelo Suomen kaikkien aikojen edustuskappaleiden tekijöistä 1961-2006 löytyy mm. Selvis-lehdestä 2/2006.

Tekijänoikeudet unohtuivat Helsingin euroviisuissa

Julkaistu

Helsingin euroviisut olivat kuulemma menestys. Itse en voi valitettavasti olla samaa mieltä, sillä omalta kannaltani viisuviikot olivat sarja katkeria koettelemuksia, jollaisia en toivoisi edes pahimmille vihamiehilleni. Oli raskasta selittää lyhyesti ”mikä mättää” kaikille niille kysyjille, jotka sanoivat: ”Tämä on varmasti elämäsi huippuhetki – Euroviisut Helsingissä!” Ei todellakaan ollut.

Kerron seuraavassa lähinnä seikoista, joilla lie yleisempää mielenkiintoa tämän lehden lukijoiden piirissä ja jätän henkilökohtaisimmat konfliktin aiheet pois.

KAIKKI ON SAATAVA ILMAISEKSI

Euroviisuharrastajille internet on kaikin puolin tärkeä väline, mutta valitettavasti sen myötä tekijänoikeuksien kunnioitus on tyystin unohtunut. Euroviisufanit haluavat kaiken heti ja ilmaiseksi. Esimerkiksi vuodesta 2005 alkaen Radio Suomen esitettyä Suomen karsintakappaleet ennen semifinaaleja, ne ilmaantuivat nettijakeluun muutaman tunnin viiveellä ja arviointi keskustelupalstoilla ympäri Eurooppaa käynnistyi.

Tällainen on vielä jotenkin ymmärrettävää, jos laillista vaihtoehtoa ei ole tarjolla. Tänä vuonna sentään Suomen karsintakappaleista saatiin aikaiseksi kokoomalevy ja jotkut rehdeimmät euroviisufanit ovat sen varmasti hankkineetkin. No, tämä on jo vanha juttu, sillä ämpeekolmoset ovat singahdelleet jo vuosikausia faneilta toisille ja joidenkin maiden TV-yhtiöt ovat panneet karsintakappaleensa ilmaisjakeluun fanien tarpeiden tyydyttämiseksi. Mahdotonta sanoa, onko tällaisesta joskus jopa sovittu tekijänoikeusjärjestöjen kanssa vai ei.

Viime vuonna Ateenassa järkytyin huomatessani, että videotaltioinnit harjoituksista levisivät lähes reaaliajassa nettiin. Otin yhteyttä YLEn euroviisutyöryhmään ja Teostoon jo viime marraskuussa ja raportoin Ateenan kisoissa havaitsemistani tekijänoikeusrikkomuksista vedoten, että tällainen laiton toiminta pyrittäisiin Helsingissä torjumaan. Teoston johtokunnan työvaliokunta lupasi ilmoittaa ”normaalien sopimusneuvotteluiden yhteydessä Euroviisutilaisuuksien  järjestäjille, että musiikin esityslupamme / lähetysoikeuslupamme/ lähettäjäyritykselle myönnetty tallentamislupamme   ei oikeuta esitysten tallentamiseen esityspaikalla yleisön toimesta  eikä näiden tallenteiden/esitysten saattamiseen yleisön saataville.”

Minkäänlaisia käytännön toimia en kuitenkaan nähnyt. YLEn ja EBUn ohjeet akkreditoidulle viisuväelle olivat kyllä selkeät ja ilmeisen lainmukaiset, mutta niitä ei valvottu. Kisaoppaan mukaan ”news access” eli ilmeisesti tekijänoikeuslain mukaan ”päiväntapahtuman siteerausoikeus radion ja TV:n uutis- ja ajankohtaisohjelmissa” muille kuin osallistuville TV-yhtiöille oli 1 minuutti äänellistä kuvaa per maa ja 2 minuuttia, jos pätkä sisälsi kuvaa useamman maan harjoituksesta. Materiaalia sai käyttää enintään 7 päivän ajan.

Saatuani ensimmäisen ilmiannon harjoitusvideoista YouTubessa tiedotin siitä YLElle. Pikaisen googlettamisen jälkeen löytyi ainakin 4 sivustoa, joka julkaisi kokonaisia harjoitusvideoita, joista osa oli jopa kuvattu lehdistökeskuksen TV-monitoreilta. Tähän kyllä yritettiin huomautusteni jälkeen satunnaisesti puuttua, mutta ymmärrystä siihen, että YouTubeen ei saa laittaa musiikkia, en saanut YLEn väeltä. Euroviisujen tiedotuspäällikkö Pirjo Talvio jopa väitti sähköpostissaan minulle: ”Tämä on kuvattu avoimista harjoituksista eli niin voi tehdä, sen sijaan screeniltä ei saa kuvata.”

HYVÄSTI LAKI JA OIKEUDENMUKAISUUS

Merkittävä osa paljon hehkutetusta kansainvälisestä lehdistöstä euroviisuissa on faneja eikä mitään oikeita journalisteja. Toki monesti fanien www-journalismi on paljon korkeatasoisempaa kuin oikeiden medioiden viisujutut, mikä pätee varmasti kaikkiin vastaaviin harrastuspiireihin. On kuitenkin syytä ymmärtää, että suurimmat fanisivustot pyörittävät myös jonkinlaista liiketoimintaa, jos ei muuta niin ainakin Googlen mainoksia. 

Olen hyvin pettynyt, etteivät Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus tai sen jäsenjärjestöt ryhtyneet yhtään sen järeämpiin toimiin kuin pyytämään sisällön poistoa YouTubesta. Esimerkiksi belgialainen 12points.tv -sivusto vain siirsi sisältönsä samanlaiseen Belgiassa toimivaan videopalveluun, kreikkalainen Oikotimes-sivusto alkoi tuottaa Youtubeen euroviisuesiintyjien singback/playback-esityksiä eri maiden promootiojuhlista esim. Vanhalta ylioppilastalolta.

Olisi ollut erinomainen mahdollisuus ottaa syylliset kiinni rysän päältä, vaatia korvaukset ja antaa porttikielto ainakin näihin euroviisuihin. Kjell Ekholm väitti ensin, että kukaan ei voi tietää, ketkä ovat syyllisiä. Viimeisessä puhelinkeskustelussamme hän kuitenkin antoi oman puhelimensa Esctoday -sivuston toimittajalle. Tämä Barry Viniker alkoi valitella minulle heidän työnsä menneen hukkaan ja jopa joidenkin artistien valitelleen sitä, että videot on poistettu. 

Alkoi olla aika donquijotemainen olo, kun perusasiat eivät tuntuneet menevän jakeluun hänelle tai YLEn edustajille. Suomessa ja käsittääkseni aika monessa muussakin maassa musiikin lisensioivat yksinoikeudella tekijänoikeustoimistot ja sen lisäksi YouTube tai vastaava ei kertakaikkiaan ole lakien mukaan mahdollinen jakelutekniikka tekijänoikeuslakien suojaamalle materiaalille. 

”News access” tai siteerausoikeus ei voi päteä, jos materiaali on löydettävissä ja selattavissa ilman uutis- tai ajankohtaisyhteyttä kuten YouTubessa. Lisäksi on olemassa jo ohjelmia YouTube -videoiden tallentamiseen omalle koneelle eli ei voida puhua aidosta streaming-ratkaisusta vaan tallenteiden tekemisestä, julkaisemisesta ja jakelusta.

Kivenheiton päässä Pasilan poliisitalosta YLE ja EBU tarjosivat näille rikollisille Messukeskuksessa rikoksentekovälineet eli tietokoneet ja laajakaistat, kun samaan aikaan monien suomalaisten fanien akkreditointitasoja oli alennettu ilmoittamatta heille edes henkilökohtaisesti. Tunsin itseni todella voimattomaksi kun Kjell Ekholm sanoi: ”Ei ole Teoston tarkastajia näkynyt” ja Katri Sipilä vastasi minulle: ”Eivät meidän tarkastajamme sinne pääse”.


Tiedonvälitystä?

MUSIIKKI VOITTI?

Olen iloinen siitä, että kisan voitti pitkästä aikaa balladi ja vielä ilman englanninkieltä. Nähtäväksi jää, mikä on tämän vaikutus tuleviin vuosiin. Ainakin Lordin voitto selvästi laajensi musiikillista kirjoa, mikä oli myös Mr. Lordin toive Ateenan voiton jälkeen. Mikä tahansa hyvä kokonaisuus voi voittaa ja se tuli nyt todistettua. Serbian vähäeleinen esitys oli tavallaan lähes yhtä mullistava voittaja kuin Lordikin.

Balkanin maissa suuret viihdeorkesterit ovat olleet vielä viime vuosiin asti käytössä omissa kansallisissa karsinnoissa ja ainakin Albaniassa edelleen, mutta silti lie täyttä utopiaa odottaa, että vielä ensi vuonna Serbiassa orkesteri palaisi euroviisuihin. Euroviisuihin on kuitenkin tehty viimeisen kymmenen vuoden ajan muutoksia jatkuvalla syötöllä ja suuria muutoksia on tekeillä lähivuosinakin, joten orkesterin paluuta toivovien ei kannata luopua toivosta.

Orkesterin paluu ja erilaiset raatien jakamat sivupalkinnot (sanoitus, sävellys, esittäjä, lehdistön suosikki jne.) voisivat olla sellainen parannus, joka nostaisi euroviisujen tasoa entisestään. Tällaista esitin jo vuonna 2000 adressissani EBU:lle, jonka allekirjoittajina oli laaja joukko ELVISin jäseniä, ELVIS ja Alankomaiden kevyen musiikin tekijäjärjestö. Kukaan EBUn edustaja ei suostunut vastaanottamaan adressia henkilökohtaisesti Tukholman viisujen aikaan.

Pettyneenä YLEen, EBUun ja moniin faneihin, en enää fanita nykyisenlaisia euroviisuja, mutta olisin tekopyhä, jos en myöntäisi olevani edelleen kiinnostunut tekijänä ja esittäjänä kehittämään kolmen minuutin esitystä, joka saisi TV-katsojat ympäri Eurooppaa tarttumaan puhelimiinsa.

Petri Kaivanto

entinen euroviisufani

Laittomia viisuvideoita poistettiin YouTubesta

YouTube poisti euroviisuviikolla lukuisia Euroviisujen harjoituksista YouTubeen laittomasti

päätyneitä esityksiä. Ainakin osa tästä materiaalista lienee ollut Helsinkiin akkreditoituneiden

toimittajien luvatta YouTubeen laittamia.

YouTube ryhtyi poistamaan laitonta viisumateriaalia Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen toimeksiannosta. TTVK edustaa suomalaisia tekijöitä, muusikoita, tuottajia

ja kustantajia. Myös Elvis ry on TTVK:n jäsen ja oli osaltaan aktiivinen näiden laittomuuksien

kitkemiseksi.

Erityisen ikävää oli se, että tietyt euroviisufanien sivustot olivat aktiivisia laittoman materiaalin

levittämisessä. Suositun Esctodayn sivulla oltiin jopa hirveän tuohtuneita siitä, että tällaiseen toimintaan puututaan. Sivulla väitettiin myös toiminnan olevan laillista.

Belgialainen 12points.tv siirsi klippinsä toiseen palveluun ja väitti noudattavansa YLE:n ja EBU:n ohjeita.

Toki osa fanisivustoista suhtautui TTVK:lle antamassaan palautteessa myös asiallisesti kiittäen

siitä, että TTVK heitä laillisuuden rajoista informoi.

akenttidesperado.jpg Yleisradio suhtautui tapahtuneesta päätellen aivan liian leväperäisesti siihen, että Euroviisuja

Areenassa seuranneet toimittajat ja fanit levittivät kuvaamaansa materiaalia laittomasti YouTubeen ja fanisivustoille. Tiettävästi tästä ei esimerkiksi ollut akkreditoituneille kirjallisia ohjeita ennen kuin loppuvaiheessa.

Osa viisuihin toimittajina akreditoituneista oli lähinnä faneja ja harrastelijoita eikä ammattitoimittajia. Laitonta toimintaa harjoittavilta olisi järjestäjien ehdottomasti pitänyt peruuttaa akkreditointi ja estää heidän pääsynsä viikon myöhempiin tapahtumiin.

Medialla oli lupa omissa laillisissa jakelukanavissaan levittää enintään minuutin mittaisia pätkiä harjoituksista. Ja mediastakin ainoastaan EBUlla, kilpailuun osallistuvilla televisioyhtiöillä

ja vuoden 2007 viisujen virallisilla yhteistyökumppaneilla oli oikeus käyttää videomateriaalia nettisivuillaan. Materiaalin julkaiseminen fanisivuilla ei ollut sallittua, kuten ei myöskään sen laittaminen YouTubeen.

Jatkoa ajatellen tämän asian yleisempi merkitys ei liity niinkään Yleisradioon (ellei Suomi lähivuosina toista Lordin temppua) eikä pelkästään Euroviisuihin vaan kaikkiin livekonsertteihin, joissa esityksiä voidaan luvatta tallentaa ja sen jälkeen netissä laittomasti levittää. Pitäisikö Teoston neuvotella tiukat ehdot kaikkien livejärjestäjien kanssa, että jopa kännyköiden tuominen konsertteihin kielletään?

Oheisessa kirjoituksessa jäsenemme, säveltäjä ja euroviisufani Petri Kaivanto (kuvassa tekijänoikeusagentiksi naamioituneena) purkaa omia kokemuksiaan viisujen tästä puolesta. Petri toimi viisujen aikaan Ylen aikaisen euroviisureportterina.

Martti Heikkilä

Tekijänoikeuksien kunnioitus on YLElle tärkeää

Eurovision laulukilpailujen oikeudet omistaa Euroopan yleisradioliitto EBU, jonka valvonnassa kilpailut vuosittain järjestetään. EBUn laatimissa säännöissä määritellään mm., miten tapahtuma toteutetaan, mitä oikeuksia kilpailuissa esitettäviin kappaleisiin hankitaan ja mitä oikeuksia kilpailujen tapahtumiin voidaan luovuttaa. Tapahtuman järjestävä yleisradioyhtiö on velvollinen kaikissa järjestelyissä noudattamaan EBUn ohjeita. YLE on kilpailujen tämänvuotisena järjestäjänä toteuttanut tapahtuman EBUn edellyttämällä tavalla.

Yleisradio ja EBU suhtautuvat erittäin vakavasti suojatun materiaalin luvattomaan käyttöön niin netissä kuin muuallakin. Teemme kaiken voitavamme luvattoman käytön estämiseksi. YLE edesauttoi

omalta osaltaan Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen toimia luvattoman materiaalin

poistamisessa. YouTubessa sekä muualla netissä laajamittaisesti esiintyvä piratismi kuitenkin osoittaa, että olemme tekemisissä vaikean ja laajamittaisen ongelman kanssa. Oikeudenhaltijoiden mahdollisuudet estää ennakolta materiaalin luvaton laittaminen nettiin ovat valitettavan rajalliset.

Eurovision laulukilpailujen aikana paikalla oli n. 2600 akreditoitua toimittajaa, joilla kaikilla oli mahdollisuus osallistua lehdistöharjoituksiin. Kuvaamista sekä kuvamateriaalin käyttöä koskevat EBUn pelisäännöt oli ilmoitettu kaikille tapahtumaan osallistuville ja YLEn tapahtumapaikalla olevat edustajat

valvoivat toimintaa. Lehdistöharjoituksissa kuvaaminen oli sallittua, mutta materiaalia ei ollut luvallista laittaa fanisivuille tai YouTubeen.

Olemme parhaamme mukaan pyrkineet estämään harjoituksissa kuvatun materiaalin laittoman käytön. YLE informoi lehdistödelegaatioita koko tapahtuman ajan kuvaamisen pelisäännöistä. Tapahtumapaikalla olevat monitorit merkittiin YLEn logoilla, jotta kuvattu materiaali voitaisiin jälkeenpäin tunnistaa. Osa luvattomasti nettiin laitetusta materiaalista oli kuvattu harjoituksissa suoraan lavalta eikä YLEn monitoreista, joten monitorien merkitseminenkään ei kaikissa tapauksissa auttanut.

Ongelmana varsinkin Euroviisujen mittaluokan tilaisuuksissa on, että aina löytyy niitä, jotka toimivat vastoin pelisääntöjä. YLEä suuremmatkin toimijat ovat saaneet tilaisuuksia järjestäessään todeta, että keinot piratismin estämiseksi ovat rajalliset ja keskittyvät pääasiassa jälkikäteen tapahtuvaan

materiaalin poistattamiseen.

YLE ei voinut peruuttaa lehdistön edustajien akreditointia pelkän materiaalin kuvaamisen takia, koska harjoituksissa kuvaaminen oli sinänsä sallittua. Materiaalin luvattomaan käyttöön syyllistyneiden henkilöllisyydestä ei myöskään ollut varmuutta. Pelkän olettamuksen perusteella ei ollut mahdollista

peruuttaa tapahtumaan osallistuneiden toimittajien akreditointeja.

Olemme YLEssä hyvin tietoisia piratismin vaaroista ja teemme kaikkemme luvattoman käytön estämiseksi. Toivottavasti kohdallemme tulee uudestaan mahdollisuus järjestää vastaava suuren mittaluokan tilaisuus,

jossa voimme tässä tilaisuudessa saatujen kokemusten avulla entistä tehokkaammin estää kuvatun materiaalin luvattoman käytön.

Kirsi-Marja Okkonen

lakimies

Yleisradio Oy