Musiikintekijät -logo

Ajan rattaat pyörivät

Ajan rattaat pyörivät

Herra X:n vanha rakas työkaakki R8 simahtaa kesken levytyssessioiden. Tämä tapahtuma saa aikaan ketjureaktion, joka lennättää kehityksen varjossa seisoneen agenttimme keskelle uutta aikaa. Digi, digi, dig it?
Hyppää X:n mukaan musiikkiformaattien evoluution viidakkoon. Valmiina  – avaruuskypärä päähän, lähtölaskenta alkaa, 9…8…7…6…5…4…3…2…1… Nyt!

X:n studion sydän – R8 eli 8-raitanen kelanauhuri teki stopin. Ei käynnistynyt. Sen sijaan masiinasta kuului kovaa pörinää. Edellisestä huollosta oli vasta muutama kuukausi. Ja nyt kone hyytyi tietty juuri kun uuden albumin äänitykset oli saatu käyntiin. Jo ennen tätä vastoinkäymistä oli kelanauhojen metsästys vienyt aikaa. Suomesta niitä ei ollut enää saanut. Ja Euroopastakin löytyi enää yksi magneettinauhatehdas. Sitä paitsi jo ensimmäiset äänityspäivät olivat tuoneen esiin sen tosiseikan että uusien nauhojen valmistustaso oli vähintäänkin kyseenalainen – äänipää oli likaantunut nopeasti nauhasta irtoavasta materiaalista, ja X oli saanut sitä isopropyylialkoholilla ja pumpulitukolla vähän väliä puhdistaa. Ah, mitä vanhanliiton käsityöläisyyttä!

X:n studiolaitteisto, kuten hän tiesi ja josta oli hiukan ylpeäkin, oli museaalinen – jäänne 80-luvulta. Mutta minkäs teet. Hän oli oppinut rakastamaan tuota työpartneriaan, joka oli kahdeksan raitansa puitteissa asettanut tuotannoille tiukat raamit – ja loihtinut musiikkiin lämpimän soundin. X:n onneksi, hän oli löytänyt jo vuosia sitten koneelleen huollon ja teknikon, jota aina käytti. Tällä kertaa diagnoosi oli nopea: moottori hajonnut. X:n kasvoille kohosi synkkä epätoivo, kunnes teknikko kertoi uuden vielä löytyvän ulkomailta – muttei enää ensi vuonna, hän lisäsi. Ja paljasti että tällöin moottoreita valmistava tehdas lopetettaisiin. 

X oli jo tottunut luopumaan monista vanhoista hyvistä laitteistaan, monista vanhoista formaateista ja niiden soittimista. Niitä hän oli varastoinut työhuoneelleen. Josta löytyi vanha kunnon putkiradio, vinyylilevysoitin ja levykokoelma, äänittävin mikrofonein varustettu stereomankka (pikku ghettoblaster), sekä kannettava kasettisoitin, kuka muistaa Walk Manin? 

Myös video-8 kamera oli vaihtunut DV-videokameraan. Ja kannettava DAT-”treeninauhuri”, MD-soittimeen. Ja kannettava cd-soitin, joka kylläkin soitti myöskin mp3 tiedostollisia cd:tä, jolloin yhdelle diskille mahtui 10 albumia, oli jo aikansa nähnyttä musiikinkäyttöä. Kuten koko cd-formaatti. Mp3 musiikkitiedosto oli päivän sana.   

X:n muusikkokaverit olivat jo vuosia pörränneet kämpillä kannettavine läppäreineen (tietokone) johon sai treenit äänitettyä, joko laitteen omalla mikillä tai sitten konetta pystyi käyttämään musiikkiohjelmalla vaikka ammattitason studiotallentimena. Keikkamatkoilla läppäristä oli kuunneltu luureilla musaa, tsekattu  kännyköillä videolle taltioidut keikkaklipit, katsottu dvd-elokuvia, surffailtu netissä ja lähetetty sähköpostia ympäri maailman. Ja kauloissa roikkuivat ”tikut” eli mp3-soittimet, joihin oli ladattu satoja albumeja.

X oli siis seissyt kehityksen (ei niin kestävän?) varjossa jo vuosikausia. Ja oli oppinut olemaan ylpeä museaalisesta ammattitaidostaan. Kukaan ei osannut yliäänittää marakasseja kuten hän. Tiekkarilla sellaisen soundin teko olisi yksinkertaisesti ollut mahdotonta, kuten monen muunkin

 X:n kehittämän äänitysmetodin. Mutta nyt hän oli kuitenkin umpikujassa. Apu-va! 

Pian paikalle saapui Kollega pillit vinkuen. X avasi ongelmavyyhtinsä.

Kollega ehdotti X:lle kompromissia:

– Jos et halua äänittää tietokoneen musasoftalla, mikä on sinänsä ihan pöhköä, hanki vain äänittämiseen tarkoitettu kovalevyäänitin. Muodoltaan ja käyttöominaisuuksiltaan se on miltei kun toi sun vanha ”pöytä”. Ja sä voit siirtää valmiit R8-matskut sit siihen ja jatkaa sillä työstämistä.

X kuunteli ystävänsä mainosmantraa kuin enkelien laulua. R8 saisi sittenkin jatkaa, nyt pohjaäänityksissä.  

X ei potkinut tutkainta vastaan vaan valmistautui siirtymään digiaikaan. Nummelasta haettu uusi äänityslaite D3200 maksoi 1.360 euroa. Siinä oli kaikki herkut. 

Kotona X:ää hiukan kauhistutti. Englanninkielisessä manuaalissa odotti opiskeltavaa 186 sivua.

Mutta pian X ymmärsi uuden laitteen olevan, minimaalista näyttöä lukuun ottamatta, vanhaa mikseriä vastaavan. Plussana tietty se seikka, että R8:sin kahdeksan äänitysraitaa saivat nyt rinnalleen 32-raita studion. 

R8 palasi huollosta uusin moottorein. Studio oli uudessa kuosissa. Ja elokuun aurinko hymyili X:lle. Kunnes keskiyöllä pamahti ukkonen aloittaen salamoiden sarjan. Ja agenttimme unelma oli jälleen upota.       

Ukkosmyrskyn ja kattorempan yhteisajoitus on huono idea. Mutta näin oli tapahtunut kiinteistössä, jossa X:n kämppästudio sijaitsi. X loikki märkiä mattoja pitkin tutkimaan tuhoja. Miten hänen rakkaat laitteensa olivat yöllisestä suihkusta selvinneet. Kaikki hyvin!   

Vahinko jäi pieneksi. Vesi oli valunut katosta keskelle soittohuonetta jättäen soittimet ja vahvistimet rauhaan. Ja itse studiopuoli, jossa wanha R8 nyt sulassa sovussa D3200 kanssa nyt asusti, oli säilynyt täysin kuivana. Praise the Lord!, olisi nyt sanonut se apinan näköinen texasilainen. Ja pikku vinkki – kiinteistövakuutus ei korvaa kellaritiloissa mitään alle viisi senttiä lattiapinnasta olevaa tavaraa, näin X:lle kerrottiin. Eli vahvareillekin kellariin viiden sentin jalat. 

Pian digiaika tunki X:n elämään myös kotirintamalta.

Wanha tv oli pimentynyt kesällä. Sitäkin X oli juoksuttanut viime vuosina huollossa aina kun kuva oli ”lähtenyt juoksemaan”. Nyt YLE uhkasi lopettaa analogiset lähetykset  top tykkänään. 

X kuljetti vanhan telsun romun Kivikon jäteasemalle, ja paluumatkalla kotiin, kävi ostamassa Itäkeskuksesta koko uuden setin: taulutv:n digisovittimella, tallentavan digiboxin, ja sai kaupan päälle muutaman tavallisen digiboxin vanhemmilleen. Huh huh. Ja kotiin kytkemään settiin vielä videonauhuri, dvd-laite ja kaavion kaikki kaksikymmentä piuhaa. Vain kotiteatteriäänentoisto jäi hiipumaan. X ei tiennyt itkeäkö vai nauraa:

Ennen vanhaan, siis vielä 90-luvulla, sai hyvän telsun reilulla tonnilla (1.200 markkaa, eli n. 300 euroa), tällä vuosituhannella tavallisen kodin olohuonesetti, ilman tietokonetta, maksaa vähintään 2.000 euroa eli 12.000 mk. Eli värmeiden hinta kymmenkertaistunut! 

X:ää mietitytti. Mitä tämä tarkoittaisi hänen kaltaisensa sisällöntuottajan, tekijän, näkökulmasta. Kymmenkertaistuisiko hänen työnsarkansa? Tai tulot? Jotainhan kalliilla laitteilla oli kuunneltava ja katsottava? 

Sinä iltana X meni tuohtuneena sänkyynsä. Olohuoneen yön pimeydessä loisti neljä ”stand by” -ledisilmää ja kaksi kelloa. Lopulta X nukahti ja näki unensakin digitaalisena. Päivän uutiset geenimanipuloidun maissin rantautumisesta Suomeen sekoittuivat X:n uneen ja hän näki itsensä eduskuntatalon edessä osoittamassa mieltä. X:n kyltissä luki: EI GM musiikille!

Ps. Vielä kommenttina alalla ja Helsingin Sanomien yleisönosastolla velloneeseen ”taidemusiikki versus populaarimusiikki” -keskusteluun. On jätetty huomioimatta että tänä päivänä löytyy tekijöitä jotka käyttävät omassa musiikissaan kaikkia löydettävissä olevia lähteitä, kansanmusiikista avantgardeen, myös populaarimusiikin keinoja, tekemättä populaarimusiikkia. Ja toimien täten valtavirtojen tuolla puolen. On keksitty määritelmäkin, rytmimusiikki, joka haljusti kuvaa osaa näistä tekijöistä. Nämä musiikintekijät ovat joutuneet ja saaneet luoda oman musiikkinsa saatavilla olevilla keinoilla ja niistä olosuhteista missä ovat kasvaneet – lähinnä populaarikulttuurista. Klassiselle puolelle tällaisilla, oman tiensä tallaajilla, persoonallisuuksilla, ei ehkä ole ollut mahdollisuuksia. Ei lähiön joka poika ole aloittanut musisointiaan pianotunneilla. Toisaalta, he ovat täten välttäneet sen mankelin. Kaikki eivät ole musiikkiopetuskoneiston tasapäistämiä, viimeisilleen virittämiä silkkipeppuja. Joidenkin osa on olla hulluutensa siunaamia kokeilijoita, etsijöitä – joille ei hankeen ole valmiita latuja piirretty. Niinpä he suksivat luovassa umpihangessa, repien toimeentulonsa kuppiloista ja klubeista, pikku diggaripiireiltä – kuka mistäkin. Tälle ite-taidemusiikille ei ole valtakunnallisia ohjelmia tai kanavia. Ei ihme, sillä juuri tämänkaltainen taidenäkemys on katoavaa maailmassa jossa joka toiminnalle halutaan lyödä hintalappu. Koko idea lyö kapulaa valtavirran rattaisiin, tuottaa oikeaa elämäniloa ja luo vaihtoehtoisia maailman näkemyksiä massaviihteen alistamille ihmisille. 

Teksti ja kuvat: Jussi Sydänmäki 


Herra X


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/2007

Selaa lehden artikkeleita