Toiveena suuret laulut ja pienet ympyrät

Kikka Laitinen Haastattelu

Toiveena suuret laulut ja pienet ympyrät

Kirsi-Marja ”Kikka” Laitinen (s. 1960) on lauluntekijä rockbändi-taustasta, joka bändikuvionsa ohella tekee myös tilaustöitä, ja on jaksanut istua kokouksissakin. Uusin oma levy on viimeistelyvaiheessa.

Mitä on vapaalla taiteilijalla tällä hetkellä työnä menossa?

– Oman levyn valmistuminen on päällimmäisenä menossa. Teen myös tilaustöitä, kappaleita muille artisteille, tai teen yhteistyössä eri yhteistyökumppaneiden kanssa. Välillä tuntuu, että joka viikko tulee joku uusi tyyppi ja pyytää joko tekstiä tai biisiä. Nyt on varsinkin sitä, että säveltäjä pyytää tekstiä, biisejä pyytävät tuottajat. Mitähän mä nyt olen alkuvuodesta tehnyt – Markku Johansson, Markus Raivio, Janne Halmela, Esa Nieminen, Pertti Jalonen, Timo Forsström, näiden kanssa, ja aika paljon olen viime aikoina tehnyt yhteistyötä myös Jorma Toiviaisen kanssa. Mutta viimeiset kuukaudet olen tehnyt omaa uutta levyä.

Oletko myös keikkaillut?

– Olen tehnyt muutamia kyllä. Viime syksyn keikkailin ahkerasti, ja oikeastaan viime vuonna ylipäätään tein pitkästä aikaa enemmän keikkoja. Mun mittapuussa se miten keikkailua ja biisintekoa voi yhdistellä – siis oman musiikin tekoa, tilaustöiden tekoa, ja bändin harjoittamista sekä keikkailua – niin onhan siinä runsaudenpulaa. Tiiviimpi keikkarupeama vie matkoineen kaikkineen aika tavalla voimia, ja kun ikääkin alkaa olla, niin huomaa ettei pysty yhtä aikaa tekemään paljoakaan erilaista hommaa. Syksy oli keikkailua, ja talvella olen istunut kuukausia koneen äärellä, oikeastaan pelkästään.

On pakko periodittaa, ei yksinkertaisesti riitä paukut muuten. Ja onhan esiintyminen niin eri moodi kuin biisinteko, että ylipäätään yksittäinenkin keikka häiritsee tekemisen moodia kyllä. Luova työ on täysin sisäänpäin kääntynyttä toimintaa, eikä oikein haluaisi nähdäkään ketään muita. Keikkailu on tilanteessa läsnäoloa ja antamista, eli oikeastaan päinvastaista toimintaa. Nyt kun levy on valmistumassa, niin kesällä on joitakin päälleäänityksiä ja miksausta, ja syksyllä on taas vapaa keikkailuun, henkisestikin.

Niin kauan kun olen sinut tuntenut, olet nimenomaan ollut sekä tekijä että esittäjä. Onko se aina ollut niin? Ilmiselvästi pidät esiintymistä tärkeänä.

– Silloin kun menin ensimmäiseen bändiin kosketinsoittajaksi vuonna ’75, niin vaikka se oli sellaista aika reipasta rockia, oikeastaan jo punk-rockia, niin en mä oikeastaan ollut esiintyjä. Olin vain kosketinsoittaja siellä sivussa, siinä oli selvä jako rivimuusikoksi. Ainakin mulla vaikuttaa psykologisesti sellainen tietynlainen arkuus ja ujous ja herkkyyskin, että mulle esiintyjän roolin paikan ottaminen on ollut vaikeaa

Mikä sinut siihen kuitenkin ajoi?

– Kyllä se on ollut se, että kun 80-luvun puolivälissä alkoi tehdä omia biisejä, niin eihän niitä muuten oikein voinut… niitähän tekisi sitten vaan tavallaan itselleen, ellei niitä mene rohkeasti tuonne ihmisille esittämään. Siihen jakamiseen ei ole muuta tietä. Ei mulle silloin tullut mieleenkään, että joku muu voisi niitä mun lauluja laulaa. Ja nyt kun parikymmentä vuotta myöhemmin mun lauluja muut laulaa – Paula Koivuniemeä myöten – niin se on ollut aivan uskomatonta minulle.

– Olisi se voinut silloin aikanaan lähteä toisinkin, mutta ei mulla ollut täällä esikuvia naisista oman musiikin tekijöinä. Meillä oli vielä 70-luvulla niin, että laulut oli naisartisteille tehty muiden toimesta. Ihailin tietysti Maaritia [Hurmerinta] ja Muskaa [Babitzin], ne oli suunnilleen ainoat – ja ensimmäiset – rock-genren naislaulajat, mutta nekin lauloi toisten kappaleita. Myöhemminhän Maarit alkoi tehdä myös omia. Tosin lauloivat ”omannäköisesti”, ja siinä heidän vahvuutensa olikin. Pakko oli vaan mennä, siltä se tuntui.

– Pohjana mulla niin kuin monella muullakin – varsinkin tytöillä – oli klassinen musiikki ja ne pianotunnit. Kurssitutkinnot oli mulle erittäin traumaattisia kokemuksia, kun piti mennä johonkin saliin ja soittaa siellä rivissä istuville arvostelijoille. Tampereella oli usein lehdistöäkin paikalla jopa! Se pelästytti mua niin paljon, että ennen kuin mä uskalsin uudestaan mennä esiintymään, niin kyllä siinä parikymmentä vuotta meni. Ja se löytyi rock n’ rollin kautta, kun sen vaan voi ottaa rennommin; sä esiinnyt etupäässä paikoissa, mihin ihmiset on tulleet pitämään hauskaa.

Ajattelitko koskaan, että vaikka sinä teit biisit, niin olisit kuitenkin bändissä ollut sivummalla?

– Ei sellainenkaan tullut koskaan mieleen.

Edelleen viittaan siihen, että niin kauan kuin minä olen sinut tiennyt, olet nimenomaan ollut ”bändityyppi”; et laulaja/lauluntekijä siinä mielessä, että olisit mennyt sinne lavalle vaikka yksin pianoinesi niitä laulujasi laulamaan. Miksi bändi? Onko se nimenomaan se rockin voima? Hyvässä mielessä jengimentaliteetti jne.?

– Kyllä se solidaarisuus ja yhdessä tekeminen on aina viehättänyt mua. Kun aloin rock n’ rollia kuunnella, niin kyllä mua nimenomaan viehätti bändit, eikä todellakaan mitkään ”poikabändit” – edes tyttönä – vaan Slade, Creedence Clearwater Revival…

Jätkiä ja äijiä…

– Niin, semmosia jotka oli yhdessä tekemistä ja hauskaa – kaveruutta. Minullakin on nyt ollut samoja muusikoita vuodesta ´92, se tuttuus alkaa tehdä joltain osin tätä työskentelyä helpommaksi. Arvostan muusikoitani ihan älyttömästi, ilman heitä en olisi mitään. Just sellainen bändimeininki ja -soundi, niin kuin meillä on ollut vaikka Wigwam tai Agents, niin se on kaikkein hienointa. Mutta se vaan on meidän suomalaisessa yleisössä, että siellä pitää olla se nokkamies; Popedassa on Pate, Yössä on Olli, Epuissa on Martti, HIMissä on Ville.

– En väheksy yleisöä millään tavalla, kyllä mä sen solistivetoisuuden ymmärrän. Siinä tarvii olla eturivissä joku joka on tavallaan se ”pelle”. Mä olen sanonutkin pojille, että mä voin olla se pelle. Laulajallehan se luonnostaan lankeaa, mutta yhdessä sitä hommaa tehdään. Ei siinä tarvi yhtään olla elvis, mutta kyllä nuorempana kun keikalla otettiin vähän vissyä väkevämpää, niin tuli varmaan elvisteltyäkin ihan tarpeeksi.

Iskuvoimaa ja iloa

Muuttavako muusikot musiikkiasi? Tuleeko se alkuperäisestä erilaisena ulos?

– Ei se hirveästi muutu. Kun riittävän ajan tekee yhdessä, niin siihen tulee väkisinkin se ”oman bändin soundi”. Mä tykkään siitä miten ne osaa hakea sitä niihin mun biiseihin. Kyllähän mä joudun ne biisit niin kuin myymään siinä niille. Ja jos mä aistin vähänkään sitä ettei ne löydä johonkin biisiin mitään, niin pois vaan. Bändiklangi mua on aina viehättänyt. Basson ja rumpujen osuus on se tärkein, rummut eritoten. Sitten kun ne löytää tavan soittaa joku biisi, niin se oikeastaan jo riittää mulle, se voi olla sellainen lähes orgastinen kokemus. Sitten vaan maustetaan kitaralla ja pianolla. Mun rumpali on Petteri ”Spädä” Korhonen, joka pystyy ihanasti maalaamaan sellaisella soulahtavalla komppimaailmalla. Kitaristi on Kustaa Kantelinen, jolla on hieno melodiataju, ja sitä kautta se löytää kaikenlaisia juttuja kitaraosuuksiin. Basistina on nyt ollut Mikko Yli-Knuuttila. On mulla toisaalta unelmana joskus pystyä siihen, että uskaltaisin mennä yksin lavalle flyygelin kanssa. Kotona se jo menee!

Keskustelin äskettäin Toivasen Mikan kanssa, ja hän puhui miten kysymys on siitä että joka päivä on syytä innostua siitä A-mollista ja G-duurista, ja päästävä sellaiseen mielentilaan jossa tajuaa, että niistä kolmesta äänestä mitä pyörittää kyllä biisi syntyy. Ne voi olla samat kolme ääntä joita pyöritti edelliselläkin viikolla, mutta silloin ei vaan tajunnut. Ja kun biisi valmistuu, niin ainakin hetkellisesti on uskottava, että se on paras biisi minkä on tehnyt, ja sen jälkeen sitä voi viedä eteenpäin, esimerkiksi sanoittajalle. Itse on se ensimmäinen portinvartija – tilaussäveltäjänä kun hän itseään pitää – ja siitä pääsee läpi jos ainakin pari sekuntia on sitä mieltä, että kyseessä on hyvä biisi. Vietkö itse eteenpäin bändillesi biisejä, joista et ole ihan varma, jotka voi olla vielä vähän ”vaiheessa”?

– Mä teen jokaisesta biisistä ihan kunnon demon, ja se on mun herkkuhetki. Kun saan sen toimimaan, niin siinä kohdassa mä tajuan ihan selvästi mitä Mika tarkoittaa. Koneissa on vaan se ongelma, että niillä tekee kaikenlaista pitemmälle vietyä, tavallaan jo levyversio-mielessä, ja sitten tuleekin eteen kysymys, että pystytäänkö me se livenä sellaisena toteuttamaan. Voi olla ettei se riisuttuna toimikaan, vaikka onkin elävät muusikot. Ja teksti määrää aika paljon, ihan sitä rytmistä istumistakin. Eli jos teksti ei ole ihan valmis, niin ei kannata vielä yrittää. Meillä kun konsonantteja riittää, niin on tosi vaativaa saada teksti istumaan ja soimaan rytmimusiikin ehdoilla.

Teetkö pöytälaatikkoon? Jääkö joku kertsi odottamaan parempia aikoja?

– Kyllä mä aika valmiiksi teen saman tien. Tai sitten totean huonoksi kesken kaiken ja heitän pois. Eikä huonoon ideaan koskaan palaa. Teen aika kurinalaisesti työtä, istun ja teen.

Millainen on hyvä biisi?

– Ensitahdeista lähtien on joku moodi – jotain iskevyyttä, iskuvoimaa tulee heti. Sibeliuksen ”Finlandia”, [John] Lennon-[Paul] McCartneyn ”A hard day’s night”, [Jukka] Siikavireen ja [Jussi] Tuomisen ”Hengaillaan” – nämä ovat esimerkiksi hyviä biisejä. Pidän melodisesta, on säkeistö ja on kertosäe.  Abba [Benny Andersson-Björn Ulvaeus] on aivan tappokamaa, [John] Fogerty [CCR] perussointuineen. Vaikeasta ei saa mistään kiinni, sellainen on rasittavaa kuunneltavaa. Pidän Mozartista ja Chopinista, ne on tavallaan helppotajuista, ja niiden tunnetaso on nopeasti siinä pelissä. Sellaisen kuuntelu rentouttaa. Saa se olla mahtipontistakin, mä diggaan tosi paljon ELOa [Electric Light Orchestra] ja Jeff Lynneä, se on komeata. Jos mulla olisi kaikkea käytössä, niin jotain sellaista tekisin. Että on tanakkuutta, mutta on myös viuluja, sellaista ”klassismia”.

Musiikissasi on kuulunut alusta asti se, että musta musiikki on sinulle läheistä.

– Joo, kyllä. Nyt kun on teeveestä katsonut näitä taiteilijaleffoja, Bird [Charlie Parker] ja Ray Charles, ja lukenut elämäkertoja, niin se että niissä on niin vähän muovia ja niin paljon elämää, se kuuluu. Se koskettaa mua voimakkaasti. Mustan musiikin koko juttu on siinä, että ne on kääntäneet kovat kokemuksensa voimaksi. Suomalainen musiikki on paljon itkemistä ja angstia. 

Blueshan ei ole itsesäälissä vellomista. Melankolista kyllä, mutta ei surullista. Gospelissa vielä oikein korostuu se usko parempaan.

– Joo, ei siinä nautiskella jos meneekin huonosti, ei ollenkaan ranteet auki -pohjalta. Keikoillakin tulee se voima ilosta ja energiasta, ja sitä minäkin haen. Haluan, että niille ihmisille tulee iloinen fiilis, ja sellainen energialataus. Sibeliuksenkin musiikki on mun mielestä ylevöittävää ja voimaa antavaa. Samaa löytyy kaikesta muustakin hyvin tehdystä musiikista. Ja siihen kuuluu se, että soittajien hyvä fiilis on siinä mukana.

Klassiset perusteet ja seksi

Mistä musiikin tekemisesi alkoi?

– Kuusivuotiaana aloitin pianonsoiton. ’72 ostin CCR:n Cosmo’s factory -LP:n, enkä muista mistä se idea tuli. Sitten kuuntelin 70-luvun alun heavybändejä niin kuin Uriah Heep’iä ja etenkin Deep Purplea. Tajusin, että [Purplen urkuri] Jon Lordin soitossa on nämä klassiset perusteet. Se eka bändini oli sellaista taidepunkkia, ei mitään räkää, eikä koskettimet oikeastaan kuuluneet siihen. Sehän oli ihan äijäkerho, ja mä änkesin siihen ihan väen väkisin. Olin kyllä samaa ikäluokkaa, mutta ei ne mun kaveriporukkaa olleet. Ne oli kuitenkin opiskelleet musiikkia, ja pojat kirjoitti mulle oikein nuotit. Siinä mä aloin sitten ajattelemaan sointukäännöksiä ja improvisointia.

– Yli kymmenen vuotta kuitenkin meni ennen kuin uskalsin tehdä omaa. Kyllähän isommissa ympyröissä perustettiin bändejä, käytiin keikoilla ja tehtiin levyjäkin, mutta mä operoin akselilla Lempäälä-Valkeakoski, ja oli siellä treenikämpät mutta ne oli pojille. Kaikki mun kaverit – pojat siis – soitti rokkia, ja tytöt istui vieressä ja ihaili. Ei joku ämmä sinne mennyt soittamaan, no way!

No kun kuuntelit sitä Cosmo’s factory -levyä ja CCR:ää, niin siinähän oli yksi biisintekijä, ja se biisinsä myös lauloi, eli John Fogerty.

– Joo, Fogerty oli, ja täällä Rauli ”Badding” Somerjoki, Bädäri teki omiakin biisejä. Sitten kävi sillä lailla, että kun asuin Kuljussa [Tampereen eteläpuolella], niin kirjaimellisesti naapuritaloon muutti Juice Leskinen. Eihän sitä vielä kukaan tuntenut, mutta sen näki soittavan kitaraa, ja siitä se käveli talon ohi. Sen toinen levy, ”Per Vers”, sitten niittasi vuonna ’74 lopullisesti koko homman. Aloin salaa harjoitella kitaraa, ja kaikki Juicen biisit opeteltiin kaveriporukassa.

– ”Sanoma” kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta siihen mä omissa lauluissani pyrin, että joku ajatus niissä olisi. Fogertyn ”Fortunate son” on yksi hienoimpia esimerkkejä sellaisesta, siinä on hieno tasa-arvoteema. ”Per Versin” jälkeen tuli Hectorin ”Hectorock 1”, ja mä olin täysin että ”eihän tämmöstä voi olla”! Että jumalauta suomeks! Ne oli niin kovaa kamaa!! Ja Baddingin ”Fiilaten ja höyläten” oli jo ollut vähää ennen.

Siitähän se lasketaan alkaneeksi; Laine, Hector, Juice ja Dave.

– Juuri niin: Jarkko Laine, runoilija. Ja runoilijoiksi mä luen nuo toisetkin. Davea [Lindholm] mä olen ymmärtänyt alkaa kuuntelemaan vasta parikymppisenä. Kun 14-vuotiasta tyttöä kiinnostaa ennen kaikkea seksi, ja Juicen teksteissä sitä oli eniten; joku ”Tulppaani” – vvau!

Onhan panomies ihan eri asia kuin yksinäinen tinasotamies…

– Kyllä! Mutta sitten vanhemmiten alkaa kiinnostamaan muukin kuin seksi…

Ensimmäisen oman bändisi Gasoline Girls & Petrol Boys jälkeen oli Kikka Laitinen & Co, ja taistelu Suomessa rytmimusiikin taiteilijana jatkui ja jatkuu edelleen. Oletko asennoitunut koko ajan toimimaan vain Suomessa?

– Joo, koko ajan. En mä ole ajatellut mitään isoja kuvioita. ”Isot kuviot” ei ole mun juttu, mun juttu on suuret laulut ja pienet kuviot. Mä toivon että saisin tehtyä muutaman kappaleen jotka jäisi elämään. Aina välillä olen joutunut lopettamaan keikkailun taloudellisesta pakosta. Kun on ollut iso bändi – komppi ja torvet – ja menty johonkin huitsinnevadaan keikalle, ja siinä viereisessä baarissa on ollut joku taustanauhapelle tai jotkut tissikisat, ja kaikki on olleet siellä, niin se on ollut niin turhauttavaa. On alkanut vituttamaan mun muusikoidenkin puolesta.

– Mutta ei musiikin tekoa voi tuosta vaan lopettaa. Mä olen tehnyt kielenkääntäjän töitä välillä pakosta, mutta päätin sitten, etten enää tee muuta kuin musiikkia. Kuollaan sitten vaikka nälkään, mutta se on mun juttu. Olen saanut hyvää vastaanottoa, eikä tämän tarvi olla yhtään megalomaanista. Pienempikin tavoittaa ihmisiä, ja se riittää Olen saanut oikein hyvin radiosoittoa. Nykyinen levy-yhtiöni on pieni (Humble House Records Oy, tj. Pekka Kähkönen), mutta se uskoo minuun ja musiikkiini ihan täysin, ja tekee työtä sen eteen, ja jakelu on kunnossa. Haluan, että muusikkoni saavat hyvän palkan, ja muutkin yhteistyökumppanit asiallisen korvauksen työstään.  En halua tuhlata kenenkään toisen voimavaroja, aikaa ja rahoja. Kyllä mä itse aina pärjään.

Tukea ja tupakansavua

Olet ollut ihan riittävän vihainen nuori nainen, ja sitä kautta myös laittanut aikaasi yhteisten asioiden hoitamiseen.

– Minussa on se sosiaalinen minäni myös. Jos muilla on parempi olla, niin minullakin on parempi olla. En olisi pystynyt toimimaan ilman näitä tukiverkkoja. Järjestöt – ELVIS, Teosto, Gramex, Muusikkojen liitto – ja eri tukijärjestelmät, ne ovat olleet ihan konkreettisia apuja mun jokapäiväisessä elämässä. Olen saanut apurahoja, ja usein aivan oikeassa paikassa, jossa olen ollut vajoamassa johonkin jäiden sekaan.  Tekijänoikeus on tietenkin yksi iso asia, ja muusikkojen asiat ylipäätään. Mä olen vihainen siitä, että taiteilijoita pyydetään niin paljon näihin ”talkoisiin” ja ilmaiskeikoille – ”pääset keikalle”. Ja näiden nörttien himo saada ilmaiseksi tavara, se suututtaa oikeasti. Ei tätä hommaa tehdä tuosta vaan, naps! Ihmiset opiskelee ja on nähneet vuosien ajan vaivaa saadakseen oman juttunsa aikaan. Onkohan tämä vaan niin hauskan näköistä, että siksi on helppo pyytää?

Ensimmäinen jaksosi ELVISin johtokunnassa 80-luvun lopulta kesti kymmenen vuotta. Remmissä olivat silloin ainakin Jaakko Salo ja Jukka Virtanen, ja oliko Juha Vainio myös?

– Junnu ei enää ollut, mutta kävi täällä kun oli Teoston johtokunnassa. Muutaman kerran tapasin hänet. Jakke ja Jukka olivat joo, ja Otto [Donner], Aappo I. Piippo ja Arska Raninen ja Furtsi [Arthur Fuhrmann]. Se oli aika vauhtia, oli se maalaistytölle ihmeellistä. Tässä [haastattelu tehtiin ELVISin toimiston kokoushuoneessa] oli aina mieletön tupakansavu, ja Jukka oli aina että [imitoi] ”tää on niin saakelin tylsää, mä näitä papereita jaksa lukee”. Aivan kauheeta herjaa koko ajan, varsinkin Piippo ja Arska – ihan tajutonta. Mutta niin hieno meininki, ja asioita kyllä hoidettiin. Kaikki oli niin suloisia ihmisiä. Siinä oppi sellaisia asioita elämästä mitä ei mistään kirjoista voi ikinä oppia, nimenomaan ainoa keino on olla ja elää siinä mukana.

– Yhteinen piirre noilla kaikilla oli, että ne oli kiinnostuneita muista ihmisistä. Ja aina ne kehui muita – Jukka erityisesti oli sellainen. Äijät, jotka itse oli mielettömän kovia tyyppejä, kehui aina muita: ”se on mielettömän hyvä, se on nero”, tältä pohjalta. Sitä kuunteli ja katteli ihan silmät ymmyrkäisinä. Nuorena kun on kova egoismi päällä, niin semmonen oppi tuli tosi tarpeeseen. Oikeaoppinen kunnioitus, että vaikka ei itse pitäisi jostain biisistä tai jotain, niin kuitenkin osaa arvostaa sitä että toinen on saanut jotain aikaan, ja sanoo sen. Eikä yhtään mitään nuolemista tai sellaista. Respektiä.


Gasoline Girls & Petrol Boys 
Rakkaudella tehty (Rockadillo) 1988 
Tulta ja hunajaa (Rockadillo) 1989 
Seikkailu G-duurissa (Rockadillo)1990 
Hulababalulaa (DingDongSong) 1992 
 
Kikka Laitinen
Kikka Laitinen & Co (Audiovox /Ding DongSong) 1995 
Sydän valvoo (Audiovox /DingDongSong) 1997 
Sinistä (Kikanor) 1999 
Suomalaisia rakkaustarinoita (Humble House) 2006 
 
Sävellyksiä, sanoituksia ja kappaleita eri artisteille (valikoima):
Juanita ja Mario Eija Kantola /säv. ja san. K. Laitinen 2000
Mutta ei vielä Merja Larivaara /säv. E. Nieminen, san. K. Laitinen, M. Larivaara  2003
Yli yön Merja Larivaara/säv. E. Nieminen, san. K. Laitinen, M. Larivaara 2003
Sielunpuolikas Johanna Pakonen / säv. P. Haverinen, san. K. Laitinen 2003
Tulit varjojen takaa Johanna Debrezeni /san. J. Toiviainen, säv. K. Laitinen 2005
Metsämansikoita Eija Kantola /säv. Esa Nieminen, san. K. Laitinen 2005
Suruilta suojaan Kirka /säv. M. Toivanen, san. K. Laitinen 2005
Kultaista hiekkaa Veera Vikman /säv. P. Haverinen, san. K. Laitinen 2005
Siellä missä mummi asuu Juulia Haverinen /säv. P. Haverinen, san. K. Laitinen 2005
Kaunis Tyttö  Markku Aro / säv. E. Nieminen, san. K. Laitinen 2006
En kestä katsoa rakastavaisia Marko Lämsä /säv. P. Haverinen, san. K. Laitinen 2006
Mitä meille tapahtui Paula Koivuniemi /säv. ja san. K. Laitinen    2006
Lady Like  Paula Koivuniemi /säv. M. Toivanen, san. K. Laitinen 2006
Oljenkorsia ruutupaidassa Heli Ruotsalainen /säv. K. Laitinen & J. Halmela, san. K. Laitinen    2007
Siivet ja pala taivasta Matti Esko /säv. T. Forsström, san. K. Laitinen    2008
 
Netissä
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2008

Selaa lehden artikkeleita