Läpiä päähän eli olutta ja pähkinöitä

Läpiä päähän eli olutta ja pähkinöitä

”Laita enemmän suolaa pähkinöihin.”, ohjeisti elokuvan Frank baarimikkoa.

”Pähkinöitä pikkuoraville”, luonnehti Tapio Rautavaara taiteellista linjaansa.

Viimeisimmässä Teoston vuosikokouksessa juontui mieleeni tarina siitä kuinka säveltäjä Toivo Kärki oli saanut vastaavassa tilaisuudessa, sotien jälkeen, ”nokkaansa” eräältä vakavammalta kollegalta. Tämä yllättävä pugilistinen lähentyminen oli tapahtunut ilmeisesti vuosikokouksen jälkeisten illallisten tarjoilujen inspiroimana, eteisessä taksia odotellessa.

No, ainahan sattuu ja tapahtuu kun taiteilijat kohtaavat. Tavat ja tunteiden palot ovat sittemmin siistiytyneet ja kulttuurin eri osa-alueet yleisestikin lähentyneet, toisiaan arvostaen. Vai ovatko sittenkään? Nytkin nimittäin tapahtui, tosin Kärjen osalta postuumisti, eräänlainen henkinen knock-out yritys, kun Kärjen ja Reino Helismaan teosta ”Tuopin jäljet” käytettiin ”läpisävellyksen” ja ”säkeistölaulun” käsitteellisiä eroja puineessa demonstraatiossa.

Vuonna 1963 julkaistu teos, ”Tuopin jäljet”, ei edustanut kulttuurin valtavirtaa, ei ainakaan valtakulttuurin määritysten mukaan. Näköalaa. Suomihan oli siinä mielessä erikoislaatuinen maa, että täällä säilyi hyvinkin pitkään sotia edeltänyt saksalaisperäinen korkeakulttuuri-ihanne eli taide ylhäältä saapuvana korkeampana luonnonvoimana. Tämä on ymmärrettävää nuoressa valtiossa, jossa ”kansallinen kulttuuri” oli oman historian puutteessa cocktail erilaisista saatavilla olevista vanhojen sivilisaatioiden helposti sulavista ja porvarin järjellä ymmärrettävistä pullonpohjista.

Ennen sotia taidekäsitys lepäsi tyynesti eri akatemioiden laakereilla, antaen niille sivistyneistön niin kaipaamaa historiallista jykevyyttä. Kiveen hakatuilla näkemyksillä ja taiteellisilla tammenlehvillä oli myös maallisempi puolensa. Kirjallisuudessa oli kirjailija ennen sotia muuttanut kustantajansa vaatimuksesta kirjansa juutalaishahmoa negatiivisempaan suuntaan, ei saadakseen lisää ”psykologillista syvyyttä”, vaan päästäkseen saksankielisille markkinoille. Ne olivat silloinkin härmää puhuvia laajemmat. Sodan jälkeen koskenniemeläinen korkeakulttuurin hegemonia hallitsi edelleen taiteissa, aivan kuin maailmassa mitään ei olisi tapahtunut. Eikä tapahtunutkaan. Kulttuuria luotiin sivistyneistön elämäntuskan ehkäisemiseksi, rahvas tuijotteli tuoppinsa jälkiä. Samaan aikaan muualla ymmärrettiin se, että taiteeksi määriteltävän kenttä on huomattavasti laajempi ja kirjavampi.

Kortti tuo ja kortti vie, maanviljelys on onnen kauppaa. Näin voisi sanoa myös hengenviljelystä. Pegasoksella ratsastaminen on vaativaa. Sen valjastaminen innoituksen eteen on ollut säveltäjien hommaa ikiaikaisesti, jos ei itsellään ole ollut halua tai kykyä vetäjäksi. (Tulee mieleen että on kahdenlaisia säveltäjiä, niitä jotka haluavat säveltää ja niitä jotka säveltävät vaikka eivät haluaisi… se on taas toinen juttu). Sävelen ja sanan yhdistämisessä voi oli motiivina tietenkin inspiraatio tai sitten raadollisesti elämänlangan jatkaminen mahdollisen taloudellisen tuloksen turvin, tuli se missä muodossa ja aikataulussa hyvänsä. Näillä motiiveillahan ei sinänsä ole mitään merkitystä siinä vaiheessa kun teos on valmis. Se joutuu tulemaan arvotuksen suhteen toimeen omillaan. Voi ymmärtää että laajamuotoisen teoksen fyysiseen kirjoittamiseen on mennyt enemmän aikaa kuin esimerkiksi 16 tahdin. Suhde on sama myös kuuntelussa, hyvässä ja pahassa. Tietokone tosin helpottaa nykyään kirjoitushommissa ja laskutuksessa, jos se on tarpeen.  

Se että kerran julkaistu teksti sen jälkeen sävellettynä saisi ”ansiotonta” uutta elämää, lähtisi nelistämään säveltäjän kauroilla, on kestämätön ajatus. Tekijällä on tekijänoikeus tekstiinsä. Tarpeeksi kuollut runoilija ei tule tietenkään enää peräämään edes moraalisia oikeuksiaan. Elävän osapuolen kanssa helppo neuvotella ja sen uskoisi onnistuvan, etenkin silloin kun molemmat osapuolet tietävät kupletin juonen, eli sopimusvarat. Mikä on kohtuullista? Vaikeampi juttu. Jos joku puoli tuntia kestävän teoksen lopussa puoli minuuttia kestävän läpisävelletyn tekstin nojalla vaatisi itselleen 50 prosenttia osuuksista, vaatimuksen voisi osoittaa kohtuuttomaksi. Paitsi, jos se runoilijan mielestä on kohtuullinen. Silloin jää kaksi vaihtoehtoa, sopia ja käyttää tekstiä tai olla käyttämättä. Teoshan voi olla olemassa, mutta se ei ole sellainen teos, josta Teosto voisi jakaa korvauksia, jos ei ole sopimusta. Sopimuksen tekevät ihmiset, jotka tietävät mistä sovitaan. Automaatio, joka jakaa teoksen osuudet ikään kuin saunan takana, ei kuulu nykypäivään. Eikä olisi pitänyt kuulua eiliseenkään.  

”Tuopin jäljet” ei ilmestyessään ollut aikansa käsitteillä mitattuna taidetta, mutta ajan testin se on hyvin kestänyt, pitempään kuin monet samaan aikaan sävelletyt, varmaan ansioituneetkin teokset. Ja saanut myös vihdoin täysimääräisenä ne pähkinät, jotka se on ihan itse kerännyt.

Kertausmerkkejä on käytetty aina. Siihen oli varmaan myös käytännön syynsä, paperi oli aikanaan kallista eikä kopioijat ja musteetkaan ilmaisia olleet. Nykyäänhän tätä ongelmaa ei ole, holtitonkaan paperin käyttö ei alenna tekijän elintasoa, korkeintaan sellaisen paperin, jolle kustannussopimus on kirjoitettu. Jos on kerran ”kustannettu silmään”, se pahimmillaan kirvelee ikuisesti. Koska elämä henkilökohtaisena mittana ei ole ikuista, toisin kuten taide yleisenä, niin sopimus kannattaa tehdä aina määräajaksi. Kaikki tietävät missä mennään.

Jos ”Tuopin jäljet” oli otettu demonstraatioksi luomaan ”genrekomiikkaa”, niin huumori ilmeni lähinnä camp-hengessä. Niin usein käy taiteelle ”an sich”. (Latinaksi samaa kuvaisi ”per se”-edellä puuhun nouseminen, eli hauskaa on silloin kun ei tiedetä mille nauretaan). Sen sijaan hauskaa ei ollut se, että perinteiseen suomalaiseen yhdistyskulttuuriin kuuluva asiallinen ja rehti kokouskäyttäytyminen lipesi eräältä hymyttömältä kollegalta lopussa mollin puolelle. Demokraattisiin päätöksiinkin voi kohdistaa arvostelua, jälkeenpäinkin, puheenvuoroja käyttäneisiin henkilöihin kohdistunut asiattomuus ei ole kuitenkaan allekirjoittaneen aikana kuulunut retorisiin tehokeinoihin.

Edelleen olen sitä mieltä että palkka-sanan viljeleminen tekijänoikeuden yhteydessä on typerää. Syynä käyttöön olen kuullut perustelun, että näin ”rahvas” ymmärtää paremmin tekijän toimeentulon muodostusta, että ei ajateltaisi tekijän saavan rahaa tekemättä mitään. On kuitenkin kyse korvauksesta teoksen käytöstä. Se lienee ydin myös asian ymmärtämisessä. Jos halutaan käyttää käsitteitä, joiden merkitys on hämärä, seuraa siitä se, että koko keskustelusta tulee hämärtynyt.

Eli kun nyt on vapautettu sopimusvapautta (!) sekä ajallisesti että prosentuaalisesti, kannattaa muistaa että halutessaan kulkijapoika voi jättää perinnökseen muutakin kuin 50 % hanurista ja olkihatusta…

Pekka Tegelman


-Tässä ja nyt


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2008

Selaa lehden artikkeleita