Tapio Lipponen syntyi 28.10.1942 Helsingin Kruununhaassa, Meritullinkatu 5:ssä. Pommitusten takia kätilö tuli kotiin. Krunikan pojalle oli luontevaa liittyä kuoroon, kuinka sinut värvättiin?

– Se onkin mielenkiintoista, että nyt kun puhutaan Venezuelan sosiaalisesta nuorisoliikkeestä ja musiikki-ihmeestä, niin aivan sama pohjavire oli Cantores Minoreksen perustamisessa. Sen varsinainen isähän oli pastori Tarmo Nuotio, Tuomiokirkkoseuran kappalainen ja Euroopan satamissa kiertänyt laivasähköttäjä. Hän oli ilmeisesti reissuillaan tutustunut Jeunesses Musicales -liikkeeseen (www.jmi.net) ja saanut idean Suomen nuorisomusiikkiliikkeeseen, jonka lähtökohtana oli saada nuoriso pois kaduilta hyviin harrastuksiin ja ehkäistä fasistisia liikkeitä 2. maailmansodan jälkeen.

– Äiti halusi tietenkin minut hyvien harrastusten pariin ja taka-ajatuksena taisi olla, että hän toivoi minusta pappia.

Onko sinulla tietoa sukusi musiikkigeeneistä?

– Isäni kuoli jo vuonna 1946, joten minulla ei ole hänestä juuri muistoja eikä yhteyttä isänpuoleiseen sukuun, paitsi yhteen lääkäriserkkuun, joka on kyllä oikein hyvä laulaja. Äidin puolelta toinen isoisä oli tunnettu pelimanni, joka vaikutti Pieksämäen ja Varkauden seudulla. Isoveljeni Seppo, joka kuoli nelikymppisenä, oli hyvä pianisti vaikkakaan ei ammatikseen.

Missä vaiheessa aloit itse soittaa?

– Katselin kyllä veljeni soittoa, mutta omat pianotunnit jäivät yhteen, koska tämä pedagogi oli sellainen, joka läimi sormille. Opettelin aluksi soittamaan korvakuulolta ja sitten opin nuotit ”Canttoreissa”. Kitara tuli sitten 50-luvun lopussa ja Aamukahvi-trion Mape [Markku] Mustonen opetti minua.

Ensimmäistä kertaa Tapio Lipponen esiintyi ”valtakunnan verkossa” Cantores Minoreksen radioiduissa konserteissa. Yksi niistä oli Mozartin Kruunajaismessun suomalainen kantaesitys, josta prässättiin Suomen ensimmäinen klassisen musiikin (ja kaikkiaan Suomen kolmas) LP-levy vuonna 1954. Sopraanosolistina lauloi muuan Károly Garam ja kuoroa johti Peter Lacovich.

KANOISTA KUKONPOJIKSI

Äänenmurroksen jälkeen kuorolaulu vaihtui lauluyhtyeisiin.

– Kukonpojat aloittivat ilman minua triona, joka oli perustettu jollain teinijohtajakurssilla. Siihen kuuluivat Jouko Eräkare, Juha Virkkunen ja Seppo Porkka, joka kävi samaa koulua kuin minä. Olin heitä vuotta tai kahta  alemmalla luokalla ja minulla oli oma folkryhmäni, jolla yritimme esittää joitain Kingston Trion biisejä ja muuta yksinkertaista. Jossain vaiheessa minua sitten pyydettiin mukaan ja päästiin keikalle Linnanmäelle, josta Jaakko Jahnukainen sitten keksi meidät Yleisradion ”Tervetuloa aamukahville” -ohjelmaan.

Yhtyeen nimi oli Chickens, mutta Jahnukainen muutti sen Kukonpojiksi. Sunnuntaisiin aamukahvilähetyksiin Reino Helismaa riimitteli toistasataa nimipäiväonnittelulaulua Kukonpoikien laulettaviksi, Arthur Fuhrmann sovitti ja Arthurin lisäksi säestävässä yhtyeessä soittivat Tapio Yrjä ja Mape Mustonen.

Se oli varmaan melkoinen esiintymisen korkeakoulu?

– Kyllä, suoria lähetyksiä tehtiin viikoittain kesätaukoja lukuun ottamatta vuodesta 1959 varmaankin vuoteen 1963 ja se poiki muitakin keikkoja ja mukavasti taskurahaa. Innostus tietysti näkyi heti huonompana koulumenestyksenä…

Missä vaiheessa Jukka Kuoppamäki tuli mukaan?

– Ensin Juha Virkkusen tilalle tuli Georg Dolivo ja sitten armeijakuvioiden takia porukka alkoi muutenkin vaihtua. Jukan oma kvartetti Neloset oli ilmeisesti hiipumassa vastaavista syistä ja hän ehti olla varmaan vuoden verran mukanamme ennen soolouransa käynnistymistä.

– Se kvartettihomma oli 50-luvun lopun ja 60-luvun alun rokkimeininkiä. Eihän silloin ollut varaa mihinkään soittimiin, mutta lauluinstrumentti kulki aika kätevästi mukana. Amerikastahan se malli lauluyhtyeisiin otettiin.

Miten sinulta alkoi putkahdella omia sävellyksiä?

– Seija Järvinen oli Helsingin Uuden Yhteiskoulun musiikkimaikka. Ns. Artturin musiikkikoulun jälkeen jossain vaiheessa alettiin kuunnella The Four Freshmen –yhtyettä ja haluttiin tehdä jotain toisenlaista musaa kuin mitä Fasulta tarjottiin levytettäväksi. Korva toosassa kiinni kopsasin Freshmeneja, Sarmannon Heikki jossain vaiheessa vähän opetti miten näitä biisejä kuljetellaan, Koskialan Matti kertoi että rummuillekin voi kirjoittaa nuotteja ja sitten oli vielä Russell Garcian kirja (The Professional Arranger Composer). Esikuvanamme The Four Freshmen tehtiin sitten oman komppibändin kanssa keikkaa.

– Sitten aloimme vetää osakunnissa sellaista ”Laula kanssamme” -nimistä yhteislauluohjelmaa, jota tuotti YLEn musiikkiosasto. Se oli suora lähetys pari kertaa kuussa, johon tein sovituksia.

– Kun aloitin opiskelut Helsingin valtiotieteellisessä, niin maailma alkoi tietysti tuntua epäoikeudenmukaiselta… Oltiinhan me kyllä jo levytetty Saukin kääntämänä ja Esko Linnavallin sovittamana Pete Seegerin Where have all the flowers gone?, sehän on rauhanlaulu jos mikä!

– En ollut kuullut Bertold Brechtistä mitään, kun veljelleni tuli Jarno Pennasen toimittama Tilanne -lehti, jossa oli Arvo Turtiaisen ja Brita Polttilan Brecht-suomennoksia, joita aloin säveltää…

MUKSUT JA ELVIS

Tapio Lipposen säveltämien runojen esittäjäksi perustettiin lauluyhtye Muksut keväällä 1966.

– Arthur Fuhrmann veti Ohjelmarenkaan kuoroa, jossa oli hyvä tenori Pekka Mäkinen. Pekan ja Seppo Porkan kanssa ajateltiin sitten, että tarvitaan joku mimmi mukaan tyyliin Peter, Paul and Mary. Siihen löytyi Annu Toiviainen, jonka kanssa tehtiin 5-6 sinkkua ja myöhemmin hänen tilalleen tuli Inga ”Inkku” Hinnerichsen, joka oli loppuun eli kevääseen 1970 asti mukana. Loppuvaiheessa myös Sinikka Sokka oli esiintymisissä mukana.

Muksut levyttivät aluksi sinkkuja PSO:lle (Pohjoismainen sähkö), jossa studiopäällikkönä oli Jörgen Petersen ja Katri Helena oli aloittanut siellä vähän aiemmin.

– Muakin pyydettiin sinne levypuolelle ja Mäkisen Pekka menikin, mutta minusta se maailma tuntui aika hurjalta.

Muksut levyttivät albuminsa kuitenkin kirjankustantamoille: 3 Otavalle ja yhden Tammelle. Lipponen kertoo kirjassa Lauluja Liisankadulta, sydämeni pohjasta:

”PSO pyrki ”Liisankadulla” -laulun kohtalaisen menestyksen myötä iskelmällistämään Muksujen linjaa. Siinä mielessä kirjallisten kustantamoiden levytystarjoukset sekä radio- ja televisiokeikat tulivat kreivin aikaan. Peruskokoonpanolla Inkku ja kolme miestä tuotettiin yli kahdensadan kappaleen muksumusan päosa, mm. neljä älppäriä. Muksujen viimeinen konsertti pidettiin Jyväskylän yliopiston juhlasalissa 1.2.1970″.

Kyseisestä teoksesta löytyy Pirjo Bergströmin nuotinnosten lisäksi monia mielenkiintoisia välähdyksiä 60-luvun lopun kiihkeistä vuosista. Muksujen ensimmäisen levyn tekstit tulivat Pentti Saarikoskelta ja Anselm Hollolta, sitten mukaan tuli myös muita.

Miten elävät runoilijat suhtautuivat runojensa muokkaamiseen lauluiksi?

– Ihan hyvin. Lassi Sinkkosen ja Arvo Turtiaisen kanssa tehtiin tekstejä tiiviimminkin yhdessä.

Muksukauden jälkeen, opintojen loppuvaiheessa Tapio Lipponen tuli valituksi myös ELVISin johtokuntaan, jossa hän toimi kauden 1971-73.

– Ehkä se liittyi siihen, että yhteiskuntatieteiden gradunikin aihe oli ”Suomalainen musiikki-instituutio ja sen eriytyminen” eli hyvin sosiologinen näkökulma… Halusin musiikkiin jotain mitattavia suureita, kun silloin vielä paljon ajateltiin että musiikki on jotain metafyysistä: on olemassa parempaa ja huonompaa musiikkia.

Siihen aikaan vielä establishment ajatteli, että kaikki mikä oli suosittua musiikkia, populaaria, ei voinut olla kovin laadukasta. No, kyllähän musiikinlajien vastakkainasettelua vieläkin on.

– Se johtunee jostain vallan sfääristä. Se, että valtaa voi pitää, on pohjimmiltaan esteettistä: se, kellä on valta estetiikan perusteella määritellä, mikä on hyvää ja huonoa, on todella vallassa. Raha tulee perästä.

Edelleen Suomessa poliitikot arvioivat taideteoksia jopa näkemättä niitä…

– Tämä pohjautuu juuri tähän näkemykseen.

YLE

Miten ajauduit Yleisradioon?

– Olin kyllä tehnyt sinne paljon hommia ja hain sinne kesätoimittajaksikin, mutta kun valmistuin, olin vuoden Ulkoministeriössä. Minusta oli juuri tullut kehitysyhteistyösihteeri, kun Max Rand soitti ja kehotti hakemaan viihdepäälliköksi radioon. Hän kyllä lupasi, etten tule valituksi, mutta SKDL tarvitsisi hyviä hakijoita… En ollut kovin innoissani, kun ensimmäinen virkamatka Tansaniaankin oli tiedossa ja tein hyvin lyhyen hakemuksen. Hesarissa oli sitten eräänä päivänä kaksi portrettia, Sauvo Puhtila ja Tapio Lipponen, ja tieto, että todennäköisesti nämä herrat valitaan radion viihdepäälliköiksi.

Aloitit Yleisradiossa vuonna 1975. Kuinka musiikkiharrastuksen sitten kävi?

– Musiikintekeminen oli jo loppunut vähän aiemmin tai siis ei ollut enää sisäistä pakkoa päästä levyttämään tai sellaista. Vedin kyllä Kulttuuritalolla harrastustoimintaa, siellä oli Vasara-ryhmä, joka kyllä levyttikin. Tykkäsin amatööritouhuista, vaikka lopputulokset eivät aina korvia hivelleetkään, niin siinä on paljon muitakin arvoja kuten ystävyyssuhteet.

Säveltämisen tilalle tulivat siis viihteen tuottaminen ja kirjoittaminen. Ja tietysti hallintohommat.

– Kun aloin vastata radion kevyen musiikin hommista, niin ELVISin johtokunnan tuliaisina mulla tietysti oli oman tuotannon ja monipuolisuuden lisääminen, kotimaisuusasteen nostaminen… Pekka Gronow oli silloin TSL:n kulttuurisihteeri ja hänen kanssaan saimme junailtua ohjelmaneuvostossa näitä asioita keskusteltaviksi. Jotain saatiin aikaiseksikin… Kun UMO tuli puoleksi vuodeksi YLEn orkesteriksi, niin oman tuotannon osuus nousi 20 prosentin kieppeille.

YLE oli todella merkittävä työnantaja muusikoille.

– Silloin pystyttiin ainakin tarkasti mittaamaan ja todistamaan kotimaisuusaste. Tänä päivänä YLE puhumattakaan viestintäministeriö ei pysty tähän vastaamaan. Tämä tieto on tietoyhteiskunnassa hukassa.

Kirjoituskokoelmassa Exittiä etsimässä (1999) on Tapion Muusikko-lehteen laatima kirjoitus UMOn alkuvaiheista, josta hiukan selviää miten Radion Tanssiorkesterin tilalle synnytettiin UMOa ja kuinka merkittävä on hänen panoksensa ”kätilöintiin”. Kun Uudenmaan taidetoimikunta päätti kustantaa levyllisen kotimaista jazzia, Lipponen oli hankkeen esittelijänä ja alkoi kaivaa rahoitusta myös Yleisradiosta. 1980 UMO oli puoli vuotta YLEn ikiomana orkesterina, mutta sitten mukaan saatiin Helsingin kaupunki ja Opetusministeriö. Vääntö tuo mieleen Musiikkitalon vaiheet…

– UMOn lisäksi oli hyvin paljon muutakin, konserttitoimintaa ja eurooppalaista ohjelmavaihtoa sekä EBUn että OIRTin kanssa… Huomattava askel oli myös, kun alettiin tehdä suoria sopimuksia festivaali- ja konserttijärjestäjien kanssa ja katkaistiin neuvotteluyhteydet tekijöihin ja ammattiliittoihin. Tämän seurauksena tietenkin YLEn oma konserttituotanto väheni, kun saatiin edullisemmin konsertteja muualta.

– Rockradion perustaminen oli oikeastaan viihdepäällikköurani lopun alkua. Nämä nuoremmat Rockradio-toimittajat (mm. Harma, Haarma, Nyman, Holopainen, Popp) olivat sitä mieltä, että UMO on merkonomijazzia soittava bändi ja viihdeteatterisarjani Yhtä köyttä -yhdistys ei enää sovi profiiliin. Rahaa ei sitten enää riittänyt kaikkiin hankkeisiin. Arja Alhokin oli siinä junailemassa ja mä jouduin siitä sitten kuseen ohjelmaneuvostossa. Sanoivat, että mä teen Suomesta Albanian kun täällä ei soiteta radiossa tarpeeksi rokkia…

Viihdepäällikön tehtävistä Tapio Lipponen siirtyi vuonna 1985 projektipäälliköksi.

– Aluksi vedin digitalisointityöryhmää, mutta ATK-miesten kanssa mulla ei oikein synkannut. Aloin tehdä YLEn vuosikirjoja, juhlakirjaa, mutta edelleen joitakin radio-ohjelmiakin, pakinoita sun muuta.

– Sivuraiteillahan mä olin ihan mukavasti, johtoryhmässä sujuvasti kuuntelin poikien papatusta. Kun täytin 60, kysyttiin kelpaisiko 3 kuukauden palkka ja näkemiin. Reijo Perälän lausunnon mukaan: ”Ei tajua nykyradion haasteista tuon taivaallista”. Pitihän se ihan paikkansa. Annoin kyllä 60-vuotishaastattelussa takaisin aika suorin sanoin.

– En missään nimessä ole sitä mieltä, että ennen oli kaikki hyvin. Ennen oli hyvää ja huonoa ohjelmaa ja niin on nytkin, mutta musta olis kyllä tärkeää, että edes median palveluksessa olevat ihmiset olisivat kriittisiä ja alkaisivat vaatia mitattavia suureita esimerkiksi kotimaisuuden suhteen.

– Kun yleisradiolakia tehtiin, niin nuorempi polvi lähti siitä ajattelusta, että YLEn tehtävä on vain välittää ohjelmia. Maikkarihan sen mallin jo toteutti panemalla kaikki tekijät pihalle.

Tätä tulkintaa taisi viestintäministeri Suvi Lindén lipsauttaa kannattavansa.

– Nyt on vaikeata saada näitä asioita agendalle, mutta olisi kyllä hyvä, jos saataisiin oikeusoppineet tulkitsemaan yleisradiolakia. Tavallaan media on täysin pihalla aikaisemmista ihanteistaan kuten ”vapaa tiedonvälitys” ja sen sellaisesta. Tekijänoikeuskäsitykset ovat mullistuksen kourissa. Tilanne kaipaa ilman muuta tuuletusta.

Toisaalta myös kaupallisille toimijoille voisi asettaa tiukempia ehtoja esim. kotimaisuuden suhteen kuten Kanadassa… YLE pyrkii liiaksi perustelemaan TV-maksun oikeutusta katsojaluvuilla. Yleisön kosiskelu johtaa kaiken marginaalisen ohjelmatuotannon häviämiseen.

– Ja tavallaan myös yleisön halveksuntaan.

Mitenkäs entinen johtokunnan jäsen on seurannut ELVISin asioita?

– En ole viime aikoina paljon ELVISin kokouksissa käynyt, mutta seuraan kyllä asioita mm. SELVISistä ja olen kyllä monesta suuntauksesta huolissani. Olen sitä mieltä, että jostain pitäisi saada enemmän pohtivampaa otetta. Elämä on muutakin kuin rahaa ja vuosilukuja. Kaipaan siis eettistä paatosta ja taiteen funktiosta keskustelemista. Esimerkiksi vakavan ja kevyen musiikin kahtiajakoa voisi pohtia ihan filosofisesti eikä siltä pohjalta, että kuka saa mitä. Myös taiteen sosiaalinen vastuu voisi olla näkyvämpi puheenaihe.

Tuntuu, että sellainen sallitaan vain todella menestyneille kuten Bonolle ja Madonnalle, muiden pitää keskittyä tekemään rahaa… Mitäs sä nyt kiireisenä eläkeläisenä harrastat?

– No, meillä oli sellainen hyvä porukka kuin Ruuhkasuomenlaulu ja varmaan jossain vaiheessa tehdään vielä jotain yhdessä. Muuten mä käyn landella, pelaan tennistä, sulkapalloa ja Helsingin Jyryssä korista, opiskelen espanjaa ja lueskelen. Ei ole mitään kauheita tarpeita uuden musiikin luomiseen, kun nyt edes jotain vanhaa… Pysyn nykyään ilomielin tällä harrastuspuolella.