Miten sinun säveltäjyytesi alkoi? Oliko joku sysäys, vai tuliko se luontevasti soittamisen tai sovittamisen myötä?

– Nimenomaan sovittamisen myötä. En ole koskaan pitänyt itseäni sillä lailla säveltäjänä. Olen säveltänyt silloin kun jostakin on puuttunut jotain, eikä kukaan muu ole ehdottanut mitään. Tavallaan olen sellainen tilaussäveltäjä. On minulla aika paljon demotyyppisiä biisejä kotona nauhoilla tai jotenkin muuten tallessa, mutta ne ovat instrumentaalibiisejä, joihin en ole ajatellutkaan liitettäväksi tekstejä. Ne on tyyliltään kait jazzia, sellaisia mitä olen instrumentaalilevyilleni silloin tällöin levyttänytkin. Elättelen edelleen sellaista haavetta, että joku haluaisi tehdä kanssani sen kaltaisen instrumentaalilevyn. 

Haaveeni perustuu esimerkiksi sellaiseen ilmiöön kuin Chris Botti, jonka musaa olen tsekkaillut. Mies lienee tämän hetken parhaiten ansaitsevia jazzmuusikoita, kiertelee maailmaa Japania myöten. Hän tekee aika viihteellistä, lyyristä balladijazzia – ainakin sen kuvan minä olen saanut niistä levyistä mitä olen kuullut; hän ei ole mikään hardbobbari. Ja kun olen kuunnellut omia tallenteitani 80-luvun puolivälistä, niin kuulen niissä paljon samaa. Olinko 15 vuotta ajastani edellä (naurua)?! Sellaista kamaa ei juuri kukaan silloin halunnut kuunnella! Mutta sen tyyppisiä biisejä mä teen niin kuin jemmaan, itselleni.

Olinkin sanomassa, että olet mielestäni hyvä esimerkki tilaussäveltäjästä siinä merkityksessä, että jos tarvitaan, niin teet.

– Näin se on ollut. Säveltäjäksi miellän ne, jotka tekevät koko ajan kaikenlaista ”omaa” säveltämistä, ja sellaisiahan meillä on, kansainvälisyyttä myöten. Minun ambitioni ovat kuitenkin aina olleet enemmän soittamisen, sovittamisen ja orkesterin johtamisen puolella. 

Jos ajatellaan että sinulla ei ole sellaista säveltäjän egoa, että pitäisi maailmaa välttämättä jotenkin sitä kautta tulkita, niin oletko erilaisissa tilanteissa – tällainen solisti, tällaista materiaalia – tarttunut kysyttäessä työhön kuitenkin aina innokkaana itse säveltämiseen? Haasteenakin ehkä?

– Kyllä. Esimerkiksi Paradise-yhtyeessä oli luonnollista ja loogista, että joku bändin sisältä teki sitä. Se oli luontevaa siksikin, että siinä tiesi kuka laulaa ja ketkä soittaa. Puhuinkin viikko sitten eräässä koulutustilaisuudessa sovittamisesta, ja korostin sitä, että olisi paljon parempi, että erilaisissa soittokunnissa ja big bandeissa olisi joku joka tuntisi ne soittajat ja tekisi sovituksia. Sellainen tyyppi saa aikaan paljon parempaa jälkeä monessa mielessä. Kun minä teen jollekin tuntemattomalle taholle, niin saatan tehdä jotain tärkeätä bändin heikoimmalle lenkille, ja toisaalta jättää jonkun vahvimman kyvyn käyttämättä. Tällaisten tietäminen ja ennakoiminen on helppoa sellaiselle joka tuntee oman ympyränsä. 

Sen takia tuli niitä Paradise-biisejä tehtyä, eikä kukaan niitä sieltä karsinut poiskaan. Bändi vaan tykkäsi kun oli omia biisejä. Vexi Salmi saattoi joskus vähän arvostella niitä liian taiteellisiksi tai jotain sellaista, mutta teki niihin kuitenkin kiltisti hyviä tekstejä. 

Menikö se muuten aina niin päin, että ensin oli musiikki?

– Kyllä. Yksi suunnilleen ainut biisi jonka olen tehnyt valmiiseen tekstiin, on sellainen jota pidän ehkä läheisimpänä laulubiisinäni, ja se on ”Syvä hiljaisuus” ekalla Paradise-levyllä. Sen mä tein Junnun [Vainio] tekstiin. Teksti on alun perin tehty Ranisen Arskan ravintola-show’hun Adloniin, ja Arska on siis itse säveltänyt sen aikanaan. Mä vaan soitin Junnulle ja kysyin olisiko hänellä jotain tekstiä, kun halusin tehdä niin päin, että säveltäisin valmiin tekstin. Hän vastasi, että ”on mulla yksi pommi-laulu”. Hän kertoi, että se oli ollut Arskan show’ssa, mutta sitä ei oltu levytetty. ”Pommi-lauluksi” Junnu kutsui tällaisia osallistuvia tekstejä, joissa otettiin kantaa ties mihin. Tässähän on tämmöinen tuhoutuvan maailman meininki. 

Siitä tuli kiva biisi, jonka suhteen tapahtui pari vuotta myöhemmin vähän enemmänkin. Täällä Suomessa vaikutti jonkun aikaa amerikkalainen kundi nimeltä Warren Schatz, joka oli Paradise-diggari; se kulki paljon meidän keikoilla yhden kesän aikana. Hän toimi täällä tuottajana ja levyttikin jotain, mutta sitten jossain vaiheessa hän häipyi. Mä lähdin Päiväläisen Anden kanssa Jenkkeihin siinä ’75-76, ja me saatiin Mosse Vikstedtin kautta sellaiset paperit, että päästiin tutustumaan RCA:n studioihin New Yorkissa. Me sitten mentiin sinne, ja kun aikamme pyörittiin siellä, niin huomattiin yhdessä ovessa nimi ”Warren Schatz”. Mentiin sisään, ja hän muisti meidät molemmat kyllä. Vähän ajan päästä hän katsoi minua, ja kysyi, että onko sellainen kun ”Deep silence” mun biisi? Minä sanoin, että on se. Hän otti laatikostaan tekstipaperin, ja näytti sitä, sanoen että RCA:n paras sanoittaja on kääntänyt sen. Schatz oli vienyt mukanaan Suomesta levyjä, ja yksi oli Paradisen eka LP. Sitä hän oli soittanut Perry Comolle, joka oli sanonut, että hän haluaa ehdottomasti levyttää sen biisin. Ja vielä juuri samalle taustalle, meidän tekemälle taustalle.

Siinähän on jouset ja harppu ja Aaltosen Junnu alttohuilulla adlib, ja kaikkea. Se on kasiraitanauhoitus, Alpissa [Scandian studio Kulttuuritalossa] tehty – sitä olisi vaikea kopioida vaikka haluaisi. New Yorkin RCA-konttori oli sitten ollut yhteydessä Finnlevyyn ja halusi ostaa taustan. Vastauksena oli tullut, ettei sellaista oltu koskaan tehty eikä tehtäisi nytkään. En tiedä mitä kaikkea siihen liittyi; oliko pelätty jotain isoa muusikkoliksojen laskua vai oliko RCA halunnut myös kustannusoikeudet, tai miten se meni. Schatz vaan pahoitteli, ettei Como sitten levyttänyt biisiä, kun meidän nimenomaista taustaa ei saatu käyttöön. Kävin tarkistamassa asian Suomen päässä, ja kyllä ne myönsi, että kysytty oli. Olisi se säveltäjämielessä voinut olla iso juttu, varmaan taloudellisestikin, sillä kyllä Como vielä silloin myi isosti. Kerroin tämän Junnulle jonkun aikaa tapahtuneen jälkeen, ja hän suuttui ihan hirveästi siitä kun sitä ei oltu hoidettu.

”Syvä hiljaisuus” onkin varmasti ensimmäinen sävellyksesi, jonka olen pannut merkille. Oliko niitä jo aiemmin?

– On siellä joku, esimerkiksi Frederikille ja Markku Suomiselle, ihan niistä ensimmäisistä studioduuneista lähtien, joita tein kapuna.  

Teitte Willbergin Pepen kanssa aika montakin biisiä Paradiselle, ja useat niistä ovat olleet kilpailuissa, joko euroviisuissa tai Syksyn Sävelessä. Oliko kilpailu kimmoke tekemiseen?

– Niinä vuosina kun minä olen ollut euroviisukarsinnoissa, niin olen ollut kutsuttuna säveltäjänä. Olen kyllä iloinen, että olen osallistunut. Just kuulin autoradiosta, kun Paula Koivuniemi lauloi ”Romantiikkaa” – Junnun teksti, viisuihin tehty, ja ihan okei tekijöidensä näköinen biisi, kuulosti tuoreelta. On hienoa, että sellainen biisi on tullut tehdyksi. ”Sinä ja minä” on sellainen, ja ”Aamu” (Vexi Salmen tekstit), joka on varmaan näistä Pepen levyttämistä käytetyin.

”Taivas itkee” (Vexi Salmi) on jonkinlainen suosikkini, laskeva basso ja muut ikuiset aiheet…

– Joo, kyllä, se on tarkka kopio kaikista edeltäjistään (naurua)! Minä kun olen pehmo romantikko, niin siellä on sellainen kun ”Niin monta ilkeää sanaa” (Vexi Salmi); oikein hempeitä, kauniita balladeja – niin hitaita, ettei niitä voi edes tanssia…

No, Willberghän on kotonaan sellaisissa. ”Hyväile minua hiljaa” (Vexi Salmi) on aivan huippu samaa osastoa, Aaltosen Junnun uskomattomalla sopraanosaksofoni-osuudella.

– Joo, tykkäsin sellaisesta musasta, ja tykkään edelleenkin. Tuossa kun puhuttiin soittajakuvasta, niin en ole luovuttanut siitä etteikö sellaiselle musiikille olisi edelleen markkinoita jossain. Niitä soololevyjä myytiin täällä jotain tuhannen pintaan ehkä, mutta kun Henrikssonin Rami vei niitä mukanaan MIDEMiin, niin niihin ostettiin oikeuksia yhdelle englantilaiselle firmalle, joka tuotti koottuja äänitekonsertteja radioyhtiöille. Aloin saada Teoston kautta rahaa Australiasta, Meksikosta, Saksasta, Kanadasta ja Amerikasta, kun ne ohjelmat soivat siellä – levyjä ei kuitenkaan ollut myynnissä missään muualla kuin täällä. 

Eikä sitten enää täälläkään, kun ne eivät liikkuneet. Joku mun biisi oli BBC:ssä jonkun ohjelman tunnarinakin jonkun aikaa, eli yhtäkkiä aloin saada rahaa biiseistä, jotka oli kaupallisesti leimattu epäonnistuneiksi. Piti vaan löytää oikeat markkinat. Siksi olen rohkaistunut ajattelemaan, että tuonkaltaisella materiaalilla on edelleen jossain olemassa markkinat. 

Oletko harkinnut ulosostoa ja laittaa niitä itse julki?

– En ole vakavasti harkinnut, mutta on ajatus käynyt mielessä. Itse asiassa olen enemmän harkinnut materiaalia, jota olen tehnyt YLEn kantanauhoille. Sielläkin on yli kaksikymmentä raitaa, hyvin samantyyppistä materiaalia. Minulla oli hyvä onni, kun tuottajana siellä oli vanha bändikaverini [Erkki] Unde Lehtola, ja hän antoi minun tehdä nauhoitukset Takomossa, eli johtavassa studiossa. Ne olisi hauska saada sieltä jotenkin ulos. 

Nyt ollaan sellaisessa ajassa, että tietyt vanhat jutut kiinnostaa. Matti Laipio ja Timo Vuori ovat julkaisemassa äänitettä, joka on nauhoitettu 80-luvulla [helsinkiläisessä jazzravintola] Groovyssa; siinä soittavat amerikkalainen tenoristi Don Menza, minä, Linnavallin Esko, [Esko] Rusina [Rosnell] ja tanskalainen basisti Jesper Lundgaard. Menza on big band -miehiä, hän oli UMOn vieraana tuolloin, ja soittaa hurjassa vedossa. Levy oli jo aikoinaan tarkoitus julkaista, mutta siihen tuli jotain ongelmaa. Nyt se on klaari, ja tulee ulos. 

Vantaan Viihdeorkesteria olet johtanut pitkään, ja sinne tehnyt säveltäjänkin töitä, ainakin yhden mittavan kokonaisuuden myötä, otsikolla Blue Dreams.

– Sinne nimenomaan tein yhden levyllisen originaaleja. Tuommoiselle perinteiselle viihdeorkesterille on vaikeata löytää materiaalia. Paljon siitä mitä täällä on tehty on äänitetty Radion Viihdeorkesterin toimesta YLElle. Sitä projektia ei olisi ollut mahdollista tehdä, ellei mukana olisi ollut kunnallisesti toimiva orkesteri, joka käytti siihen normaalia työaikaansa. Mielettömän hienoa kohdallani on ollut se, että on ollut ”oma” orkesteri, joka toteuttaa minun ajatuksiani; olen kyllä ollut etuoikeutetussa asemassa. Se on säveltäjälle genreen katsomatta ihan mieletön työkalu. 

Eikä noin isoa kuin Vantaa ole kellään koskaan yksin mahdollisuutta saada säännöllisesti paikalle. Muistan lukeneeni, että esimerkiksi Jorma Panula palkkasi itse aikanaan diplomityöhönsä orkesterin; sitten vasta raati tuli edes tsekkaamaan että annetaanko miehelle paperit vai ei! Blue Dreams oli minulle onnenpotku, mutta kyllä se projekti orkesterin toimenkuvaan ihan luontevasti silloin kuului. Sen sävelsin kokonaisuutena, vaikka oli niistä kait kolme neljä osaa ehkä vuoden päivät ollut jossain mielessä valmiina jo. Kokonaisuuden hahmottamisen jälkeen tein kaikki loput osat yhdessä syssyssä. 

Onko nälkä tuossa mielessä kasvanut; eli vielä se sinfonia tai konsertto big bandille tehdään?

– Ei minulla sellaista ajatusta ole… (pitkä tauko). Ehkä minun ajatukseni on se, ettei ole yhtään hienompaa tehdä sinfoniaa kuin tehdä vaikka tuollaista neljäntoista ”pikkukappaleen” kokoelmaa. En puhu nyt omistani, mutta tuollaiset pikkukappaleet voivat olla nerokkaita ja fiksuja kokonaisuuksia, joissa ”pikkuista” voi olla alle neljän minuutin kesto. Onhan sillä toisaalta tietenkin ominaisarvonsa, että pystyy hallitsemaan isoa koneistoa ja suuria rakenteita.

Ideoita on vaikea laittaa arvojärjestykseen.

– Niin. Pieni voi olla kaunista, ja usein onkin.

Jos jatketaan Blue Dreams -kokonaisuudesta, niin etenitkö ensin sävellyksinä jotka sitten orkestroit, vai teitkö suoraan partituuria?

– Kyllä varmaan etenin niin, että tein sävellyksen ensin, ja sen jälkeen suunnittelin arkkitehtuurin, eli mikä rakenne on silloin kun se tehdään isolle orkesterille. Mutta päämelodiat on tehty ensin, olen yleensäkin melodialähtöinen. Sehän on hyvin helppokuuloista musiikkia, sellaisessa on pakko ensin tehdäkin melodiat. Ei ne sen kummallisempia ole. Sitten olen funtsinut, että miten tästä näin ja näin monta tahtia käsittävästä melodiasta saadaan muunnelmia tai muuta sellaista, jonka avulla tämä saadaan kestämään kolme ja puoli minuuttia. Siinä tulee se arkkitehtuuri kuvaan mukaan, että saadaan joku järkevä kokonaisuus. Kukaan ei jaksa kuunnella pelkkää yhtä pötköä. Ehkä se on sitten sitä sovittamista.

Eli et välttämättä säveltänyt kolmen ja puolen minuutin biisiä, vaan vaikkapa kuusitoista tahtia, tai kaksikymmentäkaksi tahtia, tai mitä vaan, ja sitten rakensit sen valmiiksi?

– Kyllä, ehdottomasti juuri näin.

Ytimen oppi

Mikä sovittaja on sinun mielestäsi? Mitä se tekee?

– … (pitkä hiljaisuus) No, silloin kun minä tulin äänilevyalalle vuonna ’70, niin sovittaja oli yhtä kuin tuottaja. Kun sai työtehtävän levy-yhtiöstä, että ”mene ja äänitä nämä kaksi kappaletta tuon artistin kanssa”, niin teki sovitukset, harjoitti artistin, tilasi bändin, varasi studion, soitatti ja laulatti, ja vastasi vielä usein siitä että pysyttiin budjetissa. Piti etukäteen kysyä, että montaako muusikkoa saa käyttää.

Missä muodossa sait ne kaksi biisiä?

– Pianonuotteina, varustettuina suomalaisilla teksteillä. Olisi minusta vieläkin hyvä tapa silloin, kun tehdään käännösbiisejä, että alikustantaja jolla on oikeus teettää suomenkielinen versio, pyytäisi sieltä Englannista tai Ranskasta – tai mistä se nyt on ikinä tullutkaan – sen alkuperäisen pianonuotin, että nähtäisiin tavujaot. Ettei mentäisi sen mukaan kuinka joku on sen joskus laulanut, eli jo tulkinnut. Ja kun ja jos sitten tehtäisiin ”toivelaulukirjanuotti”, niin siihen kävisi sekä alkuperäinen että käännetty teksti.

Mikäli käännös on hyvin tehty.

– Jos se on hyvin tehty, aivan, mutta niin pitäisi aina edellyttää että on. Aikanaan kaikki tämä oli itsestäänselvyys. No, minä tein paljon Fazerille, ja sillä oli kustantamon puolella tietotaitoa hoitaa asioita näin. Niille tuli uusi materiaali nuotteina, ja ratkaisut oikeuksien hankkimisesta ja levytyksestä tehtiin paljon niiden pohjalta. Toivo Kärki saattoi sanoa pelkästään katsomalla nuottia, että ”tämähän on nerokas kappale, tähän ostetaan oikeudet”. Siinä on mielestäni jotain älyttömän hienoa. Tänään vannotaan demojen varaan niin hirveästi, mutta kun se nuotti puuttuu, niin vähä vähältä saattaa tapahtua pikku möhläyksiä, jotka kertautuessaan monessa vaiheessa aiheuttaa lopputuloksen että ” ei tää nyt toimi tän ja tän kanssa”. Väitän, että kaikki tällainen olisi vältettävissä, jos olisi alun perin lähdetty nuotista. 

Kun sait ne nuotit, niin miten vapaat kädet sinulla oli niiden pohjalta edetä?

– Minusta tuntui, että aika vapaat kädet. Monesta kappaleesta täytyi kyllä tehdä suoranainen cover-versio, eli jotain aiempaa levytystä noudatteleva toteutus. Ja se kyllä oli ihan mielettömän hyvä koulu sovittajalle, kun piti yrittää saada selville että miten joku soundi oli saatu aikaiseksi – ”miten tää on kirjoitettu että se kuulostaa tältä?”. Usein siellä oli isompi bändi, ja joskus selvästi paremmassa studiossa tehty äänitys, mutta hienoa oli saada yrittää toteuttaa se täällä. Eikä silloin 70-luvulla niin hirveästi pihdattu, kyllä usein oli isoja bändejä: komppi, puhaltajat, jouset ja kuoro. Kotimaiset originaalibiisit oli sitten sellaisia, joita saattoi muokata paljonkin, kun niillä ei ollut mitään esikuvaa valmiina olemassa. Muistan tehneeni esimerkiksi useita Kari Kuuvan biisejä ihan perusdemosta alkaen. Ne oli hyviä biisejä; hyvät tekstit, loogiset rakenteet…

Ydin oli terve.

– Niin, todellakin. Mainitsit avainsanan; ydin on se joka ratkaisee. Ydin on teksti, toinen on melodia, ja kolmas on esitys. Sovituksenkin on mielellään oltava hyvä, mutta se on kuitenkin vaan raamit. Sitä paitsi sovituksellahan voi pilata paljon; voi tehdä liikaa itseään alleviivaavan sovituksen, jolloin itse biisi jää varjoon. Sellainen on yhtä tyhmää kuin huono sovitus. Vaikka olisi kuinka pramea ja hyvin tehty tahansa, niin jos se ei palvele tarkoitusta, niin se on huono. 

Tämän opin Jakelta [Salo], kun kerran tehtiin Junnun biisejä. Jakke sanoi, että seuraavan päivän sessioon tulee kolme kuorotyttöä, johon minä, että ”haluaisitko että teen niille tähän biisiin jotain?” – kun ne kerran tulee ja on siis käytettävissä. Jaakko otti tekstin ja luki sen rauhallisesti läpi, ähkäili siinä vähän ja sanoi, että ”ei tässä mitään mimmejä tarvita, justhan niistä on päästy eroon”. Se opetti minulle tavattoman paljon, ja nopeasti. 

Jakellahan oli poikkeuksellisen hieno käsitys musiikin ja laulujen dramaturgiasta, ihan soittimia myöten. Junnun laulujen sovittamisesta minä ensimmäisen kerran rupesin oikein lukemaan että mitä tekstissä sanotaan. Olin niin idealisti soittaja siihen asti, että hieman karrikoidusti sanottuna minulle ei tekstit merkinnyt juurikaan mitään. Onneksi olen saanut tehdä alusta asti paljon Vexi Salmen kanssa, jonka tekstit ovat aina olleet hyviä; niissä on joku ajatus ja ne on teknisesti ok. Olin kai jo poispilattu; olin tottunut siihen että tekstit on hyviä! Junnu ja Vexi – ja joku Hectorin teksti oli Paradisella myös – ne oli kaikki aina hyviä, enkä ollut asennoitunut niin että minun pitäisi teksteihin puuttua. Paitsi jos siellä oli kaksi tavua liikaa, eikä noiden kolmen osalta sellaista koskaan ollut. 

Mutta Junnun lauluissa aloin lukea tekstejä, ja huomasin että ne ajatukset kosketti; se mitä niissä sanottiin oli myös minulle. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän ne minua koskettaa. Niissä on hirveästi totta, ja ihmistä. Niistä minä aloin miettiä että mitä laulaja näissä oikeasti viestittää, ja senhän pitäisi olla oikeasti aina lähtökohta sovitukseen. 

Jääkö kaltaisellesi paljon sovituksia tehneelle niistä jotkut erityisen onnistuneet mieleen? Nouseeko sieltä suosikkeja?

– Ehkä sieltä suosikkejakin nousee, mutta ylipäätään olen pyrkinyt siihen, että töihin jäisi sellainen leima tai tunne, että jos niitä kuuntelee 30 vuodenkin päästä niin voisi vaistota sen että ”tuo on kyllä sydämellä tehty”. Jos sellaisen tunteen omista tekemisistään jälkikäteen joskus saa – niin kuin tuossa mainitsin Paulan laulaman ”Romantiikkaa” – niin silloin voi tuntea onnistuneensa. Sellainen on erittäin palkitsevaa. 

Pidän äänilevystä ihan mielettömästi, äänilevy on minusta ihan yhtä tärkeä asia kuin kirja. Ja olen pahoillani siitä, että äänilevyn arvostus on tällä hetkellä iltapäivälehden luokkaa. Äänilevy ostetaan kevein perustein, kuunnellaan kerran; siitä ei tullut ”viboja” tai ”kiksejä”, ja se pannaan hyllyyn eikä koskaan enää kuunnella. Aikanaan äänilevy maksoi nuorelle miehelle niin paljon, että piti tarkkaan päättää ostaako sen vai ei, kun ei ollut kuukaudessa varaa ostaa kuin ehkä kaksi äänilevyä. Se ostettiin vakaan harkinnan jälkeen, eikä todellakaan vaan yhtä kuuntelukertaa varten. Nyt kun äänilevyteollisuus kamalasti suree sitä, että myynti laskee, niin vaikka piratismi on vaikuttanut ja sille pitää tehdä aivan kaikki mitä voidaan, niin voisi myös katsoa peiliin; musiikki ei ole ollut tarpeeksi kiinnostavaa. 

Ihmiset ovat rakastaneet tarinoita kivikaudesta saakka, ja jos on tarpeeksi hyvä tarina, niin se vie aina ihmiset mukanaan. Hyvä tarina hyvällä melodialla, uskottava esittäjä, jonka kanssa toimii lauma hyviä, ammattitaitoisia säestäjiä jonkun johdolla, niin kyllä taatusti viehättää ihmisiä. Tulenlieskat ja kaikki muu sellainen ovat lyhytaikaisia nautintoja; se on hienon näköistä hetken, niin kuin ilotulitus yleensäkin ihmisten mielestä on. Mutta ei se niin pitkäaikaista onnentunnetta anna kuin joku hyvä laulu tai runo, joka voi säilyä ihmisen matkassa koko loppuelämän. Siinä on jotain mielettömän hienoa. 

Äänilevyyn pitää suhtautua ihan yhtä vakavasti kuin kirjaan. Se on tärkeä dokumentti ajasta, ja siksi on tärkeää että siinä on kaikki tekijätiedot oikein kirjattuna; tiedetään ketkä sen ovat tehneet, missä ja milloin. Äänilevy on historiallinen dokumentti, jota ehkä tuhannen vuoden päästä joku tutkii jossain toisessa galaksissa! Siitä ei saa tehdä joutavanpäiväistä.

Muistikuvia

Mieleni tekee kysyä joistakin yksittäisistä teoksista. Irwin Goodmanin ja Vexi Salmen ”Poing poing poing” on sovituksesi vuodelta 1971, ja tutustuin siihen läpikotaisin, kun kerran transkriboin sen erääseen tv-ohjelmaan. Iso bändi, ja kertosäkeellä lähtee, niin kuin paljon on ollut tapana, mutta että kaksi modulaatiota! Mitä sen teosta muistat?

– Jotain kyllä – ainakin sen, että modulaatiot olivat minun ideani, niitä Irwin ei itse viljellyt. Joskus hänen kanssaan lähdettiin ihan siitä, että mies lauloi kitaransa kanssa siinä studion tarkkaamon sohvalla laulun, ja minä kirjoittelin nuottia sitä mukaa talteen. En muista oliko nimenomaan ”Poing poing poing” sellainen, mutta kyllä hän sovituksen täysin hyväksyi. Irwin oli älyttömän lahjakas ja musikaalinen, sekä poikkeuksellisen rytmikäs laulaja, ja hän oppi kaiken salamannopeasti. Jonkun tuollaisen ”demo-session” jälkeen hän ei välttämättä seuraavana päivänä muistanut miten hän oli biisin laulanut, mutta kerran kuultuaan se oli jälleen täysin hänellä hallussa. Tällä en tarkoita etteikö hänen sävellyksensä olisi sataprosenttisesti hänen, vaikka olen saattanut joitain ehdotuksia johonkin ”mutkaan” laittaakin; minä toimin vain sovittajana. ”Poing poing poing” -biisistä muistan, että se tehtiin hyvin tietoisesti Syksyn Sävel -kilpailuun, jonka Irwin oli edellisvuonna voittanut ”St. Pauli ja Reeperbahn” -laululla. Sen sovituksen teki muuten veljeni Nacke. 

Vexi oli hirveän tärkeä moottori, Irwin olisi tuskin saanut mitään tehdyksi ainakaan äänilevymaailmassa ilman häntä. Vexin nopea toimintahan on legendaarista, ”Lievestuoreen Liisa” on se kuuluisin tapaus. Hän soitti että ”ylihuomenna studioon, hoida bändi, Irwin on jo säveltänyt biisin”, tekstin idean hän oli napannut lehtiuutisesta. Studioon mennessä oli jo etiketitkin valmiiksi painettu, ja niissä oli kesto – ilman että oli soitettu vielä tahtiakaan! Joten sovittiin että tehdään feidaus loppuun, ja sitten katsottiin kellosta että osui kohdalleen (naurua)! Tämä on tositarina. Viikon kuluessa oli levy kaupan hyllyssä. 

Vexi on edelleen samanlainen, ei hän kestä sellaisia ihmisiä joiden täytyy fundeerata jotain. Siinä mielessä olen samaa mieltä, että jos levyä täytyy miksata kuukausi, ja kaikki yrittää jotenkin parantaa sitä, niin silloin lähtökohdassa on jo jotain vikaa. Monet tosi hyvät suomalaiset iskelmälevyt ovat syntyneet hyvin suoraviivaisesti: tässä on biisi, sovitus on näin, bändi soittaa, solisti laulaa, sitten miksattiin ja se oli päivässä tehty. Se ei olisi siitä parantunut kymmenen päivän hinkkauksella, päinvastoin. ”Poing poing poing” tehtiin niin, ja tausta jopa ostettiin Ruotsiin, jossa joku lauloi sen meidän pohjille – kommentteja tuli ”että onpa hyvä tausta, ja hyvin äänitetty”.  Muita kivoja Irwin-muistoja minulle ovat ”Laulajan testamentti” – miesten hienoimpia biisejä – sekä ”Yksi tykkää äidistä”.

Siinä on yllättävän rohkea teksti – mies ottaa lopulta sekä äidin että tyttären samaan sänkyyn – ja pidänkin pienenä ihmeenä, että on tuolloin mennyt läpi. Puuttuiko Kärki mitenkään poikien tekemisiin?

– Ei Topi puuttunut niihin mitenkään – ei varmaan enää voinut, Vexi piti lankoja käsissään täysin. Levymyynti oli sitä luokkaa jo ennakkoon, että kundit teki mitä tahtoi. Hienosti [Timo] Koivusalon Irwin-leffa [Rentun ruusu] päättyy ”Laulajan testamentti” -biisiin, ja se olen minä, joka siinä lopputekstien aikana viheltää.

Loppuvuodesta törmäsin eräässä työprojektissa ensimmäistä kertaa sesonkilauluusi Sinikka Svärdin kanssa, eli ”Joulun hohde” Mari Palon laulamana. Sepä vasta on oikeasti onnistunut kokonaisuus.

– Olen samaa mieltä (naurua), se on oikein onnistunut joululaulu! Toivottavasti siitä tulisi ihan kestosellainen. Vantaan orkesterin kanssa me haluttiin tehdä joululevy, ja tein mukaan muutaman originaalin. Tein sävellyksestä demon, ja lähetin sen Sinikalle. Hän innostui melodiasta heti, ja yhteistyö pelasi loistavasti. Tuollainen innostava ja rakentava vuorovaikutus on hyvin tärkeää, silloin on heti paremmat mahdollisuudet onnistua. Nyt me ollaan erään toisen tekijän kanssa päätetty voittaa yksi kilpailu, ja työskentelyilmapiiri on hyvin samankaltainen. 

Sitten on vanhakantaisen tyylipuhdas beatbeguine Klabbille [Kari Tapio], ”Jos vain siipeni kantaa” Vexin tekstillä. 

– Se oli ihan tietoinen teko, joka vielä loppuu ”Heinän” [kitaristi Jari Nieminen] vetämään Shakin´ all over -fraasiin. Klabbi ottaa hyvin usein esiin sen, että hän on vanhan liiton miehiä. Hänen musiikkimakunsa perustuu vanhoille arvoille, ja hän tykkää aidoista, rehellisistä biiseistä. Mies haluaa tehdä itsensä näköistä musiikkia, mikä onkin ainoa oikea vaihtoehto. Sen saavuttaminen uudella biisillä, niin että se olisi yhtä hyvä kuin ne vastaavat vanhat, on kova haaste. Joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin.

Eikä kukaan tiedä

Olemme puhuneet kilpailuista, ja kun olet niihin osallistunut ja aiot edelleenkin osallistua, niin miten näet ne tekijyyden edistämisenä?

– Voiko taiteen alalla kilpailla on hyvä kysymys, eikä minun mielestäni oikein voi. Automaattisesti kilpailuvoitto ei takaa ikivihreyttä, tai edes sen kummempaa muuta menestystä. Joskushan on kilpailussa vähän huonommin pärjännyt noussut myöhemmin paljon suurempaan suosioon. Hyvä esimerkki on Edu Kettusen ”Minä olen muistanut”, joka oli euroviisujen karsinnassa jossain puolivälissä, eikä herättänyt mitenkään huomiota, kunnes vähän myöhemmin se soi joka paikassa ja myi ties mitä platinaa. Mielettömän hyvä biisi ja hieno Kimin [Lönnholm] esitys olikin.

Kilpailuilla voi olla aktivoiva vaikutus siihen, että yleisö kuuntelee uusia biisejä; siinä mielessä ne on hyviä juttuja. Mutta ei se takaa että säveltäjän nerokkain biisi tulee sitä kautta esiin. Hyvät asiat syntyy usein vahingossa, ikään kuin tietämättä, ja viittaan tuohon äskeiseen, että ei ne biisit muutu vaikka niitä tahkotaan kuukausikaupalla siellä studiossa. Tarve tahkoamiseen on usein oire jostakin aneemisuudesta, jota halutaan paikata. Hyvässä tuotteessa on kaikki valmiina jo.

Tuohon tekisi mieleni kommentoida, kun otit esiin pianosatsilähtökohdan, niin kyllä varmaan jo pitkälle toistakymmentä vuotta on ollut niin, että jos nyt tehtäisiin sen ajan menestysbiiseistä pianosatseja, ja sitten joku ”neitseellinen” – siis ei levyversioita kuullut – asiantuntija tsekkaisi niitä, niin sanoisi aivan varmasti useista että ”ei tässä ole mitään, ei tätä kannata tehdä”. Monen kohdalla kaikki on tullut soundista ja groovesta; ei siitä että olisi joku melodia edes.

– Monen nykybiisin kohdalla kuulostaa siltä, että on kaadettu laatikollinen palikoita pöydälle, ja sitten noukittu niitä sieltä: tässä on tämmöinen sointu ja tässä tämmöinen – joku ehkä lisää, ja laitetaan ne näin päin; ei kun vaihdetaankin noiden paikkaa. Lopputulos on sellainen kooste jostakin, jossa ei muodostu jännitteitä; mikään ei johda minnekään tai mikään ei valmistele jotakin tulevaa. Ja niin niistä tulee sellaisia, että voi se valitulla tavalla mennä, mutta se voi mennä kymmenellä muullakin tavalla eikä se muuta mitään. 

Eikä ne sitten toisistaan erotukaan, eikä siellä tekijyysmielessä synny mitään nerokasta. Soinnut voi melodiafraasiin nähden olla ihan kuinka päin vaan, eikä se siitä huonone eikä parane. Kun taas hyvä kappale menee just niin kuin se on, mutta silti sallii monenlaiset muuntelut – tätähän niin sanottu standardi- tai ikivihreä-osasto on täynnä. Voidaan tehdä hidas, nopea, jazz, rock – mitä tahansa. Ydin on niin vahva, että se antaa lähes kaikkeen mahdollisuuden. Mutta jos tietäisi miten sellainen biisi tehdään, niin tekisihän niitä useamman päivässä, että toimeentulo olisi turvattu!

Eikä oltaisi tässä.

– Ei oltaisi tässä. Mutta onhan sitä riittävästi itsekin yrittänyt, ja sen pohjalta voi sanoa, että vaikeata se on, helvetin vaikeata!