EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

(Huvi)tilaisuus tekee varkaan

Tekijä: Nina Lith

(Huvi)tilaisuus tekee varkaan

Julkaistu

Vain hiukan kärjistäen voisi sanoa, että ihmiselämän tekee mielekkääksi kolme seikkaa: rakkaus, esteettiset nautinnot ja gravitaation vastainen toiminta. Viimeksi mainittuun kuuluu kaikenlainen pomppiminen, lentäminen, tasapainoilu, vatsanpohjassa tuntuvat asiat ja lukuisat muut kiksejä tuottavat venkoilut, jotka perustuvat pyrkimykseen huijata maan vetovoimaa. Säveltäjä ja sanoittaja voivat parhaimmillaan koskettaa näitä kolmea, niin rakkauden sanomaa levittäen kuin melodiaa ja harmoniaa taidokkaasti manipuloiden, tai sitten tuottamalla pelimerkit sellaiselle jytkeelle ja svengille, että yleisö kokee lähes lentävänsä.

Tämän tärkeän työn tuloksista saamme nauttia mm. osaavien muusikkojen – jotka usein ovat myös itse teostensa tekijöitä – toimesta. Kun yleisö saa hupaa, järjestäjä saa lisää yleisöä ja jatkossakin pystyy tarjoamaan mahdollisuuden kuulla hyvää musaa livenä.

Kuitenkin eräs tämän toimeentulokuvion heikoista lenkeistä on itse esiintyjä, joka a) ei tee lainkaan raporttia esittämästään ohjelmistosta Teostolle tai b) tekee sen enemmän tai vähemmän omaa etuaan vilpillisesti ajaen.

Kohdan a) tapaukset ovat omaa ohjelmistoaan esittävän osalta sangen hämmästyttäviä, sillä niissä kirjaimellisesti kieltäydytään ottamasta vastaan rahaa, vaikka Teosto vielä asiasta oikein muistuttaisi! Monet teoksiaan esittävät, suositut ja ahkerasti keikkailevat bändit ja artistit eivät raportoi keikkojaan ja näin saattavat menettää vuositasolla jopa tuhansia euroja. Nämä rahathan jaetaan sitten niille saman tilitysalueen teoksille, joiden esitykset on raportoitu. Mutta huomatkaa, että asianmukainen raportointi ei ole pelkästään sitä, että listaa pelkästään omat esitetyt teoksensa. Solidaarisuus kollegoja kohtaan tulisikin olla vähintään sitä luokkaa, että ilmoittaa rehellisesti ja oikeassa suhteessa kaikkien teosten käytöstä, jolloin tilitysten kohdistaminen jokaiselle niihin oikeutetuille on mahdollista. Näinhän varmasti itse kukin toivoo myös omia teoksiaan kohdeltavan (ja tässä kohdassa pitää jälleen kerran muistuttaa, että maksajana on aina tilaisuuden järjestäjä, ei esiintyjä!).

Kohdan b) tapaukset ovatkin sitten jo monenkirjavia. Ensinnäkin on niitä, jotka luulevat meidän uskovan, että perisuomalaisessa perusravintolassa voi esittää lähes pelkästään omaa tuotantoaan paratiisien, jätkänhumppien ja satumaiden sijaan. Sitten on niitä, jotka ilmoittavat omien teostensa esitysten lisäksi olleensa esiintymässä jossain, missä kyseisenä ajankohta ei edes ole jortsuja pidetty. Ja olipa eräskin, joka oli ollut esiintymässä eräässä suuressa konsertissa, jonka järjestäjä toimitti erikseen Teostolle konsertissa esitetyn ohjelmiston. Kyseinen esiintyjä oli järjestäjän ilmoituksen mukaan esittänyt kaksi, mutta omassa raportissaan kuusitoista teostaan. Keikkaohjelmistonsa lannoittajia löytyy joka lähtöön.

Olen Teoston valvontatyöryhmässä jo vuosia seurannut näitä joko kunnian ja häpiän välimailla eli ns. harmaalla vyöhykkeellä seikkailevia tai sitten jopa täysin rikolliset mittasuhteet täyttävän toiminnan omaavia kollegoja. Onko niin, että on ajateltu tämän olevan ”maan tapa” –  saahan sitä jokainen pyrkiä tietyissä mittasuhteissa oman onnensa ajamiseen, vaikka se ei ihan täyttä valoa kestäisikään? No sitten se tapa ajan saatossa hiukan lisääntyy, mutta eihän siellä Teostossa tällaista huomata, eihän? Eikä aikaakaan, kun havaitaan, että tällainenhan on sangen tuottoisaa!  

Mutta HALT! Kun tietyt tunnusmerkit alkavat raportoinnissa täyttyä, ottaa valvontatyöryhmä sen käsittelyynsä. Teoston tarkkailija käy satunnaisilla keikoilla kuuntelemassa epäilyttäviä tapauksia ja niillä esitettyä ohjelmistoa verrataan myöhemmin raportoituun. Ja lähes aina tämä on tuottanut saman tuloksen: silmiinpistävän suuren määrän omia teoksiaan raportoinut onkin tosiasiassa esittänyt keikallaan aivan tavallista ja tuttua perusrepertuaaria. Uskokaa nyt, että tämä ei ole pelkästään omaan pussiin kippaamista, vaan myös toisten pussista ottamista eli varastamista, kun toisten tekemien biisien tilalle ilmoitetaankin omia!

Kepuloinnista tulee myös seurauksia. Jos esittäjä-tekijältä ei saada pyynnöistä huolimatta korjattua ja todellisuutta vastaavaa raportointia, voidaan ko. tekijän tilitykset jäädyttää, kunnes asia on oikaistu tai vakavammassa tapauksessa tekijä voidaan erottaa Teoston asiakkuudesta määräajaksi. Kaikkein törkeimmässä tapauksessa tekijä voikin sitten jo saada petossyytteen.

Näin mustanpuhuviin ja uhkaaviin tunnelmiin virittäydyttyäni toivotankin kaikille oikein auvoisaa, hauskaa ja virkistävää kesää!

Janne Louhivuori

Piratismi nurin pehmein asein?

Julkaistu

Teosto sai sitten uuden hallituksen. Pienemmän, mutta uskoakseni silti terhakkaan. Joukossa sekä uutta verta että vanhaa kokemusta. Historiaakin tehtiin: ensimmäisen kerran Teoston puheenjohtajana on sanoittaja. Vieläpä yksimielisellä päätöksellä. Onnea uudelle hallitukselle ja koko Teostolle!

* * *

Piratismi on puhuttanut pitkään. Koko tekijänoikeuskenttä on kantanut asiasta huolta. Useampaan kertaan olen itsekin eri medioissa kiinnittänyt asiaan huomiota, joko haastateltuna tai kolumnistina.

Jo heinäkuussa 2007 kuulimme myönteisen tutkitun tiedon: piratismi oli laskenut. Sekä myytyjen tuotteiden että luvattoman verkosta lataamisen osalta. Asiaan oli tuolloin perehtynyt Taloustutkimus Oy ja tilaajana toimi Lyhty ry. Tätä ei toki tule tulkita että vaara olisi ohi ja valistus voittanut. Mutta toisaalta: jotakin oli tapahtunut ja suunta oli ainakin tuolloin oikea. Ellei sitten gallupmiehelle tai -naiselle vastaajien toimesta valehdeltu päin naamaa. Kaikkihan tässä elämässä on mahdollista.

Entä tänään? Ikävä kyllä vertaisverkoissa tarjonta on yhä kattava. Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen mukaan mm. kaikki kotimainen, joka soi ja/tai liikkuu, löytyy. Vertaisverkkojen käyttäjiä arvioidaan Suomessa tällä hetkellä olevan reilut satatuhatta.

Mitä avuksi? Avainasemassa, eräänlaisena portinvartijana ovat operaattorit. Parannuksia saatettaisiin saada aikaan myös ilman tiukentuvaa lainsäädäntöä. Kehitettäisiin valvonta, jossa mukana olisivat valtiovalta ja etenkin avainasemassa olevat operaattorit, joiden on mahdollista seurata asiakkaittensa toimia. Olla juuri tässä asiassa edellä mainittuja portinvartijoita. Asiaa on jo Ranskassa tunnusteltu.

Kun verkossa tapahtuu kummia, siis laittomuuksia, operaattori voisi kirjallisesti valistaa asiakastaan asiakassopimuksen sisällöstä ja tekijänoikeuslaista. Jos parannusta ei tapahdu, selkeästi tiukempisävyinen kirje tavoittaisi todellisen laskun maksajan, isän tai äidin. Ainakin osalle vanhemmista saattaisi olla yllätys, mitä perheen verkossa puuhataan. Huonoimmillaan, ikään kuin rangaistuksena operaattori estäisi tietyksi ajaksi edellä kerrotun toiminnan, vedoten asiakassopimuksen rikkomiseen. Koneelle tulisi rajoitettu käyttö. Silti perhe voisi verkossa hoitaa päivittäiset pankkiasiansa ja sähköpostit. Eli määrätietoisilla pehmeillä keinoillakin saattaisi syntyä toivottuja tuloksia.

* * *

ELVISin toimistosta saamani tiedon mukaan liityin jäseneksi vuonna 1969. Nacke Johanssonin agitoimana. Kaiketi silloisella Elokuva- ja Viihdesäveltäjien liitolla oli menossa jäsenhankintakampanja ja katse oli kokeneiden tekijöiden lisäksi suunnattu myös ammattimielessä ensihaparointejaan suorittaviin nuoriin alan yrittäjiin. Ammattimuusikkona olin aloittanut vuonna 1964. Ensi vuonna soittajan urassa täyttyy siis 45 vuotta. ELVIS-jäsenyyttäkin kertyy tuolloin 40 vuotta.

Osallistumiseni järjestömme toimintaan oli monia vuosia hiljaista sivusta seuraamista: Silloin kun apua syystä tai toisesta tarvitsin, sitä myös sain. Vuosien saatossa musiikin tekemisen ohessa toki harjoitin järjestö- ja muuta yhteiskunnallista toimintaa, muutamaan otteeseen muun muassa kaupunginvaltuutettuna. Valtion säveltaidetoimikunnassa olin ensimmäisen kerran 1974-76. Vuodet 1977-84 meni Uudellamaalla läänintaiteillessa ja myöhemmin palasin jälleen säveltaidetoimikuntaan, tuolloin kuuden vuoden puheenjohtajan pestiin. Niihin aikoihin minut kutsuttiin johtamaan Elvis ry:n vuosikokousta. Tuon jälkeen – syystä tai toisesta – minulta tiedusteltiin kiinnostustani yhdistyksen muihinkin tehtäviin.

Yhtä kaikki: yksi vaihe on koettu ja eletty. ELVIS ry:n puheenjohtajuus on takanapäin, samoin Teoston. Tämä on myös viimeinen Janitsaari-palsta, tässä lehdessä. Kiitos kaikille rikkaista ja mielenkiintoisista kokemuksista. Ja hyvää kesää.

Jani Uhlenius

Kapina stadionilla

Julkaistu

50 vuotta sitten, muistaakseni 2. toukokuuta 1958, satuin näkemään tapahtumia, jotka sen ajan Neuvostoliitossa olivat kerrassaan mahdottomia. Olin silloin Leningradin Rimski-Korsakovin konservatorion säveltäjätiedekunnan opiskelija ja asuin Leningradissa, johon olin muuttanut Ukrainasta Harkovin kaupungista.

Myrskyisänä syksynä 1956 Unkarissa sattui traagisia ikimuistoisia yhteenottoja. Monilla opiskelijoilla oli omatekoisia radiovastaanottimia, jotka koottiin “varaosista”. Näitä saatiin varsin mielikuvituksellisista lähteistä, ja tuloksena oli kapine, joka lyhyillä aalloilla otti vastaan länsimaisten radioasemien lähetyksiä, jotka vaivoin läpäisivät “vaimentimien” ulvonnan.

Suojasää* tuntui Moskovassa, muualla maassa se ei vielä ollut havaittavissa.

Ympärillä, erityisesti opiskelijapiireissä alettiin puhua asioista, joita ei entisinä aikoina uskallettu edes ajatella. Pääkaupungin lehdissä ja ennen muuta Izvestija-lehdessä alettiin julkaista poleemisia kannanottoja, ja maailman tapahtumia koskevat tiedot alkoivat olla laajempia ja kiinnostavampia kuin ennen.

Joka aamu tulin konservatorioon raitiovaunulla opiskelija-asuntolasta, joka oli silloin Avtovon kaupunginosassa. Ensi töikseni menin kahvioon syömään aamiaista. Siellä kahviossa tutustuin pianotiedekunnan opiskelijaan Juli Krasovskiin. Hän oli syntyisin Kiovasta Ukrainasta. Muistan, että me tilasimme aina eri ruokia: Juli söi tavallista keittoa, ja minä pidin kovasti perunasalaatista, jossa oli majoneesia.

Sinäkin aamuna ennen luentojen alkamista istuimme vapaaseen pöytään ja rupesimme syömään. Äkkiä sisään astui kaksi miestä takit päällään. He tulivat aivan meidän lähellemme ja toinen heistä sanoi rauhallisesti: “Nouse ja seuraa meitä.” Kohottauduin häkeltyneenä, mutta mies selitti ärtyisästi: “Et sinä” ja osoitti sormellaan Julia. Tuntuvasti kalvennut Juli nousi ja meni miesten mukana käytävälle, minkä jälkeen kaikki kolme suuntasivat konservatorion rehtorin kansliaan, joka oli pienen matkan päässä.

Pianisti Krasovski palasi konservatorioon vasta maaliskuussa 1957. Hän näytti väsyneeltä ja kalpealta. Kun häneltä kyseltiin, mitä oli tapahtunut, hän ei vastannut mitään. Pian Juli lähti Kiovaan Ukrainaan. En sen jälkeen enää tavannut häntä.

Muistaakseni silloin syksyllä 1956 yksi bulgarialainen opiskelija keräsi ryhmän kuulijoita asuntolan käytävälle ja kutsui heitä innokkaasti leningradilaisten opiskelijoiden mielenosoitukseen, joka oli määrä pitää Jevropeiskaja-hotellin ja filharmonian tuntumassa. Tuon bulgarialaisen käytös ja puhetapa näyttivät kovin teennäisiltä, ja kun häneltä kysyttiin suoraan: “Lähdetkö sinä itse muiden mukana?” – hän tokaisi äkkiä: “Minulla on luennot, olen varattu.”

Vuoden 1958 toukokuun alussa Kirovin stadionilla oli tarkoitus pitää hyvin kiinnostava jalkapallo-ottelu, joka oli osana Neuvostoliiton mestaruusturnausta ja jonka pelasivat Zenit (Leningrad) ja Torpedo (Moskova). Tietenkin haaveilin pääseväni stadionille. Tuttavani klarinetisti, joka oli silloin jo valmistunut Leningradin konservatoriosta ja soitti Suuren akateemisen teatterin arvostetussa orkesterissa, tarjosi minulle hänellä sattumalta ollutta ylimääräistä lippua Zenitin ja Torpedon otteluun. Suostuin mielihyvin menemään hänen kanssaan stadionille kannattamaan Zenitiä, koska tunsin jo olevani leningradilainen. Penkkiurheilijoiden odotukset valuivat kuitenkin tyhjiin, sillä Zenit pelasi veltosti, ja pelin toisella puoliajalla maalitilanne oli 3-1 Torpedon hyväksi.

Äkkiä kentälle juoksi humalainen mies, joka halusi varmaankin selvitellä välejä jostain syystä juuri Torpedon maalivahdin kanssa. Miliisiryhmä onnistui vaivoin pidättämään raivostuneen katsojan ja raahaamaan hänen pois jalkapallokentältä. Samalla pidätetyn miehen kaverit, ehkä kolmisenkymmentä henkeä, huutaen “Meikäläisiä hakataan!”, ryntäsivät apuun aseenaan pulloja, keppejä ja varmaankin etukäteen varattuja kiviä.

Alkoi oikea tappelu, johon osallistui kentälle tulvinut ja koko ajan kasvanut ihmismassa ja pieni ryhmä piestäväksi joutuneita miliisejä. Tuomareiden johtamat jalkapalloilijat katsoivat parhaaksi häipyä kentältä. Ottelun jatkamisesta ei voinut olla puhettakaan.

Pian koko stadion ja kaikki katsojapaikat olivat riehaantuneen ihmisjoukon vallassa. Kuuluttaja toisteli hysteerisesti radiomikrofoniin: “Kommunistit ja nuorisoliittolaiset! Pysäyttäkää huligaanit, jotka tekevät ilkivaltaa Kirovin stadionilla”. Ei valitettavasti löytynyt ketään, joka olisi reagoinut noihin vetoomuksiin.

Huomasin erään upseerin, joka nopealla kädenliikkeellään repäisi olkaimet irti ja katosi huomaamatta joukkoon. Meidän vieressämme seisoi nuori pariskunta. Äkkiä joku löi miestä takaapäin pullolla niin, että tämä alkoi hitaasti vajota maahan menettäen varmaan tajuntansa. Nainen alkoi huutaa apua, mutta kukaan ei välittänyt kenestäkään. Jostakin kentälle tuli merijalkaväen osasto, mutta arvioituaan tilanteen omalla tavallaan merimiehet kääntyivät, marssivat pois kentältä ja katosivat oven taakse jättäen “asemat” ilman taistelua.

Kaikkialla vallitsi kaaos. Minä ja kaverini onnistuimme jotenkuten pääsemään pois mahdottomasta tungoksesta ja juoksimme valtavan pitkälle ja leveälle tielle, joka johti stadionilta raitiovaunun pysäkille, päästäksemme vihdoin pois tuosta isosta suljetusta tilasta. Ympärillä juoksi ihmisiä. Jotkut henkilöt hyppäsivät ulos sivuovista, hyökkäsivät nokkelasti vieressämme juoksevien miliisien kimppuun ja pieksivät heitä kaikkien nähden. Joitakin miliisejä raahattiin tieltä pensaiden taakse varmaankin jatkaakseen siellä väkivaltaista välienselvittelyä. Kun pääsin vihdoin stadionin aitauksen taakse, näin armeijan joukkoja, jotka piirittivät tuon valtavan ison urheilukeskuksen alueen. Kaverini klarinetisti jäi minusta jälkeen eikä valitettavasti onnistunut hyppäämään raitiovaunuun sen kulkiessa ohitsemme. Onni oli minulle myötä, minä suorastaan ryntäsin tien mutkassa pelastavaan raitiovaunuun (silloin ei onneksi vielä ollut automaattisesti sulkeutuvia ovia) ja katselin sieltä miten sotilaat “löylyttivät” niitä, jotka eivät ehtineet pötkiä pakoon.

Vasta puolenyön aikaan opiskelija-asuntolan huoneeseeni koputettiin hiljaa. Se oli kämppäkaverini, mustelmille piesty klarinetisti. Hän ei ehtinyt juosta ajoissa pakoon “helvetinmoisesta ympyrästä”, niin että stadionin piirittäneet sotilaat jättivät häneen merkkinsä. Kaveri varoitti minua, että seuraavana päivänä konservatoriossa saattoi alkaa tarkastus, jossa otettaisiin selvää kaikista, jotka olivat seuraamassa jalkapallo-ottelua. Jos joku tunnustaa olleensa Zenitin kannattajien joukossa, niin hän voi menettää asuinpaikkamerkintänsä Leningradissa, mikä tarkoitti, ettei hän voisi jatkaa opintoja konservatorion opiskelijana. Tietenkin myös klarinetisti menettäisi siinä tapauksessa arvostetun työpaikkansa ja mahdollisuuden asua Leningradissa.

Ymmärsin häntä hyvin. Minua ei kuitenkaan, Jumalan kiitos, kutsuttu mihinkään eikä kysytty mitään. Huhujen mukaan silloin stadionilla sai surmansa kymmeniä miliisejä ja tavallisia kaupungin asukkaita. Sadat ihmiset olivat haavoittuneet ja useita mukiloitiin pahanpäiväisesti. Monen vuoden päästä ja asuessani ulkomailla luin Aleksandr Solzenitsynin kirjan Vankileirien saaristo, jossa tekijä mainitsi tuon Kirovin stadionilla tapahtuneet mellakan. Hän yhdisti sen väestön reaktioon Nikita Hrustsovin talouspolitiikkaan.

Oliko se niin? Minun on vaikea päätellä sitä.

Silloin stadionilla en joka tapauksessa kuullut enkä nähnyt mitään poliittista enkä muitakaan iskulauseita. Lehdissä ja radiossa ei noista väkivaltaisuuksista mainittu sanallakaan. Kun yhteiskunnassa ainoana totuudenmukaisena tietojen lähteenä ovat huhut, silloin tulevat mahdollisiksi kuvitelmat, joita höystetään myrkyllisillä joutavilla arveluilla ja suoranaisella parjauksella, joka alistaa kaiken ja johtaa kaikkia ja kaikkea “oman harkintansa mukaisesti”.

Entä Hrushtshovin vuoden 1956 “suojasää”? Mihin se oli äkkiä kadonnut?

Fridrich Bruk

* Vuonna 1956 Neuvostoliiton silloinen johtaja Nikita Hrushtshov piti esitelmän, jossa kertoi Josef Stalinin henkilökultista ja hänen hallintansa aikaisista vainoista. Sen jälkeen Neuvostoliitossa tapahtui joitakin demokraattisia muutoksia. Tästä kaudesta alettiin myöhemmin käyttää nimeä “suojasää”.

Läpiä päähän eli olutta ja pähkinöitä

Julkaistu

”Laita enemmän suolaa pähkinöihin.”, ohjeisti elokuvan Frank baarimikkoa.

”Pähkinöitä pikkuoraville”, luonnehti Tapio Rautavaara taiteellista linjaansa.

Viimeisimmässä Teoston vuosikokouksessa juontui mieleeni tarina siitä kuinka säveltäjä Toivo Kärki oli saanut vastaavassa tilaisuudessa, sotien jälkeen, ”nokkaansa” eräältä vakavammalta kollegalta. Tämä yllättävä pugilistinen lähentyminen oli tapahtunut ilmeisesti vuosikokouksen jälkeisten illallisten tarjoilujen inspiroimana, eteisessä taksia odotellessa.

No, ainahan sattuu ja tapahtuu kun taiteilijat kohtaavat. Tavat ja tunteiden palot ovat sittemmin siistiytyneet ja kulttuurin eri osa-alueet yleisestikin lähentyneet, toisiaan arvostaen. Vai ovatko sittenkään? Nytkin nimittäin tapahtui, tosin Kärjen osalta postuumisti, eräänlainen henkinen knock-out yritys, kun Kärjen ja Reino Helismaan teosta ”Tuopin jäljet” käytettiin ”läpisävellyksen” ja ”säkeistölaulun” käsitteellisiä eroja puineessa demonstraatiossa.

Vuonna 1963 julkaistu teos, ”Tuopin jäljet”, ei edustanut kulttuurin valtavirtaa, ei ainakaan valtakulttuurin määritysten mukaan. Näköalaa. Suomihan oli siinä mielessä erikoislaatuinen maa, että täällä säilyi hyvinkin pitkään sotia edeltänyt saksalaisperäinen korkeakulttuuri-ihanne eli taide ylhäältä saapuvana korkeampana luonnonvoimana. Tämä on ymmärrettävää nuoressa valtiossa, jossa ”kansallinen kulttuuri” oli oman historian puutteessa cocktail erilaisista saatavilla olevista vanhojen sivilisaatioiden helposti sulavista ja porvarin järjellä ymmärrettävistä pullonpohjista.

Ennen sotia taidekäsitys lepäsi tyynesti eri akatemioiden laakereilla, antaen niille sivistyneistön niin kaipaamaa historiallista jykevyyttä. Kiveen hakatuilla näkemyksillä ja taiteellisilla tammenlehvillä oli myös maallisempi puolensa. Kirjallisuudessa oli kirjailija ennen sotia muuttanut kustantajansa vaatimuksesta kirjansa juutalaishahmoa negatiivisempaan suuntaan, ei saadakseen lisää ”psykologillista syvyyttä”, vaan päästäkseen saksankielisille markkinoille. Ne olivat silloinkin härmää puhuvia laajemmat. Sodan jälkeen koskenniemeläinen korkeakulttuurin hegemonia hallitsi edelleen taiteissa, aivan kuin maailmassa mitään ei olisi tapahtunut. Eikä tapahtunutkaan. Kulttuuria luotiin sivistyneistön elämäntuskan ehkäisemiseksi, rahvas tuijotteli tuoppinsa jälkiä. Samaan aikaan muualla ymmärrettiin se, että taiteeksi määriteltävän kenttä on huomattavasti laajempi ja kirjavampi.

Kortti tuo ja kortti vie, maanviljelys on onnen kauppaa. Näin voisi sanoa myös hengenviljelystä. Pegasoksella ratsastaminen on vaativaa. Sen valjastaminen innoituksen eteen on ollut säveltäjien hommaa ikiaikaisesti, jos ei itsellään ole ollut halua tai kykyä vetäjäksi. (Tulee mieleen että on kahdenlaisia säveltäjiä, niitä jotka haluavat säveltää ja niitä jotka säveltävät vaikka eivät haluaisi… se on taas toinen juttu). Sävelen ja sanan yhdistämisessä voi oli motiivina tietenkin inspiraatio tai sitten raadollisesti elämänlangan jatkaminen mahdollisen taloudellisen tuloksen turvin, tuli se missä muodossa ja aikataulussa hyvänsä. Näillä motiiveillahan ei sinänsä ole mitään merkitystä siinä vaiheessa kun teos on valmis. Se joutuu tulemaan arvotuksen suhteen toimeen omillaan. Voi ymmärtää että laajamuotoisen teoksen fyysiseen kirjoittamiseen on mennyt enemmän aikaa kuin esimerkiksi 16 tahdin. Suhde on sama myös kuuntelussa, hyvässä ja pahassa. Tietokone tosin helpottaa nykyään kirjoitushommissa ja laskutuksessa, jos se on tarpeen.  

Se että kerran julkaistu teksti sen jälkeen sävellettynä saisi ”ansiotonta” uutta elämää, lähtisi nelistämään säveltäjän kauroilla, on kestämätön ajatus. Tekijällä on tekijänoikeus tekstiinsä. Tarpeeksi kuollut runoilija ei tule tietenkään enää peräämään edes moraalisia oikeuksiaan. Elävän osapuolen kanssa helppo neuvotella ja sen uskoisi onnistuvan, etenkin silloin kun molemmat osapuolet tietävät kupletin juonen, eli sopimusvarat. Mikä on kohtuullista? Vaikeampi juttu. Jos joku puoli tuntia kestävän teoksen lopussa puoli minuuttia kestävän läpisävelletyn tekstin nojalla vaatisi itselleen 50 prosenttia osuuksista, vaatimuksen voisi osoittaa kohtuuttomaksi. Paitsi, jos se runoilijan mielestä on kohtuullinen. Silloin jää kaksi vaihtoehtoa, sopia ja käyttää tekstiä tai olla käyttämättä. Teoshan voi olla olemassa, mutta se ei ole sellainen teos, josta Teosto voisi jakaa korvauksia, jos ei ole sopimusta. Sopimuksen tekevät ihmiset, jotka tietävät mistä sovitaan. Automaatio, joka jakaa teoksen osuudet ikään kuin saunan takana, ei kuulu nykypäivään. Eikä olisi pitänyt kuulua eiliseenkään.  

”Tuopin jäljet” ei ilmestyessään ollut aikansa käsitteillä mitattuna taidetta, mutta ajan testin se on hyvin kestänyt, pitempään kuin monet samaan aikaan sävelletyt, varmaan ansioituneetkin teokset. Ja saanut myös vihdoin täysimääräisenä ne pähkinät, jotka se on ihan itse kerännyt.

Kertausmerkkejä on käytetty aina. Siihen oli varmaan myös käytännön syynsä, paperi oli aikanaan kallista eikä kopioijat ja musteetkaan ilmaisia olleet. Nykyäänhän tätä ongelmaa ei ole, holtitonkaan paperin käyttö ei alenna tekijän elintasoa, korkeintaan sellaisen paperin, jolle kustannussopimus on kirjoitettu. Jos on kerran ”kustannettu silmään”, se pahimmillaan kirvelee ikuisesti. Koska elämä henkilökohtaisena mittana ei ole ikuista, toisin kuten taide yleisenä, niin sopimus kannattaa tehdä aina määräajaksi. Kaikki tietävät missä mennään.

Jos ”Tuopin jäljet” oli otettu demonstraatioksi luomaan ”genrekomiikkaa”, niin huumori ilmeni lähinnä camp-hengessä. Niin usein käy taiteelle ”an sich”. (Latinaksi samaa kuvaisi ”per se”-edellä puuhun nouseminen, eli hauskaa on silloin kun ei tiedetä mille nauretaan). Sen sijaan hauskaa ei ollut se, että perinteiseen suomalaiseen yhdistyskulttuuriin kuuluva asiallinen ja rehti kokouskäyttäytyminen lipesi eräältä hymyttömältä kollegalta lopussa mollin puolelle. Demokraattisiin päätöksiinkin voi kohdistaa arvostelua, jälkeenpäinkin, puheenvuoroja käyttäneisiin henkilöihin kohdistunut asiattomuus ei ole kuitenkaan allekirjoittaneen aikana kuulunut retorisiin tehokeinoihin.

Edelleen olen sitä mieltä että palkka-sanan viljeleminen tekijänoikeuden yhteydessä on typerää. Syynä käyttöön olen kuullut perustelun, että näin ”rahvas” ymmärtää paremmin tekijän toimeentulon muodostusta, että ei ajateltaisi tekijän saavan rahaa tekemättä mitään. On kuitenkin kyse korvauksesta teoksen käytöstä. Se lienee ydin myös asian ymmärtämisessä. Jos halutaan käyttää käsitteitä, joiden merkitys on hämärä, seuraa siitä se, että koko keskustelusta tulee hämärtynyt.

Eli kun nyt on vapautettu sopimusvapautta (!) sekä ajallisesti että prosentuaalisesti, kannattaa muistaa että halutessaan kulkijapoika voi jättää perinnökseen muutakin kuin 50 % hanurista ja olkihatusta…

Pekka Tegelman

X:n oppivuodet

Julkaistu

On X:n tyttären kouluunilmoittautumisaika.

“Nytkö jo!” X parahtaa, vastahan se nukkui pinnasängyssä.

Lähistöllä sijaitseva musiikkikoulu kiinnostaa ja saa perheessä aikaan sydämentykytyksiä.

X:n elämän mullistaa myöskin työtarjous.

Hän empii muistaessaan kuinka rahan perässä on juostu monasti umpikujaan.  

Mutta voisiko tarjouksesta löytyä positiivista haastetta?

Pitäisikö X:n heittäytyä virran mukaan näinä musiikkikoulutuksen hulluina vuosina, jolloin eri tasoista opetusta tarjotaan vauvasta vaariin.

KAKSI KIRJETTÄ

Sinä keväisenä aamupäivänä posti toi kaksi kirjettä. X nosti kuoret matolta. Toinen niistä oli osoitettu hänelle ja toinen hänen tyttärelleen I:lle. I:n kuoressa luki: Tervetuloa kouluun!  

Siis kuoren päällä, eihän X olisi kirjesalaisuutta uhannut. Ei edes kuusivuotiaan tyttönsä. Tervetuloa kouluun, X toisti. Onko tämä joku vitsi? Samassa hän tajusi – toden totta – hänen pikkutyttönsä aloittaisi ensi syksynä koulun. Mutta entä sitten X:lle osoitettu viesti. Oikea kirje, ihmisen kirjoittama, ei koneen printtaama mitätön lappu, X iloitsi. Hän tutki postileiman, se kertoi kirjeen lähetetyn Kemistä. Jumalan selän takaisesta, punaisesta Kemistä? X:n sormet tärisivät hiukan hänen avatessaan kuoren. Kirjeen viesti oli selvä: X:ää pyydettiin musiikkileirille opettajaksi. Pesti olisi viikon mittainen, palkka taulukon mukaan – siis ihan ok – ja leiri järjestettäisiin ensi kesäkuussa.     

TYTTÖ KOULUUN

X:n vaimo sauhusi innoissaan. Hän oli tutkinut netistä I:lle eri kouluvaihtoehdot. Ja löytänyt heidän asuinpaikkansa naapurista Itäisestä Helsingistä musiikkiopiston yhteydessä toimivan musiikkikoulun. Näin I pääsisi jatkamaan musiikkiharrastettaan luontevasti koulussa ja heti ekalta luokalta. I oli harrastanut laulua suzuki-metodilla yksivuotiaasta, konsertoinut ja osallistunut ”oopperoihin” pienen ikänsä. X huokaisi. Hän oli luullut että tuleva koulunaloitus olisi tapahtunut niinkuin ennen vanhaan. Mentiin siihen parakkiin mihin käskettiin. Koulujen kilpailutus oli hänelle uutta. Eikä musiikkikoulu tietenkään kaikille avoin laitos ollut. Ei vaikka olisi ollut pullea lompakkokin. X:n rahamassi pullotti lähinnä siellä majailevan Matin johdosta. Ehei, kouluun olisi tietty pääsykokeet.

Haloo, tyttöhän on vasta kuusi, X kauhisteli. Ehkä hän muisti oman karmivan kokemuksensa Oulunkylän jazz-opiston pääsykokeista. Hän oli ollut sentään viisitoista. Mutta löytänyt itsensä ilman varoitusta koetilanteessa solfaamassa – mitä ei ollut eläessään tehnyt. Itse soittokoe oli ollut kauhunkulminaatio. X:n takaraivossa oli kuiskinut hänen soitto-opettajansa Erkki Valasteen ääni: ”Muista pitää vaan tempo – sitä ne tsekkaa”. X oli jähmettynyt rumpupallille ja jokainen filli oli liian matalalla olevien tom tomien takia epäonnistunut. Paniikki oli ehtinyt kurkkuun, kun kokeen valvoja oli pyytänyt häntä lopettamaan. X oli juossut ulos luokasta tietäen ettei homma ollut mennyt putkeen.

Näin vuosia myöhemmin revanssi Ogelista oli otettu, maan huippurumpaleiden kehuttua hänen tatsiaan. Ja X oli luonut itselleen mytologian, jonka mukaan kyseinen opistoon pääsemättömyys oli luonut hänestä jotain paljon suurempaa ja pettymys jo sinänsä oli opettanut hänet maailman tavoille: eivät taidekoulut todellisia lahjakkuuksia halunneet vaan lampaita, jotka kerittiin ja kuohittiin valmiiksi nousemaan munattoman kansakunnan kaapin päälle.  

OPETTAJA X

X otti sähköpostilla yhteyttä Kemiin. Kyseli musiikkileiristä. Mitä häneltä, nuotteja lukemattomalta itseoppineelta lauluntekijältä odotettiin? X sai vastauksen pian. Leirille tarvittiin lauluntekemistä opettava henkilö. X vajosi metafysiikkaan. Mitä lauluntekeminen sitten oli? Hänelle vastaus oli tyhjä taulu, vaikka Teoston tiedostojen mukaan hänen nimissään lauluja löytyi nelisensataa. Laulujensa kanssa eläminen oli osa hänen olemustaan, tapa hahmottaa universumia ja  niiden turvin rakennetuilla ajatusrakenteilla hänen maailmansa ylipäänsä lepäsi. X mietti pystyisikö hän käymään tuon kiperän kysymyksen kimppuun – etäännyttää itsensä terävän kynän ja pyyhekumin turvin, ja puhkaisemaan luomansa myyttisyydenpaiseen. Pursuisiko laulujen lähteestä vain löyhkäävää vihreänkeltaista ihmisenä olemisen mätää – eikä mitään analyysiin taipuvaa ja johdonmukaista, kirkassilmäisten nuorten opetusmateriaaliksi sopivaa kristallisoitunutta ainesta.

No, olihan X:llä hieman kokemusta vastaavasta. Hän oli ollut seitsemän vuotta sitten vierailijana Edu Kettusen ja Heikki Salon kurssilla ja pitänyt luennon näkemyksistään laulunteosta. Se oli jäänyt hyvin mieleen. Helsingin Arabiassa järjestetystä tilaisuudesta X oli sen päätyttyä hölkännyt Kallioon Harjuntorinsaunaan tyttärensä I:n varpajaisiin. Oi niitä aikoja kun vauva valvotti yöt ja maailma oli nuori, X mietti ajatustensa paetessa sivuraiteille. Ja pari vuotta sitten hän oli esitelmöinyt Kuopion konservatoriossa hittibiisin tekemisestä. Otsikko oli ollut tuolloin harhaanjohtava ja kokemus X:lle traumaattinen. Ennen lähtöä aamukoneella Savoon oli takana ollut liian pitkään kukuttu ilta ja huonosti nukuttu yö. Aamukahvin saaminen kalakukkojen kaupungissa oli ollut ponnistus, eikä luentosalissa odottanut opiskelijayleisö ollut X:n teeseistä kovasti innostunut. Olisi kaivattu jotain konkreettisempaa: Miksei se yksinkertaisesti kerro miten teen hyvän biisin? Tällä kertaa X voisi saada revanssin ja korjata virheensä. Saada pakettinsa kokoon. Aag, ristiriita söi miestä. Riittäisikö porkkanaksi koulutuksesta luvattu palkkio – joku maksaisi X.n ajatustyöstä?  Idea kyllä kuulosti  X:n korvissa musiikilta! Kahdeksan tuntia opetusta ja sitten sulkeutuminen omaan kammioon kirjoittamaan. Mutta ei. Kammio kuulosti pelottavalta, ihan kammolta. X ei halunnut tuomita itseään viikoksi keskitysleirille, vaikkei Zyklon B:tä siellä käytettäisikään.

KANTELERYHMÄLÄINEN

Vaimo ilmoitti I:n pyrkijäksi kanteleryhmään ja he kävivät yhdessä pääsykokeissa. Äidit tosin oli jätetty käytävään kokeiden ajaksi. Koulu oli ollut pieni ja siisti. Ja kaikki kovin mukavaa. Mutta I:n suoriuduttua koettelemuksestaan ei hän suostunut siitä kertomaan sanaakaan. Naamasta tosin X näki, ettei koe ollut mennyt kuin vettä vaan. Ja X:n kysyttyä, oliko kokeessa ollut tehtäviä joista tyttö ei ollut tajunnut hölkäsen pöläystä, oli I nyökännyt. Joten musiikkikouluidea haudattiin hiljaa. Ja iltapalalla alettiin pikkuhiljaa muistelemaan lähikoulun etuja.

KEMI KUTSUU

X oli saanut Kemi-keissin pähkäilynsä päätökseen. Viikon hän viettäisi vaikka päällä seisten. Ja itseasiassa hän pursui intoa. Hän näet uskoi oppivansa opettajan pestissään paljon uutta, ainakin itsestään. Ja raottaessaan laulunteon saloja tuleville oppilailleen, hän joutuisi analysoimaan omia tekemisiään, laulunteon motiiveita, filosofiaansa ja tekniikkaa, koko siltä 25-vuoden ajalta jonka oli touhuun tuhlannut. X:n takaraivossa sykki suuremmankin idean siemen, kuinkas muuten. Hän oli päättänyt pohjoisen retkellä aloittaa sen kauan haaveillun, omista lauluteksteistä kootun kirjasen, joka eittämättä tulisi vähintäänkin sivuamaan aihetta. Iltapuhteena, erossa perheestään, hän voisi  saada Kemissä viikossa paljon aikaan.

MUSIIKKIKOULULAINEN

Toukokuussa X:n tyttärelle saapui ilmoitus, että hänet oli hyväksytty musiikkikoulun kanteleryhmään. I oli iloinen. “Vaikka mä olin kaikista huonoin!”, tyttö muisteli nyt taputuskoetta, jossa hän oli tippunut kyydistä. Tosin kouluun, kanteleryhmään hakeneista, oli päässyt vain puolet. Viulussa ja kitarassa karsinta oli ollut vielä paljon tiukempi. Syksyllä siis alkaisi I:n elämässä uusi seikkailu, tällä kertaa heläjävän kansallissoittimen säestämänä. Ja tuohon saagaan X pääsisi perheineen mukaan. Ja joutuisi, kröhäsi X, sillä opistomaksun lisäksi täytyisi hankkia vielä soitin, ensin 1.500 euron hintainen kotikantele ja muutaman vuoden kuluttua konserttikantele ovh: 5.000 euroa. Siinäkin valossa ajatus tulevasta opetuspestistä kirkastui. Ja X pakkasi matkabaggassinsa huojentunein mielin. Kemi, täältä tullaan!  

Ota kantaa tai lähetä terkkuja Herra X:lle:

pyrosrecords@gmail.com

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki  

Edistystä!

Julkaistu

Opetushallituksen asettama työryhmä on laatinut ehdotuksen rytmimusiikkituotannon näyttötutkinnoiksi. Mukana ovat mm. lauluntekijän ja artistin osaamisalat. 

Esimerkkejä nykyisistä näyttötutkinnoista ovat muusikon, valokuvaajan ja isännöinnin ammattitutkinnot tai audiovisuaalisen alan ammattitutkinto, jossa osaamisaloja ovat mm. radiotyö, verkkoviestintä ja äänityö. 

Työryhmän esitys on herättänyt keskustelua siitä, missä määrin tällaisiin näyttötutkintoihin voidaan ottaa mukaan taiteellista toimintaa. Jotkut ovat lähteneet siitä vanhakantaisesta käsityksestä, että taiteellinen toiminta on rytmimusiikissa pidettävä erillään sisältötuotannosta ja tuotteistamisesta. Kuitenkin alan arkipäivää on se, että nämä kaikki nivoutuvat vahvasti toisiinsa ainakin niillä aloilla, joilla leipä hankitaan pääasiassa ilman yhteiskunnan tukea. 

Näyttötutkinnon perusajatus on se, että käytännön työssä hankittu osaaminen voi riittää tutkinnon suorittamiseen ilman tiettyä muodollista koulutusta. Siihen sisältyy myös ajatus elinikäisestä oppimisesta sekä siitä, että jatkokoulutukseen aina korkeakouluihin asti on useita eri väyliä eikä yhtä ainoaa koulutusputkea. 

Elvis ry:n johtokunta päätti tammikuussa kannattaa lauluntekijän näyttötutkintoa.  Lauluntekijän osaaminen muodostaa perustan siinä arvoketjussa, joka alkaa sävellyksestä ja sanoituksesta ja päätyy siihen, että laulu tavoittaa yleisön. Monilla taiteen aloilla koulutus ja ammattitutkinnon suorittaminen ovat jo vuosia sitten saaneet vakiintuneen aseman. Lauluntekijän näyttötutkinto kehittää osaltaan tätä rytmimusiikin ammattiosaamisen ydinaluetta. 

On tietysti jokaisen lauluntekijän oma valinta, lähteekö suorittamaan tällaista näyttötutkintoa, vai katsooko, että tuotanto puhukoon puolestaan. Mutta koulutus on tälläkin alalla paikallaan samoin  kuin se, että lauluntekeminen tunnustetaan oikeaksi ammatiksi. 

Hieno edistysaskel on myös se, että Seinäjoella käynnistyy ensi syksynä uusi kaksivuotinen Sibelius-Akatemian Kansanmusiikin osaston ja Tampereen yliopiston Musiikintutkimuksen laitoksen yhdessä järjestämä populaari- ja kansanmusiikin maisterikoulutus. 

Tässä koulutuksessa tieteelliseen ja taiteelliseen osaamiseen yhdistyy käytännön musiikin tekeminen. Lisäksi opetuksessa tullaan painottamaan monipuolisia työelämävalmiuksia ja yhteyksien luomista työmarkkinoihin. Mukana koulutuksessa ovat myös musiikin tekemisen taidot kuten laulu- ja instrumenttiopinnot sekä säveltäminen, sanoittaminen ja sovittaminen. 

Martti Heikkilä

Selvis 01/2008

Sen jos tietäisin…

Julkaistu

Tammikuussa uutisoitiin, että maailman suurimpiin kuuluva musiikkikustantaja Universal Music Publishing on tehnyt Ranskan tekijänoikeusseuran Sacemin kanssa sopimuksen verkkolisensioinnista Euroopan talousalueella. Kyse on Universalin angloamerikkalaisesta ja ranskalaisesta repertuaarista.

Warner/Chappell on puolestaan tehnyt sopimukset Iso-Britannian MCPS-PRS:n, Saksan GEMA:n ja Ruotsin STIM:n kanssa. Nämä sopimukset koskevat Warner/Chappellin angloamerikkalaista repertuaaria verkkolisensioinnissa Euroopan talousalueella. Kustantajan mukaan vastaavia sopimuksia voidaan myöhemmin tehdä myös muiden järjestöjen kuten Teostonkin kanssa.

Sacemin kanssa tehtyyn sopimukseen sisältyy Billboard-lehden mukaan myös se, että Universalilla on jatkossa 50 % äänivallasta, kun päätetään, kuinka Universalin repertuaaria Sacemin kautta lisensioidaan. Tämä on enemmän kuin Universalilla tai kaikilla kustantajilla yhteensä on Sacemissa hallituspaikkoja.

Tammikuussa uutisoitiin myös, että maailman suurimpiin indie-kustantajiin kuuluva Peermusic on tehnyt sopimuksen MCPS-PRS:n kanssa angloamerikkalaisen repertuaarin osalta ja Espanjan SGAE:n kanssa latinalaisen repertuaarin osalta.

EMI Music Publishing on jo aiemmin sopinut, että sen angloamerikkalainen repertuaari lisensioidaan jatkossa MCPS-PRS:n ja Saksan GEMA:n perustaman yhteisyrityksen CELAS:n kautta. Ensimmäinen tällainen EMI-repertuaaria koskeva sopimus on nyt tehty CELAS:n ja Omnifonen välillä koskien MusicStation palvelua.

Onko niin, että isot kansainväliset kustantajakalat eivät enää ui Teoston verkkoon? Onko Teoston kiirehdittävä omia liittoutumisneuvottelujaan? Vai onko meidän täällä Suomessa luotettava itseemme ja siihen, että myös pieni ja tehokas voi yksinäänkin olla kilpailukykyinen? Voisiko meillä olla isoillekin kaloille tarjota jotain sellaista, mitä muilla ei vielä ole?

Äänitteet ovat kulttuuria

Suomalaisen musiikin päivän seminaarissa 11.3. otsikkona oli ”Musiikkikulttuurin uria ja bittejä – äänite suomalaisessa tietoyhteiskunnassa”. Seminaarin kokoamisesta kantoi tänä vuonna päävastuun ÄKT, jonka toiminnanjohtaja Arto Alaspää toimi myös seminaarin puheenjohtajana.

Aamupäivän otsikkona oli ”Suomalainen äänite moniarvoisen musiikkimme julkistajana”. Sen alla oli Peter von Baghin esityksen otsikkona ”Marginaalista musiikin valtamediaksi” ja opm:n ylijohtaja Riitta Kaivosojan esityksen otsikkona ”Äänite kansallisena kulttuurivoimana”.

Kaikki nämä otsikot jo kiteyttivät sen, mikä seminaarissa nousi pääosaan: musiikkiäänitteet ovat olennainen osa suomalaista kulttuuritarjontaa. Tämänhän pitäisi olla itsestäänselvyys ja seminaari herätti kysymään, miksi näin ei ole. Kuvaavaa asenteille on, että äänitteiden arvonlisävero on meillä täydet 22 prosenttia, kun se kirjoilla ja konserttilipuilla on vain 8 prosenttia, lehtien tilausmaksuilla nolla.

Ja miksi valtio ei lainkaan tue suomalaista äänitetuotantoa? Kun viime syksynä valtio oli osoittamassa tämän vuoden elokuvatukeen 17,5 miljoonaa, elokuvatuottajat julistivat tuotantosulun kunnes lisärahaa luvattiin. Ja kun kotimaista elokuvaa pitää tukea, niin miksi ei myös kotimaista musiikkituotantoa?

Olisikohan osasyynä se, että myöskään ÄKT ei ole profiloitunut niinkään kulttuurijärjestöksi vaan enemmänkin kaupalliselta pohjalta toimivien yritysten etujärjestöksi. Mutta eihän näiden pitäisi olla ristiriidassa. Kaikkien markkinataloudessa toimivien yritysten on tietysti oltava kaupallisia siinä merkityksessä, että niiden tilinpäätökset eivät voi vuodesta toiseen olla tappiollisia. Mutta onko äänitetuotanto lopulta sen kaupallisempaa kuin elokuvatuotanto tai kirjojen kustantaminen tai Savonlinnan Oopperajuhlien tai Pori Jazzin järjestäminen?

Tai onko yhtenä syynä se, että mielikuvaan suomalaisista äänitteistä sekoittuvat helposti radioiden voimasoitteet? Kansalliskirjaston Tarja Lehtinen kertoi seminaarissa, että vuosittain meillä julkaistaan lähes kolme tuhatta uutta musiikkiäänitettä eli yksittäisiä raitoja hyvinkin 30.000. Tarjonta on siis paljon moniarvoisempaa kuin formaattiradioista voisi päätellä.

Seminaarin paneeleissa suomalaisen äänitetuotannon kehitystrendejä käsiteltiin monelta kantilta. Nimet Hannu Sormunen (Universal), Pekka Lehti (Aito Records), Tuomo Saukkonen (Sakara Records), Timo Ruottinen (FG-Naxos/Alba Records), Niko Nordström (Warner), Kari M. Pössi (Piikkikasvi), Risto Hemmi (Finnvox), Reijo Kiilunen (Ondine) ja Tuomas Kinberg (Sinfonia Lahti) takasivat sen, että oltiin ajan hermolla. Minna Lindgrenin ja Juhani Merimaan vetämissä keskusteluissa yhtenä pääteemana oli, että koko ala elää melkoista murrosta: yleisö ja musiikkimediat pirstaloituvat, verkkoyhteisöjen merkitys kasvaa ja levy-yhtiöistä tulee 360 asteen musiikkiyhtiöitä.

Suomalaisen musiikin päivää vietettiin tänä vuonna kuudennen kerran. Seminaari on vakiintunut pidettäväksi Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisalissa ja jälleen kerran se osoittautui tärkeäksi yli sadan musiikkialan vaikuttajan ja aktiivin kohtaamispaikaksi. Päivän tapahtumien organisoinnista on tähän asti vastannut neuvottelukunta, jossa Elvis on jäsenenä. Ensi vuodeksi päivän järjestelyt siirtyvät kiinteämmäksi osaksi Suomen Musiikkineuvoston toimintaa. Me olemme tietysti mukana ydinjoukossa myös uudessa toimintamallissa.

Hitin kaava löytyi – vai löytyikö?

Mikä on hitin kaava? Tätä usein kysytään ja hittejä tehneet säveltäjät, sanoittajat ja sovittajat vastaavat: ”Sen jos tietäisin, tuskin kertoisin”.

FM Risto Kukkosen väitöskirja ”Aavan meren täällä puolen – Arkkityypppiset piirteet ja amerikkalaisvaikutteet suomalaisissa molli-iskelmissä” on tutkimus suomalaisista suosituista molli-iskelmistä. Analyyseissa on keskitytty pääasiassa hittisävelmiä yhdistäviin musiikillisiin piirteisiin sekä niiden käyttötapoihin. Erityistä huomiota ovat saaneet sävelmissä esiintyvät tyypillisimmät arkkityyppiset piirteet, kuten suosituimmat melodia-aiheet, sekä Yhdysvalloista ragtimen ja jazzin mukana kulkeutuneet vaikutteet.

Tutkimusaineistona on 224 sävelmää vuosilta 1929–1996. Koska noin neljä viidestä vanhemman polven hittisävelmästä on mollisävellajissa, ne ovat tutkimuksen pääkohteena. Sävelmät on valittu Toivelaulukirjasarjan osista 1-16 kotimaisten iskelmien genrestä. Seuraavassa otteita tutkimuksen tiivistelmästä.

”Kotimaiset säveltäjämme omaksuivat jo 1930-luvulla amerikkalaisissa evergreeneissä käytetyn menestyskonseptin ja sulauttivat sen menestyksellisesti osaksi kotoista perinnettä. Yksinkertaisesti esitettynä suosituissa jazz-sävelmissä käytetty sävellysmuotti omaksuttiin Suomessa, mutta täällä tuohon samaan aihioon istutettiin oman iskelmäperinteemme mukaista musiikkia. Täysimittaisena amerikkalaisvaikutteet puhkesivat kukkaan Toivo Kärjen tuotannossa 1940-luvulla. Jazzin ohella Kärki sai merkittäviä vaikutteita myös Yhdysvaltain markkinointisysteemistä, jonka pohjalta hän kehitti Suomen oloihin soveltuvan, hiotun ja aikaansa edellä olevan oman markkinointimetodinsa.

Noin 1960-luvun puolivälistä eteenpäin tanssilajeihin kytkeytyvät perinteiset musiikkityylit kuten tangot, foxit ja jenkat alkavat radikaalisti vähetä pop- ja rock-sävelmien tieltä. Uusista virtauksista pop-musiikki jatkaa tuotantoperiaatteidensa osalta selvimmin iskelmäperinnettä. Tanssilajeista erkaantumisen lisäksi uudet sävelmät eroavat vanhoista tanssisävelmistä tietysti monilla muillakin tavoilla, kuten moniraitaäänityksen mukanaan tuomien saundillisten uudistusten osalta. Myös sävelmien muotorakenteissa tapahtuu selvä muutos kun jazz-evergreenien välityksellä omaksuttu sävellyskonsepti alkaa väistyä nykyiskelmille tyypillisen säkeistö-/kertosäkeistö-muodon tieltä.

Uudistuneen iskelmän vuossa on kuitenkin myös perinteisempää linjaa jatkavia sävelmiä. Näiden ”uusvanhojen” sävelmien tyylillinen pintakuorrutus edustaa uudempaa aikakautta, mutta musiikillisesti ne jatkavat pitkälti vanhojen tanssisävelmien viitoittamalla tiellä. Musiikillisten piirteiden lisäksi myös tekstien kirjoittamisessa suositaan edelleenkin perinteisiä metodeja, esimerkiksi iskelmätekstien teknisessä sommittelussa – kuten laulun nimen ja avainfraasin yhteispelissä – noudatetaan hyvin pitkälti vanhoja hyviksi havaittuja tekstinteon periaatteita.”

Risto Kukkoselle on nostettava hattua tästä Helsingin yliopiston musiikkitieteen väitöskirjasta. Oma musiikkitieteellinen osaamiseni ei riitä sen arvioimiseen, miten oikeassa tutkija on siinä, että näiden 244 hittisävelmän melodioissa ja soinnituksissa on tiettyjä yhtäläisyyksiä. Mutta silti uskallan epäillä, onko tutkija sittenkään löytänyt hitin kaavaa. Entäpä jos se jokin on näissä melodioissa ja sointujen yhdistelmissä jää tutkijaltakin piiloon? Entäpä jos se jokin kätkeytyy rytmiin, laulajan fraseeraukseen tai laulun nimeen, aiheeseen tai rivien väleihin. Tai kaikkien näiden yhdistelmiin. Tai sattuman oikkuihin.  

Martti Heikkilä

Selvis 1/08

Markku Impiölle pop-musiikki on taidetta

Julkaistu

Kuka keksi konseptin?

Menestyslevyn takana oli tietenkin taidokas biisintekijä. Kaikki laulut säveltänyt ja lyriikat yhdessä Kaija Koon kanssa tehnyt Markku Impiö oli kouliintunut muusikko ja säveltäjä jo tuolloin vuonna 1993. Pitkälle koulutettu ja monessa sekametelisopassa keitetty mies oli päättänyt tehdä jotain omaa, uutta ja erilaista.

Vuoteen 1992 saavuttaessa Markku oli jo vuosia työstänyt helsinkiläisstudiossa Sörnäisten rantatiellä musiikkia ja ääntä yritysvideoihin ja mainoksiin, jinglejä radioihin, spotteja televisioon. Kaikkea mitä alaan siihen aikaan kuului.

– Se oli hyvä koulu. Esko Toivoseen tutustuin jo 16-vuotiaana tultuani tuuraamaan häntä bändiin nimeltä Steel City, joka oli Eskon juttu.

Kaija Koo lauloi Steel Cityssä ja teki sen jälkeen Markullekin töitä ammattilaisena, laulaen mm. kuoroja ja tehden spiikkejä. Vuonna 1992, tehtyään valtavasti musiikkia muille ihmisille kaupallisiin tarkoituksiin, Markku alkoi miettiä pitäisikö tehdä Kaijan kanssa muutama demo.

– Miksei alettaisi musisoida vakavasti? Tein liudan biisejä ja tekstejä, annoin Kaijan laulaa demot, ja tarjottiin niitä muutamaan paikkaan. Parissa osoitteessa annettiin puoliksi vihreää valoa, mutta yksi nimeltä mainitsematon taho sanoi, että ”muuten hyvä, mutta nainen ei voi laulaa tämmöisiä tekstejä, nämä on enemmän Hectorin ja Edu Kettusen tyyliä”. Olisi tehnyt mieli sanoa rumasti. Mielessäni kuitenkin sanoin vain, että sehän nähdään.

– Soitin Warnerille. Siellä kuuntelivat ja olivat myytyjä heti ensi kuulemalla. Eivät sitä kylläkään innokkaasti näyttäneet, koska se olisi vaikuttanut diiliin.

Seuraavana päivänä Markku sai Warnerilta puhelun: ”Ette kai ole käyneet missään muualla?” Diiliä hinkattiin ja syntyi vuonna 1993 julkaistu albumi Tuulten viemää, josta tuli jättisuksee. Levy on tälläkin hetkellä kuudenneksi myydyin albumi Suomessa ja edelleen kaikkein eniten myyty naisartistin albumi, lähes 180 000 kappaletta.

Sillä tiellä parivaljakko on yhä. Markku toimii Kaija Koon hovihankkijana edelleen. Uusin pitkäsoitto H-Hetki ilmestyi lokakuun loppupuolella ja levy valittiin marraskuun kuukauden levyksi paikallisradioissa.

Sisäinen pakko on selkeä valinta

Markku Impiö syntyi kevätpäiväntasauksen päivänä 21. maaliskuuta 1965 Torniossa. Viisivuotiaana poika tutustui pianoon ja vähän sen jälkeen se olikin menoa. Pianotunnit olivat kuitenkin pojalle klassista pakkopullaa. Elämässä kun oli kaikkea muutakin: urheilua kuten jalkapalloa ja laskettelua ynnä muuta mielenkiintoisempaa.

– Hyvä niin että oli! Nyt yli nelikymppisenä, enemmän ja vähemmän koskettimien kanssa operoituani, pidän itseäni enemmän biisintekijänä kuin muusikkona. Vankka musiikillinen koulutus on luonut pohjan sillekin, että vaikkei aktiivisesti treenaisikaan, soittamiseen pääsee nopeasti kiinni. Soittaminen on kuin pyörällä ajo. Ei se unohdu.

Ensi alkuun säveliä tapaillessa ei pojalla ollut vielä mielessä että joskus rupeaisi biisejä väsäämään. Säveltely oli alussa ”puolivillaista haparointia”, kunnes 16-vuotiaana tuli breakpoint. Impiöt asuivat tuolloin jo Helsingissä; Torniossa Markku kävi syntymässä ja teini-ikään kasvamassa, mutta perheellä oli isän työn vuoksi toinen asunto pääkaupungissa. Poika alkoi pyöriä pääkaupungin musiikkiympyröissä. Markku meni Kruununhaan musiikkilukioon (nykyinen Sibelius-lukio), missä vaikutti paljon ihmisiä, jotka tänä päivänä tunnetaan nykypopin sekä klassisen musiikin kentällä, mm. Janne Haavisto, Pete Parkkonen ja Marko Ylönen. Samaan aikaan 1980-luvun alkupuoliskolla Markku kävi myös Oulunkylän Pop/Jazz-opistoa, josta siihen aikaan olisi pop-sanan voinut jättää pois. Alkoi vakava kiinnostus musiikkiin.

Sisäinen pakko?

– Joo. Välillä miettii, että olisi voinut tehdä muutakin. Valintoja on kuitenkin tehtävä.

Kruununhaan lukiossa alkoivat bänditouhuilut jo pyöriä. Kirjoitettuaan Krunikasta 1984 Markku pyrki Sibelius-Akatemiaan, jonne hän pääsi samana keväänä. Alkoi 5-vuotinen taival Sibiksessä.

– Aloin jo silloin kyseenalaistaa sitä, miksi soitan siellä 300 vuotta vanhoja biisejä. En uskaltanut sanoa asiaa ääneen opettajalleni Eeva Sarmanto-Neuvoselle. Oikeastaan 5 vuotta kävin siellä vain soittamassa Steinwayn flyygeliä Eevan opastuksella.

Markku suoritti 2a-tutkinnon ja 2b-tutkinnon; viimeinen maali olisi ollut diplomityön tekeminen. Se olisi kestänyt kahdesta kolmeen vuotta. Mielessä oli kuitenkin ajatus, ettei hän halua klassiseksi muusikoksi. Studiokuviotkin olivat jo vauhdissa.

– Risto Asikaisen kanssa tehtiin mainosmusiikkia ja yritysvideoita, isojakin tv-spotteja – ja niihin joutui ideoimaan ja säveltämään aika paljon. Pikku hiljaa huomasin, että osasin käsitellä ja pistää pakettiin musiikkia – miksen tekisi sitä biisitasolla. Kun kuuntelin suomalaista lyriikkaa, ajattelin että näitä asioita voisi tehdä toisinkin. Siinä rinnalla kulki siis ajatus tehdä myös tekstejä.

– Tein Riston kanssa useamman vuoden kaupallista myllerrystä eetteriin 80-luvun lopulla, ja se ajoittui osittain Sibiksen kanssa päällekkäin. Sibis jäi senkin takia, että oli töitä. Yleissivistyksen vuoksi 2b-tutkinnosta on ollut paljon hyötyä: näkee ja kuulee musiikkia eri tavalla. En kuitenkaan lähtenyt diplomia hinkkaamaan, sillä se olisi ollut aika totista työtä. Pois se minusta!

Syntymävalmiita lauluja

Tekstintekijän kirjallinen taipumus periytyy äidin puolelta. Suomenkielen opettaja Leena Impiö on kirjoittanut tekstejä muun muassa virsiin ja toiminut kolumnistina lehdissä, sekä julkaissut pari runokirjaakin.

– Äidinmaidossa se on tullut, mutta musa on ollut ensimmäinen intohimoni. Ensin soittaminen, sitten säveltäminen, vasta sen jälkeen tulivat tekstit kuvioihin. En osaa ollenkaan sanoa kumpi olen – skitsofreeninen tilanne! Välillä tuntuu, että olen jopa enemmän tekstintekijä kuin musiikintekijä. Kumpaakin olen, ei pääse pantteri pilkuistaan.

Kuinka paljon levytysprojekteihin on biisejä ehdolla tai valmiiksi tehtyinä?

– En tee varastoon, vaan alusta loppuun valmiiksi. Joudun myymään biisin itselleni ensimmäisenä, ja jos ostan sen, niin kyllä muutkin yleensä ovat samaa mieltä.

Teksteissäsi käsitellään paljon tunteita, kerrotko itsestäsi vai muista ihmisistä?

– Sekä että. Ei se ole koskaan yksi yhteen. Jos maailmalla tapahtuu kauhea asia, niin ei biisissä sanota ”tapahtui kauhea asia”, vaan se saa toisen muodon. Elämänkokemus tietysti kuuluu, ei sellaisenaan, mutta rivien välissä. En usko suoraan tilittämiseen. Kaikki mitä viime vuosien aikana omassa elämässäni on tapahtunut, tietenkin kuuluu.

– Enkä ole hauras lyyrikko, joka kirjoittaa ruutuvihkoon juttuja kosmoksessa. Olen jo 90-luvun alusta asti kirjoittanut näytölle. Palaan usein otsikkoon ja vertailen pysyykö teksti otsikon alla. Ei orjallisesti, sillä teksti voi olla hyvinkin abstraktia, mutta on tärkeää että koherenssi säilyy. Radioasemille on tärkeää, että musa on sulavaa ja menee toisesta korvasta ulos; ”tuuli nuolee kalliota”… Siinä ei ole mitään järkeä. Ei se ole edes kovin pittoreskia maalailua vaan pelkkiä sanoja. Tekstin ei aina tarvitse olla selkeää tarinankerrontaa, mutta koossapitävä voima imaisee ja pistää pakettiin. Sen suhteen olen tarkka: pitää tietää mistä on kysymys.

Markun mielestä musiikillinen ideaalitilanne on, jos biisi kuulostaa helpolta mutta sisältää kuitenkin paljon vaikeita juttuja. Moni tuuraaja Kaija Koon bändissä on ensin ajatellut: ”okei, täähän on ihan piece of cake.”

– Poikkeuksetta jokainen muusikko on kuitenkin sanonut, että onpas vaikeaa. Erikoisia rakenteita, vaikeita muistaa, outoja tehoja. Silti se kuulostaa helpolta. Sinne rakenteeseen on jemmattu asioita, joita on vaikea omaksua, mutta kuluttajan on helppo kuunnella. Olen jutellut lukemattomien muusikkojen kanssa ja kaikki sanovat, että tulipa yllätyksenä.

– Oli konserttikiertue tulossa ja kaverilla oli kolme viikkoa aikaa treenata materiaali. Lähti soitellen sotaan siltä pohjalta, että ovatpa helppoja biisejä. Viimeisen viikon aikana tuli puhelu: hän ei klaaraa tätä. Halusi opetella soittamaan ulkoa, mutta ei. Soittajan painajainen! Nämä eivät ole standardiratkaisuja, mutta minulle ne ovat ihan selkeitä koska olen ne tehnyt.

– Karaoke-laulajille on usein tullut yllätyksenä ns. span, eli laajuus missä lauletaan. Olen Kaijalle mitoittanut sekä hyvin alhaalle että hyvin ylhäälle. Moni on jäänyt ihmettelemään – ja sitten on voinut syyttää karaoke-emäntää!

Traaginen keikaus työrupeamaan

Henkilökohtaisella tasolla aikaa on verottanut paljon traaginen perhetapaus. Markun ja Kaijan poika Olli joutui liikenneonnettomuuteen heinäkuun lopussa ja on edelleen sairaalassa.

– Olli pääsee kohta kotihoidon piiriin, mutta viimeiset puoli vuotta on enemmän tutustuttu Uudenmaan sairaaloihin kuin musiikin tekemisen ihmeisiin. Se tulee varmasti näkymään ja kuulumaan töissäni, mutten silti kerro seuraavan levyn nimen olevan Vankomycin, joka on suoneen tiputettava antibiootti. Ei pelkoa siitä! Elämänkokemus karttuu, ja jos ei ota opiksi ja muutu itsekin, niin sitten on aikamoinen pöllö.

– Liipaistiin kuolemaa kirjaimellisesti 15 sentin päästä. Poika oli kevytmoottoripyörän kyydissä, kaveri ajoi kovaa, ei ylinopeutta, mutta tilannenopeus oli liikaa ja pojat lensivät aika mehevän kaaren lyhtypylvään vierestä sammalmättäälle. Jos olisi osunut pylvääseen, niin ei tarvitsisi käydä sairaalassa. Luojan kiitos saa käydä ja poika tulee ilmeisesti toipumaan. Psyyke pitää saada pysymään kunnossa; nyt hän jo liikkuu ajoittain kaupungilla kyynärsauvoilla.

Onnettomuus on pakottanut molemmat vanhemmat puoleksi vuodeksi kaivelemaan traagisia asioita puolipäivätyönään.

– Juuri ennen onnettomuutta äänitin täällä pojan kitarointia neljään biisiin; saatiin taltioitua ennen kuin rysähti. Olli on pitkään soitellut sähkökitaroita ja äskettäin ostin hänelle akustisenkin. Lisäksi levyllä kuullaan tietysti ammattisoittajia, mutta niin hyvin poika soitti, että laitoin editoimatta levylle. Ihan liekeissä kepitti menemään tämmöistä vanhojen ihmisten musiikkia – muuten soittelee Hendrixiä ja vastaavaa. Oli hauskaa ja toimi hyvin, mutta toivottavasti poika ei ala muusikoksi, vaan hankkisi muun ammatin ja pitäisi soittamisen harrastuksena. Vähän pelottaa kun on kiinnostunut myös ohjelmoinnista…

– Olen Ollille sanonut, että kannattaisi opetella myös pianoa. Ohjelmoinnissa ja säveltämisessä ei asioita jäsennä kitaran kautta samalla tavalla kuin pianon kanssa, missä on 12 palikkaa oktaavissa, näkyvissä aivan eri tavalla. Jos haluaa myös tehdä musiikkia, on pakko ainakin pikkuisen osata soittaa näitä valkoisia ja mustia laattoja.

H-hetkestä seuraavaan

Lauluja syntyy niin runsaasti, että seuraavaa Kaijan levyä aletaan työstää piakkoin. Seuraava albumi ilmestyy mahdollisesti jo ensi syksynä. Vaikka Markulla on paljon materiaalia, yllättäen hän ei ole ollut innostunut biisikyselyistä.

– Jostain kumman syystä en ole halunnut lähteä siihen. Tuttujen kautta tulleita satunnaisia pyyntöjä olen toteuttanut, esim. yhden biisin Antti Tuiskun Rovaniemi-levylle. Pekka Ruuska pyysi Johanna Kurkelan levylle biisin. Muuten olen pitäytynyt. Toisaalta ei ole mitään estettä tehdä mitä huvittaa.

90-luvun puolivälisssä Markku teki Yleisradiolle musiikin Peter Lindholmin ohjaamaan neliosaiseen TV-sarjaan Ilman kavaluutta. Samoin MTV3:lla pyörineeseen kymmenosaiseen, niin ikään Lindholmin ohjaamaan sarjaan Isältä pojalle, josta tehtiin myös koko illan elokuva.

– Ne olivat siis musiikkia ilman sanoja, mielenkiintoista hommaa. Tämä on pitänyt leivässä ja edelleenkin yhtä kovalla innolla teen.

Monet varsinkin uran alkupään lyriikoista ovat myös Kaijan tekstejä. Pääasiassa ne ovat krediittien puolesta olleet yhdessä tehtyjä: Kaija ideoijana ja Markku raa’an työn tekijänä. Viimeisissä lauluissa on sävellys- ja sanoitusvastuu ollut yksin Markulla. Uusimmalle albumille tuli yksi biisi muualta (Markus Koskisen Rukoilen), samoin edelliselle (Maki Kolehmaisen Huone kahdelle).

– Referenssimielessä voin joskus kuunnella biisejäni studiossa, mutta muuten en koskaan kuuntele omia levyjäni jälkeen päin. Muutamaan vuoteen en ole ollut mukana keikkakuviossakaan Kaijan kanssa. Omat biisitkin ovat osittain unohtuneet…

Oletko lähtökohtaisesti ollut runoiluun taipuvainen, niinkin emotionaalisia kuin lyriikkasi ovat?

– En sillä tavalla. En muista koskaan olleeni pöytälaatikkorunoilija. Soittaminen ja säveltäminen olivat ensin. Silti kirjoittamisesta olen aina pitänyt. Musiikkilukiossa bänditouhut veivät niin paljon aikaa, etten oikein ehtinyt äidinkielen tunnille. ”Kannattaako ollenkaan lähteä kirjoittamaan ylioppilaaksi?” ihmettelivät opettajat, oli niin paljon poissaoloja. Siitä kuttuuntuneena kirjoitin molemmista aineista ällän ja melkein täysillä pisteillä. Terveisiä opettajalle, jos on vielä hengissä: kiitos että päästit kuitenkin kirjoittamaan!

Muistatko milloin teit ensimmäisen sävellyksesi?

– Joskus 12-13-vuotiaana alkoi löytyä jotain omaa, mitä voisi ehkä löyhästi nimittää biiseiksi. Enemmän se oli löysää progehommaa. Biisin struktuuri alkoi löytyä 16-17-vuotiaana. Imin vaikutteita 80-luvulla, joka oli karmeaa aikaa mielettömine leirijakoineen: pop, rock, iskelmä… Se oli poroerottelutouhua, jossa ei ollut mitään järkeä.

Yksi tuon ajan tyylisuunta oli syntikka-pop – toisille intohimo ja toisille hirvitys.

– Tuohon voisin sanoa, että kuuntelen mielelläni hyvää musiikkia. Joskus lukioaikoina oli häpeä tunnustaa, että kuunteli radiosta Abbaa – ne kaverithan tekivät ihan helvetin hyviä biisejä! Ei semmoista ääneen voinut silloin vielä sanoa. Hyvä musiikki on hyvää musiikkia, oli se mitä tahansa. Varsinkin viime aikoina olen kuunnellut aika paljon klassista musiikkia, sinfonioita ja vokaaliteoksia.

Esikuvia ja vaikuttajia?

– Onhan niitä. Muistan kun kuuntelin Mahavishnu Orchestraa ja Billy Cobhamin kolailua triplabassareineen. Sitten oli albumi Visions of the Emerald Beyond, jolla soitti rumpalina Narada Michael Walden (tuottanut mm. Whitney Houstonia). Waldenin rumpufillejä kuunnellessani ajattelin: kyllä alkaa olla tiukkaa asiaa! Se oli siinä: rönsyily pois ja suoraviivaisempi ilmaisu. Eivät kaikki voi soittaa sooloja yhtä aikaa, eihän se silloin ole enää soolo! Waldenin rummutuksessa mentiin popin suuntaan. Niukempi ilmaisu on toiminut minulla. Mainittakoon myös Genesis ja Peter Gabriel, Kate Bush ehdottomasti.

Alitajunta työskentelee yötä päivää

Oman äänipajan nimi Järvenpäässä on 24/7 Markku Impiö. Mistä nimi?

– Se kuvaa sitä, että vaikka kävelisin päämäärättömästi tai istuisin kahvilla katsellen ihmisiä, niin sekin on tavallaan työntekoa. Ei pelkästään se, että istuu alas ja alkaa painella koskettimia.

Koska alitajunta työskentelee koko ajan?

– Niin, ja itsensä ymmärtäminen on työn tekemistä. Jos ei itseään ymmärrä, ei ymmärrä ihmisistä, musiikista eikä mistään mitään. Koko elämä on tavallaan työn tekoa. Näen sen analyyttiseltä puolelta myös – johtuneeko siitä, että vanhin veljeni on psykoanalyytikko; no ei johdu. Eikä ole kyllä minusta tehnyt analyysiäkään…

Jos oleellisen oivaltaa ja sen osaa poimia missä tilanteessa tahansa, niin se kuuluu musiikissa ja näkyy teksteissä. Aika harvoin Markku keksii aihioita vasta studiossa.

– Ajatus on siellä jo valmis, tai taju siitä mihin olen menossa. Rakenne, komppi tai riffi. Se voi soida jo jonkin verran päässä, jolloin sitä voi kuulostella: mitä tämä juttu haluaa minulle kertoa? En lähde tyhjältä pöydältä. Aihio voi tulla ihan missä ja milloin vaan – ja voi olla kiusallista kun täytyy laulaa S-marketin jonossa.

– Pahinta on kun missaa hyvän biisin: herään yöllä neljän aikaan ja päässä pyörii jopa orkestraatio – eikä millään jaksa nousta. Miettii vaan, että tämä on niin killeri juttu, ei tämä voi unohtua, suotta unia heivaamaan! Ja aamulla ei muista mitään. Muutaman kerran on käynyt niin, mutta nykyään on helppo sanella puhelimeen.

– Semmoista kauhuskenaariota ei tule, että on tyhjä paperi edessä eikä mitään mielessä. En osaa lähteä tyhjästä, täytyy olla kättä pidempää.

Löytävätkö tekstit ja sävel toisensa myöhemmin, vai syntyvätkö yhdessä?

– En oikein edes muista, ne vain ovat jääneet päähän. Joskus ne tulevat käsi kädessä. Biisiin Viimeinen lento tein tekstin ja sävellyksen aika nopeasti, melkein rinta rinnan. Välillä joutuu biisiin palaamaan, välillä se syntyy hirveän nopeasti. Ei ole patenttiratkaisua.

Nuoteiksi koneella vai laakista tallennukseen?

– Taltioin koneella heti, rupean ohjelmoimaan ja tekemään komppeja. Nuotit teen sitten kun kokonaisuus alkaa soida päässä. Jos kyseessä on vaativampi juttu, joudun kirjoittamaan sointulapun siinä vaiheessa kun orkestraatio ei ole ihan vielä lihasmuistissa. H-hetken bonusraita (jouluaiheinen Sydän laulaa) on aika klassinen biisi, sen jouduin kirjoittamaan ylös koska se helpotti ohjelmoimista; siellä on bassopidätyksiä ynnä muuta.

– Tänä autotalliohjelmoinnin aikana pahimmassa tapauksessa joillakin voi biisi ehkä olla äänen generointia. Se ei ole säveltämistä. Ei se mitään jos se onnistuu hyvin, mutta itseltäni vaadin kontrapunkti-testiä: bassoääni vastaan melodia. Biisin pitää jo olla kasassa – olen näköjään niin sanottu vanhan liiton mies. Säveltäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin äänen generointi: tehdä biisi, joka täyttää biisin tunnusmerkistön ja jossa soinnilliset tehot ovat kohdallaan.

– Kun juttelin Sibiksessä sävellyspuolella ihmisten kanssa, jotka nerokkaasti tutkivat vaihtoehtoja ja laativat aika kakofonista meininkiä – välillä kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti – niin olisi tehnyt mieli välillä sanoa: ”kokeiles tehdä kolmella tai neljällä sointuteholla biisi joka koskettaa itseäsi ja muitakin, kuten joku Beatlesin Let It Be. Kun osaat noin kauhean monimutkaisetkin kuviot, niin löytyykö tähän kaavaa?” Se kaava onkin ehkä vaikeampi, se täytyy ehkä käydä elämässä välillä. Sitten takaisin kammioon tutkimaan.

Sekametelisoppaa käsityömeiningillä

Musiikissasi on aina ollut selkeästi kuultavissa popin ja rockin limittäisyys.

– Kyllä, se on sekametelisoppaa, enkä ole välittänyt siitä mikä genre se on, vaan siitä mitä biisi haluaa itsensä olevan. Voi käyttää ihan mitä vaan, jos se tuntuu oikealta ja siltä että se kuuluu biisiin. Se on minun valintani.

Olet käyttänyt paljon muita sovittajia, mutta sovitat itsekin?

– Joo, viimeisellä levyllä varsinkin. Edelliselle, Viiden minuutin hiljaisuus -albumille, Jesse Vainio teki Kalle Torniaisen kanssa tuotanto-osuudet. Kun uusimman levyn demoja kuunneltiin levy-yhtiössä ja AR-ihmisen kanssa, sanoin olevani vain säveltäjä ja sanoittaja, annetaan tuotantohomma muualle. He sanoivat kuitenkin, että tämä on valmista kauraa, tuota levy pois. Niin sitten tein, kahta biisiä lukuun ottamatta: Jukka Backlund ja Aku Sinivalo tuottivat yhden biisin ja Teropekka Virtanen kaksi.

Studio 24/7 Markku Impiö on toiminut pian seitsemän vuotta Järvenpäässä Pajalan teollisuusalueella. Kulttuurien talolla toimii monenlaisia ‘pajoja’: käsityötä, arkkitehtuuria, teatteria.

– Täällä on hyvä operoida. Meillä on tässä kaikkien pajojen kanssa yhteinen osuuskunta nettiliittymineen. Se toimii oikein hyvin ja kaupunki on ollut mukavasti mukana. Käsityömeininkiä, sekä musiikillista että ihan oikeata käsityötä.

Markun studio on pre-production -paja, mistä lopulliseen miksaukseen päätyy ehkä 60 prosenttia taltioinneista.

– Bassokitaroita ajattelin äänittää uudelle levylle, mutta alkoivatkin futaamaan niin hyvin ohjelmointikäsittelyssä. Kitarat ja rumpusetti ovat kuitenkin oikeat melkein joka biisissä.

H-hetki on osin soitettu isossa studiossa, jokaisessa biisissä on esim. oikea rytmisetti. Omassa studiossaan Markku tekee syntikkaosuudet ja luupit sekä konepuolen ohjelmoinnin. Studiossa on pienehkö koppi, missä Markku laulattaa Kaijan. Kopissa on yksi mikrofoni, Neumann 103.

– Siellä Kaija on laulanut kaikki kuorot ja liidiosuudetkin, vain muutaman laulun muualla. Olen kokeillut Kaijalle välillä Solid Tubea ym., mutta Neumann on toiminut Focusriten Voiceboxin kanssa hyvin. Oikeat soitot toteutetaan isoissa studioissa, samoin miksaukset tietysti. Tänä päivänä pystyy miksaamaan vaikka vaatekomerossa, mutten lähde siihen. Kompetenssini ei riitä äänittämään rumpuja, muut ihmiset saavat siihen valita tilan ja mikrofonit.

Luontaista Markulle ovat ohjelmointi, koskettimet ja soittaminen. Logicissa hoituu ohjelmointipuoli. Syntikoita pajalla ovat mm. Alesis Quadrasynth, Roland JP-8000 ja Roland XP-50 -masterkeyboard, mutta iso osa käytetyistä soittimista ja sämplereistä löytyy softapuolelta. Vanhoja kaikulaitteita kuten tubea ja kompuraa on räkissä yhä, mutta ne eivät juurikaan ole enää käytössä. Lopuksi kaikki ajetaan ProToolsiin.

Olet mm. vuoden tuottaja 1993 (Emma-gaala); varmaan sinua on pyydelty työstämään myös muiden levyjä?

– Kyselyjä on tullut, mutten koe olevani semmoinen tuottaja – vaikka se mielenkiintoista ehkä olisikin. Kun itse tekee, kaikki palikat on kasassa. Voisi olla vaikea orientoitua biisiin, joka ei itselle oikein kolise.

Käytät myös rumpukoneita ja rumpusoftaa levyilläkin?

– Käytän, siellä on myöskin niitä. Uusimmalle levylle rummut soitti Sampo Haapaniemi (Egotrippi) ja hän soittaa nyt myös Kaijan live-keikoilla. Kimmo Nissinen on kitarassa, bassossa Niko Kokko (Maija Vilkkumaan ollessa tauolla) ja koskettimissa Timo Pudas. Tiukka bändi, erittäin hyvä tekniikka ja oikein isosti tehty. Olemme iloisia siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen keikkasuksee on ehkä kovempi kuin koskaan.

Sydämen logiikkaa

1990-luvun alussa aloittaneista monet tekijät ja esittäjät ovat unohtuneet. Markku Impiön ja Kaija Koon siunaus on säveltäjä-sanoittajan mielestä ollut loogisuus kaikessa tekemisessä.

– Se on ollut enemmän sydämen, sielun ja mielen logiikkaa, joka on pitänyt kaiken kasassa. On siunaus saada tehdä asioita mistä pitää. Oikein pelottaa noiden kaksikymppisten nuorten puolesta, kun ennuste on vuosi pari ja sitten uudet kehiin. Toisaalta siellä monilla esiin tulijoilla on lähestymistapa sellainen, että ”haluan julkisuuteen ja telkkariin, musiikki olkoon vain väline”. Ja monilla vielä niin heppoiset eväät. Se väline voisi olla muukin, Big Brother tai selviytymisleikki viidakossa, maajussille morsian. Julkisuushakuisuus on niin silmiinpistävää. Mihin tämä maailma on menossa? Meidän sukupolvi on lähtenyt siitä, että teemme musiikkia. Käytetään toki julkisuutta hyödyksi siinä, että voidaan tehdä musiikkia.

– Nykyisin koko businesshan on aika raakaa. Sykli on niin nopea: otetaan yksi juttu ja kulutetaan se loppuun. Meillä on ollut se onni, että olemme saaneet itse annostella. Nyt tulee nuoria Idols-tapauksia, joille yritetään tehdä kahdessa-kolmessa vuodessa kaikki ja sitten heitetään roskikseen.

Biisitehtailu on tavallaan laajentunut esittäjiin. Sekin on todellista tehtailua.

– Ja vastenmielistä. Maahan on pieni ja itse tunnen oikeastaan kaikki musiikintekijät ja alalla vaikuttavat. Ihmiset ovat aika kovassa puristuksessa. Mahdollisimman nopeasti rutistetaan irti asioita ja tasapäistetään myös. Se ei ole oikein hyvä yhtälö taiteen tekemisessä. Pitäisi tehdä pop-musiikin taidetta, joka on taidetta siinä missä muukin taide.

Luova taiteilija, esim. moni biisintekijä, ei välttämättä edes halua olla julkisuudessa. Selvästi et sinäkään?

– Olen toiminut niin, että edes toinen meistä saa käydä kaupassa ilman että joku tuijottelee mitä se ostaa. En ole ollut innostunut lähtemään lehtiin. Selvis on eri asia koska puhutaan säveltämisestä, sanoittamisesta ja musiikin tekemisestä. Muut saavat olla. Olen osannut kieltäytyä ja keskittyä työhöni. Esiintyjän osa on ihan toinen juttu.

– Tämä ala on kyllä monessakin mielessä aika vastenmielinen. Raadollisuus, lieveilmiöt ja nopeatempoinen hyödyntämismeininki, johon en tosin itse ole joutunut. Aika pitkälle puhutaan muista asioista kuin musiikista, mikä on aika outoa kun ollaan kuitenkin musiikkibisneksessä. Musiikki onkin se välttämätön paha!

– Muistaakseni Björk sanoi jossain haastattelussa, että 90 prosenttia ajasta menee ihan kaikkeen peehen ja 10 prosenttia musiikin tekemisen iloon. Hyvä Björk!

Touhu on härskiä vieläkin

Sen jälkeen kun sinä ja Kaija aloititte, on kustannusoikeuksista pidetty paljon ääntä ja aiheesta syntynyt kalabaliikkiakin.

– Kun uusi artisti 90-luvun alkupuolella sainattiin, sanottiin: noh, eiköhän me tänne taloon ne kustikset tehdä. Se oli rivien välissä sanottua, ei ihan suoraan, muttei sitä diiliäkään tule jos ei pistetä kaikki samaan pakettiin. Täytyisi kuitenkin muistaa, että artisti ja biisin tekijä ovat ihan eri asia. Puoliväkisin minutkin sainattiin saman yhtiön kustannuspuolelle. Kunnes tuli menestystä ja sananvaltaa, jolloin pääsin sanomaan, että artistisopimus hänelle maksettavine rojalteineen ja säveltäjän osuudet ovat kaksi eri asiaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, että oltiin samassa taloudessa.

Markulla oli pitkään biisit manuksina, mutta uutta H-hetkeä varten hän teki sopimuksen EMI Publishing Swedenin kanssa. Jo edellisen levyn tiimoilta ruotsalainen kustantaja oli osoittanut kiinnostusta.

– Ovat nyt kustantajana siksi, että isona yhtiönä mahdollisesti osaisivat edustaa ulos- ja eteenpäin. Tämä kuvio ei ole mitään naimisiin menoa, vaan se koski vain uusinta albumia ja sen biisejä. Mutta ennen se kustis oli pakkopullaa. Jotkut lähtivät riitelemäänkin niistä.

Ja myös voittivat juttunsa.

– Kyllä. Touhu on aika härskiä vieläkin. Olen esim. Ruotsissa kuullut tämmöistä: Kansainvälinen levy-yhtiö sainaa artistin ja pakottaa melkein väkisin oman yhtiön edustamalle kustannuspuolelle, olivat ne biisit artistin tekemiä tai ulkopuolelta tulleita. Diilintekijälle, joka teki varsinaisen artistisopimuksen ja houkutteli myös kustannuspuolen oikeudet samaan talliin, onkin maksettu ns. kickback. Säveltäjä antaa omastaan kolmasosan ja vielä ihan joku muu hyötyy siinä välissä! Näitä tarinoita riittää, mutta Rautavaaran sanoin, ”tämä tarina on tosi”.

Kuulostaa jo todella likaiselta peliltä. Nykypäivänä ei kai kukaan voi enää olettaa, että artisti tekee kustannusdiilin ihan tosta vaan?

– Täytyy tosiaan olla säveltäjälle ja sanoittajalle hyötyä siitä, sekä olemassa olevat suunnitelmat siitä miten asioita ajetaan. Eivät nämä biisit tyhjästä tule, vaikka ihmiset niin luulevat. Ylessäkin vielä kerrotaan joskus, että ”Katri Helenan kappale”, vaikka se on vain Katrin laulama kappale.

Vaikka kuinka sen eteen on ELVISkin tehnyt töitä, on tiedottaminen sekä radiossa että televisiossa todella heikkoa.

– Se on heikkoa, ja usein kun radiossa kuulee kivan biisin ja odottaa kuulutusta, niin tuleekin joku jingle vaan. Hyvä kun enää artistiakaan mainitaan! Nopeaksi on mennyt, mutkat suoriksi.

Miten internet ja laiton levitys ovat purreet teidän tekemisiinne?

– Se vaikuttaa kaikkien tekemisiin. Levymyynti laskee kuin lehmän häntä. Onneksi on tullut laillisia versioita kompensoimaan. Jos se oikein olisi ryöpsähtänyt käyntiin, niin kohta ei olisi enää mitä imuroida.

– On paljon ihmisiä jotka haluavat ostaa albumin, jossa on mukana tekstit ja tarinaa. Fyysisen levyn, jota voi pitää kädessä ja aistia tunnelmaa sen sijaan että on viipaleita sieltä täältä. Oma poikani sanoi, ettei ollenkaan ymmärrä miksi musiikkia pitäisi kuunnella joka paikassa. Miksi pitää olla aina piuhat päässä? Mp3-systeemissä ladataan vain biisejä peräkkäin – hän haluaisi kuunnella koko levyn, kaikki biisit, mitä kokonaisuus kertoo. Punnittua puhetta 16-vuotiaalta.

Vanhan liiton miehiä.

– Kuinka moni haluaa ottaa aamukahvipöydässä sanomalehden käteensä mieluummin kuin lukea lehden verkkoversion? Vanhan liiton mies ottaa lehden eikä rupea heti tuijottelemaan ruutua.

Koskettava konserttikiertue

Markku jäi pois keikkailusta pari vuotta sitten. Välillä kuitenkin veri vetää takaisin, etenkin silloin kun on tullut käytyä keikoilla katsomassa.

Jouluaikaan 2006 Markku ja Kaija kuitenkin esiintyivät yhdessä. Kirkkokonserttikiertueella liikkui akustinen trio: koskettimet (Markku), kitara (Kimmo Nissinen) ja Kaija. Kiertue käsitti viitisentoista esiintymistä kirkoissa pitkin Suomea.

– On aivan toisenlainen tilanne soittaa noin hienovaraisessa jutussa kuin lähteä isolla bändillä ja tekniikalla rymistelemään. Siinä mokatkin kuuluvat aika helposti. Mutta se oli mielenkiintoista ja pakotti treenailemaan, hallitsemaan sormioita kylmiltään. Tekisi mieli kokeilla uudelleen; ensi kerralla jousia mukaan, jopa klassiselta pohjalta.

Vaikka kirkoissa ollaan varsin tarkkoja siitä mitä siellä saa soittaa, saivat Markku ja Kaija luvan esittää omia biisejään. Markku on saanut lukea omia tekstejään kuolinilmoituksissakin, joten kyllä ne sopivat soimaan kirkossakin.

– Siinähän se spektri näkyykin,  kun musiikkia esitetään sekä häissä että hautajaisissa. Paljon tulee kyselyjä, saako julkaista otteita teksteistäni kuolinilmoituksissa. Totta kai saa. Siinä on yksi virstanpylväs, näkee mitä on saavuttanut. Tekstin substanssissa pitää olla jotain samaa jos lauluja halutaan tilanteessa, missä ihmiset ovat herkimmillään ja paljaimmillaan, täysin aseista riisuttuja.

Tukka ja järki samassa päässä

Julkaistu

– En tiedä voiko tulevan levyni monenkaan kappaleen kohdalla puhua enää hip-hop tai räp -vaikutteista, ihan lauluja ne ovat. Edellinen levyni oli sen verran vakava, että nyt haluan tehdä kevytkenkäisempiä biisejä, hän nauraa.

Mariska on lahjakas lauluntekijä ja sanoittaja, jonka  musiikin yhteydessä on puhuttu sanoitusten kantaaottavuudesta ja feministisestä asenteesta. 

– Feministisyyden mielikuva johtuu muutamasta biisistä. Lähinnä toivoisin suvaitsevaisuuden ja tasavertaisuuden lisääntyvän, vaikka naisen näkökulmasta tietysti laulujani kirjoitan.

Itse asiassa Mariskan kappaleet käsittelevät maailmaa niin monipuolisesti, että olisi typistämistä korostaa pelkästään niiden feministisyyttä. Ne ottavat kantaa asioihin unohtamatta bailausta ja juhlaa, niitä arjesta irtautumisen tilanteita, joissa musiikkia kuulijoille keikoilla esitetään.

Mariska ei ole koskaan silotellut sanojaan tai edes pelännyt musiikkinsa vastaanottoa. 

– Sensuuri toimii biisinteon yhteydessä. Siinä vaiheessa jää pois aiheet, jotka eivät tunnu oikeilta. Aika huoletta olen asioita käsitellyt. Lähipiiri, kuten äiti saattaa pelätä musiikkini vastaanottoa enemmänkin. 

Mutta eipä pelättävää ole ollut sillä homma on toiminut Mariskan kohdalla varsin hyvin. Hän elää pitkälti musiikista, mikä on suuri saavutus Suomen kokoisessa maassa. 

– Minulle miellyttävin tapa tehdä sanoituksia toisille artisteille on niin, että tunnen hänet tai opin tuntemaan työprosessin aikana kuten Jenni Vartiaisen tapauksessa. Silloin tekstejä on helpompi tehdä. Tällaiset pienet, inhimilliset seikat vaikuttavat paljon.

– Omien biisien teko on muuttunut vuosien kuluessa. Välillä teen itselleni kieltoja ja rajauksia. Viime vuonna otin punaiseksi langaksi, että yritän välttää tunteista suoraan puhumista ja korvaan helpot ’tuntuu siltä ja tältä’ jollain muulla tavoin. Vältin tunteilua. Ei se kuitenkaan mikään ehdoton kielto ollut vaan koetan ilmaista asiat muilla tavoin. 

– Ihmissuhdebiisejä olen yrittänyt välttää viime aikoina, vaikka niihin aiheisiin aina tulee palattua. Yritän löytää uutta, etten aina pysyisi itselleni tyypillisessä tyylissä. Esimerkiksi television hömppäohjelmia katsoessa ja lehtiä lukiessa saan paljon ideoita.

– Teen biisit niin, että hyräilen ne kasetille. Ja usein jätän äänittämättäkin. Jos kappale on hyvä, jää se mieleen muutenkin.

Musiikkia Mariska kertoo kuuntelevansa laidasta laitaan: bluesia, soulia, jazzia, hip-hoppia, rokkia ja iskelmää. Cesaria Evoran keikka on seuraavaksi syynissä.

– Usein on sellainen fiilis, että mitä vanhempi artisti, sitä mieluummin menen katsomaan.

Myös suomirockin löytyminen on ilahduttanut artistia. Ja hän sanoo, että oman äidinkielen hallitseminen on loputon haaste.

Maailman lapsi

Mariskan musiikissa kuulee kaikuja maailmalta niin sanoituksissa kuin musiikillisesti. Silti hän kertoo, ettei loppujen lopuksi ole matkustanut hirveästi Euroopan ulkopuolella Kuubaa ja Beniniä lukuun ottamatta. Eikä hän myönnä saaneensa hirveästi vaikutteita kreikan ja latinan opiskelustaankaan Englannissa.

– Lintsasin aika paljon. Toki latinan perusteet ovat auttaneet muiden kielten ymmärtämistä.

Ujous väheni Englannissa. Mieleen palaavat helposti ajat kun hän alle parikymppisenä  saattoi viettää Englannissa kolmekin tuntia vieraassa seurassa tuppisuuna.

– On hyvä osata vastata muutoinkin kuin yhdellä sanalla,, hän kertoo sosiaalisen kanssakäymisen haasteista. Myös musiikkimaku laajeni Englannissa ja musiikillisia vaikutteita tuli lisää.  

Imitointi olisi hip-hopissa turhaa. Esimerkiksi afroamerikkalaisten kollegoiden tausta on Mariskan mielestä niin eri, että sieltä on turha ammentaa suoraan aiheita. 

Oma ääni tuntuukin olleen lauluntekijän hallussa alusta lähtien vaikka hän kertookin, että alkuaikojen sanoitukset punastuttivat jossain vaiheessa. Hän piti niitä kömpelöinä, mutta on sittemmin päässyt sinuksi menneiden tuotosten kanssa ja yrittää kehittää ilmaisua kaiken aikaa. 

– Toivoisin, että tulevalla levylläni raskaatkin aiheet olisivat paketoitu hilpeään kuoreen. 

Mariska peilaa suomalaisia tarinoita, mutta musiikki on tunnetusti kansainvälinen kieli ja siitä voi ymmärtää muita elementtejä, vaikkei kieli olisikaan tuttu. Hän on myös kääntänyt sanoituksia englannista suomeen.

Vaikuttaminen

Mariskan laulut kuulostavat tiedostavan ihmisen tekemiltä. Hän ei kuitenkaan tunnusta ismejä tai muita, kristitty hän kuitenkin kertoo olevansa ja puheen lomasta kuultaa huoli luonnon tulevaisuudesta. Suvaitsevaisuus on myös tärkeä elementti. Rasisminvastaisuus kuultaa kaikessa, jopa hiusmallissa.

– Olen miettinyt viime aikoina voiko musiikilla vaikuttaa. Ennen en uskonut siihen, mutta mieli on muuttunut.  Vaikuttaahan ihmistenvälisessä kanssakäymisessäkin hymyileekö vai haistattelee. Kyllähän koskettava, hyvän- tai pahantuulinen ja sanoman sisältävä laulu rohkaisee, antaa voimaa, ihastuttaa, ajaa itsesäälin partaalle, vihastuttaa…kaikkea tota ja paljon muuta.

Ja mistä tulevat laulut kertovat?

– No ehkä juopottelun kiroista, sekä pikkutuhmasta ruoanlaitosta, ystävyydestä, säästä, pelaamisesta, kiireettömyydestä, muun muassa.

Muutama tulevan levyn biisi on jo tehty studiossa ja poikkeaa aiemmasta tuotannosta siten, että biisit on soitettu soittajien kanssa studiossa  ja osa soittimista yhtä aikaa samassa huoneessa. Jo äänitetyissä kappaleissa ovat soittaneet Pirkka Uustalo bassossa, Klaus Suominen pianossa, Jaakko Jakku rummuissa ja Jukka Immonen on tuottanut ne. Kukin soittaja on löytynyt matkan varrelta eri projekteista.

– Teen biisien raamit, pikemminkin rungon ja sanoitukset, joskus pelkän tekstin, jonka Jukka (Immonen)  säveltää. Kuuntelen mielelläni hyvä muusikoita. 

– Minut on otettu aiemmin vastaan hyvin, levyjä on soitettu radiossa, Mariska toteaa ja toivoo samalla pääsevänsä irti odotuksistaan levyjen suhteen. 

– Oon jo saanut hetkittäisiä maistiaisia siitä, miltä tuntuu, kun ei odota mitään ja sillä on tosi vapauttava vaikutus. Myös laulunkirjoittaminen tuntuu helpommalta semmoisella moodilla.

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Julkaistu

Miten sinun säveltäjyytesi alkoi? Oliko joku sysäys, vai tuliko se luontevasti soittamisen tai sovittamisen myötä?

– Nimenomaan sovittamisen myötä. En ole koskaan pitänyt itseäni sillä lailla säveltäjänä. Olen säveltänyt silloin kun jostakin on puuttunut jotain, eikä kukaan muu ole ehdottanut mitään. Tavallaan olen sellainen tilaussäveltäjä. On minulla aika paljon demotyyppisiä biisejä kotona nauhoilla tai jotenkin muuten tallessa, mutta ne ovat instrumentaalibiisejä, joihin en ole ajatellutkaan liitettäväksi tekstejä. Ne on tyyliltään kait jazzia, sellaisia mitä olen instrumentaalilevyilleni silloin tällöin levyttänytkin. Elättelen edelleen sellaista haavetta, että joku haluaisi tehdä kanssani sen kaltaisen instrumentaalilevyn. 

Haaveeni perustuu esimerkiksi sellaiseen ilmiöön kuin Chris Botti, jonka musaa olen tsekkaillut. Mies lienee tämän hetken parhaiten ansaitsevia jazzmuusikoita, kiertelee maailmaa Japania myöten. Hän tekee aika viihteellistä, lyyristä balladijazzia – ainakin sen kuvan minä olen saanut niistä levyistä mitä olen kuullut; hän ei ole mikään hardbobbari. Ja kun olen kuunnellut omia tallenteitani 80-luvun puolivälistä, niin kuulen niissä paljon samaa. Olinko 15 vuotta ajastani edellä (naurua)?! Sellaista kamaa ei juuri kukaan silloin halunnut kuunnella! Mutta sen tyyppisiä biisejä mä teen niin kuin jemmaan, itselleni.

Olinkin sanomassa, että olet mielestäni hyvä esimerkki tilaussäveltäjästä siinä merkityksessä, että jos tarvitaan, niin teet.

– Näin se on ollut. Säveltäjäksi miellän ne, jotka tekevät koko ajan kaikenlaista ”omaa” säveltämistä, ja sellaisiahan meillä on, kansainvälisyyttä myöten. Minun ambitioni ovat kuitenkin aina olleet enemmän soittamisen, sovittamisen ja orkesterin johtamisen puolella. 

Jos ajatellaan että sinulla ei ole sellaista säveltäjän egoa, että pitäisi maailmaa välttämättä jotenkin sitä kautta tulkita, niin oletko erilaisissa tilanteissa – tällainen solisti, tällaista materiaalia – tarttunut kysyttäessä työhön kuitenkin aina innokkaana itse säveltämiseen? Haasteenakin ehkä?

– Kyllä. Esimerkiksi Paradise-yhtyeessä oli luonnollista ja loogista, että joku bändin sisältä teki sitä. Se oli luontevaa siksikin, että siinä tiesi kuka laulaa ja ketkä soittaa. Puhuinkin viikko sitten eräässä koulutustilaisuudessa sovittamisesta, ja korostin sitä, että olisi paljon parempi, että erilaisissa soittokunnissa ja big bandeissa olisi joku joka tuntisi ne soittajat ja tekisi sovituksia. Sellainen tyyppi saa aikaan paljon parempaa jälkeä monessa mielessä. Kun minä teen jollekin tuntemattomalle taholle, niin saatan tehdä jotain tärkeätä bändin heikoimmalle lenkille, ja toisaalta jättää jonkun vahvimman kyvyn käyttämättä. Tällaisten tietäminen ja ennakoiminen on helppoa sellaiselle joka tuntee oman ympyränsä. 

Sen takia tuli niitä Paradise-biisejä tehtyä, eikä kukaan niitä sieltä karsinut poiskaan. Bändi vaan tykkäsi kun oli omia biisejä. Vexi Salmi saattoi joskus vähän arvostella niitä liian taiteellisiksi tai jotain sellaista, mutta teki niihin kuitenkin kiltisti hyviä tekstejä. 

Menikö se muuten aina niin päin, että ensin oli musiikki?

– Kyllä. Yksi suunnilleen ainut biisi jonka olen tehnyt valmiiseen tekstiin, on sellainen jota pidän ehkä läheisimpänä laulubiisinäni, ja se on ”Syvä hiljaisuus” ekalla Paradise-levyllä. Sen mä tein Junnun [Vainio] tekstiin. Teksti on alun perin tehty Ranisen Arskan ravintola-show’hun Adloniin, ja Arska on siis itse säveltänyt sen aikanaan. Mä vaan soitin Junnulle ja kysyin olisiko hänellä jotain tekstiä, kun halusin tehdä niin päin, että säveltäisin valmiin tekstin. Hän vastasi, että ”on mulla yksi pommi-laulu”. Hän kertoi, että se oli ollut Arskan show’ssa, mutta sitä ei oltu levytetty. ”Pommi-lauluksi” Junnu kutsui tällaisia osallistuvia tekstejä, joissa otettiin kantaa ties mihin. Tässähän on tämmöinen tuhoutuvan maailman meininki. 

Siitä tuli kiva biisi, jonka suhteen tapahtui pari vuotta myöhemmin vähän enemmänkin. Täällä Suomessa vaikutti jonkun aikaa amerikkalainen kundi nimeltä Warren Schatz, joka oli Paradise-diggari; se kulki paljon meidän keikoilla yhden kesän aikana. Hän toimi täällä tuottajana ja levyttikin jotain, mutta sitten jossain vaiheessa hän häipyi. Mä lähdin Päiväläisen Anden kanssa Jenkkeihin siinä ’75-76, ja me saatiin Mosse Vikstedtin kautta sellaiset paperit, että päästiin tutustumaan RCA:n studioihin New Yorkissa. Me sitten mentiin sinne, ja kun aikamme pyörittiin siellä, niin huomattiin yhdessä ovessa nimi ”Warren Schatz”. Mentiin sisään, ja hän muisti meidät molemmat kyllä. Vähän ajan päästä hän katsoi minua, ja kysyi, että onko sellainen kun ”Deep silence” mun biisi? Minä sanoin, että on se. Hän otti laatikostaan tekstipaperin, ja näytti sitä, sanoen että RCA:n paras sanoittaja on kääntänyt sen. Schatz oli vienyt mukanaan Suomesta levyjä, ja yksi oli Paradisen eka LP. Sitä hän oli soittanut Perry Comolle, joka oli sanonut, että hän haluaa ehdottomasti levyttää sen biisin. Ja vielä juuri samalle taustalle, meidän tekemälle taustalle.

Siinähän on jouset ja harppu ja Aaltosen Junnu alttohuilulla adlib, ja kaikkea. Se on kasiraitanauhoitus, Alpissa [Scandian studio Kulttuuritalossa] tehty – sitä olisi vaikea kopioida vaikka haluaisi. New Yorkin RCA-konttori oli sitten ollut yhteydessä Finnlevyyn ja halusi ostaa taustan. Vastauksena oli tullut, ettei sellaista oltu koskaan tehty eikä tehtäisi nytkään. En tiedä mitä kaikkea siihen liittyi; oliko pelätty jotain isoa muusikkoliksojen laskua vai oliko RCA halunnut myös kustannusoikeudet, tai miten se meni. Schatz vaan pahoitteli, ettei Como sitten levyttänyt biisiä, kun meidän nimenomaista taustaa ei saatu käyttöön. Kävin tarkistamassa asian Suomen päässä, ja kyllä ne myönsi, että kysytty oli. Olisi se säveltäjämielessä voinut olla iso juttu, varmaan taloudellisestikin, sillä kyllä Como vielä silloin myi isosti. Kerroin tämän Junnulle jonkun aikaa tapahtuneen jälkeen, ja hän suuttui ihan hirveästi siitä kun sitä ei oltu hoidettu.

”Syvä hiljaisuus” onkin varmasti ensimmäinen sävellyksesi, jonka olen pannut merkille. Oliko niitä jo aiemmin?

– On siellä joku, esimerkiksi Frederikille ja Markku Suomiselle, ihan niistä ensimmäisistä studioduuneista lähtien, joita tein kapuna.  

Teitte Willbergin Pepen kanssa aika montakin biisiä Paradiselle, ja useat niistä ovat olleet kilpailuissa, joko euroviisuissa tai Syksyn Sävelessä. Oliko kilpailu kimmoke tekemiseen?

– Niinä vuosina kun minä olen ollut euroviisukarsinnoissa, niin olen ollut kutsuttuna säveltäjänä. Olen kyllä iloinen, että olen osallistunut. Just kuulin autoradiosta, kun Paula Koivuniemi lauloi ”Romantiikkaa” – Junnun teksti, viisuihin tehty, ja ihan okei tekijöidensä näköinen biisi, kuulosti tuoreelta. On hienoa, että sellainen biisi on tullut tehdyksi. ”Sinä ja minä” on sellainen, ja ”Aamu” (Vexi Salmen tekstit), joka on varmaan näistä Pepen levyttämistä käytetyin.

”Taivas itkee” (Vexi Salmi) on jonkinlainen suosikkini, laskeva basso ja muut ikuiset aiheet…

– Joo, kyllä, se on tarkka kopio kaikista edeltäjistään (naurua)! Minä kun olen pehmo romantikko, niin siellä on sellainen kun ”Niin monta ilkeää sanaa” (Vexi Salmi); oikein hempeitä, kauniita balladeja – niin hitaita, ettei niitä voi edes tanssia…

No, Willberghän on kotonaan sellaisissa. ”Hyväile minua hiljaa” (Vexi Salmi) on aivan huippu samaa osastoa, Aaltosen Junnun uskomattomalla sopraanosaksofoni-osuudella.

– Joo, tykkäsin sellaisesta musasta, ja tykkään edelleenkin. Tuossa kun puhuttiin soittajakuvasta, niin en ole luovuttanut siitä etteikö sellaiselle musiikille olisi edelleen markkinoita jossain. Niitä soololevyjä myytiin täällä jotain tuhannen pintaan ehkä, mutta kun Henrikssonin Rami vei niitä mukanaan MIDEMiin, niin niihin ostettiin oikeuksia yhdelle englantilaiselle firmalle, joka tuotti koottuja äänitekonsertteja radioyhtiöille. Aloin saada Teoston kautta rahaa Australiasta, Meksikosta, Saksasta, Kanadasta ja Amerikasta, kun ne ohjelmat soivat siellä – levyjä ei kuitenkaan ollut myynnissä missään muualla kuin täällä. 

Eikä sitten enää täälläkään, kun ne eivät liikkuneet. Joku mun biisi oli BBC:ssä jonkun ohjelman tunnarinakin jonkun aikaa, eli yhtäkkiä aloin saada rahaa biiseistä, jotka oli kaupallisesti leimattu epäonnistuneiksi. Piti vaan löytää oikeat markkinat. Siksi olen rohkaistunut ajattelemaan, että tuonkaltaisella materiaalilla on edelleen jossain olemassa markkinat. 

Oletko harkinnut ulosostoa ja laittaa niitä itse julki?

– En ole vakavasti harkinnut, mutta on ajatus käynyt mielessä. Itse asiassa olen enemmän harkinnut materiaalia, jota olen tehnyt YLEn kantanauhoille. Sielläkin on yli kaksikymmentä raitaa, hyvin samantyyppistä materiaalia. Minulla oli hyvä onni, kun tuottajana siellä oli vanha bändikaverini [Erkki] Unde Lehtola, ja hän antoi minun tehdä nauhoitukset Takomossa, eli johtavassa studiossa. Ne olisi hauska saada sieltä jotenkin ulos. 

Nyt ollaan sellaisessa ajassa, että tietyt vanhat jutut kiinnostaa. Matti Laipio ja Timo Vuori ovat julkaisemassa äänitettä, joka on nauhoitettu 80-luvulla [helsinkiläisessä jazzravintola] Groovyssa; siinä soittavat amerikkalainen tenoristi Don Menza, minä, Linnavallin Esko, [Esko] Rusina [Rosnell] ja tanskalainen basisti Jesper Lundgaard. Menza on big band -miehiä, hän oli UMOn vieraana tuolloin, ja soittaa hurjassa vedossa. Levy oli jo aikoinaan tarkoitus julkaista, mutta siihen tuli jotain ongelmaa. Nyt se on klaari, ja tulee ulos. 

Vantaan Viihdeorkesteria olet johtanut pitkään, ja sinne tehnyt säveltäjänkin töitä, ainakin yhden mittavan kokonaisuuden myötä, otsikolla Blue Dreams.

– Sinne nimenomaan tein yhden levyllisen originaaleja. Tuommoiselle perinteiselle viihdeorkesterille on vaikeata löytää materiaalia. Paljon siitä mitä täällä on tehty on äänitetty Radion Viihdeorkesterin toimesta YLElle. Sitä projektia ei olisi ollut mahdollista tehdä, ellei mukana olisi ollut kunnallisesti toimiva orkesteri, joka käytti siihen normaalia työaikaansa. Mielettömän hienoa kohdallani on ollut se, että on ollut ”oma” orkesteri, joka toteuttaa minun ajatuksiani; olen kyllä ollut etuoikeutetussa asemassa. Se on säveltäjälle genreen katsomatta ihan mieletön työkalu. 

Eikä noin isoa kuin Vantaa ole kellään koskaan yksin mahdollisuutta saada säännöllisesti paikalle. Muistan lukeneeni, että esimerkiksi Jorma Panula palkkasi itse aikanaan diplomityöhönsä orkesterin; sitten vasta raati tuli edes tsekkaamaan että annetaanko miehelle paperit vai ei! Blue Dreams oli minulle onnenpotku, mutta kyllä se projekti orkesterin toimenkuvaan ihan luontevasti silloin kuului. Sen sävelsin kokonaisuutena, vaikka oli niistä kait kolme neljä osaa ehkä vuoden päivät ollut jossain mielessä valmiina jo. Kokonaisuuden hahmottamisen jälkeen tein kaikki loput osat yhdessä syssyssä. 

Onko nälkä tuossa mielessä kasvanut; eli vielä se sinfonia tai konsertto big bandille tehdään?

– Ei minulla sellaista ajatusta ole… (pitkä tauko). Ehkä minun ajatukseni on se, ettei ole yhtään hienompaa tehdä sinfoniaa kuin tehdä vaikka tuollaista neljäntoista ”pikkukappaleen” kokoelmaa. En puhu nyt omistani, mutta tuollaiset pikkukappaleet voivat olla nerokkaita ja fiksuja kokonaisuuksia, joissa ”pikkuista” voi olla alle neljän minuutin kesto. Onhan sillä toisaalta tietenkin ominaisarvonsa, että pystyy hallitsemaan isoa koneistoa ja suuria rakenteita.

Ideoita on vaikea laittaa arvojärjestykseen.

– Niin. Pieni voi olla kaunista, ja usein onkin.

Jos jatketaan Blue Dreams -kokonaisuudesta, niin etenitkö ensin sävellyksinä jotka sitten orkestroit, vai teitkö suoraan partituuria?

– Kyllä varmaan etenin niin, että tein sävellyksen ensin, ja sen jälkeen suunnittelin arkkitehtuurin, eli mikä rakenne on silloin kun se tehdään isolle orkesterille. Mutta päämelodiat on tehty ensin, olen yleensäkin melodialähtöinen. Sehän on hyvin helppokuuloista musiikkia, sellaisessa on pakko ensin tehdäkin melodiat. Ei ne sen kummallisempia ole. Sitten olen funtsinut, että miten tästä näin ja näin monta tahtia käsittävästä melodiasta saadaan muunnelmia tai muuta sellaista, jonka avulla tämä saadaan kestämään kolme ja puoli minuuttia. Siinä tulee se arkkitehtuuri kuvaan mukaan, että saadaan joku järkevä kokonaisuus. Kukaan ei jaksa kuunnella pelkkää yhtä pötköä. Ehkä se on sitten sitä sovittamista.

Eli et välttämättä säveltänyt kolmen ja puolen minuutin biisiä, vaan vaikkapa kuusitoista tahtia, tai kaksikymmentäkaksi tahtia, tai mitä vaan, ja sitten rakensit sen valmiiksi?

– Kyllä, ehdottomasti juuri näin.

Ytimen oppi

Mikä sovittaja on sinun mielestäsi? Mitä se tekee?

– … (pitkä hiljaisuus) No, silloin kun minä tulin äänilevyalalle vuonna ’70, niin sovittaja oli yhtä kuin tuottaja. Kun sai työtehtävän levy-yhtiöstä, että ”mene ja äänitä nämä kaksi kappaletta tuon artistin kanssa”, niin teki sovitukset, harjoitti artistin, tilasi bändin, varasi studion, soitatti ja laulatti, ja vastasi vielä usein siitä että pysyttiin budjetissa. Piti etukäteen kysyä, että montaako muusikkoa saa käyttää.

Missä muodossa sait ne kaksi biisiä?

– Pianonuotteina, varustettuina suomalaisilla teksteillä. Olisi minusta vieläkin hyvä tapa silloin, kun tehdään käännösbiisejä, että alikustantaja jolla on oikeus teettää suomenkielinen versio, pyytäisi sieltä Englannista tai Ranskasta – tai mistä se nyt on ikinä tullutkaan – sen alkuperäisen pianonuotin, että nähtäisiin tavujaot. Ettei mentäisi sen mukaan kuinka joku on sen joskus laulanut, eli jo tulkinnut. Ja kun ja jos sitten tehtäisiin ”toivelaulukirjanuotti”, niin siihen kävisi sekä alkuperäinen että käännetty teksti.

Mikäli käännös on hyvin tehty.

– Jos se on hyvin tehty, aivan, mutta niin pitäisi aina edellyttää että on. Aikanaan kaikki tämä oli itsestäänselvyys. No, minä tein paljon Fazerille, ja sillä oli kustantamon puolella tietotaitoa hoitaa asioita näin. Niille tuli uusi materiaali nuotteina, ja ratkaisut oikeuksien hankkimisesta ja levytyksestä tehtiin paljon niiden pohjalta. Toivo Kärki saattoi sanoa pelkästään katsomalla nuottia, että ”tämähän on nerokas kappale, tähän ostetaan oikeudet”. Siinä on mielestäni jotain älyttömän hienoa. Tänään vannotaan demojen varaan niin hirveästi, mutta kun se nuotti puuttuu, niin vähä vähältä saattaa tapahtua pikku möhläyksiä, jotka kertautuessaan monessa vaiheessa aiheuttaa lopputuloksen että ” ei tää nyt toimi tän ja tän kanssa”. Väitän, että kaikki tällainen olisi vältettävissä, jos olisi alun perin lähdetty nuotista. 

Kun sait ne nuotit, niin miten vapaat kädet sinulla oli niiden pohjalta edetä?

– Minusta tuntui, että aika vapaat kädet. Monesta kappaleesta täytyi kyllä tehdä suoranainen cover-versio, eli jotain aiempaa levytystä noudatteleva toteutus. Ja se kyllä oli ihan mielettömän hyvä koulu sovittajalle, kun piti yrittää saada selville että miten joku soundi oli saatu aikaiseksi – ”miten tää on kirjoitettu että se kuulostaa tältä?”. Usein siellä oli isompi bändi, ja joskus selvästi paremmassa studiossa tehty äänitys, mutta hienoa oli saada yrittää toteuttaa se täällä. Eikä silloin 70-luvulla niin hirveästi pihdattu, kyllä usein oli isoja bändejä: komppi, puhaltajat, jouset ja kuoro. Kotimaiset originaalibiisit oli sitten sellaisia, joita saattoi muokata paljonkin, kun niillä ei ollut mitään esikuvaa valmiina olemassa. Muistan tehneeni esimerkiksi useita Kari Kuuvan biisejä ihan perusdemosta alkaen. Ne oli hyviä biisejä; hyvät tekstit, loogiset rakenteet…

Ydin oli terve.

– Niin, todellakin. Mainitsit avainsanan; ydin on se joka ratkaisee. Ydin on teksti, toinen on melodia, ja kolmas on esitys. Sovituksenkin on mielellään oltava hyvä, mutta se on kuitenkin vaan raamit. Sitä paitsi sovituksellahan voi pilata paljon; voi tehdä liikaa itseään alleviivaavan sovituksen, jolloin itse biisi jää varjoon. Sellainen on yhtä tyhmää kuin huono sovitus. Vaikka olisi kuinka pramea ja hyvin tehty tahansa, niin jos se ei palvele tarkoitusta, niin se on huono. 

Tämän opin Jakelta [Salo], kun kerran tehtiin Junnun biisejä. Jakke sanoi, että seuraavan päivän sessioon tulee kolme kuorotyttöä, johon minä, että ”haluaisitko että teen niille tähän biisiin jotain?” – kun ne kerran tulee ja on siis käytettävissä. Jaakko otti tekstin ja luki sen rauhallisesti läpi, ähkäili siinä vähän ja sanoi, että ”ei tässä mitään mimmejä tarvita, justhan niistä on päästy eroon”. Se opetti minulle tavattoman paljon, ja nopeasti. 

Jakellahan oli poikkeuksellisen hieno käsitys musiikin ja laulujen dramaturgiasta, ihan soittimia myöten. Junnun laulujen sovittamisesta minä ensimmäisen kerran rupesin oikein lukemaan että mitä tekstissä sanotaan. Olin niin idealisti soittaja siihen asti, että hieman karrikoidusti sanottuna minulle ei tekstit merkinnyt juurikaan mitään. Onneksi olen saanut tehdä alusta asti paljon Vexi Salmen kanssa, jonka tekstit ovat aina olleet hyviä; niissä on joku ajatus ja ne on teknisesti ok. Olin kai jo poispilattu; olin tottunut siihen että tekstit on hyviä! Junnu ja Vexi – ja joku Hectorin teksti oli Paradisella myös – ne oli kaikki aina hyviä, enkä ollut asennoitunut niin että minun pitäisi teksteihin puuttua. Paitsi jos siellä oli kaksi tavua liikaa, eikä noiden kolmen osalta sellaista koskaan ollut. 

Mutta Junnun lauluissa aloin lukea tekstejä, ja huomasin että ne ajatukset kosketti; se mitä niissä sanottiin oli myös minulle. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän ne minua koskettaa. Niissä on hirveästi totta, ja ihmistä. Niistä minä aloin miettiä että mitä laulaja näissä oikeasti viestittää, ja senhän pitäisi olla oikeasti aina lähtökohta sovitukseen. 

Jääkö kaltaisellesi paljon sovituksia tehneelle niistä jotkut erityisen onnistuneet mieleen? Nouseeko sieltä suosikkeja?

– Ehkä sieltä suosikkejakin nousee, mutta ylipäätään olen pyrkinyt siihen, että töihin jäisi sellainen leima tai tunne, että jos niitä kuuntelee 30 vuodenkin päästä niin voisi vaistota sen että ”tuo on kyllä sydämellä tehty”. Jos sellaisen tunteen omista tekemisistään jälkikäteen joskus saa – niin kuin tuossa mainitsin Paulan laulaman ”Romantiikkaa” – niin silloin voi tuntea onnistuneensa. Sellainen on erittäin palkitsevaa. 

Pidän äänilevystä ihan mielettömästi, äänilevy on minusta ihan yhtä tärkeä asia kuin kirja. Ja olen pahoillani siitä, että äänilevyn arvostus on tällä hetkellä iltapäivälehden luokkaa. Äänilevy ostetaan kevein perustein, kuunnellaan kerran; siitä ei tullut ”viboja” tai ”kiksejä”, ja se pannaan hyllyyn eikä koskaan enää kuunnella. Aikanaan äänilevy maksoi nuorelle miehelle niin paljon, että piti tarkkaan päättää ostaako sen vai ei, kun ei ollut kuukaudessa varaa ostaa kuin ehkä kaksi äänilevyä. Se ostettiin vakaan harkinnan jälkeen, eikä todellakaan vaan yhtä kuuntelukertaa varten. Nyt kun äänilevyteollisuus kamalasti suree sitä, että myynti laskee, niin vaikka piratismi on vaikuttanut ja sille pitää tehdä aivan kaikki mitä voidaan, niin voisi myös katsoa peiliin; musiikki ei ole ollut tarpeeksi kiinnostavaa. 

Ihmiset ovat rakastaneet tarinoita kivikaudesta saakka, ja jos on tarpeeksi hyvä tarina, niin se vie aina ihmiset mukanaan. Hyvä tarina hyvällä melodialla, uskottava esittäjä, jonka kanssa toimii lauma hyviä, ammattitaitoisia säestäjiä jonkun johdolla, niin kyllä taatusti viehättää ihmisiä. Tulenlieskat ja kaikki muu sellainen ovat lyhytaikaisia nautintoja; se on hienon näköistä hetken, niin kuin ilotulitus yleensäkin ihmisten mielestä on. Mutta ei se niin pitkäaikaista onnentunnetta anna kuin joku hyvä laulu tai runo, joka voi säilyä ihmisen matkassa koko loppuelämän. Siinä on jotain mielettömän hienoa. 

Äänilevyyn pitää suhtautua ihan yhtä vakavasti kuin kirjaan. Se on tärkeä dokumentti ajasta, ja siksi on tärkeää että siinä on kaikki tekijätiedot oikein kirjattuna; tiedetään ketkä sen ovat tehneet, missä ja milloin. Äänilevy on historiallinen dokumentti, jota ehkä tuhannen vuoden päästä joku tutkii jossain toisessa galaksissa! Siitä ei saa tehdä joutavanpäiväistä.

Muistikuvia

Mieleni tekee kysyä joistakin yksittäisistä teoksista. Irwin Goodmanin ja Vexi Salmen ”Poing poing poing” on sovituksesi vuodelta 1971, ja tutustuin siihen läpikotaisin, kun kerran transkriboin sen erääseen tv-ohjelmaan. Iso bändi, ja kertosäkeellä lähtee, niin kuin paljon on ollut tapana, mutta että kaksi modulaatiota! Mitä sen teosta muistat?

– Jotain kyllä – ainakin sen, että modulaatiot olivat minun ideani, niitä Irwin ei itse viljellyt. Joskus hänen kanssaan lähdettiin ihan siitä, että mies lauloi kitaransa kanssa siinä studion tarkkaamon sohvalla laulun, ja minä kirjoittelin nuottia sitä mukaa talteen. En muista oliko nimenomaan ”Poing poing poing” sellainen, mutta kyllä hän sovituksen täysin hyväksyi. Irwin oli älyttömän lahjakas ja musikaalinen, sekä poikkeuksellisen rytmikäs laulaja, ja hän oppi kaiken salamannopeasti. Jonkun tuollaisen ”demo-session” jälkeen hän ei välttämättä seuraavana päivänä muistanut miten hän oli biisin laulanut, mutta kerran kuultuaan se oli jälleen täysin hänellä hallussa. Tällä en tarkoita etteikö hänen sävellyksensä olisi sataprosenttisesti hänen, vaikka olen saattanut joitain ehdotuksia johonkin ”mutkaan” laittaakin; minä toimin vain sovittajana. ”Poing poing poing” -biisistä muistan, että se tehtiin hyvin tietoisesti Syksyn Sävel -kilpailuun, jonka Irwin oli edellisvuonna voittanut ”St. Pauli ja Reeperbahn” -laululla. Sen sovituksen teki muuten veljeni Nacke. 

Vexi oli hirveän tärkeä moottori, Irwin olisi tuskin saanut mitään tehdyksi ainakaan äänilevymaailmassa ilman häntä. Vexin nopea toimintahan on legendaarista, ”Lievestuoreen Liisa” on se kuuluisin tapaus. Hän soitti että ”ylihuomenna studioon, hoida bändi, Irwin on jo säveltänyt biisin”, tekstin idean hän oli napannut lehtiuutisesta. Studioon mennessä oli jo etiketitkin valmiiksi painettu, ja niissä oli kesto – ilman että oli soitettu vielä tahtiakaan! Joten sovittiin että tehdään feidaus loppuun, ja sitten katsottiin kellosta että osui kohdalleen (naurua)! Tämä on tositarina. Viikon kuluessa oli levy kaupan hyllyssä. 

Vexi on edelleen samanlainen, ei hän kestä sellaisia ihmisiä joiden täytyy fundeerata jotain. Siinä mielessä olen samaa mieltä, että jos levyä täytyy miksata kuukausi, ja kaikki yrittää jotenkin parantaa sitä, niin silloin lähtökohdassa on jo jotain vikaa. Monet tosi hyvät suomalaiset iskelmälevyt ovat syntyneet hyvin suoraviivaisesti: tässä on biisi, sovitus on näin, bändi soittaa, solisti laulaa, sitten miksattiin ja se oli päivässä tehty. Se ei olisi siitä parantunut kymmenen päivän hinkkauksella, päinvastoin. ”Poing poing poing” tehtiin niin, ja tausta jopa ostettiin Ruotsiin, jossa joku lauloi sen meidän pohjille – kommentteja tuli ”että onpa hyvä tausta, ja hyvin äänitetty”.  Muita kivoja Irwin-muistoja minulle ovat ”Laulajan testamentti” – miesten hienoimpia biisejä – sekä ”Yksi tykkää äidistä”.

Siinä on yllättävän rohkea teksti – mies ottaa lopulta sekä äidin että tyttären samaan sänkyyn – ja pidänkin pienenä ihmeenä, että on tuolloin mennyt läpi. Puuttuiko Kärki mitenkään poikien tekemisiin?

– Ei Topi puuttunut niihin mitenkään – ei varmaan enää voinut, Vexi piti lankoja käsissään täysin. Levymyynti oli sitä luokkaa jo ennakkoon, että kundit teki mitä tahtoi. Hienosti [Timo] Koivusalon Irwin-leffa [Rentun ruusu] päättyy ”Laulajan testamentti” -biisiin, ja se olen minä, joka siinä lopputekstien aikana viheltää.

Loppuvuodesta törmäsin eräässä työprojektissa ensimmäistä kertaa sesonkilauluusi Sinikka Svärdin kanssa, eli ”Joulun hohde” Mari Palon laulamana. Sepä vasta on oikeasti onnistunut kokonaisuus.

– Olen samaa mieltä (naurua), se on oikein onnistunut joululaulu! Toivottavasti siitä tulisi ihan kestosellainen. Vantaan orkesterin kanssa me haluttiin tehdä joululevy, ja tein mukaan muutaman originaalin. Tein sävellyksestä demon, ja lähetin sen Sinikalle. Hän innostui melodiasta heti, ja yhteistyö pelasi loistavasti. Tuollainen innostava ja rakentava vuorovaikutus on hyvin tärkeää, silloin on heti paremmat mahdollisuudet onnistua. Nyt me ollaan erään toisen tekijän kanssa päätetty voittaa yksi kilpailu, ja työskentelyilmapiiri on hyvin samankaltainen. 

Sitten on vanhakantaisen tyylipuhdas beatbeguine Klabbille [Kari Tapio], ”Jos vain siipeni kantaa” Vexin tekstillä. 

– Se oli ihan tietoinen teko, joka vielä loppuu ”Heinän” [kitaristi Jari Nieminen] vetämään Shakin´ all over -fraasiin. Klabbi ottaa hyvin usein esiin sen, että hän on vanhan liiton miehiä. Hänen musiikkimakunsa perustuu vanhoille arvoille, ja hän tykkää aidoista, rehellisistä biiseistä. Mies haluaa tehdä itsensä näköistä musiikkia, mikä onkin ainoa oikea vaihtoehto. Sen saavuttaminen uudella biisillä, niin että se olisi yhtä hyvä kuin ne vastaavat vanhat, on kova haaste. Joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin.

Eikä kukaan tiedä

Olemme puhuneet kilpailuista, ja kun olet niihin osallistunut ja aiot edelleenkin osallistua, niin miten näet ne tekijyyden edistämisenä?

– Voiko taiteen alalla kilpailla on hyvä kysymys, eikä minun mielestäni oikein voi. Automaattisesti kilpailuvoitto ei takaa ikivihreyttä, tai edes sen kummempaa muuta menestystä. Joskushan on kilpailussa vähän huonommin pärjännyt noussut myöhemmin paljon suurempaan suosioon. Hyvä esimerkki on Edu Kettusen ”Minä olen muistanut”, joka oli euroviisujen karsinnassa jossain puolivälissä, eikä herättänyt mitenkään huomiota, kunnes vähän myöhemmin se soi joka paikassa ja myi ties mitä platinaa. Mielettömän hyvä biisi ja hieno Kimin [Lönnholm] esitys olikin.

Kilpailuilla voi olla aktivoiva vaikutus siihen, että yleisö kuuntelee uusia biisejä; siinä mielessä ne on hyviä juttuja. Mutta ei se takaa että säveltäjän nerokkain biisi tulee sitä kautta esiin. Hyvät asiat syntyy usein vahingossa, ikään kuin tietämättä, ja viittaan tuohon äskeiseen, että ei ne biisit muutu vaikka niitä tahkotaan kuukausikaupalla siellä studiossa. Tarve tahkoamiseen on usein oire jostakin aneemisuudesta, jota halutaan paikata. Hyvässä tuotteessa on kaikki valmiina jo.

Tuohon tekisi mieleni kommentoida, kun otit esiin pianosatsilähtökohdan, niin kyllä varmaan jo pitkälle toistakymmentä vuotta on ollut niin, että jos nyt tehtäisiin sen ajan menestysbiiseistä pianosatseja, ja sitten joku ”neitseellinen” – siis ei levyversioita kuullut – asiantuntija tsekkaisi niitä, niin sanoisi aivan varmasti useista että ”ei tässä ole mitään, ei tätä kannata tehdä”. Monen kohdalla kaikki on tullut soundista ja groovesta; ei siitä että olisi joku melodia edes.

– Monen nykybiisin kohdalla kuulostaa siltä, että on kaadettu laatikollinen palikoita pöydälle, ja sitten noukittu niitä sieltä: tässä on tämmöinen sointu ja tässä tämmöinen – joku ehkä lisää, ja laitetaan ne näin päin; ei kun vaihdetaankin noiden paikkaa. Lopputulos on sellainen kooste jostakin, jossa ei muodostu jännitteitä; mikään ei johda minnekään tai mikään ei valmistele jotakin tulevaa. Ja niin niistä tulee sellaisia, että voi se valitulla tavalla mennä, mutta se voi mennä kymmenellä muullakin tavalla eikä se muuta mitään. 

Eikä ne sitten toisistaan erotukaan, eikä siellä tekijyysmielessä synny mitään nerokasta. Soinnut voi melodiafraasiin nähden olla ihan kuinka päin vaan, eikä se siitä huonone eikä parane. Kun taas hyvä kappale menee just niin kuin se on, mutta silti sallii monenlaiset muuntelut – tätähän niin sanottu standardi- tai ikivihreä-osasto on täynnä. Voidaan tehdä hidas, nopea, jazz, rock – mitä tahansa. Ydin on niin vahva, että se antaa lähes kaikkeen mahdollisuuden. Mutta jos tietäisi miten sellainen biisi tehdään, niin tekisihän niitä useamman päivässä, että toimeentulo olisi turvattu!

Eikä oltaisi tässä.

– Ei oltaisi tässä. Mutta onhan sitä riittävästi itsekin yrittänyt, ja sen pohjalta voi sanoa, että vaikeata se on, helvetin vaikeata!