EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

PÄÄKIRJOITUS 2 - Laillista polkumyyntiä

Tekijä: Nina Lith

PÄÄKIRJOITUS 2 – Laillista polkumyyntiä

Julkaistu

Elvis ry:n Octoberfestin paneelikeskustelun otsikko “Musiikki On – Tekijä Out” kuvaa tekijöiden tunnelmia juuri nyt. Piratismin ohella huoleksi on tullut se, että laillinenkin verkkojakelu tuo tekijöille vain murusia. Latausmyynnissä levy-yhtiöiden osuus on usein noin kymmenkertainen tekijöiden siivuun verrattuna. 

Nokia markkinoi uusia musiikkipalvelujaan sillä, että puhelimen hintaan sisältyy järjetön määrä musiikkia. Mutta tekijöiden sentit uhkaavat tästäkin kakusta jäädä järjettömän pieniksi. 

Kadehdittava ei toki ole pienten kotimaisten levy-yhtiöidenkään tilanne. Kuvaavaa tämän hetken rakenteille on verkkopalvelu Spotify, jonka arvon on laskettu nousseen jo satoihin miljooniin euroihin. Maailman neljä suurta levy-yhtiötä omistavat siitä 18 prosenttia ja kukin on saanut siivunsa 10.000 eurolla. Moni epäilee, että yhtiöt ovat antaneet musiikkinsa palveluun saadakseen hyödyn omistuksensa arvonnoususta. Pienille levy-yhtiöille Spotifyn osakkeita ei ole tarjottu tekijöistä puhumattakaan. 

Synkkyyden keskellä tekijät voivat lohduttautua sillä, että edelleen tekijänoikeuslaki antaa heille teoksiinsa yksinomaisen määräysvallan. Sen turvin tekijöillä on halutessaan mahdollisuus ryhtyä suosimaan sellaisia musiikkipalveluja, joissa on jokin kohtuus tekijänkin kannalta. Sama mahdollisuus on musiikin kuuntelijoilla. 

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi

Laulaja ja lauluntekijä

Julkaistu

Kari Tapiota voi kutsua myös laulaja-lauluntekijäksi, vaikka levytettyjä sävellyksiä onkin vain muutama. Myrskyn jälkeen (säv. Veikko Samuli) ja Juna kulkee (säv. & san. Toto Cutugno) ovat sellaisia täysosumia, jotka olisivat ylpeydenaiheita kenen tahansa sanoittajan teosluettelossa.

Kari Tapani Jalkanen syntyi 22.11.1945 Suonenjoella ja perhe muutti Pieksämäelle 1960. Koulun jälkeen isän tuttava järjesti hänet neljän vuoden oppisopimuskoulutukseen kirjapainoon. Mäkihyppääjän urakin olisi kiinnostanut, mutta kun tarpeeksi isoa mäkeä ei Pieksämäellä ollut, niin musiikki vei miehen.

– Pieksämäen mäki oli niin pieni, että yksissä kisoissa hermostuin ja hyppäsin tasaselle, mäkiennätyksen, ja myin sukset pois. Pamautin alas ja sanoin: ”Kuka ostaa sukset? Nyt lähtee!” Sitten pelasin vain jääkiekkoa, kunnes 1963 multa löytyi keuhkovarjostuma ja lääkäri kielsi urheilun ja hikoomisen.

Sairasloman aikana Kari toteutti haaveensa ja pyysi päästä tuttujen muusikoiden treenikämpälle kokeilemaan mikrofoniin laulamista.

– Sain pestin heti seuraavaksi lauantaiksi keikalle ja siitä se alkoi!

Kotona ei suhtauduttu kovin innokkaasti tähän käänteeseen.

– Siihen aikaan ei soittajia pidetty minään. Sukulaiset kuulemma kyselivät, että mitä se Kari tekee oikein työkseen. Vaikka olihan mulla siviiliammatti: 10 vuotta tein käsinlatojan hommaa ja lauloin. Näin kerran gallupin, jonka mukaan vähiten suosittu ammatti oli paimen ja toiseksi viimeisenä muusikko. Näin oli arvostus silloin.

Jo Pieksämäen aikoina kaupunkiin muutti puoliso Pia Viheriävaara, johon Kari iski silmänsä lavatansseissa. Raamattutuotannon vähennyttyä Pieksämäellä Kari löysi töitä Kuopiosta, jossa hän teki puhelinluetteloita.

Juankosken Elviksestä ensilevyttäjäksi

Kuopiossa tehdyn demonauhan perusteella Kari sai kutsun koelauluun Fazerille Toivo Kärjen luokse. Tilanne oli erilainen verrattuna tämän päivän Idols-koelauluihin…

– Kärki oli omassa huoneessaan propelli kaulassa niin kuin sillä aina oli. Hän sanoi: ”Tulepas poika tänne ja lauletaan se ja se”, sitten lauloin ja hän sanoi näin: ”Juankosken Elvis on vain Juankosken Elvis. Muuta heti Helsinkiin. Olet just päässyt armeijasta (se oli kai -67 kun tää tapahtui), olet poikamies. Ikäsi ei ole kohta enää puolellasi, Kirkakin alkaa olla liian vanha nuorisolaulajaksi.” Siinä Toivo Kärki vähän kyllä niksahti, koska Kirka taisi olla silloin vasta 17.

– Hän antoi Ture Aran numeron, josta mä oon kiitollinen. Hän sanoi, että Ture Ara opettaa hengityksen ja että mun vibrato on liian nopea, se pitää saada laiskemmaksi, niin kuin Markku Arolla. Mä sanoin siihen: ”herra kapellimestari, tarvitaanko kahta Markku Aroa Suomessa, eikö yksi hyvä riitä?” Että tällaista juttua meillä oli ja mä petyin katkerasti, kun mä luulin että nyt… Hän lupasi kyllä, että saan levyttää tangolevyn heti, mutta mua ei se tango kiinnostanut, vaan halusin laulaa kantria. Kärki sanoi, että laula mitä haluat. Lauloin muistaakseni Release me ja Kärki sanoi: ”Tule vuoden päästä uudestaan.” Päätin silloin, kun läksin Kuopioon takaisin, että en koskaan laula yhtään Toivo Kärjen laulua, en keikalla, enkä levytä, en milloinkaan… Hänellä oli tapana sanoa muillekin samoin, oon kuullut muiltakin laulajilta, aina se ”vuoden päästä takaisin.”

Ture Ara opetti Karin sanojen mukaan ”hengityksen alkeet” ja suositteli iskelmäuran sijaan oopperalaulua. Näin ei kuitenkaan käynyt ja Karin musiikkihommat muuttuivat yhä ammattimaisemmiksi. Kuopiossa Karin bändi Jammy & Jamset pääsi säestämään monia tunnettuja tähtiä, joilla ei ollut omaa bändiä mukanaan. Heistä Seija Simola oli vienyt viestiä pätevästä orkesterista RCA:lle ja lokakuussa 1971 Mosse Vikstedt ja Esko Linnavalli saapuivat Kuopioon kuuntelemaan heitä.

– Soitettiin eka setti ja mentiin heti tuomiolle Linnavallin pöytään. Hän sanoi: ”Teillä on hyvä bandi, en kuullut bassosta yhtään väärää ääntä, pyrkikää muutkin siihen!” Meille luvattiin, että saataisiin tehdä kokonainen LP, mutta pitäisi tehdä omia biisejä.

Sitten Kari jäi työttömäksi Kirjapaino Savosta ja hakeutui töihin Helsinkiin.

– Vaimo odotti toista poikaa. Kyllästyin katselemaan verhoja ja 1972 tammikuussa menin Kunnallispainoon ja lupasin aloittaa työt viikon päästä, vaikka asunnostakaan ei ollut mitään tietoa.

– Perhe oli vielä Pieksämäellä, olin yksin täällä isossa kylässä enkä tuntenut ketään. Soitin Mosselle RCA:lle ja sanoin: ”Min oun tiällä!” , savoks, niin kuin äidinkielellä ja kerroin tilanteen muuttuneen.

Kari Jalkanen levytti pian debyyttisinkkunsa Linnavallin opastuksella Alppistudiolla Kulttuuritalon alakerrassa. Sinkun A-puoli oli pari vuotta aiemmin myös italialaisen Claudio Baglionin ensilevytyksenä julkaistu Una favola blu (Pietro Melfa – Mario Vicari), jonka Pertti Reponen sanoitti suomeksi otsikolla Tuuli kääntyköön. B-puolella oli Linnavallin ja Jukka Virtasen Niskavuoren nuorimmainen.

Pari päivää sen jälkeen Danny soitti Kunnallispainoon ja pyysi mukaan kesäkiertueelleen. Seuraavana vuonna Erkki Liikanen pyysi Karia bändiinsä.

– Se oli mulle suuri kunnia, se oli hieno ja kovamaineinen laulubändi, jossa mua ennen olivat olleet mm. Timo Tervomaa ja Vesa Enne. Kun he perustivat Karma-yhtyeen, pääsin ehdolle Erkin bändiin. Toinen oli Hair-musikaalissa laulanut Rale Koivisto. Pääsin keväällä 1973 koekeikalle. Yhden setin lauloin ja Erkki sanoi: ”Se on tässä. Tervetuloa orkesteriin.” Se oli hieno tunne.

Käännöshittien aika

Liikasen kanssa Kari teki ensimmäisen albuminsa Aikapommi (1974), mutta ihan oma soololevy syntyi sitten vasta Scandialla pari vuotta myöhemmin.

– Sotavallan Arto oli kertonut [Harry] Orvomaalle, että tämmöinen jätkä on olemassa ja Orvomaa soitti mulle. Hän lupasi, että saisin tehdä kantrimusiikkia. Olin silloin Lavenin Lean bändissä kakkossolistina. Taloon tullut Chrisse Johansson pani kuitenkin jäihin mun kantrihaaveeni ja Lea ilmoitti mulle, että ”Klabbi, unohda se kantrilevy, sitä ei tehdä.”

Kari Tapion nousu Suomen kansan suursuosikiksi tapahtui hitaasti puurtamalla. Kuvaavaa on, että Ilpo Hakasalon ja Peter von Baghin Iskelmän kultainen kirja (1986) ei mainitse Kari Tapiosta vielä mitään.

– Chrisseä mun on kiittäminen ensimmäisestä hitistäni Sing my love song eli Laula kanssain (Dave Macronald – R. Dunhills suom. san. Vexi Salmi). Menin Chrissen luokse, ja Chrissen huoneessa oli myös Katri Helena ja kuuntelimme sen kimpassa. Muistan vielä Katrin sanat: ”Tää on varma nalli, levyttää tän kuka tahansa, tää on varma hitti”. No, eihän sitä koskaan voi noin sanoa, mutta kyllä Katri aavisti ja minäkin aavistin, sillä olihan alkuperäinenkin iso hitti. En pystynyt tuhoomaan sitä…

Kilpailu käännösbiiseistä oli artistien välillä kovaa ja he kävivät alituiseen kyselemässä tuottajilta uusia hittejä. Myös Fredi teki samaan aikaan ja vieläpä samassa yhtiössä versionsa Laula kanssain -biisistä, mutta vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Kari Tapion menestyikin paremmin.

Olen suomalainen

Viisitoista kesää (Living next door to Alice) (säv. Michael Chapman san. Nicholas Chinn suom. Juha Vainio) oli sitten vielä suurempi hitti, mutta ensimmäiseen kultalevyynsä Kari Tapio tarvitsi italialaisen biisin: Olen suomalainen.

– Löytö lie tapahtunut MIDEMin messuilla. Olin Kajaanissa keikalla, kun Kaide [Kaj Westerlund] soitti, että tule äkkiä Helsinkiin, on löytynyt kova hitti sulle.

– Se julkaistiin juhannusaatonaattona, mutta eihän silloin ketään kiinnostanut lähteä sinkkua kaupasta hakemaan, enemmän taisivat olla kabanossit mielessä. Vasta syksyllä se pauhkahti kärkeen. Jälkeen päin ihmettelin, miksi se annettiin juuri mulle. Olin kuulemma eniten velkaa förskottia talolle. Ajattelivat ilmeisesti saavansa edes osan omistaan takaisin, kun siinä oli hittiainesta.

L’italianon suomensi ja suometti Raul Reiman, joka oli Karille tärkeä ystävä.

– Hieno ja hyvin herkkä kaveri. Saatettiin joskus öisin puhua puhelimessa kolmekin tuntia. Junnu [Vainio] oli mun aisaparinani, kun kannettiin nuori lyyrikko hautaan.

– Muistan, kun hän toohotti Kaiden koppiin salkku mukanaan, että ”antakaa mulle äkkiä muutama biisi, kun tänään menee sähköt, että pitäis saada tehdä tekstejä” ja otti sitten sieltä Kaiden pinosta muutaman nuotin.

Kaj Westerlundin kanssa hän teki kahdeksan albumia, mutta viimeisen Kari Tapion Finnlevy-albumin tuotti Jaakko Salo. Pettyneenä Finnlevyyn Kari siirtyi 1993 Audiovoxille, jossa tuottaja-sovittajana oli vanha tuttu Veikko Samuli. Samulin kanssa Kari Tapio oli ystävystynyt jo kesällä 1972 Dannyn kesäshow’ssa. Veikko teki Karille yhden sävellyksen, Minne tuuli vaeltaa, jota he menivät kauppaamaan Chrisse Johanssonille ja siitä Samulin tuottaja-sovittajaura saikin hyvän vauhdin.

– Oltiin jo ovella lähdössä pois, kun Chrisse huusi perään: ”Veikko, haluatko tehdä lisää sovituksia?”

Kari Tapio toimi siis erinomaisena vaikkakin omien sanojensa mukaan hiljaisena puhemiehenä ja pian Samuli ja Johansson tekivätkin jo mm. Katri Helenan Syksyn Sävel -hitin Syysunelma.

– Jonka intron soundin minä mokasin… Veikko oli juuri hommanut syntikan ja minä menin studiossa ajankulukseni sitä räpläämään.

Aluksi Samuli suuttui, kun hän oli kuulemma vääntänyt saundia tuntikausia levytystä varten, mutta sitten totesikin Karin kehittelemän saundin vielä sopivammaksi ja soitti sitten intron sillä.

Sanat: Kari Tapio

Karin sanoitusharrastus alkoi, kun hän oli keikkamatkalla ja hermoili puuttuvaa käännöstekstiä.

– Raul Reiman ei ollut saanut tekstiä aikaiseksi ja aamulla piti mennä studioon. Tein keikan ja matkalla pysähdyin levikkeelle ja aloin kirjoittaa tekstiä. Sitten aamulla Takomo-studiolla Kaide sanoi, että Reiman faksas just tunti sitten huipputekstin. Silloin tehtiin se Reimanin teksti ja tää mun tekele (Tuntematon maa) siirrettiin myöhempään ajankohtaan.

Varsinkin yhteistyö Veikko Samulin kanssa Audiovoxilla sai Kari Tapion tekemään originaalisanoituksia. Kikka oli Audiovoxin ykköstähtiä, joka halusi nostaa profiiliaan ja toivoi ”isä- ja poika-Vainion pornolaulujen” jälkeen levytettäväksi jotain vakavampaa ja nätimpää. Niinpä sitten Kari suostui pitkän harkinnan jälkeen kirjoittamaan Samulin sävellykseen itselleen ja Kikalle dueton Häipyy etäisyys, jonka hän on levyttänyt myöhemmin myös Paula Koivuniemen kanssa.

Käännöstekstejä Kari Tapio on tehnyt toistakymmentä ja muutenkin hän tekee sanoituksensa aina valmiisiin melodioihin. Poikkeus on Myrskyn jälkeen, jonka hän on kirjoittanut suoraan runoksi. Idea tuli kuulemma niin myöhään yöllä, että muuta sanoitushommaa ilman kuulokkeita kasettimankan kanssa ei voinut tehdä vaimoa herättämättä.

– Mietin siinä vähän omaa elämääni, on semmosta vähän myrskyn tynkääkin ollut tossa… En muista kovin tarkkaan, siihen meni varmaan norttia paljon ja valvottuja öitä.

Kari Tapion tarkoituksena oli antaa Myrskyn jälkeen nimenomaan jollekin muulle laulajalle ja siten viestittää halustaan kirjoittaa sanoituksia myös muille.

– Ihan ensin Kulttuuritalolla oli hyväntekeväisyyskonsertti, jossa annoin Katri Helenalle sen tekstin ja pyysin häntä säveltämään sen. Katri, katsoi ja sanoi, että ”tää on ihan sun elämääs, kyllä sun pitää tää ite laulaa.” Annoin sen sitten Rainer Frimanille ja tekstin sävelsi Köpi (Kyösti) Roth. Se kesti kauan, hän ei sitä tehnyt. Sitten se kiersi: Markku Aro oli seuraava. Meni vuosi, ei tapahtunut mitään, mä otin sen veks.

– Sitten Samuli sanoi mulle, että jos et sä sitä itse tee, niin voisitko antaa sen Matti Eskolle. Mä sanoin, että totta kai, se on hyvä kundi ja sopii hyvin sille. Matti Esko sen kerkis jo laulaakin, mutta hän lähti sitten Audiovoxilta pois, ja Ile ja Samuli, koska Audiovox sen biisin omisti, eivät halunneet antaa sitä mukaan… Sitten tuli Syksyn Sävel -aika ja me oltais laitettu se siihen. Mä itse päätin siis vihdoinkin laulaa sen. Mutta me ei voitu laittaa Syksyn säveleen, kun Matti Eskon demo oli jo soinut Radio Salossa.

– Junnukin vielä liittyy tähän, kun hän viimeisenä syksynään kävi täällä meillä kylässä ja puhui koko elämänsä suurin piirtein. Mä näytin sen tekstin Junnulle silloin. Junnu korjasi siitä yhden sanan ja sanoi: ”Tää on ihan sinkkubiisi. Korjaa tuo! Oma suu, oma leipä. Älä anna kellekään tätä!”

Veikko Samuli ja Raimo Kerokin (Rexi) ovat tietysti tunnettuja nimiä, mutta keitä ovatkaan muut Kari Tapion sävellyskumppanit?

– Kari Teräväinen on Tulipunaruusujen saksofonisti, Juha Takanen taas alkuperäinen Agentsin rumpali, joka perusti Paavo ja Zephyrin, jossa mun poikani [Jani Jalkanen] soitti bassoa ja sitä kautta tutustuin häneen. Hauge Piispanen on puolestaan jo Kuopion ajoiltani tuttu muusikko.

Klabbin pöytälaatikkoon ei ole kuulemma jäänyt yhtään tekstiä, keskeneräiset on poltettu takassa. Kari Tapio on sanoittamisensa suhteen kovin nöyrä.

– Eihän niitä ole kuin 67. En ole koskaan kuuluttanut, että nyt laulan oman sanoittamani laulun. Mä inhoon semmoista kuulutusta.

Säveltämisen suhteen hän on vielä kriittisempi ja epäilee sävellystensä hipovan plagiointia. Ensimmäisen kolmesta levytetystä sävellyksestä, Syksyn Sävelen Lottovoitto on syntyä Suomeen, hän sävelsi Jaakko Salon ehdotuksesta Jukka Virtasen tekstiin. Ainoa varsinainen tilaussanoitus on ollut puolestaan Kesää kohti Reijo Taipaleelle.

– [Seppo] Matintalo soitti, että [Kari] Litmanen on tehnyt tämmöisen sävellyksen ja pitäisi saada kesän ykköshitti. Ihan pienet paineet läväytettiin mulle. Sanoin, että voin mä yrittää ja tulikohan se sitten yhdessä yössä.

Käännöstekstejä tehdessä Kari käännättää alkuperäisen tekstin sisällön pojillaan tai jollain muulla. Sisällön lisäksi hän pyrkii ottamaan huomioon myös alkuperäisiä vokaaleja samankaltaisen soinnin säilyttämiseksi. Tuoreimpia Klabbin käännöshittejä ovat norjalaisen Rolf Løvlandin ja irlantilaisen Brendan Grahamin You raise me up ja Toto Cutugnon Il treno va. Jälkimmäinen oli oikeastaan tilaustyö Cutugnolta tai siis hän kauppasi biisinsä Klabbille, kun herrat kohtasivat toista kertaa Lahden Viinijuhlilla 2002 ja kuuntelivat Karin autossa Olen suomalainen/L’italiano -duettonsa miksausta.

– Toto otti taskustaan uuden sinkkunsa ja sanoi kuuntelepas tämä. Hän sanoi, että hän toivoo, että sä sen levyttäisit ja tekisit tekstinkin siihen. Se oli musta niin hienoa, että joku maailmanluokan songwriter antaa mulle tommoisen jutskan.

Klabbi kiinnostui teksteistä vasta iän myötä, nuorempana melodia oli tärkeämpi. Koska koulussa oli tarjolla vieraaksi kieleksi vain saksaa, englanniksi laulaminenkin edellytti foneettisesti kirjoitettuja lunttilappuja, kun teksteistä ei vielä ymmärtänyt juuri mitään.

Kari Tapio miettii hetken vastausta kysymykseen, mikä on hyvä teksti.

– Hyvä teksti on semmoinen, joka juoksuttaa ihmisen komerolle laittamaan reumakerraston päälle, kun karvat nousee pystyyn! Se on siinä, en mä osaa enempää sanoa.

Yksi Kari Tapion rakkaimmista omista sanoituksista on Elämän virta (säv. Erkki Friman), duetto henkiseksi veljekseen kutsumansa Reijo Taipaleen kanssa.

– Se on sikäli kaksijakoinen juttu, että me olemme kuunnelleet Olavi Virtaa, se on ikuinen ja myös elämän virta on ikuinen, se vierii koko ajan, jos sitä tarkkaan sitä tekstiä kuuntelee…

Vaikka Elvisin jäsen onkin, Kari Tapio ei ole ehtinyt juuri seuraamaan Teoston asioita tai Elvisin edunvalvontatyötä saati käymään jäsentapahtumissa. Karille tekijätulot ovat enimmäkseen olleet vain mukavaa bonusta keikkatulojen päälle, mutta eivät toki ihan mitättömiäkään silloin kun omien tekstien tekeminen oli aktiivisempaa.

– Nyt on työn alla yksi käännösbiisi, joka ei ole vielä lentänyt roskakoriin. Vainio patistaa joka päivä, milloin sä ostat sen kynän…

– Ei niitä väkisin synny, esimerkkinä Rexin tango Tuoksusi sun, jolla aikanaan osallistuimme Tangomarkkinoiden sävellyskilpailuun. Puoli vuotta se oli se arkki siinä, Rexi oli antanut sävellyksen ja yhden tekstivihjeen: ”vaikka tuuli tuoksus viekin, ei voi sammuttaa sen liekin”. Puoli vuotta meni eikä mitään tullut, mä tuijotin aina sitä arkkia. Sitten mentiin kerran ruotsinlaivalle Pian kanssa, keikkamatka taikka joku muu. Naisethan käy aina noissa parfymeerioissa ja ne ottaa niitä eri jutskia tuohon. Se tökkäs mulle käden tohon nuuhkittavaksi ja sitten keksin sen nimen ”Tuoksusi sun”. Menin suoraan hyttiin ja kirjoitin A-osat siltä istumalta, B-osat sitten kotona.

Monessa haastattelussa Kari Tapio on jo todennut saaneensa kaiken mistä on haaveillut. Pari tärkeää haavetta on toteutunut tänä vuonna: kantrialbumi Viimeiseen pisaraan ja reissu Memphisiin ja Nashvilleen, jossa hän koki mm. Reba McIntiren stadionkonsertin.

Mikä panee vielä miehen lähtemään keikoille?

– Rakkaus musiikkiin, ei se sen kummempaa.

Kaikki lähtee hyvistä lauluista

Julkaistu

Jämsä on keikkaillut jo kolmekymmentä vuotta, vaikka mittarissa on ikää vasta 44. Hän ei odota liikoja, vaan katsoo rauhassa miten ura kehittyy. Vuodet ovat opettaneet hänelle, että on helpompi olla säveltäjä ja laulaja kuin ennustaja. Siksi hän jalat maassa odottaa tulevaa vuotta ja uuden levynsä ilmestymistä.

Kaikki alkoi Kokkolasta seitsemänkymmentäluvun loppupuolelta. Kai Jämsä soitti ja pelasi jalkapalloa. Jossain vaiheessa nuorukainen kuitenkin tajusi, että hänestä tulisi parempi soittaja kuin pelaaja. Remu oli tehnyt vaikutuksen poikaan ja siksi hänen oli ihan pakko saada rummut. Kai ei jaksanut kauaa kolistella, hän halusi eturiviin soittamaan ja laulamaan. Rummut peri isoveli Veli-Matti. Siitä alkoi kahden veljeksen ura. Veli-Matista tosin tuli opettaja, mutta hän jatkoi musiikin tekemistä, sanoittajana. Kai tiesi jo silloin mitä tahtoi ja sillä tiellä hän on edelleen.

– Olin neljäntoista kun Ronski Gang soitti paikalliseen musiikkiliikkeeseen, että he tarvitsevat lämppäriä. Kokkolassa meidät tunnettiin, ja siellä tiedettiin, että olimme aina innokkaita esiintymään ja työntämään nokkaamme joka paikkaan. Päästiin yhdelle keikalle soittamaan, mutta siitä ei kauaa mennyt, kun Ronski (Harry Sjöblom) soitti ja pyysi kesäkiertueelle mukaan.

– Siihen aikaan Ronskilla oli lämppäri, oma dj ja videotykkiesityksiä.  Ronski sanoi jossain vaiheessa syksyllä, että heillä on seuraavaksi kesäksi myyty keikkaa hyvin. Miten on Kaitsu, pystytkö irrottautumaan, vai painaako armeija päälle? Nauraen sanoin, että ensin pitäis käydä toi rippikoulu. Keikkaa oli ja sain rippikoulunkin käytyä viikossa erikoisluvalla.

– Ronskin kanssa bändimme Vocals teki keikkaa pari kolme vuotta. Vanhemmat ja koulu suhtautuivat hommaan ymmärtäväisesti. Sehän oli pääsääntöisesti viikonloppuhommaa. Se taisi niiden mielestä olla hyvä juttu, kun pojilla oli harrastus. Me oltiin itse ihan pikkupoikia, eikä nähty touhussa mitään varjopuolia. Mulle Ronski on ollut oppi-isä.  Näiden keikkojen kautta Jyrki Hämäläinen löysi meidät Suosikin kiertueille. Oltiin esimerkiksi Leena Nilssonin ja Kaija Kokkolan taustabändinä.

Itseluottamus kasvaa

Soittamisen palo oli niin vahva, että veri veti isompiin kuvioihin.  Kaija Kokkola etsi soittajia bändiinsä Helsingissä.  Kai muutti Helsinkiin, vaikka bändiä ei koskaan perustettukaan sellaisena kuin oli tarkoitus.  Pelkät musiikkikuviot ahdistivat, siksi päivätyö tuntui hyvältä vastapainolta soittamiselle.  

– Yhden roudarin tyttöystävä oli videovuokraamossa töissä ja sitä kautta pääsin sinne töihin. Olin opiskellut sähköasentajaksi ja tehnyt hetken niitä töitä, mutta se ei ollut minun juttuni. Tuntui, että videovuokraaja/muusikko/tekijä yhdistelmä sopi siihen hetkeen hyvin ja niin se sopikin.

– Niihin aikoihin perustimme seuraavan bändin, joka oli nimeltään Time. Bändi oli valtavan hyvä, mutta näin jälkeenpäin tuntuu, että ehkä kiinnitimme liikaa huomiota ulkomusiikillisiin asioihin. Se oli silloin tapana. Siksi Time ei oikein koskaan lähtenyt lentoon, mutta se opetti, että voisin tehdä omaa musaa. Se antoi itseluottamusta ja uskoa omaan juttuun.  Sitten perustettiinkin Oliver Twist -niminen bändi.  Se teki Polarvoxille ekan levyn, jossa oli vain mun omia biisejä.

Puolikuun aika

Vuonna 1991 Kai pyydettiin Puolikuuhun. Bändi oli tehnyt aikaisemmin yhden levyn, jota ei juuri noteerattu.  Se sai aikaan sen, että levy-yhtiö ja bändi päättivät mennä eri teitä. Puolikuu oli kuitenkin tehnyt tuottaja Janne Louhivuoreen vaikutuksen, hän uskoi bändiin ja lähti heidän matkaansa. Jannen vainu oli kohdallaan, ja bändi sai levytyssopimuksen Flamingolle.

Ensimmäisen levyn nimi oli Makeaa myrkkyä. Television merkitys levyjen ja bändien promootiossa oli jo siihen aikaan valtava. Puolikuun esiintyminen Levyraadissa aloitti menestystarinan, joka toi bändille kulta- ja platinalevyjä.  Puolikuu teki paljon keikkaa ja pohjusti sillä kenttäsuosiotaan, lehtien palstoilla heitä ei paljoa näkynyt. Kai näkee yhdeksi menestystekijäksi myös sen, että Puolikuu ei koskaan ollut ulkomusiikillinen bändi, vaan selkeä poppiyhtye.

Miten kaksi isoa biisintekijää Kari Pesonen ja Kai Jämsä mahtuivat samaan bändiin?

– Mä en ollut millään tavalla iso biisintekijä. Ekat omat biisit olin juuri tehnyt. Me mahduttiin samaan bändiin oikein hyvin, tuettiin toinen toisiamme. Bändi oli kaikille uusi juttu, ja se oli sellaista yhdessä tekemistä. Puolikuu oli mulle kasvun ja oppimisen aika biisintekijänä.

– Myöhemmin 2000-luvun alussa teimme Karin kanssa levyllisen lauluja yhdessä, meillä oli tarkoituksena julkaista duolevy.  Ne näkivät kuitenkin päivänvalon Puolikuun seuraavalla levyllä. Siihen aikaan meiltä tuli lauluja valtavia määriä, materiaalista ei ollut koskaan pulaa.

Omalla nimellä eteenpäin

– Tein paljon maalailevia biisejä. Laulutyylini muuttui ja lauloin paljon varovaisemmin, se oli sellaista hyminää.  Vein demoja levy-yhtiöön ja Wean Kimmo Kivisilta kysyi, olenko ajatellut koskaan esiintyä omalla nimelläni. Siitä ei kauaa mennyt, kun he soittivat ja sanoivat olevansa valmiita viemään asioita eteenpäin. Se oli hieno tunne, kun levy-yhtiö hehkuttaa haluavansa panostaa minun soolouraani.

– Eka sinkku oli Mun kaipuu ja se tehtiin esittäjänimellä K.A.I. Levyn nimi oli Valossa ja Varjossa. Puolikuu jatkoi ja minä lähdin soolouralle. Promo meni mukavasti, mutta levy ei myynyt kovin hyvin. Pääsin tekemään myös toisen levyn, mutta se monista syistä viivästyi ja tuli liian myöhään ulos. Täytyy kuitenkin sanoa, että olen edelleen ylpeä niistä kahdesta levystä.

– Halu tehdä omaa musiikkia vain kasvoi. Vaikka olen bändi-ihminen, niin veri veti tekemään omaa juttua. Pöytälaatikkoon oli kertynyt lauluja ja olin antanut niitä myös eteenpäin, joten päätös tuntui aika luonnolliselta. Olimme hyvän ystäväni Petri Auerin kanssa pitkään puhuneet bändin perustamisesta, joka tekisi vain sitä musaa mitä itse halutaan. Petri oli soittanut Guitar Slingersien kanssa. Perustimme Petrin ja Ari Sunellin kanssa Komboklubin. Ajatus oli, että soitetaan hyviä covereita ja omaa materiaalia. Keikkaa saatiin myytyä yllättävän hyvin. Eka sinkku oli Kasevan Tyhjää (Asko Raivio), joka on yhä edelleen ohjelmistossani. Siihen biisiin kiteytyy hienosti seitsemänkymmentäluvun melodisuus. Kasevan lisäksi tärkeitä vaikuttajia mulle ovat olleet Jouko ja Kosti, Fredi ja Katri Helena. Heidän lauluissaan melodiat ja sovitukset ovat aina olleet valtavan hienoja.

Yölinnun hovisäveltäjä

Vesa Kontiaisen kirjoittama kirja Lennetyt vuodet kertoo Yölinnun vaiheista. Kirjassa Kai Jämsä mainitaan Yölinnun hovisäveltäjäksi.

Yhden Suomen menestyksekkäimmän tanssiyhtyeen hovisäveltäjäksi pääseminen vaati ilmeisesti työtä jonkin verran?

– Lähettelin demoja levy-yhtiölle. Demot ajautuivat Yölinnun kuultaviksi Tomi Aholaisen kautta. Vasta kun sain suoran yhteyden Yölinnun Markus Kuusijoensuuhun, niin sieltä tuli palaute; olet tehnyt hienoja lauluja. Kirjan mukaan levy-yhtiö oli sanonut pojille, että eivät Jämsän biisit ole kelvanneet kenellekään, vaikka olin tehnyt paljon muillekin.  

– Haavoittumaton ja Preussinpunaista olivat ne Yölinnun suuret biisit, ne ovat muuten veljeni Vellun sanoittamia. Yölintu nosti minut biisintekijänä esiin ja siitä olen ikuisesti kiitollinen. He kohtelevat lauluntekijää kunnioittavasti ja hienosti.

Onko lauluja helpompi saada nykyään eteenpäin?

– Hitit tietysti aukaisevat aina uusia ovia. Kun laitan laulun eteenpäin, niin se otetaan tosissaan. Biisi myy viime kädessä itse itsensä, vanhat teot eivät kovin paljon siinä paina. Viime vuosina olen saanut uusia hienoja yhteistyökumppaneita. Tunnen, että emme toimi enää hiekkalaatikkotasolla, vaan olemme vakavasti otettavia musiikintekijöitä, niin ainakin toivoisin meihin suhtauduttavan.

– Yksi asia on muuttunut, teen paljon vähemmän kuin ennen. Yritän tehdä koko ajan sitä suurta laulua. Ikä ja kokemus tuovat mukanaan sen, että mitään puolivalmista en enää anna käsistäni pois. Joskus jää laulu tekemättä senkin takia, että tulee tunne, että tämän olen tehnyt jo aikaisemmin. Veli-Matti sanoi mulle jokin aika sitten, että on tää kummallinen ala. Sulla menee nyt kaikkien mittareiden mukaan hyvin ja silti biisejä on noin vaikea saada eteenpäin.

Olet sanonut, että tekstit ovat sinulle tärkeitä. Minkälainen on mielestäsi hyvä teksti?

– Hyvä teksti on tarinamainen. Olen vähän kyllästynyt kielikuviin, jotka eivät ala eivätkä pääty mihinkään. Kertosäkeistössä pitää olla joku hyvä sanonta, johon on helppo tarttua. Joskus keksin mielestäni hyvän melodian, josta olen innoissani. Olen sanonut silloin sanoittajalle, että tee tähän melodiaa parempi teksti. Laulusta tulee hyvä, jos se onnistuu. Hyvässä tekstissä on tarina, ämpärillinen rakkautta ja kaipuuta, ne ovat olleet minulle liikkeellepanevia voimia. Hitaat ja puolitempoiset biisit ovat sellaisia, joilla ihmiset saadaan sopivaan tunnetilaan.

Sooloura ja omat laulut

Jämsä on tullut jälleen tilanteeseen, josta haetaan uutta suuntaa. Soittaminen Muskan bändissä on jäämässä pikkuhiljaa taka-alalle. Oma sooloura omilla lauluilla on seuraava askel. Turhat kuvitelmat menestyksestä ovat jo karisseet vuosien aikana keikkamatkoille.  Menestys tulee, jos on tullakseen. Kai tekee keikkaa yksin, duettona tai bändin kanssa. Se antaa liikkumavaraa ja mahdollisuuden tehdä myös pienimuotoisia keikkoja.

– Olen miettinyt taas omaa soolouraani ja minkälaisia lauluja teen.  Se on selvä, että olen kauniiden ja melodisten laulujen tekijä ja laulaja. Se vaan on jotenkin se oma juttu.  Näen itseni aika hyvässä tilanteessa tällä hetkellä.  Kun mietin koko uraani, niin ainakin itsestä tuntuu, että olen koko ajan kehittynyt. Haluan uskoa, että monta suurta laulua on vielä tekemättä. Tosin uuden laulun tekeminen lähtee aina nollasta, ja joskus pelottaa se ajatus, jos lähde ehtyy, eikä lauluja synnykään. Toisaalta nykymusiikki on juuri sellaista, jota koen osaavani tehdä parhaiten. Iskelmän ja popin raja on hämärtynyt, ja se sopii minulle.  En ota paineita, teen näitä kuitenkin tietyllä tavalla itselleni.

– Itselleni yritän todistaa sitä, että osaan tehdä lauluja. Se on ikään kuin peli, jota pelaan itseni kanssa. Nälkä aina kasvaa, ja mietin joskus, että mä näytän vielä mulle itselleni, en muille. Kaikki lähtee aina hyvistä lauluista. Musiikin voima on onnistuessaan valtava.

Livesoittamista ei päihitä mikään

Julkaistu

Kärkisen ja Kallion edellinen levy Saman taivaan alla ilmestyi 2008, mutta seuraava ei välttämättä sisällä heidän omaa materiaaliaan.

Jiri Nikkinen kertoi tässä lehdessä jokin aika sitten, että kun keikat tekee hyvin ja tosissaan, homma myös kantaa hedelmää. Yhteydet keikkapaikkoihin pysyvät hyvinä, kysyntää riittää ja yleisö on tyytyväinen. Ile Kallion kokemus on sama, mutta viime aikojen taloudellinen epävarmuus on silti muuttanut kuvioita.

– Taantuma on näkynyt Kaijan ja minun duuneissa siten, että kun aiemmin keikoista suunnilleen 70 prosenttia oli bändin kanssa ja 30 prosenttia duona, niin nyt se on päinvastoin. Tai duokeikkoja on varmaan jo 80 prosenttia. Keikkoja on tullut tehtyä yllättävän paljon, kymmenkunta kuukaudessa, eli sellainen määrä että enempää ei edes haluaisi. Sitten meillä on yksi albumiprojekti, joka ei perustu omaan musaan. Materiaali on valittu ja kaikki on periaatteessa valmiina, mutta juttu ei vain tunnu lähtevän käyntiin. Syynä voi olla se, että duokeikoilla on ollut niin hauskaa.

Näyttääkö lähitulevaisuus samanlaiselta?

– Toivottavasti! Ihan hyvältä se tällä hetkellä näyttää. Nyt alkaa olla jo sellaista fiilistä, että oma keikkailuhistoria on aika hyvä työkalu. On tullut vedettyä sen verran pitkään, Kaijankin kanssa nyt jo varmaan 18 vuotta, että se selvästi kantaa hedelmää. Ajatuksena on aina ollut se, että keikka tehdään niin hyvin kuin pystytään, ja koen että jengi myös aistii sen.

Oma tuntumani on sen suuntainen, että livemusiikin merkitys vain kasvaa. Konserttielämystä ei nimittäin voi ladata netistä, vaikka levyt voisikin, eikä konkreettista paikallaoloa voi korvata millään.

– Aivan. Oma kokemukseni on, että jengi hakeutuu elävän musiikin pariin selvästi enemmän kuin muutama vuosi sitten. Ihmiset haluavat elämäänsä aitoja, vahvoja fiiliksiä. Albumien menekki on aika ymmärrettävistä syistä pudonnut rajusti: musiikkia on helppo ladata ja runsaudenpula on valtava, levyjä tulee yksinkertaisesti liikaa. Todella harvoin tulee minullekaan vastaan sellaista uutuutta, joka herättää tunteen että vau, tämän minä todella haluan. Mutta konsertti on aina jotain ainutlaatuista.

Miten muuten duosoittaminen sinänsä? Siinähän tavoitetaan parhaimmillaan aika huikeita intiimiyden tasoja, kun esiintyjiä on kaksi ja yleisö näkee ja kuulee kaiken minkä kumpikin tekee.

– Jos bändissä on rumpali ja basisti, äänen voima on välittömästi kovempi, ja siitä seuraa tiettyjä asioita. Soittajien suuri määrä tuottaa aina myös jonkinlaista etäisyyttä, tai ehkä etäisyys on väärä sana, mutta kontaktin taso on toinen. Pienessä akustisessa esityksessä kanssakäyminen on todella suoraa. ”Mä olen Ile, terve, mä soitan teille tässä muutaman biisin.” Olen vuosien aikana oppinut pitämään juuri siitä todella paljon. Meidän juttu tietysti toimii paljolti siksi, että Kaija on niin hyvä. Jos duon solistilla ei ole karismaa tai taitoa, voin sanoa että kusessa ollaan.

Entä duosoittamisen vastuullisuus? Tarkoitan sitä, että kun olet lavalla kahden, yleisö näkee ja kuulee kaiken minkä teet, etkä voi feidata hetkeksikään kenenkään taakse.

– No, vuosien varrella olen oppinut hyväksymään esimerkiksi sen, että virheitä tulee. Vääriä ääniä, rytmisiä mokia ja niin edespäin. Joskus tulee myös lyötyä kriittiseen paikkaan täysin väärä sointu. Olen suhtautunut niin, että kaikki tällainen on osa show:ta, siitä tehdään juttu. Olen kokenut että tällä tavalla sen voi kääntää voitoksi, ja useimmiten yleisö on sen jälkeen vielä enemmän mukana jutussa.

Tuosta tulee mieleen joku muusikko, jonka nimeä en nyt muista mutta joka sanoi että ammattimaisuutta mitataan nimenomaan siinä, miten toimii silloin kun asiat eivät suju.

– Aivan. Toinen vaihtoehto ongelmatilanteissa on se, että menee itse kipsiin. Voin kertoa, että sen jälkeen homma on todella hankalaa. Minusta musiikkia pitää tehdä tosissaan ja siihen pitää suhtautua vakavasti, mutta se ei tarkoita, että sitä pitää tehdä tosikkona. Pitää nähdä myös se, että musiikki on leikkiä: leikkiä äänen kanssa, leikkiä paikalle tulleen yleisön kanssa. Okei, ymmärrän että modernista taidemusiikista leikki voi olla kaukana. Pakko myöntää että vaikka kunnioitan sen maailman tekijöitä tosi paljon, se ei ole minun maailmani.

Sinun ja Kaijan duoon liittyy sellainen mielenkiintoinen seikka, että te olette pariskunta. En halua kuulla yksityiskohtia, koska ne ovat yksityisasioita, mutta menevätkö roolit koskaan sekaisin? Musiikkia tekeville ihmisille tulee erimielisyyksiä, samoin kuin pariskunnille, ja on helppo kuvitella että musiikkia tekevä pariskunta voi olla räjähdysherkkä yhdistelmä.

– Meillä on ollut Kaijan kanssa alusta asti niin hyvät kemiat nimenomaan duunin teossa, että mainitsemaasi ongelmaa ei ole. Tiedän että meidän tilanteemme on poikkeus – tunnen tapauksia joissa bändi voi joutua olemaan varpaillaan sen kanssa, miten bändissä olevalla pariskunnalla synkkaa sillä hetkellä. Meidän tilannetta saattaa helpottaa sekin, että sain jo nuorena jätkänä purkaa aikamoisen läjän ambitioita Hurriganesin kanssa. Sain olla nuorena rokkistara, ja se maailma on jo nähty. Enää ei ole tarvetta kisata siitä, kuka on iso tähti.

Kitaristi Kallio

Ile Kallion varhaisimpia kitaristisuosikkeja olivat muiden muassa Jimi Hendrix, Eric Clapton ja Buddy Guy. Siltä pohjalta syntyi osaaminen, joka herätti Remu Aaltosen kiinnostuksen Ilen ollessa vasta 16-vuotias. 54-vuotias Ile on edelleen innostunut instrumentistaan, mutta ote siihen on muuttunut.

– Pyrin soittamaan joka päivä, mutta en enää tässä iässä ala opetella uusia tekniikoita. Olen todennut, että sen duunin olen jo tehnyt. Sen sijaan pyrin saamaan musiikista ja kitaristeistakin viboja, ja totta kai omaan soittoon päätyy sitä kautta uusia elementtejä. Yksi viimeisimpiä vibantuojia on ollut akustinen australialainen kitaristi Tommy Emmanuel, joka kävi Suomessakin viime keväänä. Siinä on todella, todella mahtava jätkä. Aivan mykistävä. Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat edelleen siten, että tulee treenattua jotain uusia asioita, mutta ei mitenkään ohjelmallisesti enää. Sama juttu silloin, kun olin nuori mies ja Eddie Van Halen tuli kuvioihin. Totesin että sitä tekniikkaa en ala treenata, siihen minusta ei ole, mutta kyllä siitä silti jotain tarttui mukaan, oli se niin mahtavaa.

Onko sinulla varhaisimpien suosikkien lisäksi paljonkin näitä ns. vanhempien aikojen löytöjä?

– Onhan niitä. Alkuaikojen Dire Straits esimerkiksi, vaikka muistan miten jotkut ihmettelivät, että mitä hienoa siinä Knopflerin soitossa muka on. Ja paitsi että Knopfler on kova kitaristi, hän on myös erinomainen tekstittäjä ja biisintekijä! Tämän hetken nuori polvi on tietysti aivan saakelin hyvää, ne kaverit osaavat soittaa mitä vain. Heiltä irtoaa myös Eddie Van Halenin tekniikka, koska se on ollut heille olemassa jo silloin, kun he olivat pikkupoikia. Aikuisena oppiminen on ihan eri juttu. Mutta on pakko myöntää, että en löydä uuden polven soittajista enää pioneereja. No, harvoinhan niitä ylipäänsä tulee…

Miten kuvailisit ylipäänsä aktiivisuuttasi tässä asiassa? Missä määrin etsit uusia juttuja?

– En ole jatkuvasti googlaamassa uusien kitarajuttujen perään. Kyllä se menee niin, että jos kuulen jotain, mihin huomio kiinnittyy, perehdyn siihen sitten. Heti tulee mieleen Muse-yhtye, jonka keikalla en käynyt, vaikka olisi pitänyt. Yksi kaveri kehui sitä, ja tulin sen jälkeen viettäneeksi päivän Youtuben ääressä Musea katsellen. Hyvin erikoista musaa, hienoa progepoppia, vai miten sitä pitäisi kuvailla. Kun sitä kuuntelee, siitä voi tietysti olla pitämättä, mutta minusta olisi kertakaikkiaan väärin mennä sanomaan, että se on huonosti tehtyä tai että siinä ei ole pointtia.

Lavan takana peloissaan

Ile Kallio oli Hurriganesissa peräti kolmeen otteeseen: bändin ensimmäisessä kokoonpanossa, sitten Albert Järvisen korvaajana ja lopulta Janne Louhivuoren korvaajana. Yhtyeestä on puhuttu niin pitkään ja paljon, ettei historiikin kertaaminen ole mielekästä. Mutta kun Ileltä kysyy, mikä asia nousee Hurriganesista vahvimmin mieleen, hän on alkuun hetken hiljaa.

– Mielleyhtymiä on niin paljon, ettei mikään yksittäinen nouse ylitse muiden. Mutta koska Hurriganes oli livebändi, siis livenä selvästi parempi kuin levyllä, mieleen nousee helposti siihen liittyviä asioita. Esimerkiksi se, kun meillä oli syyskuussa 1977 konsertti Tukholman Gröna Lundissa. Siellä on hemmetin iso päälava, ja meillä oli yleisöä ehkä 13 000. Siellä on backstagella sellainen kaiutinsysteemi, josta nimetön ääni sanoo: ”half an hour to showtime, fifteen minutes to showtime” ja niin edespäin. Viiden minuutin kohdalla piti mennä lavan taakse. Meillä oli takana Ruotsissa tehty kesäkiertue, joten isot lavat olivat tuttuja, mutta jostain syystä tuona iltana siellä lavan takana alkoi pelottaa aivan perkeleesti. En tajua mistä se johtui. Yleensä olen ennen keikkaa vähän levoton, se kuuluu asiaan, mutta silloin todella pelkäsin. Ensimmäiset kaksi-kolme biisiä oli pakko juosta pelkoa karkuun ja saada juttu jotenkin käyntiin. Hirveä lavashow siis päälle. No, ilta kääntyi meille voitoksi, ja se oli mahtava keikka. Mutta tällainen muisto nousi nyt. Toinen ilmeinen vastaus kysymykseesi on tietysti Remu.

Hurriganes on Dingon ja ehkä Hanoi Rocksin ohella niitä harvoja suomalaisbändejä, joihin liittyy jopa ns. elämää suurempaa mystiikkaa. Kun sinä kuulet Ganes-juttuja, tuntuuko sinusta koskaan että ihmiset puhuvat jostain ihan muusta bändistä kuin siitä jossa sinä olit?

– Välillä kyllä tuntuu. Hardcore-fanit ovat tulleet minultakin kysymään ties mitä siltä pohjalta, että heillä on joku tarina ja he haluavat tietää onko se totta. Ja ne tarinat ovat joskus aivan älyttömiä. Minun on pitänyt opetella oikea suhtautuminen tuohon ilmiöön: ihmisillä on täysi oikeus käsityksiinsä, koska bändi on ollut monille elämän kovin juttu. En minä oikein voi lähteä rikkomaan toisten käsityksiä, ei siihen ole oikeutta.

Tuosta tulee mieleen Jethro Tullin johtohahmo Ian Anderson, joka on sanonut että hänen piti opetella puhumaan omista biiseistään oikealla tavalla. Ei voi mennä julkisesti moittimaan jotain mistä ei itse enää pidä, koska se on kuitenkin jollekin fanille todella rakas. Kuulostaako tämä tutulta?

– Olen kokenut aivan samaa. Muistan esimerkiksi sen, kun puhuin Hannu Leidenin kanssa studiossa Hurriganesista ja tulin sanoneeksi muistaakseni Hot Wheels -albumista, että se olisi voinut olla paljon parempikin. Hannu kysyi heti että mitä minä oikein lässytän, sehän on helvetin kovaa kamaa. Ja hän jatkoi että minulla ei ole oikeutta tuomita sitä bändin sisältä niin kuin olisin bändin ulkopuolinen. Jäin oikein miettimään asiaa ja totesin että siinä on iso totuus. Kun on bändissä sisällä ja hieroo niitä biisejä, niihin ehtii kyllästyä ja niiden virheet ja puutteet ovat itselle tosi selviä. Mutta ulkopuolisille eivät. Kun biisi on pantu levylle ja myyty, se ei ole enää bändin omaisuutta siinä mielessä, että bändin mielipide olisi yhtään oikeampi kuin kenenkään muun.

Hana auki ja kiinni

Ile Kallio ja Kaija Kärkinen ovat julkaisseet kymmenen levyä, jotka on säveltänyt Ile ja sanoittanut Kaija. Hurriganes-aikoina biisien tekeminen oli sitä, että luotettiin Remun intuitioon: Ile soitti Remun kanssa ja vaihtoi sointua Remun nyökkäysten pohjalta joko ylös tai alas. Ilen mukaan Remulla oli erinomainen korva rock-ideoille, mutta tekninen osaaminen ei riittänyt ideoiden ilmaisemiseen millään muulla tavalla.

Nykyään säveltäminen on järjestelmällisempää ja Ilen iloksi myös varsin joustavaa.

– Olen aika nopea tekemään biisejä, ja ne syntyvät yleensä luistavasti. Kun idea nousee, saan useimmiten koko rakenteen selväksi kerralla, tai hahmotelman ainakin. Tosin on minulla minidisceillä myös introja ja kertosäkeitä. Aina välillä ne pitää kuunnella läpi, ja useimmiten ne tulee heitettyä pois.

Teetkö biisejä kausittain vai koko ajan?

– Kausittain. Minulla on selvästi sellaisia aikoja, että materiaalia syntyy, ja sitten se kertakaikkiaan loppuu. Hana menee kiinni. Kun hana on kiinni, sen tuntee: jos yrittää väkisin vääntää jotain, huomaa nopeasti että se ei kertakaikkiaan onnistu. Iän myötä tilanne on muuttunut siten, että hana on lyhyemmän aikaa auki ja pysyy sitten pidempään kiinni.

Onko koskaan tuntunut, että hana ei enää aukea uudelleen?

– Ei. Enkä myöskään pelkää sitä. Sen täytyy johtua siitä, että tein vuodesta 1984 kaikenlaista tilausmusaa aina 2000-luvun alkuun. Tilaustyöt olivat tietysti sellaisia, että ne piti kertakaikkiaan tehdä: sovittiin budjetti ja aikataulu ja homma tehtiin siltä pohjalta. Ei auttanut selittää, että nyt ei oikein ollut fiilistä. Näiden töiden jälkeen olen osannut luottaa siihen, että kyllä se kone aina käynnistyy.

Tarvitsetko nykyään deadlinea?

– Epäilemättä tarvitsen, jossain mielessä ainakin. Deadlinet eivät yleensä ole päivämääriä, vaan ne toimivat siltä pohjalta, että pitää saada biisejä valmiiksi vaikka levyä varten. Saatan ottaa minidiscit mökille mukaan ja sulkeutua sinne muutamaksi päiväksi. Jos tällaisena kautena syntyy vaikka viisitoista raakiletta, niistä käytetään lopulta ehkä kymmenen.

Esitättekö te Kaijan kanssa uusia biisejä ennen kuin ne päätyvät levylle?

– Joo. Kun uutta matskua syntyy, se otetaan kyllä käyttöön keikoilla ja katsotaan, miten se näyttää toimivan. Jos jengi innostuu tuntemattomasta biisistä, se on yleensä merkki siitä, että siinä on jotain.

Kun sinulla on soittajakokemusta jo huomattavan paljon, niin tuntuuko että joudut välttelemään omien ideoiden toistamista?

– Totta kai. Muutaman kerran on käynyt niinkin, että olen antanut Kaijalle demon tekstitettäväksi ja hän on todennut että hei, tämähän on vanha biisi. Sen jälkeen on kaivettu joku vanha levy esiin, ja olen joutunut toteamaan että ei perkele, näinkö tässä kävi. Minähän teen aika yksinkertaista musiikkia, enkä edes osaa tehdä vaikeaa, joten kyllä tietynlaiset asiat väkisinkin toistuvat. Mutta minusta itseltään saa lainata!

Helpottaako kokemus säveltämistä, vai vaikeuttaako se?

– Kyllä se on sekä että. Toisaalta tulee useammin epäilleeksi ideoitaan tai miettii, ovatko ne vain vanhan toistoa. Toisaalta sitten kokemus tarjoaa juuri noihin tilanteisiin vaihtoehtoisia ratkaisuja, koska kaikenlaista on jo tullut koettua ja kokeiltua. Kokemus on opettanut myös sen, että rohkeutta voisi olla enemmän. Tulee mieleen vaikka Neil Young, jolla on aivan yksinkertaisissa biiseissä välillä sellaisia melodioita tai sointuja, että väkisinkin joutuu miettimään että mistä helvetistä ne on keksitty. Mutta kaiken kaikkiaan pitää sanoa että olen tyytyväinen. Yritän tehdä kaiken niin hyvin kuin pystyn, mikä on minusta tärkeää. Viihdyn tässä hommassa. Eikä livenä soittamista päihitä mikään!

Laulaja-lauluntekijä

Julkaistu

Rootsiin hurahtanut

– Olen saanut käteeni hyvät avaimet tähän hommaan. Ja ollut onnekas. Yksi juttu on sysännyt seuraavaan, ja olen voinut tehdä työkseni sitä, mitä mielestäni parhaiten osaan. En tiedä mitään muista ammateista, sanoo Ninni. Hoedown-yhtyeen jäsen ja kolmen soololevyn biisinikkari on viime vuosina kaivautunut syvälle juurimusiikkiin.

Ninni Poijärvi syntyi vuonna 1974 muusikkoperheeseen. Molemmat vanhemmat työskentelivät klassisen musiikin soittajina. Viisi vuotta vanhempi isoveli aloitti muusikon uransa rokkarina. Kotona soi monipuolinen musiikki, eikä mitään tyyliä ”dissattu”. Ninni aloitti nelivuotiaana viulunsoiton – ei siksi, että olisi käsketty, vaan siksi, että halusi.

– Vanhemmillani oli luonnollisesti paljon muusikkotuttuja, ja onnekseni sain siksi mahdollisuuden käydä yksityistunneilla pitkään. Ihan aluksi olin kolmen hengen ryhmässä, jossa pyörittiin ympäri huonetta ja välillä soitettiin. Sellaista sovellettua Suzuki-metodia se oli. Noin ylipäätään sellainen leppoisa, omilla ehdoilla tapahtuva edistyminen sopi minulle. Vältyin musiikkiopiston pakollisten matineoiden ja tutkintojen aiheuttamilta suorituspaineilta ja traumoilta. Ensimmäisen viulututkinnon tein vasta joskus yläasteikäisenä, Ninni muistelee.

Hän opiskeli musiikkiopistossa kylläkin pianoa. Sibelius-Akatemiassa Ninni aloitti 1993, pääinstrumentteinaan viulu ja afroamerikkalainen laulu.

– Eräs lauluopettajistani oli Aija Puurtinen, yksi parhaista opettajista ikinä. Lisäksi opiskelin pianonsoittoa sekä bändisoittimia, kuten kitaraa ja rumpuja, mutta ei se rumpalointi oikein sujunut.

Ninni vietti Akatemiassa aktiivisesti kuusi vuotta, ja tuo aika oli täysipainoista musiikkiaineiden opiskelua. Musiikkikasvatuksen tutkintoa hän ei koskaan suorittanut, koska ei kokenut musiikinopettajan ammattia yhtään omakseen.

– Oman musiikin teko ja oma musiikillinen ilmaisu on aina ollut kiinnostavampaa. Siinä aloin kehittyä kunnolla oikeastaan vasta sitten, kun vapautin itseni täysin opiskeluista.

J. Karjalainen ja Coenin veljekset

Ninni Poijärven kaksi tärkeää musiikillista vaikuttajaa ovat J. KarjalainenO Brother, Where Art Thou? Karjalaisen tuotannosta Ninnin valloitti ensimmäisenä albumi Varaani (1986). ja elokuva

– Sitä kuuntelin päivätolkulla putkeen, ja osasin kaiken ulkoa etu- ja takaperin. En tietenkään vielä silloin, vähän päälle kymmenvuotiaana, osannut eritellä, mikä siinä kolahti. Mutta Karjalainen saa suomen kielen svengaamaan tavalla, jollaista en ollut silloin missään muualla kuullut. Hänen tapansa fraseerata on  takuulla vaikuttanut biisintekooni, samoin hänen tekstimaailmansa.

Paljon ensikolahdusta myöhemmin Ninni tutustui esikuvaansa yhteensattumien kautta, ja pääsi jamittelemaan tämän julkaisemattomia Lännen-Jukka -biisejä. Kun Karjalainen sitten pisti biisit levylle, Ninni pyydettiin mukaan keikoille.

– Tämä oli yksi niistä kerroista, kun satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja onnekas, Ninni hymyilee.

Ninnin aikuisiän ehkä isoimman musiikillisen tajunnanräjähdyksen aiheutti leffa O Brother, Where Art Thou? (Voi veljet, missä lienet?), joka ilmestyi vuonna 2000. Coenin veljesten komediassa seikkaillaan 1930-luvun Amerikassa, ja soundtrack on sen mukainen. Ninni kertoo, että juurimusiikki oli alkanut kiinnostaa häntä jo aiemmin, ja viimeistään leffan nähtyään hän ihastui siihen täysin. Ninni hoksasi muitakin uusia musiikillisia innoittajia, sellaisia kuin Alison Krauss, Julie ja Buddy Miller sekä Gillian Welch.

Esikoislevy Viideltä

Samoihin aikoihin, kun Ninni alkoi olla jo melkoisen ihastunut roots-musiikkiin ja pienimuotoiseen ilmaisuun, työstettiin hänen ensimmäistä soololevyään. Se omin juttu muhiskeli alitajunnassa, mutta ei ehtinyt vielä kirkastua, ennen kuin esikoisalbumi Viideltä julkaistiin maaliskuussa 2002.

– Popsävyinen levy, jossa on rippeitä 90-luvun musiikkiteollisuudesta. Käytettiin jopa sekvenssereitä, mitä en tänä päivänä missään tapauksessa haluaisi. Oli torvia ja viuluja… ajattelin silloin ehkä, että mitä isompaa sen hienompaa. Sittemmin makuni on muuttunut ihan päinvastaiseksi; mitä pienimuotoisempaa, sen parempaa, Ninni toteaa.

Esikoisalbumi ei ole aikoihin käynyt tekijänsä omassa levysoittimessa. Sen tekeminen oli kuitenkin tärkeä vaihe elämässä, koska Ninni sai astuttua ison kynnyksen yli, ja tuotua omia biisejään esille.

– Olisi ihan tyhmää katua sen levyn tekemistä. Ehkä ajankohta oli kuitenkin vähän liian aikainen. Jos Viideltä olisi tehty vaikka vuotta myöhemmin, se olisi kuulostanut ihan erilaiselta.

Vapaapäivä ja Virta

Ninni Poijärven toinen sooloalbumi, Vapaapäivä, julkaistiin marraskuussa 2005. Tästä albumista Ninni on innostuneempi kuin esikoisestaan, koska sitä tehtäessä hän oli jo syvemmällä juurimusiikissa ja omassa jutussaan.

– Muistan olleeni tosi tarkkana siitä, että levy kuulostaa sellaiselta, mitä haluan. Vapaapäivä on ihan erilainen kuin Viideltä, laulua myöten. Jos näitä levyjä vertaisi, voisi luulla, että niissä laulaa eri ihminen.

Pääosa levyn kappaleista on Ninnin omia. Muita levyn laulunkirjoittajia ovat J. Karjalainen (biisi Myrskypääsky) sekä Mika Kuokkanen. Mikan ja Ninnin yhdessä kirjoittamia biisejä löytyy myös.

– Biisintekoyhteistyömme sujuu yllättävän hyvin, vaikka pariskunta ollaankin, Ninni naurahtaa.

Tuottajina toimivat Ninni, Mika sekä Olli Haavisto. Albumilla taituroivat Ninni (viulu, haitari), Mika Kuokkanen (akustinen kitara), Olli Haavisto (dobro, pedal steel, lap steel), Jarmo Nikku (akustinen kitara, mandoliini, minitwelwe), Pekka Gröhn (basso, urut, rhodes, harmooni), J. Karjalainen (banjo, huuliharppu), Mikko Hassinen (rummut) ja Topi Kurki (rummut). Osa muusikoista on Ninnin soittajakollegoita rootsbändi Hoedownista, missä Ninni on mukana laulajana, viulistina ja haitaristina.

Ninnin kolmas sooloalbumi, Virta (2008), sai alkunsa sangen mukavissa fiiliksissä ja olosuhteisssa. Se tehtiin Janne Haaviston ehdotuksesta New Yorkissa Woodstockissa, Levon Helm Studiolla, jota isännöivät The Band -yhtyeen rumpali Levon Helm sekä paikan sielu, ääniteknikko Justin Guip. Virta äänitettiin kahdessa päivässä, livenä, ja suurin osa levyn raidoista on ensimmäisiä tai toisia ottoja.

– Siellä me oltiin, hyvä ryhmä kaukana kotoa. Kännykät ei toimineet, eikä kenelläkään ollut kiire muihin puuhiin. Sitouduttiin hommaan pariksi päiväksi. Se oli hyvällä tavalla vanhanaikaista levyntekoa. Kaikki biisit ei olleet sinne mennessä ihan valmiita, tekstien kanssa tein vielä viime hetken muutoksia. Levylle tuli kivaa tuoreutta, Ninni tuumaa.

Kotosuomessa sitten miksattiin loppuun, ja tehtiin joitain jälkiäänityksiä, mm. J. Karjalaisen osuudet (huuliharppua, banjoa ja laulua). Amerikkaan levytyshommiin matkasivat Ninnin kanssa edellisen levyn soittajaporukasta Mika Kuokkanen, Olli Haavisto, Pekka Gröhn, ja uusina ninnilevyttäjinä rumpali Janne Haavisto, basisti Tom Nyman ja kitaristi Jarkka Rissanen.

Levon Helm -studiolla on äänitetty myös ensi vuonna julkaistava Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen englanninkielinen yhteislevy, joka sisältää pariskunnan yhteisten suosikkilauluntekijöiden biisejä uudelleen sovitettuina.

Pienesti ja sydämellä

Ninnillä ei ole aavistustakaan soololevyjen kaupallisesta menestyksestä.

– Virta-levyn tekemiseen meni kai suht paljon omaa rahaa, ja Esekiltä tuli siihen ihan hyvin tuotantotukea. En minä tiedä, olenko päässyt siinä omilleni. Ei minua kiinnosta sellaiset asiat kuin myyntiluvut. Tai radiosoitto. Levytykset ovat dokumentteja siitä, missä itse kulloinkin menee muusikkona.

– Minulle riittää, että on sopiva määrä kuulijoita, jotka ehkä ostaa seuraavankin levyn. En ikinä haluaisi sellaiseen asemaan, että olisin julkisuuden henkilö, joka tunnistettaisiin kadulla. Edustamani musiikkityylin, rootsin, kuulijat ovat onneksi jalat maassa -tyyppejä, eivätkä mitään yltiömäisiä fanittajia.

Tärkeintä Ninnille on tehdä asioita, joista itse pitää. Tämä periaate on johtanut siihen, että  toimeentulon kannaltakin merkittäviä juttuja on tullut jätettyä taakse. Esimerkiksi lauluyhtye Club for Five. Ninni jättäytyi sen riveistä toisen soololevyn julkaisun aikoihin, koska lauluyhtye vei paljon aikaa, eikä ollut ihan sataprosenttisesti oma juttu.

– En ole halunnut olla vain vokaalityöläinen, enkä keskittyä yhteen pääjuttuun. Tai sanotaan nyt niin, että päähommikseni ovat, juurimusiikin löydyttyä, muodostuneet Hoedown-yhtye ja oma sooloura.

Tovi sen jälkeen, kun Ninni oli lähtenyt Club for Fivesta, hän saikin kiinnostavia hommia esikuvansa J. Karjalaisen Lännen-Jukka -projektista.

– Olin juuri, onnekseni, järjestänyt itseni sellaiseen tilanteeseen, että minulla oli aikaa lähteä Lännen-Jukka -hommaan mukaan. Ajattelen, että kun tekee valintoja sydämellään, asiat järjestyvät hyvällä tavalla.

Impulsiivinen biisintekijä

Ninni Poijärvi muistelee tehneensä lauluja aina. Kouluaikoina hän tykkäsi tehdä tuttuihin biiseihin uusia tekstejä.

– Siitä on varmaan ollut jotakin hyötyä myöhempää laulunkirjoittamista ajatellen. Samoin runojen kirjoittamisesta, mitä olen aina harrastanut. Ensimmäiset ihan oikeat biisini tein 90-luvun lopulla. Kieli oli ensin englanti, mutta sitten huomasin saavani enemmän irti suomesta.

Kysymykseen ”miten laulusi syntyvät”, Ninni vastaa, että ”mystisesti tajunnanvirrasta”. Laulunteko on impulsiivista, eikä siihen liity rutiineja. Inspiraatio voi iskeä missä vain ja milloin vain. Laulunteko on Ninnille alitajunnassa syntyneen materiaalin purkamista.

– Ensimmäisen levyn biiseissä oli kyllä ensin teksti, sitten pianon kanssa tehty sävellys. Tavoittelin ehkä jotain soulin ja jazzin sointumaailmaa, koska ajattelin silloin, että vain se on hienoa.

Vapaapäivä-levyn sävellykset ovat yksinkertaisempia. Suunnanmuutokseen vaikutti juurimusiikkiin tutustuminen sekä se, että Ninnillä ei tuolloin ollut kotona pianoa. Hän alkoi tehdä biisejä kitaralla: Eli niillä soinnuilla mentiin, mitä osattiin.

– Säveltämiseeni on vaikuttanut paljon myös Lännen-Jukka -materiaali. Opettelin viulunsoiton old time -tyylillä ja tajusin sen yksinkertaisuuden rikkauden. Oivalsin, ettei laulun tarvitse olla monimutkainen, ja silti se voi toimia ja svengata loistavasti. Sieltä on vähän kuin varkain hiipinyt omien biisien tekoonkin, se yksinkertaisuus.

Ninni ei pidä kiirettä seuraavan soololevyn kanssa, vaikka biisejä alkaa olla valmiina jo ihan mukavasti. Hän ei aiokaan tehdä isoa määrää lauluja, joista sopivimmat valitaan levylle, ja joista loput jäävät pöytälaatikkoon. Ninni kirjoittaa valmiiksi asti vain ne laulut, jotka tuntuvat heti hyviltä.

Virta lähti liikkeelle Frasierista

Inspiraatio lauluntekoon voi iskeä missä ja milloin vain. Virta-levyn nimibiisin synnystä Ninni kertoo:

– Katsoin Frasier-sarjan päätösjaksoa, jossa Frasier jäähyväispuheessaan sanoi ”Annan virran kuljettaa”. Se lause sai minut jostain syystä tosi liikuttuneeksi, ja laulu syntyi varsin nopeasti tuon lauseen ympärille. Rakastan merta ja sen symboloimaa vapautta ja mahdollisuutta lähteä kauas.

– Tämä oli myös tällainen oman elämäni ohjenuora: Kun tekee itse valinnat elämässään, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä, hyviä tai huonoja, seisoo tekojensa takana eikä voi syyttää muita.

Virta

(säv. ja san. Ninni Poijärvi)

Ulapalla näen purjelaivan valkean

niin kauniisti se näyttää tuulen mukaan kulkevan

mä olen onnellinen näin mut silti tahtoisin

ulapalla laivan kanssa olla minäkin

Koillisesta tuulee, otan suunnan lounaaseen

en tiedä vielä tarkkaan että minne tästä meen

haikea on lähtee, vaikeampaa odottaa

silloin pitää mennä kun on alla vapaa maa.

Annan virran kuljettaa

menen minne tuuli vie

Ja jos jossain suunta katoaa

löytyy jälleen uusi tie

Taivaalla loistaa mulle tähdet ja kuu

ne ovat aarteitani joihin valo heijastuu

Tänä yönä kaikki ne sun kanssasi jaan

huomenna taas aarteet voidaan jakaa uudestaan

Sä voit tulla mukaan mun kanssa matkaa jatkamaan

kunhan muistat että olen luotu kulkemaan.

Minun on myös sinun, mutta tiedä kuitenkin

et kahleita voi koskaan laittaa näihin jalkoihin

Annan virran kuljettaa…

Ninnin levysuosikkeja

Carole King: Tapestry

– Carole King on mielestäni yksi hienoimpia laulunkirjoittajia. On ällistyttävää ja melkein yliluonnollista, että joku on onnistunut tekemään yhdelle levylle niin monta täydellistä biisiä.

Jackson Browne: Running on empty

– Yksi hienoimpia levykokonaisuuksia joita on olemassa.

Sheryl Crow: The Globe Sessions Tour Edition

– Tämä erikoispainos sisältää kaksi huikeata levyä Sherylin kultakaudesta. Toinen levyistä, se erikoispainos siis, on Kanadalaisessa kirkossa duona äänitetty upea livelevy.

Gillian Welch: Revival

– Gillian edustaa yksinkertaisen musiikin täydellistymää. Tätä kuunnellessaan tajuaa uudestaan ja uudestaan, ettei turhia kikkoja tarvita lainkaan.

Julie Miller: Broken Things

Buddy & Julie Miller : Buddy & Julie Miller

– Julien herkkä laulu ja sävellystyyli pysäytti kertaheitolla, kun kuulin hänen musiikkiaan ensimmäistä kertaa. Molemmat levyt ovat mestariteoksia.

J.Karjalainen: Varaani, Lumipallo ja Villejä lupiineja

– Karjalaisella on muitakin erittäin hienoja levyjä, mutta näitä on tullut kuunneltua eniten. Nämä kolme ovat teinivuosinani käyneet ahkerammin levysoittimessa kuin mikään muu sen ajan musiikki.

Lisäksi Ninni haluaa mainita Heimo Haiton elämästä kertovan kirjan Viuluniekka kulkurina.

– Kirjan filosofia, ja ajatus elämästä ylipäätään, on kauneinta mitä tiedän. Yritän lukea kirjan vähintään kerran vuodessa että muistaisin, mistä kaikesta pohjimmiltaan on kysymys.

Klassisen heavyn harmonia

Julkaistu

Elvisläinen Esa Lilja väitteli lokakuussa Helsingin yliopistossa tohtoriksi aiheenaan kansainvälisemmin otsikoituna Theory and Analysis of Classic Heavy Metal Harmony. Selvis tutustui kyseiseen väitöskirjaan, ja kävi sen jälkeen varmistamassa herra tutkijalta, että mistä on pienet hevit tehty. Seuraavassa yhteenvetona tohtori Liljan koottuja ajatuksia aiheesta käydyn keskustelun pohjalta. 

– Aihe on kulkenut mukanani aivan ensimmäisestä seminaaritutkielmastani lähtien. Ainahan näin ei suinkaan ole, tutkimusaiheet saattavat matkan varrella vaihtua useinkin, mutta minulle kävi niin, että uppouduin samaan asiaan aina vain syvemmälle. Idea lähti varmaankin alun perin omasta asianharrastamisestani; olen jo varhain ollut kiinnostunut heavystä ja musiikinteoriasta, ja aikanaan keksin sitten yhdistää nämä kaksi, ja se vei mukanaan.

– Ajattelin silloin 90-luvun lopulla, että tästä täytyy olla tutkimuskirjallisuutta vaikka kuinka paljon, mutta hupaisa hämmästys oli, ettei sitä ollut juuri ollenkaan. Eikä ole nykytilanteessakaan tässä mittakaavassa, eli tämä on ensimmäinen väitöskirja aiheesta, jossa pureudutaan heavymusiikin rakenteisiin. Niinpä jouduin rakentamaan koko jutun alusta asti. Tällä hetkellä maailmassa ylipäätään on akateemisia tutkimuksia heavystä vain kourallinen, ja ne ovat 95-prosenttisesti sosiologisia tai kulttuuritutkimuksellisia, eli kaikesta siitä, mitä musiikin ympärillä pyörii, eivätkä juurikaan musiikista. Sellainen on kyllä leimallista populaarimusiikin tutkimuksessa muutenkin, ja siihen on historialliset syyt, sillä koko oppisuunta ylipäätään lähti sosiologien ja antropologien piiristä. Siellä ei välttämättä tietenkään ollut kompetenssia puhua itse musiikista.

– Vaikka heavyyn liittyy monenlaista näyttävyyttä ja se on kaupallisesti paikoitellen hyvinkin merkittävää toimintaa, niin radikaalina ratkaisuna rajasin tutkimukseni tekstin vain musiikillisiin rakenteisiin. En ajatellut sen olevan radikaali ratkaisu, mutta sellaisena se lopulta näyttäytyi. Johtoajatuksiani oli kaksi: kartoittaa heavyn tyypillisiä harmoniarakenteita, käsitellen harmoniaa laajana ilmiönä, eli sekä lineaarisesti että vertikaalisesti, ja toisaalta katsoa, miten perinteiset taidemusiikin piirissä syntyneet analyysimallit ja teoriat suhtautuvat heavyyn tai heavy niihin.

– Yhtäältä on tutkimuksessa hyvä olla jokin johtoajatus, koska muuten touhu menee mielivaltaiseksi, mutta toisaalta on pidettävä silmät auki sen suhteen mihin materiaali vie. Näen tutkimuksen varsin rinnakkaisena työnä säveltämisen kanssa, eli ”näitä asioita olisi syytä saada esille”, mutta avarakatseisuus säilyttäen, ettei jääräpäisyys olisi esteenä sille, mihin suuntaan materiaali mahdollisesti lähtee viemään.

– Tietyllä tavalla ei tullut yllätyksenä se, että klassiset analyysimallit sopivat heavyn tutkimiseen, mutta päädyin ehdotukseen, ettei niitä ole järkevää käyttää sellaisenaan, vaan tietynlaista sovellusta on perusteltua tehdä. Kun heavyssä on syytä esimerkiksi tulkita septimisointu konsonanssiksi ja pieni terssi dissonanssiksi, mikä on vastoin vakiintunutta teoriaa, niin se johtuu siitä, että aiempien selkeiden ”nämä ovat dissonansseja ja nämä ovat konsonansseja” -laatikoiden sijaan asia on kuultava enemmän jatkumona.

– Eli suuri terssi on konsonoivampi kuin suuri septimi, ja pieni terssi on dissonoivampi kuin pieni septimi. Tämä johtuu ja korostuu särön (kitaran yliohjatun signaalin) aiheuttamista yläsävelrakenteista. Särön mukanaolo on aivan keskeinen pointti, se on aiheuttanut luonnonmukaisia valintoja. Kitaristi tekee siitä johtuen valintoja, sillä särö synnyttää tiettyjä harmonisia komponentteja korvin kuultavaksi. Voimasointu (kvintti), duurisointu, ja siis dominanttiseptimisointu ovat selkeämpiä, sillä ne noudattavat yhtä yläsävelsarjaa. Mollisoinnussa puolestaan on – säröä käytettäessä – kolme kilpailevaa yläsävelsarjaa, joilla ei ole juurikaan tekemistä keskenään; siellä syntyy iso määrä huojuvia komponentteja.

– Keskeisintä ei ole voicing (sointuäänten hajotus), vaan se, että kvintti säröllä tuottaa automaattisesti suuren terssin, eli se soi siellä vaikka sitä ei sormiteta. Se on akustinen ilmiö. Lisensiaattityöni aikaan aloin kelaamaan tätä, kun huomasin kuulevani terssin. Aloin tutustua akustiikan teorioihin, ja sain TKK:n tutkija Henri Penttisen yhteistyöhön, hän oli toiselta kannalta innostunut samantyyppisistä asioista. Eli ilmiö on mitattavissa, eikä ole psykoakustiikkaa, se on todistettu.

– Yksi mielenkiintoisimmista esiin tulleista seikoista on se, että heavyssä melodia usein ilmaisee toista tonaliteettia, ja harmonia toista. Korostan, että harmonia on tutkimuksessani laajasti käsitettynä, eli siinä on koko kudos; ei vain soinnut, vaan myös melodia. Eli usein on niin, että melodia noudattaa jotain mollimoodia – usein aiolista – ja peruskuljetus myös, mutta soinnut ovat silti duureja. Toisin sanoen: vertikaalinen harmonia on duurityyppistä, mutta lineaarinen on mollityyppistä.

Teos keskeisempi kuin tekijä

– Olen pitkälti heivannut tekijän näkökulman aiheeseen; ei ole tässä tutkimuksessa kiinnostavaa, mitä muusikko mahdollisesti sanoo – tai luulee – tehneensä, vaan se, mikä äänitteeltä kuuluu. Tästä syystä myös viittaan biiseihin esittäjän mukaan, ja siksi esimerkiksi [Bob] Dylanin All long the watchtower on mukana [Jimi] Hendrixin versiona sen esityksen soinnin takia. Toki olisi myös monimutkaisempaa perustella, miksi tuolla sivuilla on Dylan! Eli säveltäjä ei ole keskeisessä roolissa, vaan soiva lopputulos.  Jos Deep Purple lainaa [Johann Sebastian] Bachia, niin tässä kontekstissa on merkittävämpää, että sen tekee Purple, kuin että kenen teoksia lainauksessa käytetään. Myös Dylan on tavallaan esimerkki siitä, että heavy ei ole vain pölähtänyt jostain, vaan on sulautuma monesta tyylistä.

– En usko, että voidaan erottaa instrumentin kanssa – kokeillen – säveltämistä, ja ilman instrumenttia – päässä – tehtyä. Jos kitaristi ottaa soinnun ja perään ottaa toisen soinnun, niin ne eivät ole mielivaltaisia ratkaisuja. Siksi, että samoja ratkaisuja käytetään niin paljon; jonkinlaista kielioppia on olemassa. On varmasti niin, ettei monikaan kitaristi muutaman duurisoinnun jälkeen sano, että ”otanpa tähän päälle aiolisen moodin melodiaksi”, mutta termien käyttö on tavallaan yhdentekevää. Termit ovat vain tapa puhua ja kommunikoida. Kitaristi voi vaikka sanoa, että ”laitetaan tähän heyjoe-kierto”, ja teoreetikko kutsuu sitä subdominanttiketjuksi. Minun on vaikea nähdä, että sävellykset olisivat pelkästään sormissa.

– Rockissa usein korostetaan kollektiivista ryhmätyötä, ja biisit merkitään kaikkien nimiin. Tietyllä tavalla en näe tälläkään olevan merkitystä, eli että onko joku aihio jonkun yhden henkilön, vai monen tekemä, ja sitten treeneissä lopullisesti biisiksi muokkautunut. Näen musiikin tekemisen kentän enemmän yhtenäisenä, yhtenä musiikkina. Siinä on enemmän samoja piirteitä kuin eri piirteitä.

Muu pysähtyy

– Väitöskirja on työnä pitkä prosessi päätoimisestikin tehtynä. Tämän rypistyksen jälkeen olisi mukavaa taas välillä säveltää, se on kaiken muunkin ohella jäänyt viime vuosina pimentoon. Mutta ne ovat taloudellisia juttuja, että saako apurahaa, tuleeko sävellystilauksia, vai millaista pätkätyöläisyyttä on edessä. Mieluusti tekisin samaa kuin tähänkin asti, eli jotain tutkimusta, jotain säveltämistä, ja vähän opetusta ohessa.

 – Tiedepuolella maailmalla on alan virkoja hirvittävän vähän, ja niitä avautuu todella harvoin. Muodollisesti päteviä hakijoita on hirveästi, kun tohtoreita tuotetaan paljon. Yliopistojen rahoitus on sidottu siihen, ja on ikävä kyllä sanottava, että tutkintojen ulos saamisesta on ehkä paikoin tullut tärkeämpää kuin niiden taso.

– Tästä voisi tutkimusta jatkaa tavalla tai toisella dosentuuriin. Luulen kyllä, että taiteelle kokonaisuutena ottaen on kokolailla yhtä hyvät mahdollisuudet saada tutkimusrahoitusta kuin tieteelle – musiikki ja vielä rytmimusiikki ovat toki asia erikseen.

– Motiivini ryhtyä tähän on ihan sama kuin taiteellisella puolella tuntuu olevan, eli kyse on oman muusikkouden, säveltämisen, ja musiikillisen ajattelun kehittämisestä, tutkinto tulee siinä sivutuotteena. Välillisesti se voi avata joitakin ovia, mutta taiteentutkimuksen tulokset ovat harvoin suoraan kaupallisesti hyödynnettävissä – kun taas esimerkiksi luonnontieteiden puolella ovat useinkin. Jonkinlaisen musiikin teoriaan liittyvän oppikirjan tästä voisi toki tehdä. 

Teksti: Pekka Nissilä

Esa Lilja: Theory and Analysis of Classic Heavy Metal Harmony

Kustantaja: IAML Finland (Suomen musiikkikirjastoyhdistys ry)

Tilaukset: Elvis ry:n toimistosta tai suoraan kustantajalta (puheenjohtaja

jaakko.tuohiniemi@gmail.com tai rahastonhoitaja musakir@kaapeli.fi)

Hinta Elvis ry:n jäsenille: 25 e/kpl + postitoimituksiin postikulut päälle

Lisätietoja:

https://openlibrary.org/b/OL23850655M/Theory_and_analysis_of_classic_heav…

Kapulakieltä tekijänoikeuksista

Julkaistu

Globalisaatio, muutostrendien identifiointi, transaktiot digitaalisessa taloudessa, digitaalinen konvergenssi, tekijänoikeuksien kliiraaminen, uudentyyppiset tekijänoikeudelliset arvonmuodostusprosessit, IPR-strategia…  

Ilmaisuja, joita on kuultu tiuhasti erinäisissä tekijänoikeuteen liittyvissä seminaareissa. Ilmaisuja, joilla perustellaan laitevalmistajiemme, operaattoreidemme ja suurten mediayhtiöidemme himokkuutta tekijänoikeuslain muutoksiin (= tekijänoikeuksiin). Vahvan painostuksen alla myös pelottavan iso osa päättäjistämme on ilmeisesti katsonut parhaaksi laulaa maamme mahtavien kuorossa.

Kaunista puhetta

Kulttuuriministeri Stefan Wallinin asettamat työryhmät ovat vauhdilla rustailleet ehdotuksiaan tukemaan hallituksen kannan muodostumista lainsäädösten valmistamiseksi. Ministeri odottaa toiveikkaasti lopputuloksia, joissa hänen mukaansa niin tekijät kuin käyttäjätkin olisi otettu tasapuolisesti huomioon. Luvassa on kuulemma reiluja pelisääntöjä.

Kauniisti on sanaillut myös viestintäministerimme Suvi Lindén. Intresseissä ei ole heikentää tekijän oikeuksia korvauksiin. Nokian teknologiapolitiikasta vastaava Erkki Ormala ilmoitti heidänkin intressinään olevan kohtuulliset tekijänoikeuskorvaukset. Hän jopa peräänkuulutti luottamusta!

Poterot ja pattitilanne

Muutoksia tekijänoikeuslakiin on työstetty hikisesti eri nimikkeillä eri pykäliin. Kiireisimpinä ns. työsuhdeolettamaa sekä monikanavajakelua, mutta vanavedessä myös esimerkiksi luvun kolme uudistusta. Luku lieneekin osin hieman vanhahtava, mutta kaikki nämä himoitut lakimuutokset tähtäävät tavalla tai kolmannella tekijänoikeuksien siirtymisen tehokkuuden ja oikeudellisen selkeyden parantamiseen.

Olen luupilla tutkinut kyseisiä lakimuutosehdotuksia enkä ole niistä kauniiden puheiden mukaisia reiluja pelisääntöjä, intressien tasapuolista huomioimista enkä oikeudenmukaisuutta löytänyt. Missä hemmetissä ne luuraavat? Kyllä joustamista, sopeutumista ja tehokasta omista oikeuksista luopumista Suomen teknologiayritysten pärjäämisen puolesta vaaditaan nyt yksipuolisesti vain meiltä tekijöiltä! Haloo vaan Nokialle, taitaa olla hieman huono aika puhua luottamuksesta, sen verran pahasti ollaan tulossa tekijän pussille!

Ministeri Lindénin sanoin, nyt eletään tekijänoikeuden omistajien ja käyttäjätahojen osalta poteroissa ja pattitilanteessa. Ei kuulkaas ihme! Kyllä me tekijätkin maailman muuttumisen ymmärrämme, emme me niin homeessa kammioissamme taiteile, mutta muutoksessakin haluamme elää työllämme ja taiteellamme!

Vielä tuhkatkin pesästä

Eikä tunnu edes tekijän kukkarolle tuleminen piisaavan. Ehdotus työsuhdeolettamaksi sisältää senkin, että työnantaja saisi, paitsi oikeuden teosten rinnakkaiseen käyttöön, myös oikeuden  teosten muuttamiseen, edelleen luovuttamiseen sekä käyttämiseen sellaisellakin tavalla, jota ei ole voinut ennakoida. Siinä pöllyäisivät tuhkana tekijän moraalisetkin oikeudet.

Lakimuutoksen puolustelijat vetoavat siihen, ettei pykälä koske muita kuin työsuhteessa luotuja teoksia. Aprillia! Muutos koskisi myös hyvin lyhyitäkin, jopa vain yhden esityksen mittaisia työsuhteita. Kytemässä on  aikapommi sisältöjen saamiseksi työnantajien käyttöön työsuhteissa, joita synnytettäisiin kyseenalaisesti.

Kuluttaja on kunkku!

Nokian Erkki Ormalaa siteeratakseni, kaikkea on katsottava kuluttajan näkökulmasta. Se on ainoa kestävä näkökulma. Luulen, että me tekijät ymmärrämme tämänkin bisneksen perusolettamuksena. Mutta olemme vasta  digitalisoitumisen alkutaipaleella ja nyt jo kuluttaja on saanut pelottavan vallan.

Rahaa poltetaan valtaisasti jo pelkkään kuluttajan tavoittamiseen. Sitten hänelle tarjotaan  laajakaistaa, puhelinta ym. elämän elämyksellisemmäksi tekevää vempainta ja kaupan päälle koko maailman musiikit, sisällöt ja palvelut. Kuluttaja on nyt jo kärsimätön ja yhä kärsimättömämmäksi hänet kaikkivoivan tekniikkamme avulla muovataan. Kaikki tänne, heti nyt, ja mieluiten ilmaiseksi!

Ilmaista ei ole. Joku maksaa aina. Nyt tuntuu siltä, että tekijät maksavat. Teoston toimitusjohtajan, Katri Sipilän sanoin, kyseessä on pikavoittotavoittelu. Eihän kestävää kehitystä luovuudelle ja Suomelle näin rakenneta! Eihän???

Kuluttaja onkin tuottaja, vai?

Ormala ihasteli myös sitä, että kuluttaja voikin olla tekniikan ansiosta nyt itse tuottaja. Tuottajan ja kuluttajan rajapinta on hämärtymässä.

Suomessa rahoitetaan monimuotoista ja –tasoista musiikkialan koulutusta kiitettävästi. Meillä on loistavia ja korkeastikin koulutettuja musiikintekijöitä, esittäjiä, tuottajia ja studiotyön ammattilaisia. Koulutukseen sijoittaminen on ollut turhaa ja musiikin ammattilaiset pakotetaan hanttihommiin, jos kuluttajat tuottavat musiikin itse? Tarjolla saattaa olla paljon, mutta vain huonoa, joskus korkeintaan keskinkertaista! Harrastelu on harrastelua, se ei saa vaikuttaa ammattitekijöiden elannon kaventumiseen!

Tekijä ei ole aina esittäjä

Huolestuneena olen pannut merkille myös, että tekijänoikeuslakimuutoksia halajavien käsitys tekijyydestä ja tekijän ansaintalogiikasta on olematon, siis surkea. Musiikintekijä ja esittäjä mielletään yhdeksi ja samaksi. Musiikki verkossa on vain artistin tai bändin promoa. Valtaisa raha tulee keikoista ja fanipaitamyynneistä. Heh! Samat argumentit kuin piraateillakin. Tosin tässä asiassa taitavat piraatitkin jo olla valistuneempia kuin armaat lakimuutosagenttimme.   

Valistusta kaivataan kiivaasti! Tekijät esiin! Kertokaa musiikin tekemisestä ja etenkin sillä elämisen autuudesta!

Tekijäkö tekijä?

Me musiikintekijät itsekin olemme jo ehkä kovan kilpailun tuoksinassa jäsähtäneet ajatukseen, että olemme työntekijöitä ja työnantajiamme ovat esim. musiikkimme esittäjät, levy-yhtiöt ja musiikkikustantajat. Ajatuksiaan on hyvä välillä vinksauttaa. Aikuisten oikeesti on niin, että me tekijäthän työllistämme koko musiikkibisneksen, olemme siis työnantajia!  Jos ei musiikkia, ei bisnestä!

Musiikintekijä on harvoin eturivin huippuosaaja tuotteistamisessa, markkinoinnissa, teknologiassa tai sopimusjuridiikassa. Hänen ensisijainen tehtävänsä on tehdä musiikkia. Siksi tekijä tarvitsee muita alan osaajia. Tarvitsemme toinen toisiamme! Musiikkibisneksen helmiketjussa on vain löydyttävä kohtuullinen siivu jokaiselle ketjun helmelle! Se on ainoaa kestävää kehitystä laadukkaan musiikin osalta!

Valoa tuokin se, että useat työnantaja- ja muut tahot ymmärtävät yhteisen hyvinvoinnin merkityksen ja sen, että laadukkaaseen luomiseen kuuluu vapaus ja oikeudenmukainen korvaus hyvin tehdystä työstä! Esimerkiksi Suomen Musiikkikustantajat vastustavat kanssamme esitettyä työsuhdeolettamaa, samoin Elokuvatuottajat. ÄKT ei liioin kannata olettamaa äänitetuonnon lyhyisiiin ja useimmiten suoriteperusteisiin työsuhteisiin ja esittää kritiikkiä ”rinnakkaisen oikeuden viidakkoa” vastaan.

Ollaan voittajia!

Tehdään meteliä! Tehdään yhdessä, jokainen jotain pientä! Monta pientä on suuri! Voittaja luottaa itseensä ja hyvään kaikissa tilanteissa eikä luovuta koskaan!

Eija H.

eija.hinkkala@elvisry.fi

Huvittaako hyvitys?

Julkaistu

Järjenvastaisuus on jännää, mielenkiintoista ja etenkin hämmentävää. Ymmärrän kyllä jotenkin, että aikoinaan oltiin hyvinkin vakuuttuneita planeettajärjestelmämme maakeskisyydestä tai jopa maan litteydestä, olihan ihmisten valistuksen taso ja näkövinkkeli sellaisella tolalla, että järkeenkäyvät vaihtoehdot olivat vähissä. 

Vaikeampi on jo ymmärtää, että säveltämistä ja sanoittamista ei mielletä työksi, josta pitää saada asiallinen korvaus, vaan sitä pidetään vain eräänlaisena (huikeita summia tuottavan) keikkailun ja (käsittämättömiä rahamääriä kerryttävän) levyttämisen esiasteena, eikä siitä oikeastaan pitäisi maksaa erikseen mitään. Ymmärtäminen on vaikeaa, kun oma arki on keskiössä ja naapurin harmit aivan eri planeetalta.

Jos tekijänoikeusasiat ovat monille kansalaisille etäitä ja niiden satunnaista pohdintaa kiihottaa vain kateus sekä kauna tuottaen käsittämättömiä johtopäätöksiä, niin päättäjillä pitäisi kuitenkin olla tolkku tallella. 

Otetaanpa siis esimerkiksi ns. hyvitysmaksu, joka ennen tunnettiin nimellä kasettimaksu. Se lisätään lain mukaan niiden laitteiden tai alustojen hintaan, joita käytetään merkittävissä määrin yksityiseen kopiointiin kuten tyhjät cd- ja dvd-levyt, mp3-soittimet, kovalevylliset digisovittimet ja videotallentimet. 

Mutta kuten huomaatte, tältä listalta puuttuu muutama imukyvyltään järeä aparaatti; tietokoneet, ulkoiset kiintolevyt ja etenkin matkapuhelimet! Kovista yrityksistä huolimatta ns. musiikkipuhelimia ei ole kelpuutettu laitteiksi, joilla kopioidaan merkittävästi. Tämä on merkinnyt sitä, että hyvitysmaksun kautta tekijöille eri tavoin jaettavaksi tarkoitetut korvaukset ovat selkeästi laskeneet viime vuosina. 

Nokia Comes With Music mainostaa itseään seuraavasti: ”Kun ostat Nokia Comes With Music -musapuhelimen, voit ladata PC-tietokoneellesi ja Nokia-laitteeseesi niin paljon musiikkia kuin haluat Nokia Musiikkikaupasta” ja vielä hehkuttaen, että ”järjetön määrä musaa!”. Tässä on toki kyseessä ns. laillinen musiikkikauppa, enkä sen tekijöille tuottamiin heppoisiin roposiin nyt puutu (tästä aiheesta tässä lehdessä muualla), mutta ajatus siitä, että tässä ei olisi merkittävä musiikinkopiointialusta, tuntuu todella järjenvastaiselta! 

Entä muistitikku, joka myöskään ei ole h-maksun piirissä ja jota käytetään enenevässä määrin myös musan tallentamiseen ja jonka tallennuskapasiteetti on jopa kymmeniä gigabittejä. Sillehän voi tallentaa vähintään muutaman säveltäjän elämäntyön. Eikö se tässä jukolauta ole muka tallennusalusta, jolle voidaan kopioida merkittävästi! Ai että ottaa päähän!

***

Petri Kaivanto kirjoittaa muualla tässä lehdessä tekijätietojen sisällyttämisestä Ylen nettipalveluihin ja tästä aiheestahan kirjoitin edellisessä numerossa. Nyt tiedoksi, että tämän suhteen ollaan kyllä oltu aktiivisia. Olemme olleet yhteydessä Yleen ja siellä asian korjaamiseen ollaan suhtauduttu ”periaatteessa positiivisesti”. Lähtökohta olisi se, että vähintään ohjelmakohtaisilla sivuilla olevilla biisilistoilla olisi tekijätiedot mukana. Tämä olisi jo suuri edistysaskel, sillä silloin kaikki tekijätiedot olisivat käytännössä helposti kaikkien ulottuvilla. Tarkoitus on tietenkin pyrkiä siihen, että tekijätiedot saadaan näkymään myös nettilähetyksissä ja että paikallisradiot saadaan jatkossa myös mukaan.

Rauhallista Joulunaikaa sekä onnea ja menestystä vuodelle 2010!

Janne Louhivuori

janne.louhivuori@elvisry.fi 

Ikuinen nuoruus tai kuolema

Julkaistu

Lauluntekijöiden yhdistys, johon herra X kuului, palkkasi kuulun amerikkalaisen brändigurun Van Houtenin johtamaan heidät uuteen aikaan. Valoisaan ja nuorekkaaseen, taantuman jälkeiseen tulevaisuuteen, jossa karitsa ja leijonakin kävisivät vihreällä kedolla rintarinnan. Rohkeana julkilausumana yhdistys otti uudeksi nimekseen LOVE RY. Luovien, oivaltavien veikkojen esimerkillinen yhdistys tai Luovan omaisuuden, varallisuuden esitaistelijat. Suomalaisesta legendaarisesta Love -levy-yhtiöstä hän ei ollut koskaan kuullutkaan.

– Ihan miten haluatte, keksikää vaikka omat yhdistelmänne, oli Van Houten nimiasian suvereeniin tyyliinsä kuitannut.

Xlle tämä kaikki tiesi uutta elämää.

Ajan hengen mukaista nahanluontia.

Jopa jonkinlaista uudestisyntymää.

Sielusi loiston tähden

X oli istunut yhdistyksen lehden toimituskunnan kokoushuoneessa silmät pyöreänä kun Van Houten oli astunut ovesta ja aloittanut esitelmänsä aidolla Amerikan kielellä. Mies oli ollut charmantti, muistuttanut Barack Obamaa. Jo hänen kaakaonruskea ihonsa oli ollut eksoottinen väriläiskä kokousväen possunpunaisten naamojen joukossa. Gurussa oli ollut hula-hulaa. Ja tuo Xnkin vatsakalvoja kutitteleva tunne oli ollut vasta alkua.

Pian Van Houten oli aloittanut teesiensä esittelyn ja julistanut:   

– Jalkaudu nuorten pariin. Ime heistä energiaa. Hulluttele heidän kanssaan. Anna palaa. Ja päivitä itsesi.

Kokoushuone oli täyttynyt yllättyneistä ilmeistä. Ja Van Houten oli jatkanut.

– Ja jos joku ei tiedä mistä aloittaa, niin annan simppelin vihjeen. Mene nuorison suosimaan parturiin ja sen jälkeen ostamaan uudet vaatteet nuorisopuljusta. Kuulit aivan oikein, nuorten vaatetusliikkeestä. Ja sitten nuorten kahvilaan. Saat nähdä, se on kuin taikaa.

– Mutta jo ne ei mahdu…, oli takarivin kollega Pekkanen tankeroenglannillaan epäillyt. Hän oli saanut monen muun jäsenen tavoin vuosien varrella muutamat kymmenet ylikilot.

Välihuokaus

Van Houten oli katsonut pullukka-Pekkasta lempeästi ja lukenut tämän nimen miehen kaulassa roikkuvasta pahviläpyskästä, jollaisen jokainen toimituskunnan jäsen oli Van Houtenin ohjeistamana kaulaansa virittänyt.

– Pek-kanen. Myönnä pois. Tuo kaikki ylimääräinen on vaan läskiä, joka estää sinun sielusi loistoa. Ajattele nyt, jos sinä vuoraisit vaikka tavallisen hehkulampun tuollaiseen määrään ihraa – niin näkyisikö siitä mitään? Mitään valoa? No ehkä joku himmeä kajo, mutta se ei todellakaan houkuttelisi pimeässä yöperhosia luokseen. Vai mitä sanot?

Ja kun Pekkanen oli hämmennykseltään nyökännyt oli Van Houten jatkanut:

– Ok. Kyse oli tietty metaforasta. Minä tarkoitin tuolla esimerkillä tätä yhdistystä, jolla on muuten pöljä nimi, sori vaan. Niin… teiltä puuttuu nuorekkuus! Te olette upottaneet itsenne läskiin. Kuten Elvis vainaa aikanaan. Kaikkeen siihen mitä te olette tunkeneet vuosikaudet sisäänne ja märehtineet. Nyt on tullut muutoksen aika! Aika kuoriutua tuosta ihrakotelosta! Aika tullut nousta siiville ja lentää!

X oli pyyhkinyt kyyneliä silmäkulmastaan, sillä mies oli puhunut kuin profeetta. Ja seuraavien tuntien aikana tuli Van Houtenin suusta, sanan mukaisesti, pulppuamaan ohjeita siitä, kuinka ikuisen nuoruuden lähteelle yhdessä samottaisiin.

Selviytymistaistelu alkaa

Vanhanliitontyyli sai jäädä historiaan. Yhdistyksen oli todettu, päättäviä elimiä myöten, kalkkeutuneen. Ja tämän pöntön saostuman oli Van Houten luvannut liottaa, vaatisi se sitten vaikka koviakin otteita. Yhdistys oli  johtokuntaa myöten muutostyöhön sitoutunut. Ja Van Houten oli täten saanut vapaat kädet sen toteuttamiseksi. Pian LOVE RY olisi se makea omena, jota jokainen haluasi maistaa. Mediaseksikkyyttä tihkuva vastustamaton brändi.  

Pekkanen sai passituksen rasvaimuun, jonka jälkeen vuorossa oli kuntokuuri, dieetteineen ja personal trainer:eineen. Sama ”alkupaketti” tarjottiin toimituskunnan joka jäsenelle.

Jo ensikokouksessa oli jaettu silmänympärysvoiteita, sekä esitteitä kohtuuhintaisiin Virolaisiin plastiikkakirurgiaan erikoistuneisiin hoitolaitoksiin. Yhdistyksen kasvojen kohotuksestahan oli kyse. Ja yhdistyksen säätiön apurahat kohdistettiin tukemaan jäsenten ”nuorennusleikkauksia” ja niistä koituvia kuluja.

– Kyse on yksinkertaisesti selviytymistaistelusta sukupuuton uhatessa, Van Houten oli ongelman kiteyttänyt. Niin, hän oli aito jenkki ja ajatteli isosti.

– Tästä lähtien,  teitä johtakoon vain ja ainoastaan rakkaus!

Rakkaus rules!

Pian X koki Van Houtenin reformit ”syvällisesti” ja ne alkoivat todella vaikuttaa hänen elämässään. Hän söi kiltisti päivittäisen mielialalääkityksensä, treenasi hullunlailla ja hoidatti naamaansa Botox -pistoksilla, jotka silensivät värkin pahimmat rypyt. Hän hengaili nuorisopaikoissa ja loi kontakteja. Esitti ”updeitattuja” kappaleitaan ja toimi rakkauden apostolina.

Mutta kun X ”nuorentui” alkoi hänestä eräänä päivänä wanha vaimo näyttää kovin ajastaan tipahtaneelta, suoraan sanottuna, wanhoihin kaavoihin kangistuneelta petolinnunperseeltä. Ei sellainen kumppani LOVE RY:n valaistuneelle jäsenelle voinut käydä. Hei camoon, ei helvetissä! Xhän osti jo vaatteensa nuorison vaatepuljuista, oli myynyt wanhat kitaransa ja hankkinut päivitetyt tietokonesoftat musantekoon. Hän oli mesettänyt ja chattaillut netissä, IRC-gallerian, Facebook:in, Myspace:n ja Twitter:in sivut täyttyen uusista nuorista frendeistään. Hän oli ladannut sivustoilleen upouudet artisti- ja bändikuvansa, tämän päivän kvaliteetit täyttävät huippubiisinsä ja videot, joissa esitteli tatuoidun ja trimmatun ylävartalonsa. Kuvat hän oli vielä varmuudeksi softannut kuvankäsittelyohjelmalla. Hän oli hip ja vaimo hop… plös.

Maailma haltuun

X pyrki Van Houtenin teesien rohkaisemana iästään huolimatta Idolsiin, Talentiin, Mr. Finland -kisaan, Totuuden paikkaan, Selviytyjiin ja Big Brotheriin, ja näissä pyrkimyksissä LOVE RY. miestä tietty kannusti. Olisihan se ollut yhdistyksellekin hyvää ja ilmaista mainosta saada oma mies kansalliseen tv-ohjelmaan. Ja X oli valmis rakkauden nimissä mihin vain, kunhan saisi trimmatun naamansa esille. Van Houtenin linjausten mukaan oli yhdistyksessä päätetty, etteivät LOVE RY:n jäsenet enää pitäisi jumalaisia lahjojaan vakan alla. Maailma piti ottaa haltuun.

Uusi herra X

Ja eipä aikaakaan kun X oli päässyt eroon wanhasta vaimostaan. Tosin lapset menivät samassa paketissa, mutta niitähän pyöräyttäisi aina tarpeen tullen lisää. Sillä nyt puhtia riitti ja jos ei, niin Viagra hoiti loput.

Aamuisin viereltä löytyi aina uusi nuorikko, kiinteine lihoineen ja jännittävine puutarhoineen. Muusat saivat X:n runosuolen toimimaan ja kiihkeinä öinä räjähtelivät brilijantit säkeet miehen mielessä kuin ilotulitusraketit.

X kalliokiipeili, hyppi benjillä, purjehti ja harrasti taekwondoa muusiensa kannustamana, villinä ja vapaana kuin kevätlaitumille päästetty ori. Aurinko sekin paistoi nyt lämpimämpänä ja ilmastonmuutoskin näyttäytyi vain universaalin rakkauden merkkinä.

Pulleita purjeista

Viime viikon triathlon -harjoituksissa X sai sydäninfarktin. Hänet teho-osaston sairaspediltä tavoittaneet tahot ovat kuitenkin viestineet, ettei mies anna Van Houtenin inspiroimasta nuorennuslinjastaan tuumaakaan periksi, eikä täten aio perua jo sovittua hiusten istutusta,   geeniensä manipulointia tai peniksen suurennusleikkaustaan. Ikuinen nuoruus tai kuolema, oli mies todistettavasti vielä hengityskoneessa puhissut. Xn viime päivien vaiheista ei ole tietoa.

Kommentoi tai lähetä terkkuja Herra X:lle:

pyrosrecords@gmail.com 

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki 

Kaupallisuuden kirous

Julkaistu

Kultuuriväki voi huokaista helpotuksesta hallituksen ensi vuoden budjettiesitystä lukiessaan. Tänä epävarmuuden aikana taiteen ja kulttuurin menoihin on luvassa lähes 10 prosentin lisäys. 

Ratkaisevan tärkeää valtion kulttuurituessa on vuonna 2001 säädetty laki, jonka  mukaan kymmenen vuoden siirtymäajan aikana veikkausvoittovarat siirretään asteittain kokonaan lain määräämille edunsaajille eli tieteelle, taiteelle, liikunnalle ja nuorisotyölle. Samassa ajassa vastaavasti kirjastojen valtionosuudet päätettiin siirtää rahoitettavaksi suoraan budjetista. Myöhemmin tätä aikataulua nopeutettiin vielä kahdella vuodella ja ensi vuonna kirjastojen rahoitus on jo kokonaan siirtynyt verovaroin rahoitettavaksi eli pois veikkausvoittovaroista. 

Kulttuuribudjetin kokonaissumma on 383,6 miljoonaa euroa. Tästä lähes 75 miljoonaa menee Suomen Kansallisoopperan sekä teattereiden ja orkestereiden tukemiseen. Kaikkien näiden toiminta on valtaosaltaan yhteiskunnan eli valtion ja kuntien rahoittamaa. Ja kaiken kaikkiaankin suomalaisen kulttuurin tuesta valtaosa kanavoituu laitoksille, joiden toiminta on vuosien saatossa vakiintunut. Päättäjät puhuvat usein siitä, kuinka niin sanotun vapaan kentän tukea pitäisi lisätä, mutta puheiden muuttuminen teoiksi on hidasta. 

Yhteiskunnan tuelle on tyypillistä myös se, että tietyt toiminnat ovat lähes kokonaan yhteiskunnan rahoittamia ja toiset taas kokonaan tai lähes kokonaan yleisön rahoittamia. Uudenlaista ajattelua tarvitaan siihen, että monissa toiminnoissa voisi nykyistä joustavammin yhdistää julkisen ja yksityisen rahoituksen. 

Tähän asti taide ja kulttuuri on jaettu aivan liian kaavamaisesti kaupalliseen ja ei-kaupalliseen. Kuitenkin tämä raja on veteen piirretty viiva ja usein sen paikan määräävät vanhakantaiset asenteet. Eliitin perinteisesti ylläpitämä taide-viihde-jako ei sovi enää tämän päivän demokratiaan ja arvoihin, joihin kuuluu kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuus myös taiteen ystävinä ja elämysten kokijoina. 

Kaupallisuus on edelleen kirous eikä vähiten musiikissa. Tämä ei näy ainoastaan yhteiskunnan kulttuuriasenteissa vaan myös monien rahastojen ja säätiöiden toiminnassa. Kaupallisuuden leimasta joutuvat kärsimään monet rytmimusiikin taiteilijat ja toimijat vaikka usein kyse on pelkästä näköharhasta. Monella ei mene lainkaan niin hyvin kuin joistakin iltapäivälehtien lööppijutuista voisi päätellä. Suhdanteet vaihtuvat nykyisin niin nopeasti, että myös kulttuuripolitiikan valtamerilaivan pitäisi nopeuttaa kääntymistään.

Martti Heikkilä

martti.heikkila@elvisry.fi