Nina Lith, Author at Musiikintekijät

Rakkaudesta musiikkiin

Julkaistu 22.10.2013

Katri Sipilä
Kuva: Juha Törmälä

Kun aloitin työurani Teostossa neljännesvuosisata sitten, elimme toisenlaisessa maailmassa. Kaupallisia tv-toimijoita edusti ainoana Mainostelevisio. Yleisradio tosin oli tuolloinkin suurin musiikinkäyttäjäasiakkaamme. Oikeudenomistaja-asiakkaita oli kuutisen tuhatta ja heidän teoksensa luokiteltiin tiukasti kolmeen genreluokkaan, jotka määrittelivät vakaville teoksille kolmikertaiset esityskorvaukset viihdemusiikkiin verrattuna.

Asiakkaita lähestyttiin kirjeitse ja Teostory-lehden välityksellä. Kaukaisempiin sisarjärjestöihin pidettiin yhteyttä uuden keksinnön, faksin välityksellä.

Toimitusjohtajan pestini alkoi enteellisesti 11.9.2001. Sen jälkeen koko musiikkitoimialalla ja Teostossakin ovat rakenteet rytisseet. Yleisradion, lukuisten kotimaisten radio- ja televisioyhtiöiden ja 30 000 elävän ja taustamusiikin esittäjän ohella Teoston neuvottelukumppaneina on nyt sellaisia kansainvälisiä musiikkipalveluiden tarjoajia kuten Spotify, Deezer, Apple ja Google.

Oikeudenomistaja-asiakkaiden määrä on yli kaksinkertaistunut 2000-luvulla lähes 30 000 tekijään, kustantajaan ja perikuntaan. Viime vuonna jo kolmasosa asiakkaaksi liittyneistä tekijöistä oli naisia.

Tiedot teoksista ja niiden esittämisestä kulkevat tietoverkoissa ja ne kohdistetaan pääosin automaattisesti tilitysajoissa. Teosto pitää yhteyttä asiakkaisiinsa pääosin verkkopalveluiden, facebookin ja twitterin välityksellä.

Pysyvää muutoksessa on ollut musiikkiin ja kasvavassa määrin myös tekijänoikeuksiin kohdistuva intohimo. Tekijät tekevät työtään rakkaudesta musiikkiin, ja saman periaatteen mukaan on toiminut myös tekijöiden ja kustantajien 85 vuotta sitten perustamaTeosto.

Musiikkia tehdään ja kulutetaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan. Sisällöt ovat luovan talouden ytimessä, ja musiikkiteokset kiinnostavat paitsi kulttuurin ja viihteen ilmiöinä, myös sisältöteollisuuden raaka-aineena ja kansalaisten ilmaisunvapauden välineenä.

Musiikin käytön hallinnointi muuttuu yhä kansainvälisemmäksi, ja pohjoismaisetkin yhteistyömallit uusiutuvat. Tekijänoikeushallinnossa tavoitellaan suuria yksiköitä ja niiden tuomia mittakaavaetuja. Edunvalvonta työllistää Teostoa tänä päivänä entistä enemmän. Tekijöiden etuja valvotaan tiiviisti myös Brysselissä, missä tekijänoikeudet ovat Euroopan Unionin agendoilla.

Onneksi vanhat genretaistot sekä luovan ja esittävän puolen erottelu ovat jo historiaa. Suomalaisen musiikin menestys rakennetaan tulevaisuudessa koko toimialan yhteistyössä. Siitä oivia esimerkkejä ovat viime vuonna käynnistetty Pumppu-hanke, Esekin ja Lusesin yhdistänyt Musiikin edistämissäätiö ja Music Finland. Myös Gramexin ja Teoston entistä tiiviimpää yhteistyötä viritellään.

Teoston 40 vuotta omistaman Lauttasaaren toimitalon tilalle nousee kohta asuntoja, ja Teoston toimiston väki siirtyy pian vuokratiloihin. Toivottavasti hyvä yhteistyön henki näkyy myös käytännössä, ja saamme toimitilakeskittymään seuraksemme myös jäsenjärjestöt ja muitakin musiikkialan toimijoita.

Maailma globalisoituu ja lokalisoituu. Suomalaiset haluavat jatkossakin kuunnella paitsi koko maailman musiikkia, myös suomalaista sielunmaisemaa koskettavia melodioita ja sanoituksia. Teoston aatteellisen työn merkitys korostuu murrosaikoina. Teosto kokoaa yhteen Suomen musiikintekijöiden yhteisön ja pitää huolta sen toimintaedellytyksistä ja menestymisen mahdollistamisesta.

Katri Sipilä

Teosto ry:n toimitusjohtaja

Outoa logiikkaa ja likavettä

Julkaistu 22.10.2013

Elvisin toiminnan tarkoitus on edistää suomalaisten säveltäjien, sanoittajien ja sovittajien taloudellisia ja ammatillisia etuja, yhteiskunnallista arvostusta sekäMaaliskuu alkoi messevällä uutisella. Hyvitysmaksukiista, jota Teosto kävi vuosia Arctecho Oü:n ja Verkkokauppa.com:in kanssa, sai hovioikeuden päätöksen. Se velvoittaa yhtiöt maksamaan Teoston hyvitysmaksuyksikölle yhteisvastuullisesti 3,5 miljoonan euron korvauksen hyvitysmaksujen laiminlyönnistä.

Tapauksessa on kyse siitä, että suomalaismies perusti Viroon mm. tietotekniikkaa ja viihde-elektroniikkaa myyvän yrityksen (Arctecho Oü). Tuotteita kaupattiin emoyhtiön (Verkkokauppa.com) kautta Suomeen. Tallennuslaitteiden hyvitysmaksut jätettiin maksamatta. Yrittäjä on perustellut järjestelyä sillä, ettei olisi muuten voinut vastata ulkomailla toimivien nettikauppojen kilpailuun.

Tapaus on ensimmäinen laatuaan Suomessa, ja Teosto on joutunut viemään sen oikeuteen, koska hyvitysmaksuvelvollinen on kieltänyt vastuunsa täysin. Hän on jopa kyseenalaistanut asian oikeuskäsittelyn Suomessa. Hovioikeuden päätös osoittaa, ettei hyvitysmaksujärjestelmää pysty kiertämään niin, että perustaa yrityksen ulkomaille ja myy sieltä tallennuslaitteita Suomeen ilman hyvitysmaksua.

Verkkokauppa.com:in toimitusjohtaja Samuli Seppälä valittaa hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen. Selvisin kysyessä syytä hän vastasi: ”kaikki maksaa hyvitysmaksut tai sitten ei kukaan”. Outoa logiikkaa mieheltä, jonka yritys on jättänyt hyvitysmaksut maksamatta ja kilpaillut asiakkaista niiden suomalaisten myyjien ja maahantuojien kanssa, jotka hoitavat hyvitysmaksut.

Netin keskustelupalstoilla päätös antoi lisää likavettä myllyyn, jota pyörittää tietämättömyyden suoma varmuus. Yleinen harhaluulo näyttää olevan se, että hyvitysmaksu on meikäläisen ”teostomafian” keksimä rahankeruukeino. Oikeasti se perustuu EU:n tekijänoikeusdirektiiviin ja on käytössä useimmissa Euroopan maissa.

Käytännöt vaihtelevat maittain, koska hyvitysmaksun toteuttamisesta päätetään kansallisesti. Suomessa hyvitysmaksun suuruudesta ja sen piiriin kuuluvista tallennuslaitteista päättää valtioneuvosto. Teosto kerää ja jakaa tuotot tekijöille opetus- ja kulttuuriministeriön päättämällä tavalla.

Teknologiakehityksen perässä hiihtävän hyvitysmaksujärjestelmän uudistaminen on kirjattu nykyiseen hallitusohjelmaan, mutta antaa odottaa itseään. Ainakaan helmikuinen kulttuuriministeriön kyselytunti ei antanut asiaan uutta valoa.

EU:n komission asettama selvitysmies António Vitorino jätti tammikuussa esityksensä hyvitysmaksujärjestelmän kehittämisestä. Esityksen mukaan hyvitysmaksu tulisi säilyttää tallennuslaitteiden hinnassa. Se olisi perittävä ostajan kotimaassa silloinkin, kun laite tilataan toisessa maassa sijaitsevasta nettikaupasta. Näin vältyttäisiin markkinahäiriöltä, jonka eri maiden erisuuruiset hyvitysmaksut aiheuttavat.

Sanna Korkee

Päätoimittaja

Biisi on hiukkanen avaruudessa – Jukka Karjalainen ja freehet

Julkaistu 22.10.2013

Selvis-haastattelua edeltäneenä laskiaistiistain iltana Tavastialla oli yksityinen treenikeikka, jossa J. Karjalainen bändeineen esitti uutta ja vanhaa. Keikka venyi yli parituntiseksi, ystäviä oli neljäsataa ja tunnelma käsinkosketeltavan herkistynyt.

Treenikeikka oli välietappi ennen varsinaisen rundin käynnistymistä Tavastialla huhtikuun alussa.

Yksityiskeikan aloitti uuden levyn Mennyt mies ja toisena kuultiin Mustat lasit, joka oli ensimmäinen julkaistu biisi 1981 (single Mustat Lasit/Enkeli). Uudenvuoden aattona julkaistu Mennyt mies on ollut alkuvuoden soitetuin biisi radiokanavilla.

Laskiaisena oli kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun J. Karjalainen viimeksi rokkasi livenä. Hänen sijastaan esiintymässä oli käynyt Lännen-Jukka ja joitakin kertoja J. Karjalainen bluegrass-hengessä.

Setin alkupuolella kuultu On kaikki niinkuin ennenkin sai jo useat silmänurkat kostumaan. Lavan viisi muusikkoa olivat kuin ilosta uudestaan syntyneitä ja valmiina jatkamaan siitä, mihin aikoinaan jäätiin.

Pääosa ryhmästä oli esiintynyt viimeksi 90-luvun puolivälissä nimellä J. Karjalainen yhtyeineen. Kitaraan oli palannut Mikko Lankinen ja rumpuihin Janne Haavisto. Pekka Gröhn oli siirtynyt bassosta koskettimiin ja bassoa soitti nyt Tom Nyman. Pekka ja Toma olivat soittaneet Jukan kanssa muissa kokoonpanoissa tässä välillä, mutta Mikko ja Janne olivat keskittyneet Laika & The Cosmonautsiin ja muihin juttuihin.

Paluu sai alkunsa, kun Janne Haavisto muutama vuosi sitten sanoi Jukalle, että olisi joskus taas kiva soittaa yhdessä. Jukka innostui oitis, ja heti oli selvää, että Lankinen täytyy saada mukaan ja koskettimiin nimenomaan Gröhn sekä Tom Nyman bassoon.

Kotiareenat kutsuvat

Kevään ja kesän keikkakalenteri on täyttynyt nopeasti. Nyt mennään taas klubeja ja festareita – näitä tämän taidemuodon kotiareenoita.

– Näissä paikoissa musiikin kuuntelu perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos kappale ei kiinnosta, voi käydä hakemassa juotavaa tai jutella kavereiden kanssa.

Mutta jos juttu toimii, niin yleisö alkaa keskittyä ja syntyy tietynlainen kunnioittava tunnelma. Ja saadaan elämys.

Parhaimmillaan yhdistyvät viihdyttävyys ja äly. Kuten elokuvissa, jotka ovat ensimmäisinä kuukausinaan suosittuja, mutta jotka vielä sen jälkeenkin kestävät aikaa. Kuten hyvät kirjatkin.

– Voidaan puhua myös tasoista. Sekä viihdyttävyys että tasot, määrittelee Jukka yhden teeseistään biisinikkareille. Ja mainitsee E. L. Doctorowin, jonka novellista mieleen jäänyt nahkamies päätyi myös Mennyt mies -tekstiin.

Rock-musiikissa yksi ainoa sanalaini voi olla se, joka kaiken viihteen keskellä uppoaa syvälle.

Tällaisia laineja kuultiin myös laskiaistiistaina Tavastialla. Ja kuullaan pitkin kevättä, kesää ja syksyä halki Suomen. Ja vielä kevään 2014, se on tämän hetken suunnitelma. Nyt mennään, kun on taas vauhtiin päästy:

Hei, musta tuntuu,

että mä meen.

Kuin kulkuri matkaa

uutta laulua teen.

Tämäkin on taas ohjelmistossa ja mikäs on ollessa, kun kulkurin matka on jatkunut ja uusia lauluja syntynyt. Ennen niiden synnyttämistä piti kuitenkin muistaa vanha maamiehen opetus, että anna pellon välillä levätä. J. Karjalaisella se lepäsi aika pitkään ja kesannolla äesteli toinen kaveri.

Lännen-Jukka maksoi velkaa

Vuosina 1981–2002 J. Karjalainen julkaisi 16 studioalbumia ja kaksi livelevyä. Yhtyeenä oli 80-luvun ajan Mustat Lasit, sitten J. Karjalainen yhtyeineen ja sen jälkeen Electric Sauna 90-luvun puolivälistä vuoden 2002 Valtatie-levyyn asti.

Yli kaksikymmentä vuotta omia kappaleita tehtyään Karjalainen palasi juurille ja teki Lännen-Jukkana kunniaa esiraivaajilleen, joiden musiikkiin ja teksteihin hänenkin tuotantonsa oli perustunut: dylanit, neil youngit, muddy watersit, robert johnsonit, hiski salomaat, leinot ja markku innot. Ja kansanlaulut, joita hän oli pienestä pitäen fanittanut.

– Halusin olla mukana isommassa virrassa, maksaa velkoja noille tyypeille.

Syntyi kolme levyllistä juurimusiikkia: Lännen-Jukka, Paratiisin pojat ja Polkabilly Rebels. Samalla syntyi legenda amerikansuomalaisesta Lännen-Jukasta, joka muuttui fiktiosta faktaksi päätyen jopa silkkana totena erääseen amerikansuomalaisen musiikin historiaan.

Reima Kampman kirjahyllyssä

Juurillepaluun ja velanmaksun jälkeen oli aika katsoa, vieläkö mies pystyy tekemään kymmenen vuoden tauon jälkeen uusia J. Karjalais-biisejä. Sen hän tunsi olevansa velkaa faneille ja itselleen.

Haaviston, Lankisen, Gröhnin ja Nymanin kanssa oli jo jammailtu. Melodioita ja aihioita oli, mutta ei vielä aiheita.

Elokuussa 2011 Polkabilly Rebels oli tehnyt viimeisen keikan San Diegossa amerikansuomalaisten juhlilla ja Jukka tunsi, että ympyrä oli sulkeutunut. Keikka meni hyvin ja istuttiin autiomaassa 40 asteen helteessä, lasissa olutta ja tupakkaa piipussa.

– Oli hyvä ja rauhallinen fiilis, että tää oli mahtava matka. Tuntui että on aika tehdä jotain muuta.

Lännen-Jukkana Karjalainen oli opetellut soittamaan banjoa. Tunne oli sama kuin nuorena kitaran kanssa. Syntyi uudestaan sama riemu, kun sai soittimesta kiehtovia ääniä ja sointuja. Ja palatessaan nyt tekemään biisejä hänellä oli siinä se työkalupakki, se Lännen-Jukan iso opetus, se ilo.

Niin Jukka huomasi istuvansa taas Keltaisessa talossa Perniössä samassa tuolissa kuin ennenkin, eikä huoneessakaan ollut mikään muuttunut, vain ”joku maljakko pikkusen siirtyny”.

Tilanne oli muutenkin tuttu. Jukalla oli musademoja ilman sanoja. Ihan heti hän ei keksinyt mitään ja oli palattava talolta ilman, että bändille oli valmista esiteltävää. Janne, Mikko, Pekka ja Toma valoivat uskoa ja tärkeä kannustaja oli myös Tammisen Arto.

Syksyllä 2011 alkoi tapahtua. Jukka oli jo 70-luvulla innostunut Reima Kampmanista ja hänen kirjoistaan. Keltaisen talon kirjahyllystä silmään osui Et ole yksin.

Pitäisikö mennä Kampmanin hypnotisoitavaksi ja löytää sivupersoona, joka tekisi kappaleet ja sitten asiallinen Karjalainen voisi stilisoida?

Kävi ilmi, että Reima Kampman oli kuollut 1992. Mutta samanhan voi tehdä itsesuggestiona. Niinhän Jukka oli itseasiassa aina ennenkin tehnyt kuten moni muukin lauluntekijä.

Et ole yksin -kirjan logo päätyi sitten levynkanteenkin. Luvan logon käyttöön Jukka sai sen tekijältä Matti Mankinilta.

– Rockhan on sitaattitaidetta, ja sitä kirjaa katsellessa tiesin, että tässä on se fiilis. Siitä se lähti.

Markku ja freehet

Itsesuggestiolla löytyi parikin hyvää tyyppiä.

Yksi tärkeimmistä oli Markku, teini-ikäinen kaveri 70-luvulta. Hän kertoi Jukalle omista haaveistaan, miten ehkä voisi tehdä biisejä. Hän jopa näytti muutaman kappaleensa.

Ja niin alkoi Markkuna niittirotsi päällä syntyä luovia ja mitä kummallisempia juttuja, joita hän Jukkana pystyi hiomaan.

Näin hän huomasi pystyvänsä kirjoittamaan tekstiä vapautuneesti, vaikkapa yksinkertaisia rokkibiisejä hurriganes-tyyliin, no Markku on Markku.

Lauluntekijä vapautui liiallisen itsekritiikin kahleesta, ”että on tehtävä jotain hienoo ja että tämän musan pitää olla jotain tiettyä muottia”.

– Myös uuden levyn musapuoli on aika vapaata. Me käytettiin siitä nimitystä freehet. Ei ajateltu jotain tiettyä tyyliä vaan soitettiin sitä, mikä tuntui hyvältä.

– Mä sain Lännen-Jukkana piehtaroida vanhassa bluesissa, old-timessa ja kantrissa kyllikseni. Nyt ne saattoi unohtaa ja tuntui, että olen omillani.

Alkutahdit 2004

Niin uudet J. Karjalais-biisit tulivat maailmaan syksyn 2011 ja kevään 2012 aikana. Bänditreenit alkoivat myös loppusyksyllä 2011 ja biisejä äänitettiin studiolla kahdessa sessiossa maaliskuussa ja toukokuussa sekä loput soitot ja miksaukset elokuusta joulukuuhun. Lauluosuudet Jukka äänitti tapansa mukaan yksin Keltaisessa talossa.

Levyn tuottaja on Janne Haavisto, joka on aikaisemmin ollut tuottajana Karjalaisen studiolevyillä Päiväkirja, Villejä lupiineja ja Tähtilampun alla (josta tuottaja-Emma 1992).

Janne Haavisto kehuu vuolaasti koko uuden levyn syntyaikaa tuottajan ja muusikon näkökulmasta:

– Se oli tosi mukavaa ja nastaa. Poikkeuksellisen helppo ja luonteva sessio. Heti alusta asti meillä oli Jukan kanssa sama visio.

Haavisto kertoo, että tietyt alkutahdit tämä projekti sai varmaan jo vuonna 2004, kun he hänen 40-vuotispäivillään esittivät kuusi biisiä yhdessä. Vaikka suunnitelmaa ei silloin vielä ääneen sanottukaan, se jäi jonnekin itämään.

Tee musiikkia jota itse haluat kuulla!

Biisinteossa on Jukka Karjalaisen mukaan ratkaisevinta, että tekijä löytää oman äänensä, tekee mitä itse haluaa ja yrittää tehdä sen mahdollisimman hyvin. Enempää et voi tehdä.

– Kaikki ei kaikkia miellytä ja mulla on ollut se onni, että niin monet ihmiset on jakaneet sen, mistä mä oon tykännyt, sen mun tyylin, ja nousseet kaikkien niiden puutteiden yläpuolelle, jotka mun lauluissa on – ne puutteethan on myös se voima.

Karjalainen siteeraa Noel Cowardia: ”Tee ensisijaisesti sitä mistä itse pidät. Jos muut eivät pidä tekemisistäsi, vetäydy show-alalta.”

Jukasta tuntuu, että tänä päivänä tehdään paljon musiikkia, josta ”ei oikeastaan tykkää kukaan”. Kaikki mitä julkaistaan on ok, ei mitään erikoista mutta läpäisee koko ketjun lauluntekijästä tuottajaan, artistiin ja levy-yhtiöön. Kukaan ei ihmeemmin innostu, ei äänittäjä, ei markkinointikaan, mutta tehdään duuni. Ja jengi kuuntelee radiosta, että ei kummonen, mutta voi sen silti mennä ostamaankin, kuuntelee himassa ja sama juttu. Ja missään vaiheessa kukaan ei ota todellista vastuuta, että reaktio olisi ”tää on mahtava biisi!”

– Olishan se aika omituista, että mä tekisin levyn ja sanoisin haastattelussa, että ”joo, on tää aika hyvä”. No, eihän se tietysti täydellistä ole, mutta kyllä tekijällä terve usko omaan tekemiseensä pitää olla.

Sankarit ohjelmistoon

Laskiaisen keikalla kuultiin loppupuolella myös Sankarit, joka oli ollut poissa setistä kolmekymmentä vuotta.

Laulu syntyi itsenäisyyspäivänä 1979. Jukka oli ollut diskossa, ja kotona vastassa oli Hesari täynnä Suomen Valkoisen Ruusun ja muiden ritarikuntien kunniamerkittyjä. Siitä se lähti Dylanin ja Veikko Lavin hengessä. Laulu ilmestyi vasta J. Karjalaisen toisella albumilla Yö kun saapuu Helsinkiin 1982.

Vähitellen siitä tuli ”joku ihme anthem kaikenmaailman hoilottajille” eikä aina tiennyt, olivatko sankareita siinäkin vain ne tietyt jalustalle nostetut. Mutta nyt Jukasta tuntui, että oli tullut aika ottaa biisi ohjelmistoon. Hän oli huomannut sen olevan puutteineenkin sen verran kelvollinen, ettei sen esittämistä enää tarvinnut hävetä.

Ja koko tällä keikkarundilla on luvassa uuden tuotannon lisäksi myös paljon muitakin tuttuja Karjalais-biisejä koko uran ajalta.

Jukan mukaan uusi laulu on väistämättä alussa ohut.

– Syntyessään biisi on hiukkanen avaruudessa. Vuosien aikana siihen tarttuu kuulijan omia muistoja ja merkityksiä, omia tunteita, jotka vasta tekevät laulusta sen mitä se on. Joistain kasvaa aikamoisia järkäleitä.

Tarinoita ja kehyskertomuksia

Lauluntekijä Jukka Karjalainen on aina ollut tarinankertoja. Vuoden 1981 esikoislevyllä ratsasti kolme cowboyta ja Brando soitti gongarumpuja. Sen jälkeen olemme saaneet kuulla ankkurinapista, itämaan tietäjä Tatsumtisalista, merenneidosta ja lavastetusta hukkumakuolosta, rämisevästä luurangosta, telepatiasta tähtilampun alla, numerotiedusteluun soittamisesta ja monesta muusta hahmosta sattumuksineen.

Tarinoita on myös vuonna 2002 julkaistussa J. Karjalaisen Laulumies-kirjassa. Siitä voi lukea mm. Jukan kohtaamisesta J.J. Calen kanssa, kuinka tällä on ”tumma farkkupuku, samanlainen kuin Kultsan konsertissa. Päässä punainen liina”. Ja kuinka Cale suorastaan liikuttuu, kun Jukka kertoo, että tämän ansiosta hän alkoi tehdä omia biisejä.

Tarinoinnin perussääntö on, että mitä tarkemmin kuvaat kertomukseesi yksityiskohtia, sitä uskottavampi se on. Esimerkiksi Laura Häkkisen silmistä tulee todellisia, kun juttu sattui Järvilavalla, päässä laiturin Lauralle hyvät jussit toivotin ja sitten pyörin eessä nakkikojujen.

Lopulta tarina vangitsee kuulijan niin, että kymmenen vuotta sitten hukkuneen Lauran ilmestyminen silmineen tanssipaikalle joka juhannus tuntuu ihmeen todelliselta.

Verinen mies -laulussa Jukka kysyi yleisöltään, oliko hänen lapsuudestaan muistama tapaus Marjaniemessä totta vai vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Tapahtumalle löytyi todistajia, jotka vakuuttivat, että totta se oli.

Sydänlupaus

Samalla kun monet Karjalaisen laulut ovat tarinoita, hänellä on mielessään niihin liittyviä kehyskertomuksia. Uuteen levyyn liittyy kokonaisuudessaan tarina Markusta ja hänen tyttöystävästään Pirkosta.

Karjalaiselle on jo satanut lukemattomia Markku-kysymyksiä. Ja aina välillä hän on joutunut vastaamaan, ettei itsekään miehestä ihan kaikkea tiedä, ainakaan vielä. Yksi hämmentävimpiä kysymyksiä oli se, kun Janne Haavisto tiedusteli, elääkö Markku vielä. Lopulta Jukka vastasi, että elää, mutta on nykyisin aika näkyvällä paikalla suomalaisessa yhteiskunnassa, ja on parempi olla paljastamatta hänen henkilöllisyyttään.

Sydänlupauksessa J. Karjalainen on onnistunut tekemään klassisen slovaribiisin. Tällaisen perusbiisin tekeminen oli ollut hänellä nuoresta pitäen haaveena ja sydänlupaus sanaideana jo vuosikymmenen. Hän kuuli siinä samoja kaikuja kuin tytön ja pojan – melkein vielä lasten – verivalassa, kun nämä tuntevat suurta ihastusta toisiinsa ja osittain leikkinä antavat sen sydänlupauksen.

Mutta miten tämä laulu muutti Markun elämän?

Tässä lyhyt versio kehyskertomuksesta:

”Markku ja Humppakuutiot sai kesällä lämppärikeikan paikallisessa tanssipaikassa Latohovissa, jossa esiintyi sinä iltana Badding, niiden suuri idoli.

Markulla oli enstex-kankaasta valmistettu armeijamallinen niittirotsi. Kylällä hänelle lähinnä naureskeltiin, “että tuleeks rocknrollia”. Mutta nyt oli keikka tulossa ja pojat jännitti sitä tosi paljon. No, se meni hyvin, hyvät saundit ja kaikkee.

Kovin juttu oli se, kun Humppakuutiot alkoi soittaa Sydänlupausta, ja Badding ilmestyi takahuoneen ovelle, joka on siinä lavan takana, kuin Tavastialla.

Kun Badding ja bändi oli lopettaneet oman settinsä ja oli lastaamassa valkoista transiittia, niin sattui että Markku ja Badding juttelivat siinä kymmenen minuuttia keskenään. Badding sanoi että teillä oli hyvä setti ja Markku kehui niitä. Sitten Badding sanoi että se Sydänlupaus, se on niin mieletön biisi, että voiks hän levyttää sen.

Voi, mikä fiilis Markulle tuli siitä! Se epäilys biisinteossa, että onks tää ees biisi, ja yhtäkkiä tollanen Badding sanoo, että se on mielettömän hyvä biisi ja hän voisi vaikka levyttää sen. Markun itsetunto nousi sata prosenttia.

Ja sitten Badding lähti. Eihän se sitä koskaan levyttänyt, mutta se juttu kulki kylille ja ihmiset tiesivät, että Markku oli jutellut Baddingin kanssa ja se oli tykännyt siitä biisistä.

Ja seuraavan kerran, kun Markku meni hakemaan osuuskaupasta postia, niin äijät ei enää naureskellutkaan vaan ymmärsi, että jopa siellä syrjäkylällä oli nyt pienimuotoinen tähti, meidän oma rokkari. Virnuilun sijaan äijät kyselivät, että ”onks Baddingistä kuullu mitään”. Ja jengi oli ylpeä siitä, että ”meillä on tää Markku, että vedä nyt jotain”.

Ja yhtäkkiä se niittirotsi ja rokkistaili oli olennainen osa Markkua ja se oli saanut elämisen oikeuden.”

Biisikävelyä ja maanantairunoja

Julkaistu 22.10.2013

Savonlinnassa 1980-luvulla ahkera kapinallinen pianonsoittaja huijasi pianoläksyjä valvovaa isäänsä ja improvisoi omiaan puolet harjoitusajasta. Musiikkiluokan jälkeen Maija Ruuskanen (s. 1976) jatkoi improvisoimista musiikkilukiossa Maija Ruuskanen Septetti -jazzbändinsä kanssa. Bändistä ponnistettiin pitkälle: lähes kaikki soittajat ovat nyt ammattimuusikoita. Ei ollut kuitenkaan itsestään selvää, että Ruuskasesta tuli muusikko ja musiikintekijä. Ensin hänen piti tanssia itsensä vapaaksi odotuksista.

Ulos musiikkipurkista

Lukion jälkeen Ruuskanen kävi Joensuun ammattikorkeakoulun pääsykokeissa improvisoimassa tanssia, ilman ensimmäistäkään tanssituntia. Hän pääsi samaan aikaan Sibelius-Akatemiaan ja Kuopion konservatorioon opiskelemaan tanssiterapiaa. Hän valitsi Joensuun ja tanssin, sillä tanssiminen oli jotain ihan muuta.

– Olin vaan kotona jotain höntsäillyt, mutta se musiikki oli kai minussa niin vahva, että se näkyi sitten siinä liikkeessä. Tanssihomma oli mahtavaa ja olin vapaa niistä odotuksista mitä oli musiikin suhteen. Tanssi avasi minussa sen, etten ollut enää musiikkipurkissa.

Tanssissa Ruuskanen etsi tunteen ilmaisua ja rehellistä, intensiivistä läsnäoloa. Liikkeen ymmärtäminen vei Ruuskasen myöhemmin teatterin puolelle ja tanssijoiden opettamiseen. Joensuussa sai alkunsa myös säveltäminen.

– Superinnostava solfamaikka opetti Palestrina-tyyliä, kontrapunktia ja muuta, ja olin ihan liekeissä. Sain siitä sellaisen kipinän, että tein ekat sävellykset. Varmaan siksi olen musapuolella nyt.

Palestrina-opettaja tiesi, että Ruuskasella oli opiskelupaikka Sibelius-Akatemiassa, ja kehotti tätä vielä harkitsemaan asiaa. Vuoden tanssimisen jälkeen Ruuskanen ottikin Sibelius-Akatemian opiskelupaikan vastaan ja löysi kannustajan, joka rohkaisi etsimään omaa ääntä pianistina.

– Esa Helasvuo pyysi ajattelemaan pianoa orkesterina ja korosti luovaa kuuntelullista puolta. Oli sillä tavalla hyvä opettaja, että antoi mun olla ja kannusti tekemään.

Kävelyjä ja koppakuoriaisia

Ruuskasen ensimmäinen julkinen oman biisin Olet paha esitys toteutui 1990-luvun lopulla Sibelius-Akatemiassa, kun Maija oli 22-vuotias.

– Eli verrattain myöhään! Ehkä sitä lauluntekemisen tarvetta ei ollut aiemmin niin paljon, koska musisoimista ja improvisoimista oli niin paljon, Ruuskanen miettii.

Hän alkoi säveltää tuolloin myös musiikkia teatteriin. Säveltämisen aloittamista joudutti olennaisesti myös koulumatka kotoa Haagasta Pitäjänmäkeen.

– Sitä ei talvella voinut pyöräillä ja se oli täydellinen biisintekoaika, noin 20 minuuttia, jolloin ei ollut muuta tekemistä kuin keksiä biisejä. Tein tosi monta biisiä sillä matkalla. Kävellessä on tosi hyvä säveltää. Pyörällä on vaikea, olen varmaan vain kolme biisiä tehnyt pyöräillen, kun se on niin paljon vaarallisempaa. Kun kävelee samaa matkaa päivästä toiseen niin se vapauttaa ajatukset hyvin.

Sävellysinspiraatio yllättää missä tahansa. Eräänä kesänä Maija näki kesämökin huussissa julisteen hyönteisistä ja päätti alkaa ”säveltää koppakuoriaisia”, omia kappaleita orkesterin eri soitinryhmille.

– Se on niin hauska proggis! Nyt on valmiina Kuolemankello, Kenttäkiitäjäinen ja viisi muuta kappaletta mm. kontrabassoille, pasuunoille, jousille ja sopraanosaksofonille.

Maanantaisin runoja

Maanantait olivat vapaapäiviä ja niistä muodostui biisintekopäiviä.

– Mulla oli pino tekstejä, joita mulle oli lähetetty. Kävin niitä läpi ja soittelin. Jostain syystä usein kolmas runo oli se, josta tuli biisi. Jännä miten jotkut laulut syntyvät niin vimmatun nopeasti. Ne on merkillisiä juttuja.

Lauluntekijä on tehnyt myös itse sanoituksia, mutta ei koe olevansa sanoittaja.

– Voisin ehkä opetella. Mielelläni teen töitä sanojen ja tekstien kanssa, enkä varmaan olisi teatterissakaan, jos en rakastaisi kaunista kieltä. Olen harrastussanoittaja mutta ammattisäveltäjä. Sydänsuruja voin sanoittaa, mutta nyt on ollut sen verran iloisemmat vuodet, että ei ole tullut tekstejä, Ruuskanen nauraa.

Ruuskasen tekemät laulut ovat syntyneet toiveista: johonkin on tarvittu laulu tai hänelle on tarjottu tekstiä sävellettäväksi.

– Tutun tekstintekijän kanssa muokkaan joskus rankastikin tekstiä, jos sävellys sitä vaatii ja kun siihen on lupa. Runosta ajattelen, että se on kokonainen sellaisena, että se on otettava tai jätettävä.

Ruuskasella on kotona kaksi ja puoli metriä runoja ja itselleen myöntämä runojenostolupa.

– Mutta on vaikeaa löytää hyviä runoja. Toisen rytmin löytäminen vaatii sen jonkun koskettavan asian. Joillakin on niin vaikea rytmi, että se ei taitu mun mielestä ollenkaan musaksi. Ja sitten joillakin on niin hieno rytmi ja niin ehjä runo, että heti tuntuu, että tämä on jo musiikkia. Teksti alkaa soida suoraan.

Ruuskanen on tehnyt monenlaista musiikkia ja tunnelmia näytelmiin, mutta arvelee, että tekstin säveltäminen puhuttelee häntä eniten.

– On hirveän tärkeää, että löydän tekstille oikean musiikin ja että se on jotenkin samaa maailmaa. Että en aja sen tekstin yli ja että tekstin rytmit menee niin kuin ne mun mielestä kuuluu mennä.

Vaihtoehtomenetelmiä

Ruuskanen kokee saaneensa sävellysopettajiltaan paljon.

– Maria Schneider sanoi kauniisti, että hän säveltää ilman tahtiviivoja, koska haluaa, että musiikki pääsee etenemään vapaasti, myös visuaalisesti kahlitsematta. Siitä musiikista kuulee sen. Hän on ollut yksi vaikuttava naisesikuva.

Heikki Valpola taas kehotti Maijaa kiinnittämään huomiota siihen, että tekee erilaisia biisejä ja vahvoja melodioita ilman pianoa.

– On totta, että sävellystapa vaikuttaa paljon siihen, minkälaisia biisejä syntyy. Nykyisin sorrun usein pianoon. Pitäisi varmaan taas kävellä enemmän. Ehkä se on niin, että teksti valitsee sen tavan. Mutta on hyvä vaihtaa välillä sitä tapaa, jolla tekee. Ennen luulin tietäväni miten sävellys tehdään, enää en tiedä! Mulle on vieläkin ihmetyksen aihe, miten ne biisit syntyy silloin kun ne putkahtaa nopeasti. En mä siinä mielessä oo kehittyny ollenkaan. Ehkä sitä osaa olla kiitollisempi siitä mitä tekee. Ehkä pitäisi enemmän luoda aikaa sille putkahtamiselle.

Uutena menetelmänä Ruuskanen kokeili co-writingia vuosi sitten Elvisin biisintekoleirillä.

– Olen iloinen, että uskalsin tehdä sillä lailla yhdessä. Co-writing on nyt ilmassa ja se suunta, johon olen työskentelyäni seuraavaksi viemässä. Yhdenlainen uudistuminen ja hyppy.

Oikean tekijäkumppanin löytäminen on niin hieno tunne, että hän vertaa sitä rakastumiseen.

– Kun ensimmäisen kerran tein sanoittaja Inka Nousiaisen kanssa biisejä niin rakastuin siihen ihmiseen kun se juttu vaan alkoi viristä. Se on tietynlainen rakastuminen, kun löytyy se yhteinen rytmi tekemisessä. En mä osaa sitä muuten kuvailla.

Monessa roolissa

Ruuskanen on tehnyt teatteriin musiikkia kohta 15 vuotta ja uskoo, että teatteri pysyy mukana hänen sävellystyössään.

– Se on lähtenyt niin käsi kädessä biisinteon kanssa. Koen sen käyttömusiikiksi. Säveltäjänä teen ohjaajan kanssa töitä. Mua kiinnostaa hirveästi se dramaturgia niin biisin sisällä kuin koko näytelmässä ja käyn musiikista voimakastakin dialogia ohjaajan kanssa. Siinä sitoutuu koko teoksen rakentamiseen, sillä säveltäjän pitää tehdä kokonaisnäkemyksellisiä ratkaisuja.

Kun säveltäjän työ on jo tehty, näyttelijän työ alkaa.

– Koen lavalla olemisen eri asiaksi. Kun rakentaa roolia, ei voikaan enää katsoa ylhäältä päin ja ulkopuolelta, koska roolin rakentaminen sisältä päin on niin iso työ. Eikä ole enää pomo, vaan yksi ohjaajan alapuolinen näyttelijä ryhmässä. Se poukkoilu on haastavaa, Ruuskanen toteaa.

Erilaisissa rooleissaan hän on kuin jonglööri, jolla on kaikki pallot ilmassa.

– On ollut lohdullista ymmärtää, ettei se välttämättä ole pahe. Ei mulla olisi tätä ohjauksellista näkemystä teatterista, en osaisi säveltää teatterimusiikkia enkä pystyisi ymmärtämään näyttelijäntyöllisiä asioita ja näkemään kohtausrakenteita, jos en olisi tehnyt tätä kaikkea.

Oikeita kohtaamisia

Omaa musiikintekijän polkua miettiessään Ruuskanen toteaa, ettei alkuopetuksen ja hyvien musiikkikasvattajien merkitystä luovuuteen rohkaisijoina voi liikaa korostaa.

– Säveltäminen ja luominen vaatii sitä, että on niitä ihmisiä, jotka suhtautuu sun tekemisiin ystävällisesti. Koska niitä on niin vähän, ja se luova on kuitenkin niin särkyvää, niin kauan sitä ”tää nyt on vaan tämmöstä”. Ehkä on tärkeintä, että identiteetti kasvaa. Että tietää, että osaa ja voi sanoa, että mä oon säveltäjä ja musiikintekijä.

Ruuskasen miehellä on tapana kysyä konserttien jälkeen, miten meni ja itkivätkö ihmiset. Johtopäätös on, että hyvin menee, sillä ihmiset itkevät usein hänen konserteissaan.

– Eihän se ole mikään mittari tai tavoite. Mutta se, että on koskettanut jotain ihmistä, on tosi hieno lahja ja kunnianosoitus.

Oma Ruuskanen Railio Klubi on luonut hienoja hetkiä kollegojen kanssa.

– Tänään oltiin Veeran (Railio) kanssa Salon Heikin luona soittamassa. Ne on semmoisia oikeita kohtaamisia, että niissä ei tule väsyneeksi.

Kaunein palaute tuleekin Maijan mielestä toisilta muusikoilta.

– Viime syksynä yksi kollega sanoi mulle, että ”Maija sun kanssa on kiva jutellakin, mut kun sä soitat, niin mä kuulen sut”. Se on kauneinta mitä mulle on sanottu.

Muut taiteenlajit ovat Ruuskaselle hyvin rakkaita, ja niistä hän ammentaa omaan musiikkiinsa.

– Olen kokenut säveltämisen kannalta kaikkein hyödyllisimmäksi nämä muut tekemiset, kuten tanssin. Kuuntelen musaa luvattoman vähän. Se on mulle niin arvokasta, että sitten mun pitää oikeasti kuunnella sitä. Ehkä se on osin jonkinlaista oman muusikkouden ja identiteetin suojelemista huonolta itsetunnolta, ettei anna muiden tekemien hienouksien ällistelylle tilaa, vaan tekee sitä omaa juttua. Sellaista oman taimen suojelemista. Sen takia muista taiteista on helpompi ottaa rakennusaineita.

– On tuntunut hyvältä tajuta, että mulla on joku oma soundi ja se on ok. Tää on niin pieni maa, että täällä tehdään juttuja tietyllä tavalla. Kun muistaa, että kaikkea musiikkia saa tehdä, miten vaan, se on vähän kuin avaisi ikkunan johonkin.

Sovittaminen on musikaalista kameleonttielämää

Julkaistu 22.10.2013

Vuodet sotalapsena ohjasivat poikaa musiikkiin monin tavoin. Perheen äiti lauloi paljon.

– Siinä meni iskelmät ja hengelliset laulut. Kristianstadissa oli vilkas musiikkielämä. Oli puistokonsertteja, armeijan soittokunta ja tilaisuus kuulla amerikkalaista musiikkia, jazzia, mikä ei silloin Suomessa juuri ollut mahdollista. Sain nuorena kuulla rytmityksiä, melodioita ja työstötapoja. Siitä oli myöhemmin valtavasti hyötyä ammatissani, Pentti muistelee.

Kuusivuotiaana Pentti sai bakeliittisen nokkahuilun.

– Se oli aika hyvä soitin siinä mielessä, että bluessävelet oli helppo saada aikaan sulkemalla osa äänirei’istä. Kukaan ei opettanut, omin päin piti löytää kromaattiset sävelet. En huomannut, että puoliäänet syntyivät haarukkaotteilla, mutta tulin aika taitavaksi omalla puolireikä-selviytymiskonstillani.

– Kun täytin kolmetoista, Helmi-tätini osti minulle klarinetin, joka osoittautui rikkinäiseksi huiluksi. Se palautettiin ja sain tilalle rikkinäisen klarinetin, joka soi vain yläosaltaan. Tietysti heti kavereitten kanssa soittamaan. Triomme nimi oli Pelko pois. Soitimme puolitoista tuntia tanssimusiikkia, vaikka osattiin vain kolme kappaletta, mitä nyt puolella klarinetilla pystyi soittamaan. Kultainen nuoruus onnistui. Vähitellen sain ostetuksi kunnon klarinetin.

Sen ajan kokoonpanoissa klarinetti oli suosittu. Oli kitara, klarinetti, vibrafoni ja hanuri. Pianoa ei paljon käytetty, koska harvoin keikkapaikalla oli vireessä oleva piano.

– Teimme sovituksia, matkimme toisia, mutta piti oppia kirjoittamaan itsekin.

Oppimisen janoa

Pentti palasi Suomeen – musiikki vahvasti mukana.

– Pakotin koulukaverit laulamaan ja kokeilin kuulemiani moderneja ideoita sovituksissani. Meillä oli myös viiden puhaltajan ja rytmiryhmän koululaisorkesteri, jota johdin. Ongelmana oli saada sävelet toimimaan sointuina. Tästä koulukaverini Raimo Henriksson ja minä kehitimme yhdessä perusideoita. Myöhemmin löysin lisää ohjeita, edelleen käyttökelpoisia. Ensimmäisen niistä opetti Sten Ducander (Ensio Kosta). Hänen työnsä kuulosti radiossa aina hyvältä. Kun sain mahdollisuuden tavata hänet ja mennä käymään hänen luonaan, laitoin ykkösvaatteet päälle, vein nuotteja ja kysyin: Mistä johtuu, että sun jutut soi, mun ei? Hän opetti yhden keskeisen asian, jota ei lue missään. Se on hyvin yksinkertainen neuvo, joka määrittelee sointusävelten tärkeysjärjestyksen eri oktaavialoilla.

– Toisen neuvon löysin Russ Garcian kirjasta The professional arranger. Se koskee soinnun etenemisjännitteen arvioimista sointujen pohjasävelten välisistä suhteista.

– Sitten tulee kysymys: Miten matalalle voidaan kirjoittaa tiheässä asemassa? Se on keskeistä, kun kirjoittaa pasuunoille tai mille tahansa matalille instrumenteille, mutta ennen kaikkea mieskvartetille. Jos kirjoittaa puoli sävelaskelta liian matalalle, laulu kuulostaa lentokonelaivueelta. Matalin soiva sointu on A-duuri. Jos sitä alemmaksi kirjoittaa, ei synny yläsävelsarjaa vaan hälyä.

Pentti Lasanen on soittajana sekä sovittajana täysin itseoppinut ja saanut opetusta vain huilunsoitossa. Hän soittaa nokkahuilua, huilua, klarinettia, trumpettia, saksofonia, pasuunaa ja laulaa. Säveltääkin. Mutta eniten sovittaa.

– Kun aikoinaan luokkatoverien kanssa piti koota orkesteri, ei auttanut muu kuin hankkia trumpetti ja pasuuna ja katsoa, mistä päästä puhalletaan. Ratkaisin monet asiat soundilla kun tiesin, miltä halusin sen kuulostavan. Olen myöhemmin huomannut, että kaikissa puhaltimissa ratkaisut tapahtuvat analogisesti samalla lailla. Jokaisessa on alue, joka on matala suhteessa muihin. Se pitää löytää ja saada soimaan puhtaasti ja vapaasti, jolloin kaikki loput äänet ovat ylävireisiä. Sen jälkeen ääntä pitää lähestyä ylhäältä käsin ja tiputtaa se kohdalleen, ei seisoa varpaillaan ja yrittää ylettyä siihen. Tämä kuulostaa seinähullulta, mutta tämä on ajatusratani. Laulamisessa samoin.

Suosiota ja tukea

Parikymppisenä Lasanen hankki saksofonin ja pääsi Ronnie Kranckin yhtyeeseen.

– Vuonna 1959 Lill-Jörgen Petersen, Rauno Lehtinen ja minä oltiin puhaltajina ja Ronnie soitti hanuria, lisäksi oli basso ja rummut. Yritimme saada orkan kuulostamaan big bandin tyyliseltä. Kolme puhallinta soitti ja hanuri rämisi loput niin, että syntyi illuusio jostain suuremmasta. Sovitukset syntyivät Ronnien ja minun yhteistyönä.

– Olimme Suomen suosituin ja työllistetyin bändi 1960-luvun alkupuolella. Se oli ruusuista aikaa, mutta me ei osattu hyödyntää asioita mainonnassa. Suurin moka oli se, että kun me soitettiin Rauno Lehtisen Letkis levylle ja Saksassa oli myyty 250 000 levyä, me oltiin menossa Kälviälle keikalle! Managerimme Ruotsissa, maan tunnetuimpia, halusi meistä kitaralla laajennetun yhtyeen, joka soittaisi popahtavaa musiikkia. Mutta me: Ei, kun me mennään takaisin Suomeen. Manageri perusti sitten huippusuositun Sputnik-orkan, jossa rumpalina oli Matti Oiling.

– Yleisradio ja muut tahot satsasivat musiikkiin 50 vuotta sitten. Jossain telkkari- tai radio-ohjelman teossa oli kolmisenkymmentä soittajaa. Kivikasvojen kanssa tehtiin 60–70 teemallista tv-ohjelmaa, esimerkiksi sikermä saksalaisia marssilauluja, ranskalaisia chansoneja tai operetti- ja oopperaparodioita. Niitä sovittaessani huomasin, ettei ole hienoja ja huonompia sointuja vaan Mozartista lähtien ja jo sitä ennen käytettiin samoja ratkaisuja kuin nyt. Mutta tyyli eli se, miten niitä ideoita käytettiin, piti olla omasta takaa.

– Kaikki muuttuu, mutta itse kuulohavainto musiikissa ei muutu. Palaset vain yhdistetään eri lailla, Pentti toteaa ja sanoo sovittamisen olevan tavallaan musikaalista kameleonttielämää.

Hän naurahtaa, että aina ei edes ammattipiireissä tiedetä, mitä sovittaja tekee.

– Kerran joku kysyi, ostanko mä Fazerin nuotteja ja niinku liimaan tai jotenkin yhdistän niitä? Vastasin, että ei, mä oon yks niitä, joka keksin ne nuotit, mitä Fazer myy. Kysyjä oli kauhean hämmästynyt. Ilmeisesti koskaan ei lopu tarve tiedottaa, mitä eri ammattinimikkeemme kätkevät sisälleen.

Elvisin merkitystä Pentti kehuu. Ja tietää, mistä puhuu. Hän on ollut yhdistyksessä mukana 50 vuotta, pitempäänkin.

– Vuosi lienee ollut 1961. Sovittaja, trumpetisti Nalle Björklöf ja minä olimme kauan harmitelleet, että kun meille tuli sovitustehtävä Yleisradiossa, ei tahtonut löytyä ketään, joka vastasi mistään. Tilattiin kyllä, mutta maksupäivänä konttoripäällikkö sanoi, että ”ei me voida tämmösiä maksaa”. Hänen näkemyksensä mukaan kaikki nuotit olivat valmiina Fazerilla, senkun hakee. Ja meillä oli ollut hirmuinen työ ja kauhea kiire. Soitettiin kaikille sovittajille, että pidetään kokous. Joku tiesi, että oli olemassa Suomen Elokuva- ja viihdesäveltäjät. Liityimme siihen kaikki. Aluksi oli myrskyisääkin, kun piti ottaa kantaa niin moneen uuteen asiaan. Mutta saatiin aikaankin, muun muassa ensimmäinen sovitustariffi. Yhdistys on yhteisvoimaa. Olen iloinen siitä, että mukaan on tullut uusia, nuoria voimia, koska meidän alamme on edelleen hämärää maaperää. Hyvän melodian tai hyvän lyriikan aikaansaaminen ei ole säännöistä kiinni vaan luovuudesta, mutta keskinäistä tukea tarvitaan aina.

Sävelmät talteen

Lasasen mielestä sovittaminen on itse asiassa säveltämistä, koska melodiaa lukuun ottamatta kaikki levyltä kuuluva pitää säveltää.

– Askel oman sävellyksen tekoon on teknisesti hyvin lyhyt, mutta hyvin pitkä, kun itsekritiikki on niin suuri. Suurin osa sävellyksistäni on tilaustyötä.

Yksi Pentin sävellyksistä on Elvisin sävellyskilpailussa toiseksi tullut valssi sinfoniaorkesterille.

– Itsenäisyyspäivänä Linnan juhlissa soi Markku Johanssonin voittajavalssi tai se minun. Tai molemmat.

Pentti sai viime jaossa Georg Malmstén -säätiön apurahan.

– Olemme vanhoille mestareille velkaa sen, että vanhat hyvät sävelmät eivät unohdu. Että niitä voi kuulla ja soittaa. Esimerkiksi big bandeille ei juuri löydy valmiita sovituksia, ja on hämmästyttävän paljon hyviä sävelmiä – valsseja, jenkkoja, tangoja, foxtroteja – jotka siksi jäävät soittamatta. Vaikka ne ovat omaan aikaansa sidottuja, sovituksissa voi käyttää nykyaikaista riemukasta soinnutusta ja soitinnusta.

Pentti tahtoo myös saada kirjoihin ja kansiin ne toimintatavat ja selviytymiskeinot, joita oli 50- ja 60-luvuilla, kun nuorilla sovittajilla ei ollut niin sanotun kevyen musiikin alalle soveltuvaa musiikkikoulutusta. Sitä ennen oli Venäjä-Saksa-linjaa: operettia, humppaa, tangoa. Ja sitten yhtäkkiä piti työstää Amerikasta tullutta musiikkia, jossa oli ihan eri rytmitys ja eri kokoonpanoja kuin aikaisemmin. Ei auttanut muu kuin tehdä kokeita omin päin, epäonnistua ja löytää vähitellen. Vaikeinta oli kuitenkin se, ettei sointujen käsittelystä ja sovittamisesta ollut saatavilla asianmukaista tietoa.

– Jokainen on tietysti nuoruutensa, kasvuaikansa, vanki. Minä olen keskittynyt swing-musiikkiin, joka oli nuorisomusiikkia 30- ja 40-luvuilla. Kaiken ei tarvitse olla toisintoja sen ajan hiteistä, mutta niiden ilme, melodian käsittelytapa, on pohjana sille miten lähestyn niitä – tietysti höystettynä kaikella sillä, mitä mieleen on tarttunut kuudenkymmenen ammattivuoden aikana.

Pentin oma mielimusiikki on big band -musiikki.

– Viihdemusiikki, jos viihteellä tarkoitetaan sitä, mistä ihminen luonnostaan pitää ja mikä tuntuu mielekkäältä. Hyvä melodia on keskeinen asia. Me olemme palvelijoita, mutta se ei tarkoita, ettei saisi olla omaehtoista sanomista. Täytyy kuitenkin aina lähteä siitä, että jos soittaa esimerkiksi humppaa, kuulijat tietävät, mikä tunnelma siellä pitää olla. Raamit ovat kapeat mutta antavat kuitenkin aina mahdollisuuden tehdä kunnollista omaa jälkeä. Perimmäinen tarkoitus on kuitenkin aina tavoittaa paikalla oleva ihminen tunnetasolla.

Mihin katosivat lastenlaulut radiosta? – Lastenmusiikin kuurupiilo

Julkaistu 22.10.2013

Hannu Sepponen (keskellä) on monen muun tekijän tavoin huolissaan siitä, että lastenmusiikki on kadonnut radiosta.
Sepponen tekee musiikkia lapsille Orffit-yhtyeessä Matti Pollarin (vas.) ja Kimmo Ojalan kanssa (www.orffit.net).
Kuva: Tiina Puputti

Törmäsin viime syksynä Facebook-sivuun nimeltä ”Lastenohjelmat bäk radioon”. Ihmettelin, mistä mahtaa olla kysymys, koska en tiennyt lastenmusiikin kadonneen radiosta. En ole enää moneen vuoteen kuulunut tämän musiikin kohderyhmään, mutta aikoinani kävin paljon konserteissa ja ostin lapsilleni levyjä. Minulla on sellainen tunne, että kaikki ihmiset kokevat lastenmusiikin tärkeäksi, ja siksi halusin ottaa asiasta selvää.

Facebook-sivun takaa löytyi Hannu Sepponen, Orffit-orkesterin puuhamies. Hän sanoi olevansa asiasta huolissaan enemmän isänä kuin muusikkona.

– Viime lokakuussa olin jo toista kertaa yhteydessä Ylen radiopuolen päällikköön, ja innokkaana radion kuuntelijana kyselin häneltä lastenohjelmista ja niiden mahdollisesta paluusta radioon. Radion viimeiset lastenohjelmat Yle lopetti 2012. Ylen kanta oli, että netti riittää lapsille, koska kaikki ovat jo siellä. Itse ajattelin, että onneksi on netti ja televisio. Mutta mielikuvitusta ruokkivana ja yhteisen tekemisen sallivana radio on hieno väline.

Sepposen sivu sai paljon huomiota, ja iso joukko muitakin tuntui kaipaavan lastenohjelmia radioon. Sepponen laittoi alulle vetoomuksen, jossa todettiin, että suomalainen lastenmusiikki on rikasta ja musiikkityyleiltään vaihtelevaa ja että siitä nauttivat kaikki. Allekirjoittaneet toivoivat, että Yleisradio etsisi radiokanaviltaan sopivan ohjelmapaikan ja kehittäisi toimitetun radio-ohjelman lapsille ja lastenmusiikille. Lastenmusiikkiin törmää nykyään television puolella Pikku kakkosessa.

Kun kysyin tilanteesta Ylen radion päälliköltä, hän ohjasi minut eteenpäin Tampereelle, johon lastenohjelmien tuotanto on keskitetty.

Lastenmusiikkia televisiossa

Ylen lasten ja nuorten genretuottaja Jarmo Oksa on lastenkulttuurin aitiopaikalla. Hänen mielestään lastenkulttuurin arvostus on yleisesti nousussa, ja hän pitää sitä loistavana juttuna. Lapsille kuuluu mahdollisimman monipuolinen kulttuuritarjonta. Oksa ei halunnut eikä osannut nostaa mitään yksittäistä asiaa esille siitä, mikä juuri tällä hetkellä on pinnalla, koska hänen mielestään heillä Ylessä on niin monta hanketta meneillään.

– Ylen lastenohjelmat tekee koko ajan lasten musiikkiohjelmia sekä televisioon että nettiin. Kuluvan kevään aikana teemme 20-osaisen musiikkisarjan, jossa esiintyy uusia ja vanhoja lastenmusiikkibändejä sekä tekijöitä. Syksyllä järjestämme viidellä paikkakunnalla Pikku kakkosen konsertteja, jotka taltioidaan myös tv-ohjelmiksi. Nämä ohjelmat ovat myös nähtävissä Yle Areenassa tv-esityksen jälkeen, kuten suurin osa ohjelmistamme. Parasta aikaa ohjelmistossa esitetään kansanmusiikkiin perustuva ohjelmasarja Satuja soitosta sekä lauletaan lasten kanssa lauludiplomissa. Tämän lisäksi ohjelmistossamme soitetaan myös lasten levymusiikkia, Oksa kertoi.

Moni haastattelemani lastenmusiikin tekijä oli huolissaan nimenomaan siitä, että lastenmusiikkia ei enää soiteta Yleisradiossa. Heidän mielestään se on kadonnut muilta kanavilta jo aikaisemmin.

Huomasin, että tämä on ilmeisesti myös kiusallinen kysymys Ylelle, koska radion puolelta ei haluttu kommentoida, vaan siirrettiin vastausvuoro Tampereelle, lastenohjelmien tuotantoon. Sieltä taas ei haluttu antaa kommenttia radion puolesta. En siis saanut virallista vastausta yhteen kysymykseeni ”miksi lastenmusiikki katosi radiosta”?

Arvostus nousussa

Kolikon toisella puolella lastenmusiikin tekijät näkivät myös paljon hyvää. Ala on musiikillisesti monipuolistunut, ja monen mielestä lastenmusiikin arvostus on jopa kasvanut. Levymyynti ei ole laskenut samassa suhteessa yleisen trendin kanssa, väittivät monet. Lastenlevyt myydään pääsääntöisesti keikkapaikoilla. Viime vuosina on nähty myös menestystarinoita: Heikki Salon luotsaama Herra Heinämäen Lato-orkesteri on seikkailut ahkerasti televisiossa, Ipanapa-levyillä tunnetut laulajat esittävät lastenlauluja ja Hevisaurus porskuttaa Lordin viitoittamaa tietä.

Pidetään heikompien puolta

Mitä asioille pitäisi tehdä? Hannu Sepponen vastaa siihen tavalla, josta jokainen aikuinen voisi ottaa oppia.

– Ensin pitää petata peti, laittaa ruokaa, siivota huusholli, pelastaa jääkarhut ja tukkia vuotavat öljyhanat. Jos jää aikaa, niin pidetään heikompien puolta. Lisäksi soittolistat vois unohtaa.

Sitä kai lastenmusiikki on parhaimmillaan: hauskaa, ajatuksia herättävää, oivaltamista ja yrittämistä ymmärtää elämää pala kerrallaan. Me aikuiset kadotamme liian usein lapsen kyvyn haltioitua.

Fröbelin palikat jaksaa yhä heilua

Friedrich Fröbel kehitti oppimateriaalin, jonka periaatteena oli, että lapselle ei anneta valmiita leikkivälineitä vaan aineksia, joille lapsi itse antaa muodon ja hahmon. Fröbelin palikat olivat osa tuota materiaalia. Ei siis ole ihme, että yksi Suomen tunnetuimmista lastenmusiikkiyhtyeistä löysi nimensä noista aineksista. Mats Lillrank on Fröbelin palikoiden perustajajäsen ja keulahahmo.

Hän opiskeli 1980-luvun alussa lastentarhanopettajaksi ja tutustui opintojen aikana monipuolisesti lastenmusiikkiin. Fröbelin palikat perustettiin 1987.

– Meillä oli ohjelmistossa aluksi pääasiassa perinteisiä lastenlauluja ja muiden tunnetuksi tekemiä biisejä. Äidinkieleni on ruotsi, joten tutustuin myös ruotsalaiseen lastenmusiikkitarjontaan. Törmäsin bändiin nimeltä Mora Träsk, jonka biisejä käänsin aluksi suomeksi. Opin siinä samalla myös kirjoittamaan itse lauluja.

Neljännesvuosisata takana

Fröbelin palikoiden keikat lisääntyivät ja levy-yhtiöiden kiinnostus heräsi. Bändi teki levytyssopimuksen 1990. Heille tuli luonnollinen tarve tehdä omaa materiaalia, koska alusta asti leikki ja leikittäminen olivat bändin tavaramerkki. Mats myöntää, että hän halusi myös tehdä laulun, joka jäisi elämään. Fröbelin palikoille on kertynyt keikkavuosia jo 25, joten tietynlainen juhlavuosi on menossa. Fröbelit esiintyy edelleen alkuperäisessä kokoonpanossa.

– Maa ja maailma olivat hieman toisennäköisiä kun aloitimme. Siihen aikaan televisiokanavia oli vain kolme. Pääsimme esiintymään paljon televisiossa, ja sen takia meidät tunnettiin nopeasti ympäri maata. Keikkoja oli paljon ja levyt myivät. Teimme palikkahommia päätoimisesti kuusi vuotta, vuodesta 1995. Olemme siinä onnellisessa asemassa, että meidän juttu on aika monelle tuttu, ja yleisöä on riittänyt kiitettävästi konsertteihin. Levymyynti on hiipunut, mutta vielä on kiinnostusta ollut uusille tuotoksille.

Muutoksen tuulet

Mats ja koko bändi ovat tällä hetkellä työvapaalla Helsingin kaupungilta. Pitkä taival antaa hyvän perspektiivin nähdä alan murros. Neljännesvuosisata on pitkä aika alalla kuin alalla.

– Ehkä suurin muutos on koko musabisneksen pirstoutuminen, kun samalla netti-, peli- ja televisiotarjonta ovat lisääntyneet. Lastenmusiikkia tehdään edelleen kiitettävän paljon, mutta uusien tekijöiden on vaikeaa päästä julkisuuteen. Yksi uusi ilmiö on myös Ipanapat, eli muualla kannuksensa hankkineiden muusikkojen tuleminen lastenmusan puolelle. Tekee hyvää koko genrelle, että saamme näkyvyyttä. Radion lastenmusiikkitarjonta, tai oikeastaan sen puuttuminen, on puhuttanut alaa jo useamman vuoden. Etenkin Ylen ohjelmapolitiikka on ihmetyttänyt. Valopilkkuna on onneksi Lasten oma nettiradio, joka pyrkii pyyteettömästi paikkaamaan Ylen jättämää aukkoa.

Paras biisi odottaa vielä

Mats ei tee lauluja pöytälaatikkoon. Kuten niin monen muunkin, hänenkin kynänsä aktivoituu vasta tarvittaessa. Viimeisin levy oli hänelle pienen puserruksen takana.

– En voi sanoa, että laulut syntyivät helposti, mutta syntyivät kuitenkin, ja olen lopputulokseen tyytyväinen. Ideat voivat tulla melkein mistä vaan, kunhan pitää antennit ylhäällä ja vastaanotto toimii. Pääsääntöisesti ideat tulevat lasten maailmasta, mieluiten huumorilla höystettynä. Toivon, että paras biisi olisi vielä tekemättä.

www.frobelinpalikat.fi

Elämyksiä Improvisaatiosta

Johanna Viksten harrasti jo pikkutyttönä monia erilaisia asioita, joten musiikki ei voinut olla löytämättä häntä. Se suorastaa törmäsi Johannaan. Musiikin soittamisen lisäksi hän harrasti uintia, teatteria ja kuoroa.

– En ole koskaan kasvanut ulos lastenmusiikista. Lapsuuden suosikkiani M.A. Nummista kuuntelin myös myöhemmin. Olin nuorisoteatterissa, ja me esiinnyimme myös lapsille. Silloin pääsin tekemään laulujakin. Lapsiyleisön välitön meininki tuntui hienolta ja haastavalta.

Johannan nykyinen lastenbändi on reilut viisi vuotta toiminut Hääppöset, joka tekee paljon päiväkoti- ja koulukeikkoja. Ryhmä myös kouluttaa Metropolian opiskelijoita käyttämään improvisaatiota työkaluna. Elämänkulun koko kirjo on tullut tutuksi, kun Hääppöset on tehnyt improvisaatioesityksiä palvelutaloissa.

– Aloitin improvisaatiomusiikin Impronautit-yhtyeessä, ja se selvästi aukaisi lukkojani. Samalla heittäytymistekniikalla alan laulutekstin tekemisen. Jos odottaisin, että päästäni syntyisi jotain suurta ja valmista, en olisi ikinä uskaltautunut tekemään yhtään mitään. Ensisijaisesti viihdytän, lohdutan tai yllytän itseäni.

Johanna dubbaa piirrettyjä, laulaa taustoja, keikkailee ja tekee lastenmusiikin lisäksi laulutekstejä, joita ovat levyttäneet muiden muassa Yölintu, Neljänsuora, Marko Maunuksela, Pekka Mikkola, Pate Mustajärvi ja Petra.

– On hienoa saada tehdä tekstiä eri genrejen artisteille ja musiikkia mahdollisimman monipuolisesti. Olen löytänyt biisintekoon joitain mahtavia kumppaneita, ja haku jatkuu.

Murut maailmalta

Johannakin on huomannut, että leipä on pieninä murusina maailmalla. Monenlaisia töitä pitää tehdä, mutta tietynlainen epävarmuus antaa luovuudelle sopivasti potkua.

– Jos ei oteta huomioon muutamaa harvaa erittäin suosittua bändiä, niin lastenmusiikissa ollaan aina tehty ankarasti töitä Björn Wahlroosin kalvosinnappien hinnalla. Mannerheimin Lastensuojeluliiton vapaaehtoistyötä tekevän tapahtumajärjestäjän on joskus vaikea ymmärtää, miksi bändit eivät voi tulla talkoohengessä. Keikkakyselyjä kahvipalkalla tulee enemmän kuin pari vuotta sitten. Lapsille keikkailua ei varmaan aina ymmärretä työksi, koska lasten kanssa musisoiminen näyttää niin lystiltä. Ja sitä se onkin.

Lasten huomio on ansaittava

Johannan mielestä popmusiikki on valunut entistä enemmän päiväkoti-ikäisten musiikiksi, ja lastenmusiikki taas entistä enemmän koko perheen musiikiksi. Erilaisia musiikkityylejä kuitenkin riittää ja uusia esiintyjiä tulee markkinoille aina silloin tällöin. Johanna jakaa saman huolen kuin moni muukin tekijä: lastenmusiikista kiinnostuneiden on vaikea löytää uutuuksia. Lastenohjelmien ja lasten toivekonserttien loppuminen radiosta on vaikuttanut alaan paljon.

Kauppojen levyhyllyiltä löytyy vain muutamia lastenmusiikkiartisteja. Yleisön on usein löydettävä tiensä konserttiin, jos haluaa tutustua uuteen musiikkiin ja ostaa levyn.

Johannaa viehättää lasten mutkattomuus. Jokainen keikka on tehtävä täysillä, koska lapset aistivat heti, jos esiintyjät eivät heittäydy.

– Lasten huomio pitää aina ansaita. Aikuinen voi konsertissa ajatella työasioita tai kauppalistaa. Mutta muksuilla alkaa oma show, jos silta esiintyjän ja yleisön välille ei ole rakentunut. Improvisaatiokyky on minusta tärkeää: lapset voivat esimerkiksi tulla kesken kaiken lavalle juttelemaan tai huudella hassuja. Tykkäämme hillua ja houkutella lapsia lavalle mukaan tanssimaan, soittamaan tai laulamaan. Tilanteen on oltava aina lapselle turvallinen. Sepitämme lauluja usein yhdessä lasten kanssa, improvisoiden heidän ehdotuksiaan.

Iloa, höpöä ja haikeutta

Hyvään lastenlauluun tarvitaan Johannan mukaan iloa, höpöä, kauneutta, haikeutta ja toistoa.

Hyvä soitannollinen tai sanoituksellinen koukku antaa tilaa kertoa monitasoisista asioista. Tiettyjen laulujen huumori uppoaa aikuisiinkin, toisissa svengi saa syli-ikäisetkin hytkymään, joissain toiminnallisuus tarttuu ja toisinaan laulut saavat liikuttumaan.

– Minulla on aina ideoita hulluuteen asti. Joudun ponnistelemaan pitääkseni itselleni kuria, saadakseni ideat alkuun ja sen jälkeen kunnolla muotoon.

www.haapposet.fi

Lauluja vaikka lantusta

Pentti Rasinkangas on pitkän linjan tekijä lastenmusiikissa. Hänen tärkein soittokoulunsa oli katu, ja tutuiksi tulivat niin Jyväskylä kuin Tukholmakin. Katusoittaja saa heti palautteen esityksestään, ensimmäiseksi sen huomaa pysähtyvien kuuntelijoiden määrästä ja toiseksi siitä, kuinka isoksi kolikkovuori on hatussa kasvanut. Pentille palautetta tuli ilmeisesti sen verran paljon, että kemian ja fysiikan opiskelut saivat lopullisesti jäädä, kun soittamisen halu kasvoi liian suureksi. Hänen oli mentävä, kun tie kutsui ja soitto maistui.

– Synnyin Oulussa, mutta jo ollessani pikku poika muutimme Lapinlahdelle. Muutin Jyväskylään 23-vuotiaana ja tutustuin muutamiin kavereihin, jotka olivat opetelleet soittamaan kitaraa  fingerpickaamalla. Se tuntui valtavan kiehtovalta. Aloin itsekin harjoitella kovasti, vaikka en ollut vielä siihen ikään mennessä soittanut paljon. Halu esiintyä kasvoi, ja kohta me esiinnyimme kaikenlaisissa paikoissa päiväkodeista vanhainkoteihin. Minua otti monta vuotta päähän se, etten osannut tehdä lauluja itse. Pakko oli kuitenkin yrittää, koska soittamisesta oli tullut jo ammatti.

Kuntien säästöt uhkana

Pentin päätyö on esiintyä Ohilyönti-orkesterin kanssa. He tekevät tammi-toukokuussa noin 150 keikkaa eri puolilla Suomea, siis keskimäärin kaksi keikkaa päivässä. Pentillä olisi kova halu tehdä uusia lauluja ja teatterimusiikkia, mutta hänen aikansa ei riitä juuri nyt. Keikat on tehtävä silloin, kun niitä kysytään. Jokaisen lastenmusiikintekijän ja -esiintyjän hartioilla on pelko siitä, että talouden säästökuurit nakertavat pikkuhiljaa keikkoja pois. Päiväkotien ja koulujen lapsilta tai heidän vanhemmiltansa ei voi eikä saa kerätä rahaa konserteista.

– Lastenmusiikin esitystilaisuudet ovat vähentyneet todella reilusti. Asiaa ei ainakaan auta yhtään se seikka, että kaikki radiot ovat lopettaneet lastenmusiikin soittamisen. Kaikkialla kouluissa, päiväkodeissa ja kunnissa toiminta on budjetoitu entistä tarkemmin määriteltyihin lohkoihin. Tiedän monia kuntia, joissa lastenmusiikkilohkolle ei ole paketoitu rahaa oikeastaan ollenkaan, eli niissä kunnissa konserttitoiminta on aika olematonta.

Tunnustettu tekijä

Lastenmuusikoille on tyypillistä se, että toimistotyöt kasaantuvat silloin, kun ollaan tien päällä. Keikat on myytävä, niistä on tiedotettava ja jonkun on pidettävä langat käsissään. Suomessa on lastenmusiikissa aika pienet kuviot, siksi työt kasaantuvat usein yhden ihmisen harteille.

Pentti Rasinkangas on saanut monta tunnustusta töistään. Kaksi kertaa hänen laulunsa on valittu vuoden parhaaksi uudeksi lastenlauluksi. Salon laulukaupunki ry on valinnut hänet vuoden säveltäjäksi.

Hän sai valtion 5-vuotisen taiteilija-apurahan vuonna 2005 sekä Suomen Kulttuurirahaston 3-vuotisen apurahan vuonna 2011. Pentti oli myös mukana perustamassa Loiskis-orkesteria, joka on ainoa valtionapua nauttiva lastenmusiikkiorkesteri. Hänen laulujaan lauletaan kouluissa ja kuoroissa.

Tasoja myös aikuisille

– Lapset ovat yleisönä arvaamattomia. Se tekee homman mielenkiintoiseksi, mutta myös haastavaksi. Hyvää lastenlaulua on vaikea määritellä. Voin sanoa vain sen, mihin minä omissa lauluissani pyrin. Minulle on aina ollut tärkeää se, että laulu voi tarjota joitain tasoja myös aikuiselle. Kuuntelijoissa on monta kertaa lähes yhtä paljon aikuisia kuin lapsia. Siinä on silloin vaarana, että lauluista voi tulla liian vaikeita lapsille, mutta olen aina ottanut sen riskin.

– Valitettavasti viime vuosina laulujen tekemiseen pitää varata yhä enemmän aikaa. Nuorempana tuli tehtyä kaikkia töitä limittäin, ja kirjoitin jatkuvasti ylös pienetkin ideat, jotka välähtivät mieleen. Toisaalta kokemus on myös opettanut sen, että kun lauluja tarvitaan, niin niitä myös syntyy.

www.huti.fi

Ekonomista tirehtööriksi

Oli vuosi 1963. Beatlesin All my loving soi radiossa. Pekka Tonttila rakastui heti, musiikkiin. Monet ulkomaiset ja kotimaiset bändit tekivät häneen vaikutuksen. Niillä kaikilla oli iso merkitys siihen, että hänestä tuli lauluntekijä. Hän soitti paljon erilaista juurimusiikkia countrysta folkiin ja bluesiin, mikä jätti jäljen myös hänen tekemäänsä lastenmusiikkiin.

Aktiivinen musiikkiharrastus säilyi opiskelun ja töiden ohessa. Pekka opiskeli koulun jälkeen ekonomiksi ja oli henkilöstökoulutuspäällikkönä muutamassa yrityksessä yli 15 vuotta.

Omat lapset saivat Pekan kiinnostumaan lastenmusiikista, ja lopulta polte tehdä itse kasvoi niin suureksi, että hän päätti lopettaa muut työt ja astua estradeille Tirehtöörinä. Se on hänen roolihenkilönsä.

– Lastenlauluklassikot olivat tietysti tuttuja, mutta uudempi lastenmusiikki oli vielä vierasta. Perustimme bändin. Koin koko homman musiikillisesti aika vapauttavaksi. En tiennyt siinä vaiheessa lastenmusiikin keikkamarkkinoista mitään ja olin aika yllättynyt, että keikkoja tehtiin yhtäkkiä hurjaa vauhtia. Ensin pääkaupunkiseudulla, mutta pikkuhiljaa reviirinä oli koko Suomi. Lapsille on hieno esiintyä, ja haluamme tuoda heille iloa ja elämyksiä. Silloin kun aloitin, niin ajattelin voivani tuoda tähän uudenlaista otetta. Joltain osin olemme siinä onnistuneetkin.

– Esiinnymme 1–12-vuotiaille. Yleisönä siinä on jo isoja eroja pelkästään iän perusteella. Joillekin me olemme ensimmäinen kosketus konserttitilanteeseen. Milloinkaan ei pidä aliarvioida lapsia tai mennä huonosti valmistautuneena esitykseen. Meillä on ohjelmassa erilaista vuorovaikutuksellista hupia, mutta myös ihan kuunneltavaksi tarkoitettuja lauluja. Täytyy vain tietää mihin tilanteeseen mikäkin sopii.

Pellekaija Pum

Pekan bändi on nimeltään Pellekaija Pum. Tällä hetkellä hän keikkailee pääasiassa duona vaimonsa Tuulan kanssa, jonka roolihahmo on Hanslankari. Pekka on nähnyt miten ala on muuttunut vuosien aikana.

– Alalla trendit taitavat mennä niin, että vanhempien diggaama musiikki tulee osaksi lastenmusiikkia. Tällä hetkellä hevisukupolvella on lapsia ja se näkyy. Lastenmusiikin kirjo on aika laaja ja on hienoa, että vaihtoehtoja riittää. Lähes joka festareilla on oma lastenohjelma.

90-luvun alussa kouluilla ja päiväkodeilla oli paremmin rahaa käytettävissä kulttuuriin, ja silloin radiossakin soivat vielä lasten omat musiikkiohjelmat.

Monta roolia

Lastenmusiikin esittäjällä ja tekijällä on monta roolia. Keikkailun lisäksi Pekan päivät täyttyvät myyntityöstä, pakollisista paperihommista ja järjestelyistä. Aikaa on varattava myös sille tärkeimmälle, laulunteolle, sekä ohjelmiston harjoittelulle ja hiomiselle.

– Joka kerta on haettava uusi lähestymistapa, jolla saisi narrattua laulua esiin. Olen oppinut, että jos laulunteko ei luista, on paras tehdä jotain muuta. Kun omat lapseni olivat pieniä, ideoita sinkoili perheessämme, ne piti vain noukkia. Idea voi löytyä mistä vaan, jos on antennit herkällä päällä. Ongelma ei ole löytää idea, vaan löytää uusi, hauska näkökulma ja käsittelytapa. Parhaat lauluni ovat syntyneet ilman suunnitelmaa tai tietoista ajattelua. Laulu tulee, kun vain istuu alas ja tekee. Yleensä ne ovat tilaustöitä, joko tilaajana olen minä itse tai joku muu. Olen sikäli armelias tilaaja, että en aseta deadlinea.

Keikkailu on homman ydin

Pekan mielestä lastenmusiikkiin pätevät samat säännöt kuin mihin tahansa musiikkiin. Hyvä melodia ja jokin omaperäinen sanoituksellinen juju saavat laulun eloon. Pekka ei voi olla itsekään aina varma toimiiko laulu, ennen kuin se on testattu yleisöllä, joka on armoton mutta rehellinen. Joskus hauska juttu voi olla lapselle se, että laulu kertoo aikuisen hupaisista touhuista.

– Aiheen pitää olla jotenkin lasten maailmasta niin, että lapsi osaa liittää sen johonkin, jonka ymmärtää. Ihan pienet lapset eivät ymmärrä välttämättä paljoakaan sanoista, mutta jalka veivaa rytmissä. Olen koettanut tietoisesti laajentaa käsitettä lastenlaulu ja kokeillut epätyypillisiä ratkaisuja. Teen laulut ensisijassa omaan keikkakäyttöön. Erilaisia lauluja tarvitaan eri tilanteisiin.

– Uusi levy on suunnitteilla. Se on aina iso urakka kaikkine vaiheineen. Keikkailu on tämän homman ydin. Lauluja teen niin kauan kun niitä syntyy ja keikkoja niin kauan kuin jaksan.

www.pellekaijapum.net

Teksti: Lasse Wikman

Arthur Fuhrmann 1930–2013 – Furtsin tahdonvoiman muistoksi

Julkaistu 22.10.2013

Saksalaissyntyinen muusikko, kapellimestari, säveltäjä, sovittaja, sanoittaja ja musiikkijärjestömies Arthur Heinrich Fuhrmann kuoli 5. helmikuuta rauhallisesti kotonaan nojatuolissa televisiota katsellessaan Helsingin Kontulassa. Hän oli 82-vuotias, syntynyt Hannoverissa 11. maaliskuuta 1930.

Furtsi oli luova taiteilija ja härkäpäinen järjestöjyrä, joka pyrki parantamaan muusikoiden, säveltäjien, sovittajien ja sanoittajien asemaa. Musiikkijärjestöissä hänet tiedettiin suorasanaiseksi puheenvuorojen käyttäjäksi: esimerkiksi Teoston vuosikokouksessa hän saattoi ottaa esiin jonkin yksityiskohdan, jonka käsittely vei runsaasti yhteistä aikaa, mutta sisimmässään kaikki tiesivät, että Furtsi oli oikeassa. Hän saattoi olla kärjekäs, mutta hänen näkemystensä taustalla oli aina vahva oikeudenmukaisuuden taju.

Furtsi syntyi Hannoverissa musiikkiperheeseen. Hänen isänsä oli käyrätorvensoittaja ja kapellimestari, ja vanhempi isoveljistä soitti muun muassa trumpettia ja pianoa tähtäimessään kapellimestarin ura. Veli kuitenkin kaatui sodassa syksyllä 1943. Kolme päivää myöhemmin Hannoverin pommituksissa perheen piano paloi, ”mutta ei ainoastaan piano, vaan koko perhe”, Furtsilla oli tapana kertoa kohtalostaan. Toinen isoveli tosin selvisi sodasta – hän lähti vapaaehtoisena 17-vuotiaana armeijaan, mutta sai tarpeekseen ja sodan loppuvaiheessa käveli siviilikarkurina itärintamalta Puolasta Saksan halki Hannoveriin – mutta pieni muusikon alku jäi silti yksin. Perheen kuopus oli ehtinyt hieman soitella viulua, pianoa ja haitaria, ja hän oli esiintynyt teatterissa lapsiavustajana. Onneksi 13-vuotiaan pojan haitari oli tallella.

”Siitä lähtien olen pysynyt hengissä soittamalla ja kirjoittamalla musiikkia.”

Furtsin muusikonura alkoi 16-vuotiaana Karl-Heinz Görlichin big band -orkesterissa, jossa hän soitti kokoonpanolle harvinaista haitaria. Yhtye viihdytti muun muassa englantilaisia miehitysjoukkoja. Myöhemmin Furtsin soittimeksi yhtyeessä tuli piano, ja hän alkoi tehdä sovituksia ja silloin tällöin johtaa orkesteria. Joulukuussa 1951 hän siirtyi Mario Weberin orkesteriin soittaman kontrabassoa, jota hän oli parin muun soittimen ohella opetellut soittamaan.

”Kaikki mitä olen oppinut, olen opetellut ihan itse. Voisi tietysti väittää, että olen myös valekapellimestari, koska minulla ei ole edes kansakoulun päästötodistusta.”

Furtsi saapui Suomeen ensimmäisen kerran kesällä 1952, kun Weberin orkesteri tuli esiintymään Peacockiin. Kolmen vuoden kuluttua Furtsi jäi pysyvästi Suomeen. ”Se vanha tarina”, hän kuvaili päätöstään ja viittasi rakastumiseen. Hän sai töitä Imatran Valtionhotellissa, jossa häntä pidettiin ”kuin piispaa pappilassa”. Hän oppi ensimmäiset suomen kielen sanat ja pieni sininen sanakirja kului käytössä nopeasti. Koska juuret Saksaan olivat katkenneet, Furtsi halusi tulla suomalaiseksi. Myöhemmin hän nautti leikitellä suomen kielen sanojen kaksoismerkityksillä ja mielleyhtymillä.

Säveltäminen ja sovittaminen tulivat Furtsin elämään hänen omien sanojensa mukaan ihan itsestään.

”Isäni väitti, että osasin kirjoittaa nuotteja jo ennen kuin osasin kirjoittaa kirjaimia. Se voi myös tarkoittaa, että opin kirjaimet hyvin myöhään.”

Furtsin huumorintajua kuvaa hänen luonnehdintansa ammatinvalinnastaan:

”Jos päässä alkaa soida, on kaksi mahdollisuutta: joko mennä lääkäriin tai alkaa säveltää. Minä valitsin säveltämisen ja sovittamisen.”

Suomessa monipuolinen muusikko napattiin mukaan näkyviin hankkeisiin, ja hän oli vakioesiintyjä television ja radion viihdeohjelmissa, muun muassa Niilo Tarvajärven ohjelmissa. Nopeana sovittajana Furtsi pääsi tekemään yhteistyötä levy-yhtiöiden sellaisten huipputekijöiden kanssa kuin Erik Lindström ja Toivo Kärki. Furtsi teki monia sovituksia Taisto Tammen ensilevytyksestä Olavi Virran viimeiseen levyyn. Moniosaajana hän sävelsi myös musikaaleja, kirjoitti musiikkia elokuviin ja esiintyi teatterikapellimestarina.

Erityisen pitkän uran Furtsi teki Helsingin Poliisisoittokunnan kapellimestarina vuosina 1972–1992. Hän uudisti soittokunnan ohjelmiston suomalaisemmaksi ja tyylinsä mukaisesti paransi soittajien asemaa. 1960-luvulla hän perusti yhdessä Jorma Ylösen kanssa Viihdejousikko-nimisen salonkiyhtyeen, joka nykyään toimii nimellä Filharmooninen Viihdejousikko. Se koostuu Helsingin kaupunginorkesterin muusikoista, jotka esittävät mittatilaustyönä Furtsin salonkityyliin sovittamia suosikkisävelmiä. Furtsi on jalostanut yleensä neliäänisiksi kasvavat sovituksensa omaksi tyylikseen, jossa jousisekstetin, jossa on kolme viulua, ympärillä ovat komppiryhmänä piano, kitara ja rummut. Siitä syntyy jäljittelemätön Arthur Fuhrmann -saundi. Sovituksia tälle kokoonpanolle ehti kertyä parisataa, ja niitä on taltioitu kolmelle äänilevylle.

Viimeisinä elintunteinaan Furtsi oli ilmeisesti vielä kirjoittanut uusia sovituksia Viihdejousikolle. Hänen vierellään sohvalla odotti jousikolle osoitettu kirjekuori, jonka päällä luki tuttuun tyyliin:

”Hullu nuotinkirjoittaja iski taas.”

Eläkevuosina Furtsi kirjoitti Taimi Kyyrön kanssa omaelämäkerran otsikolla Maahanmuuttajan musiikin oheiset muistelut (Pseudofilosofiset saivartelut). Tiheästi kirjoitetulla parillasadalla sivulla Furtsi kuvaa elävästi elämää 1930- ja 1940-luvun Saksassa, muusikon ammattia Suomessa 1950-luvulla sekä suomalaista musiikkielämää ja viihdemaailmaa erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla. Muisteluissa on niin paljon musiikkielämämme värikästä lähihistoriaa, että käsikirjoitus ansaitsisi tulla toimitetuksi julkaisukuntoon.

Furtsi päättää muistelunsa:

”Tekisi mieleni sanoa, että näkyvimpiä merkkejä toiminnastani on, että poliisi saa jälkeeni pitää partaa ja että Arkadiankadun ja Fredrikinkadun risteyksessä on Malmsténinkulma Jorin muistomerkkeineen.”

Näkyviä jälkiä Furtsi jätti myös musiikkijärjestöihin, joissa hänellä oli monivuotisia luottamustehtäviä, johtokuntien puheenjohtajuuksia ja jäsenyyksiä: Elvis, Georg Malmstén -säätiö, Muusikkojen liitto, Teosto, Gramex, Luses, Suomen Musiikkineuvosto, Suomen Säveltaiteilijain Liitto, Valtion säveltaidetoimikunta ja Helsingin kaupunginorkesteri. Furtsi tunnettiin peräänantamattomana ja sitkeänä musiikintekijöiden asioiden ajajana. Tietty itsepäisyys ja pikkutarkkuus saattoi olla perua lapsuus- ja nuoruusvuosilta, jolloin hänen oli selvittävä arjen pienistä ja isoista haasteista aivan yksin ilman lähipiirin tukea. Silti hänestä huokui lähimmäisenrakkaus ja toisten asioista huolehtiminen.

Furtsin rakas harrastus oli ruuanlaitto. Hänen kulinaarisista taidoistaan pääsivät elvisläiset nauttimaan monissa yhdistyksen tilaisuuksissa.

Vuosikausia Furtsi kirjoitti ahkerasti lehtiin ja hänellä oli tapana liittää lehtikirjoituksiinsa peräkaneetti:

”PS. Muuten olen kyllä sitä mieltä, että mekaanisen musiikin pakkosyöttö olisi lailla kiellettävä!”

Tätäkin lausetta on nyt ikävä.

***

Arthur Fuhrmannin muistotilaisuus on pidetty pienimuotoisena lähimpien kesken.

Omaisten toivomuksesta mahdolliset huomionosoitukset voi osoittaa Arthur Fuhrmann -rahaston tilille FI57 6601 0001 0945 49.

Rahaston tarkoituksena on edistää kotimaista kevyttä musiikkia ja tekijänoikeutta. Rahasto jakaa hakemuksetta tunnustuspalkintoja henkilöille, jotka ovat ansioituneet kotimaisen säveltaiteen tai tekijänoikeuden edistämisessä. Rahastoa hallinnoi sekä apurahojen ja palkintojen myöntämisestä päättää Säveltäjät ja sanoittajat Elvis ry:n hallitus yhdessä Arthur Fuhrmannin perillisten edustajan kanssa.

Elvis ry on tehnyt lahjoituksen rahastolle muistamisen yhteydessä.

Pekka Hako

Sovi ensin, sammuta sitten

Julkaistu 22.10.2013

Aku Toivonen
Kuva: Bo Stranden

Musiikintekijän työ on yllättävän usein myös tulipalojen sammuttamista. Meiltä pyydetään projektin pelastamista milloin sanoituksen tai sävellyksen, milloin sovituksen muodossa. Toki on mukavaa, että työmme koetaan pelastavaksi toimenpiteeksi. Ja työhönhän me tartumme kiinni – varsinkin jos tilanteessa on mukana houkuttelevia ja mairittelevia näkökulmia: pääsee mukaan projektiin josta on aina haaveillut, projektissa on mukana se ja se, tällä on ”kansainväliset levitysmahdollisuudet”, ”me tiedetään että vain sä selviät tästä tällä aikataululla” jne.

Tuossa mieltä kiheltävässä tilanteessa ajatus suuntaa oman kalenterin tsekkaamisen jälkeen jo kohti taiteellista tekemistä. Hieno lopputulos ja pelastajan viitta häämöttävät houkuttelevana mielessä, ja mieltä rauhoittaa lause ”kyllä niistä yksityiskohdista sitten ehditään sopia, hoidetaan nyt homma ensin kuntoon”.

Asioista jälkikäteen sopiminen on kovin vaikeaa. Kun tilaajalla ollut paine on ohi ja tulipalo on sammutettu, hätäapu ei enää tunnukaan arvokkaalta.

Kaikesta sovitusta kannattaa jättää todistusarvoinen muistijälki. Puhelimessa sovitut ”no kattellaan sitä sitten” -tyyppiset lupaukset eivät ole oikein minkään arvoisia. Sähköpostista löytyvä viestiketju on jo paljon parempi. Ja vaikka sopisikin asioista puhelimessa, kannattaa kirjoittaa sähköpostilla edes jonkinlainen muistio ja pyytää siihen vastapuolelta okeijaus. Sen ei tarvitse olla muodoltaan mitenkään virallinen sopimus vaan esimerkiksi listaus, johon molempien osapuolten on helppo tarvittaessa palata myöhemmin.

Suullinen sopimuskin on sinänsä sitova, mutta kirjallisen sopimuksen arvo on sen yksityiskohdissa ja todistearvossa. Kirjallinen sopimus – vapaamuotoinen listauskin – on aina tarpeen, jotta sovittujen asioiden sisältö voidaan selvittää jälkikäteen.

Tietysti olennaista on vielä se, onko tilaajalla sinänsä oikeutta sopia ja luvata tilanteessa yhtään mitään. Ikävä yllätys on jälkikäteen huomata tilaajan olevankin vain välikäsi, jonka tehtävä on sammuttaa tulipalo, mutta jolla ei kuitenkaan ole taloudellista ja/tai oikeudellista päätösvaltaa.

Minut on yllättänyt se, miten usein Elvisin toimistoon otetaan yhteyttä ja pyydetään apua sopimusasioissa – jälkikäteen. Please, olkaa yhteydessä meihin heti kun mieltä vähänkin askarruttavat sopimustekniset ja/tai hinnoitteluun liittyvät asiat. Kyllä niihin aina jonkinlainen molempien sopijaosapuolten näkökulmat huomioonottava ratkaisu löydetään, viimeistään lakiapumme kautta. Tärkeintä on joka tapauksessa sopia asioista etukäteen ja pitää huoli siitä, että sovituista asioista löytyy kirjoitettu jälki.

PS. Yksi erittäin tärkeä etukäteen sovittava asia on teoksen lainaaminen osaksi omaa teosta. Teoston nettisivuilla voi tehdä teosilmoituksen niin, että merkitsee omaan teokseensa useampia tekijöitä, myös esim. lainatun teoksen tekijät. Tässä ei kuitenkaan riitä vain se, että antaa alkuperäiselle tekijälle hyväntahtoisesti prosenttiosuuksia oman arvionsa mukaan. Teosto edellyttää (ja olettaa), että teosilmoituksen tekijä on sopinut lainaamisesta ja prosenttiosuuksista kaikkien lainattavan teoksen oikeudenomistajien kanssa (säveltäjät, sanoittajat, sovittajat ja kustantajat).

Aku Toivonen

on Elvis ry:n toiminnanjohtaja.

Iloiset pakkotyöläiset

Julkaistu 22.10.2013

Kaija Kärkinen
Kuva: Jakke Nikkarinen

Suomalaiset ovat iloisia veronmaksajia! Ei sitä ehkä jokapäiväisessä elämässä aina hoksaa, mutta mikä tahansa ovensuu- ja hissikysely kertoo, kuinka tärkeää kansalaisille on terveyspalveluiden, ilmaisen koulutuksen sekä lasten ja vanhusten hyvinvoinnin turvaaminen verovaroin.

Korvamerkintää tosin kaivattaisiin, mutta maksetaan maksetaan, kunhan jotain saadaan vastineeksi. Saadaanhan?

Ilosta ja intohimosta teemme työtäkin, varsinkin me musiikintekijät ja esiintyjät. Intohimoa tarvitaan, kun leipä on hippusina maailmalla ja bittiavaruudessa. Me olemme tämän pirstaleisen työkulttuurin uranuurtajia, monilla muilla aloilla ollaan uuden ja pelottavankin edessä.

Teoston koordinoimassa verokyselyssä, joka myös Elvis ry:n jäsenille lähetettiin, on suhtautuminen yrittäjyyteen moninaista. Toiset ovat luonnostaan yrittäjähenkisiä ja sopeutuneet hyvin, toiset kokevat joutuneensa pakkoyrittäjiksi, koska työn tilaajat ja keikkajärjestäjät painostavat laskuttamaan ja vieroksuvat verokorttityöläistä.

Pakkoyrittäjyys on siis monille jo tuttua, mutta kokonaan toisenlaiseen pakkoon törmäsin vuodenvaihteessa sosiaalisen median pyörteissä. Varsinkin muusikot ovat olleet ihmeissään Kouvolan hallinto-oikeuden päätöksestä, jonka mukaan ”julkisesti esiintyvän taiteilijan ei voida katsoa toimivan omaan lukuunsa yrittäjänä”.

Tämä sai ohjelmatoimistot ja keikkaliksojen maksupuolesta huolehtivat muusikkoyrittäjät ymmälleen: kuka saa laskuttaa, joudunko luopumaan yrityksestäni, kenen vastuulla on arvioida, milloin olen työsuhteessa. Ja jos en saa olla yrittäjä ja laskuttaa keikoistani, olenko silloin ”pakkotyösuhteessa”?

Verottaja hyväksyy muusikon yrityksen, jos sillä on muutakin toimintaa kuin pelkästään omien töiden laskutus, eli jos yritys myy keikkoja, maksaa palkkoja, on sijoittanut pääomaa soittimiin, keikkabussiin tms.

Muusikko, joka laskuttaa vain omat keikkaliksansa, ei verottajan silmissä ole yrittäjä, vaan työsuhteinen työn tilaajaan, ohjelmatoimistoon tai artistiyhtiöön.

Oma logiikkansahan tässä on, mutta melkoisen ristiriitainen nykyisen käytännön mukaan, jossa työntekijöitä jopa painostetaan yrittäjiksi alalla kuin alalla.

Oman lisänsä asian pulmallisuuteen antaa verottaja nettisivuillaan:

”Yrittäjänä toimimisen mallit ja tavat ovat laajentuneet ja monipuolistuneet yhteiskunnan kehittymisen myötä. Yrittäjyyden tai työsuhteen tunnusmerkistöä arvioitaessa on syytä muistaa, että tosiseikaston merkitys on muuttunut yrittäjyyttä tukevaan suuntaan. Siten aiemmalla oikeuskäytännöllä ei ole enää samaa merkitystä yksittäisten tosiseikkojen painoarvon määrittelyssä. Tosiseikat voivat tukea yhtä lailla yrittäjän kuin työntekijän roolia. Ero näiden roolien välillä on usein hyvin pieni.”

Verottaja on luvannut päivittää ohjeistustaan aivan lähiaikoina. Sitä odotellessa ovat muusikkoyrittäjät itsekin aktivoituneet, ja Facebook-ryhmästä alkunsa saanut yhteisö on muutamassa viikossa koonnut voimansa uudeksi yhdistykseksi. Asioita siis tapahtuu! Käykäähän tutustumassa: www.muusikkoyrittajat.fi.

Palataanpa vielä omaan verokyselyymme (josta uutisoidaan edellisellä aukeamalla). Monista vastauksista käy ilmi, että elvisläiset kantavat huolta tulevaisuudestaan; tekijänoikeuskorvaukset kun eivät kartuta eläkettä, vanhempainrahaa tai sairaspäivärahaa. Kuitenkin verotus on ansiotuloverotuksen mukaista. Tämän kaltaiset probleemat kietovat verotuksen sekä sosiaali- ja eläketurvan kysymykset limittäin, lomittain ja yhteen.

Olemmeko me musiikintekijät valmiit siihen, että tekijänoikeuskorvauksista pidätetään eläkevakuutusmaksu ennen kuin se meille tilitetään? Onko yrittäjäeläkevakuutus liian kallis epäsäännöllisillä tuloilla maksettavaksi? Millainen sosiaaliturva olisi juuri meidän alallamme järkevä ja mahdollinen toteuttaa? Tällaisiin kysymyksiin saamme vastailla, kun seuraava kysely piakkoin toteutetaan.

Niin verotuksen kuin sosiaali- ja eläketurvankin lainsäädäntöä ollaan parhaillaan uudistamassa, niinpä työryhmille on saatava ajantasaista tietoa musiikintekijän arjesta, kokemuksistamme ja näkemyksistämme. Kyselyihin vastaaminen siis kannattaa.

Jonakin päivänä pääsemme vielä nauttimaan verovaroillamme ylläpidetystä turvasta ja hyvinvoinnista tasaveroisesti työsuhteisten kanssa. Sitä odotellessa tervehdin ilolla kaikkia vaihtoehtoja pakkoalkuisille työkulttuureille, olkaamme edelleen intohimotyöläisiä!

Kaija Kärkinen on Elvis ry:n hallituksen puheenjohtaja.

ESEK ja LUSES ovat nyt MES

Julkaistu 22.10.2013

Hannu Saha

Kuva: Jacek Walczak

Musiikkiala on viime vuosina päämäärätietoisesti yhtenäistänyt rakenteitaan. Monien uhkien alla on ymmärretty paremmin yhteistyön merkitys, ja pieniä yhteisöjä on yhdistetty suuremmiksi. Musiikin tukiorganisaatioina toimii kaksi rakennetta: yhtäällä yleinen ja koko alalle yhteinen tiedotuskeskus Music Finland sekä toisaalla Musiikin edistämissäätiö MES, johon yhdistyivät ESEK (Esittävän säveltaiteen edistämiskeskus) ja LUSES (Luovan säveltaiteen edistämiskeskus). MESin tehtävä on huolehtia musiikin alan hyvinvoinnista ja monimuotoisuudesta tuki- ja edistämiskeinoin.

MESin taustalla olleilla ESEKillä ja LUSESilla on komea historia musiikkikulttuurin tukitoimien määrärahojen jakajana. Vuodesta 1983 lähtien ne ehtivät tukea suomalaisen kulttuurin hyvinvointia yhteensä noin 60 miljoonalla eurolla. Tämän hetken euroiksi muutettuina, rahanarvon muutokset huomioiden, summa on vielä paljon suurempi. Huomattakoon myös, että laskelmissa ei ole mukana LUSESin vuosia 1970–1994, jolloin määräraha käytettiin epäsuorasti silloisen Musiikin tiedotuskeskuksen toiminnan pyörittämiseen.

On tärkeää huomata, että ylivoimaisesti suurin osa jaetusta musiikkikulttuurin tuesta on luonteeltaan yksityistä, ulkomaisista esityskorvauksista tai hyvitysmaksuista kertyvää. Kun Suomi ratifioi nk. Rooman sopimuksen vuonna 1983, ulkomaiset äänitteet tulivat myös Suomessa esityskorvausten alaisiksi. Silloin sovittiin ulkomaisten oikeudenomistajien kanssa järjestelyistä, joiden nojalla pääosa ulkomaisille oikeudenhaltijoille kuuluvista äänitteiden esityskorvauksista jää Suomeen käytettäväksi alan yleisten toimintaedellytysten edistämiseen.

Vuodesta 1984 otettiin käyttöön myös kulttuurituotteiden taltioinnin aiheuttaman tulonmenetyksen korvaava ns. kasettimaksu, joka terminä muuttui hyvitysmaksuksi digitaalisen tallentamisen myötä. Merkittävä osa keräitystä hyvitysmaksuista on käytetty taiteen edistämistehtäviin.

Hyvitysmaksua jakaneiden edistämistoimintaa harjoittavien tukirakenteiden saama suora valtionapu on ollut aina pieni, esimerkiksi viime vuonna ESEKin valtiontuki oli vain 150 000 euroa (josta erityistehtävään eli kuorojoen kiertuetoiminnan avustuksiin suunnattiin 75 000 euroa), kun ESEKin koko jaettu tukivaranto oli yli kaksi miljoonaa euroa.

On hyvä lisäksi huomata, että ESEKin ja LUSESin tukitoimet suorastaan korvasivat jotakin valtionaputoimintana ennen ollutta, sillä muun muassa opetusministeriön erillinen äänitetuotannon tuki loppui 1980-luvun alkupuolella juuri tästä syystä. ESEKin kautta on lisäksi jaettu nk. VAKA-hankkeen kiertuetukena valtionavustusta erityisesti vapaalle musiikin kentälle 100 000 € (2011) ja 200 000 € (2012). Ne ovat olleet tärkeitä päänavauksia musiikin vapaan kentän toimintamahdollisuuksien parantamisessa.

Miksi MES?

Syitä MESin perustamiselle jatkamaan ESEKin ja LUSESin arvokasta toimintaa on useita. Olkoon niistä ensimmäinen asiakasnäkökulma. Sen mukaan ei ole ollut tarkoituksenmukaista, että kaksi erillistä tukiyksikköä tekee suunnilleen samaa työtä suunnilleen samoin päämäärin. Käytäntö on ollut, että varsin monen avustustyypin hakija on tehnyt kaksi erillistä hakemusta samaan kohteeseen.

Toinen perustelu olkoon toimistonäkökulma, jossa hyötynä on hakijan kannalta tuo yhden luukun periaate ja toimiston kannalta henkilöstön ja asiantuntijatoimikuntien määrän supistaminen.

Kolmas perustelu on taloudellinen ja se on alamme kannalta tärkein: valtiovallan on lähdettävä tukemaan musiikinedistämistoimia suoraan, koska kummatkin keskeiset edellä mainitut rahakanavat ovat olleet jo pitkään ehtymässä. 1990-luvun puolivälin jälkeen esityskorvauksia on tilitetty oikeudenomistajille ulkomaille, ja hyvitysmaksukertymät ovat pienentyneet teknisen murroksen tuomien muutosten myötä.

Tavoitteet ja haasteet

Pidän itsestään selvänä, että asiakkaamme oppivat toimimaan ESEKin ja LUSESin korvanneen MESin ehdoilla. Se on helppoakin, koska avustustoiminnan hyviksi koetut periaatteet eivät muutu oleellisesti. Pyrkimys on tietenkin, että edistämistoiminnan jakosumman tulee olla vähintään sama kuin ESEKin ja LUSESin jakamat tuet yhteensä. Lisäksi mukaan tulee uusiakin toimintamuotoja, kuten alkava residenssitoiminta.

Suoran valtiovallan osuuden kasvattamisen tulee olla MESin kehittämisen tärkein päämäärä. Harmillista on, että ajoituksemme ei juuri nyt ole paras mahdollinen valtiontalouden tilasta ja erityisesti kulttuuribudjetointiin kohdistuvista supistuspaineista johtuen. Tärkeää kuitenkin on, että pidämme kulttuuriministerin ja ministeriön koko ajan tietoisena päämääristämme.

Esityskorvausten ja hyvitysmaksun pieneneminen tulee korvata tuntuvalla suoralla valtiontuella, jotta korkeatasoinen, monialainen ja moniarvoinen musiikkikulttuurimme voi edelleen kehittyä. Tiedän, että henkinen tuki on olemassa ja että strategiset päämäärämme ovat yhteneviä. Mutta se ei riitä maailmassa, jossa raha ratkaisee.

Hannu Saha

FT, Sibelius-Akatemian kansanmusiikin professori ja MESin hallituksen puheenjohtaj