EN | SVE
Yhteystiedot Contact
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

House of Songs - Ainoastaan musiikkia, yksin ja yhdessä

Tekijä: Nina Lith

House of Songs – Ainoastaan musiikkia, yksin ja yhdessä

Julkaistu

Teksti ja kuvat: Alma Sipilä

“Austin, Texas You Broke My Heart” (“Austin, Texas – Sinä särjit sydämeni”)

Tämän nimistä laulua hahmottelin melodramaattisesti mielessäni palattuani kotiin House of  Songs:ista, Laulujen talosta. Vietettyäni useamman viikon kyseisen talon suojissa koin olevani monin tavoin mennyttä naista.

Olin ihastunut palavasti tuohon taloon ja siihen keskittyneeseen tilaan, jota se tarjosi laulujen teolle, niin konkreettisesti soittimineen ja kirjoituspisteineen kuin myös henkisesti tunnelmassaan. Noissa huoneissa oli istuttu satoja ja satoja kertoja pureskelemassa lyijykyniä sen täydellisen riimin löytämiseksi. Luultavasti kuvittelin, vaan kuvittelin sentään omaksi edukseni, että kaikki se keskittynyt energia, mitä laulujen luomiseen oli noiden seinien sisäpuolella käytetty oli aistittavissa, ja edelleen läsnä omaakin biisientekoani terävöittämässä. 

Täysin ennalta-arvattavasti olin toki hullaantunut myös Austiniin värikkäine katuineen ja lukemattomine livemusiikkipaikkoineen, sen loistaviin kasvisravintoloihin, joista sai lämmintä aamiaista mihin vuorokaudenaikaan tahansa, sekä kaupungin läpi virtaavan joen rantavesissä uiskenteleviin kilpikonniin, joilla oli aina aikaa opettaa ohikulkijoille jotain kiireettömyyden syvimmästä olemuksesta. 

Ennen kaikkea olin kuitenkin rakastunut Austinin ihmisiin. Intohimoisten lauluntekijöiden verkosto, jonka keskeltä minä itseni Laulujen talon vihreällä sohvalla löysin, nielaisi sydämeni yhtenä palasena. 

House of Songs -vierailuni perimmäinen tarkoitus oli uusien biisien synnyttäminen yhdessä paikallisten lauluntekijöiden kanssa. Vierailuaikanani sainkin tehdä yhteistyötä yhteensä yhdeksän austinilaisen biisinikkarin kanssa. Suurimman osan näistä sessioista järjesti House of Songs puolestani, ja muutaman sovin itse uskaltautuen nykimään keikallaan minuun vaikutuksen tehnyttä lauluntekijää hihasta yhteistyötä ehdottaen. 

Useimmat cowritepartnereistani sain tavata muutamaankin kertaan, jutellen roppakaupalla kaikesta laulun ja ihmisen välillä biisien valmiiksi hiomisen lomassa. 

Jokainen tekijä, kohtaaminen, ja näin ollen myös kirjoitussession tuloksena syntynyt kipale oli tyyliltään täysin ainutlaatuinen. Herkän Stevenin (stevenbacon.com) kanssa kirjoitimme folkhenkisen erodueton, superammattimaisen Aimeen (aimeebobruk.com) kanssa optimistisen poplaulelman ja syvällisen Grahamin (grahamweber.com) kanssa pohtivan countryballadin.

Yhdeksän erilaisen lauluntekijän ja -tekotavan kanssa yhteensulautumisen myötä opin hurjasti niin lauluntekemisestä, yhteistyöstä, omista vahvuuksistani ja heikkouksistani kuin myös ja ehkäpä jopa ennen kaikkea siitä, miten minä lauluntekijänä tahdon elää. 

Kun lauluntekijän uraa vain Suomen näkökulmasta katsoessani olin saattanut ajatella, että menestys alalla tarkoitti laulujen yltämistä kulmakuppilan pöytäseurueita laajemmille kuulijakunnalle, ehkä jopa laulunteosta saaduilla tuloilla itsensä elättämistä, saivat texasilaisten kollegoitteni kanssa käydyt keskustelut minut näkemään asian kirkastunein silmin. Päivitetty määritelmäni musiikintekijän menestykselle muodostui hyvin yksinkertaiseksi: 

Menestys on minulle sitä, että minä, tai kuka tahansa musiikintekijä löytää tavan jatkaa musiikin tekemistä, intohimolla ja sydämellä, itselleen rehellisesti, vuodesta toiseen.

Iso osa Austinissa tapaamistani tuhottoman lahjakkaista ja taitavista lauluntekijöistä sai elantonsa pääsääntöisesti jostakin muusta kuin itse laulunteosta tai musiikin esittämisestä. Jos suomalaisen musiikkialan kilpailu oli joskus tuntunut kovalta, näyttäytyi kaupallinen menestys Amerikan markkinoilla tähän verrattuna arvontana, jossa todennäköisyydet ovat yhden paikallisen lauluntekijän sanoin “pienemmät kuin lotossa”.

Miltei yksikään tapaamistani tekijöistä ei tehnyt biisejä elääkseen. Silti jokainen heistä eli näitä tehdäkseen. Se, että he usein kymmeninkien vuosien haastavan uran jälkeen suhtautuivat laulujen tekemiseen yhä palolla ja intohimolla, oli minun silmissäni todellinen menestystarina. 

Valtavan vaikutuksen minuun teki myös austinilaisten lauluntekijöiden ja muusikoiden välillä vallitseva yhteisöllisyys, jollaista en ollut aiemmin kokenut. Mikäli joku tarvitsi apua asiaan tai toiseen, oltiin tätä tarjoamassa enemmän kuin auliisti. Toisten osaamista jaksettiin ihailla ja projekteja kannustaa. Paikallisten muusikoiden yhteishenkeä tarkkaillessani sisäistin vahvasti sen, kuinka me musiikintekijät olemme todella kaikki samassa veneessä. Veneessä, jossa minä haluan tästä lähin istua entistä tukevammin. Oltiin sitten näillä tai muilla mailla, ei musiikintekijänä elämäntyönsä tekeminen ole kenellekään varmastikaan helppoa. Mutta silloin kun kannustus, osaaminen ja vertaistuki ovat jaettuja voimavaroja, on se ehkä edes hitusen verran vähemmän yksinäistä.

Lopetamme päivän lauluntekosession Chasen (marmalakes.com) kanssa kello 01:20 aamuyöstä silmät ristissä, mutta hymy huulilla. Valmiiksi on juuri tullut upouusi biisi, indiehenkinen lähtöanthem “Beginning in it left”. Biisin valmistumishuumaa vieläkin makeampaa on tuntea se, minkä itse koen yhteistyöksi parhaimmillaan: olemme luoneet yhdessä jotain, jota kumpikaan meistä ei olisi voinut luoda yksinään, ja, jota kumpikaan meistä ei olisi voinut luoda kenenkään toisen kanssa.

Tämä onkin lopulta ehkä kaikista jykevin lahja, jota Austin sydämeeni jätti: yhä voimistuneen ymmärryksen siitä, että tein musiikkia sitten yksin tai yhdessä, on oma ääneni lauluntekijänä se, josta kaiken on lähdettävä.

Tuo ääni on lopulta ainoa merkittävä “kilpailuetu”, jota minulla voi olla, ja juurikin se, jonka myötä mitään kilpailua ei oikeastaan ole olemassa. 

Ainoastaan musiikkia. Yksin ja yhdessä.

Katsoessani taaksepäin kaikkea sitä, mitä Austin minulle tänä syksynä antoi, päädyn vetämään yli aiemmin luonnostelemani lauluidean. 

Kirjoitan tämän alle: 

“Austin, Texas You Made My Heart – A Whole Lot Stronger”. 

(“Austin, Texas, sinä teit sydämestäni – hurjasti vahvemman”.)

Yksi mies, monta työtä – Pertti Haverinen

Julkaistu

Vantaan Pakkalan kotistudiostaan Pertti Haverinen vastasi puhelimeen ”tässä mä taas olen”. Keskustelu aloitettiinkin tauon pitämisen syistä.

– Siinä 2008–2009 vaiheilla oli takana aika rankat pari kolme vuotta, niin henkilökohtaisella kuin työnteonkin puolella. Pidin sitten kunnon loman, ja silloin oli aikaa miettiä. Oli alkanut musiikkibisneksen murros, ja ympäriltä lähti joitakin kollegoita jo muihin hommiin. Tajusin, että tämä on vähän niin kuin ammattiurheilijan touhua; on se tietty jakso, ja sitten tulee uudet tyypit tilalle. Ajattelin, että minulla on vielä ikäni puolesta mahdollisuus hankkia joku toinen eläkeammatti, koska tästä työstä en välttämättä eläkkeelle jää, ja keikkamuusikon homma ei siinä tilanteessa enää tullut kysymykseen. Halusin tehdä jotakin aivan erilaista työtä vaihteeksi.

– Tein nopean päätöksen, että nyt tehdään ammatinvaihto – voin edelleen tehdä musiikkiakin siinä samalla, ei se sitä tarkoita että lopettaisin kokonaan. Ilmoitin levy-yhtiöille, että laitan hanskat tiskiin toistaiseksi. Talomyyntihomma veikin sitten mennessään, ja paketoin studion varastoon. Mutta oman musan tekeminen on kuitenkin elämäntehtäväni, se on itselleni ihan selkeää. Ei siitä irti pääse. Joten kaksi vuotta sitten perustin studion uudestaan. Päivitin laitteet ja softat, ja teen jälleen musiikkia, innolla.

Säveltämistä Pertti Haverinen on tehnyt jo lukioajoista, ja tarve siihen kasvoi lähes itsestään. Hienon melodian kuuleminen herätti kiinnostuksen omaan kokeiluun.

 – Alusta asti tein iskelmiä. Se varmaan tuli bändikuvion viihdemusiikkimapista. Jos olisin soittanut kitaraa, niin olisin varmaan tehnyt rockia. Varsinaisia esikuvia mulla ei taida olla, mutta olen jälkikäteen huomannut, miten paljon esimerkiksi Abba ja Beatles ovat vaikuttaneet tekemisiini, ihan vaivihkaakin. Sen musan keskellä olen kasvanut, ja se perinne on selkäytimessä. Myöhemmin, kun olen säveltänyt tilaustöitä, olen aina tietenkin yrittänyt imeä sen hetken musiikista vaikutteita, turha sitä on kieltää.

 Kansakouluopettaja-isän poikana Haveriselle tulivat tutuksi poljettavat urkuharmonit, jotka vetivät puoleensa jo pikkupoikana. 

– Olen lapsena asunut vanhanaikaisissa kansakoulurakennuksissa. Muistan, kuinka olen seissyt lattialla harmonin vieressä, polkenut toisella jalalla, ja kädellä naputellut koskettimia ylhäältä, mihin juuri ja juuri saatoin ylettyä. Joku pakko siinä on varmasti ollut. Yläasteikäisenä aloitin kahdella c-kasettinauhurilla ping pong -äänittelyn kahdelle raidalle. Olen jo varhain oppinut arvostamaan sovittajia; noin 15-vuotiaasta lähtien halusin oppia hyväksi sovittajaksi.

Big band -kipinä syttyi, kun Klaus ja Seija Järvinen pitivät Mäntyharjulla kesämökillään kesällä ’70 big band -leiriä, ja bändiharjoitukset tapahtuivat kansakoulun luokassa, pikkupojan kodin seinän takana. 

– Vaikka se oli kiellettyä, niin menin sinne tutkimaan soittimia ja nuotteja aina silloin, kun bändi meni syömään. Varmaan sieltä on saksofonin ihailu tullut, ja myös se soundi ja svengi. Olin jo aloittanut klarinetin opiskelun Mikkelin musiikkiopistossa; se tuli isäni kautta, joka soitti Mäntyharjun puhallinorkesterissa. Se oli mulla heti sormissa, muistan miten pääsin saman tien selville siitä. Kinusin kyllä saksofonia, mutta sen saaminen vei aikaa. Vähän hassua oli, että opettajani, sotilassoittaja, joka itse soitti myös fonia, ei suositellut siihen vaihtamista. Klarinetilla pyrin Sibikseen musiikkikasvatuksen osastolle. Pääsin sisään, vaikka en ollut soittanut pianoa yhtään. Otin muutaman pianotunnin pohjalle, että edes pitäisin käsiä oikein! Minut pelasti se, että jo silloin vapaa säestys oli aika painotettua, ja mun korva toimi kyllä. Jukka Jarvola testasi ja soitatti vähän ylimääräistä, jammailtiin nelikätisesti, ja sen ansiosta mut sitten hyväksyttiin.

 Korva oli keikkamuusikkona soittaessa kehittynyt. Jari Puhakan kanssa Mäntyharjun pojilla oli trio, joka soitti kaikki paikkakunnan kissanristiäiset, ja tanssikeikkojakin. Niin sanottu nappuloiden vääntäminen jatkui c-kasettiaikojen jälkeen reilusti pitemmälle. Heti Helsinkiin muuton alussa iski kaupan ikkunassa ollut Tascamin neliraita-avokelanauhuri.

 – Se oli pakko saada. Hinta oli 4500 markkaa, mikä oli paljon rahaa opiskelijalle. Mutta kun laskin tekeväni kesäduunissa rautakaupassa juuri sen verran, niin pyysin rahan förskottina, ja sainkin sen, joten kävelin ostamaan sen mankan. En vähääkään ajatellut että millähän sitä syödään ja eletään (naurua)! Mutta neljä raitaa oli, ja sehän oli taivas! 

Omatoimisuutta ja sitkeyttä

Sitkeä soittelu levy-yhtiöihin, ja biisien tarjoilu johti korkeintaan johonkin kohteliaan kieltävään vastaukseen.

– Sitten Westerlundin Kajde antoi mulle mahdollisuuden. Sovittiin tapaaminen [Fazerin studio] Takomolle, ja pääsin seuraamaan hänen sessiotaan. Silloin tehtiin Kari Tapion taustoja – muistan Peter Lerchen kitarassa, ”Nappi” Ikosen rummuissa, ”Häkä” Virtasen bassossa, ja Kajde soitti sähköpianoa. Juha Laakso oli äänittäjä. Kun muusikot lähti ruokatauolle, avasi Kajde mulle 24-raitapöydästä Olen suomalainen -pohjat raita kerrallaan, eikä siitä hetkestä ollut enää paluuta entiseen.

Muusikkous, tekijyys, sekä äänittäminen ovat siis kulkeneet Haverisen uralla täysin rinnan. Finnlevyn vakiomies Westerlund levitti sanaa, ja hommia alkoi tulla.

– Ensimmäiset levytetyt biisini ovat jostain ’86-87. Kassu Halonen soitti, ja tein house writer -sopimuksen Flamingo-yhtiön kanssa vuodeksi. Pääsin seuraamaan niitäkin sessioita, Maikkarin isossa studiossa. Ensimmäinen mainittava säveltämäni biisi on Paula Koivuniemelle, Onni on, Toiviaisen Jorman teksti. Kajde meidät esitteli, ja meistä tulikin hyvät kaverit. Jorma oli äärimmäisen hieno mies, ja käytiin säännöllisesti parantamassa maailmaa tuopin ääressä. Kajden kautta meni sitten jo joitakin biisejä, mutta Turkka Malin kautta tahti alkoi kiihtyä.

Sitten tuli kuvaan Ilkka Vainio ja Audiovox. Haverinen lähetti joitain demoja, jotka olivat tarkoitettu Kikalle [Kirsi Sirén]. Vainio kiinnostui niistä, ja miesten ensimmäinen palaveri pidettiin.

– Ile otti muutamia biisejä, ja antoi mulle siinä yhden tekstinsä, Tartu tiukasti hanuriin, ja sanoi: ”Vedä hitti tästä, vedä siihen Säkkijärven polkka, ja huomenna levylle”. Ja kun raamit oli noinkin selvät, niin biisi syntyi saman tien jo ajomatkalla kotiin Espooseen. Samulin Veikko teki siihen sovituksen ja tuotannon, mutta valmis lopputulos oli aika tarkkaan mun demon mukainen.

– Sanoinkin sitten Ilelle, että ”hitto vieköön kuule – kun tää kuulostaa ihan samalta kun mun demo, niin enkö voisi itse tehdä näitä omia biisejäni loppuun asti?”. Eihän mulla ollut juurikaan kokemusta studiotoiminnasta, mutta kun aikani jankkasin, niin sitten Ile kerran soitti, että ”nyt olisi uusi tangokuningatar, rupee tekemään”. Pidettiin ankara hintaneuvottelu, päästiin lopputulokseen, ja sitten hyvin ilemäiseen tyyliin: ”Palaveri oli tässä, ensi viikolla nähdään” – klik. Sitten tein Tiina Räsäsen levyn [1995], ja se oli siis ensimmäinen oikea tuotantoni. Omia biisejäni siinä ei ollut kuin kaksi.

Tuotantotöiden alkaminen venytti tuolloisen keikkamuusikon työpäiviä laivan hytissä, demoja purkaen ja sovituksia tehden.

 – Toimin sovittajana ja kapellimestarina isossa studiossa, tuottaja oli silloin vielä erikseen. Nehän on kaikki nivoutuneet jo ajat sitten, ja kaikilla on omat studiot. Sehän tässä onkin hienoa, että ehdin vielä kokea sellaisen ison studion tuotantokuvion. Nythän ei ole kysyntää sellaiseen samalla tavalla, aina ei edes mietitä enää niin paljon albumin tekemistä, vaan single-pohjalta.

Heidi Kyrön toisen albumin jälkeen [1995] – yhdessä Mika Toivasen kanssa – ei hiljaista hetkeä ollutkaan. Kuvioihin tuli mm. MTV:n Kiitorata-ohjelma. 

– Se oli vielä silloin nimenomaan Maikkarin omaa tuotantoa, ja mukana oli myös Ari Oinonen. Suurimman osan töistäni olen tehnytkin Mediamusiikin kanssa, mutta Ile on ollut siinä yhteistyössä. Ja kun yhteistyö oli niinkin tiivistä, en muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta juuri muualle ehtinyt mitään tekemäänkään. 

Alusta loppuun

Haverinen on tehnyt demoihinsa sovituksensa jo periaatteessa valmiiksi. Tuotantobudjetti on pääasiassa neuvoteltu per raita -pohjalta, ja joskus selkeissä albumikokonaisuuksissa on voitu tehdä könttädiili. Iskelmätuotannossa raita-ajattelu alkoikin tulla yhä enemmän esille, joten samalla levyllä saattoi olla usean eri tuottajan raitoja. Keskeinen syy oli, että teknologia tuli kaikkien saataville.

– Itsekin aloin aika nopeasti kyselemään, että voisin tehdä osan tuotannosta omassa pajassani. Se oli iso askel omaa kunnon studiota kohti, pystyi hankkimaan parempia laitteita ja niin edelleen. Tietyllä tavalla tuollainen on vaikuttanut sovitusratkaisuihin, mutta kyllä ekstramuusikoista – vaikka jousisektiosta – on aina sovittu erikseen. Mutta periaatteessa olen tietyllä summalla tehnyt asian haluamallani tavalla.

Nykypäivän pop-iskelmässä Haverinen kuulee tekstien muuttuneen eniten.

– Riimejä on uskallettu rikkoa, mikä on hyvä, eli tekstit eivät ole niin pölyisiä, mutta jos kielenkäyttö siksi huononee, ei se tietenkään ole hyvä. Harmoniamaailma on myös ehkä hieman kansainvälisempää, mutta vahvat melodiat ovat edelleen poikaa.

Haverinen tunnustaa omaavansa tekometodin, mikä kehittyi sen jälkeen, kun maine antoi myöten tekstien tilaamiseen. Mieluisinta on tehdä valmiiseen tekstiin, ”pakottavaan” rakenteeseen.

– Tykkään siitä tekstin aiheuttamasta ahdistuksesta; se rajoittaa, mutta on haaste. Ilen jälkeen olen tehnyt eniten biisejä Erosen Pekan kanssa, mutta kuitenkin niin, että kumpikin tekee tahollaan. Kyllä siinä saman pöydän ääressä tekemisessäkin olisi puolensa. Olen huomannut, että yleensä parhaat biisit ovat syntyneet helposti, yhdellä istumalla. Jos joutuu paljon viilaamaan, niin lopputulos todennäköisesti kärsii. Mutta on poikkeuksiakin, esimerkiksi Taivaskalliolla (san. Pekka Eronen), joka pärjäsi Syksyn Sävelessä 02. Sitä viilattiin vielä Markkolan Tomin laulaessa studiossa, ja viilaus kyllä kannatti: melodia parani, kun supistettiin ambitusta. Toisaalta yksi omista lemppareistani on Johanna Pakoselle tehty Älä puhu rakkaudesta (san. Pekka Eronen, 2004), joka on sävelletty ”puolessa tunnissa”. Erosen loistava teksti puhutteli välittömästi.

Markkolan levyttämästä Kauneimpain rakkaimpain -valssista olen myös ylpeä; se on ollut aika monen häävalssina.

– Seinäjoen tangosävellyskilpailun voitto tuli tangolla Anna olla (san. Jorma Toiviainen, 2006), jonka lisäksi mulla on pari kakkossijaa. ”Lattarit” on osasto, minkä mahdollisuuksista pidän paljon, ja aiemmin laitoinkin suunnilleen joka paikaan congat ja muuta perkussiota. Piti jo alkaa jättämään niitä pois, ettei se soundi määrittele kokonaisuutta liiaksi.

Tietoa ja taitoa

Musiikkikustantamisessa Haverinen on kokenut vanhan käytännön, eli oppirahat on maksettu. 

– Aika varhaisessa vaiheessa kyllä opin sen niin hyvässä kuin pahassa. Aikanaan oli myös sainauspalkkio, eli allekirjoituksella tuli heti jotain rahaa, mutta oliko se ennakkoa vai ei, on hieman vaihdellut. Tietyllä tavalla tuo puoli on ollut villilänsi, eikä taida olla miksikään muuttunut. Ei mulla toisaalta edelleenkään montaa manus-biisiä levytetyissä ole. Notaatioita on jonkun verran mukana esimerkiksi [F-Kustannuksen] Suomi Iskelmä -sarjassa, mutta aika paljon saan suoraan kyselyjä nuoteista. Eli se, mikä on kustantajan rooli, ja miksi kirjoitan kustannussopimukseen nimeni, ei ole aina toteutunut. Biisieni edistämistä esimerkiksi johonkin kansainväliseen kuvioon ei tietääkseni ole tehty.

Pertti Haverinen pitää itseään nopeana ja tuotteliaanakin tekijänä. ”Hulluina vuosina” tuli päivistä pitkiä, kun paljon tehtiin.

– Ei se ihme ole, että aloin katselemaan muita hommia. Niihin aikoihin heräsin yleensä kuuden-puoliseitsemän maissa, menin kahdeksalta alakerran studioon, otin lapset haltuun iltapäivästä, ja menin illalla niiden nukkumaan menon jälkeen vielä uudestaan studioon.

Kaikkein tiiviimpiä aikoja mies ei haikaile takaisin, mutta tauon jälkeen musiikinteko tuntuu taas mielekkäältä.

– Juuri eilen tuli taas uusi tilaus, ja siitä lähti uusi biisi heti syntymään. Eli ei ote mihinkään ole hävinnyt.

Jutussa mainittujen laulujen tekijätiedot:

Olen suomalainen, säv. C. Salvatore, suom. san. Raul Reiman,

Säkkijärven polkka, säv. trad., san. Reino Helismaa

Tekijän vai artistin piikkiin?

Julkaistu

Kuva: Saija Juulia Kojo

Tekijää kiinnostaa tekijyys – kiinnostaako se ketään muuta? Kysymys välähtää turhautumisen oheistuotteena päähän esimerkiksi silloin, kun kuulee radiosta laulun, jonka tekijän syystä tai toisesta haluaisi tietää. Olen sitä ikäpolvea, että muistan ihan hyvin ne ajat, jolloin Suomen Yleisradion kuuluttajat kertoivat eetterissä soineiden biisien nimet, esittäjät ynnä tekijät. Sittemmin Yle luopui tästä käytännöstä – kaiketi vedoten siihen, että tekijätietojen luetteleminen vei liikaa ohjelma-aikaa. Kaupallisten radiokanavien ohjelmavirrassa on muistaakseni aina mainittu korkeintaan biisien ja esittäjien nimet, jos niitäkään.

Lain mukaan teoksen tekijän nimi tulee mainita hyvän tavan mukaisesti kun teoksesta valmistetaan kappale, tai kun se saatetaan yleisön saataville (tekijän isyysoikeus). Tarkkoja sääntöjä siitä, missä ja miten nimi ilmoitetaan, ei ole. Nimi tulee liittää siihen yhteyteen, mihin se kulloinkin luontevasti kuuluu.

Elvis ry on ponnistellut jo vuosikymmenet sen puolesta, että musiikintekijöiden nimet mainittaisiin, kun musiikkia esitetään. Tv-puolella Yle ja kaupalliset kanavat ovat ottaneet informaation vastaan kohtuullisesti ohjelmissa, joissa musiikilla on keskeinen rooli. Mutta vieläkin näkee ruudussa palkkeja, joihin on kirjoitettu vain biisin nimi ja esittäjä. Kyllä siihen ne tekijätiedotkin mahtuisi.
Radiopuolella Elvisin tavoite on, että musiikin tekijätiedot näkyisivät soittolistoilla, jotka löytyvät kanavien nettisivuilta. Tähän pyyntöön eivät radiokanavat ole ainakaan vielä reagoineet millään tavalla.

Alkavana vuonna Elvisin agendalla on ottaa isyysoikeusasiassa kontakteja netin musiikkikauppapaikkojen ylläpitäjiin. Ei varmaankaan olisi mitään rakettitiedettä luoda esimerkiksi Spotifyhyn toiminto, jolla tekijätiedot saataisiin näkyviin; siellähän ne ovat valmiina teosten metatiedoissa – toivottavasti.

Voisimmeko me tekijät nostaa asiaa esille myös itse? Vai olemmeko ylipäätään yhtään kiinnostuneita isyysoikeuksistamme ja siitä, mainitaanko meitä ikinä missään? Onko meille ihan ok, että sävellyksemme, sanoituksemme ja sovituksemme menevät artistin piikkiin? Taannoin törmäsin eräässä verkkolehdessä uutiseen, että artisti oli “tehnyt” rohkean biisin. Jutussa oli pitkä lainaus sanoituksestani. Lähetin toimitukselle kohteliaan huomautuksen tekijänoikeusrikkomuksesta, ja sen jälkeen tekijätiedot oli lisätty juttuun tuota pikaa.

Olisikohan meidän tekijöiden asia puuttua myös siihen, että artistit ja levy-yhtiöt kunnioittaisivat isyysoikeuksiamme? Onhan se nyt ihan hölmöä, että musiikkia voi ostaa ja kuunnella verkosta, mutta tekijätietojen perässä on lähdettävä kirjastoon tai levykauppaan – jos sellainen kotikylällä vielä sattuu olemaan. Julkaisijan ja esittäjien kotisivujen pitäisi olla se paikka, josta musiikin tekijätiedot löytyvät. Se olisi hyvän tavan mukaista.

Rohkeaa uutta vuotta 2015!

Sanna Korkee

Päätoimittaja

GT-yhteistyötä

Julkaistu

Kuva: Nina Lith

Ensi kevätkokouksessa päättyy toinen kaksivuotiskauteni Teoston hallituksen puheenjohtajana. Tämän lähes neljän vuoden aikana olen jo rutinoitunut vastaamaan kysymykseen mikä ero Teostolla ja Gramexilla on, ja miksi ihmeessä ylipäänsä tarvitaan nämä kaksi erillistä organisaatiota; toinen hoitamaan musiikin tekijöiden ja toinen teosten esittäjien oikeuksien lisensiointia.  

Tilanteeseen löytyy toki looginen historiallinen selitys. Teosto perustettiin keväällä 1928, mutta vasta lähioikeuksien sisällyttäminen vuoden 1961 tekijänoikeuslakiin synnytti tarpeen esittäjien ja tuottajien etujen valvonnalle ja sai aikaan Gramexin perustamisen. Näin kehittyi kaksi rinnakkaista yhdistystä hoitamaan hyvin samankaltaista toimintaa: palvelemaan pääosin samoja käyttäjäasiakkaita, keräämään korvauksia yhteisistä tuotteista, sekä jakamaan rahat osittain myös samoille henkilöille.

Tullessani puheenjohtajaksi 2011 oli jo ilmassa ajatuksia tekijä- ja esittäjäpuolen voimavarojen yhdistämisestä. Esekin ja Lusesin toiminnot niputettiinkin seuraavana vuonna Musiikin Edistämissäätiö MESiin, ja Fimicin ja Musexin vastaavasti Music Finlandiin. Kaikki Teoston ja Gramexin jäsenjärjestöt yhdistivät näin resurssinsa ja alkoivat toimia tiiviimmin yhdessä yhteisten tavoitteiden toteuttamiseksi.   

Kun Ilmo Laevuo valittiin Gramexin hallituksen puheenjohtajaksi seuraavana keväänä, syntyi luonteva tilanne tarkastella uusin silmin myös Teoston ja Gramexin välistä yhteistyötä. Järjestöt olivat toimineet viitisenkymmentä vuotta rinnakkain vähän samaan tapaan kuin pienen kaupungin pesäpallojoukkueet, kumpikin omalla toimintatavallaan ja ylpeänä omasta paremmuudestaan. Yhteistyötä oli toki ollut, mutta sen ulottaminen varsinaiseen operatiiviseen toimintaan ei ollut juuri edennyt hallitusten välisiä keskusteluja pidemmälle. Näin siitä huolimatta, että kymmenet tuhannet musiikkia käyttävät yhteiset pienasiakkaat – ravintolat, myymälät, kampaamot, liikennöitsijät ja muut yrittäjät – ihmettelivät miksi musiikin soittamisesta piti aina tehdä kaksi sopimusta ja maksaa siitä myös erilaisin perustein ja eri aikaan kahdella erillisellä laskulla kahdelle organisaatiolle.

Melko tarkkaan kaksi vuotta sitten hallitukset käynnistivät GT-yhteistyöksi nimetyn prosessin, ja vuotta myöhemmin käytiin ensimmäisiä neuvotteluita yhteisen myyntiyhtiön perustamisesta.  Gramexin ja Teoston 50/50 -omisteinen tytäryhtiö GT Musiikkiluvat Oy saatiin vihdoin perustettua ja rekisteröityä viime lokakuussa. Yhtiö tulee hoitamaan taustamusiikin lupamyynnin, laskutuksen, asiakaspalvelun ja markkinoinnin. Se tilittää korvaustuotot Teostolle ja Gramexille, jotka jakavat ne edelleen edustamilleen oikeudenhaltijoille. Teosto ja Gramex määrittelevät edelleenkin omat hintansa yhteisissä tuotteissa, mutta käyttäjäasiakas saa luvan tulevaisuudessa yhdeltä luukulta, yhdellä sopimuksella ja yhdellä laskulla.

GT Musiikkiluvat Oy (lyhennettynä GTM) palkkaa toimitusjohtajan lähiviikkoina, ja sille siirretään toimintoja ja henkilöstöä asteittain kolmen seuraavan vuoden aikana.  Täydessä vauhdissa yritys laskuttaa arviolta 25 miljoonaa euroa vuodessa ja työllistää parisenkymmentä henkilöä. Vaikka Gramex ja Teosto itse vastaavat jatkossakin lupamyynnistä radio- ja tv-yhtiöille sekä suurimmille avainasiakkailleen, on GTM aimo harppaus eteenpäin, ymmärrettävämpää ja helpompaa musiikin käyttöä kohti.

Kim Kuusi

Teoston hallituksen puheenjohtaja

Valoa pimeyteen!

Julkaistu

Kuva: Aku Toivonen

Mennyt syksy ja alkutalvi oli harvinaisen pimeä, eikä vain säidensä puolesta. Piti aamuisin miettiä, kannattaako vilkaista sanomalehdestä muuta kuin sarjakuvat, tai kannattaako uutisten aikaan olla hereillä. Auringonpilkahdusten ja kirkasvalolamppujen puute oli tainnut saada myös  taloustoimittajat ja pankkien ekonomistit entistäkin synkemmiksi: huonosti menee, eikä valoa näy. Vienti ei vedä, investointeja ei tule eikä alhosta nousta ainakaan kymmeneen vuoteen. No, optimismi taitaa olla yliarvostettua…

Mutta löytyihän niitä pilkahduksiakin. Tekijänoikeusjärjestöjen eurooppalainen keskusjärjestö Gesac teki selvityksen, jonka mukaan kulttuuri- ja luovat alat kuuluvat Euroopan työllisyyden vetureihin. Samaan aikaan kuin työllisyys muilla aloilla on laskenut 0,7 prosenttia (vuosina 2008–20012), näillä aloilla se on kasvanut saman verran. 7 miljoonaa työntekijää, 3,3% koko työtätekevästä väestöstä, ei ole enää marginaali, jonka mielipiteen ja oikeudet voi jättää huomioimatta. 

Yksi talouden virkistäjä kotimaassa olisi oma veroaloitteemme. Jos tekijänoikeustulot saisi halutessaan tulouttaa yhtiönsä hyödyksi, motivoisi se musiikintekijäyrittäjiä investoimaan, työllistymään ja työllistämään. Lakialoite ei ehtinyt nykyisen hallituksen päätöslistalle, joten asian edistäminen jatkuu heti vaalivuoden alussa, Elvis ry:n omien hallitusohjelmatavoitteiden mukaisesti. 

Syksyllä eduskunta hylkäsi Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteen selkein luvuin. Monimutkaisen ja ristiriitaisen paketin positiivisin vaikutus oli keskustelun vilkastuminen: entinen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki pisti vauhtia hallitusohjelmaan kirjattuihin tekijänoikeuslain muutoksiin, ja Pia Viitanen jatkoi työtä. Kiirettä piti, mutta moni asia eteni vuoden aikana. 

Yksi konkreettisista muutoksista on se, että hyvitysmaksua, uudelta nimeltään yksityisen kopioinnin hyvitys, esitetään maksettavaksi valtion talousarviomäärärahasta. Samalla luovuttaisiin laitekohtaisesta hyvitysmaksun keräämisestä. Maksun tasoksi on määritelty 11 miljoonaa euroa. Summa ei täytä EU:n kohtuullisen hyvityksen vaatimusta, mutta on toki lohdullisempi kuin päättyvän vuoden noin 5 miljoonan euron kertymä. Elvis ry haluaa hallitusohjelmatavoitteessaan varmistaa, ettei hyvityksen rahoitus jatkossakaan ole pois varsinaisesta kulttuuribudjetista. 

Moni tekijänoikeusuudistuksen osanen on vielä vaiheessa. Esimerkiksi kohtuullisen sopimisen ja korvauksen tarkempi määrittely pitäisi lakiin kirjata. Yksittäinen tekijä on aina heikommassa asemassa neuvotellessaan, ja kohtuuttomiin sopimuksiin voi puuttua vain oikeusteitse. Lain tulisi kannustaa sopijapuolia yhdessä luomaan eri aloilla toimivat ”hyvät käytänteet”, jotka lisäisivät oikeusvarmuutta. Lisäksi järjestöjen tulisi voida tukea tekijöiden asemaa esimerkiksi kanneoikeuden muodossa. Myös nämä asiat kuuluvat Elvis ry:n hallitusohjelmatavoitteisiin.

Luovien alojen ja muiden itsensätyöllistäjien sosiaali- ja eläketurva, tai siis sen puuttuminen, on ollut viime aikoina ollut puheenaiheena enemmän kuin koskaan ennen. Tekijänoikeusalalla on vielä omat erikoisongelmansa: korvaukset eivät kerrytä äitiyspäivärahaa eivätkä eläkettä, mutta sen sijaan vaikuttavat pienentävästi työttömyyspäivärahaan ja asumistukeen. Yrittäjäeläke on monelle pienituloiselle ylivoimaisen kallis, eikä kannusta kerryttämään omaa eläkettä, jolloin se jää kokonaan yhteiskunnan hoidettavaksi. Tämä olisi ratkaistavissa MYEL-vakuutuksen mukaisella, yhteen sovitetulla mallilla, jos vain poliittista tahtoa löytyisi.

Vaalit lähestyvät, meidän on siis aika lähestyä päättäjiksi pyrkiviä ehdokkaita ja puolueita hyvillä kysymyksillä. Onpa takataskussa jo valmiita korjausehdotuksiakin. Me musiikintekijät kun emme ole vain osa ongelmaa, vaan myös osa ratkaisua!

Menestyksekästä ja kulttuuriministerillistä uutta vuotta!

Kaija Kärkinen

Elvis ry:n hallituksen puheenjohtaja

Vuoden Merilaulu 2015 -Sävellys- ja sanoituskilpailu

Julkaistu

 

Säännöt

 
Vuoden Merilaulu 
on sävellys- ja sanoituskilpailu, jossa etsitään aiemmin esittämättömiä lauluja. Sanoitusten aihepiiri sekä sävellysten tyylilaji ovat tekijöiden vapaasti valittavissa. Tekstien ei tarvitse liittyä mereen. 
 
Laulun kesto saa olla enintään 4 minuuttia ja esityskieli suomi tai ruotsi. Tekijät valitsevat esittäjän tai esittävän ryhmän sekä demoäänitteelle että finaalikonserttiin. Esittäjän ei tarvitse olla näissä sama. 
 
Kilpailuteos lähetetään mp3-muodossa osoitteeseen kilpailut (@) elvisry.fi. Mukana on oltava teksti erillisenä liitteenä. Tekstiliitteessä ei saa näkyä tekijätietoja. Tekijöiden (säveltäjät & sanoittajat) yhteystiedot ilmoitetaan sähköpostin saatetekstinä. Huom. ei nuotteja, ei nimimerkkejä eikä muutakaan ylimääräistä lähetykseen!
 
Yksi säveltäjä tai sanoittaja voi olla osallisena korkeintaan kahdessa kilpailuteoksessa. 
 
Kilpailuteosten on oltava perillä perjantaina 24.4.2015 klo 15.00 mennessä. Finaaliin valitaan 10 teosta. Teokset ja niiden tekijät julkistetaan 22.5.2015. 
 
Finaalikonsertti 
järjestetään Meripäivien yhteydessä perjantaina 24.7. 2015 Kotka-lavalla, Kotkassa. 
 
Kilpailuteoksen esittäjiä säestää järjestäjien valitsema yhtye. On mahdollista käyttää myös omaa säestäjää tai laulaa ilman säestystä (yhtyeet). Jos tekijöillä ei ole mahdollisuutta omaan esittäjään, hankkii järjestäjä solistin esittämään teoksen. Esitys ei tässä tapauksessa kilpaile Kotkan Ruusu –palkinnosta. Taustanauhojen käyttöä ei sallita, mutta mahdollisista ohjelmointiraidoista voi neuvotella yhtyeen kapellimestarin/sovittajan kanssa.
 
Finaaliteosten tekijöitä informoidaan harjoitus- ja konserttiaikatauluista sekä muista järjestelyihin liittyvistä asioista. Tekijöiden on myös toimitettava kesäkuun alussa teoksen nuotti säestävää yhtyettä varten.  
 
Kilpailuun osallistuneista teoksista eikä finaalivalintojen perusteista anneta palautetta. Sen sijaan kaikki finaaliteosten tekijät saavat halutessaan tuomareilta henkilökohtaisen palautteen finaalikonsertin jälkeen. 
 
Palkinnot
1. palkinto 2000 euroa
2. palkinto 1200 euroa
3. palkinto    700 euroa
Kotkan Ruusu –palkinto parhaasta esityksestä 1000 euroa
 
Warner Music Finlandilla on ensisijainen neuvotteluoikeus finaaliteosten mahdollisesta julkaisemisesta.
 
Järjestäjät
Kotkan kulttuuriasiainkeskus, Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry sekä Warner Music Finland. Kilpailun tuottajana toimii Eija Hinkkala, finaalikonsertin osalta Kotkan vt. kulttuurijohtaja Niilo Sevänen. Tuomariston puheenjohtajana toimii kapellimestari Esa Nieminen.
 
Tiedustelut 
kilpailut (@) elvisry.fi

Matalan profiilin Matti Mikkola

Julkaistu

On peltipaidanharmaa joulukuun maanantai. Tapaamme Matti Mikkolan kanssa puolilta päivin  Kampin Huipussa, Elvisin toimiston siistissä neukkarissa. Isot kupilliset kahvia ja läppäri lasipöydälle, lehtijuttuun otetut marraskuiset kuvat pikaselailulla läpi, puhelin äänittämään ja muitta mutkitta haastatteluhommiin.

– Kerrotko ensin vaikka siitä, miten ihan alunperin aloitit musiikkihommat? Siis ennen Tehosekoitinta, ihan lapsena?

Mikkola on hiljaa ihmeen kauan ja tuumii sitten, että nyt ei oikein lähde. Uusia saundeja asennellessa on tullut valvottua aamuyöhön. Toimistohiljaisuus ja loisteputkivalaistus tuovat mieleen työhaastattelun. Kun pienen tutkimusretken jälkeen löydämme lähikulmien kahvilasta sopivan ”diskreetin” sohvaryhmän, pääsee Mikkola vauhtiin.

– Tehokkuuden harha on hämäävää. Olen monen musiikintekijän kanssa jutellut siitä. Silloin kun olisi tehtävä jotain mielettömässä dead linen puristuksessa, niin pitäisikin intuition vastaisesti vaan koittaa rentoutua. Lähteä vaikka kävelemään. Kello käy koko ajan, mutta sen voi unohtaa kun blöijaa ja kattelee lokkien lentoa. Sit alkaa syntyä.

– Vähän sama juttu on toi ureasosiofobia – vai milläs sivistyssanalla sitä pissalla käymisen jännittämistä nyt kutsutaankaan? Siis sitä kun pitää kusta johonkin isoon laariin, on kauhee hälinä ja ruuhka isoja kännisiä äijiä, ja sitten pitää mennä siihen väliin pinnistämään. Silloin pitäisi tilanteen vastaisesti vaan rentouttaa hartiat, eikä edes yrittää. Sit alkaa tulee.

– Jutut menikin nyt aika nopeesti tähän. Mitä sä kysyitkään?

Menestyksen yllättämä

Matti Mikkolan nimi oli tänä vuonna isosti esillä. Hänen tuottamansa ja pääosin säveltämänsä Pepe & Saimaa -levy sai kriitikot kaivamaan ylisanavarastojaan ja yleisön ostamaan levyä niin, että kultalevyraja ylittyi. Lehdet toisensa jälkeen kirjoittivat Mikkolan ”pöytälaatikkosinfoniasta”, joka päätyi Pepe Willbergin levylle ja laittoi laulajalegendan uran uuteen nousuun. Menestys oli Mikkolalle yllätys, onhan Saimaa-projekti jotain ihan muuta kuin sellaista simppeliä käyttöpoppia, johon tänä päivänä on totuttu.

– Pepe-homma on näkynyt kaikkialla paljon ja olen sen tiimoilta ollut vähän aikaa niin sanottu kiinnostava henkilö. Mutta joku Suvi Teräsniska läpäisee kaikki kahdeksan radiokanavaa. Sieltä vaan tulee tekijöille sitä massia niin paljon enemmän, vaikkei se mediaseksikästä olekaan.

Neroksi kehuttu ja vaatimattomalta vaikuttava Mikkola on toki mielissään kun projekti, jota hän muiden hommien vastapainona työsti intohimoisesti kotistudiossaan, löysi julkaisijan, artistin ja vielä yleisönsäkin. Hän ei osannut odottaa Pepe & Saimaa -levyn menestyvän kaupallisesti.

– Välillä sitä eksyy mainstreamin maailmaan ja lannistuu siitä pohjoiskorealaisesta meiningistä, että menestyäkseen musan pitää mahtua ahtaisiin puitteisiin. Sitten tuli toi Pepe-homma. Tajusin, että toden totta, kyllähän muunkinlaiselle musiikille löytyy kuulijoita.

Jostain Saimaa-biiseistä on saattanut olla neljäkymmentä demoversiota ja komppiraitoja on soiteltu uusiksi moneen kertaan, ennen kuin oikeat tempot ja tunnelmat ovat löytyneet. Jossain vaiheessa Saimaa-matskua sisältävä kovalevy on hajonnut ja koko työ on pitänyt aloittaa alusta, mutta kaiken kaikkiaan projekti on antanut enemmän kuin vienyt voimia.

– Jos työn alla on smurffilevy, ei oo lopulta väliä kuinka hienossa studiossa, kuinka isolla budjetilla ja palkalla sitä väännät. Siinä rinnalla on tärkeää tehdä jotain uskottavaa proggista. Siis tarkoitan, että jos itsellä on joku “jatsia mä oon aina halunnu soittaa” -tyyppinen issue, niin sen parissa on pakko päästä välillä höyryämään.

Mikkolan “issue” oli päästä tekemään “ison orkesterin jättimäistä äänenpainetta, musiikillista massaa”. Sellaiseen tuli mahdollisuus kun Tehosekoitin, jonka soittajana, säveltäjänä ja tuottajana Mikkola oli toiminut jo teinistä lähtien, lopetti vuonna 04. Hän hommasi ensimmäiset järkevänkuuloiset orkesterisämplet, alkoi hommiin ja kyseli apuja niihin asioihin, joita ei osannut. 

–  Säveltäjä Yrjö Hjelt neuvoi mulle kenraalibassoja, kontrapunkteja ja jotain äänenkuljetuksen perusteita. Tutustuin rumpali Tumppi Rönnholmiin Kaartin soittokunnasta, ja sitä kautta sain puhaltajia soittamaan Saimaa-demolle. Se oli kaiken kaikkiaan ihme virtuaaliversio, vinksahtanut kuulokuva saundista, joka vaatii avointa isoa akustiikkaa. Mieti mikä ero on siinä, että kuoro laulaa konserttisalissa tai että laulajat käy siivouskomerossa yksi kerrallaan.

Timo Kiiskinen oli innostunut Mikkolan lähettämistä demoista, ja kun Suomen Musiikin Kari Hynninen etsi biisejä Pepe Willbergille, oli sanoitettuna Lyhyenä hetkenä. Siitä julkaistiin Pepe & Saimaa -levyn ensimmäinen single vuonna 2011, albumi julkaistiin 2014.

– Jos olisin tehnyt tilaustyönä levyn Pepelle, niin olisi siitäkin varmaan ihan ok tullut – muttei ainutlaatuinen. Saimaa-homma oli sattuman kauppaa ja siksi niin hienoa. Projekti oli jo jäänyt pöytälaatikkoon, kun mulla oli hommia, joissa kiinnostivat sellaiset asiat kuin eteenpäin meneminen, dead line, julkaisu, radio, televisio, Teosto-korvaukset. Kun Saimaa-biisejä sitten alettiin työstää levytyskuntoon niin kapellimestari Tommi Suutarinen, Saimaan kosketinsoittaja, tuli avukseni ja teki järkevät partituurit sekalaisesta nuottikasasta.

– No Saimaa tuli ja meni, musamaailma puhuu jo jostain muusta. Mutta nyt kun antiikkipuritanistit on antaneet levylle hyväksyvän nyökkäyksen mä voin paljastaa, että saundien autenttisuus on tehty ihan läppäripohjalta ja plugareita on ollut kymmeniä peräkkäin.

Tekemällä oppinut 

Lahdessa lapsuus- ja nuoruusvuodet viettänyt Matti Mikkola yritti innostua musiikista jo varhain, mutta ei saanut oikein mitään irti pianokoulusta, joka osoittautui “lettipäisten tyttöjen hommaksi”.

– Istuttiin selkä suorassa soittamassa jotain hitsin koraalia. Niin kauan jaksoin siellä käydä, kun pärjäsin harjoittelematta kotiläksyjä. Pianonsoiton opinnot ja minä oli vesi, öljy ja hanhenselkä -tyyppinen yhdistelmä.

Murrosikäisenä Mikkola kokeili bändikoulua, mutta kitaransoitto jazzkitaristin opissa ei innostanut.

– Hienot noonisointuopit olivat kuin helmiä sialle. Mun teki vaan mieli soittaa Sex Pistolsia.

Kun Mikkola rippikouluikäisenä yhdessä Otto Grundströmin (laulu), Ari Tiaisen (kitara) ja Hannu Kilkin (basso) kanssa perusti Tehosekoittimen vuonna 91, olivat pianotuntien opit unohtuneet ja kitaratunneilta jääneet mieleen lähinnä “komppi, demppi ja vamppi”.

– Silloin aloin rumpaliksi, koska meitä oli kaksi kitaristia. Se ehkä kertoo jotain mun impulsiivisuudesta. Mieluummin, kuin kehitän jotain täydellistä glissandoa, mä opettelen soittamaan jotain soitinta sen verran että voin säestää sillä jonkun biisin. En koe olevani mikään artesaani.

Mikkola tuotti ja pääosin sävelsi koko Tehosekoittimen tuotannon bändin 13-vuotisen historian aikana. Välillä hän kävi musiikkiopistossa palauttamassa mieliin musiikin teorian alkeita.

– Mutta eniten olen oppinut orkestraatiosta käytännössä, siis sillä kaikkein luontevimmalla ja hauskimmalla tavalla. Tehiksen aikaan oli se ysäri-ilmiö, että jollain jousisektiolla saatiin rokkibändin biisistä herkkä, vakava, taiteellinen ja kunnianhimoinen. Ja sehän tarkoitti käytännössä sitä, että tutuntutuntutun kautta löytyi söpöjä viulistityttöjä, joiden kanssa hihiteltiin ja spedeiltiin studiossa.

– Se oli mukavan käytännönläheistä touhua, eikä sellaista “kyllä nyt jos jotain viuluja laitetaan niin pitää olla kokemusta eikä kenen tahansa pidä käydä sellaisia tekemään”. Omaa musaa kun tehtiin niin saatiin tehdä justiin niin paskaa kuin haluttiin, ja jousisovitukset sai olla vaikka sitä, että jollain alttoviululla vedetään epävireisesti kahta nuottia.

– Siitä se alkoi etenee. Projekti projektilta tuli haastavampia juttuja tyyliin “ai niin puupuhaltimet, mitäs niitä nyt onkaan – oboe ja klarinetti”. Mitäs ne yleensä soittaa? Ai tuplaa jonkun linjan – hei hienoa, täähän kuulostaa joltain Disneyltä.

Tehosekoitin vaihtoi vuosien mittaan musiikkityyliään useaan otteeseen, mikä johtui paitsi Mikkolan uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta, myös siitä, että bändiä ärsyttivät ne fanit, jotka luulivat omistavansa bändin ja esittivät vaatimuksia siitä millainen bändin pitäisi olla.

– Jos huomattiin, että jotkut tyypit luulee hiffanneensa mitä me ollaan, niin me sekoitettiin pakkaa seuraavan kulman takana.

Tehosekoitin lopetti, koska porukan musiikilliset intohimot ja tavoitteet eivät enää osuneet yksiin: osa halusi kehittyä huippuluokan muusikoiksi, osa ottaa rennosti. Mikkola päätyi säveltämään ja tuottamaan musiikkia eri artisteille.

Vaativa tuottaja

Tuottajana Matti Mikkola on vaativa ja pedantti, ja saattaa lähettää artisteja ja soittajia studiosta kotiin treenaamaan.

– En halua rohkaista siihen, että tehdään studiojutut autotunella ja kaiken maailman muilla kikkailuilla. En ehkä saa hirveästi ystäviä, mutta tuottajan homma on sanoa negatiivinen palaute ja kritiikki silloinkin, kun studion sohvalla kannustusjoukko taputtaa käsiään ja hihkuu, että ihanasti vedit.

– Mutta ehkä viime vuosien aikana olen oppinut vähän sellaista Amerikka-hommaa, etten nosta jokaista kissaa pöydälle vaan sanon, että jes hyvä meininki. Ihmisethän toki haluaa, että jää hyvä fiilis.

Säveltäjänä Mikkola pitää melodiaa biisin tärkeimpänä lähtökohtana.

– En ole onnistunut säveltämään valmiiseen tekstiin, koska ilman musaa tehtyinä tekstit on rytmisesti usein aika tasapaksuja. Tarttuva melodia vaatii vahvoja rytmisiä motiiveja: synkopointeja, taukoja, toistoja. Omituista, miten melodiat sivuutetaan tyystin levyarvioissa ja levy-yhtiöiden retoriikassa, vaikka ne on kuitenkin lähes aina hittibiisien edellytys. Silloinkin kun puhutaan, että joku biisi on melodinen, tarkoitetaan virheellisesti taustalaulujen runsautta tai vastaavaa.

Mikkola ei ole koskaan tarkalleen laskenut, mikä on tuottajan tuntipalkka, mutta se on selvää, että ilman sävellysten ja sovitusten Teosto-korvauksia homma ei löisi leiville.

– Olikohan se Jukka Immonen joka laski, että jos pelkästään tuottamalla haluaisi tulla toimeen niin pitäisi tuottaa 12 levyä vuodessa. Se onnistuisi ehkä vain sellaiselta old school -tuottajalta, jonka toimenkuva olisi lähinnä kommentoida satunnaisia sohvan perukoilta.

Mikkolalla on yritys, joiden kautta hän pyörittää tuotantohommia. Hän tulouttaisi myös Teosto-korvauksia mielellään firmalle, jos se olisi mahdollista.

– Jos joudut ostamaan tietokoneen ja työhuoneen, niin kyllä Teosto-korvauksia pitäisi voida käyttää niihin. Ja jos teostoja tulee jonakin vuonna rutkasti, niin nykyisellä systeemillä niistä joutuu maksamaan ihan järjettömät verot.

Veroaloite, jossa Teoston ja sen jäsenjärjestöt esittävät musiikintekijöiden verotuksen uudistamista, saa Mikkolan kannatuksen.

Epäpromoava

Musiikkialan epävarmuus pistää menestyneenkin tekijän mietteliääksi. Suomessa huipulle mahtuu vain muutama artisti kerrallaan, ja sama koskee myös musiikin tekijöitä. Tällä hetkellä Mikkolalla riittää kysyntää, mutta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. 

– Entä jos jossain kokouspöydässä kollektiivisesti päätetään, että mulla ei ole enää mitään annettavaa? Se on pelottava skenaario, ja voin kuvitella miten levy-yhtiön tuotantopalavereissa ilman sen suurempaa dramatiikkaa todetaan, että vaikkapa joku miksaaja ei ole enää relevantti. Mitä sitten jos minä olen se, jonka nimi vedetään yli?

– Kuten monessa muussakin bisneksessä, tuntuu, että musateollisuudessa ihmiset ovat tykinruokaa. Ei haluta hyödyntää vanhempien ammattilaisten kokemusta ja kypsyyttä, vaan aina haalia tuoretta verta, oli se kuinka untuvikkoista tahansa. Osin juuri tästä syystä olen halunnut työskennellä esimerkiksi Pepen, Vicky Rostin ja Maaritin kanssa. Olen halunnut saada tietoa ja siirtää perinnettä; olla osa jatkumoa konkreettisesti. Kunnioittaa vanhempia.

Matti Mikkola miettii, että jos nyt joutuisi aloittamaan uransa puhtaalta pöydältä – vaikkapa muuttamaan uudelle planeetalle – hän ei osaisi esitellä itseään kompetenttina musiikintekijänä.

– En ole ollenkaan sellainen tyyppi, joka lähtee kolkuttelemaan kaikkia mahdollisia ovia. Ihme hattutemppu, että ylipäätään olen pysynyt leivän syrjässä kiinni tällä alalla. Olen pelokas, introvertti ja epäpromoava.

Laulu ja matkakitara

Julkaistu

Tellon sisällä on aina asunut kaipuu, voimakas tarve kulkea, nähdä ja kokea. Rovaniemeläiselle nuorelle maailma avautui paikkana, johon oli pakko päästä. Seikkailijan sielu ei kysy syytä, se vain tietää, että on mentävä. Uteliaisuus on kuin valtava sisäinen palo, joka pakottaa tutkimaan maailmaa. Laulujen tekeminen ja kaukokaipuu kulkivat käsi kädessä, ja toinen pakotti toisen esiin. 

– Kiertelin yksin reppu selässä matkakitaran kanssa ympäri Eurooppaa, Aasiaa ja Etelä-Amerikkaa 2–3 vuoden ajan. Asuin monessa maassa ja etsin paikkaani. Välillä olin niin yksin, ettei kukaan maailmassa tiennyt missä olen. Hyvä jos itsekään tiesin. Rakastin sitä vapauden tunnetta ja elämän yllätyksellisyyttä enemmän kuin mitään ikinä. Kitara oli ystävä, tärkein ja ainoa matkakumppani. Purin ajatuksiani, tuntemuksiani ja kokemuksiani lauluiksi. Aloin nauttia laulujen kirjoittamisesta. En ollut hyvä soittamaan, mutta elin tärkeitä tunteita laulujeni kautta. Ensimmäiset ja siksi merkittävimmät lauluni syntyivät noilla matkoilla tai niiden kokemuksista.

Tekemisen siemen oli kylvetty jo lapsuudessa. Kulttuuri ja taide olivat vahvasti mukana Tellon elämässä ja hän oli koulussakin kuvataideluokalla. Hänen äitinsä kuunteli maailmanmusiikkia, ja siinä sivussa myös lapsi oppi kuuntelemaan ja ymmärtämään musiikin moninaisuutta. Tello halusi soittimekseen pianon, mutta perheellä ei ollut mahdollisuutta hankkia sitä. Yläasteella hän opetteli soittamisen alkeet kirjasta ja harjoitteli koulun pianolla.

– Kotona maalattiin, piirrettiin, askarreltiin. Kukaan ei soittanut mitään soitinta. Äiti tunsi minut paremmin kuin kukaan. Hän sanoi minun olevan päättäväinen ja voimakastahtoinen. Muistan hänen sanansa elävästi: ”Sinä teet elämässäsi ihan mitä vaan, kun tarpeeksi haluat. Sinua ei mikään pysäytä. Sisimmässäsi tiedät mikä on oikea polku, sinulla on lahja”.  Lähipiiristäni monet ihmettelivät miksi kulutan aikaa tuollaiseen älyttömään, mutta äiti valoi heikkoina hetkinä minuun uskoa. Hän kehotti kuuntelemaan sisäistä ääntäni.

Unelmat toteen

Ensimmäisen pitkän matkansa Tello teki 18-vuotiaana, kun hän lähti kiertämään Intiaa. Tuttujen mielestä hän oli liian uhkarohkea ja villi, mutta Tello ei osannut pelätä, koska tarve mennä oli niin voimakas. Omasta mielestään hän seurasi vain omaa intuitiotaan ja toteutti unelmaansa. Hän meni, seikkaili ja teki sen, mitä oli aina halunnut. 

– Kirjoitin monenlaisia tarinoita jo ala-asteella. Äidinkieli ja kielet ylipäätänsä olivat vahvuuteni koulussa. Rakastin filosofiaa ja pohdiskelin sieluun, jälleensyntymiseen, karman lakiin ja elämäntehtävään liittyviä asioita jo lapsena. Kirjoitin kymmenittäin päiväkirjoja täyteen. Reissuilta olen kirjoittanut paksun kirjan verran matkakertomuksia. Kaikki ovat tallessa, ja haen niistä välillä juttuja lauluteksteihin. Kirjoittaminen on mulle tärkein ja luonnollisin väylä purkaa sisintä. 

Tello on ammatiltaan sosionomi ja näki kolmivuorotyössä nuorisokodin ohjaajana myös toisenlaisen maailman. Hän viihtyi hyvin työssään, mutta se ei riittänyt, koska toiset voimat vetivät häntä maailmalle. Ensimmäisen lapsen syntymä sai hänet heittämään ankkurin Suomeen.

Ensin hän teki lauluja omaan käyttöönsä, mutta keikkailu toi pienten lasten äidille aikatauluongelmia. Samalla hän huomasi olevansa enemmän kirjoittaja kuin esiintyjä. Silloin syntyi ajatus siitä, että harrastus voisikin muuttua työksi.

Lauluntekijäkurssi

Tello halusi oppia ja kehittyä, ja eletty elämä oli ollut vain alkusoittoa tulevaan. Hän valmistautui huolellisesti: opiskeli musiikin teoriaa, kävi yrittäjyys- ja äänityskursseja, otti laulutunteja ja hakeutui HEO:n lauluntekijälinjalle.

Erilaisia laulun tekemiseen liittyviä kursseja on yhä enemmän, ja niihin löytyy paljon opiskelijoita. Tello uskoo niiden suosion perustuvan ihmisten tarpeeseen pysähtyä ja löytää yhteys omaan luovuuteensa. Lauluntekijällä on tietysti oltava jotain sanottavaa, mutta teknistä puolta voi aina harjoitella.

– HEO-vuoden aikana opin, että minusta voisi tulla sanoittaja. Sain monelta taholta sellaista palautetta, että jos jaksan käydä kivisen tien ja raivata polkuni, voin tulla ammattisanoittajaksi. Päätin lähteä sille tielle ja katsoa mihin se vie. Kouluvuoden jälkeen hyppäsin tyhjän päälle ja lähdin rakentamaan uraani. Tein paljon töitä. Treenasin naana-demojen tekstittämistä määrätietoisesti. Aluksi se oli vaikeaa, mutta päätin ottaa tekniikan haltuun ja tein sen. Hankin yhteistyökumppaneita, kirjoitin, kirjoitin ja opettelin. Asetin itselleni säännöllisesti deadlineja ja päätin, että jos tiettyyn ajankohtaan mennessä tietyt asiat ei tapahdu, palaan sosiaalialalle. En ole vielä palannut.

– Kaksi tärkeää opettajaa ja ohjaajaa ovat olleet Martti Heikkilä ja Saara Törmä. Ilman heitä moni asia olisi jäänyt puolitiehen tai kokonaan toteutumatta. Pitää uskaltaa sanoa kipeitäkin asioita suoraan, sen olen heiltä oppinut.

Louhos

Laulutekijälinjalta Tello löysi ryhmän, jonka kanssa hänen oli hyvä olla. Edellinen vuosikurssi oli perustanut yhteisön, lauluntekijäkollektiivi Louhoksen, ja samanhenkiset ihmiset löysivät heti yhteisen sävelen.

Tekeminen on usein yksin puurtamista, siksi yhteisö antaa tukea ja kannustusta. Erilaiset viralliset ja epäviralliset yhteisöt ovat viime aikoinaan kasvattaneet suosiotaan. Ilot ja pettymykset ovat mukavampia jakaa toisten kanssa. Yhteisöllisyys on päivän sana myös musiikin tekemisessä. Levy-yhtiöt ja kustantajat järjestävät paljon biisileirejä, joissa tekijät luovat uusia lauluja tietylle artistille. Louhos vie ajatuksen vielä pidemmälle, se tarjoaa jäsenilleen pysyvän leiripaikan. 

– Louhoksessa parasta on yhteisöllisyyden tunne. On ihanaa huomata, ettei olekaan ainoa ihminen, joka kokee maailman näin, tai elää elämäänsä musiikin kautta ja kirjoittaa pakonomaisesti lauluja, vaikka se ei johtaisi mihinkään. Kuuntelusessiot ovat tärkeitä, muiden antama palaute on aina arvokasta. Ryhmässä pysyy myös hyvä rytmi päällä, kun kuuntelut ovat kerran kuussa, ja aina pitää olla uutta musaa tehtynä. Yksin kirjoittamisen vastapainona on tärkeää nähdä välillä samanhenkisiä ihmisiä. Voimme puhua kaikesta tekemiseen liittyvästä aina kun tapaamme. 

Tello myöntää olevansa herkkä pohdiskelija, joka kokee asioita vahvasti. Samalla hänen tekemisiään ohjaa kuitenkin päättäväisyys. Hänellä on ollut omien sanojensa mukaan värikäs ja ihmeellinen elämä, suuria menetyksiä ja kipuilua, mutta myös suurta onnea. Ne ovat hänen laulujensa polttoainetta. Vuodet maailmalla ovat muokanneet hänen maailmankatsomustaan, ja nuo kokemukset tulevat myös teksteihin. Hän kääntyy kulmasta aina siihen suuntaan, mikä näyttää kiinnostavimmalta, eikä siihen suuntaan missä on jotain tuttua.

– Se on kuin huijaisi sillä hetkellä elämää, ja aina löytää jotain yllättävää ja hienoa. Haen ideoita kaikesta mitä koen ja elän. Tarkkailen ympäristöä ja pohdiskelen. Teen paljon spontaaneja asioita ja kerään niitä talteen. Kokemukset ja muistot ovat läsnä joka päivä, kun kirjoitan. Mulla on näkömuisti, muistot ovat värikkäinä pään sisällä. Poimin niitä sieltä lauluihin. Rakastan leffoja, käyn pitkiä keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa, tutkin vieraita kulttuureja, luen, liikun luonnossa ja matkustan. Taide monessa muodossa on tärkeää ja inspiroi. Otan lennon jonnekin ja vietän vapaan viikonlopun seikkaillen. 

Oma tyyli

Yhteistyörinki on pikkuhiljaa kasvanut. Tello on saanut jalansijaa tiukkenevalla ja koko ajan muuttuvalla alalla. Työpöydällä odottaa moni melodia tekstiä. Valmiita tekstejä syntyy 2–4 kuukaudessa. Se on Tellon mielestä sopiva tahti, koska hänestä on mukava viimeistellä ja pyöritellä asioita. Hänen luovuutensa lähde ei pulppua koko ajan, vaan sille on annettava aikaa ja tilaa. Tellon kohdalla se merkitsee sitä, että hän menee kävelemään luontoon ja täyttää ehtyneet tankit. Tulevaisuuteen hän suhtautuu luottavaisesti.

– Haluaisin kovasti tuoda oman pisarani lauluihin. Tahtoisin tehdä erilaisia musiikkityylejä paljon enemmän. On niin paljon hyvää musaa, joka ei soi koskaan missään. Sitten minulla on ihan omat lauluni, joista en tiedä, esitänkö niitä koskaan. Aika näyttää.

Virtaa vuodelle 2015

Julkaistu

Kuva: Nina Lith

Kustantajan liian suuri korvausvaatimus jätti Wienin filharmonikkojen uudenvuodenkonsertista pois Sibeliuksen Valse tristen. Tämä olisi ollut ensimmäinen kerta, kun Sibeliusta olisi soitettu tässä perinteikkäässä konsertissa, joka televisioidaan 72 maahan noin 50 miljoonalle katsojalle ja kuulijalle. Kustantaja vaati Valse tristen kuvaamisesta 4000 euroa, kun filharmonikot tarjosivat 2000 euroa. Näin uutisoivat MTV3 ja Rondo 12/2014. Oikeudenomistajien tulot eivät toki olisi jääneet tähän, koska teoksen esityksestä tv-lähetyksissä olisi maksettu normaalit tekijänoikeuskorvaukset. Kustantajan liian suuresta kertakorvausvaatimuksesta johtuen Sibeliusta ei siis esitetä tässä Wienin uudenvuodenkonsertissa hänen juhlavuotenaan. 

Lieköhän tässä takana kustannussopimuksen osuuksien jako, jossa kustantaja ei koe saavansa riittävän suurta osuutta tv-lähetysten esityskorvauksista? Hallinnointioikeus on ilmeisesti luovutettu kustannussopimuksessa kustantajalle, jolloin säveltäjällä ja hänen perikunnallaan ei ole mahdollisuutta vaatia kustantajaa tekemään sopimusta filharmonikkojen kanssa vaikka se olisi säveltäjän ja hänen perikuntansa etujen mukaista.

Tässä lehdessä on ohjeistus uusien mallikustannussopimusten käyttämiseen ja täyttämiseen. Parhaimmillaan kustantajan ja tekijän suhde on molempia hyödyttävä, huonoimmillaan se on kirjoitettu toteuttamaan vain toisen etua. Joka tapauksessa kustantajan tehtävä on edistää teoksen esittämistä ja julkaisemista. Kustannussopimuksessa määritellään tarkkaan myös hallinnointiroolit. Niiden määrittely on tärkeä osa kustannussopimuksen sisältöä. 

Suomessa vallitsee sopimusvapaus. Sopimusvapauteen kuuluu olennaisena osana se, että osapuolet ovat neuvottelutilanteessa tasaveroisessa asemassa ja osapuolilla on todellisuudessa mahdollisuus päättää sopimuksen solmimisesta sekä sopimuksen ehdoista. Kustannussopimuksen täyttäminen on siis aina kahden kauppa, ei jomman kumman osapuolen ehtojen sanelua.

Uusi vuosi alkaa nyt ilman tätä suomalaisen musiikin juhlallista kansainvälistä esitystä. Arki koittaa juhlapyhien jälkeen, ja töitä tehdään edunvalvonnan ja jäsenpalvelujen suhteen ahkerasti. Toimintasuunnitelmassamme nostettiin esiin muun muassa verotuksen ja sosiaaliturvan yhdenvertainen kohtelu muiden ammatinharjoittajien kanssa, kohtuullinen korvaus/kohtuullinen sopimus -pykälän lisääminen tekijänoikeuslakiin, vaikuttaminen EU-tason päätöksentekoon suomalaisen musiikintekijän ja tekijänoikeuden näkökulmasta, sekä Teoston kilpailukyvyn säilyttäminen. 

Ensi vuonna toivon entistä enemmän yhteydenottoja tilanteissa, joissa mieltä vaivaa epäselvyys omista oikeuksista. Aihe voi liittyä vaikkapa hinnoitteluun, sopimuksen laatimiseen ja tulkintaan tai kysymykseen omien moraalisten oikeuksien rikkomisesta.

Vuonna 2015 katsetta ohjataan myös kansainväliseen yhteistyöhön – ei pelkästään tekijänoikeusasioissa vaan myös sisällöllisessä mentoroinnissa sekä suomalaisen musiikin viennissä. Digitaalisten jakelukanavien sopimussuhteet ovat myös asioita, joihin haetaan selvyyttä. Youtube hämmentää ajatuksia siitä, mikä on se taho, jonka kanssa pitää neuvotella omista tekijänoikeuksista. Teoston rooli tässä on mainostuloista kertyvän tulon jakaminen oikeudenomistajille, Youtuben omistama Google on sopimuskumppani sisällön jakelun osalta masterin omistajan, säveltäjien, sanoittajien ja sovittajien kanssa. 

Uusi vuosi tuo myös mahdollisuuden vaikuttaa eduskunnan koostumukseen sekä tulevan hallituksen ohjelmaan. Tämä mahdollisuus on merkittävää myös meidän musiikintekijöiden näkökulmasta. Keväällä julkaisemme Elvisin näkemyksen hallitusohjelmasta, lähestymme sanomamme kanssa puoluetoimistoja ja julkaisemme vaaliaiheista sisältöä Selvisissä. Ja sitten äänestämme oikein. 

Toivotan hyvää ja latautunutta vuotta 2015!

Aku Toivonen 

Elvis ry:n toiminnanjohtaja