Tekijä: Nina Lith
Pohjoismainen kulttuurirahasto julkistaa uuden ”pika-apurahan”, jolla halutaan helpottaa pohjoismaisen yhteistyön virittelyä.
Georg Malmstén -säätiön hallitus sai uuden puheenjohtajan ja jäsenen
Georg Malmstén -säätiön hallitus järjestäytyi kokouksessaan 21.4. Kokouksessa päätettiin seuraavasta hallituskokoonpanosta:
Puheenjohtaja Jiri Kuronen (kuvassa)
Varapuheenjohtaja Vellu Halkosalmi
Jäsenet
Jari Eskola
Pauliina Lerche
Jan Noponen
Yatta Malmstén
Kirsi Snellman
Lasse Wikman
Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n vuonna 1982 perustaman Malmstén-säätiön tarkoituksena on edistää ja tukea luovaa suomalaista kevyttä musiikkia. Lisätiedot musiikintekijat.fi/georg-malmsten-saatio
Luovien alojen kysymykset kiinnostivat ehdokkaita
Kulttuurin määrärahojen suhteellista osuutta valtion budjetista ei haluta pienentää, käy ilmi Teoston luovien alojen vaalikoneesta.
Teoston ensimmäistä kertaa lanseeraama luovien alojen vaalikone keräsi eduskuntavaaliehdokkailta runsaasti vastauksia. Vaalikoneeseen vastasi yhteensä 1036 ehdokasta, mikä on noin 50 prosenttia kaikista eduskuntaan pyrkineistä ehdokkaista.
”Vaikka talous ja työllisyys hallitsivat vaalikeskustelua, voi vastausmäärän perusteella sanoa, että myös luovien alojen ja kulttuurialan asiat kiinnostavat ehdokkaita yli puoluerajojen”, kertoo Teoston viestintä- ja yhteiskuntasuhdejohtaja Tomi Korhonen.
Vaalikoneeseen vastanneet ehdokkaat suhtautuivat nuivasti kulttuurimäärärahojen pienentämiseen. Valtion 53,4 miljardin euron budjetista taiteelle on vuonna 2015 osoitettu yhteensä 463 miljoonaa euroa. Vastanneista yli puolet ilmoitti, ettei kulttuurille osoitettujen määrärahojen suhteellinen osuus valtion budjetista saa pienentyä tulevan hallituskauden aikana. Näkemystä tukivat eniten kokoomuksen, vihreiden, keskustan ja SDP:n ehdokkaat.
Lähes joka neljäs ehdokas olisi valmis kasvattamaan kulttuurimäärärahojen suhteellista osuutta valtion budjetista tulevalla vaalikaudella. Eniten kannatusta ajatus sai vasemmistoliiton ja vihreiden ehdokkaiden keskuudessa.
Kulttuurimäärärahojen pienentämisen kannalle asettui vain 57 ehdokasta.
Luovat alat kiinnostivat eniten Uudenmaan ja Helsingin vaalipiireissä
Eniten vastauksia vaalikoneeseen kertyi Uudenmaan vaalipiiristä, josta vaalikoneeseen vastasi yhteensä 196 ehdokasta. Toiseksi eniten vastauksia vaalikoneeseen saatiin Helsingin vaalipiiristä 132 vastaajalla sekä kolmanneksi eniten Pirkanmaan vaalipiiristä 109 vastaajalla.
Kolmen kärki säilyi hyvin samanlaisena myös äänestäjien perusteella. Eniten vastauksia vaalikoneeseen tuli Helsingin vaalipiiristä (815), toiseksi eniten Uudenmaan vaalipiiristä (467) ja kolmanneksi eniten Pirkanmaan vaalipiiristä (366). Vastauksia äänestäjiltä kertyi yhteensä 2616 kappaletta.
Samuli Laiho – Sirpaleista tuli kokonaisuus
Laihon suurimmat hitit ovat tuttuja suomalaisille, vaikka itse miestä ei välttämättä tunnetakaan. Tilaustöitä on riittänyt mukavasti viitisentoista vuotta. Teatteri- ja elokuvasävellykset, kuten Varekset, ovat tuoneet yrittäjälle leivän pöytään, eikä Laihon ole tarvinnut turvautua ulkomusiikillisiin ansiotöihin.
Aina välillä on jokin biisi lähtenyt soimaan niin, että yhden vuoden Teosto-tuloilla on maksettu laihempien vuosien laskut pois. Esimerkiksi Sakari Kuosmasen levyttämä Pieni sydän soi vuonna 2002 radiossa tiuhaan.
– Pieni sydän on varmaan isoin biisini Suomessa. Siitä tuli jonkinlainen vuoden biisi silloin. Melkein kaikki muiden julkaisemat biisini olen tehnyt ensin itselleni. Ehkä niissä on siksi ollut tarttumapintaa. Ne ovat olleet minulle totta, eivätkä vain ammattimielessä kirjoitettuja.
Toinen iso hitti, Kaikki tahtoo, on Samuli Edelmannin käsittelyssä kuin hänelle tehty. Tuntuu kuin rauhallisesta tyylistään tunnettu Edelmann olisi eloisasti liikkuvan kaimansa herkempi puoli.
– Samuli, niin kuin Sakarikin, pystyy ottamaan hirveän voimakkaasti omakseen jonkun tekstimaailman, jos siitä tykkää. Hän asettuu lauluun vahvasti presensillään, ja tekee siitä omansa.
Tekstejä intuitiolla
Laiho sanoo pyrkivänvä välttämään leipiintymistä. Tekstin tekeminen on hänelle intuitiivista, kuvien maalaamista.
– Pystyn säveltämään tilauksesta teatteri- ja elokuvamusiikin, mutta kirjoittaminen on vaikeampaa ja intuitiivisempaa.
Laihon biiseistä onkin helppo mielikuvitella ”lyhytelokuvia”. Kuosmasen ja Edelmannin kaltaiset taitavat tarinankertojat ovat kuin luotuja tulkitsemaan Laihon biisejä. Mieleenpainuvat melodiat ja letkeästi soljuvat pohjat sinetöivät kokonaisuuden.
Henkisen kasvun paikka
Laihon matka muusikkona alkoi vuonna 88, kun Hearthill singahti Suomen rock-taivaalle. Bändi oli yksi aikansa seuratuimmista yhtyeistä, ja kun se intensiivisen viiden vuoden jälkeen lopetti, ei 22-vuotias kitaristi tiennyt mitä tehdä. Äidin sairastelu ja kipuileva isäsuhde näyttelijä Pekka Laihoon vaativat veronsa.
– Olin tosi hajalla. Äitini kuoli silloin, eikä minulla ollut mitään opiskelupaikkaa. Rahat loppuivat, dokasin liikaa ja sekoilin. Silloin tuli hermoromahdus.
Kasvuprosessin tuloksena syntyi kuitenkin Laihon ensimmäinen soololevy, Samuli Laiho (94). Laulut valmistuivat nuoruuden ennakkoluulottomuudella. Kitarasankarin viitta oli silti ravisteltava pois, ennen kuin kokeilijasta kypsyisi ammattimainen musiikintekijä. Laiho ei kokenut olevansa vielä valmis sooloartistiksi, vaan halusi panostaa opiskeluun.
– En halunnut eturintamaan. Halusin säveltäjäksi ja hakeuduin tietoisesti pois rokkikuviosta. Se oli fiksu päätös – ei uramielessä vaan henkisen kasvun kannalta.
Koulun käytävältä Alangon Säätiöön
Sävellysopinnot Olli Koskelinin ohjauksessa johtivat ammattiopiskeluun, ja vuonna 1998 Laiho valmistui teatteritaiteen maisteriksi säveltäjä-muusikko-linjalta Teakista. Opettajina toimivat mm. Atso Almila ja Markus Fagerrudd. Koulun käytäviltä Laihon nappasi Ismo Alanko kitaristiksi Säätiöönsä. Tosin bändissä kitaristin rooli jäi haitarivelho Kimmo Pohjosen varjoon.
– Se oli fantastinen trippi. Opin tolkuttoman paljon. Siinä oli niin kirjava joukko oman alansa huippuosaajia: Kimmo Pohjonen, Marko Timonen, Teho Majamäki, Jussi Kinnunen ja Jape Karjalainen. Olen todella kiitollinen siitä mahdollisuudesta. Se oli bändi, jollaisia hyvin harvoin syntyy
Täysillä tai ei olenkaan
Samaan aikaan syntyivät Rölli ja metsän henki -elokuvan sävellykset sekä Laihon ensimmäiset radiohitit, kuten Kuutamolla-elokuvan tunnuslaulu, Se ei mee pois. Viiden vuoden pesti Säätiössä jäi, kun Hearthill koki inkarnaation kymmenen vuoden tauon jaälkeen vuonna 2003. Uusi startti vaati myös uuden nimen: Soul Tattoo. Siinä Laiho otti vahvemman roolin yhtyeen säveltäjänä ja tuottajana. Kolmen levyn ja viiden vuoden jälkeen Laiho koki sen tien olleen kuljettu – Laiholla asiat tuntuvatkin tapahtuvan viiden vuoden sykleissä.
– Soul Tattoon kanssa tehtiin kolme levyä ja kun päätin, että se on saavuttanut päätepisteensä, niin se loppui. Piste. Samoin kävi Hearthillin kanssa. Se oli aikansa hauskaa mutta oli aika keskittyä uusin juttuihin. Noiden asioiden suhteen olen ollut aika mustavalkoinen. Jos aloitan jotain niin aloitan sen täysillä ja jos lopetan jotain niin sitten se loppuu siihen. En usko, että elämässä kannattaa katsella taaksepäin. Se on aivan liian lyhyt siihen.
Kansainvälistä biisintekoa
Kansainväliset biisinkirjoituskuviot ovat tarjonneet Laiholle mielenkiintoista työsarkaa. Kaikki alkoi Musexin rekrytoinnista Soul Castle -biisinkirjoitusleireille.
– Ensimmäiseltä leiriltä en saanut yhtään julkaisua, mutta toiselta onnistuimme Mikko Tammisen kanssa saamaan yhteisen julkaisun MUD-yhtyeen legendaarisen kitaristi Rob Davisin kanssa.
Davisin säv. & san. -meriitteihin kuuluu mm. Kylie Minoguen jättihitti Can’t Get You Out Of My Head (2001).
Yhteistöiden myötä Laiho verkostoitui muiden kirjoittajien kanssa, ja työ alkoi kantaa hedelmää. Kaikki huipentui Japaniin. Laiho ja Pessi Levanto saivat biisin Arashille, ”Japanin takethatille”. Levy myi viikossa 750 000 kappaletta. Myös Sexy Zone, Japanin moninkertainen listaykkönen, on julkaissut kaksi biisiä, joita Laiho oli kirjoittamassa. Niistä toinen, With you, nousi marraskuussa 2011 Japanin listaykköseksi.
– On huikeaa katsoa konserttitallenteita, joissa nämä poikabändit vetävät stadionilla biisejä, joita olen ollut kirjoittamassa.
– Kun pääsee tuohon koneeseen sisälle, näkee mitä se duuni on suhteessa julkaistujen biisien määrään ja rahaan, mitä siitä saa. Jakajia on ja loppujen lopuksi se oma siivu on todella ohut. Jos laskee koko sen käytetyn ajan, mitä yhden ison julkaisun saamiseen menee, on liksa ihan olematon. On hirvittävän hankala päästä niille palkintosijoille. Menestyäkseen saa tehdä todella paljon töitä ja on verkostoiduttava jatkuvasti ympaäri maailmaa. Oli kiinnostava olla mukana Japanin viihdeteollisuudessa, mutta kyllä se vaatii järjettömän kovaa tempoa ja kvaliteettia.
Kotimaista tehotuotantoa
Suomessa biisintekijä on joutunut kohtaamaan alan murroksen. Co-writing on tullut meilläkin osaksi levyntuotantoprosessia, eikä se ole välttämättä hyvä asia.
– Yksittäisten kirjoittajien biisejä on yhä harvemmin useita samalla levyllä. Käytäntö on muuttunut. Systeemi on erittäin nerokas keksintö kustantajilta, mutta yksittäisille biisintekijöille se ei ole välttämättä eduksi. Co-writer saattaa saada jonkinlaisen elannon itselleen, jos on tosi ahkera ja lahjakas sekä erittäin sosiaalinen. Se on tehotyöstämistä, jossa pyriään maksimoimaan voitto niille, jotka omistavat sen hihnan. Tämä on asia, josta on puhuttu vähän, mutta joka on yleistymässä.
Maanjäristys herätti
Laihon toinen soololevy Aamut julkaistiin viime kesänä, kaksikymmentä vuotta ensimmäisen jälkeen.
– Se, miksi jatkoin soolouraani vasta nyt, ei johtunut opiskeluiden aiheuttamasta hidastelusta. Se oli lähinnä epävarmuutta siitä, että kuka minä olen.
Japanin tuhoisa maanjäristys vuonna 2011 oli soololevyn tekemisen alkusysäys. Laiho sattui olemaan Tokiossa juuri järistyksen aikana, kivien ja sirpaleiden lennellessä.
– Kävelin päivät katuja pitkin ja katselin minkä auton alle minä hyppään jos tulee seuraava järistys. Minulla oli hirveä kuolemanpelko enkä nukkunut juuri ollenkaan. Onneksi sain siirrettyä lennot ja evakuoitua itseni juuri ennen kun se pahin ryysis täytti kaikki lentokentät ja siellä tuli täydellinen paniikki. Se oli painajaismaista.
– Kävin siellä myöhemmin vielä kerran. Halusin voittaa pelkoni ja klousata yhteistyökumppanien diilit. Sen jälkeen en ole sinne halunnut palata.
Kokemus omasta kuolevaisuudesta käynnisti prosessin: oma levy on tehtävä nyt! Toki biisejä oli syntynyt koko ajan. Perhe, vaimo ja kaksi lasta, antoivat uuden sisällön ja merkityksen elämään. Aamut-albumin laulut käsittelevätkin keski-ikää ja vanhenemista, kaiken katoavaisuutta.
Biisi on aina mysteeri
”Tiedänkö mitä onni on? Tiedänkö kuinka siitä pidetään kiinni kun sirpaleet putoaa?”
Näin Laiho kysyy kappaleessaan Mitä onni on?
Seuraava soololevy, kitaravetoisempi bändilevy on jo kovaa vauhtia valmistumassa. Pohjat äänitettiin tammikuussa Villa Vikanissa, jonka puitteita äänityspaikkana Laiho hehkuttaa.
– Sisäinen liekki sanoo, että haluan toteuttaa nyt omia ambitioita biisintekijä-laulajana. Olen vasta pääsemässä siihen kiinni.
Laiho puhuu nopeasti ja terävin sanakääntein. Kun keskustelu syventyy biisien tekemiseen liittyvään mystiikkaan, saa puhe yhä intensiivisemmän sävyn. Biisit ovat tekijälleenkin usein arvoituksellisia ja saattavat aueta vasta vuosien päästä.
– Alitajunta on ihmeellinen juttu. Jotkut ihmiset mieltävät biisinteon arkiseksi puurtamiseksi, jossa ei ole mitään arvoituksellista. Mielestäni koko prosessi on ehdottomasti mystiikkaa. Siinä on tietyn kaltainen shamanistinen perusolemus aina siitä lähtien, kun alkaa hakkaamaan jotain rytmiä ja hakeutuu sointuihin ja fiiliksiin. Mieli lähtee menemään kohti jotain… parhaimmillaan se on hyvin intuitiivista.
Joskus laulut profetoivat elämää kummallisesti. Ensimmäisellä soololevyllä on kappale Maria, jonka Laiho kirjoitti yli kymmenen vuotta ennen kuin hän tapasi tulevan vaimonsa. Thee Ultra Bimbosissakin kitaroinut Maria Laiho on kuvataiteilija ja ymmärtää varsin hyvin miehensä kipuilut laulujen parissa.
– Minulla on käynyt hyvä tuuri siinä, että Maria on muusikko-taiteilija. Se on lahja ja suuri apu. Maria joutui kuuntelemaan niin paljon voivotuksiani, että merkitsin hänet levyn osatuottajaksi. Hän myös laulatti minua ja oli äänityksissä tukenani ihan konkreettisestikin painamalla rec-nappia.
Pappi, lukkari, lauluniekka, kuppari
Samalla se tietysti oli vähän noloakin, koska Karkkilassa ei kuitenkaan ollut Carrolsia tai McDonald’sia. Mutta Kotipizza oli hyvä alku, ehkä tänne kohta tulisi liikennevalotkin, minä ajattelin kahdeksanvuotiaana.
Nämä lienevät tuttuja tunnelmia isommassakin mittakaavassa. Uudet ilmiöt kenkämuodista tavarataloketjuihin ja indiebändeistä tv-sarjoihin ajautuvat luoksemme kiireettömästi puhaltavan länsituulen mukana. Ruotsista ne tulevat — Ruotsin kautta ainakin — ruotsalaiselta tuoksuen, ruotsalaisittain svengaten ja murtaen. Riittää kun katsoo Moderna Museetin näyttelyohjelmistoa ja Södermalmilla purjehtivien nuorukaisten naamakarvoitusta, niin voi varmuudella lyödä vetoa, että vuoden päästä ne ovat rantautuneet Helsinkiin.
Maailma pienenee biteiksi muuttuessaan, mutta silti tuntuu, että Ruotsi on edelleen monilla osa-alueilla kymmeniä vuosia Suomea edellä — erityisesti mitä tulee viihteeseen, populaarikulttuuriin, muotiin ja muotoiluun. Keskustelin aiheesta taannoin pankkialalla työskentelevän ystäväni kanssa. Hänen mukaansa Ruotsin etumatka johtuu siitä, että ruotsalaisilla on historiallisista syistä ollut mahdollisuus keskittyä luoviin aloihin vuosikymmeniä Suomea aiemmin. Tukholmassa pähkäiltiin jo täysipäiväisesti virvelisaundeja ja farkunlahkeiden leikkauksia, kun Helsingissä lastattiin sotakorvausjunia. Tämä on usein heiluteltu Abba-kortti laajennetussa merkityksessään: kielitaito, koulutus, verkostoituminen, tekninen osaaminen sekä myynti- ja markkinointitaidot olivat länsinaapurissa suvereenisti hallussa jo 50 vuotta sitten. Nyt peli on vihdoin tasoittunut, ja tulevaisuudennäkymiltä lienee lupa odottaa valonkajoa. Enää pitäisi saada valtiovaltakin uskomaan, että musiikki voi maailman lisäksi pelastaa myös Suomen kansantalouden, jos niin halutaan.
On meillä jollain alueella pientä etumatkaakin. Moni varmasti hieraisi silmiään reilu vuosi sitten, kun Supercell-peliyhtiön miljardikaupasta uutisoitiin. Minäkin ihmettelin, että miten on mahdollista nousta muutamassa vuodessa homeisen kellarin roiskeläppäpitsojen ääreltä maailman merkittävimpiin neuvottelupöytiin. Sitten muistin jokavuotiset uutiskuvat näyttöpäätteillä täytetystä Messukeskuksesta. Sehän on se Assembly, jossa tuhannet finninaamaiset nörtit ympäri maailmaa kokoontuvat viikoksi koodaamaan yhdessä. Supercell-uutiset tuntuvat heti vähemmän yllättäviltä, kun huomioidaan, että Helsingin Assembly järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1992. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että pikkuhiljaa pullahtaa uunista ulos jo kolmas maailmanluokan tietotaidolla varustettu koodarisukupolvi.
Jotain tällaista pitäisi meidän musiikintekijöidenkin kehitellä. Messukeskus täynnä nuoria musiikintekijöitä yhdessä luovan työn äärellä huippumentorien ohjauksessa. Kysyntää luulisi olevan. Tämän päivän yläasteikäiset voivat jo ilman pelkoa isän otsan kurtistumisesta ilmoittaa tähtäävänsä tietokoneohjelmoijan ammattiin. Toisin taitaa olla vielä musiikin tekemisen kanssa. Minusta olisi mukavaa, jos 13-vuotiaiden teinien mahdollisten uravalintojen viuhkassa olisi lähitulevaisuudessa luontevasti lääkärin, lastentarhanopettajan ja creative directorin joukossa lauluntekijän ammatti. Toivoa on. Karkkilassakin on nykyään kaksi rockfestivaalia. Liikennevaloja ei ole, koska niitä ei tarvita.
Olavi Uusivirta
Laulaja-lauluntekijä, näyttelijä
Elvis ry:n hallituksen jäsen
Ääntä kohti!
Jos olisin poliitikko, olisi tällä vaalilauseella saattanut päästä pitkälle kevään eduskuntavaaleissa. Ja vielä rehellisellä pelillä! Pettyä ei tarvitse, koska mitään ei ole luvattu. Puolueiden vaaliohjelmat, jos niitä ylipäätään on vaivauduttu raapustamaan, on tämän kevään trendin mukaan kirjoitettu niin ympäripyöreällä otteella, että yhdestäkään toteutumattomasta vaalilupauksesta ei ole vaaraa jäädä kiinni.
Kestävyysvaje vaivaa kroonisesti, kilpailukyky heikkenee, sääntelyä täytyy purkaa, ja digitalisointi ratkaisee tehokkuuden ja tuottavuuden ongelmat… ja mikäs se puolue olikaan? Vaikea sanoa, sillä painotuserot ovat hiuksenhienoja. Kevään mittaan kiihtyvät vaalipuheet tuonevat edes hieman helpotusta oman ehdokkaan valintaan.
Muistatteko vielä muutaman vuoden takaisen nostatuksen Luovan Suomen puolesta? Kaikki tuntuivat olevan sitä mieltä, että hyvinvointia ja kilpailukykyä rakennetaan vain ja ainoastaan luovuuden avulla, kulttuurin ja taiteen kansantaloudelliset vaikutukset tunnustaen.
Tänä keväänä vain Vasemmistoliitto on muita tarkemmin kirjannut huolensa taiteen, kulttuurin ja luovien alojen toimeentulosta ja sosiaali- ja eläketurvasta. Joidenkin puolueiden lehdyköissä toki kulttuuri kuuluu kaikille, mutta useimmista ohjelmista sanat luovuus, taide ja kulttuuri on siivottu pois, tekijänoikeuksista puhumattakaan.
Kun valitin asiasta sivistysvaliokunnan puheenjohtajalle, kansanedustaja Raija Vahasalolle (kok.), hän huudahti, että onhan meillä siellä se kulttuuri; toimintakulttuuri! Huumorinaisia…
Vakavasti ottaen Vahasalo tuskaili ja jopa hämmästeli kulttuuripolitiikan puuttumista oman puolueensa ohjelmasta, ja samoin tekivät monen muunkin puolueen edustajat. Kuka niitä ohjelmia oikein kirjoittaa?
Tapasimme Vahasalon lisäksi useita poliittisia päätöksentekijöitä eduskunnassa ja puoluetoimistoissa, ja haastoimme heidät kommentoimaan Elvis ry:n omia hallitusohjelmatavoitteita.
Tapaamisten yhteydessä tehty pikagallup osoitti, että oikeiden asioiden äärellä olemme: Koska kulttuuripoliittista ohjelmaa ei takataskussa ollut, omat ratkaisuehdotuksemme tuntuivat sopivan puolueelle kuin puolueelle.
Veroaloitteelle ei löytynyt vastustajia: tekijänoikeustulojen tulouttaminen tekijän omalle yritykselle nähtiin todellisena pienten yritysten toimintaedellytysten parannuksena. Eläketurvajärjestelmän puutteet luovien alojen ja itsensätyöllistäjien kohdalla myönnettiin auliisti, poliittista tahtoa asian edistämiseen tuntui löytyvän. Muutkin esityksemme tuntuivat järkeviltä ja toteuttamiskelpoisilta.
Ja sanomattakin on selvää, että kaikki haluavat sivistysvaltioon oikean kulttuuriministerin!
Loistavaa taustatukea saimme opetus- ja kulttuuriministeriöltä, joka julkaisi helmikuussa omat kulttuuri- ja taidepolitiikkaa koskevat hallitusohjelmatavoitteensa. Iloksemme huomasimme, että lähes kaikki Elvis ry:n tavoitteet olivat sinnekin kirjattuna. Kun vielä Teostokin fokusoi omat tavoitteensa sekä veroaloitteeseen että kannustavan eläketurvan kehittämiseen, on sanomallamme ja tavoitteillamme vahvaa kaikupohjaa!
Siispä, arvoisat elvisläiset: Ääntä kohti! Ja kevättä!
Kaija Kärkinen
Elvisin hallituksen puheenjohtaja
Musiikintekijöiden asialla
Selvis kopsahti koteihin entistä painavampana – kiitos uuden paperilaadun ja vaalikeväisen sisällön, jossa esitellään Elvis ry:n hallitusohjelmatavoitteet.
Elvis tarjoaa päättäjille valmiita ratkaisuja, joilla poistetaan esteitä suomalaisen musiikin menestyspolulta. Elvis mm. vaatii parannuksia musiikintekijöiden sosiaali- ja eläketurvaan sekä verotukseen ja esittää, että tekijänoikeuslain kohtuullisen korvauksen määritelmää tarkennetaan.
Suomalainen musiikki – valtavan kasvun mahdollisuus -kampanjan videoita julkaistaan Elvisin Facebook-sivulla ja YouTube-kanavalla. Niitä jakamalla voi jokainen elvisläinen ajaa yhteisiä asioita.
Olisipa mukava tietää, kenestä musiikintekijästä tai mistä alan ajankohtaisesta aiheesta te lukijat haluatte Selvisiin juttua. Entä miltä tuntuu lehden uusi ulkomuoto? Postikortteja odotellaan Elvis ry:n toimistoon ja sähköpostia osoitteeseen selvis@elvisry.fi.
Äänestämisiin!
Sanna
Greetings from Austin, Texas
Dave Grohl yritti valaista minulle kaupungin saloja noin kuukausi aiemmin, mutta kun lopulta vähän ennen matkaa koetin katsoa Yle Areenasta Sonic highwaysin Austin-jakson, oli katseluaika jo umpeutunut. Tyydyin ajatukseen, että minun tulee muodostaa käsitykseni musa-pitäjästä omin nokkineni.
Hipit samaan aitaukseen
THOSin idea on kollaboraatiossa. Troy Campbell, Austinilainen muusikko ja elokuvantekijä sekä THOS:n perustaja, mainitsi minulle kahteen kertaan tällaisen toiminnan olevan ”The future of the business”. Ja tätä sanomaa eteenpäin viemällä hän on koettanut saada lisää tukoijoita sekä edellytyksiä talon toiminnalle. Troy on mainio seuramies ja jos ei itsellä ei ole paljoa kerrottavaa, voi antaa hänen puhua loputtomiin ja kaiken lisäksi saa nauraa katketakseen miehen jutuille. Troyn punkahtava americana-tausta on varmasti syynä siihen, että THOS:n fiilis on enemmän individualistinen ja ruohonjuuritasolla. Tätä ei voi verrata suoraan kaupalliseen toimintaan, jossa kustannuslafka odottaa oven takana tilaustyönä tehtävää hittiä.
Ideana on enemmänkin laittaa hipit samaan aitaukseen ja katsoa, mitä syntyy. Voi syntyä ystävyyksiä, amerikkalainen lentää Skandinaviaan heittämään keikan baarin nurkassa, sekä yöpymään kaverin sohvalla tai omppu-hotellissa. Ruotsalainen ja suomalainen pääsevät näkemään median kautta koettua amerikkalaista todellisuutta ihan oikeasti. Tällaisen reissun jälkeen muusikko ei ole enää aivan entisensä ja vaikutukset voivat ulottua läpi elämän.
Infoa tuli niukasti Austinin suunnasta ennen matkalle lähtöä. Niinpä nojasin suomalaisiin ystäviini, jotka olivat olleet talossa aiemmin. Sain hyviä vinkkejä keikoista, ravintoloista sekä mahdollisista muusikoista keihin voisin olla yhteydessä etsiessäni co-writeja. Tämä on asia johon taloonlähtijän kannattaa kiinnittää huomiota. Rohkeasti puhelin käteen ja soittoja kaikille talossa olleille! Kun kaupungissa kerran on jo kaverin kavereita, on mahdollista löytää samanhenkistä porukkaa ja paikkoja missä käydä. Tämä tukee koko talon toimintaideaa, joka on uusissa ystävyyksissä ja verkostoitumisessa.
Piano ja urku
Lentokentällä minua on vastassa Brendan Ryan. Hyppään vihreään pick-upiin ja Austinissa alkaa olemaan myöhäinen ilta. Roots- ja jazz-basisti Brendan vie minut Waffle houseen haukkaamaan iltapalaa. Hän sanoo ”Troy is probably gonna kill me, because I brought you here”, sekä kertoo pikaruokaketjun löytyvän vain muutamasta osavaltiosta ja olevan hyvin paikallinen juttu. Pian saan todistaa kahden naisen lähes väkivaltaista kohtaamista. Paistokäry ei ole mitään verrattuna ilmaa sakeuttaviin loukkauksiin. Brendan lohduttaa tarjoilijaa jutellen mukavia välikohtauksen jälkeen. Olen tullut Texasiin.
Jatkamme THOS:iin, jonka huomaan sijaitsevan kukkulalla, mistä näkee suoraan iltavalaistuksessa loistavaan downtowniin. Itse alue on kuitenkin vihreää omakotitaloaluetta. Talossa on kolme makuuhuonetta, joista yhtä miehittää tanskalainen kitaristi Chris. Hän kertoo olleensa alunperin vaihdossa Austinissa ja olevansa nyt valmistelemassa maisteri-konserttiaan. Chrisillä on pienimmästä huoneesta ilmeisesti vuokrasopimus.
Tiedän, että joinain tulevista päivistä Jussu Pöyhönen saapuu taloon ja mietin tohdinko anastaa suuremman makuuhuoneen vanhemmalta valtiomieheltä. Jet lagin vallassa kohteliaisuus saa väistyä ja asetun huoneeseen, jonka nurkassa on kaiken kukkuraksi Baldwin-piano. Minulle jää pieni syyllisyys ja Jussulle surkea urku.
Ruutuvihko alkaa täyttyä
Aamun valjettua Troy tulee talolle. Hän opastaa kuinka sumpit keitetään Aeropressillä ja sen jälkeen lähdemme Whole foodsiin, jonka pääkonttori sijaitsee Austinissa. En ole aivan yhtä sekaisin kuin nähdessäni Latebirds-kiertueella vuonna 2012 ensi kertaa saman lafkan putiikin, jossa on lattiasta kattoon laadukkaita ja usein luonnonmukaisesti tuotettuja elintarvikkeita. Silti paikka saa minut sinkoilemaan päättömästi hyllyjen välissä, tämä on Waffle housen vastakohta todellakin. Alan miettiä, mitä tarvitsen, jos työ vie mennessään ja linnoittaudun taloon hetkeksi. Ensimmäinen co-write saapuu vasta muutamien päivien päästä ja minulla on käytössäni talo, jossa on akustisia kitaroita, flyygeli, Gibsonin SG ja styrkkari , basso ja perkkoja, sekä garageband ja konkkamikki. Pistäydymme Troyn kanssa myös syömässä sekä kitarakaupassa.
Ensimmäiset kolme päivää olen pääosin talossa. Kirjoitan yhteensä viisi kappaletta. Yritän kovasti ja ruutuvihko tulee nopeasti täyteen, vaikka olen kirjoittanut hiljattain englannin sijaan enemmän suomeksi. On aivan fantastista päästä tällaiseen miljööseen tekemään töitä. Kukaan ei puhu minulle suomea vähään aikaan. Touhu alkaa tuntua luontevalta ja Chrisin kanssa on myös mukava hengailla keittiössä laulunteon välillä.
Kaupunkiin tutustumassa
Kun olen hiukan toipunut jet lagista lähden Chrisin kanssa toisen päivän iltana kaupungille aikeena nähdä James McMurtryn akustinen soolo-keikka. Fillaroimme parin kilometrin matkan omakotitaloalueen halki ja olemme South congress avenuella, jossa Continental club sijaitsee. McMurtryn on määrä soittaa klubin yläkerrassa, mutta lukitsemme pyörät vain kuullaksemme, että mesta on täynnä. Päädymme jazz-klubille, missä soittaa Chrisin kavereita. Tippaus-kulttuuri tuottaa vielä päänvaivaa. Taala per juoma ja homma rullaa mukavasti. On mukava kuunnella viisi-henkistä bändiä: piano, rummut, basso, foni ja laulu, oikein hyviä muusikoita. Chris kertoo minulle myöhemmin, että Austinissa kokeneemmat soittajat saattavat hyvin pyytää opiskelevia soittajia keikoille. Muusikot eivät ole tiukan valikoivia soittoseuran suhteen, vaan ilmapiiri on suhteellisen rento.
South Congress avenue osoittautuu päiväsaikaan hyväksi hengailumestaksi. Kivoja safkapaikkoja, vintage- ja vaatekauppoja sekä muutamia katusoittajia. Ostan hatun ja käyn myös kaupassa, jossa on tuhansittain bootseja. Alan ajatella, että minullekin löytyisi bootsit tästä kaupasta. Matkakassa ei vaan anna periksi ja hyvä niin. Paras katusoittaja soittaa kulunutta Martin D-18:aa, joka näyttää olleen ensin tulvassa, sitten helteessä ja lopulta hiekkamyrskyssä. Miehen risuparran alla punoittava ahavoitunut iho on ”perfect match” kitaralle. Totaalisen erehtymätöntä kantripikkailua ja ankaran korutonta täydellistä laulantaa. Yhdessä vaatekaupassa kuulen trubaduuria, joka sooloilee luuppaamansa sointukierron päälle konventionaalisia likkejä sekä laulaa popahtavaa kantrirokkia. Palaan takaisin kadulle missä indie-henkiset nuoret säestävät rummulla, torvella, bassolla ja skitalla moniäänistä laulantaansa. Olen Pohjois-Amerikan eteläisimmässä päässä ja huomaan,e ttä säiden puolestahan katusoitto käy marraskuussa oikein hienosti. Ja tämän lisäksi Austin Chroniclesin keikkakalenteri on joka päivä viiden kilometrin pituinen. Alan potea hienoista ahdistusta, koska aikani kaupungissa on rajallinen.
Escovedon keikalla
Alejandro Escovedon keikan päätän vakaasti nähdä ja kun ilta koittaa, fillaroin Chrisin kanssa ajoissa Continental clubille. Menen tiskille ja pyydän Pilsner Urquelia. Jollain tiedostamattomalla logiikalla päätän ääntää oluen nimen aksentilla, joka lienee jotain kökkö-espanjan ja suomenruotsin väliltä. Eikä olutta kuulu. ”You want a pilsner?” kysyy tarjoilija. Ja kun saan jotenkin viitottua oluen merkin selväksi, koitan kuitata: ”Yeah, but it’s a pretty famous pilsner..” Tiedustelen kuinka hän sen sanoisi. Vastaus kuuluu: ”Örkel, but you had a nice twist there.”
”I don’t think he’ll play loud”, miettii Chris. Mutta lavan vasemmassa reunassa oleva Hiwatt-kitaravahvistin, joka tunnetaan laadukkaista wateistaan, saa minut aprikoimaan toista. Ja kun ukko saapuu lauteille, asia on selvä. Hiwatt ja suuri kaiutinkaappi pumppaa ilmoille Jon Sanchezin les paul juniorin tilaamana palleassa ja tärykalvoissa tuntuvan äänenpaineen, eikä maestro Escovedon Silvertone-kitara ole merkittävästi hiljemmalla. Samassa eräs sähäkkä tummaverikkö hyppää lavalle ja laittaa lantionsa pyörimään niin kuin tätä vauhdittaisi V8-moottori. En tiedä onko nainen Escovedon muusa, tai onko näytös spontaani vai suunniteltu. Joka tapauksessa kokonaisvaikutelma on tehokas. Tunnen olevani oikealla klubikeikalla ja korvani maksavat oppirahoja autenttisesta kokemuksesta. Päähäni jää lause: ”It makes no sense, it makes perfect sense”.
Escovedo esittelee austinilaisen Sanchezin: ”In a town of many guitar players, he’s one of the best”. Kaveri soittaa todella linjakkaasti ja tyylikkäästi ja välttää lähes ärsyttävän hyvällä maualla sudenkuopat Neil Young-coverissa Like a hurricane. Hän ei plagioi Niilon kitaraa, mutta pysyy kuitenkin riittävän tanakasti viitekehyksessä. Myös Bowie-laina All the young dudes soi todella vakuuttavasti. Harvempien soolojen suomalla yllätys-edulla Escovedon kitarasoolot kuulostavat kenties vielä raikkaammilta. Hän soittaa vibrakampeen hanakasti tarttuen erittäin vakuuttavaa noisea. On pakko ihailla yli kuusikymppisen miehen rokkaavaa otetta. Keikka on oikein myönteinen kokemus.
Tervetuloa Jussu
Lopulta koittaa päivä, jona Jussu soittaa ovikelloa. Olen ovella sanomassa hänelle tervetuloa. Tässä vaiheessa suomenkieli alkaa olla jo mukavaa vaihtelua, vaikka Jussu luonnollisesti yllättyy kuullessaan pienen kansansa kieltä puhuttavan. Kohteliaina miehinä kuitenkin käytämme Chrisin läsnä ollessa englantia. Vaikka molemmat lähdimme matkaan Helsingistä, emme ole tavanneet Jussun kanssa aiemmin. The house of songs voi toimia kohtauspaikkana näinkin.
Pian istumme Saxon pubissa kuuntelemassa the Resentmentsin keikkaa. Tavallisesti kvintetti on supistunut tänä iltana trioksi. Laulajalla on vuoroin akustinen kitara, vuoroin Weissenborn. Lisäksi bändissä on upeasti laulava ja soittava basisti sekä rumpali. Keikan lämmin tunnelma jää ainutlaatuisena mieleen. Yleisö kuuntelee ja rakastaa laulujaan ja elää läpi jokaisen kitarasoolon ja välillä joku innostuu joraamaan. Paikassa usein soittavat kokeneet muusikot pitävät tunnelmaa kadehdittavan hienosti yllä spiikeillään.
Co-writingia
Ensimmäinen co-writeni on Eric Beverly. Noin 40-vuotias mukava ja lämpimän oloinen kaveri. Tulemme hyvin juttuun, Ericillä on päiväduuni, mutta hän tekee koko ajan myös paljon lauluja. Hän hakeutuu mielellään co-writeihin taloon. Haemme jotain mistä lähteä liikkeelle, Eric löytää jostain muistiinpanoistaan sanan ”battleship”, jonka yhdessä jatkamme muotoon ”warship”. Minulle tulee tunne, että ajamme takaa hyvää juttua. Saamme kappaleen ”warship” valmiiksi. Kertomus lapsesta, joka näkee sotakalustoa kotipaikkakunnallaan jatkuvasti, mutta jolle itse sodan käsite on vielä hämärän peitossa. Laulamme laulua ja huomaamme vain ”warship” sanaa toistavan kertosäkeen kuulostavan kuin sanalta ”worship”, mikä lisää voimakasta tunnelmaa, kunnes purskahdan täyteen nauruun. Eric katsoo minua ihmeissään. Tajuan kertosäkeen pitkien äänien saavan sanan kuulostamaan enemmän Warsheepiltä kuin warshipiltä, tai worshipilta. Alamme herkutella erilaisilla mielikuvilla sotalampaasta ja tilaisuuden luonne muuttuu. Meillä on tosi hauskaa, mutta lopulta saamme myös laulun äänitettyä nauramatta.
Graham Weberin kanssa en ole yhtä onnekas. Kohtaaminen alkaa hyvin, Graham on ikäiseni muusikko ja vaikuttaa mukavalta. Keskustelumme vierii kenties liiaksikin musabisneksen tilaan ja varjopuoliin. Kun alamme kirjoittaa laulua, koen miehen ottavan hiukan passiivisen roolin. Lisäksi toinen meistä koittaa selvästi tehdä hidasta laulua ja toinen nopeampaa. Emme saa synkronoitua mielentilaamme, vaikka meillä on muutama oikeasti hieno lause jo paperilla. Lopulta toteamme yhteistuumin, että tästä ei laulua tänään tule. Hiukan sääli, mutta sovimme jatkavamme e-maililla. Lupaava sessio lässähtää, mutta niinhän käy usein yksinkin laulua kirjoittaessa ja silti saattaa syntyä jotakin, mistä myöhemmin tulee hyvä laulu. Kolmas co-writeni Inne Aguilar peruuttaa tulonsa, koska on vanhempiensa luona suunniteltua pitempään.
Lopuksi keikalle
Lähestyvä showcase-keikka alkaa vähitellen kolkutella mielessä ja päätämme Jussun kanssa vetää muutaman kimppanumeron, jotka vaativat treenaamista. Silti ehdimme vielä hengailla Jussun vuokra-autolla pitkin Austinia hankkimassa tuliaisia, ja käydä syömässä järjettömän hyvät burgerit Hopdoddy burger barissa. Chrisin kanssa pyöräilen Austin vintage guitarsiin, jossa on tuskaisen paljon hienoja skeboja. Olen todella lähellä ottaa yhden mukaani, mutta reissussa hankittu uusi talla jää ainoaksi soittopeleihin liittyväksi hankinnaksi.
Showcase-iltana olen jo hiukan väsynyt. Kymmenen päivän THOS-vierailuni lähestyy päätöstään. Sekoilen uusien biisieni kanssa lavalla ja lunttilaput leijailevat. Kerron tarinan turkulaisesta taksikuskista, mutta sekään ei pelasta tätä keikkaa. Pari biisiä saan mielestäni kohtuullisesti toteutettua, mutta muuten jää hiukan hajanainen vaikutelma. Silti kuulen yleisöstä kivaakin palautetta ja eräs vanha herrasmies, joka käy kuulemma katsomassa kaikki THOS-showcaset saa loistavilla silmillään esiintyjäänkin lisää virtaa.
Jussun kanssa vetämäni kappaleet menevät hienosti ja Jussu vetää oman settinsä kunnialla onnistuen minua selkeästi paremmin. Illan kolmas esiintyjä on Amy Sue Berlin, joka on pian lähdössä ensimmäiselle rundilleen. Amylla on kaino ja viehkeä staili tulkita oivaltavia tekstejään ja hänellä on mukanaan Kendra Kinsey, joka laulaa stemmoja ja soittaa ukulelea.
Seuraavana päivänä pakkaan laukkuni. Hyvä isäntä Troy on jo Ruotsissa elokuvaa tekemässä enkä voi enää hyvästellä häntä. Jussu heittää minut lentokentälle ja lentomatka Suomeen sujuu hienosti ilman myöhästelyjä. Tästä reissusta jää pieni haikeus, monta hauskaa muistoa ja hillitön jano palata Austiniin, kun se on taas mahdollista. Ja niille, jotka aikovat hakea The house of songsiin sanoisin, että sinne vaan.
Keep Austin weird!
Veikko Ahvenainen – Mestari ja hanuri
Harmonikkataiteilija ja säveltäjä Veikko Ahvenaisen ura on kestänyt jo 75 vuotta – jos sen lasketaan alkaneen siitä, kun soittaja ansaitsi ensimmäiset keikkapalkkionsa. Hyväntuulinen supliikkimies on ollut taitava verkostoituja ja brändin luoja jo paljon ennen kuin noita käsitteitä tunnettiinkaan.
Kauniin valkoisen omakotitalon olohuoneessa kolme harmonikkaa, nuottiteline, piano ja kuuluisan säveltäjän rintakuva kertovat vierailijalle heti, että ollaan muusikoiden kodissa. Veikko Ahvenainen, yksi vanhimmista edelleen aktiivisista ammattimuusikoista asustaa vaimonsa harmonikkataiteilija Carina Nordlundin kanssa Jyväskylän Palokassa.
Isäntä ottaa vieraansa vastaan hyväntuulisena, ja tunnelma hänen kanssaan keskustellessa on luonteva ja rento. Tässä taiteilijassa ei todellakaan ole diivailun häivääkään.
85 vuotta viime syyskuussa täyttänyt Ahvenainen on tehnyt poikkeuksellisen pitkän muusikonuran. Työmatkoja hän on vuosikymmenten mittaan tullut taittaneeksi niin maakuntien kuoppaisilla sorateillä ahtaissa autoissa kuin suihkukoneiden business-luokassakin, ja esiintymispaikkoina ovat tutuiksi tulleet yhtä hyvin tomuiset työväentalot kuin Radio City Music Hall New Yorkissa tai Tšaikovskin sali Moskovassa.
Konsertteja on kertynyt viitisen tuhatta eri puolilla maailmaa Kiinaa ja Japania myöten, levytyksien määrä hipoo tuhannen haamurajaa. Puhumattakaan sadoista sävellyksistä tai Ahvenaisen mittavasta työrupeamasta soitonopettajana ja useiden harmonikansoiton oppikirjojen laatijana.
Viime vuonna Ahvenainen julkaisi myös omakustanteena muistelmateoksen nimeltään Hanurini muistoja, aiemmin hänen värikkään elämänsä käänteistä on julkaistu Markus Similän toimittama kirja Täysin palkein. Myös ura levyttäjänä jatkuu: kesäkuussa on määrä julkaista Toivo Kärjen satavuotisjuhlavuoden merkeissä Kärjen sävellyksistä koostuva cd.
Soittajamestari esittelee kolmea harmonikkaa jotka ovat käytössä kulloinkin esitettävän musiikkityypin mukaan. Niistä arvokkain on maineikkaan venäläisen harmonikantekijän Juri Volkovitsin käsityönä rakentama muhkea ja jaloääninen soitin, jollaisia maailmassa on tiettävästi ainoastaan kuusitoista ja Venäjän ulkopuolella vain tämä yksi.
Soitin on Neuvostoliiton lahja itänaapurissakin aikanaan paljon ja suurille yleisöille konsertoineelle taiteilijalle.
– Ehkä se lahjoitettiin minulle siksikin, että kiertelin ympäri maailmaa soittelemassa, ja he katsoivat tämän hienon instrumentin olevan vähän kuin mainosta maalleen, Ahvenainen naureskelee.
Volkovits-hanurillaan hän soittaa lähinnä klassista musiikkia, ja se soveltuu myös vanhoihin kansansävelmiin ja esimerkiksi virsiin.
Sen sijaan perinteinen tanssimusiikki vaatii ihan toisenlaisen soittopelin. Autenttisuus kärsii, jos sitä soitetaan liian hienostuneella tai liian nykyaikaisella instrumentilla, jonka äänenväri tekee vaikutelmasta tavallaan liian steriilin. Ahvenainen korostaakin, että aidon tunnelman saavuttamiseksi tulee olla oikeanlainen, musiikin tyyliin ja henkeen sopiva hanuri.
– Vanhoissa polkissa ja tangoissa pitää olla vähän sellaista komikymmenluvun tunnelmaa, kuin vanhassa grammarissa ikään.
Ranskalaistyyppistä musiikkia varten soittajalla taas on italialainen Giulietti-haitari. Oikeanlainen musette-soundi syntyy siitä, että soittimessa on kolme eri äänikertaa, jotka ovat keskenään hiukan epävireessä.
Toisessa huoneessa on hyllyllä rivi hanureita joita Ahvenainen on uransa alkuaikoina näppäillyt, mutta kuusikymmenluvun jälkeen hänen ei juuri enää ole tarvinnut soittimia vaihtaa.
– Ne kun ovat minulle tehtyjä, ja lisäksi niin laadukkaita että kestävät kyllä.
Ahvenainen keikkailee edelleen aktiivisesti; yhdessä vaimon kanssa hänelle kertyy vuosittain 70–80 esiintymistä eri vuodenaikoina. Varsinaista sesonkiaikaa on kesä: suunnilleen juhannuksesta elokuun puoliväliin hän konsertoi jossakin päin Suomea lähes joka ilta.
– Kesämökkiaikaan on turhaa lähteä esiintymään kaupunkeihin, mutta esimerkiksi Savitaipaleella, Puumalassa, Heinävedellä tai Mäntyharjulla konsertteja järjestetään joko koulujen saleissa tai seurantaloilla. Vaikkapa jonnekin Viljolahden maamiesseuran taloon saamme enemmän yleisöä kuin millään saisimme kaupungissa konsertoidessamme.
Monella paikkakunnalla on myös harmonikkakerho, joka osallistuu konserttiin ja saa näin tilaisuuden esitellä taitojaan yleisön edessä. Ahvenainen kirjoittaa näille myös sovituksia. Vuosikymmenien mittaan lukuisia harmonikkakursseja vetänyt musiikkipedagogi haluaa tälläkin tavoin auttaa varsinkin nuoria yrittäjiä eteenpäin harrastuksessaan.
Ahvenaiselle on kehittynyt hyvä vainu sen suhteen, mitä yleisö haluaa ja missä se liikkuu. Hän hämmästelee sitä viime vuosien trendiä, että kaupunkien konserttipaikoissa on käynyt yleisökato. Nimekkäidenkin kansansuosikkien konsertteja on jouduttu ajoittain jopa perumaan. Sen sijaan kaupunkitaajamien ulkopuolella olevat paikat saattavat vetää yleisöä yllättävän hyvin.
– Olimme juuri esiintymässä Toivalan Metsäkeskuksessa, pienellä paikkakunnalla Kuopiosta pohjoiseen. Neljäsataa lipun ostanutta kuuntelijaa. Kuopion Musiikkikeskuksessa olisi mennyt ehkä sataviisikymmentä.
Hän otaksuu ilmiön johtuvan osittain siitä, että kaupunkien konserttitilat ovat monen mielestä liian hienoja eikä konserttia haluta kuunnella kravatti kaulassa, tai sitten sellaisista käytännön seikoista kuin esimerkiksi pysäköintipaikan löytäminen. Ehkä konserttipaikka metsän keskellä myös houkuttaa enemmän juuri syrjäisyydellään, hiljaisuudellaan ja luonnonläheisyydellään.
Yleisön maku ratkaisee sen, mitä keikoilla soitetaan. Ahvenaisen ohjelmisto on paljolti varsin perinteistä, koska suomalaiset haluavat edelleenkin kuunnella etenkin kesällä tuttuja tangoja ja valsseja, jenkkoja ja kansanlaulusovituksia. Myös kansainvälisiä kappaleita mahtuu hyvin ohjelmistoon. Ahvenaisella on pitkään kokemukseen pohjautuva näkemys siitä, kuinka tärkeää on repertoaarin valinta eri tilaisuuksiin.
– Joku Sibelius-akatemiasta valmistunut nuori muusikko saattaa itsetietoisena ajatella, että enhän minä, jolla on sentään hanurinsoiton diplomi taskussani, lähde konserttiin mitään Metsäkukkia vetelemään. Tällä asenteella ei kauan keikkailla; esiintyvällä taiteilijalla, joka kuvittelee voivansa soittaa tai laulaa vain sitä mitä itse haluaa, on hyvin lyhyt ura. Musiikilla itsensä elättävän pitää ajatella myös sitä, että kassaan tulee rahaa. Ennen kaikkea on siis ajateltava yleisöä ja sen odotuksia, eikä mitään musiikkia sovi halveksia.
On myös syytä ottaa huomioon millaiselle ja minkä ikäisille yleisölle soittaa. Variaatioita saa kyllä olla, mutta tietty tutunomaisuus on joka esiintymisessä oltava. Esimerkiksi kesäkonserttien enimmäkseen yli viisikymppisille suomalaiskuulijoille Oskar Merikannon Kesäillan valssi on ehdoton kestosuosikki, yhtä olennainen kuin Stephen Fosterin Beautiful Dreamer amerikkalaisyleisölle tai Kalinka venäläisille.
– Pitää olla nöyrä sen suhteen mitä ihmiset haluavat kuunnella, ja esittää se niin hyvin kuin osaa.
Tämä tuo Ahvenaisen mieleen hänen Artur Rubinsteinilta omaksumansa ajatuksen, että pitkät äänet ovat vaativimpia soittaa, koska niissä paljastuu, mitä soittajan sisällä liikkuu.
– On paljon teknisesti taitavia soittajia joilta ääniä tulee kuin konekivääristä, mutta pelkällä loistavallakaan tekniikalla ei pärjää, jos haluaa todella välittää musiikin kautta kuulijalle jotain.
Ahvenainen pitää edelleen myös kirkkokonsertteja, jotka hän aloitti esimmäisenä hanuristina Suomessa jo 70-luvun alussa. Aivan kuten klassisen musiikin esittämistä harmonikalla on joskus kovasti vieroksuttu, myös harmonikan tuominen kirkkoon aiheutti aikanaan kiivastakin vastustusta. Nykyään ei sentään enää, onhan temppeleissä totuttu näkemään niin rockyhtyeitä kuin tanssiesityksiäkin.
Kymmenkunta vuotta sitten Ahvenainen myös levytti tuttuja virsiä. Äänitteet tehtiin Keravan kirkossa, ja näitä hartaita, pieteetillä esitettyjä tulkintoja kuunnellessa tuntuu omituiselta ajatus, että harmonikka olisi jotenkin ”epäpyhempi” soitin kuin vaikkapa urut.
Työntäyteisen elämän keskellä Veikko Ahvenainen on aina huolehtinut hyvin kunnostaan. Hän ei ole koskaan tupakoinut eikä alkoholikaan ole hänelle maistunut kuin hyvin kohtuullisessa määrin. Edelleen jäntevä olemus ja vitaalisuus todistavat myös elinikäisestä liikuntaharrastuksesta, hiihdosta ja juoksemisesta.
Takana on jopa 31 täyspitkää maratonia, joista viimeisimmän hän juoksi toissa vuonna. Musiikki liittyy tähänkin: hän sävelsi 90-luvun alussa Helsinki City Maratonille Maratoonarien marssin, joka siitä lähtien tuli tavaksi esittää aina ennen juoksun lähtölaukausta.
Ahvenaisen häikäisevä ura ei ole vain musikaalisen lahjakkuuden ja hellittämättömän harjoittelun ansiota. Hän on myös ulospäin suuntautunut ja etevä supliikkimies, joka on aina ollut valmis tarttumaan tilaisuuteen ja uskaliaisiinkin uusiin haasteisiin. Voisi sanoa, että hän on ollut hyvä verkostoituja ja brändin luoja paljon ennen kuin noita käsitteitä tunnettiinkaan.
Viime vuosina hän on konsertoinnin lisäksi toiminut radiojuontajana Alajärvellä toimivassa Järviradiossa, jota Ahvenainen kiittelee suomalaisen populaarimusiikin perinteiden ansiokkaasta vaalimisesta. Toisin kuin vaikkapa Ylen Radio Suomi, joka yhä enenevässä määrin on satsannut hittilistoihin ja muuhun nuorille suunnattuun, Järviradio ottaa hyvin huomioon myös ikääntyneempien musiikintarpeen, niin kaupallinen kanava kuin onkin.
Ahvenainen on tehnyt Järviradiossa muun muassa Kesämökin gramofoni -ohjelmia sekä Harmonikkamusiikin toivekonsertteja. Puhelintoivekonserttien juontaminen, ihmisten kanssa jutustelu suorassa lähetyksessä, on hänelle erityisen mieluista. Kuten esiintymislavoilla, siinäkin on olennaista reaaliaikainen kontakti yleisön kanssa. Eikä ole kovin harvinaista, että puhekumppaniksi sattuu joku joka on joskus ollut tekemisissä Ahvenaisen kanssa – vaikkapa pyörähdellyt nuoruudessaan tanssilavalla hänen soittonsa tahtiin.
Fiilis voittaa aina kaiken
Takavuosina joidenkin muusikkojen t-paidassa luki ”musiikki pelasti minut urheilulta”. Tervomaalle taisi käydä juuri noin. Hän pelasi Suomen huipulla koripalloa mutta se jäi, kun musiikki valtasi pikkuhiljaa tilaa elämästä.
– Muutin Helsinkiin opiskelemaan, irtaannuin kavereista ja lapsuudenkodista. Olin lopettanut koripallon, joka oli vienyt ison osan elämästäni siinä vaiheessa. Olin otollista maaperää kaikille vaikutteille. Olin kiinnostunut ihmisistä ja liikuin paljon yksin. Tutustuin ihmisiin ja minulla oli monia virityksiä. Ne olivat arkoja askeleita, koska se maailma oli sama, josta olin päättäväisesti lapsena marssinut pois. Mua lähestyttiin Polygramista, en itse tehnyt mitään, vasta tutustuin. Se oli silmiä avaavaa, ja musta oli varkain kehittynyt päättäväinen hahmo, jolla oli oma visio. Jotain aika kivuliaitakin kokemuksia siinä alussa oli, ei aina niin reilujakaan. Sanoin levy-yhtiölle, että en ole muovailuvahaa, vaan pikemminkin pähkinä.
Puuttuva pala löytyi
Samanhenkisten ihmisten löytäminen ja työskentely heidän kanssaan on musiikin tekemisen suolaa. Moni etsii oikeaa yhteistyökumppania koko elämänsä ajan. Usein yhteistyö voi avata monia kadoksissa olleita ovia. Yhteistyö Jussi Jaakonahon kanssa auttoi Tervomaata löytämään musiikin tekemisestä sen puuttuvan palan, jota hän oli etsinyt. Tervomaa oli monen muun ikäisensä tavoin kuunnellut vanhempiensa levyjä ja Ylen sävelradiota. Ne olivat luoneet tietyn pohjan, mutta oma juttu odotti vielä löytäjäänsä.
– Löysin nuoria ihmisiä, jotka ajattelivat musiikista samalla tavalla kuin minä. Se oli mahtavaa ja antoi energiaa ja unelmia. Se oli mulle samantyyppinen kokemus, mitä monet kokevat treenikämpällä jo nuorena, kun löytävät oman heimonsa. Yksin tekeminen on sellaista, että vaikka siitä tykkääkin, siitä ei aina nauti. Kunnianhimon ja nautinnon yhdistämiseen harvoin pystyy, mutta se tunne on mahtava.
– Samaan aikaan maailmalta tuli uusi aalto kitarapoppia, ja sen suhteen aloin myös olla hereillä siitä, mitä tapahtuu.
Ensimmäinen aikuisiässä tehty levy syntyi rauhassa, nuoren aikuisen kypsyttelemänä ja tekemänä. Se oli luontainen tapa Tervomaalle, joka haluaa tarkkailla, kypsytellä ja käyttää riittävästi aikaa laulujen hiomiseen. Nopeatahtisessa bisneksessä se on myös aika harvinaista.
Intohimo tappaa kyynisyyden
Tervomaa myöntää olevansa onnekas, koska on löytänyt elämäänsä intohimoja, joita kaikki eivät löydä. Tietty pedanttisuus kuuluu hänen elämäänsä ja myös tapaan tehdä musiikkia. Hän aina ihaillut lauluntekijöitä ja muusikoita, joiden tekemisestä välittyy se, että he ovat jollain tiellä. Sellaisella tiellä, jolta ei olla hakemassa tähdenlentoa tai pikavoittoja. Hän mainitsee erityisesti Dave Lindholmin, Tuomari Nurmion, Ismo Alangon ja J. Karjalaisen, jotka näyttävät kulkevan niitä polkuja, joissa voi pitää kiinni omista lähtökohdistaan ja olla itselleen rehellinen. Tervomaan mielestä heistä huokuu intohimo, joka kantaa pitkälle ja säteilee ympäristöön. Intohimoa tarvitaan joka alalla. Se on paras kyynisyyden tappaja.
Riittämättömyyden tunne vaivaa lähes jokaista lauluntekijää ja iskee tasaisin väliajoin. Tervomaan mielestä se liittyy usein käsityöammatteihin ja luovaan työhön. Urakkaa ei vain tehdä, vaan oma itsensä pitäisi ylittää joka kerta jollain tavalla. Menestyksellä on kääntöpuolensa, joka kasvaa tekijän sisältä ja tekee siitä tarkoitustaan isomman.
– Ulkopuolelta tuleviin huomionosoituksiin ja hyvään menestykseen on mulla liittynyt se, että alan itse kyseenalaistamaan ja karttamaan sitä. Kai siinä samalla varjelee itseään. Mussa ei ole yhtään solua, johon liittyy tehoajattelua. Kun löydän hyvän lähteen, niin otan sieltä silloin tällöin – mieluummin kuin pullotan ja myyn. Olisin valmis antamaan vähän myös toisille. Joskus unohdan olla kyyninen ja ylikriittinen. Fiilis voittaa aina kaiken. Kysymysten kautta hahmotan asioita.
Pedantti pohdiskelija
Kieli kiehtoo Tervomaata, ja nimenomaan äidinkielen suhde muihin kieliin. Aloittaessaan laulujen sanoittamista hän ei halunnut opetella tunnustettujen tekijöiden tekniikkaa, vaan etsi omaa juttuaan ja lähtökohtaansa. Hän haki suomen kielestä soivuutta ja tunnetta.
– Minua kiinnostaa se, miksi olen täällä, miksi olen tällainen kuin olen ja voiko sille tehdä jotain. Kaikki muu on opettelua. Antaa tulla mikä on tullakseen. Olen hyvin irrationaalinen. Digitaalinen sanelukone on iso apu. Vasta nyt oon tajunnut, että pitää heti laittaa ylös kaikki ideat ja melodianpätkät, koska ne katoavat, eikä niitä enää muista.
– Romanttinen ajatukseni oli, että kyllä ne tulevat, kun on sen aika. Tarvitsee vain odotella kynä ja paperi kädessä. Olen hyvin tekstiorientoitunut. Tekstit pitää myös kuulla keikoilla, se on kokonaisuus. Tarvitsen myös joutenoloa, jotta jotain syntyy.
Tervomaa sanoo olevansa parhaimmillaan silloin, kun hänelle syntyy tunneside tekeillä olevaan lauluun. Siitä syystä hän ei kirjoita muille. Ajatus siitä, ettei pystyisikään itse vaikuttamaan siihen mitä laululle tapahtuu, on pelottava. Myös ajatus tulosvastuusta jollekin toiselle tuntuu vieraalta. Oma tyyli on Tervomaalle niin tärkeä, että sitä on vaikea rikkoa ja jakaa muille. Muille kirjoittaminen saattaisi pilata omaa tekemistä, jota on suojeltava.
Uutta juttua etsimässä
Tervomaa piti taukoa musiikin tekemisestä viidennen albumin jälkeen ja asetti itselleen tavoitteen: Hän halusi muuttaa omaa juttuaan, koska oli mielestään liian sitoutunut tapaansa saada laulu soimaan. Emma-palkintoja kahminut ja Teosto-palkinnon saanut tekijä on taas luomistyössään. Laulujen synnytys on käynnissä.
Melodioiden ystävänä hän ei ollut kiinnittänyt huomiota rytmiin. Suomen kielessä on vähän lyhyitä sanoja, ja se sai Tervomaan miettimään laulamista uudelta kantilta. Uusimmassa albumissaan Eläköön hän otti lisää tavuja käyttöön, mutta vaali samalla sisällön merkitystä soivuuden rinnalla. Tervomaa hioo lauluja niin kauan, että ne tuntuvat valmiilta. Ne jättävät hänet rauhaan vasta sitten, kun ne on laulettu.
Toimettomuudesta tekemiseen
Jokaisella lauluntekijällä on omat rutiininsa, joilla tekeminen houkutellaan esiin. Tervomaa valmistautuu levyn tekemiseen tapaamalla ihmisiä, jotka saavat ajatukset liikahtamaan eteenpäin. Nuorempana hän lähinnä vetäytyi keskeltä vaikutteita, nyt hän etsii niitä. Uuden levyn luomisvaihe on jo alkanut.
– Siihen liittyy tekemistä monien kanssa. Ne ovat etappeja, tavallaan henkisiä deadlineja, jotka pitävät virkeänä. Tätä on edeltänyt tietty toimettomuus, mutta nyt on mentävä askel eteenpäin. Pakka on kiinnostavasti levällään ja annan sen olla. Minkälainen levy? Kuka tuottaa? Minkälainen orkestraatio? En ole lyönyt niitä vielä lukkoon. Joka asiassa pitää käskyttää itseään, ja on vienyt tosi monta vuotta aikaa ymmärtää, mitä se mun kohdalla tarkoittaa. Mun pitää saada itselleni aikaa, että pystyn ryhtymään.
Tourettes ja hyvä kemia
Tulevan sooloalbuminsa lisäksi Tervomaa puhuu innostuneesti Tourettes-bändistään, joka oli viime kesänä Helsingin juhlaviikoilla esiintymässä kokoonpanolla Tokela (kitara, laulu), Miikka Paatelainen (steel-kitara), Topi Kurki (rummut) ja Mikko Mäkelä (kontrabasso).
– Me just tallennetaan esitettyjä ja uusia biisejä. Tän tyyppinen juttu tulee varmaan jatkossa lisääntymään. Oon päävastuussa biisinteosta ja kieli on englanti. Vihdoinkin pääsen vetämään myös englanniksi alkuperäistä musiikkia. Kiva katsoa mihin se johtaa. Meillä on kokoonpanossa hyvä kemia ja joku oma juttu, jota lähdemme perin pohjin tutkimaan.
Toimeentulo mietityttää
Musiikkialaa Tervomaa katselee joskus ihmetellen. Hänestä tuntuu, että maalaisjärjen käyttäminen unohtuu välillä. Suomen kokoiseen maahan ei mahdu samanlaista fanikulttuuria kuin Amerikkaan, koska täällä töitä ei vain yksinkertaisesti riitä kaikille tasaisesti. Tilanne palvelee eniten bisneksentekijöitä.
Toimeentuloon ja myös sosiaaliturvaan liittyvät asiat mietityttävätkin musiikintekijöitä paljon. Vasta ollessaan kasvotusten asian kanssa on moni herännyt siihen, etteivät tekijänoikeuskorvaukset vaikuta esimerkiksi äitiyspäivärahaan – paitsi vähentämällä sitä.
Myös Tervomaa törmäsi tähän epäkohtaan ja myöntää, että jokaisella toki on vastuu siitä, miten omaa talouttaan hoitaa.
– Olin melkein neljäkymmentä ennen kuin sosiaaliturva-asiat alkoivat kiinnostaa. Kun jäin äitiyslomalle niin tajusin, että edellisenä vuonna olisi pitänyt tehdä keikkaa raivokkaasti. En ollut koskaan ajatellut noita asioita. Musta siihen on syynsä, että jotkut ovat taiteilijoita ja musiikintekijöitä. Mulla ei ole mitään muuta, tällaiselta tekijältä puuttuu kyky hahmottaa tuollaisia asioita. Samalla multa puuttuu myös kyky pelätä tulevaisuutta ja olla huolissaan siitä, että miten mulle käy. Lapsen myötä ajatukset muuttuivat; mitä tälle käy, jos mulle käy jotain?
– Vahvasti omaan oikeudentajuun luottavana ihmisenä oon peräänkuuluttanut kohtuullisuutta. Aikana, jolloin yhteenliittymiä ja suuria kokonaisuuksia etsitään, rakennetaan ja suositaan vähän kaikessa, soisi muistettavan pienempien tai poikkeavien ilmiöiden erikoistarpeita ja jaksaa räätälöidä niitä. Juuri poikkeukset ovat usein liikkeellepanevia, uudistavia ja inspiroivia voimia, kuten tämän maan kulttuuri ja taide.
Pelisäännöt järkeviksi!
Tervomaa ei halua valittaa, mutta haluaisi tietyt pelisäännöt järkeviksi, jotta epävarmalla alalla jokainen voisi jollain tavalla turvata oman taloutensa. Ala vaatii heittäytymistä. Tervomaa toivoo, ettei sitä tehdä mahdottomaksi tulevaisuudessa.
– Se on aika kuvottava maailmankuva. Näistä asioista on vaikea puhua ilman, että pidetään ruikuttajana. En mä halua ruikuttaa, ihmettelen vaan, miksei asia korjaannu. Yrittäjyys ja luovan alan tekijä on joskus lähes luonnonvastainen yhdistelmä. Eläkeasiat tuntuvat myös jotenkin kaukaisilta. Koko systeemi tuntuu tosi sekavalta. Vaikka keskustelua on paljon, silti tuntuu, että en löydä sitä, enkä tajua sitä. Ei kukaan jaksa lukea kilometrin pituisia liuskoja. Olisi hieno saada esitys, jossa on toteutettavissa olevia ehdotuksia. Ei kai se voi olla liian monimutkaista?
Viisi tärkeää laulua
Jonna Tervomaa valitsi tuotannostaan viisi laulua, jotka ovat merkinneet hänelle paljon.
Likainen mies, albumilta Jonna Tervomaa
säv. Tuure Kilpeläinen, san. Kilpeläinen & Tervomaa
– Ensimmäinen demo, joka tehtiin Jussi Jaakonahon kanssa. Oma ääni alkoi kuulua biisin vähän äkäisen pilkkeen kautta. Biisi päätyi lopulta valtavan levy-yhtiösäädön päätteeksi (kappaleeseen vaadittiin vetävä kertosäe, jonka teimme) myös albumille. Hyvä niin. Sen kautta löytyi hyvä imu koko hommaan.
Penni, albumilta Viivalla
säv. Knipi, san. Tervomaa
– Edelleen ehkä läheisin laulu. Aina yhtä vaikuttavaa esittää tätä. Sisältää valtavan määrän pikku-Jonnaa.
Rakkauden haudalla
säv. & san. Juice Leskinen
– Helmiä ja sikoja -elokuvaan tehty versio Juicen biisistä. Olin erittäin skeptinen idean suhteen. Päätin kuitenkin kokeilla ja mentiin bändin kanssa Hitsvilleen. Yhden oton taktiikalla saatiin pian hyvä ote ja fiilis. Jotain magiaa. Kansa piti versiosta myös ja sen kautta sain aika paljon uutta yleisöä.
Varjoenkeli, albumilta Halo
säv. & san. Tervomaa
– Ensimmäinen täysin oma biisi, joka päätyi levylle. Tärkeä ulostulo, kynnys, joka piti ylittää.
Minä toivon, albumilta Eläköön
säv. Eppu Kosonen, san. Tervomaa
Uusi ja uljas aamu. Pitkän tauon jälkeen ensimmäinen julkaistu laulu vuonna 2013. Just se fiilis oli silloin. Olin mielestäni onnistunut Eppu Kososen kanssa tuomaan jotain uutta omaan meininkiini ja ilmaisuun. Vilpitön esitys.