EN | SVE
Tilaa Musiikintekijä-lehti
Haku

Musiikintekijöiden etujärjestö

Mutkaton mies tanssittaa ja juontaa

Tekijä: Mysteerio

Mutkaton mies tanssittaa ja juontaa

Julkaistu

Eki Jantunen & Mutkattomat nykykokoonpanossaan
vas. Pekka Melander, Jani Varpujärvi,
Kari Salminen ja Eki. (kuva: Tomi Kallio)

Suomen tanssilavojen legendaarisimpia kokoonpanoja on Eki Jantunen ja Mutkattomat Orimattilasta, jo yli 30 vuotta toiminut ja moneen kertaan maamme kärkibändien joukkoon äänestetty ja mm. Kullervo Linna – palkinnolla 1993 palkittu monipuolinen orkesteri. ”Mutkatonta menoa” tanssikansalle ja kaikille muillekin lavoilla, ravintoloissa, konserteissa ja monenlaisissa pienemmissä pippaloissa tarjoileva yhtye on tehnyt myös mittavan 18 albumin levytysuran.

Kaikki alkoi singlestä vuonna 1976. Mustan muovin A-puolella komeillut Jätkän humppa (säv. Paavo Melander, san. Tupa-Uuno) on jatkuvasti ollut soitetuimpia kappaleita – viime vuonnakin Teosto-listan kolmonen radioissa ja lavoilla. Jätkän humpasta on tehty yli 20 versiota ja sitä on myyty yli miljoona kappaletta. Yhä enenevässä määrin myös omia biisejä on väsännyt Mutkattomien johtohahmo Erkki “Eki” Jantunen, joka parhaillaan valmistelee ensi vuonna täyttyvää ”40 Viihteen Vuotta” -kokonaisuutta.

Liverpoolin tuulet puhdistivat pöydän

Mutta tanssilavojen takuusoittajan taustalla ei pienenä poikana ollut suinkaan innostus suomalaiseen musaan vaan ”Liverpoolin kundeihin”. Eki Jantunen on syntynyt 1951 ja orimattilalaisnuori hurahti ”Fab Fouriin” jo vuonna 1964.

– Beatles oli se mikä kilahti. Aikaisemmin saattoi olla jotain kansakoulunopettaja Väinö Luonsisen vetämää tiernapoikatouhua ja nokkahuilukerhoa jota paikallinen kanttori Eino Miettinen veti… Ihan kivaa, mutta eihän me juniorit silloin oikein ymmärretty.

– Tuossa Pakaantiellä alettiin 1964 pikkupoikina hyvän kaverin, Tuomisen Hanskin kanssa perustaa bändiä. Joitain beat-bändejä oli käynyt kylillä ja mm. kun tivoli kävi, siellä kyyrättiin poppisbändiä teltan takana tuntitolkulla. Se oli täysi kaaos mitä oli aiemmin kuunnellut ja musiikista ymmärtänyt, eikä oikein tiennyt mikä olisi kiinnostanut. Beatles oli selkeä valinta.

Muita Ekin suosikkeja olivat eturivin laulubändit Hollies, Herman’s Hermits, Tremeloes, Kinks, Animals ja Procol Harum, jonka biisi A Whiter Shade of Pale (säv. Gary Brooker, san K. Reid) oli todella kova juttu. – Arvaa vaan, kun meilläkin oli jossain vaiheessa aito hammond-mies piironkilesleineen, sehän oli kitararivistöön aika paukku. Meillä oli ihan eka bändinimi Spellingers, sitten Face ja kun Briteistä nousi samanniminen, me lisättiin eteen bad-liite eli Bad Faces. Myöhemmin pantiin nimeksi Free, mutta Suosikin hittilistoilta bongasimme taas samannimisen ryhmän, että eikun nimi Freebandiksi ja julisteet taas uusiksi. Taidettiin päästä helpommalla kuin että olisimme lähteneet saarille lakitupaan…!

SM-mittelöitä

Poppia veivattiin kymmenkunta vuotta 1964-74 melkeinpä samalla ryhmällä, jossa vaikuttivat pitkäaikaisimmassa peruspoppoossa Hannu Tuominen, Arto ja Ari Näveri, Erkki Jantunen ja Jorma Haakana. Eri vaiheissa olivat mukana Martti Lappalainen, Pekka Melander ja Juha Yrjönen. Freeband käväisi popin SM-kisoissa vuosina 1967-68 ja parhaimmillaan ylsi kakkossijaan Tampereen jäähallissa. Ekin tonttina olivat tuolloin kitara ja laulut.

– Soitettiin covereita ja listabiisejä popmestoissa ja kouluissa, omia ei yhtään. Vakimestoista on jäänyt mieliin melkeinpä kerran kuukaudessa käyty Natsa, johon manageri Pirskanen junaili pitkän putken keikkoja. Pääpaino oli stemmalaulutouhuissa. Linjasta lipsuttiin 70-luvun alussa, kun oli pakko ottaa parit valssit ja humpat kehiin. Joskus silloin tällöin Freebandilläkin soitellaan vielä keikka vuodessa. Jätkät ovat kaikki täältä päin, tosin kaksi on joukostamme pois. Kiva joukko lapsuuden ajoilta, on oltu hyvät kaverit samalta kylältä jo ennen soittoa – ja ollaan kavereita vielä soiton jälkeenkin. Mikä onkin harvinaista!

– 70-luvulla lisättiin ryhmälle solistinimi: Kari Palm & Freeband, kun alkoi tulla lavakeikkaakin. Ei oikein tiedetty, että se oli romaninimi ja aika usein kansa kyseli, että ”milloin se Palm tulee? ” Kuka Palm? Eihän me tiedetä! Se oli suurin piirtein puhelinluettelosta vetästy nimi, eksoottisempi kuin että oltais vaikka Matti Hämäläinen & Freeband.

Mutkattomien synty

Vuonna 1975 muotoutui uusi juttu – Mutkattomat kokoonpanolla Erkki Jantunen (laulu ja basso), Pekka Melander (hanuri ja koskettimet) ja Hannu Tuominen (rummut).

– Päätettiin perustaa lähiseudulla soitteleva pikkujuhlien tanssiyhtye Mutkattomat. Oltiin väsytty siihen poppivaiheeseen ja kulkemiseenkin, kun oltiin käyty jopa 100 kilometrin päässä! Tanssipaikkoja löytyi lähistöltä tuolloin tosi hyvin: Myrskylän suunnalla oli kolme tai neljä paikkaa ja matkaa korkeintaan 20 kilometriä, samaten Artjärven suuntaan taas 2-3 paikkaa, Lahden suuntaan 4-5 paikkaa. Tuosta läheltä Luhtikylän ja Mallusjoen suunnaltakin löytyi aina ne pari paikkaa, ja nyt ei tässä Lahden lähistöllä Kehräämön lisäksi ole oikein mitään.

– Itse asiassa Mutkattomistahan tuli hetkessä valtakunnallinen bändi, joka kiersi normaalikeikkojen lisäksi kohta vuotuiset Lapin ja Ruotsin rundit ihan tosta vaan ja kilometrejä tuli mittariin vähintään taksarin vuosiajot. Nykyisinkin vielä pyyhkäistään Joensuuhun ihan kuin mentäisiin käymään Myrskylässä. Eli paljon heikompaan suuntaanhan asia on mennyt pelimannin kantilta katsottuna. Pelin henki on sellainen, että läänissä on nykyisin suurin piirtein yksi iso mesta ja kaikki on siinä eli matkustusta riittää. Vielä 80-luvulla 2 000 paikkaa, nykyisin sanotaan olevan tuollaiset reilu sata.

Eikä kehitys varmaan käänny takaisin?

– Ei varmaankaan. Maailma on jo levinnyt niin pikkubiteiksi. Eri genret keräävät omia pikkujoukkojaan, tanssi yhtenä niistä. Jonkun verran on tullut näitä päiväkerhojuttuja, joissa käyvät aikuiset, lähinnä pariskunnat. Muutenkin tanssipaikoilla viihtyy pääasiassa aikuinen väki, toki jokunen nuori pari on lähtenyt askelmerkkejään tanssikurssien kautta kokeilemaan… Kaiken kaikkiaan pieneksi on mennyt.

Brändi enen brändiä

Kun Mutkattomat aloitti 1975, bändillä ei ollut oikein nimeäkään. Eki kertoo kuinka ruutupaperille kirjoitettiin suunnitelmaa.

– Ajateltiin, että soitetaan pääasiassa paikallisten Paavo Melanderin ja Tupa-Uunon (oik. Uuno Tupasela 1902 – 1983) kappaleita ja joitakin tuttuja vanhoja kappaleita kuten Malmstènia, Linnaa ja vähän Beatlesiä, siis vain tanssimusiikkia. Esiinnytään siisteissä vaatteissa, samanlaisiin pukeutuneina, laitteet ja johdot nätisti lavalla jne. Kaikki pyrittiin tekemään samanmuotoisesti, kuitenkin veitikka silmäkulmassa. Tietämättämme olimme tekemässä brändiä! Oltiin kaksvitosia eikä koko brändi-sanasta tiedetty Suomessa vielä mitään. Oli valittu jopa bändinimelle oma kirjasintyyppi ja väri, jota ainoastaan sai käyttää bändin nimessä julisteissa ja ilmoituksissa. Keikka-autokin oli oikein taiteilija Jouko Hokkasen suunnittelemassa kuosissa, sponsorina kun komeili Finnkarelia. Bändin hanuristi Melanderin Pekka oli painoalan kavereita joka teki kaikki lehtimainostarpeet ja kuvat, aina samantyyppisellä tyylillä. Nykyäänhän on itsestään selvää, että bändi brändää nettisivunsa, julisteensa, fanikorttinsa, ilmoituksensa ja melkeinpä jo musiikinkin, että erottuisi suurista massoista.

– Ainakin omintakeinen ohjelmisto takasi sen, että oli jotain erilaista annettavaa. Kerrankin suurilla juhannusjuhlilla Saarijärvellä muut esiintyjät olivat vetäneet ”paratiisinsa” jo moneen kertaan, oli aika leuhkaa heittää omaa juttua kehiin!

– Kun alettiin soittamaan Melanderin kappaleita, Limperin muorin humppaa tai Jätkän humppaa, huomattiin, että ne aplodimäärät olivat aivan huikeita. Meinattiin, että jotain näissä on, laitetaanpas nämä jollain konstilla talteen.

– Taas tehtiin tietämättämme oikein päin: ensin tuotekehittelyä kentällä ja sitten studioon ja levylle. Siitähän se lähti: soitettiin triolla vuoteen 1980 asti isot lavat, Finlandia- talot, Linnanmäet ja kaikki, jo paljon ennen Solistiyhtye Suomea joka teki triona myöhemmin samat kuviot. Vaikka jotkut järkkärit sanoivat, ettei triolla voi soittaa tanssimusaa, me vaan soitettiin yli viisi vuotta; hanuri, basso ja rummut -pohjalta niin tv-, radio- kuin tanssikeikatkin. Sitten tuli nykyisin Lahden Konservatorion kitaransoitonopettajana toimiva Juha Johansson mukaan ja vähän myöhemmin bassoon Kari Salminen.

Mutkattomat oli 90-luvulla pitkään viisimiehinen, mukana oli kultainen hanuristi Jarno Kuusisto, kosketinmies Ossi Kemppinen, basisti Jyrki Hautamäki ja rumpalit Kari Salminen ja Toni Jantunen. Pitkät pätkät teki myös puhallinsoittaja Erkki Lehtimäki, Oulunkylän Pop- ja Jazzopiston ensimmäisiä opettajia joka vaikuttaa nykyi- Original Mutkattomat Finlandia- talolla 1977 Finnhitskonsertissa, vas. Eki, Hannu Tuominen ja Pekka Melander. Pitkät pätkät teki myös puhallinsoittaja Erkki Lehtimäki, Oulunkylän Pop- ja Jazzopiston ensimmäisiä opettajia joka vaikuttaa nykyisin Vantaan musiikkiopistossa. Tänä päivänä ryhmä on kepeästi kulkeva kvartetti kokoonpanolla Pekka Melander (hanuri), Erkki Jantunen (laulu ja kitara), Kari Salminen (rummut ja laulu) ja Jani Varpujärvi (koskettimet ja laulu).


Mutkattomat treenitauolla ennen Lavalauantainauhoitusta 19.5.2005.

Vasemmalta Erkki Lehtimäki, Erkki Jantunen, Kimmo Parviainen,

Kari Salminen (edessä), Jarno Kuusisto, Jani Varpujärvi ja Toni Jantunen.

Riimejä, ralleja, radiota ja telkkaria

Kirjoittaminen kiinnosti Ekiä jo 70-luvulla ja hän ihaili Tupa-Uunoa, ehdotonta riimimiestä, joka tuolloin oli jo seitenvitonen mies ja vanhan kansan pelimanni ja hauskuuttaja. Mies elätti perheensä 1930-40-luvuilla tivolissa: kirjoitti päivällä laulut ja illalla esitti ne. Eki sai nähdä Paavo Melanderin ja Tupa-Uunon ansiosta läheltä, miten ralleja tehdään. Tupa-Uuno viljeli jonkin verran ruotsalaissanontoja (faartilla, kroppa, breikkaa…) teksteissään, vaikka olikin suomenkielinen ja Artjärveltä kotoisin kuten J. Alfred Tannerkin.

– Kaksi kovaa jätkää tuosta 20 kilometrin päästä. Tupa-Uunolla oli hirveän hyvät tekstit, tosi tanakkaa tekstiä, aina juju päällä. Jätkän humpan ja kymmenien muiden mutkattomien laulujen säveltäjä Melanderin Paavo taas oli pitkän linjan muusikko, jolla oli oma bändi samalla peruskokoonpanolla yli 50 vuotta, aina kuolemaansa saakka.

Eki yritti väsätä biisejä, mutta alku oli todella hankalaa. Ensimmäiset tekeleet ovat vieläkin pöytälaatikossa, ensimmäiset levytetyt olivat vuonna 1980 Valon voimaa, Nuorelle äidille ja Möysän mimmi (san. Tupa- Uuno) Kaj Westerlundin sovituksin.

– Siihen ei oikein ehtinyt paneutua, kun tiedotustyöt työllistivät Finnkareliassa (vuodesta 1969), kuten edelleenkin ja sitten päälle melkoinen viihdemylly keikkoineen.

Finnkareliassa Eki on tehnyt mm. henkilökuntalehteä. Vuodesta 1986 lähtien hän on tehnyt kolmea päivää viikossa. Toimittajana hänet kutsuttiin mukaan myös radiojuttuihin.

– 1980-luvulla sain tehdä aika paljon Ylelle Puhelinlankoja, erilaisia toivekonsertteja mm. lavoilta, iltamia taloilta, osaavan viihdepäällikön ja tuottajan Veijo Miettisen johdolla. Jossain vaiheessa MTV:n Toivotaan toivotaan -ohjelman kuviot tuli mukaan: Yli viisi vuotta kävin viikottain Pöllölaaksossa sitä tekemässä. Se oli suorastaan upeaa aikaa, aina elävät isot bändit ja huippusolistit esittämässä lahjoittajien toivomaa musiikkia ja katsojakansaa aina vähintään se ensimmäinen miljoona. Omansa olivat myös Satahäme Soi -juhlien Kultainen Harmonikka- ja Valkea ruusu -tv-juonnot.

Seuraava telkkaripesti tuli TV 1:ssä tuottaja Heikki Kahilan johdolla Tanssit stadissa -ohjelmaan, jossa vierähti kolme vuotta. Yli kahdeksan vuotta kaikkiaan tv-työtä 150 ohjelman verran. Vuonna 2001 Eki teki Sävelradiolle omaa viikottaista viihdeohjelmaa nimellä Juhlapaikka parin vuoden verran.

– Noissa isommissa mediapuuhissa oli jännää se, että sitten kun yhteen vähän näkyvämpään meni mukaan, yhtäkkiä myös muiden kanavien tuottajat olivat kilvan pyytämässä ohjelmiinsa.

Biisien tekoon

– Itsehän sitä on aina hirveän kriittinen, biisihän ei periaatteessa ole koskaan valmis. Mutta johonkin pisteeseenhän se on aina jätettävä. Katsoo sitten myöhemmin laatikkoon ja tutkii oliko siinä järkeä. Siinä vaiheessa onkin jo aika helppo korjailla, sen sijaan että yrittäisi heti saada sataprosenttista aikaan tai tuhoaisi senhetkisen innovaation – sehän se on kuitenkin aina se arvokkain.

Kun mietit tekstiä, aukeneeko sinulle ensin lause, riimi vai biisin nimi?

– Usein lähden B-osasta liikkeelle, napakka kertosäe kasaan ja matkaan. Siitä onkin sitten helpompaa siirtyä A-osan funtsimisiin, kun on periaatteessa kohokohta ikään kuin kunnossa. Aika usein rakentelen matkoilla ralleja. Siihen pääsee paljon paremmin käsiksi, kun kaikki muu hulina on poissa. Tykkään nousta aamulla aikaisin, esim. etelässä on tosi nastaa istua parvekkeella auringonnousun aikaan, kun kaikkialla on vielä hiljaista. Siinä on kiva pyöritellä aihetta ja kirjoitella. Joku tekee ristikoita, minä koetan laittaa rallin sanoja paikalleen.

Teostossa on sinulla noin 150 rallia. Missä vaiheessa sävellät tekstin?

– Se syntyy siinä tekstin myötä, mielellään ilman instrumenttia, jalostetummassa vaiheessa sitten kitaralla komppaillen. Tekstiä tehdessä biisi alkaa soida päässäni melodiana, ensin B-osa, sitten verse. Siitä onkin helpompi rakentaa muita säkeistöjä, kun sanat ovat saaneet soinnin ja rytmityksen. Usein funtsaan jo mahdolliset tyylilajivaihtoehdotkin valmiiksi. Vexi Salmen kurssilla olen istuskellut ja kuunnellut hänen ja kollegojen tapoja tehdä, niistä oppii – kasvukivut ovat hyvin samantyyppisiä.

Tarinat talteen

Ekin levyprojekteja on matkan varrella hoidettu perinteisellä kaavalla eli “kähvellysten” jälkeen (lainaus Taito Vainion sävellys-sanasta) arkkitehti (sovittaja) piirtää kuviot, ensin treenataan ja sitten mennään studioon pohjien tekoon, päällesoittoihin ja lauluihin.

– Muutamat viime vuosien levyt on sen sijaan saatu tehdä pitkillä aikatauluilla ja aika usein raita kerrallaan. Pikkupajassa on sen verran adat- ja kovalevytallennusvermeitä, että saadaan raidat kohtuullisesti talteen. Sitten kun soppaa on riittävästi kattilassa, mennään isoon pajaan ja pistetään äänimaailmat vaikkapa Jorma ”Hämis” Hämäläisen kanssa Studio Popissa kuntoon ja jujut järjestykseen.

– Tällä tavalla on mukava edetä levysessiossa. Sovitusidea voi välähtää vaikkapa saunan lauteilla maanantaiyönä klo 01.30. Ei kun koneet päälle ja ajatukset pajan puolella talteen ja takaisin löylyihin. Tilausstudiossa ei taitaisi oikein onnistua.

– Metodi on todellakin se, että rakennetaan palikka kerrallaan. Se tuntuu mielekkäältä eikä kukaan ahdista. Vähän erilaista, kun tilausstudiossa pahimmillaan joku huutaa “äänitys” ja “se iso punainen lamppu syttyy” – ole siinä sitten parhaimmillasi!

Varmaan aika moni tänä päivänä tekee noin, mutta toiset käyvät tekemässä kompin jossain muualla ja viimeistelevät kotosalla – ja taas palaavat isompaan pajaan?

– Joo, ja viime aikoina on herännyt kaiho ajatus tehdä live-levy, koska Mutkattomat on kuitenkin lavabändi. Esimerkiksi joitakin kirkkokonsertteja on vedetty nauhalle viimeisen parin vuoden aikana ja taitaapa siellä olla joltain lavaltakin jotain tallessa.

– Viime vuonna oli kiva tehdä Yleisradiolle täältä Orimattilan Kehräämöltä Lavalauantai- sarjaa Agentsien, Yölintujen, Katri-Helenan ja Jari Sillanpään kanssa. Yle otti suoraan meidän pöydästä kanavilta mikittäen yleisöä sun muuta lisäksi. Pasilassa sitten päälle vielä pari päivää miksauksia. Ennenhän niitä radio- ja tv nauhoituksia tuli sieltä, täältä ja tuolta, mutta nykyisin tuntuu ihan juhlalta kun joku sanoo että kävisikö keikka, he tulevat vetämään sen narulle.

Levytysuran alku

Vuonna 1975 tallentuivat kaksi ekaa biisiä.

– Nurmikallion Pekka Lahden Microvox- studiossa oli aika mestari, vaikka teki periaatteessa suoraan valmista kaksiraitaista. Kahden kappaleen teko maksoi 250 markkaa. Irwin on jossain todennut, että En kerro kuinka jouduin naimisiin olisi ollut vielä halvempaa.

– Mutkattomat teki ”tangokauppiaskiertueen” kyseisillä kahdella sinkkubiisillä. Kaikki suuret levy-yhtiöt käytiin läpi Helsingissä ja käytiinpä myös Topi Kärjellä. Hän sanoi säveltäjä Melanderille, että “ei tää kappale Paavo vielä ole kunnossa”. Ei kelvannut Jätkän humppa. Timo Lindström PSO:ssa innostui: “näähän on kuin nappi silmään humppakoostelevylle, joka on justiin tulossa”!

Humppa on poikaa -kokoelmalevyllä oli mukana myös Kauko Käyhköä, Esko Könöstä, Henry Theeliä ja monia muita ja levyä myytiin todella paljon. Syksyllä 1976 ilmestyi Mutkattomien debyyttisingle ja ensimmäinen Mutkattomat-lp Ilo irti vasta vuoden päästä 1977.

– Ihmeteltiin vähän tätä lp:n nimeä Ilo irti, miksei se ollut Jätkän humppa joka oli jo breikannut radioissa ja ennen kaikkea Leo Ahosen vetämässä Metsäradiossa. Nimibiisi on Jylhän Jarmon tekemä ja se tuli aivan loppuvaiheessa mukaan.

Ensimmäiset viisi Mutkattomat-lp: tä tehtiin PSO: lle Timo Lindströmin tuottamina ja melko pitkälle Jori Sivosen ja Kaj Westerlundin sovittamina. PSO: n ostaneen Finnlevyn riveissäkin vielä levytettiin samojen tuottajien kanssa kuin PSO: ssakin. Levy-yhtiö vaihtui kohta Polarvoxiin, jossa Mutkattomat julkaisi vielä albumin Alpo Kettusen tuottamana ja Hillel Tokazierin sekä Bruno Korpelan sovittamina.

Rivijäsenestä keulahahmoksi ja soolouralle

Ande Päiväläinen keksi idean nostaa Eki bändinsä päähenkilöksi. Tällä Eki Jantunen & Mutkattomat -asetelmalla työstettiin levy, jonka nimeksi tuli Ja hevosella pääsee (1987). Levyllä Mentiin vähän vossikalla (Jorma Simola/ Timo Hämäläinen) tai kuultiin Hevoskylän kutsua (Erkki Jantunen). Nimiralli Rahalla saa ja hevosella pääsee oli edelleen Melander/Tupa-Uuno -tuotantoa.

Toivotaan toivotaan -ohjelman aikoihin vuonna 1989 Finnlevy ehdotti Ekille sooloprojektia, joka tuotettiin neljän tuottajan/ sovittajan, eli Markku Johanssonin, Timo Lindströmin, Kaj Westerlundin ja Jori Sivosen kanssa, neljä biisiä mieheen. Näin syntyi Ekin ensimmäinen soololevy Ruusuja sinulta.

Ruusuja sinulta oli oikeastaan toinen Ekin soololevy. Ylläskaltio-kasetti (1990) on tehty tilaustyönä pohjoiselle hotellille; Mutkattomien lisäksi rautalankabändi Mustangs samasta kylästä on mukana levyllä puoliksi. Rytmimme tää -levyltä (Poptori 1992) löytyy viisi Ekin omaa laulua, nimikkomelodiasta alkaen (Tokazier / Jantunen). Seuraava soololevy oli Riijuureissu (1994). Siinä oli studiosoiton eräänlainen taitekohta, Ekin ja Mutkattomien mennessä Jari Holmin Countryside-studioon, missä Holm sanoi että ”perkele tuleeks tänne oikein orkesteri”.

– Siis jo vuonna 1994 oli harvinaista että ihan oikea bändi tulee studioon soittamaan. Nimibiisi ja singlevalinta Kesä kaunein oli Timo Kahilaisen (Kummeli) biisi. Tälle kiekolle oli hieno saada Raimo Roihan teoksia kuten Keiteleen rannalla, johon sovituksen ja soolot käväisi vetämässä Mäntsälän mestari Taito Vainio. Raimon Nuoruus on poissa -biisiin sain tehdä tekstin. Fonisti Erkki Lehtimäeltä tuli mukaan paljon kiitelty Pikku Nainen, Bob Dylanilta Itke siis siitä viis (suom. Juha Vainio), ja omina juttuina mm. Jiveä jalkaan ja Riijuureissu.

– Salon Jakke kävi kylläkin laulattamassa Kesä kaunein -biisin jo Finnlevyn aikoihin sinkulle. He uskoivat siihen biisiin, mutta älppäriä ei siitä siellä syntynyt, talossa oli jo muut tuulet puhaltamassa. Jakke sanoi itse tuottamastamme albumista, että ”tämä on hyvä mutta liian hieno, täytyisi vaan olla rosoa enemmän”. Jaken kanssa oli kiva tehdä laulu valmiiksi, niin pienellä hän teki niin paljon siihen juttuun. Turkan (Mali) tekstiäkin hän kirjoitteli vähän uusiksi: ”Ei näin, laitetaan noin… Kesä kaunein… Miten sä näet sen kimalluksen? ” Tulos oli aivan toinen, vaikka työstö oli ihan silkkihansikasmeininkiä. Jakke oli todellinen laulattaja.

Nauravia suita ja muita

Nauravat suut -levyllä (1999) ovat jo kaikki biisit Ekin omia.

– Levy on Hollolassa Petrax-studiolla tehty; Petri Rappulan kartanomiljöössä oleva paja on tänä päivänä kovassa vedossa, sieltä studioaikaa kysyttäessä voi kuulla että ”vuoden päästä, ehkä”. Siellä on hyvät fasiliteetit, sauna ja kämpät ynnä muut. Hesalaiset rock-ja popryhmät käyvät paljon, asuvat siellä sessioajat, viikon tai kaksi.

50-vuotissynttärinsä kunniaksi Eki julkaisi bändeineen vuonna 2001 levyn Juhlan Paikka. Yhteistyö Erik Lindströmin kanssa alkoi tästä levystä. Valssi Elonkorjuun aikaan on Lindströmin tuottama ja tiettävästi Konsta Jylhän viimeisin kappale, teksti puolestaan Junnu Vainion. Rautalankabändi Mustangs teki juhlan kunniaksi pohjat biisiin Jätkän twist ja Eki lauloi; kyseinen versio Jätkän humpasta menestyi myös kaupallisilla listoilla.

Levyllä Jätkän humpasta tunteiden tulvaan (2004) tuli ensimmäisen kerran kuvioon VL-Musiikki.

– Siinä sain tehdä yhteistyötä Frimanin Ekin kanssa, joka sovitti ja soitatti osan kappaleista.

Uusimmat albumit onkin sitten tehty yhteistyössä juuri VL-Musiikin kanssa.

jantunen2.jpgTeema Karjalasta ja suomalaismetsästä

Eki on tehnyt uransa aikana kaksi teemalevyä: Suomalainen metsä (2006) ja Karjalaisil kesäjuhlil (2005). Jälkimmäisellä Eki on juurillaan, sillä hänen isänsä on rajantakaisesta Karjalasta.

Ekin ja Mutkattomien viimeisin levy Suomalainen metsä on Vihreät niityt -tapahtuman innoittama. Festivaaliin otti osaa viime vuonna noin 50 000 ihmistä. Järjestäjät laskivat, että tänä vuonna Jätkän humpan ykköslevytyksestä tulee kuluneeksi 30 vuotta ja teemanakin juhlien perjantaipäivänä oli metsä.

Tempot kohdillaan – tanssikeikkaa ja terveydenhoitoa

Tanssipaikoilla on otettu tanssiminen yhä enemmän hyvänä kunnonhoitona. Kun Klippanin tansseja tehtiin TV1: lle kolme kesää, treenasivat esitanssijat koko talven kuvioitaan, ja Pekka Helinin johtama ja Pentti Lasasen sovittama iso tanssibändi soitti niin, että varmasti vedettiin hidas valssi sillä tempolla kuin pitääkin.

– Siellä näki sen maailman jossa soitetaan ja tanssitaan oikeilla tempoilla. Se on aivan oikein. Samaan aikaan ei kuitenkaan saisi unohtaa sitä normaalitanssijaa, sitä ”Topia” joka tulee tanssipaikalle kenties vähän katselemaan jos löytyisi vastakkaista sukupuolta… Hän kyttää, että kun Satumaa tulee niin silloin lähdetään. Ja jos hänen askelmerkkinsä eivät enää riitä, niin silloin kadotetaan suurta yleisöä. Siellä on joukossa hyvin osaavia, jonkun verran nuoriakin. On iso osa, jotka lähtevät aika usein pareittain tanssimaan ja kuntoaan hoitamaan. Jollakin oli tullut kello kahdeksasta puoli yhteen kymmenen kilometrin lenkki tehtyä.

Eki iloitsee, että päivätanssit ovat piristyneet, eivätkä ihmiset enää halua odottaa että tähdet saapuvat lavalle kello 24 ja lopettavat aamukolmelta tai -neljältä. Palautteen mukaan yleisö haluaa nähdä esiintyjät aikaisin.

– Väestörakennehan on kuin joulukuusi väärinpäin, suuret ikäluokat tekevät valintojaan. Yleisö vastaa jaloillaan ja rupeaa käymään päivisin tansseissa. Ollaan varhaiseläkkeellä tai muuten vapaita, yksin ja ehkä yksinäisiäkin.

Nykyään Eki ja Mutkattomat tekevät parisen bändikeikkaa viikossa, läpi vuoden mutta kesään painottuen. Eki itse tekee lisäksi mies ja kitara plus taustat -keikkoja, juontokeikkoja, harjannostajaisia, pikkujouluja ja muita firmojen juhlia.

– Tietenkin tanssimaailma koostuu monenlaisista tyyleistä, mutta kyllä kolmen kärki on edelleen valssi, tango ja humppa. Tietysti foxit, jenkat, masurkat ja polkat pitää tulla pyytämättä illassa. Jive-porukkaa on myös tietysti, ja rokkihan on aina poikaa. Eki muistuttaa, että tanssibändin rooli on muuttunut siten, että muusikon tulee osata todella monia asioita. Tanssimusiikin tyylejä aivan laidasta laitaan.

– Peruspop tai perusrokkihan on periaatteessa vaan beatia eri nopeuksilla. Tangossa taas tauot ovat taidetta, valssin vetävyys aivan oma juttunsa ja humpan huumat taas omansa. Kävin 13 kesää juontamassa tanssibändien SM-kisoja Ylläksellä; se oli hyvä oppikoulu kun kuunteli muutamaa sataa bändiä ja tuomareita.

– Alkuaikoina sieltä tehtiin Miettisen Veijon kanssa Ylelle useita suoria lähetyksiä. Perjantaina oli semifinaali, lauantaina finaali, ja kaikki tuli radiosta, kahdeksasta puoleenyöhön. Nyt ei ole enää kuulunut mitään. No, TV2 alkoi pari vuotta sitten plokata sen voittajabändin aina Kesäillan valssi -ohjelmaan, mutta nyt on sekin kuulemma muuttumassa.

Radion ja median muututtua hyvin yksipuolisiksi musiikin tarjoajiksi on Ekin mukaan samaan aikaan nähtävissä lavoilla se tilanne, että live-bändin soittaessa yleisö kokee hyvin nostalgisen fiiliksen.

– Tavallaan asia saattaa kääntyä toisin päin. Eihän siellä voi soittaa niitä samoja biisejä mitkä radiossa ovat jo palaneet puhki! Media soittaa hyvin yksipuolista musiikkia, mikä antaakin tilaa live-kundeille. Yhtäkkiä kuuleekin jenkan, mitä ei radiossa ole kuultu enää vuosikausiin. Siitä tulee poskettoman hieno fiilis.

Kansanmusiikissa kaikki tekevät kaikkea – Heikki Laitinen luottaa yhdessä tekemiseen

Julkaistu

– Kansanmusiikki, etnomusiikki, miten sitä kutsutaankin, on suomalaisessa kulttuurissa tällä hetkellä äärimmäisessä marginaalissa, vaikka sillä on vastattavana 95 % maailman musiikkikulttuureista, toteaa kansanmusiikin professori, säveltäjä, sovittaja, esiintyjä, tuottaja, elvisläinen Heikki Laitinen. Ja jatkaa, että suomalaisen musiikin kokonaisuudessa on kaksi valtavan isoa aluetta: Klassinen musiikki, jonka kuluttajamäärä pieni mutta valtionapu valtaisa ja joka voi siksi tarjota paljon ammattityöpaikkoja. Toinen on populaarimusiikki, iskelmä, rock, koko se alue, jota valtio ei tue, mutta joka kannattaa itse itsensä.

– Ja sitten on marginaalissa pieni mutta värikäs läntti: jazz-musiikki ja kansanmusiikki. No, pääasia on, että musiikkikulttuurimme on rikasta.

Mitä on kansanmusiikki?

 – Mitä jazz on? Se tiedetään. Mutta toisaalta jazzissa on ilmiöitä, jotka ovat niin lähellä modernia klassista musaa, ettei enää tiedä, kumpaa ne on. Samoin on helppo sanoa, mitä niin sanottu taidemusiikki on. Mutta kun Magnus Lindberg roudaa romua Finlandia-talon konserttisaliin, niin sekin on vielä klassista musiikkia, jos niitä kilkutellaan siellä. Kaikissa ydin on selkeä, mutta reunoilla on huttua, josta ei enää tiedä, mitä se on. Niin kansanmusiikissakin: ydin on sitä, mikä oli 10 000 ensimmäistä vuotta Suomessa ainoaa musiikkia. Keski-ajalla alkoi tulla kirkkomusaa ja muukin musiikki alkoi monipuolistua. Sitten 1800-luvun lopussa tuli kansakoulu ja valtava kulttuurin murros. Se tavallaan lopetti historiallisen kansanmusiikin, joka oli sen jälkeen muistoja, jäänteitä, elvytystä, sovittamista, museomaista esittämistä.

– Tällä hetkellä kansanmusiikki on valtavan monipuolista. Joku haluaa tehdä lauluja 1850-luvun malliin, joku sovittelee afrikkalaisia rytmejä tai fuusioi omaansa maailman musiikkeihin. Kimmo Pohjonen sanoo ”olen kansanmuusikko” ja repii haitariaan efektilaitteen läpi. Kansanmusiikillakin on oikeus omiin magnuslindbergeihinsä.

Linnunlaulusta hittien kuuntelun

– Lintu on niin paljon ihmistä vanhempi, että ihmisen musiikki on tullut linnuilta. Ihminen on laulanut jo ennen kuin puhunut, Heikki Laitinen sanoo ja jatkaa, että laulu on ihmisen perusominaisuus, se on geeneissä eikä kulttuurissa.

– On aivan sama, onko laulu Väinämöisen laulama 2000 vuotta sitten vai Kauko Röyhkän tänä vuonna. Se on samaa jatkumoa, tulee päästä, jolla on suomen kieli hallussaan, se kieli joka määrittelee laulun runomitan ja kielikuvat. Aivan sama, kuka suomenkielisiä lauluja säveltää; hän on suomen kielen armoilla.

– Suomalainen musiikkikulttuuri on vanha, uusimpien löytöjen mukaan Suomessa on ollut asutusta jääkauden jälkeen 11 000 vuotta. Ennen vanhaan ihmiselle oli yhtä luonnollista laulaa kuin puhua tai olla hiljaa. Kaikki laulut olivat muistin varassa ja uusiutuivat koko ajan. Toisen maailmansodan jälkeen kulttuuri on muuttunut valtavasti. Teknologia nopeutti luopumista jokamiehen oikeudesta laulaa, muututtiin kuuntelijoiksi. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Toki ihmiset edelleen laulaa omissa oloissaan ja suosikkilaulut osataan ulkoa.

Ristiriitoja

Heikki Laitinen oli valtakunnan vaikuttajia, kun gospel rantautui Suomeen 1960-luvun alussa.

– YKY: n (Ylioppilaiden kristillinen yhdistys) piireissä tein lauluja Mikko Heikan kanssa. Niissä oli paljon protestia verrattuna nykyiseen gospeliin – nuoren kovaa kritiikkiä kirkkoa, sen pönäkkyyttä ja kieltoja, kohtaan – mutta eniten niissä oli kolmannen maailman kysymyksiä. Jos nyt kuuntelee 60-luvun laulujani, ne tuntuu tavanomaisilta, koska ne on menettäneet sen merkityksen, mikä niillä oli.

– En osannut soittaa kitaraa, olin pianisti, mutta opettelin siskon kitaralla muutaman soinnun. Ja elätin itseni monta vuotta kiertelemällä ympäriinsä laulamassa gospeleitani. Tein myös muutaman levyn – siihen aikaan levyn tekeminen oli harvinaista. Kitarasta tuli ongelmiakin; mulla oli porttikielto moneen kirkkoon.

Teologian ohella Heikki opiskeli musiikkitiedettä ja meni Sibelius Akatemiaan ruvetakseen klassisen musiikin moderniksi säveltäjäksi.

– Toisaalta mulla oli yhteys körttiveisuuseen ja itkuvirsiin, runolauluun ja pelimannimusiikkiin – lukioaikana Raahessa keräsinkin kansanmusiikkia – ja toisaalta tein mahdollisimman modernia musiikkia Erik Bergmanin sävellysoppilaana. Ei siinä mulle ollut ristiriitaa. Sanoin, että Erik Bergmanille mä sävellän, ja sitten kotona teen lauluja. Aika lapsellinen jako. Mutta oli pakko jotenkin selvittää se itselleni. Siihen aikaan oli harvinaista, että joku käy folk-keikoilla ja säveltää atonaalista musiikkia nuoteille.

Heikki toimi niihin aikoihin myös radiotoimittajana.

– Mulla oli varmaan Ylen historian merkillisin toimenkuva: kansanmusiikki, harrastajamusiikki ja moderni klassinen musiikki. Matkustin Keski-Euroopassa modernin musiikin festareilla ja Suomen pitäjissä tekemässä kansanmusiikkijuttuja. Tykkäsin siitä ristiriidasta. Siinä oli kaksi äärimmäistä marginaalia. Marginaalit ja palomiehen hommat on aina kiehtoneet. Sen takia olin sivarinakin lentoaseman palokunnassa.

Ensi kertaa maailmanhistoriassa

Puhelu Kaustiselta muutti suunnitelmat.

– Viljo S. Määttälä pyysi minut uuden kansanmusiikki-instituutin johtajaksi. Tulevaisuuteni tutkijana, säveltäjänä ja esiintyjänä oli Helsingissä ja pohdin pitkään kavereiden kanssa, voinko lähteä pieneen kirkonkylään. Niin lapsellista se oli siihen aikaan. No, lähdin, ja vuodesta 1974 olen ollut kansanmusiikin ammattilainen. Velvollisuuteni on taata, että suomalaisessa kulttuurissa tietyt soittimet ja soittotyylit säilyy – että vanhoja soittimia elvytetään ja kuullaan tässä kulttuurissa.

– Olin 1990-luvulla virkavapaana useita vuosia, ja ehdin säveltää, esiintyä, tutkia. Siihen ei olekaan jäänyt paljon aikaa sen jälkeen, kun vuonna 2001 otin vastaan kansanmusiikin professuurin. Mutta laajasta kokemuksesta on totta kai hyötyä; voi antaa virikkeitä, on verkostoa ja tietää, kun on itse säveltänyt klassista musaa, esittänyt kansanmusiikkia ja ollut rockbändissä.

Heikki Laitisen työryhmä sai tänä vuonna Suomen Kulttuurirahastolta 240.000 euron apurahan hankkeeseen, jossa luodaan mahdollisuuksia kansanmusiikin ammattimaiseen esittämiseen ja opetukseen sekä musiikkiportaalin luomiseen.

– Kun tulin Sibikseen 80-luvulla, siellä opetettiin kolmenlaista musiikkia: jazz-musiikkia, kansanmusiikkia ja musiikkia. Huvittavaa. Kansanvalistuksen aikana 1800-luvun lopussa, kun Suomen nykyinen musiikkikulttuuri varsinaisesti alkoi hahmottua, pantiin klassikot Helsingin Musiikkiopistoon, nykyiseen Sibelius Akatemiaan, ja ruvettiin tekemään heistä ammattilaisia. Silloin olis ollut mahdollista perustaa myös kansanmusiikkiopisto, josta olis tullut kansanmusiikin ammattilaisia. Niin ei tehty, kansanmusiikki pakotettiin pysymään harrastajamusiikkina.

– Päätös perustaa vuonna 1983 Sibikseen kansanmusiikkiosasto oli rautaa. Ensimmäistä kertaa Länsi-Euroopassa, ensi kertaa maailmanhistoriassa, alettiin kouluttaa ammattimaisia kansanmuusikoita, joiden elämäntehtävä on miettiä suomalaisen kansanmusiikin kehittämistä. Mutta vielä puuttuu omat managerit ja varmuus siitä, että musiikkiopistossa saa opiskella kansanmusiikkia ja että valmistuvat kansanmuusikot saa työtä musiikkiopistoista. Näiden rakenteiden luomiseen me saatiin se apuraha – kolmen vuoden onni alkoi elokuun alussa. Nyt on mahdollisuus kokeilla ja kehittää kansanmusiikin mukaista musiikkiopetusta ja luoda esittämisen rakenteita, niin klubeilla kuin konserttitaloissa, ja etsiä myös omia, kansanmusiikkitraditiosta tulevia esitystapoja ja -paikkoja.

– Kansanmusiikkiperinteen ehdottomasti tärkeimpiä puolia on yhdessä tekeminen, yhdessä laulaminen, soittaminen, tanssiminen. Raja-aitoja ei ole; ei erikseen säveltäjiä, ei sanoittajia eikä tanssijoita. Kaikki tekee kaikkea. Meidän osastolla on tosi paljon luovuutta, kun kaikki soittaa, laulaa, tanssii, opiskelee lauluntekoa ja improvisaatiota. Opiskelijoista monet valuukin teatteriin tai populaarimusiikin puolelle, koska siellä tarvitaan heidän taitojaan ja improkykyjään.

Kyllä muusikko muusikon tuntee

Mikä ero on kansanmusiikilla ja etnomusiikilla?

– Kansanmusiikki on rasitettu sana, koska siihen liittyy kansallinen hurmos. Maailmassa on ehkä 6000 erilaista musiikkikulttuuria. Millä niitä kuvataan? Kolmannen maailman musiikki, maailmanmusiikki, world music … etnomusiikki? Nimitykset on päällekkäisiä, risteytyviä. Minusta etno- ja kansanmusa ovat tällä hetkellä rinnasteisia käsitteitä. Viime kesänä Helsingissä oli Etnoespa, jonka esiintyjistä valtaosa oli kansanmusiikkibändejä. Etnoespa on sananakin mielenkiintoinen. Alkusoinnun viehätys tulee tosi kaukaa. Se tunkeutuu jopa puheeseen, mutta on ilman muuta syntynyt laulussa tuhansia vuosia sitten.

– Ennen vanhaan sanottiin, että musiikki on kansainvälinen kieli. Se tarkoitti sitä, että jos Suomeen tulee Singaporesta sinfoniaorkesteri soittamaan, niin kyllähän me ymmärretään, mitä se soittaa. Mutta jos ne singaporelaiset soittais alkuperäistä musiikkiaan, oliskin jo vähän vaikeampaa.

– Kansanmusiikintutkijat on sanoneet, että jos haluaa tutustua toiseen kulttuuriin, sitä täytyy tutkia tarkkaan. Mä olin etnomusikologi ja kiltisti opin, että perusteelliseen tutkimiseen menee vuosia. Mutta kun mä muusikkona rupesin kiertämään maailmaa ja tapasin muusikoita Afrikasta ja muualta ja tein niiden kanssa yhdessä keikkaa, niin hätkähdin, että eihän se mulle opetettu pidä paikkaansa. Mun tunnuslauseeksi tuli, että kyllä muusikko aina muusikon tuntee, oli se mistä kulttuurista tahansa, koska muusikko on intohimoinen ääniavaruuden tuottaja. Ihan sama, minkälaisia säveliä, minkälaisia soittimia, minkälaisia tanssiaskelia sinne avaruuteen tuotetaan, intohimo on yhteistä.

Heikki Laitinen on itse erikoistunut kymppikielisen soittoon, kanteleen, joka säilyi Karjalassa 1910-20-luvulle asti ja jonka soitolle on ominaista ikuisuus.

– Siinä vain plimpotellaan tiettyjä sointukulkuja jatkuvasti muunnellen. Siinä ei ole biisejä, se ei pätkity kappaleiksi, se vain on olemassa. Vähän niin kuin Nils-Aslak Valkeapää sanoi joiusta, että se ei ala eikä lopu, se on kuin tunturimaisema, jatkuu ja jatkuu. Alkaessaan soittaa tai laulaa kalevalaisia lauluja ihminen ikään kuin menee sinne sisään, on siellä tietyn ajan ja tulee pois, musiikki jää sinne olemaan.

Sari Kaasinen – luottaa kansannaisen taitoihinsa

Julkaistu

 
 

Tekemisen tahti taisi alkaa suunnilleen samaan aikaan kun Sari oppi kävelemään. Laulunlahjansa hän oli nimittäin jo ilmaissut aiemmin, ja jaloilleen nousu herätti myös esiintymisvietin. Maanviljelijäperheen esikoinen ehti joka paikkaan mihin hänet suinkin mukaan otettiin. Välillä pellolle isän ja ukin saappaanjälkiin, välillä laulettiin tuvassa tai pihalla äidin ja mummon kanssa kodin- ja karjanhoidossa.

Polkan askelkuviot tarttuivat jalkoihin kolmevuotiaana, ekaluokkalaisena alkoivat viuluopinnot ja samoihin aikoihin perustettiin ensimmäinen yhtye Tsupukat. Sedän häistä ja kylän juhlista Sari Kaasinen kavereineen ja pienempine sisaruksineen siirtyi isommille lavoille, soitin vaihtui kanteleeksi yläkouluiän lähestyessä.

Hän oli kansanmuusikko jo paljon ennen kuin tiesi kyseistä ammattia olevan olemassakaan, tottunut esiintyjä ja rupesi myös säveltämään samoihin aikoihin kun aloitti oppivelvollisuutensa.

Kokemus kuuluviin

Sari Kaasinen on siis pienestä asti ollut oman tiensä kulkija, mutta aina hän on antanut tilaa toisillekin: esiintynyt ja ideoinut yhdessä ryhmän kanssa. Lopputulos on paras mahdollinen vain kun jokainen osallistuja tuntee antavansa parastaan.

Sari sanoo että mielikuva päässä on hyvinkin valmis kun musiikkia aletaan työstää ryhmässä, mutta hyvä ohjaaja pääsee lopputulokseen muuten kuin tarkoilla määräyksillä; osalliset on saatava itse haluamaan sitä mitä tekijä tarkoittaa.

Tämä näkyy ja kuuluu esimerkiksi Sari Kaasinen & Otawan uusimmalla levyllä Mie kun. Kaikkien 12 kappaleen säveltäjä ja sanoittaja on Kaasinen, mutta sovittajana mainitaan lisäksi yhtye. Myös jokainen konsertti on ainutkertainen.

Otawa on ollut kasassa kuutisen vuotta. Edelliset levyt Reissunainen ja Sarin joulu ilmestyivät vuonna 2002. Viime keväänä yhtyeen kokoonpano vaihtui muutaman soittajan verran, nykyistä seitsikkoa Kaasinen kuvailee tyyliinsä täydellisen sopivaksi.

Mukana ovat Jussi Kaasinen (mandoliinit), Karoliina Kantelinen (laulu), Jukka Kyllönen (lyömäsoittimet ja laulu), Tero Palo (basso), Raisa Päivinen (viulu ja jouhikko), Markus Rantanen (kielisoittimet ja laulu) sekä Laura Vartio (haitari). Sari Kaasinen laulaa ja soittaa kannelta, lisäksi levyllä yhdessä laulussa on mukana Mari Kaasinen.


Sari Kaasinen & Otawa: Markus Rantanen vasemmalla, Jussi Kaasinen, Sari Kaasinen, Tero Palo,

Jukka Kyllönen, Karoliina Kantelinen, Laura Vartio ja Raisa Päivinen.

 

Mie kun -lauluissa kuuluu koko naisen elämän kirjo, kaikkea sitä mitä ei Sarin mukaan parikymppisenä olisi voinut sen enempää säveltää tai sanoittaa kuin esittääkään. Eletyn elämän pitää kuulua!

Yhtyeen soundi täydentää elämän rosoista ja rohkeaa otetta. Tunnelmat vaihtuvat kauniista haikeudesta raastavaan manaukseen, herkkyydestä vahvaan voimainnäyttöön. Musiikin pitää koskettaa, tuntua joltain.

Pääoma omassa päässä

– Biisien yksinkertaisuus on tarkkaan harkittua ja pitkällisen työn tulos, tunnustaa Sari Kaasinen. Helpolta kuulostaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin sävelletty ja sanoitettu.

Hän toteaa että vaikka päivä päivältä tuntee olevansa omassa osaamisessaan parempi, samalla on kuitenkin koko ajan tietoisempi vajavaisuudestaan ja oppiakseen lisää on osattava olla entistä nöyrempi.

Sari Kaasinen luottaa siihen, että nykyihmisellä olisi paljon opittavaa ikiaikaiselta naiselta. Tunteita ei jätetty sisälle, oman itsensä ilmaisu oli osa luonnollista arkea. Paha olo ja kolotukset itkettiin, laulettiin tai vähintäänkin hymistiin ulos.

Kehtolauluja tutkiessaan Kaasinen on saanut tuntumaa siihen tekemisen helppouteen, missä sanat ja sävelet soljuvat kuin itsestään. Mitä tyhjempi mieli on ajatuksista, sitä vaivattomammin laulu syntyy, elää hetkessä ja hetkestä.

– Joskus olen itsekin ihmetellyt kuinka tässä nyt näin laulan, tuumaa (viidestä) kolmanteen tohtorintutkintonsa konserttiin valmistautuva Sari Kaasinen. Jo on tukka tuulta nähny -konsertissa hän paneutuu karjalaisen naisen tuntoihin. Liike, puhe ja ääni tuutivat tarinaa, jossa nainen kulkee elämäänsä iloista suruun ja onnesta murheeseen.

Työryhmässä on mukana kaksi muutakin vahvaa karjalaisnaista: tanssitaiteilija Mira Laakkonen vastaa liike- ja tanssi-ilmaisusta, näyttelijä Kaisa Ursinus draamaosuudesta. Kolmea eri ikäkautta edustava kolmikko pohtii kuinka yhdistää moderni liike ikiaikaisiin runoihin ja sävelmaailmaan. Sari Kaasinen muistuttaa, että taiteilijan pääoma kasvatetaan omassa päässä. Tarvitaan jotain perustaa kuten vaikka kalevalamitta, mutta sitäkin voi soveltaa ja sitten on vain uskallettava! Sitä samaa herkkyyttä kun nykyihminen löytäisi kaikkeen tekemiseen! 

 

Yleisö osana musiikkia

Kansanmusiikin tekijän ei parane pelätä kansaa. Päinvastoin väki on väännettävä voimaksi, yleisö saatava soimaan osaksi kokonaisuutta. Ja senhän Sari Kaasinen osaa! Kuinka se sitten tapahtuukaan, spontaani reaktio vain syttyy jossain vaiheessa. Taputukset kuitenkin taas hiljenevät kuin taikaiskusta, kun vuorossa on vaikkapa kanteleella säestetty kehtolaulu.

– Jos esiintyjä on konsertin sydän, niin yleisö on vähintäänkin keuhkot, kuvailee kansanmuusikko tuntojaan siitä kenelle hänen tuotantonsa on tarkoitettu. Esittäminen ei riitä, muusikoiden on elettävä musiikkia, silloin koko konsertti alkaa hengittää.

 

Sari Kaasinen sanoo saaneensa parhaan koulutuksensa yleisökontaktin ottoon lastenkonserteissaan. Lapset kun eivät kainostele tuntemuksiaan ja muistuttavat koko olemuksellaan, että esiintyjä on heitä varten, eivätkä he esiintyjää varten.

Musiikintekijä kokee onnistuvansa erityisesti silloin, kun musiikki toimii näin itsestään ja itsessään, toistenkin esittämänä. Esimerkiksi teatterissa musiikki on osa kokonaisuutta ja sen on hengitettävä tasan samaan tahtiin muun menon kanssa. Lokakuun lopulla sai Tampereen Teatterissa ensi-iltansa musiikkinäytelmä Kun isoisä Suomeen hiihti. Daniel Katzin romaanin on dramatisoinut ja ohjannut Tommi Auvinen, musiikki on Sari Kaasisen, tanssit Teija Auvisen käsialaa.

– Hauska ja hurja teksti on täynnä juutalaisia perinteitä, se soi jo valmiiksi ja siihen oli äärettömän haastavaa ruveta säveltämään. Klezmer ja muu perinteinen sointi olivat hyvä pohja ponnistaa, kun samaan näytelmään piti saada mahtumaan niin riemukkaita ralleja kuin herkkiä rakkauslaulujakin.

Tampereen Teatterin päälavalla menevän näytelmän musiikin esittää kuusijäseninen yhtye, jota johtaa Jukka Hänninen.

Oppiminen vie yhä syvemmälle

Musiikintekijänä Sari Kaasinen korostaa palaavansa koko ajan syvemmälle juurilleen. Hiljaisuuden merkitys lisääntyy koko ajan, suuren ja komean tärkeys häviää, pieni ja syvä puhuttelee.

Prosesseille pitää antaa niiden vaatima aika. Uutta levyä tehtiin hitaasti ja hartaasti, mutta valmista tuli kuitenkin etuajassa. Tohtorintutkinnon konserteilla ei ole tarkkaa aikataulua, ne syntyvät siihen tahtiin kuin luonnostaan syntyvät.

Kaasinen sanoo oikeasti haluavansa tutkia omaa oppimistaan, mitä ja miten oppii, kuinka syvälle omassa taidossaan pääsee. Taiteilijuus- matkalla on hyvä havainnoida myös yhteistyötä toisten ilmaisutapojen kanssa, mitä voi antaa ja saada, puolin ja toisin.

Hyvä, syvä tekemisen ja oppimisen prosessi näkyy kaikessa ja on jopa tärkeämpää kuin lopputulos, vaikka sekin on tietysti yleensä sitä parempi mitä onnistuneempi prosessi. Erehtyminen se kuitenkin vasta opettaakin.

Sari Kaasinen on nyt tekemistensä takana niin vahvasti kuin vain taiteilija voi, hän nauttii parhaillaan Wihuri-säätiöltä saamaansa apurahaa. Se ei kyllä perheellistä pitkälle elätä mutta mahdollistaa opetustyöstä tauon pitämisen.

– Suurimpana haaveenani on, että tällä tekemisellä voisi koko bändi oikeasti elää, kansanmusiikin uudistaja unelmoi ja jää odottamaan sitä aikaa kun taas kansanmusiikkia voi kuulla myös radiossa. Mutta kädet ristissä hän ei odottele, vaan töitä tehden.

16 x Sari Kaasinen

haastattelu: Martti Heikkilä

1. Millaisia olivat ensimmäiset sävellyksesi?

Ne olivat kanteleella tehtyjä melodian pätkiä…. ensimmäinen virallinen sävellykseni on vuodelta 1981 ja sen nimi on Polkka. Osallistuin sillä Ilomantsin kanteleleirin sävellyskilpailuun ja sain 2. palkinnon. Nuotinsin sen hienosti, tallessa on edelleen….

2. Entä sanoituksesi?

Sanoitusten tekemisen aloitus on vähän hämärän peitossa… äitini aina ”paranteli” niitä Kantelettaren ja SKVR: n tekstejä – taisin aluksi tehdä itse samoin – mutta ihka ensimmäinen oikeasti oma sanoitus lienee sävellyksessäni vuodelta 1989, se on Värttinän Musta Lindu -levyllä oleva Itku.

3. Miten vuodet ovat muuttaneet sinua?

a) Säveltäjänä:

Toisaalta paljon, toisaalta eivät oikeastaan ollenkaan. Paljon sikäli, että nyt pystyn ja voin ja tiedän pystyväni tekemään musiikkia ”käskystä”. Eli tehdessäni tilaustöitä voin luottaa siihen, että asiat syntyvät ajallaan. Joskus myös itsekin ihmettelen, että mitenkäs minä nyt tämmöistä melodiaa tähän tarjoilen – mutta sitten tulee oivallus, että siksi!

Myös sillä kokoonpanolla, jolle ja jonka kanssa töitä teen, on minulle suuri merkitys. Haluan, että sävellykseni esittäjä saa tilaa. Hänen oma persoonansa saa kuulua ja näkyä. Tulkitsijahan saa kappaleen eloon – tai sitten ei…

Vähän siksi, että luotan edelleenkin hetkeen ja melodian puhuttelevuuteen. Melodia on kaiken a ja o. Melodiani syntyvät vieläkin paljolti hetkessä ja hetkestä. Ihmiset, tapaamiset ja niiden tunnelmat alkavat soida. Uskallan myös olla kirjaamatta aina asioita ylös – hyvä melodian kaari alkaa kyllä soida päässä uudelleen. Teen melodioita myös soittamalla. Niin korkea oli taivas syntyi kanteleella….

b) Sanoittajana:

Paljon. Aluksi kirjoitin vain erilaisia kalevalamittaisia ja rekilaulumittaisia sanoja, mutta nykyisin teen myös paljon muita tekstejä. Eli viimeksi sanoitin ne ”Isoisän” laulut Tampereelle. Minun on paljon helpompaa säveltää teksti kuin sanoittaa melodia. En tiedä, mikä siinä on, ja olen miettinyt sitä paljon. Ehkä se on sitä, että minulle melodia on kuitenkin se ensimmäinen elementti.

c) Muusikkona ja laulajana:

Mitä enemmän teen, sen vähemmän tunnen osaavani. Silloin 20-kymppisenä sitä oli niiiiiiin oikeassa ja tiesi ja osasi kaiken. Nyt kyseenalaistaa ja tietää oman pienuutensa. Joka päivä oppii uutta. Toisaalta, nyt myös tietää sen, mitä tämä on: Tässä ammatissa ei ole koskaan valmis. Joka päivä on parempi – on elänyt yhden päivän enemmän. Myös tulkinta ja syvyys ovat aika erilaisia kuin silloin huitukkana…

4. Kuinka monessa Värttinän biisissä olet ollut säveltäjänä ja sanoittajana?

No monessa, pitää laskea…. minun Värttinä- kauteni kesti 1983-1996. Oisiko noita n. 20-30? Levyt on Rääkkylässä….

 

5. Kuinka paljon olet tehnyt biisejä yhdessä Herra Tradin kanssa ja miten ne ovat syntyneet?

Niitäkin on paljon, ja niitä tuli tehtyä silloin Värttinän alkuvuosina. Ne on syntyneet niin, että olen esim. jatkanut jotakin melodian pätkää, tai tehnyt nk. B- ja / tai C-osan. Sanoja olen vääntänyt ja kääntänyt ja parannellut ja huononnellut…. ja välillä kukaan ei uskonut, että jotkut sanat ovat minun. Kyllä siitä Teostolta kysyttiin mielipidettä useamman kerran, että missä sanoittamisen ja trad käytön raja kulkee. Olen kyllä tarkka ”biisipoliisi”, ja annan arvon herra tai rouva Tradille. Kuulen tosin myös vähän liian herkästi lainaukset sieltä ja täältä – joskus on hassua huomata, että kato, tuopas on lainannut itseään…. 🙂

6. Miten biisimaailma muuttui, kun Värttinä uusiutui 90-luvun alussa Oi Dai -levyn myötä?

Oikeastaan biisimaailma ei muuttunut. Tai luut eivät muuttuneet, mutta lihaa ne luut saivat ympärilleen erilailla kuin ennen. Melodian juuret vielä Oi Dailla olivat samat, mutta lähestymistapa olikin yhtäkkiä ihan erilainen. Tommi Viksten ja Tom Nyman toivat mukanaan aivan uuden maailman ja tavan sovittaa musiikkia. Kyllä me teimmekin töitä biisien ja sovitusten eteen! Vähitellen tosin biisimaailmakin alkoi muuttua, kun trad-melodioista siirryttiin omiin sävellyksiin.

7. Millaista aikaa oli Värttinän hurjin buumi?

No se oli hurjaa aikaa. Kotona käytiin pyykkiä pesemässä ja taas mentiin. Keikat olivat loppuunmyytyjä ja meidän tyttöjen kalevalakorut kilisivät. Se elämä oli varmaan myös vähän rock… Vikstenin Tommia lainatakseni: keikkakorkeakoulua tuli käytyä ja keikkabussissa tuli vietettyä erinäisiä kilometrejä

– Homppa ja Jussi joutuivat aluksi puunaamaan ja siivoamaan bussinsa ihan yltympäri, kun semmoinen naislauma astui bussiin ja alkoi arvioida petiosaston olosuhteita. Tyrmäävintä oli kuulemma ollut se, kun me heti bussiin päästyämme vetäistiin villasukat jalkaan…

8. Miten Värttinän laulusaundi syntyi?

Se syntyi Rasivaaran nuorisoseuran talolla. Tytöt seisoivat toisessa päässä salia ja minä toisessa. Laulettiin ja minä karjuin, että laulakaa kovempaa, kun minä en kuule, enkä saa sanoista selvää… tää on totta. Minulle oli tietyllä tavalla aikamoinen shokki, kun sain kuulla, että näinhän sitä on iät ja ajat laulettu tuolla itärajan tuolla puolen… ne juuret, ne juuret….

 

9. Miksi lähdit Värttinästä?

Minulle oli jo suotu kaksi lasta vuonna 1996. Samaisena keväänä, kolmen viikon rundilla Hollannissa, Belgiassa ja Saksassa istuin eräässä takahuoneessa, ja katselin, kun Piita 9 kk ryömi likaisella lattialla. Mietin, että mitä ihmettä minä teen täällä, kun minun pitäisi olla jossakin ihan muualla. Siinä hetkessä se kirkastui, elämän silloinen ja myös nykyinenkin arvojärjestys.

10. Miten karjalaisen kansanlaulun buumi 90- luvulla erosi kaustislaisesta pelimannimusiikin buumista 60-luvulla?

Buumihan on buumi. Aina syntyy buumeja ja silloin kaikki vannovat samaan nimeen… Muistan siitä kaustis-buumista silloin 60-luvun lopusta ja 70-luvun taitteesta Konsta Jylhän ja hänen soittonsa festivaaleilla. Olin tosi pieni, ja minut otettiin mukaan festareille. Lähtökohta buumeille oli sama: pieni kylä, josta tuli jotakin aivan uutta – tai oikeastaan ikiaikaista. Tehtiin jotakin, johon jokaisella meistä oli joku muistikuva tai muistijälki. Värttinän buumiin liittyi vielä tämä tyttö /naisaspekti.

11. Millaista on ollut trad-biisien keruutyö?

Todella antoisaa. Olen tallentanut suomalais- ugrilaisia ryhmiä Venäjällä ja Suomessa, nauhoittanut walkmanilla lukemattomia nauhoja, jotka pitäisi siirtää paremmalle formaatille…. niitä tallennuksia on julkaistukin Mipun levymerkillä. Se julkaisutoiminta oli minun kiitokseni ja kunnianosoitukseni niille laulajille, joilta me esim. Värttinän kanssa saimme paljon materiaalia itsellemme silloin 90-luvun taitteessa. Yksi mieleenpainuvimpia hetkiä oli tavata inkeriläisiä röntyskän taitajia, marilaisia, vienankarjalaisia ja karjalaisia Petroskoissa vuonna 1988. Laulaa ja tanssia heidän kanssaan, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan.

12. Miksi kansanmusiikki ei soi enää radiossa?

Niin, mikä nyt soi radiossa??? Ne biisit, joista jotkut tietyt tahot päättävät tehdä hittejä. Kaiken pitää olla suurta ja massiivista. Rahalla tehdään tänä päivänä hittejä, tosin, kyllä hiteissä oikeastikin on hienoja melodioita. No, musiikin elinkaari on valtavan lyhyt tänään. Joku levy julkaistaan tänään ja sitä ei enää huomenna ole. Markkinointi ja superhyper- megajulkisuus on tärkeintä. Ei-musiikilliset asiat vievät huomion tärkeimmältä. Jos haluat olla esillä, sinun on oltava valmis puhumaan paljon muusta kuin musiikistasi. Kansanmusiikki ei kiinnosta – se ei ole sex, drugs and rock’n roll…. kansanmusiikin perusolemukseen ei kuulu tietty ”komppi ja biitti”. Se on oikeasti soitettua, ja elettyä musiikkia. Tekijälle itselleen hyvinkin syvä kokemus. Kansanmusiikin perusolemukseen kuuluu myös oikeus muuttua. Me olemme tosin saaneet taas uusia kansanlauluja, kun suuresti arvostamani lauluntekijä Juice Leskinen on poissa. Syksyn sävel ja Viidestoista yö tituleerattiin iltapäivälehdistössäkin jo kansanlauluiksi.

13. Uuden Mie kun -levyn biisit ovat rohkean omaperäisiä ja kaikkea muuta kuin nykyisiin radioformaatteihin mukautettuja, esim. edellisen Reissunainen-levyn nimibiisiin verrattuna. Valitsitko tietoisesti tällaisen tinkimättömän linjan?

Tuli sellainen olo, että nyt on tehtävä juuri tuommoinen levy. Rosoinen, elämältä maistuva, ei liian sliipattu. Linjaa voisi ehkä kutsua tinkimättömäksi, mutta se nyt sitten maksaa viimeisetkin teosto-radiosoittorahat… ei, tärkeämpää on kuunnella itseään, tehdä juuri sitä, mitä pitää tehdä. Meillä oli itse asiassa levylle tarjolla tuplasti kappaleita, joista sitten nyt valikoituivat nämä laulut. Pois jäivät nimenomaan ne “radioystävällisimmät rallit”, koska ne eivät sopineet kokonaisuuteen. Mutta, olen erittäin hyvällä mielellä tästä levystä ja yhtyeestäni Otawasta. Olemme hyvällä tiellä!

14. Uutta levyä voi luonnehtia myös siten, että siinä ollaan suomalaisen ja karjalaisen kansanlaulun juurilla. Mukana on mm. laulua ilman säestystä ja suoranaista manausta. Se on uutta kansanmusiikkia, jonka ilmaisukeinot ovat syvältä perinteestä. Allekirjoitattko tällaisen luonnehdinnan?

Tuo on mielestäni todella kaunis ja hieno luonnehdinta ja tulkinta aiheesta. Ehkä myös, tai ei ehkä vaan ihan varmasti tuo taiteellisen tohtorin tutkinnon tekeminen Sibelius-Akatemiassa on vaikuttanut minun musiikkiini myös muuten. Kun saa keskittyä ja paneutua yhteen aiheeseen oikein kunnolla, kuten minä karjalaisen, ikiaikaisen naisen laulamiseen, niin se syvyys, jonka siinä saavuttaa, ei varmasti voi olla kuulumatta myös muussa repertuaarissa.

15. Mitkä olivat kokemuksesi valtion säveltaidetoimikunnasta vuosina 1995-97?

Hyvät muistot jäivät. Lienenkö ollut silloin vielä vähän nuori? Yritin puhua oman genreeni puolesta, sitä vartenhan minä kai siellä olin? Mutta se oli hyvä oppiaika, nyt voisin olla aika napakka täti siellä….

16. Millainen elvisläinen olet?

No, vielä en ehkä ole ehtinyt olla aktiivinen järjestöön päin. Luen Selviksen kyllä kannesta kanteen ja vierailen www-sivuilla säännöllisesti. Saan järjestön kautta minulle tärkeätä tietoa. Oli erittäin hyvä, kun vihdoin ”tajusin” liittyä mukaan! Jatkossa aioin aktivoitua. On hienoa, että asioihin voi ottaa kantaa ja vaikuttaa tätä kautta! 

 

Monitaituri Taisto

Julkaistu


Sävellykset ja äänitykset on hyvä tehdä kodin yhteydessä olevassa omassa studiossa. Siellä Taisto teki äskettäin myös amatööritrion kanssa levyn.
– Soittivat hyvin, Taisto kehuu. – Plagioivat 1960-luvun alun Barney Kessel, Ray Brown ja Shelly Mannen trioa.  

Itähelsinkiläisen omakotitalon portissa on kyltti: Olen sekunnissa portilla. Aiotko silti tulla sisään.Se ei tarkoittane talon isäntää eikä emäntää vaan puolitoistavuotiasta Emmaa, jonka ärhäkkä haukunta vaatii pysähtymään portin ulkopuolelle. Isännän tuoma makupala sujahtaa tulijan käteen ja siitä Emman suuhun. Tulija hyväksytään, ja portti avautuu.

Tässä talossa on aina ollut koiria, musiikkia rakastavia totta kai. Nyt jo rajantakaisessa haukkukuorossa olevat Sisi ja Ellu olivat säveltäjiäkin.

– Ne tykkäs soittamisesta, Taisto Wesslin sanoo. – Sisi oli aina mun kanssa, kun harjoittelin. Ellu vain oli vanhemmiten sellainen, että se nukahti kitaran hellään ääneen ja alkoi kuorsata. Soiton äänittämisestä ei silloin tahtonut tulla mitään.

Luonnonoikkuja säveltäjäkoirat eivät sentään olleet, antoivat vain isännälleen pseudonyymit.

– Sisin ja Ellun nimiin panin suurimman osan niistä sävellyksistä, joita me Lasasen Pentin kanssa on yhdessä soitettu.

Kitara vie pojan

Taisto oli 2,5-vuotias joutuessaan sotalapsena Ruotsiin vuonna 1943.

– Mulle koitui siitä pelkkää hyvää. Sain kahdet vanhemmat, hän sanoo.

Rauhan tultua Ruotsin isä toi pojan Suomeen. Isät päättivät kuitenkin, että poika asuu Ruotsissa, kunnes on aika aloittaa koulunkäynti Suomessa. Taiston yhteys Ruotsin vanhempiin säilyi heidän kuolemaansa asti.

Kitaransoiton Taisto aloitti 8-vuotiaana. Ensimmäisen opettajan, Torsten Tapion, muutettua Kanadaan Taisto pääsi kuuluisan kitaristin Ivan Putilinin oppilaaksi.

– Hän opetti sitä, mitä halusinkin, rokista jazziin ja siinä ohella pikkuhiljaa myös klassisia kappaleita. Tahdoin oppia sointukulkuja, ja hän kirjoittikin sellaiset kaavat, ettei niitä ole missään oppikirjassa tänä päivänäkään.

Putilinin oppilaana Taisto pääsi soittamaan myös konsertteihin, ensimmäiseensä 11-vuotiaana.

Jo 14-vuotiaana hän lähes samanikäisen Artto Juuselan kanssa hoiti kahdestaan koko konsertin. Ja sanoo, ettei jännittänyt.

– Nuorena sitä menee vaan ja soittaa. Mä soitin kaikki niin sanotut popklassikot, muun muassa Granadoksen Espanjalaisen tanssin nro 5, Artto soitti Rodrigon kitarakonserton George de Godzinskyn säestämänä.

Menestys oli taattu. Harjoittelumotivaatio kasvoi. Oli muitakin soittimia, mutta kitaraa ne eivät uhanneet.

– Kokeilin trumpettia vähän. Ja basso on aina kiinnostanut.

Ammattimuusikon ura avautuu

Oliko nuorella kitaristilla esikuvia?

– Oli, paljon. Muun muassa brasilialainen Laurindo Almeida, suurin opettajani, jonka levyjä kuuntelin, kopsasin niiltä kappaleita, kunnes pikkuhiljaa löytyi nuottejakin.

Koulun ja erilaisten vaiheiden jälkeen Taisto palasi lapsuutensa kaupunkiin Jönköpingiin, osti osamaksulla Hagström-merkkisen sähkökitaran ja meni bändeihin.

Rock´n roll valtasi alaa 1950-luvun puolivälissä. Muutamassa päivässä Taisto harjoitteli levyltä Rock a round the clock -biisin kitarasoolon. Siitä tuli hänelle esiintymisten vakiokamaa, ”olen tainnut soittaa sen tuhansia kertoja”. Elvis ja Bill Haley eivät suoranaisesti olleet esikuvia, mutta ne biisit hän osasi.

– Me soitettiin niitä ja swingiä Nana Style Boys -rokkibändissä Ruotsissa. Se Nana oli meidän solisti.

Armeija-aika kului Suomen laivastossa. Silloin Taisto keikkaili Raimo Sirkiän (oopperalaulaja Sirkiän isän) bändissä, jossa soitti myös muuan Jani Uhlenius.

Valmistuttuaan radiosähköttäjäksi Wesslin seilasi maailman meriä reilun vuoden, jäi kontrahdin päätyttyä maihin ja muutti Göteborgiin. Elettiin vuotta 1964. Alkoi muusikon ura suositussa bändissä Stig Löfstrands Sixty sex, jolla meni lujaa Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa.

Wesslin soitti tuolloin muissakin orkestereissa säestäen muun muassa Ray Adamsia, Lill-Babsia, Lill Lindforsia ja Arja Saijonmaata. Taiston säestäjäkseen sai myös Delta Rhythm Boys.

Paluu Suomeen

Kitaristin rakkaus löytyi Norjasta; Taiston ja Karinin häät vietettiin tammikuussa 1967.

– Se oli mun ainoa vapaapäivä. Pakkasta oli 37 astetta ja kirkossa poljettavat urut, joista kuului vain krook krook … Oikeat muusikon häät!

Elettiin kiertue-elämää, samaan tapaan kuin Rauno Lehtinen samoissa maisemissa 10 vuotta aikaisemmin. Jatkuva paikasta toiseen muuttaminen riitti, kun kaksoset syntyivät. Oli aika palata Suomeen.

– Maailmankuulu norjalainen jazzkriitikko Randi Hultin oli kirjoittanut minusta samanlaisia kehuja kuin aiemmin Raunosta. Hän ja Rauno ja Esko Linnavalli, jonka kanssa olin soittanut samassa bändissä Ruotsissa, kannustivat minua, rohkaisivat muuttamaan Suomeen, että ”kyllä täältä töitä löytyy”. Ja niin on löytynyt.

Suomessa oli tuolloin vain vähän allround- ammattikitaristeja. Taisto Wesslin sai pian vahvan aseman radiossa, televisiossa ja levystudioissa. Vauhti oli päätähuimaavaa: solistina ja muusikkona Radion sinfoniaorkesterissa, Helsingin kaupunginorkesterissa, Kansallisoopperan orkesterissa, yhtä aikaakin monessa teatterissa ja produktiossa, ”yleistyönantajina” Jaakko Salo, Onni Gideon, Mikko von Deringer, Ilkka Kuusisto, George de Godzinzky… 25 vuotta soittajana Eino Virtasen vetämissä TV:n lauantaitansseissa… Luettelo on hengästyttävä, vaikka tässä on vain siivu noiden aikojen soitoista.

– Olin vähän joka paikassa, Taisto sanoo.

– Kaikki tapahtui salamannopeasti. Mutta pitää muistaa, että yhtä nopeasti kaikki menee, jos munaa itsensä.

– Sain muuten yhden hyvän opin ollessani laivalla soittamassa 60-luvun lopulla Yrjö Honkasen kanssa. Laivat oli silloin hyviä keikkoja; sessiot oli lyhyitä, pari tuntia kerrallaan, asuttiin hienosti, syötiin upseerien messissä, ja palkka oli hyvä. Nykyisinhän ne taitaa soittaa kahdeksan tuntia päivässä, asua propelin vieressä ja palkkakin taitaa olla olematon. No, siihen tuli yksi ruotsalainen herrasmies ja pyysi meitä soittamaan ”Hangövalsen”. Soitettiin se. Vähän ajan päästä hän tuli pyytämään sitä taas. Soitettiin se uudelleen. Kun hän tuli kolmannen kerran, me sanottiin, että mehän ollaan jo kahdesti soitettu se. ”Joo, mutta se ei svengannut. ” Silloin hävetti. Mutta sitten soitettiin!

Sävellyksiä syntyy

Pikkuhiljaa kitaristi Wesslinistä tuli myös säveltäjä Wesslin.

– Suurin syypää sävellystyöni alkamiseen on toimittaja Heikki Annala. Tehtiin 60- luvun lopulla Ylelle Studio Liisaa. Sitä kesti neljä vuotta, tein siihen joka viikko yhden uuden biisin, jonka meidän soitinyhtye Studio Liisa esitti. Ohjelma oli erittäin suosittu, mutta niin vaan se lopetettiin.

Kun sävellyksiä alkoi tulla, niitä sitten tuli. Taisto sävelsi koko ajan.

Hänen tunnetuimpia sävellyksiään lienevät Eino Leinon teksteihin Perttu Hietasen kanssa tehdyt laulut (viisi kultalevyä), kirkon Raamattuvuoden 1993 teemalaulu, josta Taisto kasvatti laajan teoksen Via Vitae. Se on soinut muun muassa Aki Kaurismäen elokuvissa Mies vailla menneisyyttä ja Laitakaupungin valot.

Taiston sävellysrepertoaarissa on iskelmiä, laulelmia ja lastenmusiikkia. Hard rockia hän ei ole tehnyt. Vielä. Mikä genre on mieluisin?

– Kaikki, Taisto vastaa empimättä.

Taiston ennakkoluulottomuudesta kertoo, että hän suostui Helsingin kirkkopäivien 1987 laulelmaillan säveltäjäksi sanoittajia ennestään tuntematta, pyysi mukaan vielä muusikot ja solistitkin. Finlandia-talon yleisö otti avosylin vastaan laulut, jotka myös levytettiin.

Yhdellä monista Espanjan-matkoistaan Wesslin sairastui vakavasti 1980-luvun lopulla. Väärät diagnoosit ja hoidot olivat viedä hengen, mutta kuin ihmeenä ”mies nousi tuhkasta”, kuten Rauno Lehtinen asian ilmaisi.

– Kun aloin toipua, tuntui, että oli pakko tehdä jotain, Taisto sanoo.

– Jo sairaalassa sävelsin 24 minuuttisen sarjan jousille, Kalastajat. Se on iso sävellys, Helsingin kaupunginorkesterin jouset soitti sen Markku Johanssonin johdolla Ylen kantanauhalle.

Lastenlaulujen säveltäminen ja sovittaminen alkoivat tilauksesta nekin.

– Sovitin monen vuoden ajan Ylen ruotsinkieliselle toimitukselle kerrallaan 7 – 8 uutta lastenlaulua, Taisto sanoo. – Oli kvartetti soittamassa ja lapset laulamassa. Se oli entisajan Yle…

Vuonna 1996 syntyi musikaali-idea, lauluaapinen aasista ötökkään. Kolmen vuoden kuluttua Nooan arkki – Taiston hilpeät, tarttuvat melodiat ja Pauli Ylitalon oivaltavat, humoristiset tekstit – lähti seilaamaan Suomen kouluihin. Koululaiset valmistavat itse esityksen lavasteita myöten. Innostuneen vastaanoton saaneesta ja yhä uusiin kouluihin leviävästä musikaalista on julkaistu myös levy ja nuottikirja.

Wesslinin uusimpia töitä on Tatu Pekkarisen sanoituksiin sävelletty laaja laulukokonaisuus.

– Oltiin muutama vuosi sitten Lasasen Pentin kanssa Rautalammilla pitämässä konserttia. Kulttuuripomo Pali Pekkarinen kysäisi, että sanooks mulle Tatu Pekkarinen mitään? Aika paljonkin, mä sanoin. Siitä se alkoi, oikeudenomistajien luvalla tietysti. Tehtiin levykin. Ja näytelmä, jonka Rautalammin harrastajateatteri esitti kesällä 2006 ja jossa on myös kaikki levyn laulut.

Uutta syntyy koko ajan. Äskettäin Taisto sai valmiiksi kahdeksan biisiä Souvareille. Tuoreimpiin kuuluu myös lastenlauluprojekti Warnerille; Margareta Othman-Sundellin sanoituksia ja yhdessä muokattuja sävellyksiä.

– Tehtiin yhdessä levy 12 vuotta sitten. Nyt on uusia lauluja 24, ja kun ne on suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, niin niitä on kaikkiaan 72. Kuulin, että tehdään vielä 18 lisää. Tulossa on sekä äänite että nuottijulkaisu.


Taisto ja Emma

Erinomainen esiintyjä

Taisto Wesslinin huikeat esiintymistaidot olivat tarpeen, kun hän esitti Nooan Arkin Tööttiä lapsiryhmille. Hulvaton vauhti ja saumaton yhteistyö Sööttiä esittäneen Mira-Maria Håkanssonin kanssa takasivat, ettei päiväkotien väki ollut ihastuksesta penkillä pysyä.

Aki Kaurismäen menestysleffassa Kauas pilvet karkaavat Taisto oli kitaristina. Siihen liittyen Markus Allan ja Taiston bändi esiintyivät Cannesin elokuvajuhlilla ja Pariisissa, Belgiassa, Moskovassa…

Maata ja maailmaa Taisto on kiertänyt esiintymässä myös ja varsinkin Pentti Lasasen kanssa.

– Pentin ja minun yhteisesiintyminen alkoi, kun tehtiin nauhoja Studio Liisaan. Siitä sitten jatkui, tehtiin studiokeikkaa, oltiin samoissa bändeissä.

Duo Lasanen & Wesslin on konsertoinut satoja kertoja. On kierretty koko Suomi, ”lukuun ottamatta eteläisintä Helsinkiä”, on oltu Norjassa, Saksassa montakin kertaa, Espanjassa, Indonesiassa, itsenäisyyspäivänä Islannissa…

– Eikä meidän esitys ole koskaan kahta kertaa samanlainen.

Taisto on ollut kapellimestarina muun muassa Barbara Helsingiuksen, Vesa-Matti Loirin, Katri-Helenan, Tapio Heinosen, Reima Helmisen, Pasi Kauniston, Brita Koivusen ja Kaj Lindin levyillä tai kiertueilla. Taiston ensimmäisiä levytyksiä Suomessa oli Irwin Goodmanin laulama Ryysyranta. Sen jälkeen hänen kitaransa soikin kaikissa Goodmanin 70-luvun levytyksissä. Soololevyjä Taistolla on viisi.

Taisto Wesslinin panos musiikissa on niin laaja ja monipuolinen, että puoli kirjastoa taitaisi täyttyä, jos kaiken kirjaisi. Teostossa on hänelle säveltäjänä tai sovittajana merkittyjä teoksia noin tuhat, Gramexissa noin 8000 raitaa.

– On tullu soitettua vähän kaikkien taustoja, Taisto sanoo vaatimattomaan tapaansa ja lähtee Emman kanssa lenkille. Ehkä siellä alkaa mielessä soida taas jokin uusi melodia. Hard rockia, kuka tietää.

Herra X:n seikkailut jatkuvat – Unelmista tehty

Julkaistu
Eli kultakuumetta Kaliforniassa, vuonna 1990.

Nyt kun muutamat suomalaiset rockbändit jyräävät maailmalla ja HIM teki sen, mitä ei moni olisi villeimmissä unelmissakaan uskonut; myi kultaa Amerikassa; on aika kurkata suomalaisyhtyeiden vientiponnisteluiden lähihistoriaan. Herra X astuu aikakapseliin ja kuljettaa meidät mukanaan Hollywoodin unelmatehtaalle, Los Angelesin hehkuvan auringon alle, herran vuoteen 1990. Retkestä ajankohtaisen tekee sekin että jälleen yksi noista Losin veteraaneista on poissa. Tero Isohanni, joka tunnettiin ”rockpiireissä” paremmin Floydina ja The Nights Of Iguana -yhtyeen solistina ja lauluntekijänä, kuoli tämän vuoden kesäkuussa 43-vuotiaana. Kunnioittakoon tämä tuokiokuva myös hänen muistoaan. Sivu X:n jälkijättöisestä päiväkirjasta. Olkaa hyvät!

Los Angeles, Franklin Plaza, heinäku 1990. Floyd liittyy vaimoineen seuraamme hotellin uima-altaalla. Meidän yhtyeemme Hearthillin jäsenillä riittää energiaa ja porekylpyamme täyttyy riemukkaista hahmoista. Vaskoolimme kiiltävät puhtaina – olemme vasta liittyneet kultaryntäykseen, onnellisen tietämättöminä että olisimme sen viimeinen aalto – tällä kertaa.

Aurinko helottaa smogin läpi, mutta Floyd ei ole luopunut tummanpuhuvasta desperado- lookistaan. Floyd ”Iguana” bändeineen on asunut maisemissa kuukausia, mutta he eivät ole yrityksestä huolimatta napanneet levytysdiiliä. Liskojen hakku ei ole napsahtanut kultasuoneen, bändi on hajoamispisteessä ja Floyd hiljaista miestä.

Me tiedämme olevamme vain yhdet vankkurit suomalaisbändien karavaanissa tänne viihdemaailman pääkeitaalle. Muita vuoden sisään Kaliforniassa onneaan koettaneita suomalaisbändejä ovat olleet ainakin Boycott, Havana Black, Melrose, Smack ja Nights of Iguana. Kollektiivin kruunupäänä komeilee Andy McCoy, joka on kaivanut ensimmäiset kimpaleensa jo 80-luvun puolivälissä, Hanoi Rocksin lyödessä kiilaa unelmatehtaan ovenväliin. Tämä tuhkimotarina oli saanut yllättävän loppunsa yhtyeen rumpalin menehdyttyä auto-onnettomuudessa.

Edellisiltana tekemämme yhteinen showcase- keikka Iguanojen kanssa Lingerie-klubilla ei ole tuonut toivottuja hyviä uutisia kummallekaan yhtyeelle. Paikalla oli kourallinen ihmisiä, Losissa opiskelevia suomalaismuusikoita ja levy-yhtiöväkeä. Mutta tuo fakta ei jarruta unelmamme kulkua. Olemmehan paikallisten todistuksen mukaan ”mielenkiintoisin bändi maisemissa viiteen vuoteen”. Näin siis Amerikassa. Iguanoille keikka jää USA-kauden viimeiseksi

Pian poolille ilmestyvät Smack-yhtyeen Rane ja Repa. Rane huvittaa seurakuntaa nasevilla tokaisuillaan. Smack on myös nostettu telakalle bändin laulajan Clauden saatua tarpeikseen Losin meiningistä ja häipättyä Suomeen. Smackin Suomessa tehdyt albumit ovat Amerikan jakelussa, bändi oli heittänyt ahkerasti klubikeikkaa ja valmistellut jenkkijulkaisua. Se unelma on nyt kuopattu. He olivat tehneet valtauksen mutta voimat kultasuonen paikallistamiseksi olivat ehtyneet. Meidän onneksemme Smackin kalifornioittunut osa tulee hoitamaan rundillamme oppaiden ja roudareiden pestejä.

Me emme kuule puhuria Seattlesta, jota Grungeksi kutsutaan. Vaikka olemme muutamaa päivää aiemmin esiintyneet kyseisen tyylisuuntauksen varaprinssien, Mud Honeyn, kanssa New Music Seminar -festareilla New Yorkissa. Pian tuuli kääntyy ja kultamaat vaihtavat paikkaa. Se ei puhalla taivaalle, tavoittamattomiin, unelmaamme – vielä. Sillä paljon koettavaa on edessä. Seuraavana keväänä, 1991, bändimme rantautuisi Amerikkaan uudelleen, viettääkseen maisemissa puolitoista kuukautta, tehden viisitoista keikkaa. Corona-olut limetillä tulisi tutuksi. Jose Cuervo Tequila pistäisi puntit tutajamaan. Hollywoodin kukkulat Errol Flynn -puistoineen, smogiin peittyvine cityja kaktusmaisemineen tulisivat lenkeillä tutuiksi. Sekä takahuoneettomien pikkuklubien lavat ja ilmassa tuoksuva viehko marijuanan käry. Mutta miten kummassa olivat suomipojat päätyneet Kalifornian paahtavan auringon alle?

Kaiken takana on…

Kaiken takana oli Seppo Vesterinen. Tänä päivänä mm. HIM:in manageri. Mies jonka nimi taitaa löytyä miltei jokaisen suomalaislähtöisen, kansainvälisen rock-menestyksen kulisseista. Hän oli jo Hanoi Rocks -vuosinaan luonut jenkkeihin suhdeverkoston. Ja 1990 hän avasi länsirannikolle toimistonsa, Megamania Westin, joka buukkasi suomalaisbändejä näytille unelmatehtaan levymoguleille. Pian rahoitusongelmat ja olematon tuki Suomesta himmensivät Vesterisen loistoidean – ja pulju kaatui.

Jälkipyykki

Eli mitä Jenkkilän lysti maksoi herra X: lle. Ja onko totta, että maksaa yhä? Ja kuinka halvalla se kuuluisa kolmasosa kustannusoikeuksista vaihtoikaan omistajaa? X:lle Hearthill-bändin toinen retki Amerikkaan 1991 ei tullut ilmaiseksi. Hän yhtyeen materiaalin pääsäveltäjänä ja -sanoittajana omisti suurimmaksi osaksi kappaleiden oikeudet. Suomessa kustannussopimuksia ei oltu tehty. Mutta optio siitä, että Amerikan sopimusta varten olisi tarvittaessa myyty oikeudet suomalaiselle levy-yhtiölle eteenpäin kaupattavaksi, oli toki annettu.

Kun puolitoista kuukautiseksi kaavaillun kiertueen puolivälissä rahat oli loppu – keikkoja kulukorvauksilla tiedossa ja levy-yhtiöt ilmaisseet kiinnostuksensa, käytti yhtye viimeisen korttinsa. Matkan jatko maksettiin yhtyeen biisien kustannussopimuksesta Suomessa. Suomalainen kustantaja maksoi kymmenentuhatta markkaa – ja kiertue vietiin loppuun suunnitelman mukaisesti.

Levytyssopimusta ei yhtyeelle Amerikasta lohjennut, mutta lasku odotti. Suomessa kustantaja pihisteli laulujen taksoissa ja maksoi vanhempien levyjen kappaleista, silloisesta virallisesta kustannussopimustariffista (520 mk sanoitus ja 260 mk sävellys) vain puolet tai yhden kolmasosan, eli vähimmillään 250 mk per laulu.

Sinne menivät X: n 1988 – 1991 levytettyjen laulujen kustannussopimukset, ja herra sai käteensä neljän albumin yhteensä viidestäkymmenestä kappaleesta, maksettuaan yhtyeensä Jenkkilän lystin, kuusituhatta markkaa. Tänä päivänä nuo kustannussopimukset ovat yhä voimassa.

Minkäänlaista kustannustoimintaa X:n laulujen osalta ei ole kustantajan taholta viidessätoista vuodessa tapahtunut, lukuunottamatta 10 vuotta sitten julkaistua nuottikokoelmaa, jonka julkaisun puolesta X sai kynsin hampain tapella. Kustantajan suostumatta ensin maksamaan mitään sen toimittamisesta tai graafisesta asusta. Vaikka X tiesi (kiitos Teostory-lehden) kustantajan saaneen nuottikirjaa varten apurahaa kymppitonnin. Se oli hänestä törkeää toimintaa.

Kalifornian kullanhuuhdontaretken likapyykki on siis vielä pesemättä. Ja X huomauttaa, että kysehän ei ole isosta bisneksestä tai rahoista – vaan oikeudenmukaisuudesta. Aikanaan painostuksen (ainakin paineen) alla solmitut sopimukset näyttäytyvät tänä kertoo edessä olevan yhteydenotto kustantajaan ja toivo siitä, että he olisivat hänen kanssaan samoilla linjoilla ja luovuttaisivat kappaleiden oikeudet niiden oikeille omistajille.

– 15 vuotta eli elinkautinen Ameriikan retkestä saanee riittää, X puhisee kertomuksensa lopuksi.

Rock’N’Roll neekerit, eli mitä 90-luvun Losin pioneereille kuuluu tänä päivänä?

Havana Black -yhtyeen solisti Hannu Leiden on tänä päivänä Suomenlinnan studion virallinen merisusi ja Seawolf -levy-yhtiön pyörittäjä.

Boycottin punatukkainen rokkikukko Tommi Läntinen aloitti bändikokeilujen jälkeen 1994 kultalevyillä palkitun soolouran. Kitaristi Hombre häärii studiossaan ja soitti ainakin Muskan bändissä. 2006 Boycott teki paluun keikkojen ja uuden singlen siivittämänä.

Melrose viettää tänä vuonna 25-vuotissynttäreitä. Bändi on arvostettu kotimarkkinoiden klubisuosikki ja kiertänyt myös Eurooppaa. Solisti, kitaristi Tokelan energiaa ihmetellään yhä, Rogen ja Jamin piiskatessa kehiin tiukat kompit.

The Nights of Iguana jätti jälkeensä kolme albumia. Solisti Floyd kuoli 2006. Kitaristi Puka Oinonen soittaa Lapinlahden Linnuissa. Sika Kukkonen ja Delay ovat tehneet mm. tuotantotöitä.

Smackin 1996 kuollut laulusolisti Claude on helsinkiläisen rockin legenda. Jenkkien länsirannikolle kotiutunut Rane Raitsikka porskuttaa viime tietojen mukaan komeasti. Repan ja Mikan liikkeistä ei tietoa.

Hearthill teki Amerikan seikkailun jälkeen vielä kaksi albumia. Kitaristi Samuli Laiho on kunnostautunut teatterimusiikin tekijänä ja radiohittimaakarina. Basisti Jukka Kiviniemi on tuttu naama usean kokoonpanon leivistä. Laulaja-lauluntekijä Jussi Sydänmäki toimii aktiivisesti bändiensä kanssa ja kirjoittanut mm. romaaneja. Miehillä, vuodesta 2003, myös uusi yhteinen bändi: Soul Tattoo. Viulisti Ufo toimi Riki Sorsan bändissä, sekä avasi uran laulaja-lauluntekijänä. Rumpali Heikki Tikka siirtyi useiden bändipestien jälkeen sinfoniaorkesterin roudariksi.

Andy McCoy palasi vuosituhannenvaihteessa Suomeen ja on jatkanut uraansa menestyksellisesti, kasattuaan solisti Mike Monroen kanssa uudelleen yhtyeensä Hanoi Rocks: in.

Suomalaisyhtyeiden Ameriikan saavutukset

Havana Black ei kuulunut Vesterisen talliin, vaan managerina hääri mies Guns & Roses menestyksen takaa. Yhtye levytti jenkeissä albumin rahoitusvaikeuksissa olevalle Hollywood Records -yhtiölle. Kiersi isomman nimen lämmittelijänä ja nousi singlellään Lone Wolf top 100: aan.

Boycott levytti Losissa 1990 suomessa julkaistun albumin ja teki muutaman klubikeikan.

Melrose levytti myös Losissa albumin suomalaiselle yhtiölleen.

Smack toimi Losissa vuoden, albumeilla oli jakelija ja bändillä jo ”hyvä diili” takataskussa, kunnes lafka kaatui alta. Nirvana -yhtyeen Kurt Cobain mainitsi Smackin esikuvakseen ja versioi yhtyeen laulun.

Nights Of Iguana ei paljosta puheista, ja bändin muuttamisesta Losiin huolimatta saanut diiliä.

Hearthill teki kaksi pienimuotoista kiertuetta, esiintyen jenkeissä yhteensä parikymmentä kertaa. Bändille tarjottiin sopimusta pikkulafkalta, josta se kieltäytyi odotellessaan isompia kaloja.

Iskelmä-äänestykset

Julkaistu

Tekijät unohdettiin iskelmä-äänestyksissä 

Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry:n johtokunta lähetti 29. marraskuuta kirjeen Yleisradiolle ja Radio Suomelle sekä Iskelmä-ketjulle ja SBS-radioille. Kirjeessä paheksuttiin sitä, että Radio Suomen ja Iskelmä- ketjun Kaikkien aikojen iskelmä -äänestyksiä kanavien ohjelmissa ja kotisivuilla esiteltäessä ja tuloksia julkaistaessa oli jätetty teosten tekijöiden nimet mainitsematta.

”Tämä on selvästi hyvän tavan ja tekijänoikeuslain 3 § 1 momentin vastaista. Muistutamme, että tekijöiden moraalisiin oikeuksiin kuuluvat isyysoikeudet liittyvät tekijän persoonan kunnioittamiseen. Kansainvälinen perusta moraalisille oikeuksille on Bernin sopimuksen 6 bis artiklassa.”, sanotaan kirjeessä, jonka allekirjoittajina olivat kaikki Elvis ry:n johtokunnan jäsenet.

Seuraavassa äänestysten tulokset julkaistuna siten, että tekijöiden isyysoikeutta kunnioitetaan:

radiosuomi.gif Radio Suomen äänestyksen voitti ”Hopeinen kuu”. Kappaleen sävellyksen ja alkuperäisen sanoituksen on tehnyt italialainen Gualtiero Malgoni ja käännöksen Reino Helismaa. Olavi Virran tunnetun levytyksen on sovittanut Jaakko Salo.

Kakkoseksi tuli Unto Monosen säveltämä ja sanoittama ”Satumaa” Kaarlo Valkaman sovittamana Reijo Taipaleen esityksenä, ja kolmanneksi Rauli Badding Somerjoen “Paratiisi”, jonka tekijöitä ovat Baddingin ohella toinen sanoittaja Arja Tiainen sekä alkuperäisversion sovittanut Jani Uhlenius.

iskelma.jpg Iskelmä-radion äänestyksessä ”Hopeinen kuu” sijoittui vasta kolmanneksi. Voittajaksi selviytyi Jukka Kuoppamäen ”Satulinna”, joka tunnetaan erityisesti Kassu Halosen sovittamana Jari Sillanpään esityksenä. Toiselle sijalle ylsi Antti ja Monja Katajan ”Mä putoan” Yölinnun levytyksistä.

Juice in memoriam

Julkaistu

Juhani Juice Leskinen
19.2.1950 – 24.11.2006
 

Hyvä matkaa, Juhani

Tämä on ainoa muistokirjoitus, jonka Sinulle kirjoitan. Haluan tämän jälkeen antaa viestikapulan muille, jotka jatkossa sinua kommentoivat. Koska olen tv-ihminen ja ex-Iltatähti, suostuin muistelemaan sinua tvuutisissa. Jo senkin vuoksi, että sinä arvostit tv-uutisia, seurasit maailmantapahtumia. Sinä olit 24.11. meidän maailman tapahtuma. Meidän maailma romahti lähtiessäsi. Onneksi laulusi jäivät tänne.

En tiedä, arvasitko, minkä hässäkän aiheutit vielä esiripun laskeuduttua. Minullekin tulvi pari sataa teksti- ja sähköpostiviestiä, kymmeniä haastattelupyyntöjä ja kymmenkunta muistokirjoitus-pyyntöä. Okei, olen sinun ensimmäinen ja viimeinen säveltäjä-sanoittaja- kumppanisi, mutta silti. Voin vain kuvitella viestien määrää lähisukulaisillesi. Se osoittaa, Jussi, että Suomen kansa rakastaa Sinua!

Jopa Virosta tuli viestejä, että heimoveljet ovat murheissaan poismenostasi. Olit heille sukulaiskielen mestari ja elävä symboli siitä, että minkäänlaiseen diktatuuriin ei kannata alistua, vaan on aina rokattava auktoriteetteja ja luutuneisuutta vastaan.

Me rakastamme edelleen sinun laulujasi ja runojasi. Ikävä meille tulee myös sinun teräviä ja hauskoja pakinoitasi. Ja moni ymmärtää myös näytelmiesi, oopperakäännöstesi ja monien muiden kirjallisten töittesi arvon. Kirjoitit myös hauskasti lapsille – se lämmittää vanhan Känkkäränkkä-miehen sydäntä.

Minua on historian siipi hipaissut. Sain olla lähes ensimmäinen, joka näki vahakantiset vihkosi täynnä jo teknisesti valmiita, hienoja lauluja. Osan olit tehnyt jo herkässä murrosiässä. Ja se murrosikä jatkui sinussa koko elämän niin kuin kaikilla herkillä lauluntekijöillä. Oli vuosi 1971. Tajusin heti, ettei tällaisia tekstejä ole kukaan aikaisemmin tehnyt Suomessa. Ne olivat niin erikoisia lauluja, etteivät olisi päässeet nykyisille, esteettisesti makeille, mutta tyhjille soittolistoille. Siinä me Rinteen Harrin kanssa rimpuilimme perässä. Meistä tuli leskisläisiä tarinankertojia, jotka uskovat lauluissa sisällön ja satiirin voimaan.

Sinä hallitsit myös muodon ja metaforat täydellisesti. Musiikillisesti olit esipunkin taistelija. Sanoit, ettei soittotaidon ole väliä, kunhan vain laulussa on sanomaa ja rajua riimitystä. Me rikoimme Coitus Int – bändillä äänilevylle pääsyn mystiikan. Rock demokratisoitiin. Nyt mikä bändi tahansa voi tehdä omakustannuslevyn.

Kun sinä, Jussi, opetit meille loppusointuja ja runopolvia, minä sain opettaa sinulle kitarasointuja. Kun olit tehnyt upean ”Pyhän toimituksen”, soitit minulle: – Alatalo, nyt minunkin biisissä on dimi-sointuja, joista sinä aina vaahtosit!

Kun kirjoitan tätä, Hollannista soittaa 70-luvun suuri rakkautesi J. Hän kertoo, kuinka sinä puhuit suurista unelmista ja maailmanmatkoista. Unelmasi toteutui Suomi-rockin isänä. Maapallonkin kiersit pari kertaa ja Suomea parin maapallon verran. Koulukiusattu tuli ja näytti epäilijöille, että kyllä ujo poikakin heilan saa, kun on kitara kädessä. Itkemme J:n kanssa nuoruuden muistojamme, kun meitä oli kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Nyt on puolet jäljellä. Huomaamme, että nyt on todella yksi aikakausi takana, kun sinä poistuit.

Hän on nainen, josta kirjoitit kauniin laulun tallatessasi yksinäisenä Lontoon katuja. Tulit sieltä ja soit minulle ensimmäisen esityksen biisistä Rongankadun asunnossani. Laulu oli ”Syksyn sävel”. ”Katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista…”. Sanoin, että kylläpä kuulostaa Kärki-Helismaalta. Nii-in. Vaikka imitkin Dylanisi ja Beatlesisi, sinun katkerosi tuli Leinosta, Viidasta ja Helismaasta. Se on kerrottu laulussa ”Sieltä, mistä minä olen kotoisin”.

Sinä voitit kaikki turnaukset. Teit grand slamit. Kultaa satoi. Ja kansa nauroi. Kansa itki. Suosio vain kasvoi. Koko maamme laulut vain ottivat ja tulivat. Mies kosketti jumaluutta. Ruumistasi rasitit armottomasti. Mutta sehän oli pääasia, että henki kulki. Tapoit toisten aikaa ja sinut tappoi aika toisten. Teit tuon laulun edes tietämättä, että se sinulle toteutuu. Laulut ovat tekijäänsä viisaampia. Sama ihmisen ikävä on tapahtunut minullekin.

Vaimoja tuli, vaimoja meni. Kaverisuhteet kukoistivat – ja paloivat loppuun. Jotkut moralistit ovat jälkeenpäin sanoneet: – Miten se Juice? Kun se joi niin paljon? Miten sen terveys? Vastasin: – Kyllä hauskaakin oli!

Sinä olit jo senkin kirjoittanut: ”Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo, vieläkö meillä on kaljaa? ” Olit todella liikenteessä. Monet nuolivat ja repivät sinua omakseen. Välillä nautitkin siitä. Välillä inhosit ja myös näytit sen. Maksoit kovan hinnan siitä, että elit niin kuin halusit. ”On ajatuksen juoksu vapaa eikä nivelet ruostu. Tätä elämäntapaa vaihtamaan en koskaan suostu. ” Minä yritin elää kohtuullisemmin, mutta elämässä ei ole työvoittoja. Murheita tulee sellaisellekin, joka himmaa. Niille, jotka ovat saaneet koskettaa Jumalan siipiä, tulee vielä vähän enemmän murheita. Lauluntekijän työ on yksinäinen ja kultahiput syntyvät katharsiksesta.

Siitä olit elävä esimerkki, että ei kannata näytellä muuta kuin on. Me monet syyllistymme siihen kunnes vanhempana huomaamme, että ei onnistu. Ei edes avioliitossa. Sinä, Jussi, olit juuri oma itsesi, joka ei käskyjä kuunnellut edes kalkkiviivoilla. Kolme päivää ennen lähtöäsi sanoin, eikö kannattaisi kuitenkin mennä sinne dialyysiin…? Sinä hymyilit ja sanoit: Ei käskystä! Ajattelit, että henki voittaa aineen. Niinhän se tekikin monta vuotta. Sanoit kerran, että elät ihan piruuttasi. Vaikea sinua olisi ollut kuvitella lenkkipolulle niin kuin kohta seitsemänkymppistä Mick Jaggeria! Joskus sanoit kyllä kaipaavasi mutkamäkeen, koska nuorena osasit lasketella. Kesäiset venereissut korvasivat sen. Viimeisten vuosien valo tuli vaimoltasi Sarilta. Kun piispa Wille Riekkinen vihki teidät, todistimme, miten suuri on rakkauden voima.

Viime talvena olit masentuneena sairaalassa. Toin sinulle tekstin: ”Always look on the bright side of life”. Pyysin, että käännä se suomeksi ja ajattelepa ite sitä tekstiä! Tulit vielä kotiin siltä reissulta. Heitit kissa sylissä paperin minulle ja sanoit: Tossa se on! Siinä oli käännös: ”Elämä olla voi valoisampaa”. Taisi olla viimeinen käännöstekstisi. Viimeisenä iltanamme sanoit, että sinulla on omia lauluja valmiina. – On minulla laulu sinunkin elämäntilanteesta, sanoit. En tiedä, puritko ne koneelle vai olivatko ne päässäsi?

Tulit mieleeni, kun Korean tv haastatteli minua eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan työstä. Muistin, että sinähän puhuit englantia yhtä hyvin kuin suomea. Sinä puhuit suuremmalla sanavarastolla kuin moni sivistynyt englantilainen. Sekin vielä! Jos et tiennyt jonkun sanan alkuperää, katsoit sen Encyclopedia Britannicasta.

80-luvulla kuuluisuudesta korskeat egomme eivät sopineet samaan keikkabussiin kuten 70-luvulla. Eivät suhteemme kokonaan poikki olleet. Olimme vain kumpikin omilla päättymättömillä kiertueillamme. Tapasimme lähinnä yöbaareissa ja hotelleissa. Välillä teimme jotain yhdessä. Vierailimme toistemme tv-ohjelmissa. Vuonna 1986 lauloimme ”Yhdentekevää” siitä, miten loppujen lopuksi on aivan sama, mitä meistä puhutaan, kunhan itse pystyy katsomaan miestenhuoneen peiliin. Sinäkin olit joutunut ”huonoon valoon” kuten laulussasi aiemmin kerroit kaveristasi.

Siitä olen iloinen, että uudella vuosituhannella me vanhat Coitus Int -kaverit löysimme aivan eri tasolla toisemme, ilman pyyteitä, ilman näyttämisenhalua. Harri teki sinusta karhean kauniin kirjan. Sinä ja minä vaihdoimme monet illat ajatuksia. Kiusoittelit minua siitä, että olen kansanedustaja, mutta huomasin, että sisimmässäsi olit tyytyväinen, että Alatalo saa touhuta kutsumuksensa mukaan. Sinä et edelleenkään uskonut yhteiskuntaan puhumattakaan puolueista. Sinä uskoit, että muutos tapahtuu yksilön pään sisällä, jos on tapahtuakseen. Debattiemme välillä teimme ”Senaattori ja boheemi” -albumin biisit. Pidimme syksyllä 2004 konsertin ja taltioimme sen ”Klassikoiden ilta” -dvd: lle. Sinä olit loistava sinä iltana Tampere- talossa. Kaikki meni nappiin. Yleisö taputti sinulle seitsemän minuuttia lopussa. Tuossa illassa oli jäähyväisten makua. Boheemi lähtee, senaattori jää… vai oliko sittenkin toisin päin? Sinähän se Senaattori olit! Kansan puolestapuhuja.

Hyvää matkaa, Juhani. Ei enää rannekipuja, ei enää huonoa oloa. Tuskan viitta on pois hartioilta. Lopetan kirjoittamisen, koska aistin sinun kuiskaavan hymyillen sieltä jostain: ”Vaiti, aivan hiljaa…”.

Terveisin lauluntekijäkaverisi Mikko

Selvis-lehden lisäksi muistokirjoitus on lyhyempänä julkaistu tamperelaisessa Tori-lehdessä 30.11.2006

Terveisiä Teoston johtokunnalta

Julkaistu

Vuosi sitten näihin aikoihin Teosto oli juuri julkaissut tiedon uudesta elävän musiikin luvasta ja siihen liittyvästä hinnastosta. Uusi hinnasto otettiin käyttöön 1.5.2006. Uudistuksen myötä sekä huvitilaisuuksissa että ravintoloissa soitetun elävän musiikin hinnoittelu yhtenäistyi.

Asiakkaiden jakaminen ravintoloihin ja huvitilaisuuksien järjestäjiin aiheutti vanhan hinnaston voimassa ollessa pahimmillaan sen, että kun kaksi päällisin puolin hyvin samannäköistä yrittäjää järjesti tanssit, joissa oli sama orkesteri samalla ohjelmistolla, samat lipun hinnat ja yhtä paljon yleisöä, toinen maksoi Teostolle halvan ravintolahinnaston mukaan ja toinen moninkertaisen hinnan huvitariffin mukaan. Tilanteeseen oli ajauduttu hiljalleen perinteisten lavojen muututtua toiminnoiltaan lähemmäs tanssiravintoloita ja päinvastoin. Asiakkaiden lokeroiminen kahteen eri hinnastoon ei ollut enää järkevää eikä reilua. Ei edes melko reilua.

Nyt on siis yksi hinnasto kaikille ja hinnoittelun perusteena on musiikin merkitys asiakkaan liike- tai muulle toiminnalle. Näin ollen kullekin yrittäjälle räätälöityy elävän musiikin käytöstä hinta esimerkiksi sen mukaan kuinka usein elävää musiikkia soitetaan, kuinka paljon liput tilaisuuksiin maksavat ja kuinka suuri on vaikkapa tanssitilan yleisökapasiteetti. Melko reilua?

Uudistus tiesi monille alan yrittäjille melko mittaviakin korotuksia musiikinkäyttömaksuissa mutta lukuisa oli sekin joukko, jonka laskut tulisivat pienenemään. Vaikka uusi hinnasto kohteleekin musiikkia liiketoiminnassaan hyödyntäviä yrittäjiä oikeudenmukaisesti, siihen suhtauduttiin Suomen hotelli- ja ravintola-alan liiton puolelta erittäin penseästi. Liekö tähän ollut osaltaan syynä julkisuudessa vallalla oleva harmittavan yleinen Teosto- ja tekijänoikeusvastaisuus, johon nykyaikana törmää varsinkin uudempaan teknologiaan liittyvän bisneksen yhteydessä.

Teoston johto varoittelikin viime joulun alla tulevasta negatiivisesta julkisuuskampanjasta sekä ennustettavissa olevista maksujen laiminlyönneistä jotka saattaisivat näkyä hetkellisenä mustana aukkona kotimaan esitystuotoissa.

Tässä vaiheessa vuotta voidaan jo kuitenkin todeta, että maksujen laiminlyöjien määrä jäi pieneksi eikä mainittavia tappioita tältä sektorilta näytä tulevan. Syynä on osaltaan varmasti myös se, että Teoston väki ei ole tyytynyt pelkkään monopoliaseman suomaan sanelupolitiikkaan laskuja kirjoitellessaan vaan asiakkaiden kanssa on käyty lukuisia tapauskohtaisia neuvotteluja ja jos hinnat ovat nousseet, asiakkaille on tarjottu korotusten porrastusmahdollisuutta. Melko reilua! Tekijänoikeus on!!

Nykytekniikka syrjäyttää paperin?

Viimekertaisessa raportointityöryhmän kokouksessa pääsimme Kirsi-Marja Forsbergin esittelemänä tutustumaan nettiraportointijärjestelmän tämänhetkiseen versioon. Tämä jatkuvasti kehittyvä järjestelmä helpottaa orkestereiden raportointia monin tavoin. Raportointi käyttäen verkkopalvelua antaa orkestereille esimerkiksi mahdollisuuden luoda erilaisia vapaasti nimettäviä ja helposti muokattavia vakio-ohjelmasettejä, joissa kappaletiedot tekijätietoineen ovat valmiiksi täytettyinä. Orkesterilla voi olla valmiit kappalelistat vaikkapa tansseihin, pikkujouluihin tai tarvittaessa festarisetti stadion- luokan tilaisuuksiin. Nämä valmiit setit esiintyjä kasaa jo sivuilleen luomastaan ohjelmistosta. Oman ohjelmiston kasaaminen on tullut selkeästi helpommaksi nyt, kun sivuille on saatu haku-linkki suoraan Nord-doc tietokantaan josta kappaleet oikeine tekijätietoineen siirtyvät raportoijan ohjelmistoon. Nord-docista esiintyjä voi valita kaikista rekisteröidyistä sovitusversioista sen oikean jota itse käyttää. Tämä helpottaa ja selkeyttää myös Teoston työtä. Toinen hieno uutuus on se että yhdellä napin painalluksella esiintyjä saa kaikki ne rekisteröidyt teokset, joissa on itse tekijänä, lisättyä ohjelmistoon.

Teostossa raportoinnin kattavuus ja tarkkuus on ollut aina kansainvälisesti verrattuna korkealla tasolla ja uusi web-raportointijärjestelmämmekin on herättänyt ansaittua huomiota ulkomaisissa sisarjärjestöissä. Sitä on käyty ainakin naapurimaista paikan päällä ihailemassa. Kaikissa pohjoismaisissa tekijänoikeusseuroissahan vastaavaa ei vielä ole käytössä ja kuulemma Stimissä käytössä oleva vastaava e-Konsert-niminen nettiraportointipalvelu on saanut käyttäjiltään kovasti kritiikkiä.

Suomessa web-raportointi on otettu ilahduttavan laajasti käyttöön. Käyttäjämäärän voisi sanoa kasvaneen räjähdysmäisesti, sillä vielä vuoden 2003 alussa netin kautta raportoivia esiintyjiä oli vain noin 100. Saman vuoden loppupuolella luku oli jo 240. Siitä luku onkin vuosittain suurin piirtein tuplaantunut ja nyt jo yli 1.000 orkesteria tekee esitysraporttinsa netin kautta. Mukana on hyvin monenlaisia esiintyjiä, tanssi- ja rockbändejä, trubaduureja, lastenmusiikkia soittavia orkestereja, soittokuntia ym. Vaikka nettiraportoijien määrä on roimasti lisääntynyt, vakavan musiikin esittäjiä palvelussa ei vielä juuri ole mukana ja paperisiakin esitysraportteja vielä Teostoon tulee.

Web-raportoinnin käyttäjämäärän kasvun lisäksi mainittavaa on myös se että palvelun ovat ottaneet käyttöönsä monet uransa alkutaipaleella olevat esiintyjät, jotka eivät ole ennen tätä raportoineet vielä mitenkään. Ennen web-raportoinnin tuloa moni tietokonesukupolven edustaja onkin ehkä vierastanut raportoinnin aloittamista sen vuoksi, että paperin käyttö on koettu vanhanaikaiseksi ja hankalaksi.

Vaikka teknologian kehitys on huimaa, on vielä lukuisia tilanteita, joissa paperi on paras ja ehkä ainoa järkevä väline. Esimerkkinä tästä ja loppukevennyksenä kerrottakoon tarina muovin vallankumouksen ajoilta. Mies palautti kauppaan äskettäin ostamansa muovisen wc-harjan. Myyjän tiedustellessa syytä harjan palauttamiselle mies vastasi, ettei harjassa sinänsä mitään vikaa ollut. Hän vain mieluummin käyttää paperia.

Perinteistä loppuvuotta ja vuoden alkua!

Timo Forsström (SELVIS 04/2006)

LYHYET UUTISET

Julkaistu
Elvis ry jakoi apurahoja musiikintekijöille

Säveltäjät ja Sanoittajat ELVIS ry on jakanut 28.11.2006 kymmenen 6.000 euron apurahaa seuraaville musiikintekijöille:

Veli-Matti Halkosalmi, Edu Kettunen, Ville Leinonen, Tommi Läntinen, Riku Niemi, Mikko Perkoila, Johanna Salomaa (Jonsu/Indica), Jorma Toiviainen, Jukka-Pekka Välimaa (Kauko Röyhkä) ja Aki Yrjänä.

Jaosta päättäneen raadin muodostivat Leri Leskinen, Tommi Lindell, Pekka Nissilä, Tero Valkonen, Maija Vilkkumaa ja Jarkko Martikainen (raadin puheenjohtaja).

Hakuilmoituksessa määriteltiin, että apurahat on tarkoitettu ”kannuksensa jo hankkineille” musiikintekijöille. Työsuunnitelma ei ollut välttämätön, sen sijaan tuli perustella, miten apuraha parantaa hakijan edellytyksiä uusien teosten luomisessa.

Hakemuksia saapui 59 kpl. Apurahoihin käytetty summa on peräisin Teoston kansallisista varoista, jotka kerätään pidättämällä tietty osa tilityksistä kotimaisen musiikin edistämiseen.

Lauluntekijäklubit ovat jo perinne

Elvis ry: n Lauluntekijäklubit jatkuivat syksyn aikana kolmena iltana Kulttuuriareena Gloriassa Helsingissä.

alatalojammi.jpgYleisöä oli 120-150 iltaa kohden ja tunnelma innostuneen keskittynyt. Kolmatta vuotta jatkuneissa klubi-illoissa noudatettiin perinteeksi muodostunutta kaavaa: kolme akustista puolen tunnin settiä alkaen täsmälleen klo 20.30. Tämänkin syksyn tilaisuuksiin Elvis sai tukea Luovan Säveltaiteen Edistämissäätiö LUSES: lta sekä Esittävän Säveltaiteen Edistämiskeskus ESEK: ltä. Pääsylippujen hintoja korotimme 10 euroon aikaisemmasta 6 eurosta, millä ei tuntunut olevan vaikutusta yleisömäärään. Yhdistyksen jäsenillä on ollut iltoihin vapaa pääsy.

Viimeinen syksyn illoista 29.11. aloitettiin hiljaisella hetkellä suuren lauluntekijän Juice Leskisen muistoa kunnioittaen, minkä jälkeen Mikko Alatalo aloitti illan Syksyn Sävelellä. Tämän jälkeen Mikko jatkoi omilla ja Harri Rinteen lauluilla, toki Juicekin oli mukana mm. Maalaispojassa. Mikkoa säesti Jammi Humalamäki. Muut illan esiintyjät olivat Kikka Laitinen säestäjänä Tommi Lindell sekä Anssi Kela. Mainittakoon, että Kikan setin aluksi Tommi esitti oman Saariaho -humppansa.

15.11. lauluntekijöinä olivat Tuomari Nurmio, Juha Tapio, Liisa Lux säestäjinä Miikka Paatelainen ja Eeva Koivusalo sekä 25.10 Olavi Uusivirta, Mari Rantasila säestäjinä Markku Kanerva ja Risto Toppola sekä Pauli Hanhiniemi ja Tommi Laine.

Onnittelemme

Tasavallan presidentti Tarja Halonen on myöntänyt taiteen akateemikon arvonimen säveltäjä, kapellimestari Jorma Panulalle.

Jussi Raittinen on palkittu Pro Finlandia -mitalilla.

Kaj Chydenius on saanut vuoden 2006 taiteen keskustoimikunnan myöntämän taiteen valtionpalkinnon.

Jyrki “69” Linnankivi on palkittu Soulissa, Etelä-Koreassa kansainvälisellä The Outstanding Young Persons of the World (TOYP) palkinnolla.

Jukka Viitasaaren teos on voittanut 2. palkinnon AGEMLAM (Musical Generations of Lambersart Association) puhallinorkesterin sävellyskilpailussa Ranskassa.

Apocalyptica on valittu Vantaan Vuoden 2006 Yritykseksi. Palkintoa vastaanottaessaan Eino ”Eicca” Toppinen peräänkuulutti parempaa verotuskohtelua tekijänoikeustuloille.

Tapani Rinne Suomen edustajana Auxerressa

tapanirinne.jpgTapani Rinteen säveltämä musiikki Koti-ikävä -elokuvaan edusti Suomea Auxerren kansainvälisillä elokuvamusiikin festivaaleilla lokakuussa. Kyseessä oli ensimmäistä kertaa järjestetty kilpailu, johon yhdeksän Euroopan maata oli valinnut oman ehdokkaansa. Elokuvan on tuottanut Making Movies Oy.

Suomen ehdokas oli ELVIS ry: n valitsema vuosien 2005 ja 2006 aikana ensi-iltansa saaneiden kotimaisten elokuvien originaalimusiikeista. Kilpailun järjestelyissä oli mukana FFACE, eurooppalainen elokuvasäveltäjien yhdistys, jossa myös ELVIS on jäsenenä.

Kansainvälinen jury päätti kaikkien ehdokkaiden joukosta antaa parhaan eurooppalaisen originaalimusiikin palkinnon espanjalaisen Pascal Gaignen musiikista elokuvaan ”Dark blue Almost black”. Tv-elokuvien kategoriassa parhaana palkittiin ruotsalaisen Krister Linderin musiikki elokuvaan ”Gitmo, The New Rules of War”.

FFACE ja ”The European Touch”

Tapani Rinne osallistui ELVIS ry: n lähettämänä edustajana myös Auxerressa 21.10. pidettyyn FFACE: n kokoukseen. Mukana oli seitsemäntoista edustajaa kahdeksasta FFACE: n jäsenyhdistyksestä. Kokousedustajat osallistuivat myös samana päivänä pidettyyn elokuvamusiikin konferenssiin ”Film music: The European Touch”.

FFACE: n yhtenä lähiaikojen tavoitteena on edistää elokuvamusiikin ja erityisesti sen säveltämisen opiskelumahdollisuuksia Euroopassa. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi monikielisen opetusmateriaalin tuottamista sekä workshoppeja eurooppalaisten elokuvafestivaalien yhteydessä. ”The European Touch” on puolestaan otsikkona tavoiteohjelmalle, jonka tarkoituksena on edistää eurooppalaista elokuvamusiikkia. Osana ohjelmaa voisi olla esimerkiksi eurooppalaisten elokuvasäveltäjien tietokanta internetissä sekä kiertue, jossa tätä tarkoitusta varten koottu orkesteri esittäisi eurooppalaista elokuvamusiikkia festivaaleilla ympäri Eurooppaa.  

Erik Lindström ja Katri Helena saivat Kullervo Linnan palkinnot

kullervolinna2006.jpgKullervo Linnan Säätiön vuoden 2006 palkinnot luovutettiin Erik Lindströmille ja Katri Helenalle Teostossa 22.11. Molemmat saivat 4 200 euron tunnustuksen. Palkintoa on jaettu vuodesta 1989 lähtien. Säätiön varat ovat kertyneet Kullervo Linnan tekijänoikeuskorvauksista.

Erik Lindströmillä on monta roolia musiikin maailmassa. Hän on ennen kaikkea säveltäjä, mutta myös sovittaja, kapellimestari, tuottaja ja muusikko. Hänen soittimiaan ovat basso, piano, harmonikka, vibrafoni.

Palkinnon perusteluissa Erik Lindströmin todetaan noudattaneen sävellystyössään sitä periaatetta, että hyvä iskelmä on yksinkertainen. Lindströmin melodiat ovat helposti laulettavia ja kappaleiden muotorakenteet ovat selkeitä. Ne perustuvat useimmiten amerikkalaisen populaarisävelmän standardimuotoihin.

Katri Helenan puolestaan todetaan tunnustuksen myöntämisen perusteluissa olevan yksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimmistä iskelmälaulajista. Hän on levyttänyt yli 400 laulua ja julkaissut 30 levyä. Vuonna 1994 hänen myytyjen äänitteidensä määrä ylitti miljoonan levyn rajan. Hän on saanut 14 kultalevyä, kolme platinalevyä ja yhden tuplaplatinan. 

Ari Niemisestä kustantajien varapuheenjohtaja
 
Suomen Musiikkikustantajat ry: n syyskokous valitsi marraskuussa uudeksi varapuheenjohtajaksi 1.1.2007 lähtien Ari Niemisen pitkäaikaisen varapuheenjohtajan Sini Perhon jätettyä paikkansa hallituksessa. Hänen tilalleen hallitukseen valittiin Niko Nordström. Muut hallituksen jäsenet ovat Tom Frisk (puheenjohtaja), Jacob Ehrnrooth, Epe Helenius ja Antti Lehtinen.

Viisutuki väärillä harteilla

Julkaistu

Valtion neljän miljoonan euron tuki ensi kevään Euroviisuille rahoitetaan hallituksen budjettiesityksen mukaan yksinään opetusministeriön kulttuuribudjetista. Tästä syystä useimmilla muilla kulttuurin momenteilla tarjotaan nollalinjaa.

Viisufinaalin katsojamääräksi ennakoidaan sata miljoonaa ja se lähetetään yli neljäänkymmeneen maahan. Se tarjoaa siis ainutlaatuisen mahdollisuuden markkinoida Suomea maailmalle. On selvää, että valtion tulee olla mukana turvaamassa, että tapahtumasta saadaan paras mahdollinen hyöty. Mutta on väärin, että tämän matkailu- ja imagomainonnan rahoittaa valtion osalta yksinään kulttuuri.

Hallituksen budjettiesityksen mukaan taiteelle ja kulttuurille osoitetaan ensi vuonna yhteensä 388,4 miljoonaa euroa, jossa on lisäystä tähän vuoteen 24,5 miljoonaa. Lisäyksestä 19,7 miljoonaa on kirjastojen valtionavun nousua, kun kirjastojen rahoitusta siirretään veikkausvoittovaroista verovaroihin. Lopusta lisäyksestä 4 miljoonaa käytetään siis kertaluonteisena menoeränä Euroviisuihin ja lisäksi kotimaisen elokuvan edistämiseen annetaan lisää 0,5 miljoonaa ja kulttuurivientiin 0,4 miljoonaa.

Tietyillä kulttuurin alueilla kuten teattereiden, orkestereiden ja museoiden valtionosuuksissa sekä Kansallisoopperan ja Suomen kansallisteatterin avustuksissa on myös pakolliset indeksi- ja tupokorotukset, joten tasapainon vuoksi budjetissa on jouduttu tekemään myös vähennyksiä, jotka raskaimmin eli 1,5 miljoonalla koskevat kansainvälistä kulttuuritoimintaa. Eikä esimerkiksi taiteilijajärjestöjen vuosikausia esittämiin taiteilijaeläkkeisiin ole nytkään lisäystä.

Kotimaamme imago- ja matkailumarkkinoinnin lisäksi valtion tuki Euroviisuille suuntautuu Yleisradiolle ja Euroopan yleisradioliitolle EBU:lle. Voikin kysyä, eikö olisi ollut parempi myöntää automaattisen tuen sijasta ainakin osa tappiontakuuna kuten vuoden 2005 yleisurheilun MM-kisoille. Euroviisuihin liittyy myös suurta bisnestä ja krääsää. Esimerkiksi sponsorointia koskevista kaupallisista oikeuksista sopimukset tekee EBU:n valtuuttamana sveitsiläinen markkinointiyhtiö T.E.A.M ja oheismyynnin oikeudet omistaa hollantilainen The Badge Company BV.

Viisufinaali voi siis tietää joillekin myös hyvää tuottoa. Ja jos pääsylippuja ryhdytään myymään alihintaan, kahmivat voittoja mustan pörssin kauppiaat. Viisuhuuma on meillä nyt sitä luokkaa, että erilaisia lippupaketteja voisi mennä kaupaksi tuhansillakin euroilla.

Lordin voitto oli hieno saavutus, josta koko Suomi, suomalainen kulttuuriväki ja taiteilijat saamme olla ylpeitä. Suomalaisen musiikin ja kulttuuriviennin kannalta ensi toukokuussa on kuitenkin ratkaisevaa se, jatkuuko menestys itse kilpailussa. Sitä taas ei tällä neljän miljoonan euron tuella voida juurikaan avittaa. Siksi tukeminen ei saa jäädä yksinomaan taiteen ja kulttuurin harteille.

Martti Heikkilä