Musiikintekijät -logo

Kansanmusiikissa kaikki tekevät kaikkea - Heikki Laitinen luottaa yhdessä tekemiseen

Kansanmusiikissa kaikki tekevät kaikkea – Heikki Laitinen luottaa yhdessä tekemiseen

– Kansanmusiikki, etnomusiikki, miten sitä kutsutaankin, on suomalaisessa kulttuurissa tällä hetkellä äärimmäisessä marginaalissa, vaikka sillä on vastattavana 95 % maailman musiikkikulttuureista, toteaa kansanmusiikin professori, säveltäjä, sovittaja, esiintyjä, tuottaja, elvisläinen Heikki Laitinen. Ja jatkaa, että suomalaisen musiikin kokonaisuudessa on kaksi valtavan isoa aluetta: Klassinen musiikki, jonka kuluttajamäärä pieni mutta valtionapu valtaisa ja joka voi siksi tarjota paljon ammattityöpaikkoja. Toinen on populaarimusiikki, iskelmä, rock, koko se alue, jota valtio ei tue, mutta joka kannattaa itse itsensä.

– Ja sitten on marginaalissa pieni mutta värikäs läntti: jazz-musiikki ja kansanmusiikki. No, pääasia on, että musiikkikulttuurimme on rikasta.

Mitä on kansanmusiikki?

 – Mitä jazz on? Se tiedetään. Mutta toisaalta jazzissa on ilmiöitä, jotka ovat niin lähellä modernia klassista musaa, ettei enää tiedä, kumpaa ne on. Samoin on helppo sanoa, mitä niin sanottu taidemusiikki on. Mutta kun Magnus Lindberg roudaa romua Finlandia-talon konserttisaliin, niin sekin on vielä klassista musiikkia, jos niitä kilkutellaan siellä. Kaikissa ydin on selkeä, mutta reunoilla on huttua, josta ei enää tiedä, mitä se on. Niin kansanmusiikissakin: ydin on sitä, mikä oli 10 000 ensimmäistä vuotta Suomessa ainoaa musiikkia. Keski-ajalla alkoi tulla kirkkomusaa ja muukin musiikki alkoi monipuolistua. Sitten 1800-luvun lopussa tuli kansakoulu ja valtava kulttuurin murros. Se tavallaan lopetti historiallisen kansanmusiikin, joka oli sen jälkeen muistoja, jäänteitä, elvytystä, sovittamista, museomaista esittämistä.

– Tällä hetkellä kansanmusiikki on valtavan monipuolista. Joku haluaa tehdä lauluja 1850-luvun malliin, joku sovittelee afrikkalaisia rytmejä tai fuusioi omaansa maailman musiikkeihin. Kimmo Pohjonen sanoo ”olen kansanmuusikko” ja repii haitariaan efektilaitteen läpi. Kansanmusiikillakin on oikeus omiin magnuslindbergeihinsä.

Linnunlaulusta hittien kuuntelun

– Lintu on niin paljon ihmistä vanhempi, että ihmisen musiikki on tullut linnuilta. Ihminen on laulanut jo ennen kuin puhunut, Heikki Laitinen sanoo ja jatkaa, että laulu on ihmisen perusominaisuus, se on geeneissä eikä kulttuurissa.

– On aivan sama, onko laulu Väinämöisen laulama 2000 vuotta sitten vai Kauko Röyhkän tänä vuonna. Se on samaa jatkumoa, tulee päästä, jolla on suomen kieli hallussaan, se kieli joka määrittelee laulun runomitan ja kielikuvat. Aivan sama, kuka suomenkielisiä lauluja säveltää; hän on suomen kielen armoilla.

– Suomalainen musiikkikulttuuri on vanha, uusimpien löytöjen mukaan Suomessa on ollut asutusta jääkauden jälkeen 11 000 vuotta. Ennen vanhaan ihmiselle oli yhtä luonnollista laulaa kuin puhua tai olla hiljaa. Kaikki laulut olivat muistin varassa ja uusiutuivat koko ajan. Toisen maailmansodan jälkeen kulttuuri on muuttunut valtavasti. Teknologia nopeutti luopumista jokamiehen oikeudesta laulaa, muututtiin kuuntelijoiksi. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Toki ihmiset edelleen laulaa omissa oloissaan ja suosikkilaulut osataan ulkoa.

Ristiriitoja

Heikki Laitinen oli valtakunnan vaikuttajia, kun gospel rantautui Suomeen 1960-luvun alussa.

– YKY: n (Ylioppilaiden kristillinen yhdistys) piireissä tein lauluja Mikko Heikan kanssa. Niissä oli paljon protestia verrattuna nykyiseen gospeliin – nuoren kovaa kritiikkiä kirkkoa, sen pönäkkyyttä ja kieltoja, kohtaan – mutta eniten niissä oli kolmannen maailman kysymyksiä. Jos nyt kuuntelee 60-luvun laulujani, ne tuntuu tavanomaisilta, koska ne on menettäneet sen merkityksen, mikä niillä oli.

– En osannut soittaa kitaraa, olin pianisti, mutta opettelin siskon kitaralla muutaman soinnun. Ja elätin itseni monta vuotta kiertelemällä ympäriinsä laulamassa gospeleitani. Tein myös muutaman levyn – siihen aikaan levyn tekeminen oli harvinaista. Kitarasta tuli ongelmiakin; mulla oli porttikielto moneen kirkkoon.

Teologian ohella Heikki opiskeli musiikkitiedettä ja meni Sibelius Akatemiaan ruvetakseen klassisen musiikin moderniksi säveltäjäksi.

– Toisaalta mulla oli yhteys körttiveisuuseen ja itkuvirsiin, runolauluun ja pelimannimusiikkiin – lukioaikana Raahessa keräsinkin kansanmusiikkia – ja toisaalta tein mahdollisimman modernia musiikkia Erik Bergmanin sävellysoppilaana. Ei siinä mulle ollut ristiriitaa. Sanoin, että Erik Bergmanille mä sävellän, ja sitten kotona teen lauluja. Aika lapsellinen jako. Mutta oli pakko jotenkin selvittää se itselleni. Siihen aikaan oli harvinaista, että joku käy folk-keikoilla ja säveltää atonaalista musiikkia nuoteille.

Heikki toimi niihin aikoihin myös radiotoimittajana.

– Mulla oli varmaan Ylen historian merkillisin toimenkuva: kansanmusiikki, harrastajamusiikki ja moderni klassinen musiikki. Matkustin Keski-Euroopassa modernin musiikin festareilla ja Suomen pitäjissä tekemässä kansanmusiikkijuttuja. Tykkäsin siitä ristiriidasta. Siinä oli kaksi äärimmäistä marginaalia. Marginaalit ja palomiehen hommat on aina kiehtoneet. Sen takia olin sivarinakin lentoaseman palokunnassa.

Ensi kertaa maailmanhistoriassa

Puhelu Kaustiselta muutti suunnitelmat.

– Viljo S. Määttälä pyysi minut uuden kansanmusiikki-instituutin johtajaksi. Tulevaisuuteni tutkijana, säveltäjänä ja esiintyjänä oli Helsingissä ja pohdin pitkään kavereiden kanssa, voinko lähteä pieneen kirkonkylään. Niin lapsellista se oli siihen aikaan. No, lähdin, ja vuodesta 1974 olen ollut kansanmusiikin ammattilainen. Velvollisuuteni on taata, että suomalaisessa kulttuurissa tietyt soittimet ja soittotyylit säilyy – että vanhoja soittimia elvytetään ja kuullaan tässä kulttuurissa.

– Olin 1990-luvulla virkavapaana useita vuosia, ja ehdin säveltää, esiintyä, tutkia. Siihen ei olekaan jäänyt paljon aikaa sen jälkeen, kun vuonna 2001 otin vastaan kansanmusiikin professuurin. Mutta laajasta kokemuksesta on totta kai hyötyä; voi antaa virikkeitä, on verkostoa ja tietää, kun on itse säveltänyt klassista musaa, esittänyt kansanmusiikkia ja ollut rockbändissä.

Heikki Laitisen työryhmä sai tänä vuonna Suomen Kulttuurirahastolta 240.000 euron apurahan hankkeeseen, jossa luodaan mahdollisuuksia kansanmusiikin ammattimaiseen esittämiseen ja opetukseen sekä musiikkiportaalin luomiseen.

– Kun tulin Sibikseen 80-luvulla, siellä opetettiin kolmenlaista musiikkia: jazz-musiikkia, kansanmusiikkia ja musiikkia. Huvittavaa. Kansanvalistuksen aikana 1800-luvun lopussa, kun Suomen nykyinen musiikkikulttuuri varsinaisesti alkoi hahmottua, pantiin klassikot Helsingin Musiikkiopistoon, nykyiseen Sibelius Akatemiaan, ja ruvettiin tekemään heistä ammattilaisia. Silloin olis ollut mahdollista perustaa myös kansanmusiikkiopisto, josta olis tullut kansanmusiikin ammattilaisia. Niin ei tehty, kansanmusiikki pakotettiin pysymään harrastajamusiikkina.

– Päätös perustaa vuonna 1983 Sibikseen kansanmusiikkiosasto oli rautaa. Ensimmäistä kertaa Länsi-Euroopassa, ensi kertaa maailmanhistoriassa, alettiin kouluttaa ammattimaisia kansanmuusikoita, joiden elämäntehtävä on miettiä suomalaisen kansanmusiikin kehittämistä. Mutta vielä puuttuu omat managerit ja varmuus siitä, että musiikkiopistossa saa opiskella kansanmusiikkia ja että valmistuvat kansanmuusikot saa työtä musiikkiopistoista. Näiden rakenteiden luomiseen me saatiin se apuraha – kolmen vuoden onni alkoi elokuun alussa. Nyt on mahdollisuus kokeilla ja kehittää kansanmusiikin mukaista musiikkiopetusta ja luoda esittämisen rakenteita, niin klubeilla kuin konserttitaloissa, ja etsiä myös omia, kansanmusiikkitraditiosta tulevia esitystapoja ja -paikkoja.

– Kansanmusiikkiperinteen ehdottomasti tärkeimpiä puolia on yhdessä tekeminen, yhdessä laulaminen, soittaminen, tanssiminen. Raja-aitoja ei ole; ei erikseen säveltäjiä, ei sanoittajia eikä tanssijoita. Kaikki tekee kaikkea. Meidän osastolla on tosi paljon luovuutta, kun kaikki soittaa, laulaa, tanssii, opiskelee lauluntekoa ja improvisaatiota. Opiskelijoista monet valuukin teatteriin tai populaarimusiikin puolelle, koska siellä tarvitaan heidän taitojaan ja improkykyjään.

Kyllä muusikko muusikon tuntee

Mikä ero on kansanmusiikilla ja etnomusiikilla?

– Kansanmusiikki on rasitettu sana, koska siihen liittyy kansallinen hurmos. Maailmassa on ehkä 6000 erilaista musiikkikulttuuria. Millä niitä kuvataan? Kolmannen maailman musiikki, maailmanmusiikki, world music … etnomusiikki? Nimitykset on päällekkäisiä, risteytyviä. Minusta etno- ja kansanmusa ovat tällä hetkellä rinnasteisia käsitteitä. Viime kesänä Helsingissä oli Etnoespa, jonka esiintyjistä valtaosa oli kansanmusiikkibändejä. Etnoespa on sananakin mielenkiintoinen. Alkusoinnun viehätys tulee tosi kaukaa. Se tunkeutuu jopa puheeseen, mutta on ilman muuta syntynyt laulussa tuhansia vuosia sitten.

– Ennen vanhaan sanottiin, että musiikki on kansainvälinen kieli. Se tarkoitti sitä, että jos Suomeen tulee Singaporesta sinfoniaorkesteri soittamaan, niin kyllähän me ymmärretään, mitä se soittaa. Mutta jos ne singaporelaiset soittais alkuperäistä musiikkiaan, oliskin jo vähän vaikeampaa.

– Kansanmusiikintutkijat on sanoneet, että jos haluaa tutustua toiseen kulttuuriin, sitä täytyy tutkia tarkkaan. Mä olin etnomusikologi ja kiltisti opin, että perusteelliseen tutkimiseen menee vuosia. Mutta kun mä muusikkona rupesin kiertämään maailmaa ja tapasin muusikoita Afrikasta ja muualta ja tein niiden kanssa yhdessä keikkaa, niin hätkähdin, että eihän se mulle opetettu pidä paikkaansa. Mun tunnuslauseeksi tuli, että kyllä muusikko aina muusikon tuntee, oli se mistä kulttuurista tahansa, koska muusikko on intohimoinen ääniavaruuden tuottaja. Ihan sama, minkälaisia säveliä, minkälaisia soittimia, minkälaisia tanssiaskelia sinne avaruuteen tuotetaan, intohimo on yhteistä.

Heikki Laitinen on itse erikoistunut kymppikielisen soittoon, kanteleen, joka säilyi Karjalassa 1910-20-luvulle asti ja jonka soitolle on ominaista ikuisuus.

– Siinä vain plimpotellaan tiettyjä sointukulkuja jatkuvasti muunnellen. Siinä ei ole biisejä, se ei pätkity kappaleiksi, se vain on olemassa. Vähän niin kuin Nils-Aslak Valkeapää sanoi joiusta, että se ei ala eikä lopu, se on kuin tunturimaisema, jatkuu ja jatkuu. Alkaessaan soittaa tai laulaa kalevalaisia lauluja ihminen ikään kuin menee sinne sisään, on siellä tietyn ajan ja tulee pois, musiikki jää sinne olemaan.


Heikki Laitinen lyhyesti
 
s. 1943 Ylivieskassa, yo 1962 Raahessa
 
Opintoja Helsingin yliopiston teologisessa ja humanistisessa tiedekunnassa sekä Sibelius-Akatemiassa
FM 1977, FT 2003
radiotoimittaja 62-, Yleisradion vakavan musiikin osaston vakinainen toimittaja 1972-74
Kansanmusiikki-instituutin johtaja Kaustisella 1974-83
Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston lehtori 1983-95
taiteilijaprofessori 1995-00
Sibelius-Akatemian kansanmusiikin professori 2001-
Kansanmusiikin ja populaarimusiikin tutkijakoulun johtaja 2003-06
säveltänyt useita satoja laulelmia sekä klassista musiikkia, kansanmusiikkia ja musiikkia näytelmiin ja tanssiesityksiin; yhden miehen ooppera Iltapäivän demoni (2001)
yhtyeitä mm Kankaan Pelimannit, Nelipolviset, Primo, Fedja Happo, Kelavala, Kirkuna, Kypsä-orkesteri, Suomussalmiryhmä, Laitinen & Pohjonen, Ääniteatteri Iki-Turso
soolokonsertteja ja performansseja, erityisaloina kalevalainen runolaulu ja ääni-improvisaatio
parikymmentä äänilevyä, mukana useilla muilla
musiikintutkijana erityiskohteina musiikki taiteena sekä suomalaisen ja saamelaisen musiikin historia
väitöskirja Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa (2003)
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2006

Selaa lehden artikkeleita