Kolme vuosikymmentä ammattilaisuutta

Kolme vuosikymmentä ammattilaisuutta

Muusikko, säveltäjä, sanoittaja, äänittäjä, miksaaja, tuottaja, kouluttaja ja yrittäjä. Harvalla on näin laaja tausta. Taitava, tunnettu, pidetty ja arvostettu mies, joka tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa. Miten tämä kaikki on mahdollista?

– Musiikki on mulle yhtä suurta kokonaisuutta. Siihen liittyvät niin pienet kuin isotkin tekijät. Se antaa voimaa ja motivaatiota. Toki joutuu rationalisoimaan omat työnsä. Hässäköiden keskellä on yritettävä selviytyä kiperistäkin tilanteista. Kiitos perheelleni, että he ovat olleet kannustavia ja kärsivällisiä, kolmen nuoren isä Speedy Saarinen sanoo.

Kaikkiruokainen

Jyrki ”Speedy” Saarinen on aito stadilainen. Kalliosta hän muutti parivuotiaana Pihlajamäkeen. Se oli tyypillinen 60-luvun asumalähiö. Saarisen duunariperheessä oli kolme poikaa. Veljeksistä keskimmäisen nimi Speedy asettui pysyväksi jonkun koulukaverin huulenheitosta.

– Musiikkikuvioni alkoivat isäni kitaransoitosta. Hänellä oli kuuluisa suomalainen teräskielinen Noso. Oppikoulussamme oli musiikinopettajana Seija Järvinen – Klasun vaimo. Isobroidi kävi Seijan kitaratunneilla, jonka jälkeen minä menin perässä.

– Soittointoni kasvoi, kun kuulin koulubändien harjoittelevan. Seija oli ensimmäisiä pioneereja maassamme, joka käynnisti bändisoiton opiskelun kouluissa. Pekka Ruuska ja Kaija Koo olivat muun muassa koulukavereitani. Myöhemmässä vaiheessa meillä oli monenlaisia musaviritelmiä.

Hurriganesin livekeikat 70-luvun alkuvuosina olivat huimia kokemuksia, joissa erityisesti Albert Järvinen loisti. Samaa voidaan puhua Wigwamista ja Jukka Tolosesta.

– The Beatles oli varsinainen herätykseni. Vanhalla Blaupunkt-kasettimankalla tuli äänitettyä radiosta esim. PopNonstopin soittamia tykkibiisejä, kuten Can’t Buy Me Love [Lennon-McCartney] ja All My Loving [Lennon-McCartney] Musiikin suhteen olen aina ollut ennakkoluuloton ja kaikkiruokainen, joten kasetit täyttyivät myös yhtälailla The Sweetin, Gary Glitterin, Deep Purplen, Led Zeppelinin, Jimi Hendrixin, Hectorin kuin Black Sabbathin biiseistä. Ensimmäinen ostamani lp-levy oli leffasoundtrack. Rory Gallagher ja Jeff Beck kolahtivat totaalisesti tajuntaani. Progemusakin tuli keskeiseksi jo varhain, kuten muun muassa King Crimson ja Genesis.

Ogeliin, Broadcastiin ja Yleen

Vuonna 1973 sähkiskitaran kanssa Speedy pyrki ja pääsi opiskelijaksi silloiseen Oulunkylän Pop & Jazz Opistoon. Opettajina olivat Eero Lupari ja Raimo Sarkio, joka kokeneen pedagogisuutensa ansiosta sai nuoren oppilaan innostumaan nuottien maailmasta. Peter Lerche oli opettajista kuitenkin järisyttävin. Kurssikirjat saivat lentää Petterin tunneilla kauniisti nurkkaan ja täysin erilaiset näkökulmat täyttivät nuoren kitaristin tajunnan. Ogeli jäi kolmen vuoden jälkeen, mutta Speedy jatkoi tovin opiskelua Lerchen yksityisoppilaana. Elettiin 80-luvun alkua. Armeijan aikoihin Speedy tutustui Lappeenrannassa mm. ikäryhmänsä kaveriin, kitaristi Jarmo Nikkuun. Kaverukset kehittivät intin aikana useita soittajaisia.

– Jo kouluaikoina innostuin hoitelemaan ääntä useille bändeille. Sittemmin armeijan loppuaikoina äitini huomasi lehdessä ilmoituksen Ylen äänittäjäkurssista ja ilmoitti pääsykokeeseen. Tulin hyväksytyksi.

Kurssi kesti kaksi vuotta päättyen 1983. Saman kurssin muita opiskelukavereita olivat mm. Hannu Leidén, Tarmo Haatanen ja Hannu Perälä. Tätä ennen, loppuvuodesta 1980 Speedy Saarinen liittyi kitaristiksi Broadcast-yhtyeeseen Martti Rechardtin tilalle. Keikkoja oli paljon aina Lappiin saakka. Opiskeluista oli kuitenkin pikkupakko jotenkin selvitä. Kuvioihin liittyi myös Broadcastin kakkosalbumin työstäminen Kassu Halosen tuottamana Sonet Polarille. Hektisyys oli liikaa, ja nousussa oleva bändi jäi puolen vuoden jälkeen. Ehtihän siinäkin jo maantiekilometrejä nähdä tarpeeksi!

Opiskelujen jälkeen alkoivat uutterat äänitarkkailijantyöt Ylellä. Nuori vastavalmistunut sai tuekseen kaksi kokenutta konkaria – nyt jo edesmennyttä ammattilaista, jotka olivat tietyllä tapaa myös mesenaatteja.

– Reino ”Pikku-Reiska” Isoaho oli Ylellä uudistava pioneeri ja merkittävä oppi-isäni moniraitatekniikan käytössä. Hän opasti minut heti raakaan työntekoon. Noviisina aloin hikihatussa vääntämään namikoita eri produktioissa. Suoraan rohkeasti tilanteisiin kiinni. Se oli hänen keskeisin opetuksensa ja myös paras kouluni. Tuomo Tanskan tuki oli myös arvokasta, koska hän oli samanhenkinen, muusikkopohjainen äänittäjä.

Upi on my mind

Edesmennyt rumpali, säveltäjä, sovittaja, pedagogi, tuottaja ja kapellimestari Urpo ”Upi” Sorvali (1952-1989) oli niin ikään yksi keskeisimmistä kollegoista ja ystävistä pitkän uran varrelta. Ensimmäisiä kosketuksia Upiin syntyi jo Pihlajamäessä, kun hieman yli parikymppinen, pienikokoinen ja positiivinen energiapakkaus opetti bändejä koulussa. Myöhemmin Speedyä pyydettiin Ruuskan Pekan Livingstone-yhtyeen basistiksi eräälle tuurauskeikalle. Näihin aikoihin Sorvali toimi Livingstonen levytysten tuottajana ja myöhemmin muusikkonakin.

– Pidin tämän bändin meiningistä, joten liityin siihen vakituiseksi kitaristiksi. Olin soittamassa myös Livingstonen debyyttisinglellä. Siihen tuli taltioiduksi virallisesti ensimmäinen oma äänitetty biisini Rakkautemme hän näkee. Teksti oli Ruuskan. Mukaan tulivat kahden albumin levytysessiot. Tätä jatkui vuoteen 1987 saakka.

– Jatkossa Upi kiinnitti minut kitaristiksi muun muassa Perjantaipörssi tv-ohjelman livebändiinsä.Tämä oli mahtava proggis jo bändin kokoonpanonkin vuoksi, kuten Leevi Leppänen, Harri Merilahti ja Antti Murto. Tuottajana, kapuna ja muusikkona Upi oli todella pro. Hän oli tarvittaessa vaativakin, mutta kannustava ja loi aina hyvähenkisen ilmapiirin. Jatkossa soitin satunnaisesti Upin muissakin proggiksissa ja Norma Jean Blue -bändissä.

Pitkä pesti Pori Jazzeilla

Vuonna 1986 käynnistyi kuudentoista vuoden mittainen periodiputki Pori Jazzin Kirjurinluodon PA-saliääni- ja lavamonitorointitöissä. Lista kansainvälisten tähtiartistien ja legendojen festivaalikonserteista on pitkä. Miles Davis, Blues Brothers, B.B.King, Steve Lukather, Robben Ford, Phil Collins, James Brown, Buena Vista Social Club, Manhattan Transfer, Chick Corea, Björk…

– Artistien tunnelmat ailahtelivat korrektista kohteliaisuudesta puhumattomuuteen tai äksyilyyn. B.B.King oli todellinen herrasmies, joka lavalta lähtiessä kääntyi näyttävästi puoleeni kumartaen syvään. Ehkä paras kiitos noista töistä. Phil Collins oli myös lupsakka.

Provinssirock-festivaalien taltioinneissa (1986-93) yhteistyötä tuli mm. Red Hot Chili Peppersin, Ramonesin, Big Countryn, Iggy Popin, Suzanne Vegan ja R.E.M:in kanssa. Ruisrockissa (1988-93) Santanan, Little Featin, Bob Dylanin ja Jethro Tullin… Livetyöt ovat jatkuneet sittemmin useilla muillakin festivaaleilla. Päätyöllistäjä on ollut myötämielinen.

Yle on tarjonnut paljon mielenkiintoisia duuneja. Työt ovat olleet vaihtelevia 

– puhetuotantoa, tehosteita, tv:tä, erilaisia livejuttuja… Eniten olen pitänyt televisiotyöstä sen monipuolisuuden takia.

Työproduktiot laajenivat muuallekin

– 90-luvun alussa Finnvoxin studiopäällikkö Risto Hemmi tarjosi keikkatöitä. Tein paljon Fazer Finnlevylle sessioita muun muassa Jaakko Salon ja Timo Lindströmin kanssa. Jakke oli mahtava vanhan liiton tuottaja. Tenavatähtiä ja iskelmää väännettiin urakalla. Sitten Dave Lindholmia, Pekka Pohjolaa ja muita suomirockin ja rootspuolen levytysproduktioita…

Äänitystekniikka koki melkoisen murrosvaiheen digitaaliteknologian vallatessa alan.

– 2000-luvun puolella lähes kaikki digitalisoitui. Täytyy myöntää, että välillä kaipaan analoginauhaa, koska pidän sen pehmeästä soundista. Käytän sitä edelleen aina, kun on mahdollisuus…

– Mitä sitten tulee toimenkuvaani niin en koe olevani äänittäjänä mikään tekninen insinöörityyppi vaan enemmän teknis-taiteellisempi. Tähän vaikuttaa musataustani, Saarinen pohtii.

Biisintekijänä

I recall when I was small

raised to see the family fall

Found out: a lot got lost, my heart is still sore

Pa, you bought me a compass

you taught me how to surpass

please prove me wrong: Have you lost yours?…”

(An Open Letter, säv.san.sov. Speedy Saarinen. Omistettu edesmenneelle isälle. Albumilta Speedy Update, 1991)

Ensimmäiset omat biisit syntyivät jo kouluaikoina, kun piti nuotintaa ja kopsata muiden tuotantoa. Speedy Saarinen kirjoittaa edelleen käsin kaikki stemmansa.

– Aktiivisempi säveltämiseni on alkanut bändibiiseistä eli kahdesta omasta levystäni, joissa on hyvinkin sillisalaattipitoista materiaalia. Tähän asti olen julkaissut englanninkielistä laulumateriaalia ja instrumentaaleja. Ensi syksynä on tulossa ensimmäinen suomenkielinen levyni. Nyt suunta on enemmänkin lauluntekijätyyliseen, kuten Neil Youngiin tai James Tayloriin päin. Mukana tulee olemaan paljon akustista soittoa.

– Alkuaikoina tuli kirjoitettua kantaaottavaa ja vihaistakin lyriikkaa. Uudemmat suomenkieliset tekstini kumpuavat pitkälti parisuhdeasioista, Speedy kuvailee omaa tuotantoaan.

Yht´äkkiä huomaan, polun päätä tuijotan

mietin liekö mitään meillä koskaan ollutkaan

kuin katoavaa kuvaa läpi usvan katselen

ja kuin ensisateen otan vastaan huomisen.

Aivan kuin unta tää nyt ois

ei tää totta olla voi

vain kaikki meille tärkeää

pois häviää.

Eihän oo helppoo löytää tietä oikeaa

oikeaa aikaa ja paikkaa jossa kohdataan

tilaa unelmille ja taitoa näyttää tunteitaan

malja onnellisille, viisas vaikenee onnestaan.

Aivan kuin unta tää nyt ois

ei tää totta olla voi

vain kaikki meille tärkeää

pois häviää.

En saata olla ainoa jolle ilta on hiljainen

silti tahdon tunnustaa: olit parasta tuon eilisen.

Aivan kuin unta tää nyt ois

ei tää totta olla voi

vain kaikki meille tärkeää

pois häviää

(Kuin unta, säv&san. Speedy Saarinen, 2006)

Keikoilla taas

Äänitystöiden vuoksi aika ei aina riitä omien biisien kirjoittamiseen tai soittamiseen. Tulee hetkiä jolloin tilanne on taas toinen. Pitkäaikainen yhteistyökumppani Arttu Takalo pyysi Speedyä mukaan viime vuonna Katri Helenan laajamittaiselle juhlakiertueelle. Kutsu oli niin houkutteleva, että kitaristi suostui siltä istumalta.

Ageness-progeyhtye on ollut viime vuosina yhtenä vahvana tekijänä soittokuvioista puhuttaessa. Bändi esiintyi kesällä Porissakin Jazzien aikaan ja julkaisi viime vuonna monesta Euroopan maasta erinomaiset kritiikit saaneen albumin.

Tietyt muusikot ovat usein tekemisissä läsnä.

– Olen tehnyt Takalon Artun kanssa useita albumeita ja teatteriproggiksia. Anssi Nykänen ja Harri Rantanen ovat myös liittyneet kiinteästi omiin musaproduktioihini ja lukemattomiin muihin studiosessioihin.

Yrittäjänä ja kouluttajana

Vuonna 2002 Speedy Saarinen perusti tuttujen ammattikollegoidensa kanssa musiikkiin ja av-tuotantoon keskittyvän Mediagents Oy -nimisen yrityksen. Monimediatalossa on kymmenkunta osakasta eri toimialoilta. Yritys toimii ex-Oulunkylän Pop & Jazz Konservatorion tiloissa. Monitoimimies kertoilee:

– Työkenttäni yrityksessämme on musiikkituotanto. Meillä toteutetaan ja tuotetaan myös nettisivustoja, ohjausta, kuvaa, ääntä ja leikkausta. Lisäksi kirjavideoita, mainosmusiikkia, spiikkauksia, tv-esiintymiskoulutusta, yritysvideoita ja levysessioita. Olen säveltänyt, sanoittanut, sovittanut ja tuottanut paljon tunnareita yritysasiakkaillemme. Nykyisin työskentelen osa-aikaisena Ylellä.

– Olen tietoisesti säilyttänyt muusikon- ja äänittäjäntyöni hyvässä balanssissa. Ennen oli usein sellaista näkemystä ilmassa ettei noita voi millään yhdistää. Aikanaan sisuunnuin tästä ja halusin todistaa, että kyllä se on mahdollista.

Speedy Saarinen on myös kysytty ja pidetty kouluttaja. Jo lukioaikoinaan Speedy opetti bändisoittoa koulussa ja antoi vieläpä siinä ohessa kitaratuntejakin, jota kesti kymmenisen vuotta. Äänentoistollisella ja tuotannollisella puolella hän on niin ikään tehnyt näkyvästi koulutustyötä mm. Ylessä, Adultassa, Keudassa, Stadiassa ja Sibelius-Akatemiassa.

Kuvioihin on kuulunut myös äänittäjäkollega Nicke Lindholmin perustaman Rockway-nettikoulun opetusosuus. Nämä pitkäaikaiset ammattiveljet ovat vastanneet Mtv3:n Tanssii Tähtien Kanssa -viihdeohjelman viime kauden tv-äänestä.

– Näiden lisäksi tein Tomi Salesvuon kanssa muutaman vuoden opetustyötä Joensuun musiikkileirillä ja klinikoilla. Koulutuspyyntöjä tulee eri puolilta maata.

Jalat tukevasti maan alla

– Kyllä se haitarista on lähtenyt. Äitini opetti minua soittamaan haitaria kun olin neljä-viisivuotias. Tässä on ihan selkeä sukurasite. Äidinisä soitti tansseja, ja äitikin esiintyi soittajana, mutta eivät olleet ammattilaisia. Mulle ostettiin vähän yli oktaavin Hohner-pianohaitari, mikä ei ollut mikään lelu. Meillä oli gramofoni ja levyjä, ja mieleenpainuvimpana muistan Ossi Runnen levytyksen Minka (trad). Se oli aivan loistava; jostain syystä tajusin, että siinä oli hienoa soittoa. Tämän muiston suuresta elämyksestä olen Ossille myöhemmin kertonut.

– Haitariin liittyy myös se, että meillä Verlan kylässä, Jaalan pitäjässä, asui haitarinsoittaja Aimo Niemi, joka soitti Dallapéssäkin myöhemmin. Hän osasi näitä varsinaisia haitarisoolokappaleita, ja sitä kautta aloin kuuntelemaan sitä osastoa. Paul Norrback oli suosikkini, johtuen tietysti siitä, että hän soitti pianohaitaria, yhtenä harvoista.

Sinulla on myös musiikkiopistotaustaa ammattiisi.

– Joo, kahdeksanvuotiaana menin Kouvolaan musiikkiopistoon, kun muutettiin sinne. Aloitin pianotunnit, mutta mä vähän kyllästyinkin niillä tunneilla ramppaamiseen, mikä siinä iässä oli aika normaalia. Mutta opettajani Heikki Koskenseppä otti mut sitten yksityisoppilaaksi, ja nimenomaan myös haitaristina – haitari ei kuulunut siihen aikaan opiston kuvioihin. Silloin mä opin nuotit, kun äidin kanssa se oli ollut aina korvakuulolta soittoa.

Missä vaiheessa ammattilaisuus alkoi väikkyä mielessä, vai ajauduitko vain luontevasti alalle?

– Kyllä se aika luontevasti meni. Menin neljätoistavuotiaana tanssibändiin, joka oli hyvin suosittu kaakkoissuomalainen Matti Lavin yhtye. Ravintolakeikoille jouduin aina pyytämään vanhempien ja nimismiehen luvan. Ainoa, mikä mua muuten kiinnosti, oli kirjallisuus. Luin paljon, ja myöhemmin olen ajatellut, että jos tästä muusikkohommasta ei olisi tullut mitään, niin ehkä mä siihen suuntaan olisin mennyt – en kirjailijaksi, mutta vaikka äidinkielen opettajaksi.

– 16-vuotiaana mua pyydettiin ravintolabändiin Tampereelle, ja kun meillä oli pitkä kiinnitys Kotkan Seurahuoneelle, niin ajoin junalla joka päivä sinne Kouvolasta, soitin keikan, nukuin siellä muutaman tunnin, ja lähdin ensimmäisellä junalla viiden-kuuden aikaan Kouvolaan kahdeksaksi kouluun. Tällaista se oli, yksi vapaapäivä viikossa. Jäinkin sitten seitsemännellä luokalleni; olin silloin Unto Satorannan bändissä, joka soitti etupäässä Tampereen alueella, eli silloin reissasin Kouvolasta sitä väliä. Silloin lopetin koulun, kun soittamisestakin alkoi tulla kunnolla liksaa, se oli jo ammattia.

– Muutin Tampereelle, ja Satorannan yhtyeen muusikot jatkoi nimellä Yhtyeineen. Eli Tappi Suojasen ohjelmatoimisto myi kesän täyteen lavakeikkoja ympäri Suomea, ”se ja se yhtyeineen”, ja me ajettiin paikalle ja katsottiin tullessa julisteista männyn- ja sähkötolppien kyljistä, että kuka on illan solisti: Eino Grön, Paula Koivuniemi, Kari Kuuva – kuka kulloinkin. Me osattiin nuotit, niin oltiin säestyskelpoisia.

Oliko kaikilla nuotit?

– No ei todellakaan, mutta siinä oli se mahdollisuus, että jos jollain oli, niin ne taittui. Mutta paljon meni niin, että esimerkiksi Kuuva sanoi vaan ”Lärvätsalo ceestä”, ja sitten mentiin. Sehän oli juhlaa, jos jollain oli nuotit.

– Bändi muuttui sitten Kristiina Hautalan taustabändiksi, kun hän voitti euroviisujen Suomen karsinnan [1968, Kun kello käy, säv. Esko Linnavalli, san. Juha Vainio]. Keikkoja oli tosi paljon, kierrettiin lavoilla, edelleen koko illan keikkoja, ja kakkossolistina oli Markku Aro. Tähän aikaan mä soitin pelkästään urkuja, ja ne mä olen käynyt läpi Farfisasta Hammondiin; ekat mä hankin jo Kouvolan aikana.

– Sitten mä vaihdoin Johnnyn [Liebkind] bändiin nimeltä Frankies. Hänellä oli pientä vipinää Kristiinan kanssa, ja hän oli ollut usein keikoilla mukana – plokkasi minut siitä.

Hänhän oli jo iso tähti; ainoa, joka pystyi panemaan kampoihin Dannylle, ennen kuin tuli Kirka.

– Kyllä, ja kilpailu oli kova. Meillä oli iso kesä-show, jossa oli mukana Hair-musikaalin [säv. Galt MacDermot, san. Gerome Ragni-James Rado, suom. san. Esko Elstelä] musiikki kokonaan. Johnnyn jälkeen tuli Kristian, joka voitti ensimmäisen Syksyn Sävel -kisan [Aarno] Ranisen laululla [1968, Näin on]. Bändin nimi oli Mielikummitus, jonka ensimmäisessä versiossa soitti muun muassa Pave Maijanen kitaraa.

– Toisen version kanssa olikin mielenkiintoinen kesä! Edelleen keikat oli tanssipaikoilla, ja soitettiin aluksi tangoja ja muita. Pakettiin kuului kakkossolistina Rauli ”Badding” Somerjoki, jota ei vielä tunnettu. Pitkän kaavan mukaan Kristianin osuus oli yksi tunti, mutta siinä oli vielä lisäksi Sperm-Ooppera, eli Mattijuhani Koposen ryhmä, jonka lukumäärä vaihteli jossain määrin, siinä 3-30 välillä. Se oli Kristianin idea, hän ei pelännyt tällaisia. Se oli kulttuurijengiä stadista, ja ne veti ihan mitä tahansa, teemat vaihtui joka ilta. Elävästi muistan keikan Aulavan lavalla, joka eteni ihan normaalisti ilman ongelmia tangosetin ja Baddingin ajan. Sitten tuli Sperm, ja Koponen oli jostain ihmeestä hommannut 15 poliisin pukua, ja lavalla oli ”poliisien kuoro”, sekä Koponen itse kaavussa, mikä oli löyhästi koottu kahdesta Suomen lipusta. Koponen luki omia runojaan, kuoro lauloi jotain välissä, ja samaan aikaan Peter Widén ajoi projektorilla takaseinään omia hardcore-pornoa sisältäviä filmejään.

Miten ne selvisi tuollaisesta? Siinähän tuntuu näin äkkiä kuultuna rikotun useampaakin lakia ja asetusta.

– Ei se yleensä kestänytkään kuin 7-10 minuuttia, kun alkoi pillit soimaan, ja nimismies ajoi pihaan (naurua)! Ne lähti aina karkuun, ja jotenkin vaan selvisi. Kerran sentään Koponen istui jo putkassakin, ja sai syytteen – olihan se kovaa touhua, todella uugeetä [undergroundia].

Paradise & Wigwam

Seuraavat kaksi kiinnitystäsi olivat jo bändejä, joiden kanssa teit levytyksiä; ehkäpä ihan ensimmäisiäsikin näistä kahdesta ensimmäisen, eli Pepe & Paradisen kanssa.

– Kyllä se niin taitaa olla. Paradiseen mua pyysi basisti Kicke Bergholm, ja siinä oli ihan koesoitto, jossa kävi urkureita ja kitaristeja. Ehkä puolentoista vuoden jälkeen Kicke lopetti, ja mä ehdotin Maijasta, joka tiedettiin siis kitaristina. Mä tuumasin, että se on niin musikaalinen, että basso varmaan taittuu – niin kuin kävikin. Johanssonin Markku tuli mukaan, ja Fältin Kalle vaihtui myös siinä vaiheessa toiseksi fonistiksi. Tämä Paradise oli kyllä tietynlainen musiikkiopisto minulle. Siinä oli oikeita sovituksia laulustemmoineen Markun myötä, ja tyylillisesti todella laaja ohjelmisto. Mä en ollut koskaan tehnyt millekään mitään, mutta silloin aloin tajuamaan sovituspuolta. Muistelen, että ainakin singlet Elämältä kaiken sain (säv. ja san. Tom McCauley-Roger Greenaway-Roger Cook, suom. san. Vexi Salmi), ja Sotilaat kansat maat (säv. ja san. Hoyt Axton, suom. san.Vexi Salmi) olisi olleet mun ensimmäisiä levytyksiä, vuosi oli ’72. Siihen samaan aikaan tuli kyllä sitten Oton [Donner] hoitama Niin vähän on aikaa -albumisessio Lovelle.

Mitä muistat siitä?

– Se oli erittäin hieno sessio, kaikki toimi heti. Se oli jollain lailla uutta musiikkia, ja Oton arrit omista biiseistään oli sellaisia, jotka me soitettiin aika innostuneesti. Niitä ei mitenkään hierottu, ja pohjat tehtiin aika sutjakkaasti, varmaan viikossa hoitui kaikki äänitykset. En tarkkaan muista, mutta monesta kappaleesta on levyllä joko eka otto, tai viimeistään toinen.

On otettava esiin Raja (san. Aira Sinervo), missä on järkyttävän hidas tempo, ja aluksi pianolla yksin neljäsosia. Epäilemättä aika kova paikka, pohjalta ”eihän näin hitaasti voi soittaa”?

– Mutta kyllä vaan näköjään voi (naurua)! Eikä mitään klikkejä silloin ollut. Otto johti kyllä joitain, ehkä tuonkin, mutta ainakin Tuuleenkylväjän (san. Pentti Holappa), missä tempo vaihtuu. Tunnelma siellä oli niin hieno, että siksikin varmaan kaikki onnistui.

Raja on huippuesimerkki siitä mihin Pertti Willberg pystyy – tekstin fraseeraus sellaisessa tempossa on aivan huikeaa kuultavaa.

– Se on. Sanon taas kerran tässä ääneen, että Willberg on tässä maassa niitä harvoja, jotka on todella hyviä laulajia. Luontainen lahjakkuus, tekniikka kunnossa, pystyy mielettömään skaalaan, ja aina puhtaasti. Olen jo kauan lähtenyt siitä, että on Seija Simola ja Pepe Willberg, ja sitten kyllä pitää alkaa katselemaan, että ketä siihen viivalle voi laittaa – että tervetuloa vaan, näin se on.

– Niin vähän on aikaa -albumin kappaleet oli varsinaisesti konserttitavaraa, mitä Paradise ei esimerkiksi pitkillä ravintolakeikoilla Hesperiassa tai Kaivohuoneella oikein voinut soittaa; ihan muutamia me niistä soitettiin, ainakin nimibiisiä (san. Matti Rossi). Sitten tapahtui kuvioissa suuri murros, kun tuli Hurriganes, eikä iso bändi enää kiinnostanut juuri ketään. Miehistö alkoi vaihtua, Pave lähti inttiin ja ”Häkä” Virtanen tuli bassoon. Hyviä kundeja kaikki oli, mutta se alkoi vähän hiipumaan, eikä ollut enää Bändi.

70-luvun puolivälin jälkeen tuli Wigwam, silloin jo lähes legendaarinen rock-bändi, joka ensimmäisen jatkumonsa hajottua päätti [rumpali] Ronnie Österbergin ja [laulaja/pianisti] Jim Pembroken toimesta jatkaa uusitulla kokoonpanolla. Nuclear Nightclub -levyllä koskettimia soitti Esa Kotilainen, joka ei kuitenkaan jäänyt vakituiseksi keikkabändiin.

– [Basisti] Måsse Groundstroem soitti ja kysyi mukaan, ne oli nähneet ja kuulleet minua Paradise-keikoilla. Paradise-setissä mulla oli oma 10-minuuttinen urkusoolo, jolla oli varmaan vaikutusta; urut oli leimallinen rock-soitin 70-luvun alussa. Olin pyynnöstä tietenkin hyvin otettu, ja lähdin innolla bändiin: sehän oli kuumaa kamaa, oli ulkomaan levydiili, ja listaykköseksi noussut albumi! Taloudellisesti ei ollut kovin kaksista, mutta kyllä me toimeen tultiin. Kierrettiin Pohjoismaita ja Saksaa, ja Englannissa oli yksi pitkä rundi Gong-yhtyeen lämppärinä.

– Levy [Lucky golden stripes and starpose] me tehtiin Oxfordissa Manor-studiolla, joka oli iso kartano. Ei ollut kiire, rumpusoundejakin Ronnien kanssa ne teki ensin kolme päivää, ja me muut pelattiin biljardia. Siinä oli suunnitelmissa kaikenlaista, Amerikan kiertuetta myöten, ja levy-yhtiö [Virgin] toivoi Englantiin muuttoa. Se ei kaikille sopinut, ja sillä tavalla siihen alkoi tulla skismaa. Hyviä kritiikkejä me saatiin lehdistössä, mutta levy ei kuitenkaan mennyt toivotulla tavalla, ja alkoi olla turhautumista, ja ehkä vähän kyllästymistäkin. Levy-yhtiökin meni varpailleen flopista.

– Bändillä ei ollut keikkoja, ja oli pakko alkaa miettimään millä eläisi, kun mulla ei ollut esimerkiksi tekijänoikeustuloa. Mä aloin sitten feidaantua siitä, ja olin vielä seuraavalla levyllä [Dark Album] mukana vierailijana. Siinä saumassa tuli kuvaan M. A. Numminen, jolle menin kerran sanomaan, että ”mä soitan myös haitaria, eli jos joskus tarvit tuuraajaa”. Mauri totesi, että ”kiinnostavaa”, ja parin kuukauden sisään hän soitti ja pyysi ekalle keikalle – reilut 30 vuotta on siitä lähtien yhdessä menty. Mutta kun Ronnie sitten [1980] kuoli, niin siihen Wigwam mun osalta oikeastaan tietyllä tavalla loppui.

Veri veti kuitenkin lavalle, kun Wigwam teki reunion-keikan Seinäjoen Provinssirockissa kesällä 1991.

– Jimbo [Pembroke] ja [kitaristi] Rekku [Pekka Rechardt] oli keikkailleet jonkin verran duona, mikä sitten johtikin bändin uudelleen kokoamiseen, se oli loppukevättä 1991. Mua pyydettiin mukaan, ja rumpuihin tuli Jan Noponen. Hieno muisto mulla on, kun ensimmäinen biisi Provinssissa lähti, ja se oli heti siinä, se kuulosti yhtä hyvältä – ellei paremmalta – kuin toistakymmentä vuotta aiemmin. Tuommoinen kuvio voi olla niin kuin polkupyörällä ajo, se ei unohdu vuosien tauoillakaan. Meillä oli jotain uuttakin materiaalia, mutta kun alettiin puuhata levyä, niin mun oli muiden kiireitten vuoksi vetäydyttävä. Kävin mä vähän haitaria levylle [Light Ages] vetämässä, mutta Rintasen Mikko tuli siihen koskettimiin.

Herrasmieskerho

Miten oma bändisi Pedro’s Heavy Gentlemen lähti käyntiin?

– Se oli vuonna 1980. Tein yhden biisin – en edes muista mikä se oli – telkkariohjelmaan nimeltä Ihan hyvä musiikkiohjelma, ja [ex-Paradise rumpali] Päiväläisen Ande oli nähnyt sen. Hän oli duunissa Discophon-yhtiössä, ja saanut vihreätä valoa pomoltaan Mosse Wikstedtiltä. Eli ne itse asiassa kysyi mua tekemään haitarilevyä. Sain päähäni, että tehdään sitten haitarilla kaikkea sellaista musaa, mitä sillä yleensä ei tehdä. Crossover-levy pohjalta ”tee mitä huvittaa”, ja sitä mä olen sitten tehnytkin.

– Olen tykännyt tehdä niitä levyjä, se on ollut jonkinnäköistä terapiaa. Olen sotkenut genrejä keskenään monilla tavoilla; on biisejä eri lähteistä ja eri rytmeillä, solistit ovat olleet kirjavaa sakkia, ja soittajiakin on vähän eri ”piireistä”, ja eri ikäluokkaa.

Siinä oli aluksi säännöllisesti levy per vuosi neljän vuoden ajan, ja sen jälkeen olet jatkanut projektiluonteisesti. Vuoden 1984 Naivismia koostuu kokonaan omista sävellyksistäsi ja toimit myös vokalistina.

– Jatkoa periaatteelle, että teen mitä huvittaa, ja sillä kertaa tein kaikki biisit ja lauloin ne itse. Tekstit sain Jukka Itkoselta, jonka tunsin; hän teki kauhean määrän tekstejä, joista sitten plokkasin ne mitkä tein mukaan. Muistan, että Junnu Vainio oli Takomossa [studio] samaan aikaan kun olin laulamassa, ja hän kyseli tekstien tekijästä, myhäili siinä, ja lausui hetken päästä shakaali ulvoo yöhön / bandiitti polkee työhön – se oli yksi rivi, mikä kolahti hänelle.

Käärmeennahkaisen takin moni muistaa.

– Aivan, eli Palmu ja tähtihän sen nimi on, ja minua vieläkin keljuttaa, että suostuin siihen nimeen, sillä sen olisi pitänyt kyllä olla Käärmeennahkainen takki. En muista oliko se Jukka itse, joka piti nimestä kiinni.

Mitä tarvittiin, että Dave Lindholm saatiin laulamaan joululevylle [Jean] Sibeliusta ja tuntemattomaksi jääneen kääntäjän tekstiä En etsi valtaa loistoa (alkup.san. Zachris Topelius)?

– Ei tarvittu paljoakaan. Dave oli aluksi, että ”kyllä mä sen tiedän, mutta en mä nyt semmosta”, johon minä sanoin, että ”laulat vaan niin kuin aina laulat, mä säestän pianolla niin kuin kuuluu”. Tähän liittyy yksi hieno juttu: halusin vaihtaa yhden soinnun sellaiseen bluessointuun ihan Daven takia. Minun piti soittaa Joonas Kokkoselle, joka siihen aikaan valvoi perikunnan valtuuksilla sovituslupia. No, soitin ja kysyin ”saanko vaihtaa yhden soinnun?”. Hän kysyi, että ”mikä paikka?”, ja minä täsmensin tahdin. Sitten tuli kysymys ”mitkä äänet?”, ja minä luettelin äänet, sitten pieni hiljaisuus – ”käy”. Näin lupa tuli.

On vielä jatkettava tangosta, sillä olet tehnyt kaksi erityisen hienoa tangolevyä Jaakko Salon kanssa; ensin kotimaista vuonna 1993 ja kuuden vuoden kuluttua ulkomaista tangoa, molemmat pitkälle viedyillä Salon argentiinalaissovituksilla. Mikä suhteesi tangoon on?

– Se on syntynyt jo siellä Verlan kylässä, ja se on hyvin emotionaalinen juttu. Se on sellaista, mikä kuuluu suomalaisen muusikon peruskakkuun. Levy-yhtiö otti yhteyttä, että tehdään haitarilla tangoja, mutta se, että ne olisi tällaisia argentiinavirityksiä, taisi kyllä olla mun idea. Mun tyyli kun on tällainen improvisatorinen tyyli. Ekalla oli jopa Laineen Reiska – kuuluisa tangorumpali – vielä rumpalina, ja Jakke itse soitti pianoa. Petri Ikkelän osuus bandoneonillaan on molemmilla levyillä suuri.

– Jakke sovitti itsenäisesti, ja siltä pohjalta siis, että mä olin solistina. Mä olen täysin rakastunut niihin arreihin, Jakella oli niin käsittämättömän hieno tapa tehdä, niin hieno staili; se musikaalisuus, ne soinnutusvaihtoehdot – hän oli sellaisessa aivan mestari.

Olet vuosien kuluessa käyttänyt Gentlemen-miehitystä myös muissa levyprojekteissasi. Otan tässä esiin niistä kolme, eli Pirkka-Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine (1985) – johon mennään hieman myöhemmin – aivan keskeisiin humppalevytyksiimme kuuluva Beritin Humppatytön paluu (1994), sekä Veikko Lavin viimeisiin levytyksiin kuulunut Elämäni kronikka (1988).

– Beritin levy oli Jaakko Salon idea; hän kysyi voisinko tehdä sen, ja olin heti, että ”ilman muuta, humppaa ehdottomasti!”.

Se on toinen luontosi.

– Niin on, täytyyhän kaikkea tuommoista tehdä – sehän on ihan jatsia.

Oletkin lähestynyt aihetta siltä kantilta, esimerkiksi rumpali Hande Lemola soittaa kevyemmällä sutiotteella.

– Se on tyypillistä sekoittamistani. Berit on luonnonlaulaja, jolla on pitkä ura jostain 60-luvun lopulta lähtien. Hän oli tehnyt Dallapén kanssa levyn [Eero] Lauresalon sovituksilla, ja tämä oli oikeastaan jatkoa sille. Paljon hienoja kotimaisia biisejä, [Georg] Malmsténia ja [Veikko] Tynnilä/[Martti] Jäppilää.

– Veikko Lavin kohdalla hän itse halusi, että minä tekisin, ja hänellä oli idea levyttää sekä vanhoja uudestaan, että myös uusia lauluja. Ajelin kymmeneltä aamulla Haminaan, ja ajattelin, että puoliltapäivin pääsisin takaisin, mutta olin siellä vielä viiden aikaan iltapäivällä. Vepa kertoi tarinoita, ja rouva kantoi kahvia ja ruokaa pöytään, kunnes sitten saatiin ohjelma levylle kasaan. Kun kysyin, että miksi Vepa halusi tehdä jotain vanhoja uudestaan, sanoi hän haluavansa ”vähän uutta otetta”, sitä minun vähän jazzmaisempaa tapaani varmaan, johon minä, että ”mikäs siinä, tehdään pois”.

Musiikki- ja verbaaliviihdettä

Kaudella 1984-85 oli tuotannossa legendaarinen tv-viihdeohjelma Velipuolikuu, jonka käsikirjoittajatiimissä olivat Kari Kyrönsepän ja Holle Holopaisen lisäksi tiiviisti myös näyttelijät Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Heiskanen. Missä vaiheessa sinä menit mukaan tuotantoon kapellimestariksi?

– Olin heti alusta saakka mukana, Kyrönseppä pyysi. Ja vasta silloin tutustuin Peteliukseen; en tuntenut häntä, vaikka olemme kotoisin samalta seudulta. Suostuin hommaan innolla, ja musiikki siinä oli vanhaa 30-40-luvun humppafoksia, mikä oli Kyrönsepän idea. Lopulliset valinnat olivat minun, ja kuuntelin sitä varten Yleisradion levystöstä satoja biisejä: paljon uskomattomia, hauskoja, ja hienoja juttuja.

Joka jaksossa oli laulunumeroita, ja musiikkia sketseissä muutenkin, joissa osassa olit mukana näyttelijänä – Pelastusarmeijaryhmän ”ensin pelastettiin suutari Andersson”, ja jamaikalaisryhmän Poor Joe -reggae muistetaan laajasti. Joka jakson loppunumerona Petelius lauloi livenä Alvar Kososen (säv.) ja Matti Jurvan (san.) laulun Muistan sua Elaine. Miten juuri se valikoitui?

– Kyllä se Kari Kyrönsepän valinta varmaankin oli, en valitettavasti muista tarkasti. Olin kyllä sen Maurin [Numminen] kanssa vähän aiemmin jo levyttänyt, Kuu, mies, kookospähkinä -levylle [1981]. Levytykseen tehtiin sitten uudet otot, eikä siihen tietenkään tulleet kaikki sarjassa mukana olleet biisit. Tästä mun ja Peteliuksen pitkä yhteistyösuhde alkoi. Mutapainin ystävät -sarjassa tein vielä jotain musiikkeja – Helasvuon Esa ja Pave tekivät enemmän – mutta en enää Hymyhuulissa, jossa oli Pave ja Bullworkers

– Me tehtiin ensin radioon suoria ohjelmia, Yömyöhä-sarjaan: kahta ja kolmea tuntia ”keskustelua”, ei mitään käsiksiä. Mietittiin ennakkoon vain hahmojen nimiä ja ammatteja, ja sitten ladattiin menemään. Ehkä kolme-neljä ohjelmaa per vuosi, ja yhtäkkiä me sitten oltiin Maikkarin studiolla tekemässä tunnin suoraa tv-ohjelmaa. Se oli ensin Hei hulinaa ja sitten tietenkin Hui helinää. Varsinaista tosi teeveetä, jossa puku- ja maskivaihdot tapahtui aina yhden musavideon aikana, joita näytettiin välissä.

Yömyöhä-ohjelmia on sittemmin julkaistu myös äänitteillä, ikään kuin onnenpotkun myötä.

– Kyllä. Luontoilta-niminen ohjelma tehtiin aikanaan – luvan kanssa – kasetille. Sitä myytiin paljon, ja tuli kovaa kysyntää muista ohjelmista. Mutta Ylellä ei ollut niistä suorista ohjelmista tallenteita. Sitten vuosia myöhemmin yksi kuuntelija ilmoitti, että hänellä on kaikki ohjelmat digitoituina – mikä oli aivan uskomatonta. Kahdeksan tuplalevyä niitä on julkaistu, otsikolla Serpien kylässä, ja aika hyvin niitä on myyty. Hauskaa se on ollut, ja edelleenkin me tehdään yksi radio-ohjelma vuodessa, sellaisena täsmäiskuna, ei mainosteta mitenkään.

Minun on vielä pakko ottaa yksi Petelius-levytys esiin, eli Trio Erektuksen Kultalevy 1, mikä liittyy tv-sarjaan Pulttibois. Se on kaikkein kestävimpään kärkeen lukeutuva kotimainen huumorilevy kautta aikojen. Peteliuksen ja Aake Kallialan esittämät ohjelman eri sketsihahmot laulavat laulut, joiden mukana on yksi originaalisi, tyystin levotonta kamaa oleva kestokulutushyödyke nimeltä Tango punakalle (san. P-P. Petelius-A. Kalliala). Mitä muistat sen synnytyksestä?

– Lähtökohtana oli, että levylle piti saada yksi tango. Kun kaikki tangot on aina miesten laulamana naisista tai naisille, niin nyt voisi laulaa miehelle. Ja kun on olemassa Tango Sinikalle (säv. Toivo Kärki, san. Sauvo Puhtila), niin käännetään se, ja sen jälkeenhän se onkin absurdia. Musiikin ilmeeksi tuli ikään kuin muka-tango, eli soitettuna raskaalla kädellä reggaena, välikkeenä mukaelma Monosen Satumaasta. Pääasia oli kuitenkin päästä mahdollisimman kauaksi tangosta. Reggae-biisiin laulajiksi tuli Peteliuksen ja Kallialan mustalaisroolihahmot Valte ja Arvid [alun perin Hymyhuulet-sarjasta].

– Sessioista muistan sen, että [basisti Harri] Merilahdella oli joku ikivanha komppikone, sellainen mitä oli vanhoissa sähköuruissa, eli oikea rytmikone, jossa oli vaikka minkälaisia bossanovia mitä ihmeellisimmillä soundeilla. Sitä käytettiin ahkerasti tuolla levyllä, ja se liittyi luontevasti siihen, mikä Trio Erektus sketseissään oli; kahden miehen duo, joka teki huoltoasemakeikkaa pienen kosketinsoittimen kanssa. Ja tauoille siivouskomeroon kertomaan muusikkovitsejä – omanlaistaan kulttuurihistorian tallentamista sekin sketsisarja kyllä oli.

Muutamaa vuotta ennen Velipuolikuuta sinulla oli kansainvälinen edustustehtävä, eli Eurovision laulukilpailun finaali Dublinissa vuonna 1981. Soitit bändissä, joka säesti Riki Sorsaa, ja lauluna oli Pembroken Reggae OK (suom. san. Olli Ojala). Isoa orkesteria johti Otto Donner.

– Reissu oli sellainen elämys, jota en ollut osannut kuvitella ikinä – että olisin mukana sellaisessa koskaan. En ole säveltäjänä koskaan osallistunut niihin, eikä mitkään sen kaltaiset kilpailut ole olleet mun juttu. En vain ole kokenut sen kaltaista tekemistä omakseni. Mutta Dublinissa bändi oli tärkeä, ja siinä oli Jukka Orma kitarassa, Keimo Hirvonen rummuissa, Risto Hankala bassossa, minun ja Jimbon lisäksi. Jimin idea oli, että sovitukseen täytyy saada haitarisoolo.

Muistaakseni kotimaan karsinta oli silloin kutsukilpailu. Jussi Raittinen on muistellut olleensa esiraadissa, ja pitäneensä vankan puolustuspuheen silloin, että kisoihin täytyy saada enemmän rock-soundia.

– Sitähän se sitten olikin. Olimme aika eri kerhosta kuin muut siellä. Se herätti kyllä huomiota, eikä vähiten sen takia, kun menimme myös samaan aikaan järjestettyyn vaihtoehtotilaisuuteen siellä, joka oli siis vastaan koko euroviisujuttua. Me vaan kuultiin siitä, ja mentiin mukaan, ei me keneltäkään Ylestä mitään kysytty! Me saatiin sieltä t-paidat, joissa luki jotain ”alternative”, ja me mentiin ne päällä sitten viisujen harjoituksiin, mihin oli myyty lippuja yleisölle. Studiobändi innostui asiasta niin, että antoi meille isot aplodit.

Tiskin toiselle puolelle

80-luvun puolivälissä siirryit brittiyhtiö EMI:n Suomen konttoriin kotimaan tuotantopäälliköksi. Mikä sinut sinne sai?

– Minua kysyttiin, ja pohdin sitä pitkään. Rolf Kronqvist oli pomona, eikä ne kuulemma olleet uskoneet että lähtisin, mutta päättivät kuitenkin kysyä. Pidin sitten ehtona, että saan vapain käsin touhuta tuotannossa, budjetin puitteissa. Raha ei tuntunut oikeastaan olevan ongelma, ne vaan toivoi uutta kotimaista tuotantoa.

Mistä aloitit?

– Ensimmäinen kunnon tuotantoni oli Topi Sorsakosken levy Hurmio (1985). Olin kuullut Agentsia ja Topia jo jollain keikalla, Topi oli Baddingin kakkossolistina. Näin ne Vanhalla [Ylioppilastalo, Helsinki], eikä Badding ollut paikalla lainkaan. Mesta oli aivan täynnä, ja innostuin bändistä todella. Halusin kuitenkin tuoda Topin ensin laulajana esiin kunnolla. Mies joka laulaa Olavi Virran oloisesti, mutta näyttää ihan joltain muulta – jälleen sellainen kontrasti, mikä kiehtoo minua. Pyysin Oton sovittajaksi, ja hän teki ne hieman modernimmalla otteella. Mun lähtökohta oli, että ei viuluja, ei haitareita, vaan puhaltimilla, ja nimenomaan puupuhaltimilla.

Levy herätti paljon huomiota, muttei ollut erityinen menestys.

– Se myi sopivasti silloin, katalogista sitten hitaasti hyvin. Ja perään tehtiin Agentsin kanssa (In Beat), ja siitähän se sitten lähtikin. Esalla [Pulliainen] oli selvät pasmat, eikä niihin ollut puuttumista. Jostain sointujutuista joskus väännettiin, kun Esa veti mutkia suoriksi. ”Ei tarvita” oli lakoninen vastaus, kun kyselin jonkun puuttuvan perään (naurua)! Soitin levytyksissä mukana urkua ja pianoa; en silloin keikkaillut bändin mukana lainkaan, myöhemmin kyllä.

– Kolmas Nainen -yhtyeen sainasin Rockin SM-kisoista 1984, missä olin loppukilpailun tuomaristossa, Neljä Ruusua oli yksi, ja turkulainen Liikkuvat Lapset myös, missä oli Tuula Amberla laulamassa. Aivan ensimmäisten omien tuottamisieni joukossa on myös Lapinlahden Linnut. Spesiaalimpaa tuotantoani olivat muun muassa Huutajat-kuoron eka, Jope Ruonansuun eka, Vera Telenius lauloi Toni Edelmannin biisejä, yksi Heikki Sarmanto, ja Mari Rantasilan kaksi ekaa – niistä toisella oli tämä paljon keskustelua herättänyt Yarin Auringossa. Honey B & T-bones oli yksi, eli niiden eka, ja Havana Black tietenkin.

Mikä tai mitä tuottaja mielestäsi on?

– Se on minulle aika selkeä juttu. Sen täytyy olla sellainen, joka katsoo kokonaisuutta, eikä puutu kauheasti yksityiskohtiin. Hän katsoo päältä, ja vastaa soundeista – äänittäjän kanssa tietenkin. Mä kuulun siihen koulukuntaan, joka ei rassaa äänipöytiä lainkaan. Mulla ei ole äänittämiseen kompetenssia eikä halua; se vie fokuksen johonkin muualle. Tuottajan pitää olla sosiaalinen, sellainen ilmapiirin luoja, että kaikilla on siellä hyvä olla. Tuotantopäällikkönä mä kuuntelin kaikki demot, ja buukkasin solisteja ja kokonaisia bändejä, mä en tehnyt A&R:rää yhtään. Artistit tuli sen materiaalinsa kanssa, ja se me tallennettiin nauhalle. Mä en halunnut puuttua siihen, että tuleeko joku biisi mukaan vai ei, esimerkiksi. Taiteilijoiden pitää osata tehdä asiansa, ja sitten se joko tehdään tai ei tehdä.

Olit siellä viitisen vuotta. Oliko se siinä, että ”tämä on nyt nähty”?

– Oli siinä sitäkin, mutta oli myös sellainen seikka, jonka nyt voi jo sanoakin. Meni nimittäin myynnillisesti aika hyvin, ja kun menee hyvin, niin silloin tulee aina pääkonttorista uudet budjetit ja uudet tavoitteet. Kun katsoin niitä lukuja, niin sanoin Kronalle, että ”valitan, mutta Suomen väkiluku ei tule kasvamaan siinä suhteessa, mitä nuo luvut edellyttävät. Mun ei ole mahdollista tehdä menestyksiä noin rankalla prosenttilisäyksellä”. Koin sen riittävän ahdistavana, ja päätin, että ehkäpä mulla on jotain muutakin tehtävää.

Lapsille ja aikuisille

Yksi hieno piirre urassasi on lastenmusiikki. Löytyy muun muassa vuoden 1985 levytys Susi sanoi pusi pusi (säv. Aila Sinkkonen, san. Arja Huhtinen ja Raikku Rautakorpi), jossa olet muusikkona ja laulajana. Löytyy myös hieman aiemmin Eero Luparin kanssa tehty Jussi Raittisen Jussi merihädässä -levy, millä on myös muutama sävellyksesi.

– Suhteeni lastenmusiikkiin on sellainen tavallisen lämmin, ei mitenkään erikoinen. Se on vaikea laji, ja tosi hyviä levyjä on mielestäni vain muutamia harvoja. Marjatta Meritähden Pikku-Marjan eläinlauluja (1980) on ihan ylivoimainen. Lastenlauluja on hauska tehdä välillä, ja nuo molemmat levytykset olivat sellaisia kyllä. Jussin levylle tein ainakin Turkkilainen tupa-koi -laulun, ja Kyllästynyt konesorsa on siinä myös, Itkosen tekstejä.

Tästä päästäänkin sitten yhteen keskeisimmistä yhteistyökumppanistasi, eli Mauri A. Nummiseen. Hänellä on häkellyttävä ura jo 60-luvulta lähtien, ja mitä ihmeellisimpiä projekteja, lastenmusiikki mukaan lukien. Millä mielikuvituksen rajoilla duonne toimii?

– Sitä rajaa tuskin löytyy, kaikkea kiinnostavaa tehdään (naurua)! Molemmilla on ideoita, ja sitten niitä tehdään, toteutukset on nopeita. Ei me niin kauheasti välitetä mitä niistä sanotaan; jos ihmiset ymmärtää niitä, niin se on hienoa – jos ei, niin ei se mitään. Uugee-hengellä mennään koko ajan.

Hän on myös kaltaisesi suuri tangon ystävä. On esimerkiksi vientilevytys Finnischer tango (2003), jossa bändissä on lisäksesi muun muassa Jani Uhlenius pianistina.

– Solistina on Sanna Pietiäinen, joka laulaa saksan lisäksi myös ranskaksi jonkun biisin. Pääasiassa Maurin Saksa-duunit on kuitenkin muuta kuin tangoja. Keikkoja on mitä erilaisimmissa paikoissa, ja materiaali on liedistä jazziin ja huumoriin, ja etupäässä duona. Kyllä tango-keikkojakin on tehty paljon, saksalaiset tykkäävät tosi paljon suomalaisesta tangosta. Ne pitävät sitä hienona ja hieman mystisenä. Niillä keikoilla Mauri aina kertoo paljon suomalaisesta tangosta, ja väliin vedetään biisi.

Ruotsi on sitten aivan eri asia, vai kuinka? Hän on levyttänytkin runsaasti ohjelmistoaan ruotsinkielellä.

– Kiertueet Ruotsissa hän on aloittanut jo 70-luvun alussa. Hulluimpana vuotena tehtiin satoja Ruotsi-keikkoja. Nykyisin olemme siellä keskimäärin kolme kertaa vuodessa, noin viikon kiertue kerralla, se vähän vaihtelee. On teatteri- ja konserttisaleja, klubeja, tv- ja radio-ohjelmia, mitä vain. Meillä on manageri siellä, kuten myös Saksassa. Suosiosta kertoo sekin, että olemme olleet Allsång på Skansen -ohjelmassa kahtena kesänä.

Ensimmäinen elokuvatyösi oli vuonna 1986, Kari Kyrönsepän V. Y. – Vihdoinkin yhdessä, johon sävelsit laulut ja muunkin musiikin.

– Se oli ensimmäinen sen osaston sävellystyö, kyllä. Aki Kaurismäen Rikos ja rangaistus -leffaan sovitin aiemmin musiikkia, muun muassa Harri Marstion laulamaa [Franz] Schubertia. Yhteistyö Jörn Donnerin kanssa alkoi jostain lyhytelokuvasta, ja sitten tein niitä pitkiäkin, ja nämä hänen viimeisimmät varmaan kaikki; Kuulustelu ja televisiossa nyt pyörinyt Mannerheim-sarja. Lauri Törhönen oli aikanaan Donnerin tuotannossa, ja hänen kanssaan tein Ameriikan raitti -elokuvan.

– Aikataulut näissä vaihtelee, mutta esimerkiksi Raitissa mä näin ne kohtaukset, mihin musiikkia oli ajateltu, mutta en valmiiksi leikattua elokuvaa. Kaikki on olleet sellaisia, joissa musiikin paikat on kestoineen määritelty, enkä mä haluakaan puuttua siihen.

Teatterin puolella yhteistyösi Ritva Oksasen kanssa on jatkunut vuosia. On dramatisoituja laulu-iltoja, mutta myös selkeitä draama-esityksiä, joissa olet muusikon roolissa lavalla.

– Olemme jo aikanaan 70-luvulla tehneet muutamia ravintolashow-esityksiä yhdessä. Joitakin vuosia sitten hän alkoi tehdä Marlene-esitystä Hämeenlinnan teatterissa, ja puolivälissä kautta mä vaihduin siihen pianistiksi. Sen jälkeen olemme tehneet tiiviisti yhteistyötä, myös konsertteja, sekä yhden levytyksenkin.

Osaamisen arvostamisesta

Keitä tai mitä ovat musiikilliset suosikkisi?

– Nämä kuulostavat hyvin proosallisilta: olen vilpitön Beatles-fani, ja suomitangoista on jo ollutkin puhetta. Little Feat ja Sly & The Family Stone ovat aina olleet suosikkejani – The Clash, Dr. Feelgood, tämmösiä. Olen aina tykännyt selkeästä osaamisesta, jossa kuitenkin on jotain mystisyyttä, ja siksi pidän Rolling Stonesista. Siinä on sellaista minimaalisuutta, riisuttua rock ’n rollia, mikä on hienoa. Olen myös Sibelius-fani ja Shostakovits-fani. Klassista kuuntelen tietyissä fiiliksissä.

Mitä ajattelet haitarin asemasta meillä rytmimusiikissa tänä päivänä, erityisesti nykykansanmusiikin kautta esiinnousseesta roolista?

– On hienoa, että kansanmusiikki on voinut antaa tämmöistä. Haitarin arvostus on ollut mitä on ollut, siihen on aina suhtauduttu ristiriitaisesti. Sitä on pidetty sellaisena ”myllynä”, jonka kuka vaan voi kaupasta ostaa, ja alkaa heti soittamaan. Koulutus on saanut paljon aikaan, ja hyvä niin. Mielestäni haitarin olemus on sellainen, että on aina tarkkaan mietittävä mitä sillä voi soittaa. Silloin kun yhteys, se haitarin soundi, on saumaton musiikin kanssa, niin kaikki on hyvin, mutta jos se ei ole saumatonta, niin tulos on kammottavaa. Kansanmusiikissa tämä yhteys on luontainen. Maria Kalaniemi on se, joka mielestäni on todella tehnyt suuren työn.

– Ihme kyllä oma suhteeni haitariin on ambivalentti, vaikka sillä lapsena aloitinkin, ja se johtuu tästä arvostuskysymyksestä. Oli sellainen kymmenen vuoden kausi, jolloin en soittanut sitä lainkaan – kun rock tuli, ei sitä kukaan kaivannut. Omien levyjeni teossa oli vahvasti esillä tämä, että ”aletaanpa nyt tekemään haitarilla kaikenlaista, ja kunnolla”.

Roots-pohjaisessa ja -tyyppisessä musiikissa sitä on sentään jossain määrin pidetty mukana.

– Kyllä, ja olen aina tykännyt esimerkiksi cajunista ja forrosta juuri siksi, että se on niissä niin kotonaan. Kimmo Pohjonen on se toinen, joka on tehnyt valtavan työn oikeanlaisessa suhtautumisessa haitariin. Haitarilla voi tehdä paljon, mutta sen on oltava uskottavaa. Kimmo tekee ihan omia juttujaan, ja todella hyvin. Sitä kautta sille ”myllylle” tulee merkitys; siitä saadaan irti kaikenlaista, eikä se ole vain jotain, millä joku röpeltää jossain nurkassa.

Kylmiä väreitä etsimässä

Antti Kleemola (s. 1972) sekosi musiikkiin pienenä ja pikavauhtia. Ensimmäiset äänet Zimmermannin koskettimista hän tapaili nelivuotiaana.

– Aloin aika pikkuisena löytää pianosta kaikenlaisia juttuja ja aavistella, että mihin tämä minut vielä viekään. Ekat omat biisit, siis biisit noin lainausmerkeissä, tein ekaluokkalaisena. Kun olin kymmenen, aloitti eka bändi, jossa soitin pianoa. Alusta asti oli omat biisit tyyliin ”tää on meidän rokki, tää on parempi kuin nakki”.

Aikomukset harrastaa urheilua tai muuta jäivät nopeasti, kun musiikki vei mennessään. Antin ollessa 12-vuotias perustettiin toinen bändi, jossa oltiinkin sitten jo ihan tosissaan.

– Soitettiin yhdessä kymmenen vuotta. Tyyli vaihtui sata kertaa ja kieli englannista suomeen. Ei ollut oikein ketään, keneltä olisi voinut kysyä apua, joten itse tehtiin kaikki. Läheteltiin demoja ja päädyttiin sitten tekemään omakustanteita, kun levy-yhtiöt ei kiinnostuneet.

Kleemola muistelee huvittuneena, kuinka oli joskus harmissaan siitä, että ”Suurlähettiläät ehti ensin”.

– Kun meilläkin oli bändissä puhaltimia. Taisin olla sillä hetkellä vähän katkerakin. Myöhemmin kyllä tajusin, että ei meidän tekstit olleet ihan sillä tasolla. Lauluntekomielessä bänditouhu oli omalla kohdallani vielä harjoittelua. Tein liian usein hirmu rönsyileviä biisejä, sellaisia ihme teoksia.

– Kauhajoella oli siihen aikaan kaksi tai kolme bändiä. Oltiin jopa vähän julkkiksia, kun oltiin Kauhajoen kunnallislehdessä usein. Oli iso asia omalle identiteetille olla bändin solisti ja esiintyä Kauhajoen kasinolla ja Nummirockissa. Parasta oli kuitenkin itse porukka. Oltiin tiiviisti yhdessä koko tuo aika ja kasvettiin siinä vainvihkaa pikkupojista aikuisiksi.

Bändihommien rinnalla kulki musiikin opiskelu. Kleemola soitti trumpettia puhallinorkesterissa ja myöhemmin big bandissa sekä pianotunneilla klassista ja pop & jazzia.

Opetusta ja lauluntekoa

Ammatinvalinta ei musiikin täyttämän lapsuuden jälkeen tuottanut vaikeuksia. Pohjanmaan poika muutti armeijan jälkeen Jyväskylään ja opiskeli yliopistossa musiikinopettajaksi.

– Mä ajattelin, että pitää olla muutakin kuin soittaminen, että pitää olla päivätyö. Mun kaltaiselleni ihmiselle tämä järjestely tuo ryhtiä arkeen ja pitää vuorokausirytmin jotenkin normaalina. Ja päivätyö antaa tietyllä lailla oikeutuksen biisintekoon.

Nykyään Kleemola asuu perheensä kanssa Jyväskylässä. Hän opettaa kahtena päivänä viikossa mm. lauluntekoa ammattiopiston pop/jazz-linjalla, keikkailee, säveltää biisejä eri artisteille ja työstää parhaillaan kolmatta sooloalbumiaan.

Muusikon vaiheet

Ennen perheen perustamista olivat Helsingin vuodet 1997-2005. Niiden aikana Kleemola kävi läpi vaiheita, joiden hän arvelee olevan tuttuja monille muusikoille.

– Aluksi on innoissaan siitä, että pääsee coverbändiin, jolla on keikkoja. Ei ole mitään sen parempaa. Seuraavaksi ollaan artistin taustabändissä ja taas sama homma: tämän parempaa ei ole. Kunnes sitten alkaa haluta esille omalla musalla. Siinä vaiheessa on turha valehdella itselleen, että on aidosti innoissaan rivimuusikkona olemisesta.

– Aikoinaan olin muun muassa Downtown-bändissä, joka oli laivalla töissä pisimmillään 22 päivää putkeen ja soitti kuusi settiä illassa. Mahtavaa hommaa se oli, vuoden ajan. Ja osoitti, että minusta ei ole sellaiseen pysyvästi.

Kleemola oli mukana myös omaa musiikkia esittävissä kokoonpanoissa (a cappella -yhtye Apostolit, Karaoke Fan Club), jotka olivat soolouran kannalta rohkaisevia kokemuksia.

– Aloin ajatella, että perhana, mulla voisi olla jotakin annettavaa niin, että teen laulut kokonaan itse ja myös esitän ne itse. Ehkä pari vuotta tein muutamaa biisiä, joilla sitten hain levytyssopimusta. Mulle oli todella merkittävä juttu voittaa pelkoni ja kokeilla siipiäni laulaja-lauluntekijänä.

Tykkääkö ne musta?

Kleemolan ensimmäinen albumi Jotain parempaa (Poko) julkaistiin 2006. Sooloura oli aluksi kauhun paikka.

– Kun tekee laulut yksin ja laittaa niihin henkilökohtaisia asioita, tosin liioitellen, ja sitten esittää ne itse… koen sen todella henkilökohtaiseksi asiaksi. Pelissä on koko historiani, ainakin musiikillinen historiani. Ja samallahan sitä paljastaa arvomaailmansa ja sen, mitkä asiat on omasta mielestä kiinnostavia tai kauniita. Siinä ottaa ison riskin ja miettii, että tykkääkö ne musta.

Ensimmäinen sinkku laulaja-lauluntekijä Kleemolalta oli Timo tahtoo. Biisissä päähenkilö listaa ihannenaiselleen niin paljon vaatimuksia, ettei löydä ketään sopivaa. Timo tahtoo muistutti tekijälleen, että musiikki on todellakin makuasia ja palaute sen mukaista.

– Olen saanut tästä tragikoomiseksi tarkoitetusta biisistä tuohtunutta, aggressiivista sähköpostia. Ja toisaalta kiitosta siitä, että se on antanut voimia. Kommentit olivat niin äärilaidasta toiseen, että palautetta koskevat pelot asettuivat mittasuhteisiinsa. Teki mitä vaan, niin palaute voi olla mitä vaan.

Kolmannen soololevyn tekemisessä Kleemolalla on nyt hyvä vaihe. Levybiiseistä ehkä puolet on valmiina.

– Palautteeseen osaan suhtautua jo astetta rauhallisemmin kuin ekoja levyjä tehdessä. En enää ole lyömässä hanskoja naulaan, jos joku ei tykkää siitä, mitä teen.

Novellista lauluteksti

Kleemola ei juurikaan ole tehnyt tekstejä muille artisteille, vaan säveltänyt eri sanoittajien tekstejä. Soololevyjensä biiseihin hän on tehnyt sekä sävelet että tekstit.

– Laulunteon vaikein asia on sanoittaminen. Alle kolmekymppisenä mulla ei edes ollut mitään sanottavaa. Tekstien tekeminen oli kummallista, väkinäistä rimpuilua. En ollut ehkä lukenut tarpeeksi tai kiinnittänyt huomiota laulujen teksteihin. En vain ollut kypsä sanoittamaan.

Kolmenkymmenen ikävuoden hujakoilla alkoi tulla aiheita, mutta sanoitukset eivät synny vieläkään vaivattomasti.

– Kirjoitan ensin ihan kaiken, mitä tarinasta tulee mieleen. Tajunnanvirtanovellia tulee sivutolkulla. Sitten laitan tekstin sivuun ja katson jonkin ajan päästä, mitä asioita ja laineja sieltä nousee esiin.

– En halua julistaa sanomaa, mutta tykkään tehdä lauluja, joissa ollaan heikomman ja pienemmän puolella. Myös tragikoomisuus on tyylilaji, josta pidän.

Kleemola pitää tärkeänä myös sitä, että saa teksteihinsä ulkopuolisen näkökulman. Ensimmäisen levyn tekstituottajaksi Poko pestasi Heikki Salon. Toisen soololevyn tekstejä opponoivat levyn tuottanut Sami Sallinen sekä sanoittaja Aki Miettinen.

Ihan kaikkia seuraavan levyn sanoituksia Kleemola ei aio tehdä ”jääräpäisesti yksin”. Mukana tekstinteossa on ainakin sanoittaja Mikko Karjalainen.

Sointukiertoja vihkoon

Säveltäminen sujuu sutjakkaammin kuin sanoittaminen, ja jos takki tuntuu tyhjenevän, Kleemola analysoi biisejä, joista pitää.

– Mulle ei riitä, että hengailen sen musan tahdissa, mistä tykkään. Mun pitää selvittää rakennusaineet, joista se on tehty. Aluksi mä sävelsin fiilispohjalta, mutta sitten tuli tämä tarve analysoida. Haen kirjastosta lempibiisieni nuotteja ja käyn niitä läpi. Pistän jatkuvasti muistivihkoon sointukiertoja.

Säveltäjä-Kleemolan innoittajia ovat mm. Stevie Wonder, Nik Kershaw, Burt Bacharach, Queenin tuotanto sekä Elton Johnin ja Billy Joelin varhaistuotanto. Kotimaisista Kleemola nostaa hattuaan mm. Aki Sirkesalon ja Anssi Kelan uran alkuvaiheille, sekä Maija Vilkkumaalle ja Lasse Kurjelle.

Laulunteko on itsetuntoasia

Antti Kleemola on tehnyt lauluja 15 vuotta tauotta ja on vaatimattomasti hyvillään siitä, että työ on viime vuosina tuottanut tuloksia. Yli sata sävellystä on päätynyt eri artistien levyille.

– Olen muutaman vuoden ajan saanut biisitilauksia, ja kontakteja on kohtalaisesti. Tää on kiva vaihe. Nyt pitää kehittyä lauluntekijänä ja diggailla itseään parempia. Pitäisi myös osata pitää tekemisen määrä järkevänä. Haluan pistää parastani joka biisiin, säilyttää tason.

Suurelle yleisölle mies radiobiisien takaa tuli tutuksi viimeistään viime vuonna, kun hän oli Euroviisujen Suomen finaalissa kappaleellaan Sun puolella. Viisut toivat väliaikaista nostetta keikkamääriin artistina, ja lisäsivät entisestään Kleemolan kysyntää lauluntekijänä.

– Laulunteon ihanuus ja vaikeus on siinä, että se on itsetuntoasia. On uskallettava luottaa omiin kylmiin väreisiin. Kun ne tulee, biisi pitää ikään kuin lukita, eikä sitä sitten ole enää syytä vatvoa.

YouTube

Käsi ylös kaikki, jotka ovat käyneet osoitteessa www.youtube.com. Taitaa monella Selviksen lukijalla käpälä kohota. Tuubihan on kiva! Sieltä löytää sekä menneiden vuosikymmenten suosikkibiisit että uusimmat hitit. Tekijänoikeusnäkökulmasta YouTube on kummajainen, joka jättää laulujen oikeudenomistajat nuolemaan näppejään.

Kuka tahansa voi luoda YouTubeen käyttäjätilin ja sitten ladata kanavalle videoita. Niitä pääsevät katsomaan, ja kuuntelemaan, kaikki sivuston vierailijat palveluun kirjautumatta. YouTube kieltää tekijänoikeudellisesti suojattua materiaalia sisältävien videoiden lataamisen palveluun ilman oikeudenomistajan lupaa. Mutta se ei valvo kiellon noudattamista.

YouTuben omistaa hakujätti Google, joka on ilmoittanut, että palvelu ei ole tuottanut voittoa. Tuubissa on käsittämätön määrä tavaraa. Yhtiön tuotejohtaja Hunter Walk hehkutti viime vuoden loppupuolella blogissaan, että YouTubeen ladataan joka minuutti 35 tuntia videota. (Kyllä, luit oikein.)

Laillista vai laitonta?

Videoiden määrä YouTubessa olisi varovaisen arvion mukaan älyttömästi pienempi, mikäli siellä ei olisi tekijänoikeuksia loukkaavaa materiaalia. Kuten esimerkiksi omatekoisia videoita tai kuvakollaaseja, joissa soi suosikkibändin musiikki. Tai keikoilta kuvattuja videoita ja televisiosta  tallennettuja konserttipätkiä. Tai omia coverversioita biiseistä. Tai videokuvaa puutarhajuhlista, jossa kuunnellaan Eppuja. Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka.

Käytännössä kaikki kanavan käyttäjien lataamat videot, joissa soi jonkun muun kuin käyttäjän itsensä kirjoittama ja esittämä musiikki, ovat esillä laittomasti (ellei tekijöiltä sitten ole kysytty lupaa).

Jos haluaa katsella YouTubeen luvallisesti ladattuja videoita, on syytä kiinnittää huomiota tekijän eli lataajan nimimerkkiin: myös bändeillä ja levy-yhtiöillä on omia YouTube-tilejä.

Biisintekijöille ei mitään

Laulujen säveltäjät, sanoittajat, sovittajat, esittäjät tai kustantajat eivät saa korvauksiaan – olivatpa heidän biisinsä luvalla tai luvatta Tuubissa. Teostolla ja YouTubella ei nimittäin ole sopimusta, eikä YouTube ole taipunut sopimukseen kovin monen muunkaan tekijänoikeusjärjestön kanssa, vaikka toimiikin maailmanlaajuisesti ja lähes 30 kielellä. Tekijänoikeusjärjestöjen kattojärjestöt Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat painostaneet YouTubea sopimuksiin kanssaan, ja joitakin sopimuksia onkin jo solmittu.

Isot levy-yhtiöt ovat puolestaan perustaneet artistiensa videoita varten VEVO-videokanavan. Näistä VEVO-videoista heruu oikeudenomistajillekin roposia. VEVO-videoita on näkyvillä myös YouTubessa. Ihan laillisesti.

DMCA-laki suojana

YouTuben kaltaisen tekijänoikeuskummajaisen olemassaolon mahdollistaa DMCA-laki (Digital Millennium Copyright Act), joka on voimassa YouTuben kotimaassa Yhdysvalloissa. Lakia on tulkittu YouTuben tapauksessa niin, että käyttäjät ovat itse vastuussa palveluun lataamistaan videoista. YouTube on niin sanotusti kuivilla, kunhan poistaa tekijänoikeuksia rikkovan videon välittömästi, jos oikeudenomistaja niin pyytää.

YouTuben ”Tekijänoikeuskeskus” tarjoaa oikeudenomistajalle kolme keinoa valittaa kanavan sisällöstä: verkkolomakkeen, sisällönvahvistusohjelman ja järeimpänä konstina sisällöntunnistuksen. Verkkolomaketta suositellaan, kun poistettavaksi haluttavia videoita ei ole isoa määrää. Kokeillaanpa siis sitä.

”Thorille” kyytiä

Nimimerkki ”ThorTheThunderboy” on ladannut YouTubeen kuvakollaasin, jossa soi kirjoittamani ja levyttämäni laulu. Ihan hellyyttävä teos, mutta testataanpa silti sen poistamista.

Jotta valituksen voi jättää, pitää olla YouTube- tai Google-tili. Gmail-sähköpostitunnuksen omaavilla on, joten ensimmäinen askel, sisäänkirjautuminen, onnistuu. Avaan Tekijänoikeudet-linkin (etusivun alalaidassa) ja löydän lomakkeen ”ilmoitus tekijänoikeusloukkauksesta”. Lomake on vähän kummallinen, ehkä englanti-suomi-käännöskukkasten takia. Mutta täyttelen tietoja parhaani mukaan.

Jotta lomake lähtee eteenpäin, pitää rastittaa sen lopussa olevat kolme lauseketta, joista yksi on ”Olen väitetysti loukattujen yksinomaisten oikeuksien omistaja tai kyseisten oikeuksien omistajan valtuuttama edustaja”.

Nyt siirtyykin sormi näppikseltä suuhun. Voinko pistää rastin ruutuun? Olenhan tehnyt kyseisestä biisistä kustannussopimuksen, joten olenko enää ”yksinomaisten oikeuksien omistaja”? Suomen Musiikkikustantajat ry:n toiminnanjohtaja Pekka Sipilä neuvoo, että olipa biisillä kustantaja tai ei, sen liittämiseen osaksi audiovisuaalista teosta tarvitaan minun lupani. ”ThorTheThunderboy” ei ole ottanut minuun yhteyttä, joten tämä lienee selvä.

Olen Teoston asiakas, joten sillä on yksinoikeus valvoa teosteni jakelulupia. Mutta moraalisten oikeuksien valvonta kuuluu tekijälle, siis minulle.

Näihin moraalisiin kuuluvat oikeus tulla mainituksi teoksen tekijänä (isyysoikeus) sekä oikeus estää teoksen muuttaminen ja yleisölle saattaminen tavalla, joka loukkaa tekijän taiteellista arvoa tai omintakeisuutta (respektioikeus). Päätän siis, että ”ThorTheThuderboyn” video loukkaa minua tekijänä.

Eli rasti tähänkin ruutuun ja valitus menemään. Kuluu 12 tuntia, ja saan sähköpostia, että ”Thorin” video on poistettu. Myös ”Thor” saa, seuraavan kerran YouTubeen kirjautuessan, tiedon videon poistamisesta. Hän saa varoituksen, ja jos lisää valituksia hänen laittamistaan videoista tulee, hänen tilinsä voidaan lopettaa. (Mikä ei tietenkään estä ”Thoria” perustamasta uutta tiliä uudella ”virtuaalihenkilöllisyydellä”).

En ole katkera ”Thorille”; ehkä hän pitää laulustani ja oli tehnyt ”yhteisen” teoksemme hyvässä uskossa. YouTubesta kyllä löytyy suomen kielellä asiaa tekijänoikeuksista, mutta niin laajasti selitettynä, että asioiden avautuminen ummikolle voi olla vaikeaa.

YouTube on tehnyt myös yksinkertaisia videotietoiskuja tekijänoikeuksista ja korostaa, että tekijänoikeusasioista tiedottaminen on heille vähän kuin sydämen asia. Nämä jokapojan järkeen käyvät pätkät ovat aika hankalasti löydettävissä. Ja vain englanniksi.

Myös tekijänoikeusloukkauksesta ”Thorille” lähtenyt ilmoitus on englanniksi. Lieneekö hän ymmärtänyt, mistä viestissä oli kyse.

Onneksi hätäjarru toimii

Tekijänoikeuksien tiedotus- ja valvontakeskus ry ei valvo aktiivisesti YouTuben sisältöä, koska nettivalvonnan painopiste on vertaisverkoissa. Oikeudenomistajilta tulee vain yksittäisiä yhteydenottoja YouTubea koskien, kertoo toiminnanjohtaja Antti Kotilainen.

– Monet tekijät todennäköisesti käyttävät hyväkseen YouTubessa olevaa mahdollisuutta tehdä ilmoitus tekijänoikeuksia loukkaavasta materiaalista.

Elvis ry:n hallituksen puheenjohtaja Janne Louhivuori näkeeYouTubessa jotain hyvää ja paljon huonoa

– Oikeudenomistajat saavat sieltä poistettua biisejään, jos niin haluavat. Eli tietynlainen hätäjarru toimii. Sitä kannattaa käyttää. Tätä mahdollisuuttahan ei ole monilla muilla sivustoilla, joilla musiikkia jaetaan laittomasti.

Louhivuori sanoo YouTuben olevan kansalaisfoorumi, jossa meuhkataan ilman pelisääntöjä. Niin kauan kuin tilanne on nykyisellään, eli täysin villi, se on keskimäärin huono. Musiikin vapaan levittämisen nimiin vannovat vetävät ahkerasti mattoa tekijöiden alta.

– Tässä ollaan nyt odottavalla kannalla ja toivotaan, että YouTube ja Teosto saavat aikaan sopimuksen jonkinlaisesta tekijänoikeuskorvausten tasosta. En kuitenkaan odottaisi, että YouTube tulee koskaan olemaan oikeudenomistajille merkittävä ansaintamekanismi. Siellä on niin valtava määrä tavaraa, että yksittäinen video ei ehkä erotu joukosta, eikä saa isoa määrää katsojia paitsi maailman hittien kohdalla. Pensselisedät ovat sitten eri juttu.

Entä nouseeko Louhivuoren käsi, kun kysytään, onko tullut käytyä YouTubessa.

– Juu. Esimerkiksi silloin, kun Herra Heinämäen Lato-orkesterin joulukonsertin solistiksi tuli Maria Lund. Piti selvittää hänen äänialansa. YouTuben avullahan se onnistui kätevästi.

Vaikeasti vahdittava promokanava

Selvis kysyi levy-yhtiöiden näkemyksiä YouTubesta. Mitä hyötyä ja haittaa kanavasta on? Valvovatko levy-yhtiöt sen sisältöä ja poistavatko yhtiönsä materiaalin?

Myyntijohtaja Jari Petäjäniemi, EMI Finland

”Musiikkivideoiden markkinointikanava”

– YouTubessa on oltava, jos halutaan musiikkivideoille näkyvyyttä. Niitä pyörittäviä tv-kanavia ei ole montaa. Artistiemme viralliset videot ovat näkyvissä YouTubessa VEVO-kanavan kautta, joka myös tulouttaa oikeudenomistajille sen mukaan, mitä videoita katsotaan. Mikään kultakaivos tämäkään ei tekijöille ole. Ja YouTubehan ei siis maksa oikeudenomistajille mitään.

– Lähetämme YouTubelle poistopyynnön tarvittaessa. Selkeä peruste on se, että artistin musiikkia on käytetty omatekoisessa videossa. Keikoilta kuvattuja videoita ei pyydetä poistettaviksi, koska ne antavat lisäarvoa bändille ja ohjaavat laillisen tuotteen ostoon. Videoista noin 80 % on keikoilta kuvattua, ja suomalaisartistien kohdalla puhdasta fanitusta. On myös muistettava, että ylivoimaisesti katsotuimpia ovat artistien viralliset musiikkivideot.

– Digitaalimaailmassa kaikki digitalisoitavissa oleva menee verkkoon. Valvomiseen ja materiaalin poistamiseen tarvittaisiin armeija. Mutta en näkisi YouTuben sinänsä alentavan levymyyntiä, koska sieltä ei pysty lataamaan musiikkia.

Digital director Saara Pekkonen, Sony Music Finland

”Käytetään myös Spotify-tyylisesti”

– YouTube on videoiden ja artistien markkinointikanava. Linkkejä on helppo levittää ja videoita katsoa ilman sisäänkirjautumista. Voimme pyytää materiaalia poistettavaksi, jos oikeudenomistaja ei halua biisejä YouTubeen tai jos artistilla on jollain muulla kanavalla video, johon katselukerrat halutaan ohjata.

– Joku fani oli ottanut elämäntehtäväkseen ladata YouTubeen erään suomalaisyhtyeemme kaiken materiaalin. Streameja artisti oli saanut ensimmäisellä sivulla 5.000.000. Tämä tuntui pahalta, kun nykyään on Spotify, josta tilittyy artistille tuloa. Ja vastakkainen esimerkki: jos biisi saa miljoona streamia, tämä toimii jo ”tarinana” ja promona. Yleensä tekijä, artisti tai levy-yhtiö ei halua menettää tätä tarinaa.

– On ikävää, että YouTubessa voidaan rakentaa playlistoja, jolloin sitä käytetään Spotify-tyylisesti. YouTube on myös yksi isoimmista musan imutuskanavista. Sieltä lataaminen on erittäin helppoa, jos tietää keinot.

– Tällä hetkellä VEVO@YouTube-kanavista löytyvät artistiemme musiikkivideot. VEVO-kanava lanseerataan Euroopassa todennäköisesti ensin isoimmissa maissa, kunhan se saa tekijänoikeusjärjestöjen kanssa sopimukset aikaiseksi. VEVO on YouTuben platalla toimiva. Sen toivotaan olevan ratkaisu siihen, että VEVO/YouTube pystyy tulevaisuudessa tilittämään oikeudenomistajalle videon katsomisista jokseenkin merkittävämpiä summia kuin tähän asti. Ratkaisua haetaan mainostulojen puolelta.

Toimitusjohtaja Martti Heikkinen, Texicalli Records

”Kännykkävideot ei palvele ketään”

– YouTube on hyvä mainoskanava silloin, kun saa itse päättää, mitä siellä näytetään. Meidän artistien musiikkivideot on YouTubessa, koska Yle ei niitä näytä ja Voiceenkin on tosi vaikea saada mitään. Mutta amatöörien keikoilta kuvaamat huonosaundiset kännykkävideot ei palvele yhtään ketään. Niitäkö pitäisi sitten jatkuvasti kytätä ja pyytää poistettaviksi? Ei onnistu.

– Minuun on jopa otettu yhteyttä ja pyydetty, että laittaisin artistiemme musiikkia YouTubeen. Onhan tämä tietenkin hienovaraisempaa kuin se, että joku laittaa sinne luvatta musiikkia. Mutta nykyään ihmisiltä on totaalisesti hämärtynyt se, että musiikin tekeminen maksaa ja että sen kuuntelemisesta pitäisi maksaa.

– Monesti pienet ja keskisuuret artistit haluavat musiikkinsa YouTubeen näkyvyyden ja paremman keikkamyynnin toivossa. Levymyyntiä se ei tietenkään palvele. YouTube ja sen kaltaiset palvelut päinvastoin vähentävät levyjen kysyntää.

– Eikös tämä YouTube ole Googlen omistama? Luulisi niillä olevan varaa maksaa oikeudenomistajille.

A&R Mikko Meriläinen, Sound Of Finland ja Poko Rekords

”Jopa pääasiallinen musiikin kuuntelun keino”

– YouTubeen yritetään asennoitua positiivisesti, sillä tosiasiassa erittäin monet ihmiset käyttävät sitä jopa pääasiallisena keinona musiikin etsimiseen ja kuunteluun. Lisäksi se, että ihmiset jakavat erittäin innokkaasti YouTube-linkkejä sosiaalisessa mediassa tietenkin edesauttaa musiikin tunnettuutta.

– Vaikea kontrolloitavuus on tietyllä tavalla haitta, joskin siihen liittyy myös välineen edut nimenomaan sanan levittämisen kannalta. Vaikea hallittavuus liittyy myös siihen, että käyttäjien lataamaa musiikkia on YouTubessa paikoin erittäin huonolaatuisena ja niihin on voitu liittää epätoivottua kuvamateriaalia. Totta kai käyttäjien lisäämät YouTube-videot eivät näy myöskään taloudellisena tulona, mikä toki on haitta, mutta yritämme ajatella että se heijastuu musiikin leviämisen kautta myös viralliseen myyntiin.

– Yleensä emme puutu mitenkään. Taannoin puutuimme esimerkiksi sellaiseen tapaukseen, jossa käyttäjä latasi johdonmukaisesti koko Popedan live-dvd:n YouTubeen biisi biisiltä. Yksittäisen biisin lataamiseen tuskin olisimme puuttuneet.

***

Mikä YouTube?

Hakujätti Googlen omistama videopalvelu netissä (www.youtube.com).

Päämaja Kaliforniassa.

Tunnuslause ”Broadcast Yourself”.

Kuka tahansa voi perustaa YouTubeen käyttäjätilin ja lisätä videoita.

YouTubeen ladataan minuutissa 35 tuntia videota.

YouTube kieltää tekijänoikeudellisesti suojattujen videoiden tuomisen palveluun, muttei valvo, noudatetaanko kieltoa.

YouTubella ja Teostolla ei ole sopimusta, joten Teoston asiakkaat eivät saa korvauksia materiaalinsa esittämisestä YouTubessa.

Teksti: Sanna Korkee

Räpeltäjistä alan tekijöiksi – Lisää naisia studioihin

Naiset ovat tuottajina Suomessa harvinaisuuksia. Myös monen biisintekijänaisen tekninen osaaminen on niin vaatimatonta, että demojen tekemiseen pitää pyytää kavereiden apua. Ensimmäiset naisille suunnatut äänityskurssit alkavat korjata tilannetta ja pienentää miesten ja naisten välistä osaamisen kuilua.

Ajatus naisille suunnatuista äänityskursseista sai alkunsa Music Export Finlandin viime syksynä järjestämässä musiikkialan naisille suunnatussa Musiikkiviennin Naistenklinikka -tapahtumassa. Tapahtumaan osallistunut laulaja ja kulttuurituottaja Henna Dolk alkoi miettiä, miten naiset saisivat parempia toimintamahdollisuuksia miesvaltaisessa musiikkibisneksessä.

– Mietin, mitä voisin tehdä, että tekijänoikeustulot jakautuisivat tulevaisuudessa tasaisemmin miesten ja naisten välille. Nyt miehet saavat 90 prosenttia tekijänoikeustuloista. Myös naisten puutteelliset tekniset taidot mietityttivät minua. Kun on teknistä osaamista, taiteellinen päätäntävalta pysyy itsellä ja pystyy jalostamaan omia ideoitaan. Helposti kaikki valta ja vastuu siirtyy muuten sille, joka painelee nappuloita.

Dolk keskusteli asiasta tuottaja Jussi Jaakonahon kanssa ja ensimmäiset naisille suunnatut äänityskurssit järjestettiin huhtikuussa Finnvoxin studioilla. Sibelius-Akatemia oli mukana kattamassa opettajan palkkioita ja Elvis tuki kurssille osallistuvia jäseniään rahoittamalla osan kurssimaksusta.

– Kurssit ovat herättäneet innostusta. Sain osallistujilta tosi hyvää palautetta kursseista ja eri tahot ovat ehdottaneet yhteistyötä. Perustamallani Mun Studio -projektilla on kuitenkin yhteiskunnallinen missio, enkä tavoittele taloudellista voittoa. Haluan pitää tämän omissa käsissäni, jotta kursseista hyötyvät ne naiset, jotka niille osallistuvat ja voin järjestää nopeasti ja kevyesti naisten tarpeisiin räätälöityä koulutusta. Olen saanut projektiin mukaan huippuopettajat: Suomen kärkikaartin äänittäjiä, tuottajia ja biisintekijöitä. Ideoita on paljon ja jos vain porukkaa tulee, järjestän naisille lisää kursseja vaativammista ohjelmista ja biisintekemisestä. Myös verkostoituminen on tärkeää. Kaikki kurssin käyneet saavat toisiltaan Facebook-ryhmässä apua ja neuvoja. Tarvitaan naisten keskinäistä yhteistyötä ja tietoa siitä, ketkä naiset tällä alalla jotain tekevät.

Naisille suunnatut kurssit ovat herättäneet myös kysymyksen miesten syrjinnästä. Tasa-arvolain näkökulmasta naisten kouluttaminen ei kuitenkaan syrji miehiä: kun toinen sukupuoli on alalla aliedustettuna, väliaikaisiksi tarkoitetut positiiviset erityistoimet ovat lain hengen mukaisia.

Nälkä kasvaa syödessä

Omiin puutteellisiin äänitystaitoihinsa turhautunut laulaja ja säveltäjä Virpi Eroma osallistui kurssille saadakseen nopeasti paremman kuvan käytössään olevista mahdollisuuksista.

– Kurssilla käytetty Garage Band on hyvin simppeli ohjelma ja yksinkin opeteltavissa, joten itseäni mietityttivät ohjelmaa enemmän erilaiset kytkennät. Ajattelin, että kun joku selittää yksinkertaisesti lyhyessä ajassa koko jutun, homma ei kaadu pieniin teknisiin esteisiin. Koska lähdettiin alkeista, oli tärkeää päästä sellaiseen ilmapiiriin, jossa saa kysyä stressittömästi mitä vaan. Naisporukassa se on helppoa. Tämän kurssin ansiosta uskallan osallistua jatkokursseille miesten kanssa.

Eroma iloitsee, että Elvis tukee toimintaa, josta on todellista hyötyä jäsenille. Hän kertoo ottaneensa vauhdilla kaiken opin käyttöön kurssin jälkeen.

– Nälkä kasvaa syödessä. Nyt kun osaa käyttää yksinkertaista ohjelmaa, huomaa, että tarvitsisi parempia saundeja ja mahdollisuutta äänittää enemmän raitoja. Haluan oppia vielä paljon lisää!

Myös pitkän linjan laulaja ja säveltäjä Maritta Kuula osallistui innolla kurssille.

– Teknologia on kehittynyt urani aikana paljon käyttäjäystävällisemmäksi. Tietokoneohjelmat ovat helpompia, ja se on demokratisoinut musiikin tekemistä. Olen etsinyt ja odottanut jo vuosikausia musiikinteko-ohjelmista kursseja. En ole mikään hyvä soittaja, joten minua on aina kiinnostanut äänen muokkaaminen ohjelmien avulla. Äänitysohjelmat toimivat myös inspiraation lähteinä; jostakin saundista tai muunnellusta soinnusta voi nousta biisi.

– Olen käyttänyt Garage Bandia, Pro Toolsia ja Logicia, ja vaikka erilaiset ohjekirjat ja videot ovatkin sinänsä hyviä opastettuja kiertoajeluja, päästään niissä yleensä koskettamaan vain pintaa kaikista ohjelmien sisältämistä ominaisuuksista. Tiesin myös, että Jussilla on paljon äänityskokemusta ja halusin saada äänittäjän näkökulman mikrofonivalintoihin ja muutenkin hänen näkemyksiään. Kaipaan, ja olen kaivannut jo pitkään hard core -opetusta äänitysohjelmien käytöstä.

– Olen pohtinut, miksi niin harvoin tapaa naisia, joilla on teknologia todella hyvin hallussa. Vaikea sanoa, mistä se johtuu.

Naiset tervehdyttäisivät alaa

Äänityskursseille osallistuneiden naistekijöiden asenne teki tuottaja ja äänittäjä Jussi Jaakonahoon vaikutuksen.

– Olen opettanut eri oppilaitoksissa ja erilaisissa yhteyksissä äänituotantoon ja äänittämiseen liittyviä asioita jo 14 vuotta. Yhtään hehkuttamatta nämä olivat motivoituneimmat ja aktiivisimmat ”oppilaat” kautta aikojen. Enkä usko että se johtuu siitä, että he joutuivat maksamaan kurssista. Tuskin puhtaasti sukupuolestakaan, mutta opettajalle on tietysti äärettömän paljon mukavampaa ja motivoivampaa, jos vuorovaikutusta syntyy.

– Naiset ovat studioissa niin äänittäjinä kuin tuottajina ainakin Suomessa vielä toistaiseksi harvinaisia. Vaikea hahmottaa, mistä kaikesta se johtuu; osittain varmasti miesten kliseisesti suuremmasta kiinnostuksesta teknologiaan sekä poikien bändipuuhastelujen seuraamuksista. Lisäksi käytettävät ohjelmat ja laitteet ovat 99 prosenttisesti miesten suunnittelemia. Varmasti voidaan osoittaa jonkinlaisia raakoja linjauksia miesten ja naisten eroissa siinä, minkälainen käyttöliittymä mielletään helposti lähestyttäväksi.

Jaakonaho toteaa, että niissä oppilaitoksissa, joissa hän on opettanut, on ollut koko ajan naisia oppilaina.

– Käytännön töihin heitä ei vaan näytä ilmaantuvan samaan tahtiin kuin miehiä. Tähän minulla ei ole mitään pitävää selitystä. En haluaisi ajatella, että miesten kyynärpäät ovat leveämmällä. On selvää, että jos naisia olisi alan tekijöinä enemmän, se veisi alaa vain terveempään suuntaan ja näkökulmat laajenisivat uusiin suuntiin.

Teksti: Päivi Ojanperä

Kuvat: Markku Mattila

The House Of Songs, Austin, Texas

Sain kunnian tulla valituksi ensimmäisenä suomalaisena musiikintekijänä The House Of Songs -vaihto-ohjelmaan, jonka puitteissa skandinaaviset biisintekijät pääsevät työskentelemään kahden viikon ajaksi Texasin pääkaupunkiin Austiniin.

Kun sain valinnasta tiedon ennen, en oikein käsittänyt miten suuresta joululahjasta olikaan kyse. Selvisi, että suomalaiset tekijät saavat Elvis ry:ltä tuhannen euron matkastipendin ja lisäksi Luses muisti minua kuukauden työskentelytuella. Näin onnistuin hankkimaan lentoliput ja kustantamaan oleskeluni kaupungissa kokonaan apurahoilla, mistä olen asianosaisille nöyrästi kiitollinen. Onnistuin venyttämään oleskeluani vielä puolellatoista viikolla, sillä yhtyeeni The Latebirds valittiin esiintymään Austinin South By Southwest festivaaleilla. Vietin siis helteisessä Texasissa musisoiden lähes koko maaliskuun.

Maailman livemusiikin pääkaupungin titteliä kannatteleva Austin on poikkeuksellinen kaupunki, eikä vain Texasin, vaan koko Amerikan mittakaavassa. Puolentoista miljoonan asukkaan kaupungissa lasketaan asustavan tätä nykyä 8.000 muusikkoa. Austinilaisten muusikkojen suuren määrän selittää paitsi kova klubitarjonta, myös kaupungin muusikoilleen tarjoama ilmainen terveydenhuolto, mitä on Amerikassa ennenkuulumatonta. Liberaalin kulttuuripolitiikan avulla Texasin keskelle on syntynyt poikkeuksellisen rikas musiikkikeidas, jossa tekijöitä on musiikkityylistä riippumatta joka lähtöön.

Kaupungin eteläosassa sijaitsee kirjaimellisesti ”house of songs” – reilun 60 neliön kokoinen viihtyisä talo, joka on varustettu pianolla, kitaroilla, banjolla, huuliharpuilla, pienellä demostudiolla, ruualla ja kahdella makuuhuoneella. Aurinkoisena päivänä biisejä voi kirjoitella olohuoneen ohella myös puisella patiolla. Talon sijainti on erinomainen – monet kaupungin parhaista ravintoloista sijaitsevat vain kivenheiton päässä. Autotallista löytyy useita polkupyöriä, jotka ovat täällä suosittuja. Päädyinkin fillaroimaan lähes joka päivä ja tajusin, että Austinissa pyörätiet on järjestetty kuin Hollannissa konsanaan.

Tyylien ja tekijöiden kirjo

The House Of Songs -idean isä on pitkänlinjan texasilaisbiisintekijä Troy Campbell, joka on saanut projektin taakse myös Austinin kaupungin päättäjät. Kaupungin ja skandinaavisten lauluntekijäjärjestöjen tuella Campbell on vuokrannut taloa parin vuoden ajan vieraileville biisintekijöille. Tätä nykyä vuokralla on myös vastapäinen isompi rakennus. Austinissa oleskellessani taloissa asui lisäkseni puolentusinaa tanskalaista, ruotsalaista, islantilaista ja färsaarelaista musiikintekijää. Musiikkikenttäkin on lavea – talossa soi täydellisessä harmoniassa folk-, indiepop-, afro-, blues-, jazz-, kantri- ja rockbiisit.

– Tähtäimessäni on vuokrata lisää taloja ja pyytää mukaan eurooppalaisten ohella afrikkalaisiakin biisintekijöitä, jotka sitten vastavuoroisesti kutsuisivat texasilaisia kotimaihinsa, Troy Campbell visioi hakiessaan minua lentokentältä. Vain reilua viikkoa myöhemmin House Of Songsiin kutsutaankin kenialainen Abbi Mudunia, joka on vierailemassa Austinin SXSW-festivaaleilla.

Astellessani taloon ensi kertaa sisään minua tervehtii tanskalainen lauluntekijä MC Hansen. Hansen vierailee talossa jo toista kertaa. Myös vastapäisessä talossa asustelevat Gudrid Hansdóttir ja Anna Bell Bentholm ovat täällä toista kertaa.

Löydän makuuhuoneestani Campbellin avustajan, Nathan Foxin kirjoittaman aikataulun seuraavien kahden viikon ajalle. Luvassa on paljon ohjelmaa – biisintekoa paikallisten tekijöiden ja vierailevien skandinaavien kanssa sekä keikkoja Flipnotics ja The Ghost Room -klubeissa. Lisäksi päädyn musisoimaan Campbellin ja Anna Bellin kanssa skandinaavisille diplomaateille tilaisuudessa, jonka Austinin kaupunginviskaalit järjestivät Texasin osavaltion 175-vuotispäivän kunniaksi.

Ensimmäisellä viikolla sävellän biisejä austinilaisten Dave Maddenin ja Charlie Fayen kanssa. Seuraavalla viikolla luvassa on yhteistyötä Will Sextonin ja Randy Weeksin kera. Nämä miehet ovat paikallisissa piireissä hyvin arvostettuja. Weeks on kirjoittanut hittejä muun muassa Lucinda Williamsille ja Will Sexton on veljensä Charlie Sextonin tavoin tunnettu sekä biisintekijänä että muusikkona ja tuottajana. House Of Songsissa käy uutterasti myös Matt The Electrician -niminen paikallinen artisti, jonka ammattitaito tekee suuren vaikutuksen.

Työskentely austinilaisten kanssa osoittautuu hedelmälliseksi, mutta on myös hienoa päästä tutustumaan skandinaavisiin kollegoihin, joiden kanssa soittelimme toisillemme biisejä iltapäivän auringon valaisemalla pihalla. Viimeisenä päivänäni päädyin kirjoittamaan The House Of Songs -nimisen kappaleen Campbellin ja ruotsalaisen Hanna Turin kanssa.

Toivottavasti tähän hienoon vaihto-ohjelmaan osallistuu lähitulevaisuudessa enemmänkin suomalaisia biisintekijöitä.

Teksti ja kuva: Markus Nordenstreng

Sippola ja Sydänmäki seuraavat

The House Of Songs -vaihto-ohjelmaan

on Markus Nordenstrengin jälkeen valittu Laura Sippola ja Jussi Sydänmäki.
Elvis ry maksaa valituille kahden viikon oleskelun sekä tuhat euroa matka-
avustusta. Seuraavasta hakukierroksesta tiedotetaan myöhemmin.

Vaihtoehto hyvitysmaksujärjestelmälle?

Kulttuuriministeri Stefan Wallin asetti maaliskuussa Ylen entisen toimitusjohtajan,  Arne Wessbergin, selvittämään vaihtoehtoa nykyiselle laitesidonnaisuuteen perustuvalle hyvitysmaksujärjestelmälle. Järjestelmähän sai alkunsa 1984 ja se ristittiin kasettimaksuksi. Tuolloin maksu kohdistui vain tyhjiin tallennusalustoihin korvaamaan yksityisestä kopioinnista tekijöille aiheutuvaa taloudellista haittaa. Laitteet tulivat maksun piiriin tallentavien digiboksien myötä ja nimi vaihdettiin hyvitysmaksuksi.

Merkittävä osa yksityisestä kopioinnista tapahtuu nykyisin monikäyttölaitteilla, joilla on kopioinnin lisäksi muitakin käyttötarkoituksia. Hyvitysmaksujen määritteleminen onkin (ainakin siitä päättävien mielestä) muuttunut vaikeammaksi. Maksun piiriin kuuluvaa laitekantaa ei olekaan päivitetty viime hallituskaudella ennen aivan sen loppumetrejä, jolloin maksu laajennettiin koskemaan ulkoisia kiinnelevyjä. Laiha lohtu tekijöille. Yksityinen kopiointi ei ole vähentynyt, mutta hyvitysmaksutuotto on puolittunut muutamassa vuodessa 12 miljoonasta eurosta noin 6 miljoonaan eikä edellä mainittu laajennus saa sitä missään nimessä nostettua lähellekään entistä tasoaan.

Ratkaisuna viestintärahasto?

26.5. julkistetun selvityksen lähtökohtina olivat

1.  vakaampi ja ennustettavampi hyvitysmaksutuotto

2.  ajallisesti nykyistä kestävämmät ratkaisut

3.  yksinkertaisempi keräysjärjestelmä

4.  tasapaino tekijänoikeuksien haltijoiden, kuluttajien sekä laitevalmistajien 

     ja maahantuojien välillä

5.  luovan talouden ja sähköisen kaupankäynnin edistäminen.

Wessberg on selvityksessään pohtinut eri vaihtoehtoja hyvitysmaksun keräämiseksi. Nykyisen laitesidonnaisen järjestelmän kehittämisen lisäksi myös mahdollisuutta, jossa hyvitysmaksut olisivat valtion tulo- ja menoarviossa. Hän on päätynyt kuitenkin esittämään vaihtoehtoa, jossa hyvitysmaksut kytkettäisiin osaksi nykyisestä televisio- ja radiorahastosta muodostettavaa viestintärahastoa.

Rahastoon ohjattaisiin televisiomaksutulojen lisäksi tulevaisuudessa käyttöön otettavien taajuusalueiden huutokauppatulot. On myös mahdollista harkita maksua laajakaistayhteyksille, ellei taajuuksiin liittyviä maksuja toteuteta. Rahaston käyttötarkoitusta laajennettaisiin siten, että rahaston käyttösuunnitelmaan voidaan varata rahat tekijänoikeudellisia hyvityksiä varten.

Yhteiskunnan näkemys sopivasta hyvitystasosta määräytyisi valtioneuvoston vahvistaessa valtion viestintärahaston käyttösuunnitelman.

Pohdintaa plussista ja miinuksista

On helppo yhtyä Wessbergin näkemykseen romahtaneen hyvitysmaksun tasapainon palauttamisesta entiselleen, minkä tuleekin olla lähitulevaisuuden ehdoton ykköstavoite. Viime vuosina kuluttajien ja laitealan saamat hyödyt ovat lisääntyneet  oikeudenhaltijoiden menetysten kustannuksella. Samasta syystä on myös luovan talouden toimintaedellytysten vahvistaminen vaikeutunut. Musiikintekijöitä koskien esimerkiksi LUSESin apurahoina jaettavat tulot.

Nykytilanteeseen peilattuna on esityksen plussaa, ettei hyvitysmaksu olisi riippuvainen laitemarkkinoiden kehityksestä eikä valtioneuvoston hyvitysmaksupiiriin kuuluvan laitekannan päivityksistä tai paremminkin päivittämättä jättämisestä. Järjestelmä olisi luultavasti myös nykyistä kilpailuneutraalimpi ja  oleellisesti yksinkertaisempi.

Jonkinlaiseksi plussaksi voisi katsoa ehkä myös sen, että luultavasti Teostoon hyvitysmaksun hallinnoijana kohdistunut täysin aiheeton loanheitto laantuisi, jos hallinnoijana olisi muu taho. Teosto on hoitanut hyvitysmaksujen keräämisen ja tilittämisen mallikkaasti ja on valmis sitä loasta huolimatta edelleen jatkamaan.

Miinusmerkkisiä ajatuksia sen sijaan herättää, että Wessbergin mukaan hyvitysmaksujärjestelmän toteuttamisen tulee perustua ymmärrykseen sopivasta hyvitystasosta, jonka vahvistaisi valtioneuvosto. EU:n tuomioistuimen 2010 antaman ns. Padawan-päätöksen mukaan sopiva hyvitys  on tulkittava ja sovellettava yhdenmukaisella tavalla kaikissa jäsenvaltioissa. Valtioneuvostolla ei näin ollen liene toimivaltaa määritellä hyvitystä kulloinkin sopivaksi katsomalleen tasolle.

Myöskään ehdotus maksujärjestelmän toteuttamisesta kytkennällä valtio viestintärahastoon ei käytännössä välttämättä toteutettaisi esityksen lähtökohtana olevaa tuoton ennustettavuuden parantamista. Kun viestintärahaston muut mahdolliset käyttötarkoitukset eivät saa vaarantaa Yleisradion rahoitusta, jäisivät hyvitysmaksun rahoituslähteeksi pelkästään huutokauppa- tai käyttömaksutulot tai laajakaistamaksu.

Huutokaupparahoitus ainakin näyttää riskiltä siinä valossa, että Suomessa on järjestetty vain yksi taajuushuutokauppa vuonna 2009. Sen tuotto 20 vuoden mittaisista toimiluvista oli  vain 3,8 miljoonaa euroa.

Mielestäni mielenkiintoisempi ajatus on Wessbergin kaavailema mahdollinen laajakaistamaksu. Esityksessä on laskettu, että 7 euron vuotuinen laajakaistamaksu vahvistaisi viestintärahastoa noin 12 miljoonalla eurolla vuodessa. Suomessa on runsaat 3 miljoonaa laajakaistaliittymää (Tilastokeskus 5/2010). Yksityiseen käyttöön tallennettavat aineistot saadaan merkittävässä määrin laajakaistaa käyttäen mm. puhelimen muistiin ladatusta musiikista neljännes. Myös hieman yli 30 % ulkoiselle kovalevylle tallennetusta musiikista on peräisin verkosta. Avoimeksi jää sen sijaan kysymys siitä, miten suuriksi laajakaistamaksun toteuttamisen hallinnointikulut muodostuisivat.

Summien summa Wessbergin esityksestä on mielestäni kuitenkin plussan puolella. Siinä tulee esiin halu saada hyvitysmaksutuotot tekijöidenkin näkökulmasta tolalleen ja pitkäaikainen vääntö loppumaan. Tätä halua tervehdin!

Eija Hinkkala

Tekijä matkalla

Olen hypännyt uutena elvisläisenä vauhdilla mukaan Elvisin ja sen hallituksen toimintaan. Jäsenyyttä hakiessani odotin lähinnä, että saisin tekijänoikeuksiin liittyvää neuvontaa ja jonkinlaisen yhteyden biisintekijöiden ammatilliseen verkostoon. Lyhyt Elvis-aikani on ollut kuitenkin paljon muutakin. Olen tuntenut suurta iloa keskustellessani muiden säveltäjien ja sanoittajien kanssa ja lämmin vastaanotto ja luottamus ovat tehneet minuun vaikutuksen.

Viime viikkoina olen huomannut, että tämän samanhenkisten tekijöiden välille syntyvän yhteyden voi löytää mistä päin maailmaa tahansa. Palasin juuri Afrikasta 16-henkisen naiskuoro Philomelan kulttuurivaihtokiertueelta. Lähdin matkaan laulajana ja afrikkalaisen yhteiskunnan polttavia kysymyksiä tarkastelevana journalistina, mutta lauluntekemiseen liittyvät ajatukset seurasivat minua kaikkialle.

Päädyin Sambiassa jo ensimmäisellä lounaalla keskustelemaan paikallisten säveltäjien kanssa siitä, miksi on tärkeää olla kääntämättä selkäänsä oman maansa musiikille ja miten säveltämällä voisi elää. Kun vain rikkaimmat saavat kouluttautumismahdollisuuksia ja töitä, ammattimainen musiikin tekeminen vaatii niin kovia ponnistuksia, että vain todella voimakas luomisen tarve saa lauluntekijän uskomaan itseensä. Totesimme, että vaikka olosuhteemme ja yhteiskuntamme ovat täysin erilaisia, toiveet ja ongelmat olivat samanlaisia. Minustakin tuntuu, että maksan arjessani vapaudestani tehdä lauluja.

Afrikkalaisten sanomalehtien korruptionvastainen taistelu, demokratiapyrkimykset ja keskustelut muusikoiden kanssa saivat minut ajattelemaan tekijöiden vapautta, sananvapautta ja lauluntekemisen syvempiä merkityksiä. Näin taas, miten paljon laulut voivat koskettaa ihmisiä toisella puolella maailmaa, vaikka he eivät edes ymmärrä niiden sanoja. Lauloimme Afrikan lavoilla suomalaisten säveltäjä- ja sanoittajanaisten musiikkia. Tekijöiden näkyväksi tekeminen, heistä kertominen ja naisten tunteista laulaminen tuntui valtavalta symboliselta teolta maassa, jossa esiintyjät voidaan pidättää lavalla ja jossa naisten kokemuksilla ei ole ääntä.

Sain itsekin tehdä toisen lauluntekijänaisen onnelliseksi. Matkan yksi vaikuttavimpia kokemuksia oli zimbabwelaisen laulaja-lauluntekijän Kudzai Sevenzon upea keikka Hararen festivaaleilla. Afrikan lämpimässä yössä Sevenzon kappale Freedom train tempasi meidät ja sambialaiset ystävämme tanssimaan festivaaliyleisön joukossa yhtenä jonona. Tajusimme vasta bändin hurratessa, että perässämme tanssi ihmisiä silmänkantamattomiin: kymmenen valkoisen ja mustan ystävyksen jonosta oli tullut satoja metrejä pitkä tanssiva vapauden juna. Kun menin myöhemmin kiittämään Sevenzoa ja ostamaan hänen levynsä, kohtasin nöyrän biisintekijänaisen, joka ei saanut sanotuksi muuta kuin että on äärettömän kiitollinen saamastaan tuesta. Jäin miettimään, millaiselta lauluntekijän maailma mahtaa näyttää mustan zimbabwelaisen naisen silmin.

Lähdin Afrikkaan niin kuin Elvisin toimintaan, ilman varsinaisia odotuksia, avoimin mielin ja sain hetkessä hyviä ystäviä ja arvokkaita kontakteja. Uusi innostunut yhteistyö herätti kuitenkin myös kysymyksiä siitä, miten oikeuteni toteutuvat, kun kenialainen sekakuoro ja sambialainen maailmaa kiertävä lauluyhtye esittävät suomenkielisiä sävellyksiäni. Voinko saada esityskorvauksia Afrikasta vai onko yhteistyömme palkkiona lähinnä laulujeni ”leviäminen” toiselle mantereelle? Pitäisikö kansainvälistä yhteistyötä tiivistää myös afrikkalaisten tekijöiden kanssa? Varmaa on, että YouTuben välityksellä kaikkien meidän teokset löytävät tiensä köyhimpienkin kylien nettikahviloihin, kaikille mantereille.

Päivi Ojanperä

paivi.ojanpera@gmail.com

“Ei kai sinua pelota” – Pari muistikuvaa Esa Pakarisesta

Näin Esa Pakarisen monta kertaa kun olin pieni poika. Elokuvissa Pekka Puupäänä ja Severi Suhosena. Ilmielävänä enoni luona, joskus sattumalta huristamassa autollaan ohi, iso baskeri kallellaan päässä. Myöhemmin eräässä varkautelaisessa musiikkiliikkeessä tarinoita kertoilemassa.

Aika kului, vuodet vieri. Eräänä päivänä tuttavani, varkautelaisen kodinkoneliikkeen omistaja soitti ja kertoi, että Pakarisen Esa haluaa tavata minut. En muista meninkö Pakariselle tapaamaan häntä vai tapasimmeko jossain muualla, joka tapauksessa Esa sanoi tarvitsevansa laulutekstejä.

– Miksi sinä et soittanut suoraan minulle, kysyin?

– Minä luulin, että sinä oot pelkkä rokkimies, Esa vastasi.

Esalla oli kotona pieni äänityslaitteisto. Siellä äänitettiin meidän ensimmäinen yhteinen laulu. Esa oli luvannut tehdä sen Suomi meloo -tapahtumaan. Hän sävelsi, lauloi ja soitti kaikki soittimet. Minä kirjoitin lauluun sanat. Äänittäjänä toimi varkautelainen tv-mekaanikko. Taustaan lisättiin veden liplatusta, tulikohan se tehostelevyltä vai käytimmekö vesilaseja?

Kerran kysyin Esalta, Pekka Puupäänä kun olet ollut, kiinnostaisiko sinua tehdä lastenlauluja?

Seuraavana päivänä tavattiin, Esa saapui täsmälleen sovittuun aikaan, kuten aina, sekunnin tarkkuudella.

– Nyt pitäis ruveta säveltämään niitä lastenlauluja.

– Nyt? Eihän minulla ole vielä tekstejäkään.

Mentiin kirjastoon. Päätettiin että lainataan Suomen kansan vanhat runot -kirjasarjan Savon runot -osa. Valittiin siitä runoja, Esa tahollaan rupesi säveltämään, minä taas kirjoittamaan kansanrunoihin uusia tekstejä. Pari laulua tehtiin tällä menetelmällä, suurin osa teksteistä oli uusia, Esaa varten kirjoittamiani lastenrunoja. Syntyi kaksitoista lastenlaulua ja ne tallennettiin Yleisradion kantanauhalle. Esan sairaus oli ollut jo pitkään tiedossa ja lääkkeet väsyttivät häntä, haitaria soitti Aaro Kurkela.

Tein tuohon aikaan Yleisradiolle Kissalaakson kaupallisradio -nimistä lastenohjelmaa ja soitin siinä näitä lauluja. Mielilauluni on edelleen vauhdikas Aakkoset. Julkaisin tekstin runokokoelmassani Be & Pop. Nuottina Aakkoset on julkaistu koulujen musiikkikirjoissa. Muistan miten hanakasti Esa halusi tehdä laulun Hammaspeikosta, joka pesiytyy suuhun, jos ahmii liikaa makeaa. Laulu tehtiin.

Esa oli pitkään suunnitellut Kalle Väänäsen murrerunojen säveltämistä. Hän kysyi, voinko valikoida Väänäsen tuotannosta sävellettäviksi sopivia runoja. Tunsin Väänäsen tuotantoa ja tietenkin minulla oli hyllyssä hänen kokoelmansa Savolaista sanarieskoo. Tiiviin tekstin kirjoittaminen ei ollut Kalle Väänäsen päällimmäisiä hyveitä. Hänen runonsa ovat yleensä hyvin vuolaita, jotkut runomuotoon sorvattuja pitkitettyjä sutkauksia. Mutta Väänänen on parhaimmillaan mainio tunnelmarunoilija. Valitsin Esalle sävellettäväksi kaksi runoa myös sieltä herkimmistä päästä, Lapsuuvemmuistoja ja Päeväsyömmellä. Saanassa -runo on kuin Esalle tehty ja hän on levyttänyt sen jo aikaisemminkin. Esa piti kovasti runosta Pyykkirannassa. Se on pitkä kuin nälkävuosi, oikeastaan se on runomuotoon kirjoitettu sketsi. Lyhensin tekstiä karsimalla säkeistöjä, mutta en muuttanut sanaakaan. Toisen runoja ei saa mennä käpälöimään.

Lyhentämisestä huolimatta laulun levyversio kestää yli viisi minuuttia. Tuottaja Jaakko Salo keksi, että osa tekstistä kannattaa tulkita lausumalla, jotta kokonaisuuteen saadaan tarvittavaa vaihtelua. Niinpä siitä tulikin eräänlainen musiikillinen kuulokuva. Kahden pyykkärin välille kehkeytyy sanaharkka yhdestä vaivaisesta kauhanrottelosta. Riitapukarit eivät sanoja säästele. Toisen kaula on toisen mielestä ”pitkä kuin helvetintorvi”.

Esa kävi laulamassa Väänäs-laulut Takomo-studiossa syyskuussa 1988. Kymmenen laulua sisältävänä äänilevynä ne ilmestyivät vasta Esan kuoleman jälkeen 1994. Levyn julkistamistilaisuudessa Kuopiossa juttelin Jaakko Salon kanssa ja hän kertoi juttuja, jotka kuvasivat Esan lahjakkuutta muusikkona. Esa soitti monia soittimia, huilua, bassoa, olipa soittanut keikalla saksofoniakin. Haitari oli tietenkin hänen omin soittimensa. Sen hän hallitsi mestarillisesti, mutta sanoi aina minulle, että ”Minä vaan vähän näpelöin”.

Vähän ennen kuin joutui lopullisesti sairaalahoitoon, Esa antoi minulle keltaisen c – kasetin ja sanoi:

– Kuuntele tuota sitten joskus.

Esa soittaa kasetilla klassista musiikkia. Viimeinen yhteinen laulumme Laulu elämälle on julkaistu kirjassa Varkaus, laulun arvoinen kaupunki. Se on melkoisella varmuudella viimeinen Esan säveltämä laulu, ja ansaitsisi ehdottomasti tulla levytetyksi, niin kaunis ja herkkä se on. Esa oli pohjimmiltaan hyvin herkkä ihminen, mutta oli tottunut pitämään sen omana tietonaan.

Pari kertaa käytiin Väänäs-laulujen tiimoilta Varkaudesta Helsingissä levy-yhtiössä Jaakko Salon juttusilla. Matkalla Esa ei paljon vitsaillut, kuten ei siviilissä muutenkaan. Minutkin veti Esan kyydissä vakavaksi. Hän ajoi välillä tavattoman lujaa, vilkuili syrjäsilmällä minua ja kysyi ilkikurisesti:

– Ei kai pelota?

Kämmeneni olivat hiestä märät.

– Ei yhtään, vastasin.

Jukka Itkonen

Pirjo Bergström 21.4.1939 – 15.5.2011

Pirjo Bergström (os. Halminen) syntyi Helsingissä musikaaliseen perheeseen. Myöhemmin hän kertoi oman äitinsä olleen ensimmäinen musiikinopettajansa, ja myöskin ihmetelleensä kouluun mennessään sitä, etteivät kaikki osanneetkaan laulaa tai soittaa. Omat musiikkiopintonsa Pirjo Bergström aloitti kansakouluikäisenä, jolloin hänet otettiin Sibelius-Akatemiaan harjoitusoppilaaksi. 12-vuotiaana hän aloitti talossa piano-oppilaana Martti Paavolan oppilaana. Myöhemmin hän opiskeli talossa sivuaineenaan myös laulua. Lukioikäisenä Bergström kiinnostui jazzista, ja jo soittikin sitä joillakin ravintolakeikoilla. Eräällä tällaisella hän 50-luvun lopulla tapasi miehensä, basisti Matti Bergströmin, jonka myötä siirtyminen kevyen musiikin puolelle tapahtui luontevasti.

Pariskunta nousi laajempaan tietoisuuteen 70-luvun alussa, kun he toimivat Heikki ”Hector” Harman ensimmäisten soololevyjen sovittaja/muusikkoina, ja myös tuottajina, vaikkei sellaisesta – taiteellisessa mielessä – vielä varsinaisesti puhuttukaan. Matti Bergström oli työskennellyt Cumulus-yhtyeen kanssa jo jonkin aikaa, ja kun Hector alkoi irtaantua yhtyeestä omalle uralleen, levy-yhtiö PSO:n johtaja Martti Piha kysyi Bergströmien kiinnostusta toimia yhteistyössä Hectorin debyytillä (Nostalgia 1972). Pirjo tuli mukaan myös Cumuluksen varsin kokeilevalle albumille Sirkustirehtöörin pieni sydän, joka julkaistiin vuonna 1973. Yhteistyö Hectorin kanssa jatkui kahdella seuraavalla Hector-albumilla, eli Herra Mirandos (1973) sekä Hectorock I (1974).

Omien albumien teon Bergströmit aloittivat vuoden 1973 julkaisulla Jouluyö, joka sai jatkoa sovituksilla suomalaisista kansanlauluista, otsikolla Suomen kansan lauluja tänään vuonna 1975. Nimenomaan pariskunnan saama huomio Hectorin kolmella ensimmäisellä albumilla johti siihen, että Bergströmit saivat tehdä albumin PSO:lle myös kokonaan omista taiteellisista lähtökohdistaan, ja vuonna 1976 sellainen julkaistiin, otsikoltaan Free & Easy. Etupäässä vapaan hillittyä improvisaatiota aiemmin toistensa kanssa soittamattoman muusikkoryhmän kanssa sisältävä albumi on marginaalisuudessaan jäänyt keräilyharvinaisuudeksi.

Toisaalta Bergströmit olivat samoihin aikoihin esillä niin Syksyn Sävel- kuin euroviisukarsinnoissakin, finaalitasolle menestyen. Vuoden 1975 Syksyn Sävel -finalisti oli Matin esittämä ja Pirjon tekemä laulu Pitkätukka-rakastettuni, ja euroviisujen puolella vuonna 1976 oli yhteistyönä tehty suomalaiskansallinen Posket hehkuu ja haitari soi, jonka esitti Paula Koivuniemi. Hänen levytysohjelmistoonsa laulu ei kuitenkaan yltänyt, vaan Pirjo levytti sen itse hieman myöhemmin – keräilykohde sekin single. Näiden vuosien työskentely on erinomaisen kuvaavaa Matti ja Pirjo Bergströmin taiteelliselle toiminnalle: ”Tekemisiämme on aina ollut vaikea niin sanotusti otsikoida” totesi Pirjo Muusikko-lehden haastattelussa vuonna 2004. Rohkeutta kyseenalaistaa kaikkea löytyi myös vuoden 1978 Syksy-finalistista, yhteistyönä syntyneestä laulusta Minä itse, jonka pariskunta itse esitti: suoran medium jazz-kompin päälle Matti esittää tekstin puhuen, käyttäen teatraalista pikkulapsen ääntä, Pirjon laulaessa oopperasopraanollaan taustalla obligato-linjoja. Huomattava enemmistö kisan äänestäjistä päätyi tuolloin Mikko Alatalon Vicky Leen kannalle.

Pariskunnan työtahtia näiden poikkitaiteellisten piikkien kohtalot eivät mitenkään häirinneet. Äänilevytuotannon suhteen esimerkiksi yhteistyö Cumuluksen kanssa jatkui, ja Pirjo työskenteli yksinään mm. Anki Lindqvistin kanssa Runoja-albumilla (1976). Free & easy -albumi puolestaan johti merkittävään yhteistyöhön ja jatkumoon modernin tanssin puolella. Pariisissa tuolloin työskennellyt amerikansuomalainen koreografi Carolyn Carlson kuuli levyn ja ehdotti yhteistyötä. Tuloksena syntyi teos Kaiku, joka sai kantaesityksensä Suomen Kansallisoopperassa vuonna 1976. Carlsonin ryhmässä oli tanssijana Jorma Uotinen, joka nappasi säveltäjäpariskunnan mukaansa toteuttamaan omaa, sittemmin jo legendaariseksi noussutta sooloteostaan Jojo, jonka kantaesitys oli vuonna 1979. Uotisen ja Bergströmin yhteistyö eri produktioissa kesti seuraavat 15 vuotta.

Puolisonsa, Elvisin perustajajäsenen ja ensimmäisen puheenjohtajan Harry Bergströmin pojan, Matti Bergströmin kuoltua 1994 jatkoi Pirjo Bergström omaa monipuolista taiteilijauraansa säveltäjänä, sovittajana, muusikkona ja myös näyttelijänä. Viimemainitussa roolissa hänet muistetaan jo maineikkaan tv-sarja Velipuolikuun ensimmäisen kastin jäsenenä 80-luvun puolivälistä. Pirjo työskenteli suvereenisti genreen katsomatta television, elokuvan, äänilevyjen, teatterin, tanssin sekä muiden estradien maailmassa. Genre ei todellakaan ollut hänelle minkäänlainen ongelma; oli kysymyksessä Georg Malmstén tai Frank Zappa, niin hän oli valmis lähtemään mukaan – innolla, kunnioituksella ja ammattitaidolla. 

Pirjo Bergström oli yksi ensimmäisistä naisista Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n johtokunnassa – tässä luottamustoimessa hän oli kaksi kautta vuosina 1986-89 – ja hänet kutsuttiin yhdistyksen kunniajäseneksi vuonna 2008. Helsingin kaupungin kulttuuripalkinto Pirjo Bergströmille luovutettiin vuonna 1998 ja valtion ylimääräinen taiteilijaeläke hänelle myönnettiin vuonna 2008. Kahden viime vuoden ajalta hänet erityisesti muistetaan estraditaiteen Thalia-palkintogaalan kapellimestari/pianistina.

Suorastaan räjähtävän näyttävään kampaukseen jo aikanaan mieltynyt Pirjo määritteli itseään esiintyjänä haastattelussa seuraavasti: ”Esiintyjänä minulla on mielestäni rock-asenne. Tällä tarkoitan sitä, että olen lavalla aina oma itseni. En halua, en voi, enkä ehdi muuttua keneksikään muuksi. Rock-asenteessa on kyse siitä, että on sitoutunut muusikon elämään”.

Pekka Nissilä