Musiikintekijät -logo

Pirjo Bergström 21.4.1939 - 15.5.2011

Pirjo Bergström 21.4.1939 – 15.5.2011

Pirjo Bergström (os. Halminen) syntyi Helsingissä musikaaliseen perheeseen. Myöhemmin hän kertoi oman äitinsä olleen ensimmäinen musiikinopettajansa, ja myöskin ihmetelleensä kouluun mennessään sitä, etteivät kaikki osanneetkaan laulaa tai soittaa. Omat musiikkiopintonsa Pirjo Bergström aloitti kansakouluikäisenä, jolloin hänet otettiin Sibelius-Akatemiaan harjoitusoppilaaksi. 12-vuotiaana hän aloitti talossa piano-oppilaana Martti Paavolan oppilaana. Myöhemmin hän opiskeli talossa sivuaineenaan myös laulua. Lukioikäisenä Bergström kiinnostui jazzista, ja jo soittikin sitä joillakin ravintolakeikoilla. Eräällä tällaisella hän 50-luvun lopulla tapasi miehensä, basisti Matti Bergströmin, jonka myötä siirtyminen kevyen musiikin puolelle tapahtui luontevasti.

Pariskunta nousi laajempaan tietoisuuteen 70-luvun alussa, kun he toimivat Heikki ”Hector” Harman ensimmäisten soololevyjen sovittaja/muusikkoina, ja myös tuottajina, vaikkei sellaisesta – taiteellisessa mielessä – vielä varsinaisesti puhuttukaan. Matti Bergström oli työskennellyt Cumulus-yhtyeen kanssa jo jonkin aikaa, ja kun Hector alkoi irtaantua yhtyeestä omalle uralleen, levy-yhtiö PSO:n johtaja Martti Piha kysyi Bergströmien kiinnostusta toimia yhteistyössä Hectorin debyytillä (Nostalgia 1972). Pirjo tuli mukaan myös Cumuluksen varsin kokeilevalle albumille Sirkustirehtöörin pieni sydän, joka julkaistiin vuonna 1973. Yhteistyö Hectorin kanssa jatkui kahdella seuraavalla Hector-albumilla, eli Herra Mirandos (1973) sekä Hectorock I (1974).

Omien albumien teon Bergströmit aloittivat vuoden 1973 julkaisulla Jouluyö, joka sai jatkoa sovituksilla suomalaisista kansanlauluista, otsikolla Suomen kansan lauluja tänään vuonna 1975. Nimenomaan pariskunnan saama huomio Hectorin kolmella ensimmäisellä albumilla johti siihen, että Bergströmit saivat tehdä albumin PSO:lle myös kokonaan omista taiteellisista lähtökohdistaan, ja vuonna 1976 sellainen julkaistiin, otsikoltaan Free & Easy. Etupäässä vapaan hillittyä improvisaatiota aiemmin toistensa kanssa soittamattoman muusikkoryhmän kanssa sisältävä albumi on marginaalisuudessaan jäänyt keräilyharvinaisuudeksi.

Toisaalta Bergströmit olivat samoihin aikoihin esillä niin Syksyn Sävel- kuin euroviisukarsinnoissakin, finaalitasolle menestyen. Vuoden 1975 Syksyn Sävel -finalisti oli Matin esittämä ja Pirjon tekemä laulu Pitkätukka-rakastettuni, ja euroviisujen puolella vuonna 1976 oli yhteistyönä tehty suomalaiskansallinen Posket hehkuu ja haitari soi, jonka esitti Paula Koivuniemi. Hänen levytysohjelmistoonsa laulu ei kuitenkaan yltänyt, vaan Pirjo levytti sen itse hieman myöhemmin – keräilykohde sekin single. Näiden vuosien työskentely on erinomaisen kuvaavaa Matti ja Pirjo Bergströmin taiteelliselle toiminnalle: ”Tekemisiämme on aina ollut vaikea niin sanotusti otsikoida” totesi Pirjo Muusikko-lehden haastattelussa vuonna 2004. Rohkeutta kyseenalaistaa kaikkea löytyi myös vuoden 1978 Syksy-finalistista, yhteistyönä syntyneestä laulusta Minä itse, jonka pariskunta itse esitti: suoran medium jazz-kompin päälle Matti esittää tekstin puhuen, käyttäen teatraalista pikkulapsen ääntä, Pirjon laulaessa oopperasopraanollaan taustalla obligato-linjoja. Huomattava enemmistö kisan äänestäjistä päätyi tuolloin Mikko Alatalon Vicky Leen kannalle.

Pariskunnan työtahtia näiden poikkitaiteellisten piikkien kohtalot eivät mitenkään häirinneet. Äänilevytuotannon suhteen esimerkiksi yhteistyö Cumuluksen kanssa jatkui, ja Pirjo työskenteli yksinään mm. Anki Lindqvistin kanssa Runoja-albumilla (1976). Free & easy -albumi puolestaan johti merkittävään yhteistyöhön ja jatkumoon modernin tanssin puolella. Pariisissa tuolloin työskennellyt amerikansuomalainen koreografi Carolyn Carlson kuuli levyn ja ehdotti yhteistyötä. Tuloksena syntyi teos Kaiku, joka sai kantaesityksensä Suomen Kansallisoopperassa vuonna 1976. Carlsonin ryhmässä oli tanssijana Jorma Uotinen, joka nappasi säveltäjäpariskunnan mukaansa toteuttamaan omaa, sittemmin jo legendaariseksi noussutta sooloteostaan Jojo, jonka kantaesitys oli vuonna 1979. Uotisen ja Bergströmin yhteistyö eri produktioissa kesti seuraavat 15 vuotta.

Puolisonsa, Elvisin perustajajäsenen ja ensimmäisen puheenjohtajan Harry Bergströmin pojan, Matti Bergströmin kuoltua 1994 jatkoi Pirjo Bergström omaa monipuolista taiteilijauraansa säveltäjänä, sovittajana, muusikkona ja myös näyttelijänä. Viimemainitussa roolissa hänet muistetaan jo maineikkaan tv-sarja Velipuolikuun ensimmäisen kastin jäsenenä 80-luvun puolivälistä. Pirjo työskenteli suvereenisti genreen katsomatta television, elokuvan, äänilevyjen, teatterin, tanssin sekä muiden estradien maailmassa. Genre ei todellakaan ollut hänelle minkäänlainen ongelma; oli kysymyksessä Georg Malmstén tai Frank Zappa, niin hän oli valmis lähtemään mukaan – innolla, kunnioituksella ja ammattitaidolla. 

Pirjo Bergström oli yksi ensimmäisistä naisista Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n johtokunnassa – tässä luottamustoimessa hän oli kaksi kautta vuosina 1986-89 – ja hänet kutsuttiin yhdistyksen kunniajäseneksi vuonna 2008. Helsingin kaupungin kulttuuripalkinto Pirjo Bergströmille luovutettiin vuonna 1998 ja valtion ylimääräinen taiteilijaeläke hänelle myönnettiin vuonna 2008. Kahden viime vuoden ajalta hänet erityisesti muistetaan estraditaiteen Thalia-palkintogaalan kapellimestari/pianistina.

Suorastaan räjähtävän näyttävään kampaukseen jo aikanaan mieltynyt Pirjo määritteli itseään esiintyjänä haastattelussa seuraavasti: ”Esiintyjänä minulla on mielestäni rock-asenne. Tällä tarkoitan sitä, että olen lavalla aina oma itseni. En halua, en voi, enkä ehdi muuttua keneksikään muuksi. Rock-asenteessa on kyse siitä, että on sitoutunut muusikon elämään”.

Pekka Nissilä

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2011

Selaa lehden artikkeleita