Kyse on ihmisestä - biisiviennissäkin

Kyse on ihmisestä – biisiviennissäkin

Suomessa on toki päästy taivuttelemaan rintoja rottingille monien bändien sekä klassisen musiikin maailmanmenestyksen myötä. Puhdas biisivienti on kuitenkin ollut vain harvojen yksittäisten tekijöiden varassa. Rakkaat ruotsalaiset ovat ottaneet homman haltuunsa paljon meitä aiemmin ja paremmin. Etumatkaa on lähdetty kirimään kiinni. Yksi aktiivisista kirittäjistä on musiikkikustantaja, Elements Musicin toimitusjohtaja Tommi Tuomainen.


Kustantaja Tommi Tuomaisen mielestä biisiviennissä tärkein on hyvä musiikintekijätyyppi.
Kuva Heidi Johansson

Kustantaja myy tekijää

Tommi Tuomainen kiteyttää asian näin: moni ajattelee kustantajan työn olevan sitä, että myy biisin, mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kustantaja myykin biisintekijän.

– Jos nimeäsi ei tunneta suuressa maailmassa, et ole kukaan ja biisejäsi ei ole olemassa, Tuomainen kuvaa.

– Biisejä on niin järjettömän paljon, ettei homma pysy kenenkään hanskassa. Mutta mielikuva hyvästä tyypistä, joka voisi sopia johonkin tiettyyn tuotantotiimiin, jää muistiin. Biisiviennissä biisiä tärkeämpi on ihminen, musiikintekijä.

Suuressa maailmassa albumia on tekemässä tietty ydinporukka.

– Jos heiltä ei onnistu täysi levyllinen, niin tuotannossa aukeaa raidan tai kahden mahdollisuus, josta koko maailma kilpailee. Näiden mahdollisuuksien kohdalla on tekijän ja kustantajan tehtävä oikeita asioita, jotta juuri heidän tarjoamansa biisit ovat ne yksi ja kaksi albumille päätyvää, Tuomainen toteaa.

Musiikintekijältä odotetaan tiettyä musiikki- ja tuottamisosaamisen tasoa, jotta yleensäkään voi olla pelissä kansainvälisillä kilpakentillä. Suomessa ei vielä ole kovin paljon valmiuspohjaa tehdä kansainvälisesti

kilpailukykyisiä, täydellisiä tuotantoja sanoituksineen, sävellyksineen, sovituksineen ja lauluineen.

– Tekijöitä, jotka tähän pystyvät, on vain parikymmentä. Tämä johtunee siitä, että biisivienti ei ole meillä ollut ammatti eikä sitä ole noteerattu edes mahdollisuudeksi. Esikuvat ovat puuttuneet. Vaatii paljon uskoa lähteä tekemään sellaista, jota ei juuri kukaan ole tehnyt.

Tekijällä oltava bensaa suonissaan

Tuomainen korostaa, että tekijän pitää itse tietää, mitä ja mihin haluaa.

– Pitää haluta tehdä itseään tykö ja töitä yhdessä muiden kanssa. Maailmalle mennään asenteella: kattokaa mitä mä osaan ja kuunnelkaa mitä mä teen. Omasta tekemisestään on huudeltava, jotta muutkin voivat sitä arvostaa ja auttaa eteenpäin. Tässä on meillä suomalaisilla oppimista.

Tekijä tarvitsee suosittelijoita. Ilman verkostoja on mahdotonta päästä millekään markkinoille.

– Isossa maailmassakin ympyrät ovat melko sulkeutuneita, ja merkittävässä asemassa olevia päätöksentekijöitä on kohtuullisen vähän. Me kustantajat yritämme löytää kanavia päästäksemme oikeisiin pöytiin tekijöidemme ja heidän biisiensä kanssa. Sähköpostilla voi biisejä toki lähettää, muttei niitä kukaan kuuntele.

Verkostoitumiseen ja yhdessä tekemiseen on kotimaassakin jo monia mahdollisuuksia. Niitä tarjoavat mm. Pumppu-hanke, Elvisin Laululabrat ja jäsentilaisuudet, Hittitehdas sekä muut musiikintekijävalmennukset. Tuomainen kehottaa tekijää hakeutumaan luoviin kohtaamisiin.

– Tekijän pitää myös varmistaa maailmanmenestyksen olevan itselleen niin tärkeää, että on valmis tekemään sen eteen vuosien työn. Pohjaa kansainvälisille kentille luo kustantajan kanssa jo aiemmin sujunut yhteistyö. Tekijän ei tarvitse etsiä kustantajaa, kyllä kustantaja löytää tekijän, kunhan hän on tehnyt musiikin parissa asioita tarpeeksi ja tarpeeksi hyvin. Yhteistyö on parhaimmillaan, kun tekijä keskittyy tekemiseen ja kustantaja mahdollistaa sekä vauhdittaa asioita. Kustantaja sparraa, mutta bensaa pitää tekijällä olla itsellään, Tuomainen korostaa.

Tekijä tarvitsee matkaoppaita

– Vuosituhannen taitteessa, kun Salovaaran Jaakko pääsi kansainvälisen menestyksen makuun, ei Suomessa ollutkaan sellaisia ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa. Biisejä oli tehty tuttujen kanssa kotona ja kun yhtäkkiä olisikin pitänyt lähteä suureen maailmaan tekemään, olisi tarvittu osaavia matkaoppaita. Nyt on harjoiteltu ja opittu, ollaan valmiimpia.

Biisiviennin eteen on tehty määrätietoisesti töitä Musexin, joidenkin kustantajien ja muutaman tekijän voimin noin seitsemän vuotta.

Tuomainen toteaa, että rahoitus on edelleen biisiviennin ongelma.

– Paska bisneshän tämä on, normaalisti saat liksan, kun teet duunia, mutta tässä ei oikein tiedä, mitä saa ja milloin saa. Tarvitaan siis rahoitusta, jolla yksittäisen tekijän elämää voidaan rahoittaa niin kauan, kunnes työn tulokset todella tuloutuvat. Kustantaja voi rahoittaa tätä vain tiettyyn pisteeseen saakka musiikin käyttökorvausten ennakoilla. Tekijä joutuu tekemään muuta, joko musiikkiin liittyvää tai liittymätöntä työtä elääkseen, mikä tietenkin haittaa taas itse asiaan panostamista. Tässä tarvittaisiin julkisen rahoituksen apua.

Japani on ideaalimarkkina

Suomalaisten kannalta kiinnostavia markkinoita on Japanissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.

– Yleisesti mekanisointitulot ovat laskeneet kaikkialla eivätkä albumiraidat missään maassa ole kovin rahakkaita, joten on tehtävä juuri ne parhaat biisit, jotka päätyvät sinkuiksi, jolloin yksittäisestä biisistä voi saada merkittäviäkin tuloja. Poikkeus ja siten myös ideaalimarkkina biisiviennille on Japani, jossa levyt maksavat aika paljon ja fyysisiä levyjä ostetaan paljon, sinkkujakin. Maasta kertyy siis jopa mekanisointituloja.

Japanissa on myös paljon pop-artisteja, jotka eivät itse tee biisejä, biisitarve on melkoinen. Piiritkään eivät ole aivan niin suljettuja kuin muualla, niihin on helpompi päästä, Tuomainen kuvaa.

– Saksa on myös tärkeä ja vaikuttava meille, mutta samalla aika vaikea, koska saksan kieli on ottanut niskalenkin englannista. Hiphop, jossa tekstillä ja omalla kielellä on merkittävä rooli, on ottanut sielläkin tilansa radioissa ja popmusassa. Saksa on meitä lähellä maantieteellisesti ja jotenkin myös henkisesti. Saksalaisilla on samantyyppinen tapa toimia kuin meillä. Olemme yhtä tönkköjä.

– Jenkeissä on kysyntää osaavista melodiasäveltäjistä, jotka vielä osaavat laulaakin. Popmusa on menossa koukkuvetoisesta perinteisempään, melodiapainotteiseen. Tuottamisesta ja miksausosaamisesta on hyötyä, mikä avaa suomalaisille hyviä mahdollisuuksia. Toistaiseksi menestyksemme Jenkeissä on levännyt muutaman yksittäisen tekijän harteilla, Suomiaallosta ei vielä voi puhua. Teemu Brunila teki hiljattain historiaa ollen ensimmäinen suomalainen tekijä listaykköseksi nousseella levyllä. Kyseessä oli r&b-artistin Trey Songzin levyttämä Never Again. Myös musiikintekijä, tuottaja ja Rap-artisti Henri Lantz (MGI) on asunut ja toiminut menestyksekkäästi jo useamman vuoden Yhdysvalloissa.

Esikuvana Mikko Tamminen

Tuomainen nimeää empimättä tämän hetken kansainvälisesti menestyneimmäksi suomalaiseksi tekijäksi vaasalaisen Mikko Tammisen. Mikon kirjoittama ja tuottama Electric Boy nousi äskettäin Japanin sinkkulistan ykköseksi. Sen levytti huippusuosittu bändi KARA. Mikko on vieraillut myös Taiwanin, Singaporen ja Malesian listaykkösenä kirjoittamallaan Fantasy-biisillä, jonka levytti Jolin Tsain. Saksankin albumilistan viiden kärki on valloitettu jokin aika sitten Heudegen-bändin albumilla En Garde, jolla on Tammisen tekemä biisi. Kultalevy heltisi Glasperlenspielen hitin Echt myytyä yli 150 000 kappaletta.

– Mikosta tekee menestyjän monikin asia, vaikka täällä kotimaassa ei edelleenkään tiedetä hänen kyvyistään. Kilometrejä on takana jo pariltakymmeneltä vuodelta, musiikin tekemistä on siis treenattu riittävästi. 

Kyky keskittyä olennaiseen ja yksinkertaistaa synnyttää ainutlaatuista jälkeä. Mikko pystyy tekemään musiikkia kevyestä popista raskaampaan sarjaan. Säveltämisen ja tuottamisen lisäksi mies kattaa pöydän muille tekijöille jo valmiiksi, luova prosessi lähtee nopeasti käyntiin. Myös sosiaaliset taidot ovat erinomaisesti hanskassa.

Tuomainen kertoo, että töitä on tehty yhdessä vuodesta 2001 lähtien.

– Käytimme kaksi vuotta vientihomman käynnistämiseksi, jona aikana Mikko ei tehnyt mitään muuta. Biisilinna 2008 avasi mahdollisuudet. Tuolloin päätimme Mikon kanssa, että nyt tai ei koskaan. Eräs saksalainen alikustantaja oli vierailemassa Biisilinnassa. Hän etsi uudelle artistilleen tuottajaa ja järjesti biisileirin, jossa oli yksi tuoli vapaana. Mikolla oli valmiudet lähteä pikahälytyksellä. Ensimmäisen hyvin tehdyn työn tuloksena avautui uusia mahdollisuuksia.

Mikko Tamminen kiteyttää, että kustantajalla on keskeinen merkitys hänen menestykselleen.

– Kustantaja on oltava, kun liikutaan kansainvälisillä pelikentillä. Ei itselläni olisi aikaa seurata, kotiutuvatko tekijänoikeuskorvaukset ja menevätkö jaot sopimusten mukaisesti. Kustantajani on myös managerini ja tekee puolestani tuotantosopimukset ja kaiken, mikä liittyy rahaan. Olen tosi tyytyväinen ratkaisuun. Raha on nopein tie huonoihin väleihin ihmisten kanssa. Kun en sekaannu siihen, voin mennä iloisena minne vaan ja olla hyvissä väleissä. Haluan keskittyä siihen, mitä parhaiten osaan. Itse olen koittanut reissata niin paljon kuin mahdollista ja kerätä meitä kaikkia hyödyttäviä kontakteja, niin kirjoittajia, kustantajia kuin levy-

yhtiöihmisiäkin. Näen tämän niin, että kontaktien hommaaminen sekä itsensä kirjoitustilanteisiin hoitaminen ovat isosti myös kirjoittajan vastuulla.

Kurkistus Tuomaisen kristallipalloon

Tuomaisen ennustus on, että pop-musiikin viennissä tuotto monikymmenkertaistuu viidessä vuodessa.

– Kasvu on nopeaa, onnistuminen ruokkii onnistumista. Suomessa ei ehkä vielä tuolloinkaan ole laajamittaista vientiteollisuutta, mutta varmasti meillä on eräänlaisia osaamiskeskittymiä, porukoita, jotka toimivat yhdessä ja pystyvät tekemään Suomesta käsin kokonaisia albumejakin. Joitakin yksittäisiä tekijöitä muuttaa ulkomaille menestymään, Tuomainen arvioi.

– Biisileireille osallistuminen ja myös niiden järjestäminen tulee olemaan entistäkin tärkeämpää. Elements Music järjesti lokakuussa Suomessa biisileirin yhdessä merkittävän amerikkalaisen Island Def Jam -levy-yhtiön kanssa. Yhtiön artisteja ovat mm. Rihanna, Justin Bieber ja Jennifer Lopez. Suomalaisista tekijöistä mukana olivat mm. Stig, myös jo kansainvälistä menestystä nauttinut Risto Asikainen, Jaakko Salovaara ja Teemu Brunila. Biisejä rustattiin kolmen hengen tiimeissä, joissa jokaisessa oli yksi suomalainen. Tämän session tärpeistä ja niiden seurannaisvaikutuksista kuultanee lähitulevaisuudessa.

– Meidän pyrkimyksemme kustantajina on rakentaa Suomeen porukoita, jotka voivat nauttia toistensa menestyksestä ja hyödyntää sitä omassa toiminnassaan. Olemme kuitenkin vielä ruohonjuuritasolla. Music Finlandin arvokkaan työn lisäksi tarvitsemme seuraavat kriittiset 3-5 vuotta kipeästi julkista rahoitusta saadaksemme biisiviennin toimimaan tuottavasti.

Tuomainen toteaa, että biisivienti on volyymibisnes.

– Mitä enemmän volyymiä, sen isommat mahdollisuudet siihen, että joistakin biiseistä tulee suuria hittejä ja tekijöistämme tunnettuja nimiä ja haluttuja yhteistyökumppaneita kansainvälisillä musapelikentillä.

Menestys vetää puoleensa menestystä.

Teksti: Eija Hinkkala

Antaudutaan musiikille!

Ajattelin kirjoittaa tämän jutun ”nimiä mainitsematta”. Mutta koska kiltisti naputtelen tätä omalla nimelläni, ja naamavärkkikin taitaa tuossa möllöttää, niin eiköhän myös ammattitoimittaja kestä tulla siteeratuksi omana itsenään.

Sattuipa lokakuun lopulla nimittäin silmiini levyarvostelu Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä. Toimittaja Jose Riikonen kirjoitti Anna Puun uudesta albumista näin:

Antaudun-levyn musiikki on henkilökohtaista ja intiimiä. Anna Puu ottaa kauniit kappaleet haltuunsa ja tekee ne omikseen, mutta ne eivät ole vuotaneet hänestä itsestään. Mielikuva täydellisestä antautumisesta jää puolitiehen… Hieno, kaunis albumi, Anna Puu. Mutta jos sinä et täysin antaudu, minäkään en pysty.

Siis että mitä?!

Musiikista voi tykätä, siitä voi olla tykkäämättä, sitähän toisinaan jopa vihaa tai rakastaa. Sellainen kuuluu ihmisen perusoikeuksiin ja sen saa vapaasti kertoa ja kirjoittaa vaikka kuinka värikkäin sanakääntein. Mutta mitä juuri tuo arvostelu meille lukijoille kertoo? Että taitavat tekijät ovat tehneet Anna Puulle liian hyviä ja koskettavia biisejä? Että Anna Puu eläytyy ja tulkitsee liian hyvin? Pitääkö nyt jättää se Vesku Loirin uusin sittenkin ostamatta, koska hän ja Johanna Kurkela, Alison Krauss, James Taylor ja lukemattomat muut mestaritulkitsijat ovat huijanneet meitä kaikki nämä vuodet tekemällä huikean hienoja versioita muiden tekemästä musiikista? Ja mitä ne kapellimestarit oikein riuhtovat orkestereineen, jotain Sibeliusta tai Saariahoa kuitenkin vain coveroivat, ei mitään omaa! Ja kummalle kuuntelijan (ja arvostelijan) oikein pitäisi antautua, musiikille vai kansiteksteille?

Tiedän monta hyvää musiikintekijää, jotka eivät kerta kaikkiaan ole parhaita mahdollisia tulkkeja omille tuotoksilleen. Useat heistä eivät edes halua esittää musiikkiaan itse. Tiedän myös monta loistavaa laulajaa, joilla ei ole aikomustakaan ryhtyä rustaamaan omia kappaleita. Eikä se mitenkään estä minua nauttimasta heidän upeista, persoonallisista, antautuvista tulkinnoistaan.

Inhimillistä, totta kai. Radio Suomen mainiossa Levylautakunta-ohjelmassa käry käy usein: Joku biisi saa armottoman tuomion, mutta auta armias, kun raati kuulee esittäjän tai tekijän nimen! Alkaa valtaisa, hämmennyksen ja nolouden maustama selittelypulina. Niinhän se on, arviot olisivat olleet aivan toisenlaiset, jos nimet olisivat olleet etukäteen tiedossa. Arvostetun päivälehden toimittajalla, kuten koko journalismilla, on paljon valtaa: ihmiset tekevät kuuntelu- ja ostopäätöksiään hyvin pitkälle sen mukaan, mitä ovat kuulleet tai lukeneet. Anna Puun levymyynti tuskin tuosta arviosta kärsii, mutta entäpä, jos kohteena olisi ollut uusi, vielä nimetön tekijä ja artisti?

Vaan kansiteksteissä on kääntöpuolensa: on mahtavaa, että meillä on loistavia säveltäjiä ja sanoittajia, jotka osaavat tehdä kolahtelevia, ravistelevia, herkistäviä, joskus raivostuttaviakin kappaleita. Meillä on iso joukko hienoja artisteja ja bändejä, jotka osaavat tehdä kappaleista omiaan ja ravistella ja herkistellä kuulijoita. Suomeksi tai kielillä. Kotimaassa tai vaikka Japanissa. Ja kun me kuulemme hyvää musiikkia, otamme sen osaksi omaa maailmaamme ja kokemuksiamme, löydämme puuttuvat sanat tunteillemme. Jäsennämme ja tuuletamme.

Antaudumme vietäväksi!

Kaija Kärkinen on Elvis ry:n hallituksen puheenjohtaja.

Työtä intohimon vallassa

Olisikohan niin, että meidän musiikintekijöiden (säveltäjät, sanoittajat, sovittajat) työtä arvostettaisiin enemmän, jos emme paljastaisi, että työskentelemme pitkälti intohimon siivittäminä? Jos jättäisimmekin kertomatta, kuinka paljon pidämme tästä työstä, jota tehdessämme pääsemme parhaimmillaan flow-tilaan?

Onhan nimittäin olemassa se mahdollisuus, että intohimoamme käytetäänkin hyväksi: jos tekemistämme ei osata mieltää työksi, miksi siitä kuuluisi maksaa palkkaa tai muuta korvausta Tarvitsemme sitä, että musiikin tekeminen mielletään yleisesti työksi. Tätä havahtumista haluamme niin toisiltamme kuin koko kansalta ja päättäjiltä.

Ihan ensin meidän tekijöiden tulee olla ylpeitä taidoistamme, lahjoistamme sekä työmme tuloksen vaikutuksista. Meidän on ylpeinä luotava oma näkemyksemme siitä, mitä kaikkea musiikilla on vuosituhansien aikana saatu aikaan. Ei tule unohtaa, miten monimuotoisesti yhteiskunta käyttää sitä, mitä me teemme. Tiedämme hyvin, että ihmiskunta ylipäätään ei osaa olla eikä elää ilman musiikkia ja sen sanomaa.

Asennemuutos lähtee meistä itsestämme. Jos ymmärrämme kylvää omaa ymmärrystämme työmme vaikutuksista, muidenkin on helpompaa tiedostaa ja omaksua työmme merkitys. Tarvitsemme havahtumista sille, että työmme on yhteiskunnallisesti tärkeää.

Työmme hedelmät herättävät monen tasoisia tunteita, kaatavat raja-aitoja, saavat liikkeelle, synnyttävät uutta. Mistä se vaikutus tulee? Onko olemassa jokin tietty kaava, jota eri tavoin soveltamalla ja käyttämällä vaikutamme tietoisesti eri tavoin? Uskon, että vaikuttaminen saa alkulähteensä juuri intohimoisesta tekemisestä. Siitä, että jo tuotoksemme syntyhetki on meille tärkeä ja saa meidät itsemmekin tunteen valtaan.

Niin, toisaalta mehän olemme juuri niitä harvoja onnekkaita, jotka voivat sanoa tekevänsä työtään luomisen ilosta ja tarpeesta. Tiedämme sen, että jos ei syvästi rakasta kaikkea, mitä tähän työhön liittyy, tuotoksemme on teennäinen. Teemme työtämme kutsumuksesta, koemme tekemisemme merkitykselliseksi, toteutamme unelmaamme, kerromme tarinaamme.

Ystäväni, entinen kollegani Tapio Aaltonen kertoi minulle juuri viime viikolla, että kutsumus voidaan määritellä intohimoksi tehdä jotakin, jolla on olemassa yhteiskunnallinen tarve. Mitähän uutta syntyisi, jos jatkossa alleviivaisimme sitä, että yhteiskunta tarvitsee työtämme, musiikin tekemistä?

Iloisin ja avoimin mielin kaikkia Selvisin lukijoita tervehtien 

Aku Toivonen

Aku Toivonen on Elvis ry:n uusi toiminnanjohtaja.

Junnu-palkittu Samuli Putro – Kirkkaan lauseen etsijä

 

Zen Cafén esikoisalbumi Romuna ilmestyi 1997. Levytyssopimukseen Warnerin kanssa päädyttiin oikeiden kontaktien kautta.

– Meidän senaikainen valomies Jaakko Muilu tunsi Imatran nuoruudestaan Martti Salmisen ja oli pyytänyt tämän kuuntelemaan meidän demoja. Kävin tapaamassa Marttia, joka aika tylyin sanakääntein kertoi demossa olevista puutteista.

Salminen kuitenkin kiinnostui. Kertoi myöhemmin sen auttaneen, kun Putro oli ottanut kritiikin vastaan ilmeettömänä ja kiivastumatta.

Toinen avainhenkilö oli llkka Herkman Hip Studioilta. Salminen ja Herkman olivat puhuneet, että voisivat tehdä joskus levytuotannon yhdessä.

– Martti ehdotti Ilulle, että oisko se tää, ja Ilu ehdotti Ruuskalle. Pekka oli aloittanut Warnerilla ja haisteli meissä jonkinlaista suomenkielisen kitararockin nousevaa tendenssiä. Levy sitten floppas ihan täysin.

Luottoa kuitenkin riitti ja yhteistyö Pekka Ruuskan kanssa on sen jälkeen jatkunut katkeamattomana. Ruuskan jätettyä Warnerin seurasi Putro perässä. Myös Putron uusimman soololevyn Tavalliset hautajaiset (2012) julkaisija on Kaiku, A&R:nä Ruuska. Levyn tuottaja ja sovittaja on Eppu Kosonen.

Zen Cafén biisit ovat Putron sanoittamia. Kun bändissä ei tehty eroa säveltämisen ja sovittamisen välillä, merkittiin sävellykset bändin nimiin, joten Teoston rekisterissä valtaosa on Putron sekä bändin vakiojäsenten Kari Nylanderin ja Pete Parkkosen kimpassa säveltämiä.

Yhtyeen levymyynti käynnistyi hitaasti.

– Oli aikaa ottaa välinettä haltuun, kerätä nauloja ja oppia käyttämään kaikensorttisia työvälineitä. Hitaudesta oli myös se hyöty, että tappelemisen sinnikkyys säilyi. Ja edelleen, jos kuulen radiosta jonkin kotimaisen musiikkiesityksen, josta tulen positiivisessa mielessä kateelliseksi, niin voin mennä suoraan työhuoneelle kirjoittamaan.

Vartiokylä ja metaforat

Samuli Putro muutti 90-luvun lopulla Vartiokylään Oranssi ry:n taloon ja asui siellä yksitoista vuotta. Monta laulua on kirjoitettu siellä “ikkuna auki katsoen sitä aika muuttumatonta pihaa”. Sieltä ovat löytyneet riippumatot ja monet muut yksityiskohdat. Lauluntekijän onneksi pihalla oli elämää ja kulttuurisia merkkejä toisin kuin jossakin erämökissä.

– Tie menee vierestä, vähän liikennöity, koska päätyy umpikujaan. Mutta ihmisiä kävelee ja siinä oli tehdasrakennuksia ja huoltoasema sadan metrin päässä. Se ei ole sillä tavalla maalaismiljöö vaan enemmänkin joutomaa – epäpaikka.

Monessa Putron tekstissä vilisee minää ja sinää kuvaavia metaforia kuten laulussa Tuulensuoja: Sinä olet minun tuulensuoja/ talon seinät ja postin tuoma/ … Olen sinun riippumatto/ peruskorjattu ja harjakatto/ …

– Mun on hankala hahmottaa kirjoitusvaiheessa päähenkilöitä, jos niissä on mitään epämääräisyyttä. On helpottavaa, kun tiedän kenestä laulan. Toiseksi pop-biisissä on harvoin aikaa pohjustaa hahmoa, on parilla rivillä tehtävä selväksi, kuka tässä näyttelee tai esiintyy.

Siinä missä romaanikirjailija kuvaa päähenkilöidensä vaatetusta, hiusten väriä, ulkonäköä, puhetapaa ja muita ominaisuuksia, lauluntekijä käyttää omia kuviaan.

– Sekin vaikuttaa, mikä lause sopii suuhun ja rytmiin. Startit on aluksi usein sisällöttömiä, ne vain sysäävät liikkeelle kirkkaan lauseen etsinnän. On sameita lauseita, jotka voivat kuljettaa, mutta eivät itsessään huuda olemassaolonsa tärkeyttä. Eli starttilainia pitää usein etsiä pitkään. Sen pitää olla tosi kirkas ja sen pitää – ei välttämättä kiteyttää – vaan olla poikkeuksellinen lause, ei erikoisuuden tavoittelussaan vaan jossain tietynlaisessa ryhdissään.

Ja kuvien pitää olla riittävän tarkkoja, eikä vain tavan vuoksi siten kuin yleensä sanotaan.

– Muuten se on samee.

Kun lauluntekijä löytää juuri oikeat sanat, kuva on tarkalleen niin kuin se ihan oikeasti on.

– Ja se nostaa riman tiettyyn kohtaan, että seuraavien lauseiden olisi syytä olla yhtä jämäkkiä. Hyvä startti ei sinänsä riitä vielä mihinkään.

Laulussa Ihminen yhtenä kuvana on nariseva haipakka pellolla.

– Se on kiivas, kiireinen tuuli, joka kulkee hangen päälle jääneiden osmankäämien ja korsien välissä heiluttaen niitä pikkuisen. Jos on oikein hiljaista jossain metsäaukealla, voi hetkellisesti kuulla, kun tuuli käy näihin hangen päälle jääneisiin ohuisiin olkiin tai osmankäämiin. Kuulee, kun ne heiluu. Tässä tarinassa tuuli menee kiireesti niiden läpi.

On siis pystyttävä kuvaamaan yksityiskohtaisesti juuri sen, mitä näkee.

– Ja jos kuva on riittävän tarkka, ei sanojen etsiminen olekaan vaikeata. Mutta katseen tarkentaminen kohteeseen, se on se haaste.

Konsonanttien rytmi

Laulu on musiikkia, jossa sanat ovat osa rytmiikkaa ja sanojen laulullisuus osa soivuutta.

– Vokaalisuutta en tavoittele, vaikka tunnistankin sen soivuuden. Pidän enemmän konsonanttisuuden tuomasta rytmikkyydestä ja siitä, kun selkeän rumpukompin kanssa se lähtee svengaamaan silleen perkussiivisesti.

– Jossain vaiheessa tavoittelin vokaalisiakin kohtia, mutta on vaikeaa saada sinne sisältöä, ettei se ole “vaan-maan” -kieltä. Olin pulassa esimerkiksi Aamuisin-bridgen kanssa. Olin päättänyt etukäteen sävellyksellisesti, että yksinuottisen rytmikkään hoennan jälkeen on bridgessä pakko olla pitkä nuotti. Mä pusasin monta päivää sen “viiiiltävän” kanssa. Se oli soiva sana mutta miten tää jatkuu? Nää on niitä nurkkaanmaalaamisen kokemuksia, että tää maali on tosi märkää, miten mä pääsen pois täältä. Mutta juuri sen takia lauluntekemisessä on olennaista antaa itselleen itsemääräämisoikeus, joka perustuu siihen, ettei ole tiukkaa aikataulua.

– Kauhistuttava ajatus joutua selittämään puhelimessa jollekin, että nyt mulla on tässä bridgessä tää “viiltävä” mutta en tiedä, mihin suuntaan tää jatkuu, että tarviin ainakin kaksi lisäpäivää. Kuulostaisi järjettömältä. Että ootko sä ihan tyhmä, laita siihen nyt jotain, että saadaan valmiiksi.

Pohjoisen puheenparsi

Toisinaan Putrolla on monitavuisiakin puhtaita riimejä, mikä hänen ikäpolvensa rocklyriikassa on ollut jopa riski.

– Se on tuntunut luontevalta, ei mikään tietoinen päätös, mutta jossain vaiheessa ne vaan alkoi loksahdella. On siinä varmaan jotain tekemistä Pohjois-Suomen töksähtelevän puheenparren kanssa. Jos etsii vastakohtaa ruotsin kielen soljuvuudelle, niin jostain Pohjois-Pohjanmaan suunnasta etsisin sen puheenparren. Siinä tavassa tavuttaa on mulle jotain tosi tuttua, ehkä sen kielellisen rytmiikan kautta. Siinä on sitä töksähteleväisyyttä, joka on mulle rytmiikkaa ja siitä tulee sitä puhelaulumaisuutta, joka on ollut mulle aina mieluinen laji. Olen tykännyt kuunnella musiikkia, jossa laulaja ei kuvittele olevansa maailman vapahtaja.

Monitavuisia riimipareja ei kuitenkaan löydy Putron teksteistä kaavamaisesti säkeistöstä toiseen.

– Johtunee siitä, etten ole tehnyt muille kappaleita. Omassa tekemisessä lause saa kuljettaa itseänsä sinne, minne se on mennäkseen sinä päivänä, ja tavoitteet symmetriaan unohtuu.

Myöskään Putron rakenteet eivät noudata samoja peruskaavoja biisistä toiseen.

– Tokihan ymmärrän kertosäkeen merkityksen ja sen, että pop-runko on hyvä ja ryhdistävä raami. Mutta reitit päästä bridgeen tai chorukseen voi olla poikkeavia.

Universaalit leikkaukset

Samuli Putron lauluissa aiheiden kirjo on laaja ja kokeileva. Hiteimmiksi nousseissa toistuvat kuitenkin universaalit perusteemat.

– Kuulijat kuulee usein näitä samoja siellä, vaikka kirjoittaja ei ole niitä mitenkään konkreettisesti miettinyt. Vaikkapa Mies jonka ympäriltä tuolit viedään on monille kappale yksinäisyydestä ja mulle se on mieskuva, tai siis oli tekohetkellä.

– Olen ajatellut, että jos jossain asiassa oon hetkittäin onnistunut, niin mä oon hyvä leikkaamaan kuvien väliltä seuraaviin kuviin. Ja se on tietynlainen luottamusleikki kuulijan kanssa, koska tiukat leikkaukset vaatii kuulijalta mielikuvitusta niin, että hän kirjoittaa väleihin sillat.

– On ihastuttavaa, kun sillat on kirjoitettu väliin siten, etten itse ole edes tajunnut ajatella niin, että mun totuus on yksi totuus, mutta ei suinkaan ainoa, että nimenomaan ne lauseet, joita siellä ei ole, ovat kuulijan vastuualuetta. Hämmästyttävää, miten hyviä stooreja ne sitten kirjoitteleekaan väleihin.

Aiheiden kokeellisuus on taidollista itsensähaastamista, mutta se ei saisi olla vain sitä.

– Joskus se on kivaa ainoastaan minulle, koska kukaan ei ole kirjoittanut kappaletta vaikkapa kahvikupin korvasta ja sen seikkailuista. Ne voi olla mulle tärkeitä kappaleita sinä päivänä, jotta pääsee kohti jotain muuta, ja siksi varmaan mulla syntyy biisejä paljon, enkä mitenkään kuvittele, että kaikki olisivat täysosumia, hyvä jos yhden saa sessioon. Mutta jotta pääsee tiistaista keskiviikkoon, täytyy kirjoittaa jostain, joka on jo lähtökohtaisesti sellainen, että tää on todennäköisesti liian vaikea. Ja sitten se on iloinen yllätys, jos jostain tulee jotain pysyvää edes siten, että se päätyy levylle.

– Reitit eri aiheiden kautta samoihin teemoihin on moninaisia ja uskon, että siihen tulee jonkinlaista kitkaa siihen tarinaan, jos välillä kulkee pensaitten kautta ja ojienkin puolelta.

Tosipaikan edessä

Mistä parhaat laulut tulevat? Yksi uskoo kosmiseen voimaan, toinen tuuriin, kolmas hyvään fiilikseen ja neljäs siihen, että kun on riittävä pakko, tekijä panee kaikki peliin. Putro liputtaa neljännen puolesta.

– Silloin kun on heikoimmillaan, on pakko käyttää kaikki kortit. Eli jos ammattitaitoa vuosien aikana kertyy, jotain toki syntyy siltä istumalta. Mutta kun elämäntilanne on sellainen, että joutuu tosipaikan eteen ammatillisesti tai yksityisesti, niin jostain syystä silloin lataa kaikkensa.

– Mun on helppo sanoa olleeni aina yhden kortin varassa, koska mulla ei ole koulutusta, ja nyt kun asiat on menneet kelvollisesti tai hetkittäin jopa hyvin, niin voin helposti leuhkia olleeni ilman backup-suunnitelmaa. Mutta kun se tunne on todellinen, että mitään takaporttia ei ole, niin silloin punnertaa vielä kerran sen jälkeen, kun ei usko, että jaksais enää punnertaa. Elämää ajatellen tämä ei ole kovin mukava ajatus, mutta kukas tänne nyt elämään on tullut, musiikkiahan tänne on tultu tekemään.

– Olennaista on myös liikkeellä olemisen ja pysähtymisen suhde. Saadakseen kuvia päähänsä, pitäisi nähdä paljon, mutta jos ei kerkiä pysähtymään, kuvat ei ehdi jäsentyä vaan pyörii kuin ravistettavan joululelun lumi pallon sisällä, se jää kuvien mössöksi, kuin huonosti leikatuksi elokuvaksi tai epäonnistuneeksi taideinstallaatioksi.

– Ikääntymisen myötä tämä pysähtymisen vaatima aikajänne tuntuu kasvavan, se että pään sisäinen liike pysähtyy ja huonekalut asettuu paikoilleen.

– Hyvää fiilistä yrittää tietysti manipuloida, mulle on yleensä aina pari kolme kuukautta riittänyt. Mutta nyt uuden levyn kanssa oli kahden kuukauden jälkeen vain huonoa tai keskinkertaista materiaalia. Tuli mieleen, että tuleeko tästä nyt uusi toimintamalli, että työmäärät pitää tuplata.

– En usko ajattelun tylsistyvän, en mielen hidastuvan vielä aikoihin. Mutta huomaan joidenkin ikäisteni ihmisten kohdanneen tämän niinsanotun uuden ajan – välineellisesti ja mediallisesti uuden ajan – hieman tuskaisesti. Ongelmana ei ole perässäpysyminen, kyllähän ihmiset oppii käyttämään laitteita ja niiden sävyjä hyvänenaika, mutta kaaoksen keskellä ongelmaksi tulee siitä irtautuminen. Kaaoksessa pystyy toki elämään, koska silloin ihminen toimii refleksinomaisesti ja reagoi haasteisiin. Mutta kuinka sen myrskyn saa lopetettua ja hidastettua, siinä pulma.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuva: Markku Mattila

***

Junnu-palkittujen ketjuun

Lauluntekijä Samuli Putro on nyt uusin lenkki Junnu-palkittujen ketjussa.

– Merkittävintä tässä on se, että tää on se mulle tärkein alue, se johon heräsin teini-iässä, siis siihen suomenkielisen rockmusiikin nousuun 80-luvun puolivälissä. Silloin oli hyvää rocklyriikkaa liikkeellä ja siihen mä tartuin. Tämä on tekstintekijäpalkinto, ja se on mulle tärkein yksittäinen osa-alue musiikissa. Itsestänsä teksti ei toki hengitä, mutta se on se kirkkain helmi mulle.

– Ei ole osa-aluetta, josta olisin yhtä ylpeä palkintomielessä, ehdokkuuksista tai saaduista palkinnoista. Tää on kuningasjuttu, olen tosi tohkeissani. Mun tohkeissaan oleminen menee toki ohi jossain vaiheessa, mutta kyllä mä roikun siinä kuin kauluspaita pyykkipojassa ihan väkisin niin pitkään kuin mahdollista.

– Mitä niinsanottuun arvostukseen tulee, olen jossain vaiheessa tunnistanut sen pienen painon oikealla hartialla ja tajunnut, että tää taideapina on syytä tönäistä siitä alas ja soittaa mieluummin vaan posetiivia. Se on mun homma.

– Viime vuosina on tullut enemmän ja enemmän “hei runoilijahan sä olet” -vastaanottoa ja olen yleensä aina yrittänyt siinä vaiheessa pitää suuni kiinni. Kun musassa on toistoa ja kertosäkeitä, silloin se täyttää popmusiikin populaarisuuden ja toistoon perustuvat kriteerit. Kun kitarat vinkuu ja rummut paukkuu, silloin olen parhaimmillani ja kaikista kotoisimmalla alueella.

***

 

Tarinoita laulujen takaa

”Kuin novelleja tai pienoiselokuvia.” Näin Juha Vainion Rahaston hallitus kuvailee tämänvuotisen Junnu Vainio -tunnustuspalkinnon saaneen Samuli Putron laulutekstejä. Hallitus myös kiittelee tarkkoja ja yksityiskohtaisia kuvia, jotka jättävät tarinaan aina myös kuulijan mentävän aukon. Samuli Putro kertoo Selviksen lukijoille muutaman laulunsa syntytarinan.

Todella kaunis (san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Putro)

Me kohtaisimme aina silloin kun on tärkeää

se ettei kukaan häiritse tai pääse käskemään

Me antaisimme toisillemme hiljaisuuteen syyn

niin sinä ostat aikaa siis ja minä sitä myyn

Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran

Olet todella viisas, elät vain hetken verran

Me kestäisimme toisiltamme mitä tahansa

se mitä saisin sinulta, se voisi korvata

Ne levottomat illat sekä unettomat yöt,

ajat, turhan hapuilun ja mitättömät työt

Olet todella kaunis …

Minä tarttuisin sinuun kysymättä

Minä pelkäisi sinussa en olla

Olet todella kaunis…

Me pystyisimme toisillemme ihmeen tekemään,

jos sinä pystyt niin kuin minä pystyn näkemään

– Kirjoitettu muistaakseni 1995. Siihen aikaan yhden kappaleen tekeminen saattoi kestää ikuisuuden ihan vain siksi, että barresointujen kuten cis-mollin puristaminen oli niin hankalaa. 

– Töölön ratikkahallilla oli Kristian Smedsin Jääkuvia, työryhmä oli työkkäripohjalta. Kaveri teki valoja ja pyysi mun sinne yöksi apuun seisomaan valoissa, että näkee varjot ja kompositiot paremmin. Olin kuin apinan roolissa sen yön ja mulla oli luppoaikaa. Viisi minuuttia seisomista, tunti odottamista.

– Mulla oli melodia ja soinnutus olemassa ja katselin tikkaiden päässä pyörivää valonaista ja kirjoitin tekstin. Se oli siellä katossa ja asetteli lamppuja. 

– Biisi oli tarjolla Zen Cafén ekalle levylle mutta meillä oli rockpäivä, kun sitä tarjosin. Oltiin kollektiivisesti sitä mieltä, että tää on aika kermainen, ei me tällaista voida soittaa, mehän ollaan rockyhtye.

– Kun Idiootti-levyä tehtäessä puuttui kappaleita, joku muisti sen. Nyt me voitiinkin jo soittaa sellaista, kun meidän rockkramppi oli vähän hellinnyt. Se onnistui kelvollisesti, ehkäpä jopa hyvin. 

– Julkaisuvuonna 1998 se ei herättänyt suurta vastakaikua. Mutta se päätti jäädä elämään, me soitettiin sitä keikoilla ja huomattiin, että vuosien vieriessä siitä tulee settien huippukohta. Kaikki tapahtui huomaamatta ja pikkuhiljaa. Se tavallaan flopannut single pysyi setissä ja alkoi elää äänestyksissä kuten kauneimmat suomirockkappaleet, alkoi mennä kokoelmille ja jossain vaiheessa melkein kymmenen vuotta ensijulkaisun jälkeen joku levy-yhtiön edustaja kertoi, että ootteks muuten huomanneet, että se soi yhä ihan hulluna.

–  Ja tosiaan, havahduin, että se on jyngertänyt siellä viistoista vuotta ja se on outoa. Se osui johonkin sellaiseen ajalliseen kohtaan, jossa uuden suomirockin aalto oli nousemassa, Apulanta, Tehosekoitin, Don Huonot ja Zen Café. Se tuli jotenkin siihen saumaan. Yksi sukupolvi otti sen eräänlaiseksi taitteen kappaleeksi.

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään 

(san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Putro)

Se ei kätellessä katso silmiin

jos se puhuu niin se puhuu hiljaa

Sil on hiukset niin kuin heinäpelto

talven jälkeen huhtikuussa

Jos se kävelee sen jalat liikkuu

ja sen kädet menee takin taskuun

Siel on tupakat ja tikkuaski

lompakko on housun taskussa

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään 

mies jonka etunimi mieleen ei jää

mies jonka kasvot ovat raastinrautaa hioneet

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään

mies jonka sukunimi mieleen ei jää

mies jonka talossa on suorat seinät ja tapetit

Se ei hymyile ja jos se nauraa 

se on useimmiten väärä paikka

Se on elokuvan loppukohtaus

sankari saa vihdoin naisen

Tälle naiset eivät juuri niiaa

mies ei liehittele eikä riiaa 

Se on vähän että yksi tanssi

sitten ehkä vielä saatille 

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään… 

Jos se itkee, sen silmät kostuu

ja kädet nyrkkiin puristuu

Jos se puhuu, niin se puhuu hiljaa

ja katse hiekkaan sekoittuu 

Mies jonka ympäriltä tuolit viedään…

– Zen Cafén kolmas levy UaUa oli mennyt läpi jossain määrin, ainakin mediassa. Myyntiluvut ei olleet mitään valtavia mutta huomio oli. Ja me oltiin ajauduttu tähän klassiseen tilanteeseen, että me soitettiin tosi paljon keikkoja maakunnissa, ihan liian pienissä paikoissa suhteessa kysyntään, mikä taas lisäsi hulluna kysyntää, oli satojen metrien jonot klubien ulkopuolella ja raivostuneet ihmiset paukutti viidakkorumpua ja noste oli kova. 

– Me oltiin siis ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, että meiltä odotettiin jotain. Oltiin päästy jonkinlaiseen menestykseen ja yhdensorttiseen rockelämän malliin. Mä olin pyörinyt Turussa aika paljon, asuin Helsingissä mutta ramppasin Turkuun ja yritin kirjoittaa siellä keikkojen välillä biisejä. Se oli repaleista aikaa kaikin puolin. Me tehtiin kesällä 2000 aika paljon festivaalikeikkoja sen syksyllä 1999 julkaistun Ua­Uan haisussa ja  samaan aikaan treenattiin Kaapelitehtaalla, jossa meillä oli väliaikaiskämppä, CMX-yhtyeen kämppä, jota me saatiin käyttää.

– Käytännössä tilanne oli se, että me oltiin ympäripäissään kaikki viikonloput festivaaleilla huutamassa täysillä ja sitten maanantaiaamuna pystytettiin kamat ja ruvettiin sovittaan niitä Turussa kirjoitettuja kappaleita. Se oli aikamoista sotkua eikä koko hommasta meinannut tulla yhtään mitään. Ei me oltu kovin tietoisia mistään onnistumisen paineesta, me oltiin vaan aika poikki ja kokonaiskuva tulevasta levystä oli hyvin hahmoton. 

– Niinpä me oltiin tiputettu tää biisiringistä pois. Kappaleita oli aika paljon. Me oltiin käyty läpi, että tässä ei ole mitään. Ihan loppuvaiheessa ennen äänityksiä, me käytiin puhelinkeskustelu Ruuskan kanssa ja se tiedusteli, mitä biisejä me ollaan menossa äänittään. Luettelin ne ja Pekka kysyi, että eiks tää biisi olekaan tulossa levylle, eikö edes se.

– Ymmärsin sen puhelinkeskustelun aikana, että me oltiin ilmeisesti tiputettu pois kaikki ne biisit, joista se oli digannut. Menin ja otin sen taas esille ja huomasin, että siinä oli tosi huono C-osan teksti ja mä jotenkin olin ollut pitämättä siitä, kun mulla oli tökkinyt se C-osa. En vain ollut osannut paikoittaa, mikä siinä mua ärsyttää. Kirjoitin siihen aika nopeesti paremman version ja olin yhteydessä Salmiseen, että meillä olisi kolme päivää levynteon alkuun ja Pekka ehdottaa, että toi pitäs saada levylle. Se on sen mielestä hyvä ja mä oon kirjoittanut siihen ihan uuden C-osan, onks mitään ideoita arrista. Me ei yleensä käytetty Marttia tolla tavalla, että soitetaan sitä apuun.

– Kun menin käymään, Martti oli tehnyt rumpuluupin, jossa se oli puolittanut kompin. Se oli mun päässä ollut uptemponen eli tämmönen. [rummuttaa pöydänkulmaan]. Menin treenikselle ja kerroin tilanteen. Hyvin poikkeuksellisesti Zen Café -yhtyeen sovitustapoja ajatellen me runnottiin se tunnissa läjään niin, että puolitettiin komppi. Parkkonen [Pete] muistaakseni ehdotti mulle, että tee joku riffi alkuun ja mä tein, ja Karilla [Nylander] oli se laini aika selvä. Se oli todella poikkeuksellista meidän yhtyeelle ja siitä tuli sitten ensimmäinen instantkappale, joka levisi radioverkossa ja taisi olla jopa jonkinlaista singlemyyntiäkin. Ekan kerran joku joka osui tilanteen vaatimaan tarpeeseen.

– Tää oli Vartsika-aikaa. Olin ollut Soda-baarissa Punavuoressa Uudenmaankadulla. Sieltä mulle oli jäänyt mieleen tilanne, että istun yksin pöydässä, joka on lähimpänä ulko-ovea ja narikkaa tai tuulikaappia. Ravintolan malli oli pitkulainen, joten näin, kun kaukaa toiselta puolen ravintolaa nousi tosi viehättävän näköinen nainen ja käveli kohden mua. Jossain puolessa välissä matkaa tajusin, että se ei mee tiskille ja se paikka, missä vessat oli, niin sekin oli ihan toisessa suunnassa. Eli tajusin, että se kävelee mua kohden ja rupesin olemaan aika tohkeissani, koska se oli hyvin poikkeuksellista, että kukaan ylipäätään lähestyi, varsinkaan nainen.

– Ja sitten se tuli mun pöydän tykö ja kysyi, että saaks tän tuolin ottaa.  

– Ja mä laitoin sen tapauksen mieleeni, että tossa on jotain. Se oli myös sitä aikaa, kun me oltiin Karin kanssa innostuttu keikoilla viihdyttämään toisiamme niin, että me puhuttiin itsestäänselviä lauseita ja yksi niistä lauseista oli, että jos se kävelee, sen jalat liikkuu. Eli ikään kuin sen vois tehdä jollain muulla tavalla.

Ihminen (san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Putro)

Tunkkaisia vaatteita

lattialta keräät ja

nyt on kiire

kello käy

Aamukahvi ruuhkassa

autot bussit tungosta

nyt on kiire

kello käy

Sinä olet ihminen muistatko

sinä olet aava ja rannikko

sinä olet tuulia latvoissa

natiseva silta ja nauloja

sinä olet ihminen muistatko

Työpaikan käytävä

katseet tuntuu selässä

nyt on lujaa mentävä

kello käy

Sinä olet ihminen muistatko

sinä olet aava ja rannikko

sinä olet tuulia latvoissa

natiseva silta ja nauloja

Sinä olet ihminen muistatko

sinä olet aava ja rannikko

sinä olet jälkiä hangessa

nariseva haipakka pellolla

Sinä olet ihminen muistatko

Sinä olet tihkua ilmassa

ratiseva hiekka saappaissa

sinä olet syystä ja varmasta

Sinä olet varjoja puistossa

pimeällä penkillä kastetta

Lähikauppa palvelee

iltaan asti myöhäiseen

maksat leivän hiluilla

kello käy

– Olin vuokrannut Imatran keskustasta asunnon kahdeksi kuukaudeksi, se oli 2001 loppuvuotta, marras-joulukuu. Se oli sitä vaihetta, kun tällaisen intensiivisen kahden kuukauden laulunkirjoittamissession ajan on pyrkimys tehdä vähintään viisipäivästä viikkoa eli nousta aamulla ja juoda kahvit ja alkaa kirjoittaa lauluja ilman mitään varsinaista ajatusta, ilman tietoa, mistä aikoo tänään kirjoittaa, sitä kun jatkaa jonkun aikaa, niin sen kolmannen-neljännen viikon kohdalla alkaa laulunteko olla teknisesti tosi sujuvaa, alkaa esimerkiksi rakenteelliset ja soinnutukselliset asiat olla kunnossa eikä niitä tarvitse liikoja miettiä. Eli vain aiheen löytäminen aiheuttaa päänvaivaa. Tämä osui juuri tällaiseen sujuvaan kohtaan, sujuvaan viikkoon. 

– Samaisella viikolla on varmaan kirjoitettu viisi tai kuusi Vuokralainen-levyn biisiä. Se oli siis SE viikko mutta se ei ollut mahdollinen ilman niitä kolmea ensimmäistä viikkoa, jolloin ei varmaan syntynyt yhtään levylle päätynyttä kappaletta. Tähän liittyi vielä se, että mun vuokraisäntä asui siinä samassa kerroksessa ja perheen poika oli tulossa viettämään syntymäpäiviään Imatralle. Se oli varmaan täyttämässä kakskytvuotta. Oli puhetta että se tulee viikonloppuna kylään ja isänsä oli ostanut sille lahjaksi kitaravahvistimen. 

– Niin mä sitten keksin, että olis mukava tapa esitellä sille se vahvistin niin, että otan sen omaan huoneeseen tai siihen asuntooni – asuin siis siinä naapurissa – ja soitan sille jonkun ikään kuin syntymäpäiväkappaleen ja sitten se ihmettelee sitä tilannetta siinä, että onks tää se lahja tää kappale. Ja sitten se isänsä tulee siihen ja paljastaa, että se todellinen lahja on se vahvistin, jolla mä oon soittanut sen kappaleen. Ja näin me tehtiinkin. Mutta tarvitsin siis sen biisin ja aattelin, että kakskymppiselle jätkälle vois olla hyvä syntymäpäivämuistutus, että sä oot ihminen. Siis muistutus parikymppiselle jätkälle, joka on muuttanut pois himastaan ja asuu Helsingissä, että sen kaiken kiireen keskellä on olemassa kirkas piste, joka on syytä muistaa; se on ihmisyys. 

– Siihen tuli sitten se kello, joka siellä käy koko ajan. Mä jotenkin aattelin sen sellaisena kiireen kuvauksena, mutta sitten, kun keksin sen itselleni hiukan poikkeavan alaspäin kulkevan ja nousevan näppäilyn, niin siihen tuli toistoa, se tuntui jotenkin niin kivalta, että ajattelin, että jos vaikka siinä olis toiston paikka. Niin se kiireen tuntu ikään kuin korostui siinä. Mä olin aika tohkeissani siitä ja mun suosikkibiiseiksi sen levyn tiimoilta tuli Aamuisin ja tää.

Piha ilman sadettajaa 

(san. Putro, säv. Nylander, Parkkonen, Salminen, Putro)

Jos et sinä enää

minusta piittaa

tuulet kääntyy

luoteeseen

Jos et sinä enää

minua kaipaa

joudun yksin 

vuoteeseen

Peiton käärin rullaksi

sen asettelen viereeni

kuvittelen että siinä oot

Aamuyö niin lohduton

sängyssäni yhä on 

peitto untuvilla täytetty

Jos et sinä enää minua tahdo

olen kylmä ja kivinen kaivo

piha ilman sadettajaa

sitä minä olen jos sua en saa

Jos et sinä enää minua huoli

olen puu jonka salama nuoli

palanut ja revitty maa

sitä minä olen jos sua en saa

Jos et sinä enää

minusta täyty

viikko vaihtuu

seuraavaan

Jos et sinä enää

minua toivo

joudun yksin

tiskaamaan

Vastaan vaikka kysy et

siirrän puhtaat lautaset 

kuivauskaappiin alahyllylle

Aamupäivä laahustaa

täytyy iltaan taluttaa

ja laittaa niin kuin vanhus nukkumaan

Jos et sinä enää minua tahdo…

Tarvitsen sut

mä tarvitsen sut

kun vaiti on pellon multa

Tarvitsen sut

mä tarvitsen sut

kun kelloista loppuu aika

ja ahtaana vyöryy ilma

– Piha ilman sadettajaa oli tilaustyö, varmaan mun ensimmäinen. Levy-yhtiö ehdotti kokoelmalevyä ja me yhtyeenä päätettiin hyväksyä se ajatus. Mulle kerrottiin, että tähän tarvitaan pari lisäbiisiä kuten kokoelmilla on tapana myynnin edistämiseksi. Mulla oli synttärit lähestymässä ja sain lahjaksi pianon. Juuri siihen samaan saumaan tuli näiden parin biisin tekeminen. Ajattelin, että tuossa on lähtökohtaisesti jotain kuvottavaa, jotain marssijärjestyksellisesti väärää, että kaksi biisiä lisää.

– Pähkäilin sen kanssa pitkään, että onks tää nyt oikein vai väärin, että tuleeks tää tarve minusta tehdä nää, vai onks tää vaan joidenkin muiden tarpeiden täyttämistä.

– Mut sitten keksin yhtäkkiä, että kun mulla on tää piano enkä osaa sitä soittaa, niin ehkä voin ajatella, että jos mä saan tehtyä ne kappaleet, sävellettyä ne pianolla, niin ok, siinä on mulle motiivia.

– Ja sitten tein poikkeuksellisesti vain kaksi kappaletta. Yleensä kappalemäärä on mun kohdalla pitänyt olla moninkertainen, että pääsee 10–12 kappaleeseen levylle, mutta nyt tein vain kaksi johtuen siitä, että  pianon kanssa työskentely oli niin jumalattoman hidasta, kun piti toisella kädellä siirtää sormia koskettimistolla, että pääsi soinnusta eteenpäin. Se oli ihan kauhean hidasta. Se että biisi menee c-mollista eikä jostain järkevämmästä mollista, johtuu varmaan siitä, että mulla ei ollut mitään tietoa, mitä ne soinnut pianolla on. Sitten vasta myöhemmin, kun ne oli valmiita, tää ja Tavallaan jokainen on surullinen, sitten vasta etsin kitaralla, mitä ne äänet on. 

– Ehkä tää siis oli virheen kautta onnistuminen, koska siinä sävellajissa on kaikki, mitä siinä kappaleessa tarvitaan. C-molli on jotenkin niin jylhä ja se pakotti tarinan semmoiseksi suurehkoksi. Tää on kappale, jossa lähtökohtainen ajatus oli ensin kirjoittaa kertsi ja sitten vasta A-osat, mikä on mulle poikkeuksellista, koska yleensä kirjoitan A-osat ensin, lähden liikkeelle alusta ja yritän kuljettaa tarinaa lineaarisesti kohti kertsiä ja seuraavia tapahtumia. Mutta tässä oli selvä, että se c-molli pakotti juuri näihin mielikuviin salamoista ja palaneista puista ja tyhjistä kaivoista, jotka varmaan tuli sieltä, että se kesä oli ennätyskuiva ja tuttava valitteli, että heidän kaivo oli täysin kuivunut.

– Se oli siis kesä 2002 ja ihan konkreettisesti myös se Vartsikan piha oli täysin palanut. Eli koko juttu oli niinkin symbolista, että mä istuin siinä keittiössä ja katoin sitä meidän palanutta pihaa, jota ei pystynyt kastelemaan, koska se oli aika hipahtavaa se meidän eläminen siellä Vartsikassa, eikä kukaan jaksanut tehdä mitään pihan kasteluja niin paljon kuin sinä kesänä olisi pitänyt.

– Asetelma on sinänsä tää tuttu “jos mulla ei olisi sua”. Mä jotenkin luotin siihen kertosäkeeseen niin paljon, että yritin vain A-osiin ikään kuin varioida niitä hajonneen suhteen pelkoja siitä, mitä tapahtuu, jos sitä suhdetta ei ole. Eli siinä mielessä se on kirjoittamalla kirjoitettu kappale. 

– Siinä puu, jonka salama nuoli mulla oli mielikuva näkemästäni mustuneesta rungosta, johon joku oli osunut. Eihän se ole täysin varmaa, oliko se ollut salama vai oliko joku polttanut sen, mutta juuri tämä mustuneen rungon mielikuva oli tosi selvä, ei mikään kauniin tai ylvään näköinen, vain semmoinen ranka. Mutta se niiden välinen kontaktin hetki, se salaman ja puun välinen kontakti, ehkä se on niiden tapa harrastaa seksiä, aika tuhoisa sellainen, mutta monet suhteet on tuhoisia.

Elämä on juhla (säv. ja san. Putro)

Muhkuraisen sängyn kautta

lipui lantioiden lautta

reittiä epätasaista

voi nuoren parin onnea

Lapsi syntyi vihdoinkin

tuo täyttymysten heijastin

Elämä on juhla

Lapsuus nyt se ainoa

kuin naarmu polvitaipeessa

Vain puhallus ja pois se on

saapuu nuoruus levoton

Kuinka joka solulla

voi kannatella kipua

Elämä on juhla

Valkolakki märkänä

kun juoksee kädet ylhäällä

ja huutaa ”Helou vapaus!” 

niin tähän suora leikkaus

Lasket muuttolaatikon

ja naapurusto hahmoton

Elämä on juhla

Voi luoja kuinka kaunis olet

rakastunut juuri eilen

Ihmeellisen hehkuva

te kohtasitte kadulla

Kaksi eroon joutunutta

planeettaa niin kauas mutta

Elämä on juhla

Opintojen loppusilaus

häät ja suuren kakun leikkaus

riisi kirkonportailla

ja kuukausien riitoja

Pettymysten kihlarengas

vyöryy ylämäkeenkin kas

Elämä on juhla

Muhkuraisen sängyn kautta

lipui lantioiden lautta

reittiä epätasaista

voi itkeä myös onnesta

Pappi kastoi esikoisen

paremmin nyt laittaa voi en

Elämä on juhla

Sitten seuraa otos julma

keski-ikään tulokulma

näyttää liian jyrkältä

ja sut voi ylipyyhkäistä

On tulokkaiden karsina

ja sopimukset katkolla

Elämä on juhla

Katse siirtyy kauemmas

näet lapsenlapses otteissa

tuttua päättäväisyyttä

on jouluaatto yhdessä

Avaat kaksi pakettia

ja katsot muita aikuisia

Elämä on juhla

Nyt vanhuus vierii sillalla

kuin kolikko tai tupakka

ja sanotaan et kuolema

on kauppamies ja taitava

Kun sitten poistuu varmistin

ois henkäys viimeisin

Elämä on juhla

– Kirjoitin sen 2007 juhannusaatonaattona. Zen Café oli menossa Kokkolaan juhannusfestivaalille. Me kuljettiin se kesä bussilla, lähdettiin Helsingistä ajamaan ja Kokkolaanhan on aika pitkä matka. Mulla oli olemassa melodia ja soinnutus ja ensimmäinen säkeistö ja myös ymmärrys, että tää kappale tarvii välisoiton mutta ei varsinaista kakkososaa, että se kaikki on siinä ykkössäkeistössä sävellyksellisesti ja rytmillisesti. Käytin sen matkan kirjoittamalla sen lopputekstin ikään kuin aikani kuluksi mutta myös koko ajan tietoisena siitä, että nyt on jotakin, mitä en halua töpätä. 

– Mulla oli koko ajan sellainen olo, että tää on jollakin tavalla tärkeä. Ei mulla ollut silloin vielä mitään tietoa siitä, että se on ensimmäinen kappale, joka julkaistaan mun nimellä eikä yhtyeen nimellä, mutta mulla oli tietty kutku siitä, että tässä on nyt jotain käänteentekevää. Sain sen tehtyä kyseisen matkan aikana ja kun tulin juhannuskeikalta kotiin ja näytin sen yhdelle ystävälle, hän sanoi, että siinä on liian suuri aikahyppäys loppupäässä. Ymmärsin, että sieltä puuttui se keski-iän kohta. Sitten kirjoitin sen seuraa otos julma, keski-ikään tulokulma, kirjoitin sen sinne jälkikäteen ja niin se otti oikean mittansa.

– Olin jo Eipä tiennyt tyttö -kappaleen kohdalla riemuinnut sellaisesta isosta aikaharppauksesta, mikä on hieno jumalakokemus kirjoittajalle varmaan lajista riippumatta, että pystyy hyppimään ajassa eteen ja taakse. Se oli mulla onnistunut siellä ensimmäisen kerran niin, että kiinnitin siihen itse huomiota. Siis, että vaikka tää teksti olis ihan kuraa, niin toi aikahyppäys toimii. Ja tämän Elämä on juhla kohdalla mulla oli sen tekstin sisäinen logiikka jotenkin se, että se viimeinen kuva, siihen pitäisi saada mahdutettua tarpeeksi monta sukupolvea. Ajattelin sen jotenkin niin, että siinä yhdessä kuvassa olisi neljä sukupolvea joulukohtauksessa.

– Konkreettisia oman elämän ihmisiä siinä on varsinkin se kotoaan muuttava laukkunsa laskeva hahmo, joka katsoo sitä vierasta miljöötä, minne se on muuttanut kotikaupungistaan todennäköisesti ylioppilaskirjoitusten jälkeen, koska on mennyt opiskelemaan vaikkapa esimerkiksi johonkin Turkuun ja sitten se laskee laukkunsa jossain opiskelijasolukämpässä jossain Haritussa tai jossain vastaavassa punatiilisten korkeahkojen talojen kaiussa.

Siinä kohdassa, kun vanhuus vierii sillalla,  ajattelin, että siinä on olemassa putoamisen riski. Se on johdattava lause kohti kuolemaa. Sitä piti jollain tavalla johdattaa siihen suuntaan ja siitä tuli kuin kolikko, joka kontrolloimattomasti vierii ja vyöryy alueella, josta on mahdollista tipahtaa. 

– Se vyöryminen, se kolikon liike, se on selvä kuva mulle. Kun kolikko lähtee vierimään, siinä ei ole mitään kontrollia, se ei ole sun eikä kenenkään päätettävissä, minne se vyöryy, se on ihan hasardi, se voi vyöryä auton alle tai tippua sillalta.

Intiaan (säv. ja san. Putro)

Matalaks mieli käy

ilmat ei oikein inspiroi

näkyjäkään ei näy

harteille synkän shaalin toi

kapinen sohjola

kapinen sohjola

aistini kaikki turruttaa

tee siinä taidetta

hyvä jos itkut aikaan saa

Kadotin muusani

uinahdin hetkeksi

olen kuin märkä heinäpaali haas

Luonto ei hämmennä

pupillit pyöreinä

katson kun laulun aihe karkaa taas

Intiaan

poimimaan tiedon puusta 

soinnut kuusta kertovaan

lauluun ja kai sen arvaatte

singahdan yrttipelloille

tai Aasiaan

etsimään suuntaa uutta 

salaisuutta Silkkitien

sinne mä depressioni vien

syleilyyn vanhan Silkkitien

Savuna ilmaan män

maineeni ihmistuntijana

tiedän ja ymmärrän

tarvittais riimejä ja sana

mikä mua innostais 

ja mieleni jouset sais

jännittymään kuin varren virvelin

heikosti seula nyt

on runoutta läpäissyt

lähtiskö Lappiin

ei vaan tietenkin

Intiaan…

– Se oli biisintekojakso saaressa ja nää on tietysti usein reagointia johonkin aikaisempaan. Kun Elämä on juhla -albumi julkaistiin 2009, niin tajusin heti, että tää osui nyt kohtaan, jossa vastaanotto oli poikkeuksellisen hyvä. Ja ajattelin, että mun ei kannata nyt ruveta mitenkään miettimään, että mitä pitää tehdä seuraavaksi, että tässä on se kohta, jossa mä jämähdän, siis tekijänä. 

– Ja tein sitten ihan instantpäätöksen, että sovin keikkamyyjän kanssa, että en tee kesällä kuin yhden Provinssirockin, eli ei mitään festivaalikeikkoja sen lisäksi. Ja lähdin sitten samantien kirjoittamaan ilman mitään ajatusta. Että nyt pitää olla vaan liikkeessä, että muuten tää on ensimmäinen todellinen kohta, jossa tekijyys saattaa pysyvällä tavalla ottaa kolhun. Ja kirjoitin sitten kaksi kuukautta saaressa todella rennolla kädellä ajattelematta oikeastaan yhtään mitään.

– Intiaan on eräänlainen hupailu, yritin referenssinä ajatella itseni huonon suomalaisen komedian päähenkilönä, eli genrettää itseni sen hömppäherraksi. Ja sitten se hömppäherra kirjoitti niitä lauluja siellä saaressa. Mitään todellista lauluntekemisen tuskaa siellä ei missään nimessä ollut, eli vaikka Intiaan -kappaleessa lähestytään sitä sellaista tyhjyyden hetkeä, niin se itse sessio oli hyvin roiskivainen.

  

– Tunne toki oli tuttu, mutta on tässä myös ajatuksena se kliseinen kärsivä taiteilija ja sen humorisointi. 

– Elämän juhla siirsi homman suuntaan, että yhtäkkiä kaikki suhtautui ihan jumalattoman vakavasti. Olin pikkusen kuin hätää kärsimässä kevään 2009 sen kanssa, että ei tää nyt ihan näin pitänyt mennä, että seuraavaksi ne tuo sairaita lapsia mun eteeni, mun pitää koskettaa niitä, että nyt täytyy tehdä jotain ja tein sitten tontyyppisiä kappaleita.

Olet puolisoni nyt (säv. ja san. Putro)

Ei preeriaa, ei peltoja, ei vuortenhuippuja

on kaupunki ja kaupungissa kaksi vanhusta

toinen herää painajaiseen toistuvaan

ja nousee sängystä

Sudet eivät ulvo eikä vesi hyytävää

on puolisonsa vartalolla kaksi täkkiä

toinen oli lahja jonka reuna repsottaa

Katse jähmettyy, kello ei

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista 

että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekuntiakaan

En nuoruutta, en vimmaisia kasvukipuja

en jäätä joka murtui, en kirkonkelloja

Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt

Tapetoitu seinä on ja puinen lattia

valokuvat koirasta ja lastenlapsista

yläkerta yskii, askel ottamatta jää

filmi pysähtyy

Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen

kutsun tätä elämäksi vaikka ole en

täydellistä suoritusta tehnyt minäkään

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa…

Kun väkivahva kevät puhkeaa

ja aamu kantaa rautahaarniskaa

kun vaja tehdään vuolukivestä

mä olen siinä nuorena kuin nurmet on

sä istut salin nurkkapöydässä

musiikki on rytmitettyä

minä kysyn saanko luvan, sinä nyökkäät

sinä nyökkäät

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa…

– Aloin kirjoittaa Tavalliset hautajaiset -levyn kappaleita keväällä 2011 ja biisintekojakso kesti maaliskuusta toukokuuhun. Mulla oli työhuone Helsingissä ja Älä sammu aurinko -levyn keikkojen yhteydessä kirjoittelin alkuviikot siellä. Sitten havaitsin kesällä suureksi pettymyksekseni, että siellä ei ollut sen 80 minuutin seassa käyttistä kuin ehkä neljä minuuttia, että sieltä jäi yksi kappale, joka tuntui puolustavan paikkaansa.  

– Tein aika nopean päätöksen ja vuokrasin vanhasta kotikaupungistani Raahesta mestan taas marraskuuksi ja joulukuuksi ja kirjoitin siellä lisää. Siellä pääsin jotenkin sen pelin päälle ja siitä sessiosta jäi jo melkein koko levyn runko, joku kahdeksan biisiä. Mutta sitten alkoi äänitykset ja me havaittiin siinä äänitysvaiheessa tuottajan kanssa, että jotain vielä puuttuu, meillä ei kuitenkaan ollut tarkkaa hahmoa, että mitä. Ja sitten kirjoitin vielä yhden session ja niistä jotain kymmenestä biisistä tarttui tämä sekä levyn päätösraita Nukkaa Pietarin. 

– Siis vastaava viime hetken juttu kuin Mies jonka ympäriltä ja tavallaan myös Piha ilman sadettajaa, tuo puristeinen tilanne. Tää lienee aika klassinen laulunsyntytarina, ei ne välttämättä pidennä biisien elinennustetta mutta joskus niihin on mentävä ja tällä kertaa se tuotti tulosta. Olen hyvin tyytyväinen kappaleeseen ja siihen tietynlaiseen ironiavapauteen, että siinä ei ole mitään vitsikästä ja se on hyvin painava.

– Onko pohjalla elävän elämän kokemuksia? Toki ne on hahmoja, joita siellä Raahessa pyöri aika paljon. Vaikka biisi on kirjoitettu sieltä tulon jälkeen, niin siinä kaupunkimaisemassa on erilaista vaikka helsinkimaisemaan se, että siellä liikkuu aika vähän ihmisiä kaupungilla ja sellaisessa rantakadun nollaliikenteisessä ympäristössä, jos siellä köpöttelee kasikymppinen pariskunta käsikädessä, niin ne hahmot on kyllä sieltä aika suoraan, vaikkakaan en henkilökohtaisesti tunne heitä.

– On kysytty myös, että kuollaanko siinä konkreettisesti tai onko se jokin sairaus-kohtaus. Ajattelin, että se jäisi silleen aika suloisesti auki, että ihmisethän on hyvin omistautuneita toisilleen tuossa ikävaiheessa ja sehän siinä on olennaista. Monihan toivoo, että ei tarvitsisi viettää viimeisiä hetkiä tai viimeisiä vuosia yksin. Tietysti viime kädessä kuoleman kohtaaminen tapahtuu yksin mutta.

 

Oman elämänsä roudari

Maijasten perheessä ei musiikkia erityisesti harrastettu. Tavallinen perhe, joka asui Lappeenrannan varuskunnassa. Pave aloitti soittamisen huuliharpulla kuuden vanhana.

– Viiskytluvun musiikki- ja äänimaisema ovat täyttäneet minun pääni ja sieluni. Joukossa oli virsiä, marsseja ja soittokuntamusaa. Mieleen jäi vaskibändin hienot soundit. Siitä se homma lähti rakentumaan. Radio oli minusta myös kiehtova laitos. Istuin korva ämyrissä kuuntelemassa lähetyksiä. Mieleeni ovat jääneet Radio-orkesterin tiistaikonsertit, Olavi Virta, Tapio Rautavaara ja Annikki Tähti. Vielä tänäänkin kuunneltuna ne ovat selkeitä ja taitavasti sovitettua hienoa musaa. Näiden lisäksi huomioni kiinnittivät vanhemman veljeni levyt, jotka ilmestyivät radion päälle. Little Richard ja Bill Haley – se oli jotain uutta ja tajusin, että tämä on menoa.

Liekki roihahtaa

– Kuuskytluvulla lepattava liekki syttyi roihuun rautalangan ja ennen kaikkea Beatlesin myötä. Voisi sanoa, että homma meni osaltani suorastaan metsäpaloksi. Sahasimme jätkien kanssa kitaranmuotoisia paloja vanerista, joihin kiinnitimme keppejä. Siihen aikaan sardiinipurkit avattiin pyörittämällä kansi irti avaimella. Näillä avaimilla saimme viritettyä oikeaa rautalankaa. Kahden naulan väliin pystyi rautalangan kiristämään niin, että saimme sen soimaan. Teimme yhden kielen kitaroita, joista  saimme erikorkuisia ääniä painelemalla. Kohta kavereilla oli jo omat kitarat ja me löysimme itsemme treenikämpiltä. 

Tarkoituksella ulkopuolinen

Maijasen liekki palaa edelleenkin, vaikka ala on muuttunut paljon viime vuosina. Hänestä kaikki tuntuu mielenkiintoisemmalta kuin koskaan. Maijanen pitää itseään mielellään kaikenlaisen laskelmoinnin ulkopuolella. Se antaa hyvän paikan tarkkailla ja tehdä havaintoja. Maijasen mielestä piratismi ja nettimyynti ovat ravistelleet alaa rankemmin kuin kukaan olisi jokin aika sitten osannut edes ajatella. Hän pitää itseään vanha liiton miehenä ja yrittää pysytellä voimia syövästä bisnesajattelusta erossa, jos se vain suinkin on mahdollista.

– Mun kohdalla ei ole tapahtunut mitään kovin kummallista pitkään aikaan. Olen pysynyt itseni perässä jo viimeiset viisitoista vuotta. Musiikintekijöitä on tullut paljon lisää, tarjonta on varmaan tuhatkertaistunut, kun tekniikka on halventunut ja tullut kaikkien saataville. Ihmiset voivat tehdä omia juttujaan kotona. Epäkiinnostavaa musiikkia tulee paljon. Määrät ovat kuitenkin niin isoja, että myös kiinnostavaa ja hyvin tehtyä on paljon. Kynnys on madaltunut ja taito on kasvanut. 

On juostava pysyäkseen paikoillaan

Maijanen vertaa tilannetta ammattimaiseen marjanpoimintaan. Marjoja saadaan paljon, mutta haravalla raastettaessa tulee sankoon enimmäkseen roskaa. Sitten tulee vielä joku, joka ottaa itselleen suurimman osan rahoista. Tämä kuvaa hänen mielestään hyvin tämän hetken musabisnestä. Pysyäkseen pinnalla tai oikeastaan edes paikoillaan, on juostava koko ajan.

Maijanen väittää juosseensa juoksunsa ja on erittäin tyytyväinen tämän hetkiseen olotilaansa. 

– Musiikin nettimyynti on noussut isoon rooliin. On mielestäni kauhea menetys, että levyjä ei enää myydä. Minusta levy on kokonaisuus, joka kertoo artistista paljon enemmän kuin muutama radiohitti. Tekijöiden kannalta asia on valitettava, mutta tekijöiltä ei kysellä. Minullakin on paljon lauluja, jotka olisivat voineet soida jonkun toisen sijasta. Viimeisintä levyäni tehdessä halusin ottaa kantaa maailmanmenoon, mutta tällä hetkellä se ei kiinnosta musiikkipäälliköitä. Minulla on vahva tunne, että on olemassa paljon yleisöä, jotka haluaisivat muuta, kuin mitä heille tälle hetkellä tarjotaan. Toisaalta taas asiat ovat nyt näin, eikä se paljoa minua häiritse. En missään tapauksessa halua marista, teen vain huomioita. Kilometrejä on mittarissa, minulla on asiat hyvin, olen saanut tehdä hienoja juttuja. Esitän keikoilla itsepintaisesti uusia laulujani ja olen huomannut, että pikkuhiljaa kiinnostus niihin on herännyt.

– Ainahan kaikki on perässä hiihtämistä. Uskon, että on olemassa paljon toimittajia, jotka haluavat itse valita musiikkinsa. Tehdä uniikkia itsensä näköistä musiikkiohjelmaa, mutta käsiraudat päällä on vaikea tehdä omia päätöksiä. Onhan tästä jauhettu monta vuotta. Ulkopuolinen taho säätää vaarallisen usein sen, mitä musiikintekijä päässään miettii. Se on piru, joka vaanii nurkan takana. Pyritään tekemään muita miellyttäviä juttuja, eikä sitä mitä oikeasti halutaan.

Mies ja kitara

Mestarit-kiertueen jälkeen Maijanen keräsi yhtyeen kasaan ja lähti kiertämään. Se kuitenkin lopahti jo puolen vuoden jälkeen. Hän kiertää nykyään yksin kitaran kanssa ja sanoo harjoittavansa elinkeinoa, joka toimii koko ajan paremmin. Se on avannut hänelle uudenlaisen näkökulman esiintymiseen ja musiikin tekemiseen. Hänestä on hienoa esiintyä, roudata ja ajaa, kun kukaan ei ole selittämässä vieressä mitään.

– Nautin suunnattomasti, kun minulla on oma aikataulu. Olemme ainoastaan järkkärin kanssa sopineet milloin show alkaa. Se on mahtavaa. Olen saanut sovittua pikkuhiljaa senkin, että keikat alkavat viimeistään klo 22. Sovimme vuosi sitten keikkamyyjien kanssa asiasta, mutta he epäilivät joidenkin paikkojen jäävän pois. Homma on kuitenkin toiminut ja tehnyt keikkailusta koko ajan nautittavampaa. Yleisö on alkuillasta paljon vastaanottavampaa, esiintymispaikat ovat hyväksyneet asian ja ihmiset ovat tulleet perässä. Tein pakosta tämän päätöksen ja se on toiminut.

Lauluntekijä Maijanen

Aluksi Maijanen teki laulut englanniksi, mikä oli hänestä hämmentävää. Se on kuitenkin rockin traditio. Hän pitää itseänsä ensisijaisesti muusikkona eikä biisintekijänä. Hän ihailee tekijöitä, joilla on oma näkyvä ja selkeä kädenjälkensä. Rock’n’Roll Bandissä sellainen oli Dave Lindholm. Sen jälkeen Maijanen oli mukana perustamassa Royalsia, joka jäi uuden aallon jalkoihin. Silloin hänellä heräsi ajatus tehdä suomenkielisiä lauluja. 

– Pidä huolta oli ensimmäinen suomenkielinen tekstini. Siinä ei ollut mitään trendihakuisuutta. Olin viehättynyt uudesta aallosta, jossa asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Katselin televisiosta uutiskuvia Mosambikin sisällissodasta, järkytyin ja tein tekstin samana iltana. Idea tuli siis uutisista ja kuvista. Annan sille laululle puhtaat paperit, koska en yrittänyt mitään, laulu vain syntyi. Se voi edelleenkin hyvin. Siitä on tehty hienoja versioita. En tarvitse mitään todistuksia, mutta onhan sen lentoa kiva katsella.

Pakko saa luovuuden esiin

Deadline on Maijasen paras innoittaja, ja hän myöntää tekevänsä lauluja pakon edessä. Tuorein levy, Kaikessa rauhassa, on vuodelta 2010. Edellisestä levystä oli kulunut kymmenen vuotta, kun tuli aika tehdä uutta materiaalia. Hänelle koko albumin tekeminen on kovaa työtä. Aikaisemmin laulut syntyivät helpommin, mutta nykyään solmut pitää ensin aukaista. Hänellä oli valmiina aihioita ja ideoita, mutta ei kokonaisuutta. Ajatuksena oli etsiä ankarampia ja puhuttelevampia aiheita. Hän soitti joka päivä monta tuntia, hakien aiheita ja melodioita. Ensin tuli aihe ja sitten ajatus siitä, että miten lause soi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Maijanen ensin kirjoitti jotain. Ideat teksteihin hän haki omista tuntemuksistaan ja kokemuksistaan.

– Minulla ei ole ollut pöytälaatikkoa. Kerran ostin hienon nahkakantisen vihkon, johon ei koskaan tullut sanaakaan. Soitin Hectorille, että hitto kun ei lähde. Hän lähetti minulle viestin, jossa luki suurin piirtein: ”Hei Paavali, vaikka me ollaan tällaisia rikkinäisiä villasukkia ja kolhiintuneita autonrämiä, kun me pannaan tuulemaan, niin sitten tuulee”. Siinähän ne sanat tulivat. Kirjoitin suunnilleen samalta istumalta laulun Rikkinäinen villasukka. Kun paikka on tiukka, niin kyllä luovuus pulppuaa.

– Paskat arvostelut eivät kannusta mihinkään. Hyvät arvostelut vievät asioita eteenpäin, se on kylmä totuus. Turha väittää, että lyttäys antaa voimaa. Olen iloinen, jos biisi pysyy hengissä ja voi hyvin. Jotkut ovat tulleet sanomaan saaneensa ralleistani voimaa ja lohtua. Nöyränä ja kiitollisena tässä ollaan.

Tulevaisuuden suhteen Maijanen on rauhallinen ja levollinen.

– Olen tehnyt tätä jo 43 vuotta, se on keskimäärin pidempi ura kuin Suomessa yleensä. Seuraavaksi täytän 63 ja ryhdyn eläkeläiseksi. En lopeta missään nimessä työntekoa, mutta pääsen alennuksella erilaisiin tapahtumiin. Se on valloittava ajatus. Aion hillitä keikkatahtia myös jonkun verran. Kysymys on elämän laadusta, tietynlaisesta seestymisestä. Olen todella tyytyväinen elämääni, minulla ei ole mitään rutistavaa mistään, mikä liittyy töihini. Lisäksi lätkäkausi on alkanut, joten kaikki on täydellistä, kun pääsen taas pelaamaan.

Iskelmä Finladia 2012

Pave Maijanen palkittiin kesällä 2012 Iskelmä Finlandia -palkinnolla. Hän arvosti jo pelkästään nimitystään ehdokkaaksi.

– Ensin hämmästyin, mutta kieltäytymällä olisin lokeroinut itseni. Rajaaminen on tarpeetonta ja tyhmää. Minulla on useita lauluja, jotka voidaan luokitella iskelmäksi. Uskoisin palkinnon olleen myös tunnustus koko urasta. Olen siitä aidosti iloinen.

Rajattomien runojen

Maija Kaunismaa (s. 1974) on intohimoinen runojen suhteen. Rakkauden hyvään runouteen sytytti mummo.

– Useimmat mummot varmaan kertovat tarinoita ja lukevat iltasatuja. Mun mummo luki mulle aina tosi paljon runoja, kun olin pieni. Saarikoskea ja tälleen. Tykkäsin siitä tosi paljon jo ennen kuin menin kouluun.

Mummo halusi antaa suuren runokokoelmansa perinnöksi Maijalle, joka on säilyttänyt aarteen.

– Sieltä se on lähtenyt alun perin ja ollut ihan aina mukana. Olen sitten tehnyt mitä tahansa, opiskellut tai ollut  ammatissa, niin aina olen lukenut runoja ja säveltänyt niitä.

Kaunismaa ei ollut kuitenkaan mikään perinteinen runotyttö.

– En ole itse ollut koskaan niin kiinnostunut kirjoittamisesta, on niin paljon hyviä kirjoittajia. On älyttömän paljon kiinnostavampaa tehdä toisen tekstiä, kun pääsee sen toisen ihmisen mieleen.

Juuri näin hän tekstin kokee: valtavana mahdollisuutena oppia siitä, miten toiset ihmiset ajattelevat.

– Minusta se on elämässä parasta, saada selville, miten muut ajattelevat. Ja mahdotonta oikeastaan muuten kuin tällä tavalla, hyppäämällä toisen aivoihin.

Hyvän kirjoittajan rytmin ja maailman löytäminen kiehtovat Kaunismaata loputtomasti.

– Olkoot se minkälainen ihminen vaan; nuori, vanha, mies, nainen, vähän tai paljon kirjoittanut, nopeasti sen toisen ihmisen rytmin löytää. Jos ne runot on jollain tavalla ajatuksella tai rehellisesti tehty.

Sävellystä koko elämä

Kaunismaa on säveltänyt aina: hän alkoi tehdä biisejä samoihin aikoihin, kun oppi kirjoittamaan. Kun muut lapset urheilivat, Maija meni kotiin säveltämään.

– Joka päivä kun tulin koulusta, mä tein jonkun biisin. Ei kukaan tehnyt semmoista meidän perheessä tai suvussa tai missään. Olin varmaan vähän outo. Se oli vaan tosi kivaa mun mielestä, oikein odotin sitä, että pääsen soittoläksyistä ja läksyistä tekemään sitä omaa juttua.

Pikku-Maija sävelsi omaksi ilokseen, mutta ura sai yllättäen komean alun: ensimmäinen oman sävellyksen julkinen esitys taltioitiin Yleisradiossa, kun Kaunismaa pääsi 10-vuotiaana kuoron kanssa Ylen lastenohjelmaan ja esitti siellä oman laulunsa.

– Sen biisin nimi oli Orpo lintu. Siis todella melankolinen ja surullinen laulu! Sieltä se varmaan vieläkin löytyisi Ylen arkistosta, jos menisi penkomaan, Kaunismaa nauraa.

Teatteriin hänet tutustutti ”varaäiti”, joka vei häntä lapsena katsomaan näytelmiä. Kaunismaa päätyi jo nuorena harrastamaan ilmaisutaitoa, opiskeli klassista musiikkia kotikaupungissaan Jyväskylässä ja valmistui sekä luokanopettajaksi että musiikinopettajaksi. Työskentely suuren koulun musiikinopettajana oli kuitenkin ahdistavaa. Samoihin aikoihin ensimmäiset työt Jyväskylän kaupunginteatterissa säveltäjänä ja muusikkona tuntuivat niin omilta, että Kaunismaan mielessä alkoi poltella ajatus vapaan musiikintekijän elämästä. Pohdinnan jälkeen Kaunismaa ja hänen miehensä myivät tavaransa ja muuttivat Turusta New Yorkiin freelancereiksi. Suomeen palattuaan he asettuivat Helsinkiin vapaiksi taiteilijoiksi.

– Kyllä se vaati vähän rohkeutta. Olihan se semmoinen paikka, että mietti, voinks mä ryhtyä tähän. Että oikeasti, saanko mä siitä elantoni, nautinko mä siitä ja jaksanko tehdä sitä loppuun asti.

Tarve toteuttaa unelma vei lopulta peloista voiton.

– Mä vaan päätin, että mustahan tulee säveltäjä. Että katotaan: jos viiden vuoden päästä on tosi huono fiilis, niin sitten mä voin mennä takaisin joihinkin muihin töihin, mutta jos ei, niin sitten jatkan.

Työt johtivat toisiin ja sillä tiellä Kaunismaa on edelleen.

– Kun rupesi vaan päätoimisesti säveltämään, aika nopeasti selvisi, että kyllä tällä pärjää. Ja hyvin kävi. Olen pystynyt elättämään tällä työllä itseni ja perheeni.

Teatterissa kotona

Uransa aikana Kaunismaa on säveltänyt musiikkia muutenkin kuin teatteriin, mutta teatteri on hänen sydäntään lähinnä. Syyt ovat Kaunismaalle selvät.

– Siellä on yleensä hyviä tekstejä. Hyvää runoutta. Hyviä kirjoittajia. Vapaat kädet. Ei tule levy-yhtiöltä kukaan sanomaan, että ei tuu myymään.

Hän sanoo valinneensa teatterin samasta syystä kuin lavastaja, joka voisi yhtä hyvin olla vaikka kuvanveistäjä: näytelmien maailma ja tunneskaala antavat loputtomasti mahdollisuuksia.

– Jos ihan pelkkää musiikkia tekisi, niin siitä uupuisi jotain. Siitä uupuu koko se draama ympäriltä!

Hetken mietittyään Kaunismaa nauraa. Hän on keksinyt vielä yhden syyn, miksi haluaa tehdä musiikkia juuri teatteriin.

– Ihmisten on pakko kuunnella. Ne ei voi kääntää radioo pois päältä eikä lähtee kävelee, niitten on pakko istua ja kuunnella, kun ne tulee sinne.

Erityisen paljon hän nauttii musiikkiteatterista, jossa tekijät ovat yleensä paitsi samanhenkisiä myös musiikillisesti taitavia ja laaja-alaisia.

– Se on vaan aivan mahtavaa, kun kaikki osaavat soittaa, laulaa ja näytellä.

Myös mahdollisuus tutustua teatterien työryhmissä uusiin, kiinnostaviin ihmisiin innostaa suunnattomasti Kaunismaata. Kun teosta luodaan yhdessä, henkilökemiat ratkaisevat.

– Senpä takia on maailman mielenkiintoisinta tehdä töitä toisten kanssa, kun koko ajan kehittyy samalla taito ymmärtää ihmisiä. En mä ehkä muuten olisi ihmisenä kehittynytkään. Tämähän kehittää ihmistä ihan yhtä paljon kuin ihminen kehittyy tässä työssä. Ihmiset kasvaa työnsä näköisiksi. Ja työt kasvaa sen ihmisen näköisiksi. Yhtä kättä siinä mennään niissä asioissa.

Kaikki on samaa

Kaunismaa on työskennellyt niin säveltäjänä, soittajana, laulajana, käsikirjoittajana kuin tuottajana. Hän on myös näytellyt muun muassa KokoTeatterissa, Suomen Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa. Eri roolien välillä liikkuminen on hänelle luonnollista.

– Ei niissä ole mitään eroa. Näytteleminen, ohjaaminen, kirjoittaminen, säveltäminen tulevat kaikki jostain samasta pisteestä.

Välillä Kaunismaa harjoituttaa itse säveltämänsä musiikit, on kapellimestarina ja soittaa ja laulaa, toisinaan hän vain säveltää musiikin muiden esitettäväksi.

– Minusta on tosi kivaa olla myös esityksessä mukana, jos vaan aikaa löytyy. Siinä onkin sitten tasapainoileminen, että ehtii myös säveltää, koska siihen tarvii aikaa, jonka pitää tuntua loputtomalta, Kaunismaa hymähtää.

Toisaalta esityksiinkin on saatava keskittyä kunnolla. Parasta jälkeä tulee, kun erilaiset työt rytmittyvät omiin kausiinsa ja perheenkin kanssa olemiseen jää tarpeeksi aikaa.

– Olen huomannut, että alkuvuosi mulla on aina semmoista, että sävellän, ja sitten syksyllä alkaa harjoitukset. Näin se on mennyt aika pitkälle. Myös se on auttanut, että pidemmän tähtäimen työt ovat alkaneet kantaa ja on voinut luopua pienemmistä projekteista.

Erilaisten työtehtävien välillä sukkuloiminen on äskettäin helpottunut merkittävästi, kun Kaunismaa on aloittanut yhteistyön Helsinki Arts Managementin kanssa. Voittoa tavoittelematon tuotantoyhtiö tarjoaa taiteilijoille monenlaista apua, kuten neuvontaa apurahan hakemiseen sekä viestintä- ja markkinointipalveluja.

– Suosittelen sitä lämpimästi muillekin taiteilijoille. Jos menen perinteiseen tuotantoyhtiöön esittämään ajatuksiani, siellä kysytään, että oot sä niinku joku artisti vai. En tarvitse keikkamyyjää, vaan omiin tuotantoihini projektiapua. Kun työt ovat muuttuneet haastavammiksi ja vaikeammiksi, on ollut kivaa jakaa ne muiden kanssa – olematta kuitenkaan ihminen, jota myydään muille. Saan pitää ohjat itselläni ja siellä ollaan mun puolella.

Kaunismaa iloitsee myös siitä, että teatteriin säveltävät musiikintekijät tukevat toisiaan ja valvovat yhdessä etujaan. Jos itse ei voi vastaanottaa tarjottua työtä, sen voi tarjota kaverille.

Munlaista musiikkia

Genrerajojen ajatteleminen ahdistaa Kaunismaata ylipäätään ja etenkin oman musiikin kohdalla.

– Kun joku kysyy, että minkälaista se sun musa on, mä aina sanon, että se on semmoista munlaista. En mä oikein osaa sitä muuten luokitella. Tietenkin siinä on vaikutteita kaikesta, mitä mä oon eläny, mutta toivon, että se ei oliskaan mitenkään rajoitettua. Se voi olla minkälaista vaan. Mitä sattuu tulemaan, mitä tilataan ja minkälaista tekstiä pukkaa, siitähän se riippuu. Ja minkälaiseen näytelmään tai konserttiin sitä tehdään. Kaikki lähtee tekstistä, ei sitä voi kahlita.

Maija Kaunismaa säveltäisi mielellään tulevaisuudessa musiikkia myös elokuviin.

– Nyt olis varmaan rahkeitakin ja tajua siitä, miten tarina rakentuu.

Hän toteaa, että tärkeintä on ollut oppia tuntemaan itsensä ja elämään häpeän kanssa. Vaikka haluaisi viilata ikuisesti, biisit on annettava eteenpäin.

– Itsensä kanssa sinuiksi tuleminen on tärkeää tässä ammatissa, kun se kietoutuu niin omaan persoonaan. On todella paljastavaa säveltää rehellisesti.

Kokemus on tuonut varmuutta ja uskoa siihen, mitä tekee.

– Kaiken avain on se, että ymmärtää mitä tekee, miksi ja kenen kanssa. Ja mitä haluaa musiikillaan sanoa. Työ on helpottunut kauheasti, kun pystyy artikuloimaan sen myös toiselle.

Nyt olisi vaikea kuvitella elämää ilman säveltämistä.

– Mun on ihan pakko tehdä tätä, tää on ainut asia, jonka mä jotenkin osaan, Kaunismaa nauraa.

– Oon kauheen onnellinen, kun teen tätä työtä. Taaksepäin kun kattoo, niin kyllähän mä pienenä tyttönä oon sen jo tiennyt.

Reijo Määttä – Koti-ikävä herätti säveltäjäkyvyt

Uudenkarhean omakotitalon ikkunoista kaikuu katkonainen musiikki hyttysten sekaan. Siitä naapurit tietävät, että Määttä on tullut kesänviettoon. Vanhimmat kuiskuttelijat osaavat valistaa, että ”se on se Pölkky Oy:n trukkikuski, joka lähti vuonna 1971 Ruotsiin ja rupesi säveltäjäksi. Nyt se on muuttamassa kokonaan takaisin”.

Onhan tarinassa perääkin. Lähtövuosi on oikein ja sekin että Reijo Määttä on muuttamassa takaisin kotiseudulleen. Mutta, että rupesi noin vain säveltäjäksi… se ei ihan niin helposti käynyt.

Lapsuuden arjessa ei rallateltu

Reijo on paljasjalkainen kuusamolainen. Syntynyt parin peninkulman päässä kirkonkylästä pieneen, vieläkin pystyssä sinnittelevään hirsitölliin. Sisarusparvi oli seudun pienimpiä, vain nelipäinen. Varsinaista puutetta ei ollut, mutta arkeen suhtauduttiin vakavasti. Siihen eivät rallattelut mahtuneet.

Reijon lupaavasti alkanut muusikon urakin taukosi pitkäksi aikaa näihin arkielämän haasteisiin. Hän oli säästänyt rahaa käpyjä keräämällä ja ostanut postimyynnistä kitaran. 8-vuotiaan soittajan ankara harjoittelu ei ollut isän mieleen, ja kitara päätyi uunin kylkeen. Kipinä musiikkiin ei kuitenkaan sammunut, vaikka liekkeihin se roihahti vasta vuosia myöhemmin Ruotsissa.

Reijo Määttä muutti parikymppisenä Göteborgiin, nosti tuhansien muiden tapaan palkkaa Volvolta ja eli tavallista nuoren perheenisän elämää. Hän osallistui suomiseuran toimintaan – kotiutui minkä kotiutui. Tapasi sitten muutamia musiikkikärpäsen puraisemia kavereita, jotka houkuttelivat mukaan perustamaansa bändiin. Reijolle mätkäistiin rumpalin virka, vaikka hänellä ei ollut sen paremmin taitoa kuin rumpujakaan. Patteristo löytyi joltakin vintiltä, aitoa Ludwig-laatua, mutta vanha, bassarikin metrin korkuinen.

Syksyn jälkeen Fenix-bändi oli esiintymiskunnossa. Keikkoja riitti, suomalaistansseja oli Göteborgin seudulla niin paljon, että kaikilla 16 finskibändillä pyyhki hyvin. Reijon rumpali- ja solistiura kesti Fenixissä ja sen seuraajassa Amarillossa 11 vuotta. Kotona hän soitti sähköurkuja, jotka vaihtuvat keikoille pääsoittimeksi vuonna 1980.

Reijon, niin kuin melkein jokaisen maahanmuuttajan, mieli palaa kotimaahan. Joidenkin oli pakko palata, jotkut sortuivat viinaksiin. Reijon koti-ikävä purkaantui musiikkina. Ensimmäinen oma sävellys kertoi Kuusamosta. Koillismaa-humppa syntyi jo 1976, sen levytti Pertti Kumpulainen neljä vuotta myöhemmin, levylle tuli kahdeksan Reijo Määtän sävellystä.

Alkuaikoina Reijon aisaparina puurti Rikhard ”Hartti” Palm. Hän oli kuullut Reijon sävellyshankkeista ja uskaltautui tarjoamaan tekstejään sävellettäviksi. Yhteistyön tuloksena syntyi monia hittejä, muun muassa Jamppa Tuomisen levyttämät Portti pohjoiseen ja Meren rannalla. Viime vuosina Määttä on tehnyt töitä enimmäkseen suomalaisten sanoittajien kanssa. Tällä hetkellä hän tekee paljon yhteistyötä Reijo Päkkilän kanssa.


Ruotsin retki kesti yli 40 vuotta. Reijo Määttä palaa Kuusamoon 1200 sävellystä tehneenä konkarina.

Unihiekkaa

Reijo hakee ideoita syvältä selkosista samoilemalla Kuusamon korvissa ja Lapissa. Tunturissa syntyi myös muutaman vuoden takainen Anne Mattilan laulama hitti.

– Mentiin Kokkoniemen Helgen kanssa Sallan Tuntsaan kalastelemaan ja tekemään lappiaiheista valssia. Minulla oli mukana semmoinen pikkusyntsa, soittelin sitä illalla kämpällä. Äkkiä Helge keskeytti, että mikä tuo on? Minä, että en minä tiiä, kunhan soittelen. Soitin pätkän uudestaan ja huomasin, että Helge kirjoitti vihkonsa ylänurkkaan ”Unihiekkaa”.

– Kotona Göteborgissa sitten viimeistelin sitä. Tein Elina Heedin kanssa siitä demon. Matinsalon Seppo soitti BMG:ltä heti, kun oli saanut sen. Anne Mattila oli kuulema ensin kieltäytynyt laulamasta sitä. Onneksi lauloi kuitenkin, sillä Unihiekkaa myi kultaa viidessä päivässä. Sen jälkeen on kysyntää riittänyt.

– Alkoi jo ihan kyllästyttää. Tuntui siltä, että radiossa ei muita lauluja ollutkaan.

Pää tyhjenee kesäksi

Määttä on tuottelias mies. Parhaina kuukausina syntyy jopa 15 sävellystä. Mutta luonnolla on omat keinonsa panna mieli lepoon.

– Kun tulee toukokuu, on kuin lyötäisi halolla pää tyhjäksi, kesällä ei synny kerta kaikkiaan mitään. Vasta elo-syyskuussa saan jotakin aikaan.

Muina aikoina jälkeä tulee sitäkin enemmän. Reijo on tehnyt himpun verran vajaat 1200 laulua, niistä on levytetty 500–600 kappaletta. Esittäjien kirjo on maan tunnetuimmista tähdistä omakustannelevyttäjiin. Jamppa Tuominen, Tarja Lunnas, Eila Pienimäki, Anne Mattila, Souvarit, Rainer Friman, Rainer Bollström, Sinitaivas, Raimo Laamanen, Mika Jefremoff, Anniina Mattila, Esko Rahkonen, Channel Four ja monet muut ovat saaneet pönkittää suosiotaan Reijon säveltämillä lauluilla.

Reijo kertoo muistavansa lapsuutensa 2-vuotiaasta asti. Hän muistaa, kun uusi kotitalo rakennettiin ja kuinka äiti kertoi kätkeneensä lapsensa vanhan tuvan uunin taakse piiloon saksalaissotilailta. Koti merkitsi kaikkea, merkitsee vielä tänäkin päivänä, jopa niin paljon, että vanhaan kotitaloonsa palatessaan Reijo tuntee isävainajansa läsnäolon hyvin voimakkaasti. Ei ihme, että hän niin usein palaa lauluissaan kotiseudulleen.

Ruotsalaisuus musiikissa

Reijo antaa nykyisin ruotsalaisvivahteiden kuulua sävellyksissään. Hän kuuntelee paljon ruotsalaisten tekemää musiikkia ja hakee sieltä joskus tarkoituksella vivahteita. Monet muutkin suomalaiset säveltäjät ja sovittajat ovat huomanneet, että ruotsalaisten reippaat rytmit ovat suomalaisen tanssikansan mieleen.

– Tämäkin asia valkeni tekstien kautta. Kirjoitin Tarja Lunnakselle laulua tornionjokelaisen sanoittajan teksteihin. Tekstissä oli selvästi jotakin niin ruotsalaista, että se välittyi myös säveleen.

Ruotsalaisuutta ovat myös reippaat foksi- ja suffle-kompit.

– Ja uutta tulee, Reijo naurahtaa, sillä hän on tehnyt vast’ikään elämänsä ensimmäisen rockabilly-kappaleen.

Kompit kopioituvat suoraan hänen demoiltaan sovittajille. Määttä virnistää, että monesti hänen demonsa on jo se, minkä sovittaja ottaa nimilleen.

Teksti ohjaa

– Teksti ohjaa säveltämistä. Hyvä teksti vie niin matkassaan, että usein teen siihen säveltä sananmukaisesti itku silmässä, Reijo tunnustaa.

Tunneherkkyydestä on hyötyä, Reijo kokee voimakkaasti kaiken mitä luonnossa tapahtuu. nämä tuntemukset välittyvät joko suoraan tai myöhemmin nuottipaperille.

– En osaa selittää, mistä sävelet tulevat. Kun luen tekstin, päässäni alkaa soida.

Taustastakin on säveltäjälle apua. Hän tuntee väkensä, se mikä puhuttelee häntä, puhuttelee myös kuulijaa. Kun tunteet välittävä teksti ja sävellys saavat vielä tanssittavan muodon, sanoma menee perille. Ei ihme, että vanha klisee tangon sanoja partnerin korvaan kuiskuttelevasta miehenjörrikästä pitää paikkansa.

Musiikkitieteilijä, professori Pekka Suutari kuvaakin Määtän tuotantoa näin: ”Juurevaa iskelmää, kuin itseltään Topi Kärjeltä”.

Uutta

Reijo Määttä luo muutakin kuin iskelmää. Yhteistyönä Seppo Nissilän kanssa syntyneet laulut vaikeissa elämäntilanteissa oleville veivät Määtän aivan uuteen maailmaan.

– En osaa kuvata näitä. Ihan kuin ne olisivat elokuvamusiikkia. Seppo on ihminen, jolle nostan hattua korkealle.

Reijo Määttä muuttaa ensi vuonna kokonaan Kuusamoon. Uuden kodin kulmahuoneessa odottavat soittimet isäntäänsä. Kuusamo saa poikansa takaisin.

 

 

 

Suomalainen musiikki on säilötty ruotsinsuomalaisten muistiin

Suomalainen tanssimusiikki on edelleen vahvoilla ruotsinsuomalaisten keskuudessa. Vaikka vuosikymmeniä Ruotsissa asuneet suomalaiset maahanmuuttajat ovat muuten ruotsalaistuneet, jalka napsaa edelleen tangon tahtiin. Sveriges Radion Musalista pitää ruosujen musiikkiharrastusta yllä.

Suuret työttömyysvuodet 60- ja 70-luvuilla pakottivat satojatuhansia suomalaisia hakemaan töitä Ruotsista, jopa 10 prosenttia kansasta matkasi veden taakse. Ruotsi sai kipeästi kaipaamaansa työvoimaa ja Suomi pääsi ongelmastaan.

Muuttanut väenosa oli enimmäkseen nuorta, tanssi-ikäistä, joita veri veti lavoille vieraassakin maassa. Tanssimisen mahdollistivat nopeasti joka puolelle maata perustetut suomiseurat. Meno oli välillä huimaa: lehdet kirjoittelivat tappeluista ja valtaväestö kavahti uusien asukkaidensa huvielämää. Mutta soitto soi, maahanmuuttajat hyräilivät samoja tangoja ja valsseja kuin kotiseudullakin.

Näin valtavaan siirtolaisvirtaan mahtui myös muusikoita. Jotkut vaikuttivat maassa vain hetken, osa jäi pysyvästi. Monet muistavat vielä Simon Scottin, Alwari Tuohitorven rumpalin Rape Pikasen, Ann-Christinen, Kristiina Hautalan, Nacke Vatasen, Yrjö Varosen, Antero Kivilän, Kreivi Pertti Lindgrenin ja monet muut. Kaikki he ovat jättäneet jälkensä ruotsinsuomalaiseen musiikkielämään. Olipa suomalaisilla 70-luvulla oma levy-yhtiönsäkin, Jorma Käkelän perustama Swe-Finn Records.

Uusien hittien matka meren yli oli lyhyt, ja vauhtia lisäsivät tiheät suomalaisten laulajien ja bändien vierailut suomalaistansseissa. Musiikinnälkä oli kova. Levyjä tuotiin Suomesta, ja tukholmalainen levykauppa Radio-Shopen teki kovaa tiliä suomalaisilla c-kaseteilla.

90-luvun loppupuolella suomalaisväki alkoi ikääntyä, jopa ruotsalaistua. Kun 70- ja 80-luvulla Tukholmassa oli viikonloppuna yhtä aikaa jopa 16 suomalaistanssit, vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä tanssittiin enää vain yhdessä, korkeintaan kahdessa paikassa. Sama kehitys oli nähtävissä muuallakin maassa. Tämä tarkoitti tietysti myös sitä, että soittajienkin oli aseteltava pillejään pussiin.

Musalista

Olisi luullut, että suomalainen ja ruotsinsuomalainen musiikki olisi kohdannut tiensä pään. Mutta ei, jossakin piilossa se eli. Hinku laulamiseen oli ja on nähtävissä kaikentasoisissa iskelmälaulukilpailuissa ja viime vuosina karaokeiltojen suosiona. Valtakunnallisen julkistamisen roolin otti Sveriges Radion Sisuradio. Siihen sitä velvoitti public service -määräys, joka määräsi osan ohjelmavirrasta ruotsinsuomalaiselle musiikille.

Kun ruotsinsuomalaista musiikkia ei ole saatavissa keskitetysti mistään kaupallisesta lähteestä, jää ainoaksi keinoksi tarkastella sen nykytilaa Sveriges Radion suomenkielisen toimituksen ylläpitämältä Musalistalta.

Musalista on on ohjelma, johon ruotsinsuomalaiset voivat lähettää tekemäänsä musiikkia. Listaa tehdään kilpailumuodossa, ja paremmuuden määräävät kuuntelijat puhelin- tai nettiäänestyksellä. Kisa käydään kuusi tai seitsemän kertaa vuodessa. Arviolta 600– 700 uutta ruotsinsuomalaista sävellystä on nähnyt tätä kautta päivänvalon. Suurin osa näistä on tietysti painunut samantien unhon yöhön, mutta harrastusta saatiin vietyä aina pätkä eteenpäin.

Pieni osa lauluista jää onneksi elämään, osa tulee tänne Suomeenkin. Suurin hyöty lienee siinä, että näin on annettu kasvun mahdollisuus sukupolvelle, joka säveltää ja sanoittaa. Tietysti Musalistakin on suuren yleisön mielessä laulajien kilpailu, mutta ensiesiintymisestradin tarvitsevat hekin.

On selvää, että kisassa esiintyy kerta toisensa jälkeen samoja nimiä. Sanoittajista useimmin on mukana ollut Rikhard ”Hartti” Palm, toiseksi eniten tekstejä tehnyt oli Simo Vedenpää. Varsinkin alkuaikoina säveltäjien ykkösinä olivat Reijo Määttä ja Juhani Hakopuro. Säveltäjä-laulaja Aila Mattila on myös voittanut useita kilpailuja.

Sveriges Radion Sisuradio kustantaa vuosittain Musalistassa parhaiten menestyneistä kokoomalevyn. Lisäksi näiden kappaleiden laulajat kilpailevat elokuussa Vuoden lava-artisti -tittelistä. Tänä vuonna tittelin sai Erkki Uusitalo.

Tuppaako kilpailijoille keikkaa? Tuppaa toki, mutta vain muutamille. Vakituisesti keikkailevia tästä kaartista on Arto Grönstrand, joka muuten voitti Sisuradion äänestyksen vuosikymmenien kauneimmasta ruotsinsuomalaisesta kappaleesta. Muita ovat Juhani Hakopuro, Aila Mattila, Juhani Kunelius ja muutamia muita, alle kymmenen kuitenkin. Eihän noita tanssipaikkojakaan ole enää tuota enempää.

Ohjelmaa on vetänyt jo 17 vuotta veteraanitoimittaja Eija Björstrand.

Götajoen jenkka

Itä-Suomen yliopiston kulttuuritutkimuksen professori Pekka Suutari teki vuosituhannen vaihteen tienoilla tutkimuksen ruotsinsuomalaisesta musiikista. Tutkimus painottui tanssimusiikkiin ja sen merkitykseen ruotsinsuomalaisen identiteetin rakentajana.

Pekka Suutarin tutkimuksensa pohjalta kirjoittamaa kirjaa Götajoen jenkka – tanssimusiikki ruotsinsuomalaisen identiteetin rakentajana voi pitää ruotsinsuomalaisen vähemmistön musiikin perusteoksena, joka valottaa myös maahanmuuttajien sosiaalisia suhteita ja niiden muutoksia.

Suutari ei ole hylännyt naapurimaan suomalaisia. Hän seuraa edelleen ruosutapahtumia, muun muassa Musalistaa, jonka jälkipuintiohjelmassa hän toiminut asiantuntijajäsenenä jo toistakymmentä vuotta.

– Toki ruotsinsuomalaisten tekemässä tanssimusiikissa on jo havaittavissa ympäröivän musiikin vaikutuksia, mutta ihmeen vähän. Laulutavat ovat enimmäkseen säilyneet ennallaan, kuten syvä rintaääni ja vahva vibrato. Poikkeuksiakin on, muun muassa lähinnä bluesrintamaa edustavat Juha Illman ja Esa Rautiainen, Suutari kertoo.

Pekka Suutari jakaa ruotsinsuomalaisen musiikin neljään alueelliseen ryhmään: Tornionjoen, Eskilstunan, Tukholman ja Göteborgin alueisiin, joilla on oma äänensä. Näistä Eskilstuna edustaa rock-genreä, bändeistä tunnetuimpia lienevät Kent ja Fatboy.

Ruotsinsuomalaisen musiikin tekijöissä on enää vain muutamia ammattilaisia. Heistä kannattaa mainita Reijo Määttä ja Juhani Hakopuro, joiden sävellyksiä kuulee hyvin usein Suomessakin. Hakopuron luottosanoittajat Simo Vedenpää ja Ari Vedenpää ovat myös erittäin tuotteliaita. Ammatikseen sanoittamista tekeviä ei kai ole  edesmenneen Aappo I. Piipon jälkeen muita kuin Rikhard Palm ja Marja-Leena Kallatsen.

Ei sovi unohtaa, että ruotsinsuomalaiset ovat luovuttaneet vanhaan isänmaahansa useita tangokuninkaita. Teuvo Oinas, Risto Nevala, Kari Piironen ja Jari Sillanpää tienaavat tänä päivänä leipäänsä Suomen puolella.

Teksti: Risto Pekkala

 

 

The House of Songs – Neljä ja puoli laulua Austinista


Erik Hokkanen keikalla Flipnoticsissa

― Tiedätkö mikä Austinin virallinen motto on?, kysyy lentokoneessa vieressäni istuva kuusikymppinen, erittäin siististi pukeutunut herrasmies nimeltä Henry.

― Keep Austin WEIRD. Austinissa on enemmän tatuointeja ja lävistyksiä kuin muualla Texasissa yhteensä.

Hän kertoo myös, että muistutan hänen tuntemaansa austinilaismuusikkoa, joka tunnetaan lempinimellä Critter.

― Jos joku kutsuu sinua siellä Critteriksi, ei ole syytä loukkaantua.

Keskustelu Henryn kanssa on ensimmäinen kosketukseni myyttiseen kansallispiirteeseen, Southern hospitalityyn. Hän kyselee olenko ensimmäistä kertaa Texasissa, mistä tulen, mitä teen. Kun kerron olevani suomalainen muusikko, hän haluaa heti kirjoittaa muistiin nettisivut, josta musiikkiani löytyy. Saan paljon hyviä vinkkejä vierailuani varten. Vaikka Henry ja hänen vaimonsa asuvat Austinista noin 200 kilometriä pohjoiseen, kaupunki on heille hyvin tuttu, ja heidän poikansa on jopa työskennellyt siellä muusikkona. Hyvästien ja toivottelujen lomassa Henryn vaimo kehottaa minua hyvin vakavissaan olemaan varovainen.

― Siellä on myös paljon pahoja asioita. Huumeita ja sellaista.

Lupaan yrittää pysytellä erossa sen tyyppisistä jutuista.

Sokkotreffejä biisintekijöiden kanssa

Olen saapunut Austiniin kahdeksi viikoksi tekemään musiikkia paikallisten biisintekijöiden kanssa, paikassa, jonka nimi on The House of Songs.

Järjestely on seuraavanlainen: sovittuna päivänä, sovittuun aikaan talon ovikelloa soittaa minulle entuudestaan tuntematon henkilö. Keitämme kahvit, istumme alas, juttelemme hetken ja sitten kirjoitamme kappaleen yhdessä. Minkäänlaisia rajoitteita tai ohjenuoria ei ole asetettu. Toisin kuin monilla ”biisileireillä”, tavoitteena ei ole kirjoittaa muodikkaita radiohittejä nouseville artisteille.

Ainoa tavoite on synnyttää uusia lauluja uusien ihmisten kanssa. Työkumppanini eivät ole ammattimaisia pop-hittimaakareita, vaan itsekin esiintyviä taiteilijoita, laulaja-lauluntekijöitä, jotka yrittävät luoda uraa pubien nurkkia nuohoamalla kaupungissa, jota sanotaan, vaatimattomaan amerikkalaistyyliin, ”Maailman live-musiikkipääkaupungiksi”.

Talon omistaja ja koko idean isä Troy Campbell, itsekin biisintekijä ja veitsenterävää tilannekomiikkaa harrastava moottoriturpa, on valinnut kontaktilistastaan minulle biisinkirjoituspartnereita. En oikeastaan tiedä, onko hän miettinyt, ketkä olisivat minulle sopivimpia pareja, vai vain kysellyt, ketkä sattuisivat pääsemään. Joka tapauksessa biisinkirjoitussessiota on sovittu kahdelle viikolle seitsemän, joskin näistä pari peruuntuu syystä tai toisesta.

Näiden lisäksi on järjestetty showcase-henkinen keikka. Troy käskee minun ottaa rennosti; jos tuntuu, että ohjelmaa on liikaa, voin huoletta ottaa vapaapäivän. Tämä on hyvä, koska haluan biisinkirjoituksen lisäksi myös tutustua kaupunkiin, syödä legendaarisen hyvää meksikolaisruokaa, kuulla musiikkia ja olla rauhassa turisti.

Talossa asuu lisäkseni ensimmäisen viikon Erik Moll, norjalainen cowboy, toisella viikolla olen talossa yksin. Erik on viettänyt merkittävän osan nuoruudestaan Amerikassa ja asunut pitkään myös Austinissa. hän on jonkinlainen norjalaisen roots-musiikin grand old man, jonka musiikkiura on jo viidennellä vuosikymmenennellään. Hän kulkee leveälierinen olkihattu päässään ja laulaa erittäin perinteisiä country-kappaleitaan pehmeällä crooner-äänellä. Hänellä on myös vuokra-auto, jolla hän vie minut toisena iltana Flipnotics-baariin katsomaan vanhan soittokaverinsa, amerikansuomalaisen Erik Hokkasen keikkaa.

Mollin Austin-vuosina heillä oli paikallista kulttimainetta niittänyt Erik & Erik -duo. Hokkanen soittaa virtuoottisesti sekä viulua että sähkökitaraa ja vaikuttaa kaikin puolin veikeältä persoonalta lavalla ja sen ulkopuolella. Toisen Erikin sanoja lainaten ”He’s a trip and a half”.

Jessie, Betty ja Nicholas

Ensimmäinen kirjoitussessioni on Jessie-nimisen nuoren naisen kanssa. Jessie on aika hippi, ajaa ruostunutta mustaa Chevy Vania ja soittaa bändissä, jossa ei ole basistia, mutta sellisti on. Jessie on niitä ihmisiä, jotka pystyvät aika avoimesti kertomaan puolituntemattomalle omia asioitaan heti kättelyssä. Hänen jokseenkin epävakaa elämäntilanteensa toimii inspiraationa hieman Sheryl Crow -henkiselle kappaleelle, jonka kirjoitamme yhdessä. Biisin nimeksi tulee Caught in the middle.

Seuraavana päivänä ovellani on Betty, 33-vuotias perheenäiti, joka on käsittääkseni saanut jonkin verran jalansijaa paikallisessa lauluntekijäskenessä. Hän onkin kaikin puolin mahtava muusikko, soittaa kitaraa ja laulaa erittäin vakuuttavasti ja suhtautuu biisintekemiseen asiaan kuuluvalla vakavuudella. Hän on selvästi kehittänyt metodin, jolla lähestyä toisinaan vaivaannuttavaa tilannetta, jossa olisi tarkoitus luoda jotain hienoa täysin vieraan tyypin kanssa. Siinä missä Jessie halusi purkaa lauluun omaa elämäntilannettaan, Betty alkaa selvittää minun tarinaani.

Kun perustiedot on selvitetty, keskustelumme ajautuu peruskysymysten ääreen: mitä on rakkaus? Kuinka ollakaan, perheenäidin ja poikamiehen näkemykset aiheesta eroavat jossain määrin. Päädymme kirjoittamaan dueton How you feel about love, jossa molempia näkemyksiä katsellaan toisen puolen hieman kriittisestä näkökulmasta.

Biisi ei synny vaivattomasti, työstämme sitä tuntikaupalla, joudumme jättämään projektin kesken ja palaamaan aiheeseen parin päivän kuluttua. Toisen kuuden tunnin session jälkeen toteamme kappaleen olevan valmis ja molemmat ovat siihen niin tyytyväisiä, että pohdimme mahdollisuutta levyttää se yhdessä.

Nicholaksen kanssa biisi sen sijaan syntyy varsin nopeasti. Noin puolentoista tunnin ideoinnin jälkeen meillä on käsissämme melko tarttuva bluesrock-biisi I walk all over. Laulun kertoja on mies, jolla ei ole varaa ostaa autoa, koska kaikki rahat menevät häntä kaltoin kohtelevalle naiselle. Melko klassista americanaa. Koska päivän työt on hoidettu, Nick ehdottaa, että lähtisimme käymään Barton Springsissä, joka on mahtava luonnonvesiallas vartin ajomatkan päässä.

Käymme uimassa, jonka jälkeen lähdemme tutustumaan Nickin suosikkibaareihin. Hän on päivätöissä tarjoilijana Perla’s-nimisessä upeassa seafood-ravintolassa ja tuntee muutenkin kaupungin ruoka- ja juomakulttuurin perinpohjaisesti. Nick selvästi nauttii mahdollisuudesta esitellä kaupunkia vierailijoille ja kuskaakin minua useampana iltana syömään, juomaan ja katsomaan keikkoja. Southern hospitality.

Dustin ja David

Neljäntenä biisinkirjoitusvuorossa on Dustin, pehmeää Texasin murretta puhuva Ville Valo -lookalike, joka on kiertänyt Eurooppaa countrypunk-bändin banjonsoittajana. Hän on ilmiselvästi lahjakas ja omaperäinen biisintekijä, joskin yhteistyön tekeminen on hieman hankalaa. Tuntuu, että aina kun olemme pääsemässä eteenpäin kappaleen hahmottelemisessa, hänelle tulee jokin muu ajatus, joka on aivan erilainen kuin oma mielikuvani aiheesta. Olemme selvästi kirjoittamassa aivan eri kappaletta.

Dustin on pitkiä aikoja hiljaa ja räplää iPadia, enkä ole varma kirjoitteleeko hän sähköposteja vai lyriikkaideoita. Biisiaihiomme, jonka nimi on osuvasti Stuck in the mud, jää pahasti keskeneräiseksi. Nautin silti 

Dustinin seurasta, hän on jotenkin kiehtovalla tavalla poissaoleva ja samaan aikaan todella ystävällinen ja mukava. Lisäksi hänen tarinoissaan on ripaus autenttista americana-mystiikkaa. Hän muun muassa kertoo ihailevaan sävyyn vaimostaan, joka on karjankasvattaja- ja rodeo-perheestä ja ilmeisesti ilmiömäinen härkäkuiskaaja.

Viimeinen sovittu sessioni on Davidin kanssa. Yhteinen suunta löytyy aika helposti, David on viime aikoina vienyt omaa musiikkiaan country-pohjaisemmasta ilmaisusta soulin suuntaan, joten ryhdymme tekemään tanssittavaa soulbiisiä. Yhtenä ajatuksena on tehdä kertosäe, johon voisi kuvitella tanssikoreografian vanhojen motown-hittien tapaan. Biisin nimeksi tulee Take a step back.

The House of Songsin oleskeluni viimeisiä päiviä hankaloittaa ukkosmyrsky, jonka seurauksena talon puhelin- ja internet-yhteydet katkeavat. Parin kirjoituskumppanin kanssa on sovittu, että katsotaan biisit vielä läpi ja viimeistellään ne. Ilman kommunikaatioyhteyksiä tätä on kuitenkin aika mahdoton järjestää. Olen jo luopunut ajatuksesta, kun ovikello soi. Dustin on ollut ”in the neighbourhood” ja tuli katsomaan olenko paikalla.

Täällä päin ihmiset näköjään vielä tulevat yllätysvierailulle. Biisintekemisemme ei sinänsä edisty juurikaan, mutta käymme lounaalla ja Dustin lupaa viedä minut seuraavana päivänä käymään kaupungin toisella puolella ”Switched on” -syntikkakaupassa, josta löydänkin itselleni tuliaiseksi käsimatkatavaroihin mahtuva analogisyntikan. Myöhemmin tajuan, että Dustin asuu itse asiassa parinkymmenen mailin päässä Austinista ja on ajellut sieltä varta vasten minun shoppailukuskikseni. Onneksi tajusin sentään tarjota illalliset siitä hyvästä. Jälleen kerran: Southern hospitality.

Austinissa oleskelemani kahden viikon aikana ehdin syödä maailman parhaita tacoja noin kaksikymmentä kertaa, juoda mielenräjäyttävän avokadopirtelön ja lukuisia herkullisia margaritoja, nähdä monta mahtavaa bändiä, hikoilla paahtavassa helteessä (joka paikallisten mielestä ei ole hellettä nähnytkään), jutella maailman mukavimpien ihmisten kanssa ja ostaa läjän cowboy-henkisiä vaatteita, joita suomessa ei tulisi ostaneeksi, vaikka niitä olisikin myynnissä.

Critteriin en kuitenkaan törmännyt, vaikka yritin miehestä paikallisilta muusikoilta kyselläkin. Pitänee palata joskus uudestaan etsimään tätä kadonnutta doppelgängeriäni. Siihen saakka minulla on yksi toivomus: ”Keep Austin WEIRD”.

Teksti ja kuvat: Tuomo Prättälä

Teoston kevätseminaari

Kotimainen musiikki voi tänään hyvin ja huonosti. Onko tulossa aika, jolloin se voi hyvin huonosti? Kauanko Sibelius vielä jaksaa vetää vientiveturia? Onko edes olemassa suomalaista musiikkia? Ja onko sillä tulevaisuutta?
Näitä asioita pohdittiin, välillä yllättävältäkin kantilta, kun Teosto järjesti toukokuisen kevätseminaarinsa aiheesta ”Sävellänkö suomalaista? Soitanko suomalaista?”. Asiantuntevana moderaattorina toimi Helena Hiilivirta.

Teoston tutkimusjohtaja Ano Sirppiniemi toi nähtäväksi uutta tilastotietoa siitä, miten me kulutamme, kuuntelemme ja arvostamme kotimaista musiikkia.

Teoston Taloustutkimuksella teettämä kyselytutkimus kertoo meidän pitävän kotimaista musiikkia tärkeänä. Tärkeysaste vaihtelee iän mukaan: yli 50-vuotiaista 72% pitää kotimaista musiikkia tärkeänä, 15¡ª24-vuotiaista 45%. (Yli 35-vuotiailla kotimaisuuden merkitys alkaa vähitellen kasvaa. Sirppiniemi pohti, tapahtuuko näin jatkossakin, vai onko kotimaisen musiikin käyttö vähitellen laskemassa.

Kyselyssä kävi ilmi, että nuorista 72% pitää tärkeänä kotimaisen musiikin saatavuutta verkkopalveluista. Toisaalta musiikkituottajien mukaan vain 25% lataus- ja streamingpalveluiden kautta kulutetusta musiikista on kotimaista. Ja nuorethan toistaiseksi verkkopalveluita eniten käyttävät. Pohtia siis sopii, kohtaavatko kysyntä ja tarjonta verkkomaailmassa, vai jääkö kotimaisen musiikin markkinointi kenties ylikansallisen hittikoneiston jalkoihin.

Parhaiten kotimainen musiikki pärjää elävän musiikin maailmassa: konsertti- ja festariohjelmistosta yli puolet on suomalaista, muista musiikkitapahtumista (ravintolat, tanssit, klubit ym.) peräti 81%.(Radiossakin kotimainen kuuluu kohtalaisen mukavasti. Ylen soittamasta musiikista 41% on suomalaista, kaupallisten kanavien vastaava luku on 31%.

Televisiossa sen sijaan ei suomalaisuudella juhlita. Vain 19% Ylen ja 8% kaupallisten kanavien musiikista on kotimaista, sekin enimmäkseen kilpailuviihteen tai taustamusiikin muodossa. Toimitetut musiikkiohjelmat loistavat televisiossa poissaolollaan.

Mikä on suomalaista?

Jos Pacius oli saksalainen, Sibelius sävelsi Biafran kansallislaulun ja Saariaho asuu ja säveltää ulkomailla, niin mikä on suomalaista musiikkia? Tätä pohti puheenvuorossaan säveltäjä Mikko Heiniö ja vastasikin.

– Suomalaista on se, minkä sanotaan olevan. Siihen, mikä on luonteeltaan tai perinteeltään suomalaista musiikkia, liittyy ainakin osittain spekulatiivisia uskomuksia.

Populaarimusiikin professori Vesa Kurkela pohti kansanmusiikkiin liittyvää myyttiä; sen kansallisuutta ei juurikaan tarvitse todistella. Samoin on sodanjälkeisen iskelmän ja populaarimusiikin laita.

– Mutta kyllä esimerkiksi 1800-luvun alaluokan laulut olivat yhtä kansainvälisiä kuin säätyläisten musiikki. Onhan koko kansallisvaltiomme malli kotoisin Euroopan korkeakulttuurista, Kurkela huomautti.

Olisiko populaarimusiikin suomalaisuus sittenkin ennen kaikkea kielikysymys? Laulettu musiikki on vahvasti vuorovaikutuksessa runouden ja kielen kanssa.

– Kun paikalliskielen asema heikkenee tieteissä, se vahvistuu kirjallisuudessa ja taiteissa, sanoi Kurkela ja pohdiskeli, voisiko suomalaisesta musiikista tulla koskaan kokonaan englanninkielistä.

Musiikin tohtori, lauluntekijä Sari Kaasinen yhdisti oman suomalaisuutensa luonnollisesti pohjoiskarjalaisuuteen, Rääkkylän tyttö kun alun perin on. Hän korosti, että kaikki musiikki on arvokasta, koska me soimme niin monella eri tavalla. Myös Kaasinen korosti sanojen merkitystä ja totesi laululyriikan olevan täysin aliarvostettua.

Säveltäjä Markus Fageruddin suomalaisuus on hyvin käytännönläheistä.

– Lähtökohtana on tavoittaa suomalaisyleisö, koska asun täällä.

Itse musiikkiin vaikuttavat aivan muut asiat, esimerkiksi viimeisimpään työhön espanjankielinen teksti.

Toimittaja Pekka Seppänen pyyhkäisi maton koko seminaariteeman alta ja väitti virkistävän provosoivassa puheenvuorossaan, ettei suomalaista musiikkia ei ole. Järkytyksenä hänelle oli selvinnyt, että useat hänen lempikansanlauluistaan olivatkin lainoja idästä tai lännestä, tai vartavasten sävelletty pönkittämään keinotekoista suomalaista kansallistunnetta.

– Olimme kansainvälisiä ennen kuin suomalaisuus keksittiin, Seppänen totesi.

Hän soitti muusikko Freemanilta lainaamallaan melodicalla pätkän sekä Finlandiaa että ABBAn Money Money Money -hittiä, löysi niistä yhteneviä sävelkulkuja, ja sai kuulijat vakuuttuneeksi, että ruotsalaiset osaavat muuttaa rahaksi kaiken – jopa meidän kansallisomaisuutemme.

Kun koko suomalaisuus oli läpikotaisin pöllytetty ja kyseenalaistettu, oli kuuntelijan paras nollata tilanne ja ainakin hetken aikaa uskoa siihen pelkistettyyn oletukseen, että suomalainen musiikki on Suomessa tehtyä musiikkia… tai suomeksi tehtyä musiikkia… tai suomalaisen missä tahansa tekemää musiikkia…

Miksi käyttäisin suomalaista?

Tähän kysymykseen olivat paneelikeskustelussa vastaamassa Helsinki-filmin toimitusjohtaja Aleksi Bardy, Moshfish Helsingin Pete Eklund, Pori Jazzin viestintäpäällikkö Janne Nieminen ja Ylen luovien sisältöjen johtaja Ville Vilén.

Eklund yhdisti suomalaisuuden juuri teksteihin ja uskoi, että esimerkiksi Kaihon Karavaanikin voisi hyvin viedä suomenkielistä musiikkia ulkomaille. Nieminen ja Bardy olivat keskenään samoilla linjoilla: kotimaisen ja ulkomaisen musiikin kriteerit ovat samat, ”säälipisteitä” ei tarvitse kukaan.

– Mitä väliä kansallisuudella oikeastaan on?, kysyi Bardy, ja piti muutosvastaisuutta suurena haasteena.

– Julkisen palvelun kanavana Ylen perustehtävä on kotimaisen musiikin esittäminen ja tallentaminen, muistutti Ville Vilén.

Kriteereinä musiikille hän korosti monipuolisuutta, ennakkoluulottomuutta ja suomenkielen tärkeää roolia. Samoja asioita kaipaili Elvisin väki Ylen suunnalta omassa kevätseminaarissa. Samaan suuntaan matkalla siis?

Miten tukea suomalaista?

Kaikki paneelikeskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että suomalaisen musiikin ja taiteen julkinen tukeminen on ehdottoman tärkeää monimuotoisuuden ja uutta luovan marginaalin turvaamiseksi, ja pelkästään kulttuurisistakin syistä.

Mutta kuinka voisimme turvata kotimaisen musiikin ammattimaisen tekemisen jatkossakin Menetämmekö musiikin vientimahdollisuuksia ilman ruohonjuuritason harrastus- ja koulutustoimintaa?

Kun kiinnostus musiikkiin herää, siihen pitäisi voida vastata.

– Pojat innostuvat kanteleestakin, jos sillä soittaa Frontside Ollieta, Sari Kaasinen kertoi omasta kokemuksestaan.

Pete Eklund muisteli 80-luvun Klaukkalaa. Siellä nuorilla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: joko juoda kaljaa tai soittaa heviä. Eikä tilanne monissa kunnissa ole vieläkään sen parempi. Peruskoulujen musiikinopetus on ollut supistusten etulinjassa aina, eikä parannusta ole luvassa. Musiikkiopistoihin on tungosta, ja vain harvat niistä tarjoavat opetusta myös populaarimusiikin puolella.

Menestyspolku musiikintekijölle?

Seminaarin lopussa Teoston varatoimitusjohtaja Kari Paananen valotti uutta, toiveita herättävää konseptia, jonka tarkoitus on luoda edellytyksiä ammattimaiselle musiikintekemiselle. Tämä menestyspolku tarjoaisi koulutusta, tukea ja kontakteja matkalla harrastelijasta ammattilaiseksi ja jopa kansainväliseen menestykseen asti.

 Hankkeen toteutuminen edellyttää musiikin koko toimialan yhteistyötä ja ulkoisen rahoituksen järjestymistä. Mallia menestykseen on otettu niin suomalaisesta jääkiekkovalmennuksesta kuin Ruotsin musiikkialan kehittämisestä, johon myös kunnat ja valtio ovat sitoutuneet. Alustavia neuvotteluja mahdollisten rahoittajien kanssa on jo käyty.

Mallin etsiminen urheilupuolelta ei taida olla niin kaukaa haettua kuin ehkä ensikuulemalta tuntuu. Kun rakkaus lajiin on kerran herätetty, se ei sammu, vaikka oma lahjakkuus tai motivaatio ei huipulle riittäisikään. Kun nämä ihmiset saadaan jäämään tiimiin, esimerkiksi vapaaehtoistyöhön lasten ja nuorten pariin, tulee heistäkin tulevien tekijöiden menestyksen mahdollistajia. Ja varmasti myös kotimaisen musiikin kuluttajia.

Missä vaiheessa Teoston menestyshanke on nyt? Kari Paananen tekee asiasta selkoa Elvis ry:n syyskokouksen ja Oktoberfestin yhteydessä pidettävässä seminaarissa 15.10.

Teksti: Kaija Kärkinen

Vuoden Merilaulu vai jotain enemmän?


Vuonna 2012 palkittujen teosten tekijät:
Vasemmalta Alma Sipilä, Eveliina Kammonen, Jonas Genberg, Nina Erjossaari ja Heidi MariaPaalanen

Kotkan maineikas merikarnevaali vietti heinäkuun viimeisellä viikolla viisikymppisiään. Tapahtuman yhteydessä järjestetty sävellys- ja sanoituskilpailu, Vuoden Merilaulu 2012, vietti sen sijaan vasta kolmivuotisiaan. Elvis ry on ollut tuntuvasti mukana tuottamassa kyseistä kilpailutapahtumaa, jossa etsitään uusia vesistö- ja saaristoaiheisia lauluja.

Kilpailuun osallistui tänä vuonna 164 teosta, joista esiraati valitsi kymmenen esitettäviksi finaalikonsertissa, joka oli tasokas ja tasainen. Esiraati ei päätöksiä tehdessään tiedä laulujen tekijöitä. Mielenkiintoinen ilmiö onkin, että osallistuneissa on ollut vuosittain useita nimekkäitäkin tekijöitä, mutta finaaliin ovat tiensä raivanneet etupäässä vielä tuntemattomammat säveltäjät ja sanoittajat.

Mielenkiintoisia ovat olleet myös pohdinnat, joita tuomarit ja tuottajat ovat käyneet kilpailun perimmäisistä tavoitteista ja tarkoituksesta. Etsitäänkö potentiaalista suurta hittiä? Halutaanko osallistujiksi mieluiten eturivin tekijöitä, joiden myötä saadaan kilpailulle enemmän näkyvyyttä ja kuuluvuutta? Edistetäänkö tekijyyttä? Tuodaanko tekijöitä esiin? Annetaanko mahdollisuuksia vielä tuntemattomille tekijöille? Ajatuksia ja näkemyksiä on punnittu.

Pari kesää finaalin elvisläisessä tuomaristossa Esa Niemisen, Leri Leskisen ja Kaija Kärkisen kanssa sekä kilpailun jälkeiset palautekeskustelut tekijöiden kanssa ja etenkin finalistien henkilökohtaiset, jopa elämää mullistavat kokemukset, ovat avartaneet omia mietteitäni kilpailun merkityksestä lähes järisyttävästi.

Vuoden Merilaulu voi olla paljon, paljon enemmän kuin vain biisikilpailu. Siitä kertoo neljä kilpailussa pärjännyttä lauluntekijää: Alma Sipilä, Petter Korkman, Heidi Maria Paalanen ja Lasse Mikkonen.

Alma Sipilä

Käänteentekevä mahdollisuus

Tamperelainen Alma Sipilä oli tänä vuonna Vuoden Merilaulun tekijä teoksellaan Pilvet ovat valtameriä. Viime vuonna hänen teoksensa Sovinto – laulu Itämerelle oli finaalin kärkimittelöissä ja tuolloin hän sai myös Kotkan Ruusu -palkinnon parhaasta esityksestä.

― Ilman, että kuulostaisin siltä, että liioittelen, minun on vaikea kertoa, mitä osallistuminen on itselleni merkinnyt. Se on ollut käänteentekevä mahdollisuus urallani lauluntekijänä ja myös kauttaaltaan elämässäni. Viime vuonna osallistuin kilpailuun uransa alkukuopissa olevana lauluntekijänä, jolla oli rakkaus ja palo tekemiseen, mutta ei juuri uskoa siihen, että omat rahkeet voisivat riittää ammattilaisuuden tasolle. Yllätys ja ilo oli valtava, kun kappaleeni valikoitui finaaliin. Finaalikonsertti, sen esiintyjäystävälliset järjestelyt ja kilpailijoiden välinen yhteishenki olivat upea kokemus.

― Merkittävintä oli kuitenkin saada tuomariston suora ja rakentava palaute konsertin jälkeen. Se, että suuresti arvostamani musiikin ammattilaiset katsoivat minua silmästä silmään ja totesivat uskovansa kykyihini sekä lauluntekijänä että esiintyjänä, on yksi suurimpia lahjoja, joita olen elämässäni saanut. Ne sanat muuttivat epätodennäköisenä, mutta äärimmäisen kallisarvoisena pitämäni unelman musiikin ammattilaisen urasta suunnaksi, joka kovan työn kautta voisi muuttua todeksi. Pystyin antamaan itselleni luvan panostaa täysillä siihen, mikä minulle on ollut aina kaikkein tärkeintä.

― Tämän vuoden kilpailussa sain vastaanottaa Vuoden Merilaulu –palkinnon upeita teoksia täynnä olleen finaalikonsertin jälkeen. Elettyäni tuon unenomaisen illan ja kohdattuani toistamiseen saman rehellisen ja kannustavan tuomariston, totesin että takaisin tältä polulta en voi enää kääntyä. Olen saanut osallistumisestani paljon suuremman palkinnon, kuin mitä ikinä osasin odottaa. Olen saanut rohkeuden elää täydesti omaa elämääni.

Petter Korkman

Laulun juhlaa

Petter Korkman sanoitti vuoden 2011 Merilaulun I havet till slut (säv. Jukka Särkkä). Hän oli finaalissa myös tänä vuonna säveltämällään ja sanoittamallaan teoksella Mutalahti.

― Tunnustan, että ryhdyttyäni biisintekijäksi olen kahden viime vuoden ajan osallistunut lähes kaikkiin sävellyskilpailuihin, joita olen löytänyt. Aikaisemmin toimin pitkään aatehistorian tutkijana. Finaali- ja palkintosijoituksia on tipahdellut, mutta eivät palkinnot ole pääasia, vaikka voitto kieltämättä maistuikin makealle. Skabaaminen on itsessään virittävää ja voimistavaa. Toivo Kärkikin osallistui aikoinaan tiuhaan erilaisiin sävellyskilpailuihin, vaikka olikin jo musiikkialan kiistattomia kunkkuja. Kilpailut ovat kuin avoimet leadit. Jokainen kilpailija saa tasapuolisesti kaiken oleellisen tiedon siitä, mitä kappaleelta toivotaan. Näin myös uusilla tulokkailla on mahdollisuus pärjätä jo pitkään musaverkoissa uineiden rinnalla. Olen itse melko tuottelias, joten kilpailut tarjoavat muun tuotannon väliin myös sopivia deadlineja. Hyviä demoja on sitten varastossa, kun niitä tarvitaan.

― Merilaulukilpailu on hyvin järjestetty. Hyvän tunnelman ansiosta tutustuminen muihin biisintekijöihin on helppoa ja hauskaa. Tuomariston antama palaute on myös hieno ja tärkeä asia. Kilpailu on tilaisuus tutustua alan ihmisiin, kilpakumppaneihin ja tuomareihin. Se on tilaisuus laulaa merestä, jota rakastan kuten sanoittamista ja säveltämistäkin.

― Kilpailut ovat laulun juhlaa. Kilpailussa kokoonnutaan varta vasten lauluja kuulemaan. Laulut ja niiden tiivistetty sanoma viedään neljän seinän sisältä parrasvaloihin ja arvioinnin alttarille. Biisintekijöille suunnatut kilpailut saavat itseni innostumaan, olen biisintekijöiden seurakuntaa. Amen.

Heidi Maria Paalanen

Lauluntekijän oma ääni

Kokkolalainen musiikintekijä Heidi Maria Paalanen alkaa olla musiikkipiireissä jo melko tunnettu. Hän on osallistunut kaikkiin kolmeen Vuoden Merilaulu -kilpailuun hyvinkin menestyksekkäästi. 2010 heltisi teosvoitto kappaleella Sydänystävä on meri (san. Nina Erjossaari), viime vuonna toinen sija yhdessä Kari Haapalan kanssa tehdyllä kappaleella Missä on mun Strömsö, ja tänä vuonna pronssia teoksella Sinä olet meri, minä olen saari (san. Nina Erjossaari). Heidin luotsaama kokoonpano Hyvät Hyssykät palkittiin parhaasta esityksestä sekä 2010 että 2012. Heidi totesikin palkintoseremoniahumussa, ettei enää taida kehdata osallistua.

― Lauluntekijänä olen kokenut kisan mahdollisuutena ja ponnahduslautana eteenpäin. Tunnustuksen saaminen omasta työstä on inspiroinut ja rohkaissut etsimään yhä vahvemmin omaa ääntä ja tyyliä. Olen saanut varmuutta ja uskoa omaan osaamiseeni. Olen saanut kilpailun myötä myös näkyvyyttä mediassa sekä uusia kontakteja. Missä on mun Strömsö -kappaleen päätyminen Annika Eklundin sinkuksi oli piste iin päälle.

― Nina Erjossaaren paljon puhuviin teksteihin säveltämieni kappaleiden menestys on taas ollut itselleni henkilökohtaisesti erittäin kannustavaa ja tärkeää, koska kappaleet edustavat vahvasti ominta tyyliäni. Olen saanut varmuutta ja uskoa siihen, että oma osaamiseni riittää ja kantaa. Olen myös pystynyt siirtämään uuden kirjoittajan epävarmuuden syrjään ja keskittymään lempitekemiseeni, laulujen kirjoittamiseen.

― Joissakin kilpailuissa etsitään vain kaupallista hittipotentiaalia edustavia teoksia, Merilaulukilpailussa niin ei onneksi tunnu olevan. Taiteelliset ansiot saavat tunnustusta ja mielestäni tämä on elinehto tekijänä oman jutun kehittämiselle.

― Kisat ovat loistava tapa aktivoida kirjoittajia. Kilpailu saattaa toimia ponnahduslautana, kuten itselleni kävi. Oli hieno ja avaava hetki, kun juontaja ensimmäisessä finaalissa esitteli minut lauluntekijä Heidi Maria Paalasena. Sitä ennen en ollut uskaltanut käyttää itsestäni nimikettä lauluntekijä. Löysin kilpailussa itseni.

Lasse Mikkonen

Samanhenkisiä tyyppejä

Lauluntekijänä ehkä eniten untuvikkoja edusti kappaleellaan Reykjavikin valot hienosti finaaliin ja jopa kärkikahinoihin edennyt Lasse Mikkonen.

― Kilpailuun osallistuminen oli jännittävää ja haastavaa. Biisejä tulee tehtyä omissa oloissa, joten yleisön kohtaaminen on virkistävää ja tervehdyttävää. Finaalikonsertissa oli myös mielenkiintoista kuunnella, miten muut osallistujat olivat lähestyneet tehtävän antoa. Oli mahtavaa tavata samanhenkisiä tyyppejä ja verkostoitua lahjakkaiden tekijöiden kanssa. Useat heistä olivat samankaltaisessa tilanteessa kuin itsekin olen. Co-writing-sessiot voivat opettaa enemmän ja nopeammin kuin yksin puurtaminen. Finaalisijoitus toimii aloittelijalla varmaan tietyissä tilanteissa myös referenssinä.

―Tuomariston palaute avaa silmiä asioille, joita itse ei välttämättä näe. Palaute kehittää omaa ajattelua. Kokemus motivoi tekemään lisää musiikkia ja vahvisti haluani päästä lauluntekijäkoulutukseen. Kilpailulla on vahva merkitys itselleni. Aloittelevalle biisintekijälle on tärkeää lähteä ulos, tavata hyviä tyyppejä, laittaa itsensä likoon, saattaa biisinsä kuultaviksi, kohdata todellisuus ja ottaa oppia kaikesta vastaantulevasta.

Teksti: Eija Hinkkala

Kuvat: Jari Pitkäkangas