Soittolistat – entä jos ne ovatkin mahdollisuus?

Soittolistat – entä jos ne ovatkin mahdollisuus?

Voi kuulostaa kliseeltä, mutta kolahti omaan päähäni vasta tällä viikolla, ja juuri siksi että nämä mahdollisuudet ovat kovin toisenlaisia kuin monella muulla taiteen alalla.

Kun musiikkia ei enää kuunnella tai tehdä pelkästään älppäreinä, vaan kappale kerrallaan, niin se ei nimittäin ole poistanut tarvetta kytkeä biisi johonkin yhteyteen. Nämä yhteydet ovat juuri näitä soittolistoja – mutta eivät enää radioiden rajoittavia pakkopullia, vaan kunkin tekijän, jalostajan ja kuulijan omia assosiaatioketjuja. Mahdollisuudet ovat rajattomia ja niistä on vasta pieni osa lähtenyt yleistymään: soundtrackit tiettyyn tunnelmaan tai tilaan (lukuisat kirjailijakollegani käyttävät soittolistoja oman kirjoittamisensa taustalle), mutta miksei myös esimerkiksi valaisemaan jonkin biisin juuria ja vaikutteita, tuomaan syvyyttä, kontekstia ja taustaa.

Soittolista kertoo aina myös laatijastaan tai ainakin hänen ajatuksenjuoksustaan ja mielentilastaan listan laatimishetkellä. Mutta jos soittolistoihin yhdistetään jossakin tulevaisuuden softassa – tai ehkä sellainen jo on? – koko joukko biisien ketjutusperusteita, joita pystyy muokkaamaan itse, ollaankin jännän äärellä. ”Maailman parhaat käyrätorviriffit 70-luvun trinidadilaisessa bossassa” -soittolista on vasta alkua. Voisin kuvitella itse inspiroituvani ”Tuli- ja palamisaiheiset metaforat suomalaisten tangojen sanoissa uusina arreina” -tyyppisen filtterikombon käytöstä, yhtä lailla iloksi kuin ammatilliseksi hyödyksi. Ja tästä erikseen lohkottuna täysriimitetyt, puoliriimit ja riimittömät versiot. Mahdollisuuksia on loputtomiin.

Nimittäin muussa kuin musiikissa ei olla läheskään näin pitkällä. Huolimatta automaattisen kuvankäsittelyn ja hahmontunnistuksen kehityksestä kuvapuoli on kaukana jäljessä, teksteistä puhumattakaan. Toivottavasti jonakin päivänä on edessä aika, jolloin runoja voi ostaa  kymmenen euroa kuukausi ja samassa paketissa on suosittelumekanismi: koska pidit näistä Tommy Tabermanneista, tässä sinulle ehdotuksena Lauri Viitaa, Leonard Cohenia ja Shakespearen sonetteja.

Ehkä tämä nykyinen alho, jossa yhdestä kipaleesta kilahtaa häviävän pieni summa rahaa yhtään minnekään, on sittenkin vielä pientä opastusta , ohjausta, niputtelua ja ryhmäyttämistä vailla. Ehkä julkkikset, poliitikot ja artistit itse ryhtyvät jakamaan soittolistojaan, ehkä joka biisiin tulee jatkossa käyttöliittymä, jonka idea on vedota kuulijaan: älä hyvä ihminen jätä kuuntelua nyt, kun olisit seuraavaksi kuulemassa juuri jotakin sellaista, jota haluat kuunnella enemmän kuin itse edes tiedätkään. Koska minä, softa, tiedän ja tunnen makusi ja tarpeesi paremmin kuin sinä itse.

Ehkä kymmenen vuoden päästä tästä keskustellaan jälleen otsikon ”uhka vai mahdollisuus” alla. Että miten saisimme monstorirobotit lopettamaan alituisen biisien pakkotuputtamisen ja ihmisille takaisin päätäntäoikeuden omaan kuunteluunsa, muillekin kuin yöllä roboteilta salaa peiton alla omia suosikkibiisejään kuunteleville teineille – jotka vain tekevät samaa kuin itsekin aikoinaan siinä iässä.

Markus Leikola
Kirjailija, lauluntekijä

Villa Vikanin syyskauden haku käynnissä

Syyskauden (viikot 27-52) 2016 haku alkaa maanantaina 21.3. ja päättyy maanantaina 4.4. 2016 klo 10.

VUOKRATTAVAT TILAT   Vikanin tilan vuokrattavat tilat ovat järven ympäröimällä niemellä sijaitseva komea päärakennus ja kaksi rannan tuntumassa sijaitsevaa hirsihuvilaa. Kutakin huvilaa voi vuokrata erikseen toisistaan riippumatta, mutta isompi joukko voi vuokrata myös useamman kuin yhden rakennuksen kerrallaan tarpeen mukaan. Päärakennuksen majoituskapasiteetti on 8 henkeä, ja kumpaankin hirsihuvilaan voi majoittua 4 henkeä. Kaikki rakennukset ovat saunallisia. 

Lisätiedot musiikintekijat.fi/villa-vikan

Musiikkia isolla pensselillä

KAAOSTEORIAN mukaan elämä on monimuotoista ja ennustamatonta. Kähärän (s. 1963) ympärillä tämä tuntuu toteutuvan ihastuttavalla tavalla niin keikoilla, levyillä kuin elämässäkin. Keikkojen välispiikit rönsyilevät kuin käsikirjoittamaton stand-up-improvisaatio, muodostuen odottamattomaksi hetken lauluksi. Levyillä kymmenminuuttiset kappaleet ovat kuin minisinfonioita futuristisesta epookkielokuvasta.
Säveltäjä sukkuloi ympäri Eurooppaa: kuluneena talvena hän on käynyt Malagassa, Lontoossa ja Las Palmasissa. Lontoossa Muusikkojen liiton residenssi tarjosi hyvät puitteet kulttuurimatkailuun, kun taas Espanjasta Kähärä hakee työskentelyrauhaa ja valoa.

”Säveltäminen on minulle kutsumus. Pystyn yleensä säveltämään missä fiiliksessä ja tilassa ja maassa tahansa. Mutta kaamos on se kaveri, jota on juostava karkuun.”

FLOW-TILAN Kähärä on löytänyt yllättävissäkin olosuhteissa, kuten Intiassa pari vuotta sitten.

”Olin Goan Vagator Beachillä kirjoittamassa. Sävelsin hotellihuoneessa Arvo Turtiaisen runoa ja samaan aikaan siinä kukkulalla oli Harley-Davidsonien kokoontumisajot. Meteli oli oli melkoinen ja kuulin siinä päivän aikana ainakin 18 kertaa Born To Be Wildin. Olihan se aika skitsofreenista, mutta on mielenkiintoista, miten täysin erilaisessa ympäristössä pystyin kuitenkin vaivatta löytämään itseni sota-ajan Helsingistä. Ehkäpä juuri tuo etäisyys luo sopivaa välimatkaa ja kirkkautta keskittyä olennaiseen.”

Työn alla oleva musiikkinäytelmä oli Sirpa Kähkösen kirjoittama, jatkosotaan sijoittuva Palava kaupunki, joka pyöri Teatteri Avoimissa ovissa viime keväänä. Osa runoilijoista oli aikalaisrunoilijoita, kuten Turtiainen. Osan runoista kirjoitti Kähkönen itse. Kähärä halusi rakentaa sillan historiasta nykyaikaan.

”Lähdin tekemään vapaata sävellystyötä runoihin, mutta pyrin siihen, että se on omaa uniikkia musiikkia, joka sisältää kaikuja menneestä ajasta.”

TEATTERISÄVELLYSTILAUSTA Kähärä lähestyy käsikirjoituksen kautta. Ensin hän keskustelee käsikirjoittajan ja ohjaajan kanssa.

”Toki puhumme tyylilajista, mutta sen sisällä olen useimmiten saanut säveltää vapaasti. Musiikki sovitetaan tarvittavaan estetiikkaan harjoituksissa. Kun muotoseikat on juteltu, työskentelen intuitiivisesti. Kaikkein ihanteellisin tilanne on se, että voi rönsyillä ja tehdä täysin oman intuition mukaan.”

Helsingin Kaupunginteatterin Pasilan näyttämöllä pyöri syksyllä 2015 Lauri Maijalan ja Sinna Virtasen kirjoittama musikaali Kummitusjuna. Se oli Kähärälle erilainen projekti monellakin tapaa. Läpisävelletty musikaali syntyi yhteistyössä pitkäaikaisen ystävän, säveltäjä Jussi Tuurnan kanssa. Kun näyttämöllä olivat Kaupunginteatterin parhaat laulajat, ei säveltäjienkään tarvinnut pidätellä, vaan he saivat käyttää nuottiviivastoa koko skaalalla.

Lopputulos oli yhtä vuoristorataa tunnelmista toiseen. Välillä vaunu kiiti ilman jarrua ilmassa, eikä katsoja voinut todellakaan tietää mihin musiikki tulisi viemään. Tuurna ja Kähärä olivat käyttäneet palettinsa kaikkia värejä.

”Joskus säveltäjänä joutuu tietenkin miettimään, minkä tasoisia laulajia on. Suunnaton etu teokselle on, että näyttelijällä on hyvä fiilis siitä, että pystyy myös tulkitsemaan sen, mitä säveltäjä on kirjoittanut eikä vain selviydy teknisesti. Sama on kuoromusiikissa. Ainahan sitä haluaisi kirjoittaa vapaasti, ilman rajoituksia. On kuitenkin kaikille osapuolille kurjaa, jos tilaussävellykset sävelletään niin vaikeiksi, että ne jäävät kantaesityksiksi. Kummitusjunassa lähestyimme tekstejä täysin vapaasti ja päätimme, että sidotaan ne sitten sovituksilla yhteen, jos sävelkielemme eroavat liikaa. Teksti oli kuitenkin niin absurdi ja Maijalan ohjaus niin kreisi, että vain kaverit erottivat mikä oli Tuurnaa ja mikä Kähärää.”

Kähärä on kiitollinen Helsingin kaupunginteatterille, että uusi suomalainen musikaali sai syntyä. Hehkutusta tulee myös Kansallisteatterille.

”On kertakaikkisen fantastista että Kansallisteatteri on satsannut uuteen suomalaiseen musiikkiteatteriin. Jussi Tuurnan ja Pirkko Saision yhteistyöstä on syntynyt jo 2 isoa musikaalia: Homo! ja Slava. Kuinka hienosti ne toteutettiinkaan! Oikea kulttuuriteko! Molemmat ovat esimerkkejä siitä, miten mainiosti musiikkiteatteri voi ottaa kantaa, peilata nykyaikaa ja maamme historiaa. Toivoisin kovasti, että suomalaisia musikaaleja ja kantaesityksiä esitetään vastaisuudessakin. Suomessa vieläpä riittää niin paljon upeita säveltäjiä ja hienoja aiheita paikallishistoriasta.”

”Muun muassa suomalaiset suurnaiset ovat melkein käyttämätöntä aiheriistaa – suurmiehethän on jo aikalailla taiteessa käsitelty”, naurahtaa Kähärä.

ELOKUVASÄVELTÄJÄNÄ Kähärän meriittilistalle mahtuu puolisen tusinaa teosta. Ne ovat olleet yhtä mieluisia, joskin teatterisäveltämistä rajatumpia työtehtäviä. Elokuvassa musiikki palvelee yhtenä elementtinä kokonaisuutta, ja sävellys on useimmiten kuvalle alisteista. Se vaatii säveltäjältäkin erilaista kurinalaisuutta.

”Ei elokuvamusiikkia opi tekemään kuin tekemällä. Pitkän elokuvan säveltäminen on yleensä raskas ja työläs prosessi. Noin kymmenesosa on itse säveltämistä. Muu homma on loputonta säätämistä, sovittamista, leikkaamista, miksaamista ja lopuksi monen kompromissin summa. Teatterissa laulun teksti, jos on hyvä kirjoittaja, yleensä jatkaa tarinaa. Elokuvassa musiikki voi alleviivata sitä mitä tapahtuu, ennakoida sitä mitä on tulossa tai jäädä lillumaan edelliseen fiilikseen. Riippuu elokuvasta ja on hirveästi kiinni ohjaajasta, minkälaista tunnelmaa halutaan. Ohjaajalla voi olla todella tarkat speksit sille mitä haetaan, vaikka hän ei välttämättä osaisi sanoa sitä musiikillisen termein.”

”Elokuvamusiikin tekeminen on hienovireisempää ja lopullista verrattuna teatteriin. Kun final cut on tehty niin sen jälkeen ei voi muuttaa enää mitään.”

Elokuvista puhuttaessa Kähärä hehkuttaa jälleen kollegoidensa apua ja avointa ilmapiiriä.

”Soittelen aina kokeneimmille kollegoille, yleensä Timo Hietalalle, jos on jotain kysyttävää esimerkiksi palkkioiden suuruuksista. En missään nimessä haluaisi polkea taksoja sen vuoksi, etten ota selvää. Elokuvien musiikkibudjetti on usein muutenkin kaikista pienin.”

KÄHÄRÄ LÄHESTYY säveltämistä aina teksti edellä. Hänet tunnetaankin tuotteliaana runoilijoiden säveltäjänä; Eeva-Liisa Manner, Mika Waltari, L. Onerva ja Arto Melleri ovat kaikki saaneet omat kokonaisuutensa. Näitä on esitetty muun muassa Kähärää Kapsäkissä -nimisessä konserttisarjassa Musiikkiteatteri Kapsäkissä. Vaikka runosävellyksiä on syntynyt jo useiden levyjen verran, ei Kähärä ole itse halunnut laajentaa spektriään sanoittamiseen.

“Olen tehnyt joitan sanoituksia tilauksesta ja harrastuksena kirjoitan proosaa pöytälaatikkoon. Kun on lukenut kolmekymmentä vuotta runoutta, niin omien tekstien suhteen tulee aika kriittiseksi. Suurin syy on kuitenkin se, että tekstin tekeminen vie aikaa säveltämiseltä ja tuntuu puurtamiselta. Säveltäminen on minulle nopeampaa ja luontevampaa. Kirjoitan kuitenkin usein ulkomailla proosaa ja voi olla, että siitä syntyy joskus laulujakin. Proosan kirjoittaminen on terapiakeino, samoin kuten maalaaminen, harrastus, jolla pääsee eroon arjesta.”

Kähärä manailee nykyajan taiteilijalle luotuja vaatimuksia, jossa taiteilijan odotetaan koko tuotantoprosessin hallitsemisen lisäksi hoitavan esitysten rummuttamisen somessa.

”Se olisi kuitenkin mielestäni enimmäkseen järjestäjän ja ohjelmatoimiston tehtävä, ja näinhän käytäntö oli ennen”, toteaa Kähärä aiheellisesti.

”Haluaisin käyttää kaiken maallisen aikani taiteen tekemiseen ja tuo somehelvetti veisi aivan tuhottomasti aikaa jos sen yrittäisi kaikkineen ottaa haltuun. Onneksi on ystäviä jotka auttavat, kuten Sanni Kahilainen.”

MUTTA PALATKAAMME itse taiteeseen. Viitasaarelta kotoisin oleva Kähärä on kotiseuturakas. Vaikka tie kulkikin pian Kuopion musiikkilukion kautta Helsinkiin, soi kotiseutu vahvasti hänen musiikissaan.

”Olen säveltänyt paljon kuoromusiikkia, ja kansanmusiikkivivahteet kumpuavat sieltä juurilta: Keski-Suomen metsistä ja järvistä. Esimerkiksi Kanteletar on ollut minulle tärkeä. Kai sitä hakee alitajunnassa niitä runoja, mitä haluaisi kirjoittaa, miten oma elämä on mennyt ja mistä kirjoittaisi itse. Sitä löytää ne omat laulut, sieltä runoista.”

”Varsinkin kuolema- ja menetysaiheiset tekstit ovat puhutelleet. Omat vanhempani ovat jo aikaa sitten kuolleet, ja veljenikin varsin nuorena. On ollut niin paljon menetyksiä ympärillä, että kyllähän se vaikuttaa.”

Kähärän kuoromusiikin ovat löytäneet naiskuorot ympäri maailman, Australiasta Kanadaan, ja suomen kieli soi mm. Berliinissä tulevana keväänä.

AIKALAISRUNOILIJOISTA Kähärä on säveltänyt eniten Anna-Leena Härköstä, jonka huumoriin hän samaistuu.

”Anna-Leenan naisironia ja feministinen kieli koskettaa itseäni. En kuitenkaan sävellä sukupuolirunoja – vaikka naisrunoilijoita on ollutkin vähän enemmän. On vain sattunut tulemaan proggiksia naisartistien, muiden muassa Susanna Haaviston kanssa, ja olen tehnyt naiskuorojen kanssa töitä ja olen itse kolmen naisen lauluyhtyeestä. Ovathan kuitenkin Janne Marja-aho ja Marzi Nyman laulaneet tekstejäni, ja olen säveltänyt nuoren Mika Waltarin Aina siellä missä en ole -kokonaisuuden ja Arto Mellerin Romua rakkauden valtatiellä -runokokonaisuuden. Eräs mies kysyikin että enkö voisi tehdä illan missä mieslaulajat tulkitsevat biisejäni. Helvetin hyvä idea!”

Yksi vaikuttavimmista runoilijoista on ollut kuitenkin Eeva-Liisa Manner. Hänen runonsa ovat ”itsessään niin täydellisen kirkkaita ja soivia”, ettei Kähärä ollut kokenut tarvetta niitä säveltää. Marja-Leena Tuurna kuitenkin pyysi säveltämään yhden runon Eeva-Liisa Manner -seuran juhlailtaan. Se aukaisi portin.

”Tuotannosta rupesi löytymään tekstejä, joista löysin kulmaa säveltämiseen. Tulikin neljä biisiä, jotka johtivat lopulta koko levyllisen syntymiseen.”

Levyllä lauluja tulkitsee näyttelijänä ja tanssijana paremmin tunnettu Janne Marja-aho. Myös L. Onervan runoista syntyi levyllinen lauluja, jotka tulkitsi Maria Ylipää. Kun tähän vielä lasketaan yksi How Many Sistersin ja yksi Anna-Mari Kähärä Orchestran levy, Susanna Haaviston levy sekä lastenlevy Yökyöpelit, on Kähärän säveltämiä ja tuottamia levyjä julkaistu kolmen viime vuoden aikana peräti kuusi.

ANNA-MARI KÄHÄRÄ ORCHESTRAN viime vuonna julkaistun Another song -albumin runoilijat ovat englanninkielisiä: Ally Jacoby, James Fenton, Edward Thomas, John Mase eld, Charles Causley ja Mary Elisabeth Frye.

Sävellysten maailma on hyvin visuaalista, suorastaan elokuvallista, eeppistä ja mahtipontista. Kähärä allekirjoittaa väitteen.

”Nämä ovat runoja, joissa pienissä lauseissa on iso, elokuvallinen maailma. Kaikki syntyi kuitenkin luontevasti, eikä elokuvallisuus ollut itsetarkoituksellista. Runot ovat kuin pieniä leffoja kaikki ja sävelsivät ikäänkuin itse itsensä. Levystä tuli myös jostain syystä aika progehenkinen ja sitäkään tuottajana en hakenut mitenkään tietoisesti.”

Kaksitoista vuotta toiminut orkesteri on Kähärälle erittäin rakas ja se on tunnettu erityisesti uskomattomista keikoistaan. Kähärän välispiikit täydentävät sopan ja rönsyilevät minne sattuu. Sama kreisiys kuuluu virtuoosimaisessa soitossa ja moniäänisessä laulussa. Zarkus Poussa, Marzi Nyman ja Jarmo Saari ovat kaikki monitaitureita ja sielukkaita muusikoita, jotka tekevät kunniaa Kähärän sinfonisille teoksille.
”Mahtavinta on se, että kaikki ovat rönsyilleet musiikissa kaikenlaisissa genreissä teatterimusiikista klassiseen musiikkiin. Erikoinen monipuolinen hörhöily tiivistyy kun päästään soittamaan. Sovitukset elävät aina keikoilla. he ovat uskomattomia soittajia ja mahtavia persoonia. On riemullista musisoida heidän kanssaan.”

Jälkikirjoitus
Anna-Mari Kähärä Orchestran keikka Kapsäkissä 3.12.2015 jäi yhtyeen viimeiseksi alkuperäisellä kokoonpanolla. Kvartetin lyömäsoittaja Zarkus Poussa menehtyi  äkillisesti sairaskohtaukseen 24.1.2016. Haastattelu tehtiin 9.1.

Homma haltuun neuvottelupyödässä

Lottaliina Pokkinen on itsekin muusikko, joten hän on katsellut asiaa monelta kannalta. Hän on kirjoittanut kirjan Muusikon sopimusopas, ja paraikaa on työn alla opas neuvottelemisesta. Neuvottelutilanteet hiertävät monia musiikintekijöitä: ongelma on ilmeisesti aika yleinen luovilla aloilla. Freelancerit suorastaan kammoavat neuvotteluja.

”Musiikkia on harrastettu usein jo lapsena, ja kun harrastuksesta tulee ammatti, niin tilanne jotenkin muuttuu. Harrastajaidentiteetin takia tuntuu väärältä laittaa oman tekemisensä päälle hintalappu. Lisäksi alan oppilaitoksissa ei välttämättä puhuta ollenkaan rahasta, toisin kuin ehkä muualla. Muistan, miten oikeustieteellisessä yksi proffa sanoi, että älä mieti mitä työ maksaa, vaan mitä asiakkaalla on varaa maksaa siitä. Ammatillinen identiteetti on juristeilla vahva. Ajatellaan, että olen tullut opiskeluputken läpi ja minulla on oikeus tiettyyn palkkaan. Sen sijaan luovilla aloilla on hommaa tehty usein pienestä pitäen, eikä tekemistä myöhemmin oikein osata hinnoitella. Toki joillakin on hyvä bisnesvaisto, mutta suurimmalle osalle tekijänoikeusasiat ja hinnan määrittely ovat vaikeita.”

Luovuus unohtuu neuvotteluissa

Freelancereina toimivat taiteilijat joutuvat neuvottelemaan jopa satoja sopimuksia vuodessa. Koska neuvotteleminen on keskustelemista, on neuvottelujen onnistuminen aina kiinni siitä, miten hyvän neuvotteluilmapiirin osapuolet onnistuvat luomaan. Neuvottelu- vahvuus ei tarkoita paksumpaa lompakkoa tai komeampaa titteliä, vaan kykyä viedä keskustelua haluamaansa suuntaan. Tässä jos missä tarvitaan luovuutta.

Pokkisen mukaan luovuudesta on tullut käsite, joka liitetään nykyään melkein mihin tahansa asiaan. Siitä haetaan apua erilaisten ongelmien ratkaisuun, siitä
on kirjoitettu kirjoja ja käyty kursseja. Johtajat ovat luovia ja työhön haetaan sisältöä luovuudesta. Trendikästä.

”Hieman ironisesti ne ihmiset, joille luovuus todella on ammatti, unohtavat luovuutensa neuvottelutilanteessa lähes kokonaan. Hyvistä ihmistuntijoista tulee itseään väheksyviä suolapatsaita, jotka ovat valmiita suostumaan mihin tahansa, jotta tilanne menisi ohi mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.”

Taiteilija saa puhua rahasta

Vaikeista asioista ei välttämättä uskalleta tai haluta puhua ollenkaan, koska pelätään hankalan tyypin mainetta. Tilannetta vaikeuttaa myös se, että käy- tännössä ammattilaiset kilpailevat usein harrastajien kanssa, koska musiikin har- rastajia on paljon. Neuvotteluihin men- nään varautumatta, eikä omaa ehdotusta osata perustella. Luovilla aloilla ei välttämättä ole mitään määrättyjä tutkintotodistuksia, eivätkä hinnat aina perustu mihinkään konkreettiseen. Kaikkeen työhön ei ole olemassa minimipalkkoja. Asiakas saattaa valittaa, että hänellä ei ole varaa maksaa kovinkaan paljon. Silloin palvelun tarjoaja tulee helposti suostuneeksi annettuun vaihtoehtoon.

”Meillä on valitettavasti edelleen vallalla ajatus pelimannimeiningistä. Kaikki soittavat iloisesti, kunhan annetaan vähän sahtia. Siihen kuvaan ei sovi se, että taiteilija puhuisi rahasta. Jotenkin halutaan ylläpitää myyttiä, että taide on vakavaa ja teen tätä vaikka nälissäni. Uskon, että se on muuttumassa. Meillä on jo paljon ammatillisen koulutuksen saaneita, jotka tuntevat oman arvonsa ja uskaltavat puhua asioista suoraan.”

Kun ala on julkisuudessa, ihmisille muodostuu helposti käsitys, että siinä pyörii suuria summia rahaa. Tilaajan voi olla vaikea uskoa, että hänen keikkansa on esiintyjälle tai tekijälle erittäin tärkeä, jopa viikon tai kuukauden ainoa. Musiikkimaailma muuttuu kovaa vauhtia ja se taas edellyttää perehtymistä asioihin. Jotta osaisi neuvotella, olisi hyvä selvittää itselleen mistä neuvottelee.

Neuvotteleminen on keskustelua

Osaammeko me tuoda esiin tarpeeksi ammatillista osaamistamme? Alalla on paljon toimistoja ja agentteja. On jotenkin helpompi puhua toisen puolesta kuin omasta puolestaan. Alalla on myös paljon kirjoittamattomia sääntöjä, joihin on vaikea puuttua. Luovien ihmisten on otettava itseään niskasta kiinni ja suhtauduttava asiaan luontevasti: neuvotteleminen on keskustelemista, ei riitelemistä. Pokkinen on kuullut monia tarinoita matkan varrella.

”Muusikko oli pyydetty firman keikalle soittamaan haitaria puoleksi tunniksi. Hänellä ei ollut omaa hintapyyntöä mietittynä, joten firma lupasi palata asiaan ja ehdottaa jotain. Muusikko tietysti oletti, että firma maksaa varmaan ihan hyvin ja kaikki ovat tyytyväisiä. Kun firmasta sitten palattiin asiaan, firman edustajat kertoivat, että täällä käy siivooja joka päivä ja voisimmeko maksaa sen mukaan. Sinulla on puolen tunnin keikka, voisiko palkka olla puolet siivoojan tuntipalkasta? Tämä esimerkki kertoo sen, että alan ulkopuoliset ihmiset eivät aina ymmärrä mistä on kysymys. Se pitää kertoa heille. Ei kukaan ilkeyttään ehdottele tyhmiä ja kummallisia. Tuollaisessa tilanteessa ei saisi jäätyä eikä loukkaantua. Tilaajalle pitää jaksaa kertoa, että muusikon työ eroaa monessa kohdassa siivoojan työstä – lähtien siitä, ettei firmassa varmaankaan ole komeroa, josta muusikko voi hakea lainasoittimen.”

Ensin perustelut, sitten hinta

Pokkinen suosittelee, että neuvottelussa kannattaa ensin kertoa perustelut ja sitten vasta hinta. Se ikään kuin maadoittaa tulevaa, eikä hintapyyntö kuulosta tuulesta temmatulta. Ei kannata korottaa ääntänsä tai ottaa asioita henkilökohtaisesti. Persoonallisuus korostuu neuvottelutilanteissa. Olisi hyvä tunnistaa oma persoonansa, ettei koe olevansa altavastaaja. Toiset ovat hyvin dominoivia, toiset asiakeskeisiä, toiset haluavat asiat nopeasti selviksi ja jotkut haluavat kaikilla olevan mukavaa. Meistä jokainen tarvitsee pelisilmää erilaisten ihmisten kohtaamiseen. Kaikessa on neuvotteluvaraa.

”Standardeissa sopimuspareissa on yleensä maksimit, ja se on tavallaan toisen osapuolen toivelista. Tiukkana ei kannata mennä neuvottelupöytään. Siitä jää helposti paha maku suuhun kaikille. Ei tarvitse olla ärsyttävä saadakseen asiat läpi. Kannattaa erottaa ihmiset ja asiat, ja keskittyä puhumaan asiasta. Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Olen vasta viime vuosina alkanut tietoisesti kehittää omia neuvottelutaitojani ja uskon, että kanssani on nykyään miellyttävämpi neuvotella. Lisäksi kannattaa etukäteen miettiä, mitä tekee jos sopimusta ei synnykään. Siitä tulee itselle huomattavasti lisää näkymätöntä neuvotteluvaltaa.”

Kiire on usein taktikointia

Neuvottelutilanteessa kannattaa olla luova, ja pohtia erilaisia vaihtoehtoja sopimuksen lopputulokseksi. Raha ei ole ainoa asia, josta neuvotellaan. Toinen osapuoli saattaa laittaa laittaa sopimuspaperin allekirjoitettavaksi, ja olettaa että se allekirjoitetaan heti. Kannattaa aina lukea se rauhassa myöhemmin ja antaa jonkun muunkin lukea. Mikä voisi olla syy siihen, että se pitää juuri siinä hetkessä allekirjoittaa? Usein kiire on vain taktikointia.

”Meillä on paljon vahvuuksia, joita pitäisi osata hyödyntää. Ammatillisen osaamisen lisäksi meillä on kyky pukea asiat tarinoiksi, ja mielikuvilla on myös neuvottelutilanteessa valtava voima. Neuvottelussa kannattaa myös esittää kysymyksiä ja keskittyä kuuntelemaan, jokainen meistä haluaa tulla kuulluksi. Loppujen lopuksi kysymys on vain uuden kohtaamisesta ja opettelusta. Neuvottelutaito on kansalaistaito, joka kannattaa opetella hyvin. Siinä ei häviä mitään.”

Juurimusiikkia ilolla

Bluespiirit tuntevat Leppäsen nimellä Lefty – tuo Micke Björklöfin sidekick ja taiturimainen kitaristi. Jotkut voivat muistaa hänet myös Keystone Copsin hauskana showmiehenä, joka kiersi kitara & läskibasso -duonsa kanssa Suomen baarit moneen kertaan. Lapset tietävät hänet Takuumiesten kitaristina. Yhä useampi tuntee Leppäsen myös Southpaw Steel ’n’ Twang –yhtyeestä (SST), jonka soundi rakentuu pitkälti Leppäsen taidokkaasta steel-kitaristoinnista.

Erikoinen ilmestys

Pääkaupunkiseudulla ikänsä asunut, helmikuussa 50 vuotta täyttänyt Leppänen on perinnetietoinen countrybluesin taitaja. Hänen musiikissaan on kuultavissa kuitenkin poikkeuksellisen paljon iloa ja hauskuutta. Mitä ihmettä, bluesia elämänilolla? Yhtälö, johon ei ainakaan täällä tuhansien järvien maassa juuri törmää. Liian usein blues on vesitettyä keskikaljatuoppiin itkemistä ja kliseisiä venytyksiä vailla alkuvoimaa. Mutta Leppänen on muutenkin vähän erikoinen ilmestys.

Livenä huomio kiinnittyy ensimmäisenä siihen, että Leppänen soittaa kitaraa vasurilla, siis ”väärällä” puolen, kuten taiteilijanimi sanookin. Jos Leppänen ei seiso Stratocasterin varressa, hän soittaa istualtaan lap steelia tai pedal steelia. Erityinen on myös Leppäsen falsetti, tai ylipäätään korkea ääniala, josta voi tunnistaa Hank Williamsin perimän. Mutta vaikka Leppänen on toiminut pystysolistinakin vaihtoehtorockia soittaneen Retro Unit -yhtyeen albumilla, on hän ennen kaikkea blueskitaristi ja biisintekijä. 

Micke Bjorklof & Blue Strip

Virtuoosimainen slide-putken hallinta kuuluu soitossa. Taitojaan Lefty on päässyt esittelemään Micke Björklöfin rinnalla aina Memphisiä myöten. Micke & Lefty feat. Chef -yhtye oli edustamassa Suomea International Blues Challenge -kilpailussa vuonna 2012. Viime vuonna Micke Bjorklof & Blue Strip edusti Suomea European Blues Challengen -kilpailussa Brysselissä.

”Kilpailu taiteessa on ristiriitaista, on se sitten Sibelius- tai blues-kilpailu. Memphisissä oli kuitenkin hyvä yhteishenki, että me ollaan kaikki samasta ”blueslandiasta” kotoisin. Oli nasta jutella samanhenkisten ihmisten kanssa, jotka olivat Alabamasta, San Franciscosta tai jostain.”

Blue Strip levytti viimeisimmän pitkäsoittonsa (It Ain’t Bad Yet) Englannissa Grammy-palkitun tuottajan John Porterin ohjauksessa. Aikamoisia meriittejä suomalaiselle bluesbändille. Finnish Blues Awards valitsikin BlueStripin viime vuoden yhtyeeksi ja Leppäsen biisi, Last Train to Memphis, äänestettiin vuoden blueskappaleeksi.

Menestys ei Leppäsen elämässä ole näkynyt rahavirtoina tai julkisuuspaineina, mutta keikkoja bändi on saanut tehdä tasaiseen tahtiin aina Eurooppaa myöten. Rapakon takaiset juurimusiikkiradiot ovat napanneet Blue Stripin soittolistoilleen, mikä lienee tietynlainen läpimurto.

”Sekä Blue Stripin että SST:n levyt ovat soineet jenkkiradioissa. Harmi ettei siellä makseta Gramex-korvauksia. Toki tärkeintä olisi saada sen verran kiinnostusta, että voisi tehdä Amerikan-rundin.”

Southpaw Steel ’n’ Twang

Tuorein ja rakkain luomus on kuuden vuoden ikäinen Southpaw Steel ’n’ Twang, joka keskittyy pääasiassa instrumentaalimusiikkiin. Siinä Leppänen päästää itsensä irti tyylikahleista.

”Olen aina tehnyt laulettua musaa ja halusin soittaa pedal steeliin keskittyvää instrumentaalimusiikkia. Tykkään laulamisesta, mutta haasteena on kertoa tarina soittamalla. SST on tietyntyyppistä sekametelisoppaa, että siellä on kaikenlaista tyyliä jazzista progeen ilman genrerajoituksia. Steel-kitaran soundi kuitenkin tekee jo sen vaikutelman, että alkaa heinä kasvaa. Minulla tulee olemaan bluessoittajan poltinmerkki otsassa aina. En häpeile sitä, olenhan itselleni sen vääntänyt. On kuitenkin nastaa lisätä siihen soppaan kaikkea muutakin.”

SST sai alkunsa, kun vuosia lap steelia soittanut Leppänen tilasi Jenkeistä pedal steelin. Se on omilla jaloillaan seisova, sylissä soitettavaa lap steelia isompi hökötys, jossa on jalat ja pedaalit. Countryrockbändi Commotion tarjosi hyvät puitteet soittimen sisäänajoon, ja samassa bändissä soittaneet rumpali Tero Mikkonen ja basisti JP Mönkkönen olivat juuri oikeat miehet Leppäsen visioon.

SST:n ensimmäinen levy, Hale’s Pleasure Highway (2014), sai paljon hyvää palautetta ympäri maailmaa aina Australiaa myöten. Levy päätyi myös St. Louisissa toimivan Steel Radion toimitukseen. Siellä ihmeteltiin suomalaisten pelimannien versiota americanasta ja eipä aikaakaan, kun STT kutsuttiin soittamaan vuosittaiseen steelkitaristien kokoontumiseen St. Louisiin. Jo 44 kertaa järjestetty International Steel Guitar Convention on tärkeä kokoontuminen, jossa parhaat stilikkataiturit konsertoivat – siis nimenomaan yhdysvaltalaiset. Mainoksen esipuheessa mainittiin erikseen että: ”This year, we are hosting a band from Finland”. SST oli ainoa ulkomaalainen artisti ja siksi erikoisuus. Bändin persoonallinen keitos puri yhdysvaltalaisyleisöön, ja tavoitti nettiradio Steelradio.comin kautta puoli miljoonaa aficionadoa ympäri maailman.

”Festarin musiikillinen anti oli pääsääntöisesti countryshufflen, kaksitahticountryn ja countryballadien katkeamatonta virtaa, jossa lukuisat toinen toistaan taitavammat solistit sukkuloivat. Settimme aikana hiipi muutaman kerran mieleen, että aika tavalla kuvatusta tyylistä poikkeava musisointimme saattaa kaataa vanhoja raja-aitoja tai sitten tulee turpiin. Loppuaplodit olivat kuitenkin oikein mukavat ja myyntipöydän ääreen tuli reilusti porukkaa kiittelemään mielenkiintoisesta ja tuoreesta musiikista.”

SST:n t-paitoja ja levyjä kylvettiin siemeniksi tuleville keikoille. Levy-yhtiö Bafe’s Factory halusi hyödyntää matkan kaikin tavoin, ja heti keikkojen jälkeen purkitettiin toinen levy St. Louisin kosteassa kuumuudessa. Stat(u)e of Mind ilmestyi joulukuussa. Matka huipentui kahteen New Yorkin keikkaan.  Leppänen on reissuun enemmän kuin tyytyväinen. Triosta on hitsautunut saumaton ryhmä.

”SST on kollektiivinen ryhmä, meillä on sama ajatus mihin ollaan menossa. Luovaa panosta tulee komppiryhmältäkin. Sovitamme biisit yhdessä ja molemmat sävelsivät uudelle levylle yhden biisin.”

Keystone Cops

Ensimmäinen Leppäsen oma levy, Keystone Copsin vuonna -92 ilmestynyt Slide and Smile, on lähes tyylipuhdas pastissi. Country-pikkauksen, resonaattorikitaran ja slide-putken muodostama pyhä kolminaisuus luo yhdessä Hank Williams -tyylisen laulun kanssa täydellisen illuusion amerikkalaisesta honky tonk -artistista. Hämmästys onkin suuri kun takakansi kertoo Leppäsen vastaavan biiseistä, yhtä lainaa lukuun ottamatta.

”Se oli keitos sitä tyyliä ja levy dokumentti tuosta ajasta. Kuuntelin siihen lähestulkoon ainoastaan havaijilaista steel-kitaramusiikkia – levyjen piti rohista! Levyn toka biisi on Blue Van Blues. Romutin ensimmäisen keikka-autoni koska en ollut lisännyt ajoissa öljyä ja kone leikkasi kiinni. Kiroilin tien poskessa kunnes tajusin, että ”jes, koen tätä juttua nyt itse. Teen siitä biisin!” Nuorena kundina oli iso oivallus, että voin kirjoittaa omasta elämästä, kuten uskoin bluesmiestenkin tekevän. Myöhemmin teksteistäni on tullut yleispätevämpiä.”

30 vuotta marginaalissa

Marginaalissa muusikkona jo 30 vuotta toiminut Leppänen on ensimmäisensä jälkeen tehnyt parikymmentä erityylistä levyä. Suomenkieliselle levylle tarjoutui tilaisuus vuonna 2000. Vahvasti J. Karjalaisen kanssa samoja polkuja kulkeva Hullu rakkaus jäi kuitenkin vähäisen markkinoinnin vuoksi katveeseen, eikä juuri perheen perustanut Leppänenkään löytänyt aikaa promoamiseen. Leppänen elättelee vielä toiveita suomenkielisen levyn jatko-osalle, vaikka myöntääkin ajankäytön realiteetit.

”En pidä poissuljettuna suomenkielistä levyä – enkä myöskään sitä, että joku muu laulaisi pöytälaatikkoon kertyneitä laulujani. Tähänastinen tekemiseni on kuitenkin pääasiassa ollut sitä, että teen biisit ja esitän ne itse, tai kuten Blue Stripissä, jossa Micke laulaa.”

Tekstejä pitää hioa

Tekijän pöytälaatikko on pullollaan valmiita ja puolivalmiita biisejä, niin englanniksi kuin suomeksikin. Tekstejään Leppänen hioo usein pitkään.

”Jotkut sanovat että pystyvät tekemään tekstin kymmenessä minuutissa ja se on siinä. Minun täytyy yleensä sulatella ja hioa tekstejä aika pitkään ennen kuin ne tuntuvat valmiilta.”

Duona aloittanut ja trioksi muotoutunut Keystone Cops tahkosi parhaimmillaan toista sataa keikkaa vuodessa – ja aktivoituu edelleenkin ajoittain keikoille – eikä Leppäsen kone ole osoittanut hyytymisen merkkejä vuosien kuluessa. Varsinkin Blue Strip keikkailee ahkerasti. Samaan aikaan Leppäsen kynästä on syntynyt noin kaksi sataa julkaistua biisiä omille bändeille.

Lastenlauluyhtye Takuumiehet on tehnyt kaksi levyä. Siinä biisit syntyvät puoliksi bändiliideri Pablo Salmesin kanssa. Jatkuva keikkailu, opetustyö Vantaalla sijaitsevassa musiikkiopisto BBG:ssä sekä perhe-elämä asettaa tiettyjä haasteita luovan ajan löytämiselle.

”Kun reissussa tulee ajatuksia, yritän kirjoittaa ne heti nuoteiksi tai laulaa ja soittaa ne sanelukoneeseen. Aika suuri osa musiikista on syntynyt keikkamatkalla, kun on aikaa pyöritellä ideoita.”

Musiikki on elämäntapa

Aina yhtä positiivisen oloinen Leppänen on ahkera lukija, joka ammentaa aiheita niin kirjoista kuin ympäristöstään. Kuten niin monet muutkin biisinikkarit, uskoo Leppänenkin jatkuvaan työstämiseen.

”Musiikki on työni, mutta ennen kaikkea rakas harrastus ja elämäntapa. Kuulen mielessäni melodioita ja rytmisiä juttuja jatkuvasti, minulla on kova tekemisen tarve. Kirjoittelen kaiken aikaa ylös ajatuksia, lauleskelen ideoita puhelimeen. Kun on hetki aikaa niin pyrin tekemään biisin valmiiksi. Jostain se muutama tunti on aina revittävä ja perhekin sen onneksi ymmärtää.”

Otsassa bluesmiehen leima

Bluesmiehen leima otsassa on pitänyt monipuolisen soittajan alan pienen piirin helmenä, vaikka rahkeita populaarimmankin yhtyeen kitaristiksi olisi. Toisaalta Leppänen ei ole vakansseja aktiivisesti hakenutkaan, studiosessioita lukuun ottamatta. Omat projektit ovat vieneet kaiken ajan.

”Aika suuri osa musiikista, mitä olen tehnyt, on ollut tietyn asian jäljittelyä. Bluesin myötä mulla oli hirveä intohimo olla kuin Robert Johnson. Luin levyn takakannesta, että ’Robert Johnson oli kuin yksinäinen sanomalehden pala, joka viipotti pitkin Memphisin katuja’. Se vetosi runollisella paatoksellaan minuun. On hyvä, että on sellainen vaihe, että intohimoisesti uppoutuu johonkin asiaan – kunhan se ei kestä liian kauaa aikaa. Muotokielenä yritin omaksua kokonaisvaltaisesti sen tyylin, kun en kuunnellut mitään muuta musaa. Onneksi tuli muutakin. Ei ole hirveän hyvä jämähtää vain yhteen juttuun. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin se hetki, että tämä on katsottu, ja se voi luovan tekemisen kannalta olla umpikuja. Laput silmillä meneminen ei johda mihinkään, paitsi siihen että loppuiän tekee pastisseja, jossa kaikki tekeminen on alisteista sille tietylle muodolle. Olen tosi tyytyväinen, että musiikissani kuuluu nykyään muutakin.”

Esiintyminen on välittämistä

Esiintyminen on Leppäselle välittämistä ja jakamista. On helppo ymmärtää lavalta huokuva positiivisuus kun tajuaa juttelevansa miehen kanssa, joka on saanut tehdä kutsumustyötä.

”Näitä asioita tehdessäni koen olevani siellä, missä minun on tarkoituskin olla. Uskon että tästä kumpuaa kaikki se positiivisuus ja hyvä meininki josta ihmiset usein ilokseni tulevat kiittelemään; tällöin koen onnistuneeni, musiikin elämää suuremman, voimaannuttavan ilosanoman välittäminen on minulle tärkeää.”

Idän ja lännen teillä

Marko Kolehmainen, siis se Aikakoneen Maki, asui lapsuutensa Vantaan Vaaralassa. Hän sai kitaran kymmenvuotiaana ja muusikkona varsin itseoppinut. Hän väittää saaneensa vain yhden kitaraoppitunnin Ilkka Rantamäeltä.

Makin bändiin rumpaliksi tullut Tommi Saarela ehdotti, että tätä voisi alkaa tehdä ammatikseen ja otti yhteyttä Polarartisteihin. Markku Aro tuli katsomaan treenejäkin, mutta ensimmäinen ammattilaiskeikka oli Einin kanssa 1989.

Aikakone syntyy

Omissa bändeissä Maki ei päässyt biisintekijän rooliin. Ensimmäiset julkaistut biisit syntyivät vasta Aikakoneelle.

”Joskus siinä 90-luvun alussa tein yhden kaverin kanssa biisejä, ja sitten kun se yhteistyö päättyi, aloin itse tehdä ja siitä syntyi sitten Aikakone. 1993 oltiin soittamassa silloisen keikkabändin kanssa yhden frendin vaimon 30-vuotisjuhlilla ja siellä oli yksi toinen bändi. Katsoin, että onpa tyylikäs basisti-laulaja, se oli sitten Alex.”

Sama musiikkimaku sai kaverit tekemään demoja yhdessä Kaapelitehtaalla ja toukokuussa syntyi päätös perustaa bändi ja esikuvana oli ruotsalainen Ace of Base.
Erään tanssikeikan jälkeen Vera (Heidi Puurula, os. Vahakallio) tuli itse esittäytymään ja toinen laulaja-
tar, ja myöhemmin myös monien hittien sanoittaja, oli löytynyt.

”Sani (Saija Aartela) tuli oikeastaan monen mutkan kautta mukaan 1994. Me oltiin jo tehty BMG:n kanssa levytysdiili ja ajateltiin, että täydennetään sitä vielä yhdellä taustalaulajattarella. Aika hyvä taustalaulajatar saatiinkin!”

Ruotsi-yhteistyö alkaa

Aikakoneen menestys herätti nopeasti mielenkiintoa Ruotsissa ja Maki sai kustannussopimuksen 1995 Ruotsin BMG:n kanssa. Odota (säv. Maki, san. Sani ja Eero Ainesmaa) räjäytti pankin.
”Silloin oltaisiin varmaan voitu täyttää stadionit.”

Toinen läpimurtohitti oli Samuli Edelmannin ja Sanin duetto Tuhat yötä (san. Sani). Kolmannen albumin jälkeen 90-luvun lopulla Maki aloitti kansainvälisen biisiyhteistyön Ruotsissa mm. Jörgen Elofssonin ja Ace of Basen Jonas Berggrenin kanssa. Elofssonista tuli pian myös yhtiökumppani Helsinki Recordsiin.

”Se oli makea korkeakoulu meikäläiselle, oppi paljon biisinteosta. Sanon leikkisästi, että se tuhosi mun tavan tehdä biisejä, tuli tää tällainen ruotsalainen tapa. Sen kuulee esim. Aikakoneen Aika-levyllä aika hyvin.”

”Silloin mä törmäsin näihin maxmartineihin ja kaikkiin koviin ruotsalaisiin tekijöihin. Muistan, että monet muusi- kot Suomessa sanoivat, että ”miten sä viitit tehdä tollasia diilejä, että sä annat sun tekijänoikeuskorvauksista ison siivun kustantajalle?” ja nyt kaikki tekee sitä ja jopa haluu sitä.”

Päätoimiseksi biisintekijäksi

Biisinkirjoitustyö mahdollisti Makin siirtymisen täyspäiväiseksi ammattilaiseksi. Aikakoneen ohella Makin ensimmäiset tärkeät läpimurtobiisit muille olivat koululaisbändi Tiktakin ensimmäiset sinkut. Lopeta (säv. Maki san. Tracy Lipp ja Niko Toiskallio) voitti Jyrki Hit Challengen 1999. Popstar-bändi Gimmelin debyyttialbumille Maki, Tracy Lipp ja Jonnaemilia Kärkkäinen saivat kaksi raitaa: Roviolla ja Harhaa.
Lopeta aiheutti myös vuosia myöhemmin hämminkiä, kun sen venäläinen cover-versio Samo soboj eksyi vahingossa Venäjän euroviisukarsintaan 2005. Kappaleen esitti Natalia Podolskaya, jonka albumin tuottaminen oli Helsinki Recordsin ensimmäinen avaus Venäjän suuntaan.

Oma levy-yhtiö on mahdollistanut kokeellisemmatkin julkaisut, kuten runoilija Tommy Tabermannin albumi Kiitti vitusti.

Kalifornialaismuusikko Tracy Lipp esittäytyi Makille jo Aikakoneen keikalla 1996, mutta yhteystiedot jäivät vaihtamatta. Toisen kerran jälkeen alkoi pitkä ystävyys ja yhtiökumppanuus. Tracy ei ollut aiemmin juuri sanoittanut englanniksi, mutta pian hän jo käänsi Tiktakin kappaleita ja opetti sen solisti-Petralle laulutekniikkaa. Aikakone alkoi myös tehdä 2001 ilmestynyttä englanninkielistä comebackia yhtyenimellä Aika.

Euroviisut sydäntä lähellä

Euroviisukarsinnassa 2002 Maki Kolehmainen otti tekijänä kolmoisvoiton, 67 % kaikista äänistä. Samana iltana vielä Makin, Tracyn ja Jeanette Olssonin biisi Need a little nothing (es. Gerli Padar) sijoittui Viron karsinnassa kolmanneksi. Suomen karsinnan kolmas oli Geir Rønning ja englanniksi esiintynyt Aikakone jäi kakkoseksi, kun edustajaksi valittiin Laura Voutilainen ja Addicted to you (san. Janina Frostell ja Tracy Lipp).

”Kun tulokset alkoivat selvitä, tiesin että voitin, mutta en vielä, millä biisillä. Risto Asikainen tuli kuudenneksi ja Thomas G:sson tuli neljänneksi ja viidenneksi. Siinä vaiheessa nousin ja kävin onnittelemassa G:ssonia ja sanoin, että ”teet loistavia kappaleita” ja hän käänsi minulle selkänsä!”

Sittemmin Maki on ollut G:ssonin kanssa ihan puhelinyhteydessäkin. Euroviisuista alkanut yhteistyö Lauran kanssa puolestaan on poikinut jo neljä albumia.

”Euroviisut ovat aina olleet mun sydäntä lähellä, sen takia että siinä pystyy rikkomaan rajoja.”

Eräänä päivänä Maki päätti ottaa selvää, olisiko itänaapurissakin jotain musiikkimarkkinoita ja Googlen avulla löytyi Viktor Drobysh, Venäjällä tunnettu tuottaja ja kykykilpailujen tuomari, joka kaiken lisäksi asui tuolloin Suomessa ja oli mm. Radio Sputnikin musiikkipäällikkö.

”Hän avasi Venäjän musiikkimarkkinat mulle.”

Tuhannen ja yhden yön Venäjä

Ruotsin kieltä Maki ymmärtää ja toimiminen Ruotsissa on kotoisaa, mutta Venäjällä meininki on hänen mukaansa kuin Tuhannen ja yhden yön saduista. Makin käsitykset Venäjästä muuttuivat kertaheitolla Moskovan loistossa, jossa vietiin limusiinilla bileisiin jopa Kremliin. Suuressa maassa tasoa riittää, ja Maki ylistää tekijöiden ja esittäjien ammattimaisuutta.

Tekijänoikeussysteemi Venäjällä ei toimi ihan samalla tavalla ja hyvä kustannusyhtiö on välttämätön, jotta korvauksia saataisiin kerättyä. Maki esittelee kännykästä saamaansa tilitysraporttia ja on tyytyväinen tuloihin ja erittelyihin. Asioita helpottaa myös oma firma Venäjällä.

”Yksi kustannusyhtiön johtaja sanoi, että ”Maki, meillä on täällä erilainen todellisuus kuin teillä siellä Suomessa”. Hän kun kävi juuri yhden ison radioase- man päällikön luona ja valitti, etteivät he olleet tilittäneet puoleen vuoteen mitään tekijänoikeuskorvauksia. Radioaseman päällikkö oli vastannut, että ”Mitä v***ua sä tulet tänne kyselemään? Miks mä en maksaisi 5000 dollaria jollekin jätkälle, joka ampuu sut, sen sijaan että mä annan sulle helvetisti rahaa?”

Merkittävimpiä Makin säveliä tulkinneita venäläisartisteja ovat mm. Valeriya, Grigory Leps, Stas Pieha ja Slava. Makin alunperin venäläisille artisteille tehtyjä lauluja on levytetty myös suomeksi.
Venäjää Maki ei ole opetellut kuin muutaman sanan, mutta osaa kuulemma kirota ja tilata vodkaa ja tulee muutenkin hyvin toimeen.

”Paitsi mä en paljon alkoholia juo, mitä ne pitävät tosi outona ja kysyvät, oletko oikeasti suomalainen. Venäjällä tuottajia arvostetaan kuin kuninkaita ja artistit todella tottelevat tuottajia. Tavallinen venäläinen kansa tykkää suomalaisista.”

Miten laulut syntyvät?

Lauluntekijänä Maki lähtee useimmiten melodiasta, mutta on myös säveltänyt tekstejä. Vasta kun sanat ovat valmiit, pannaan kitara syrjään ja aletaan sovitus- ja tuotantotyö. Keikkailu Aikakoneen kanssa on hyvää vastapainoa studiopuurtamiselle.

”Meillä on uusi jäsen Jazu (Jasmin Hertzberg), hän on nyt ollut kaksi vuotta bändissä, kun Vera jäi ’eläkkeelle’.”

Haaveena Makilla on tietysti onnistua tekemään vielä suuri kansainvälinen hitti tunnetulle artistille. Hänellä on Jörgen Elofssonin kanssa vetokin lyötynä siitä, kumpi ensiksi pääsisi britti- ja jenkkilistan ykköseksi, Jörgen onnistui jo jenkkilistalla. Yhden tilaisuuden missaaminen harmittaa:

”Kun mä tein Robinin toista levyä, Jörgen pyysi: Tuu tänne säveltämään yhdelle ruotsalaiselle, vähän vanhemmalle artistille…”
Maki jätti menemättä, kun ei Jörgen ei kertonut, että kyseessä oli ABBAn Agnetha Fältskog. Jörgen sen sijaan kerran sai nolostua, kun Maki vei erään venäläisartistin puhemiehineen Ruotsiin. Itä ja länsi todella kohtasivat.

”Jörgen leikkii suurta läntistä tuottajaa, paukuttelee henkseleitään ja selittää, että ”mä oon kallis jätkä ja tää ei ole mitään halpaa touhua täällä”. Sitten tää eräs oligarkki, en viitsi sanoa nimeä, sanoo vain Jörgenille, että ”mä ostin juuri viime viikolla Aeroflotille 20 Airbusia, 30 miljoonaa dollaria kappale, olen kyllä tottunut tällaisiin isoihin kauppoihin.”

Bisnesmalli on rikki

Maki sanoo olevansa monien tekijöiden lailla hämillään äänitekaupan romahduksesta. Isot levy-yhtiöt ja artistit vielä pärjäävät, mutta tarjonta kapenee. Hänen mukaansa esimerkiksi yli 13 miljoonasta Frontside Ollien Youtube-katselusta on tullut ehkä ”kahvikupposen verran” korvauksia. Leikkimieltä ja intoa Makilla riittäisi, mutta huoli musiikkitulojen kuihtumisesta kalvaa.

”Toi bisnesmalli on täysin rikki musiikissa. Ihmiset on harhautettu uskomaan, että musiikki on ilmaista. CD:n tilalle ei ole tullut sellaista liiketoimintamallia, joka takaisi säveltäjille ja muusikoille edes jonkinlaista liksaa.”

Norjan Elvis on NOPA

NOPA, kuten Elviskin, on ammattimaisesti toimivien musiikintekijöiden järjestö, joka on perustettu vuonna 1937. Jäseniä on noin tuhat ja he edustavat kaikkia kevyen musiikin genrejä. Jäseneksi pääsemisen kriteerejä ovat mm. asiakkuus Norjan Teostossa (TONO), sekä tietty määrä musiikin tekemiseen liittyvää tuloa tekijänoikeustulona tai vaikkapa sovitukseen liittyvistä tilaustöistä saatuna.

Järjestön perustehtäväkin on hyvin samankaltainen kuin Elvisin: musiikin tekemisen edistäminen niin taloudellisista kuin taiteellisistakin lähtökohdista. Erittäin tärkeässä roolissa on myös norjalaisen musiikintekijöiden yhteisön vahvistaminen.

NOPA:ssa on naisvalta. Sekä toiminnanjohtaja että hallituksen puheenjohtaja ovat naisia. Toiminnanjohtaja Tine Tanguesten on toiminut tehtävässään nyt kolme vuotta. Hän kertoo viihtyvänsä työssään erittäin hyvin.

”Olen aina työskennellyt kulttuurin parissa. Tässä tehtävässäni pääsen konkreettisesti edistämään kulttuuritoimintaa,” toteaa Tanguesten ja kertoo toimineensa laajalti eri hallinnonalan tehtävissä myös Euroopan tasolla.

”Päätöksentekoon vaikuttaminen on hyvin tärkeä osa työtämme. Käymmekin jatkuvasti aktiivista dialogia päättäjien suuntaan. Tehostaaksemme viestiämme olemme perustaneet luovan alan yhteisön, Kunstnernettverketin, joka edustaa noin 25 000:ttä luovan alan tekijää ja esiintyjää. Se keskittyy teemoissaan  tulonmuodostuksen haasteisiin, sosiaaliturvaan ja tekijänoikeuteen.”

Tanguestenin mukaan Norjassa puhuttavat erityisesti streaming-palvelut ja niistä saatava korvaus, tekijänoikeuslain muutokset sekä norjalaisen musiikin kotimaisuusasteen nostaminen Norjan yleisradion toiminnassa.

”Tekemämme työ NOPA:ssa ja ne aiheet, joiden parissa työskentelemme, liikkuvat hyvin samojen asioiden ympärillä kuin Suomessakin. Siksi koen hyvin tärkeäksi pohjoismaisen yhteistyömme. On olennaista vaihtaa tietoja, auttaa ja työskennellä yhdessä tärkeiden asioiden eteen.”

Hallituksen puheenjohtaja Ingrid Kindem (kuvassa) on norjalainen säveltäjä, muusikko ja tuottaja. Kulttuurialan monitoiminainen valittiin NOPA:n hallituksen puheenjohtajaksi vuonna 2014. Puheenjohtajan pestinsä lisäksi hän istuu myös TONO:n hallituksessa. Lapsesta saakka musiikkia harrastanut Kindem kertoo kokeneensa aina tarpeen kuulua ”johonkin yhteisöön”.

”Olen aina ollut kiinnostunut siitä, mitä ihmiset voivat saada yhdessä aikaan. Nautin, kun saan tehdä töitä muiden ihmisten kanssa. Ja luonnollisesti nautin suuresti musiikista. Työssäni NOPA:ssa saan yhdistettyä kaiken tämän.”

Norjassa hallituksen puheenjohtaja on palkattu, työsuhteinen työntekijä, toisin kuin Elvisissä, jossa puheenjohtajan pesti on luottamustoimi.

”Yritän pakolla tehdä tilaa myös taiteelliselle työlleni, ja NOPA:n toimisto onneksi joustaa tässä. Mutta koen myös, että puheenjohtajuus on vastuullinen tehtävä, johon haluan käyttää aikaani ja energiaani.”

Kindem kokee työskentelyn luovien ihmisten parissa erittäin inspiroivaksi.

Tine Tanguesten on samaa mieltä.

”On erittäin motivoivaa työskennellä säveltäjien ja sanoittajien etujärjestössä. Työskentelemme, jotta he voivat työskennellä ja tehdä meille musiikkia ja sanoituksia, joilla saattaa olla hyvinkin iso merkitys ihmisten elämässä”, hän hymyilee.

SÄV/SAN – International Singer & Songwriter Festival 1.-2.4.2016

Kulttuuritalo Telakka. Tampere. Finland.

Keväinen SÄV/SAN-festivaali järjestetään Tampereella nyt kolmatta kertaa. Kyseessä on laulun- ja biisintekijyyteen keskittyvä tapahtuma, joka esittelee erilaisista lähtökohdista ja genreistä ponnistavia taiteilijoita paljaimmillaan. Ideana on riisua biisien ympäriltä kaikki ylimääräinen ja keskittyä laulujen ytimeen.

Festivaali on lyhyen elinkaarensa aikana ehtinyt tuoda Telakan lavalle niinkin erilaisia artisteja kuin Risto, palkittu brittiläinen folk-laulaja Emily Portman, Yona, Jarkko Martikainen, jytätrubaduuri Jukka Nousiainen, virolainen Mari Kalkun ja soul-laulaja Tuomo vain muutamia mainitaksemme. Sama laaja-alainen linja jatkuu vuoden 2016 tapahtumassa kun mm. Paleface, Aino Venna ja Piirpaukkeesta tuttu Ismaila Sané saapuvat festareille. 

Festivaali nostaa esiin myös uusia tekijöitä, jotka ansaitsevat laajempaa huomiota. Festivaaleilla tänä vuonna esiintyvä Kielo Kärkkäinen purkaa lauluntekijyyden mysteeriä seuraavasti: ”Laulu, johon on raapustettu ajatuksella teksti ja saatu sen koukerot vääntymään yhteen musiikin kanssa, on väkevä tapa kokea ja jakaa tätä kaikkia koskevaa elämää. Siksi kannattaa tulla laulujen äärelle.”

Ohjelma 

Pe 1.4.2016

Paleface

Topi Saha

Ismaila Sané (SN)

La 2.4.2016

Aino Venna

Kielo Kärkkäinen

Onni Rajaniemi

 

Liput: 15€/päivä, 25€/2 päivää. Ennakkoliput Tiketti (www.tiketti.fi).

SÄV/SAN-festivaalin tuottaa Kulttuuriosuuskunta Uulu (www.uulu.fi)

 

Lisätietoja:

www.savsanfestival.fi

www.facebook.com/savsanfestival

 

info@savsanfestival.fi

040 727 6134 / Janne Laurila

Kunnianhimoinen joukkuepelaaja

Vanhemmat sisarukset muovaavat musiikkimakuamme enemmän kuin tulemme edes ajatelleeksi. He usein löytävät uusimmat virtaukset, joita nuoremmat matkivat. Helsingin Meilahdessa lapsuutensa viettänyt Eero kuunteli siskonsa levyjä, ja jälkiviisaana voisi jopa todeta, että isosiskon musiikkimaku vaikutti koko uraan. Pikkupojan korvaan Elvis Presley ja Bill Haley kuulostivat ja vaikuttivat hauskoilta ilmiöiltä, kun musiikkiin liittyi olennaisena osana myös vaikkapa hyppiminen. Kipinä syttyi.

”Meillä oli kotona ovikannel, jota tutkimalla opin ymmärtämään jotain sävelkorkeudesta. Se näet muuttui, kun väänsin ruuvia. Tuon alkukantaisen havainnon myötä musiikki alkoi todella kiinnostaa. Niinpä halusin kitaran, jonka sitten sainkin syntymäpäivälahjaksi. Koulun musiikinopettaja opetti alkeet. Ei mennyt kauaakaan, kun löysin samanhenkisiä kavereita. Perustimme bändin ja siitä se alkoi.”

Rautalanka kolahti

Koulujen musiikinopetuksessa oli yksi piirre, jota vanhempi sukupolvi muistelee vieläkin kauhunsekaisin tuntein. Laulukokeet olivat julkisia ja jokainen lauloi luokan edessä. Itseään etsivälle nuorelle ne olivat tiukkoja paikkoja. Kaikki kuuntelivat ja palaute tuli heti. Nuo kokeet ovat jättäneet moneen elämänmittaisen trauman. Luparin innostusta musiikkiin eivät laulukokeet pysäyttäneet; vain hidastivat hieman. Rautalanka tuli ja vei soittajan mennessään. The Shadows ja The Ventures kolahtivat kovaa.

”Rock toki ravisutti, mutta vain pientä osaa kansasta. Ajateltiin, että se on ulkomainen villitys, joka tulee ja menee. Musiikissa elettiin muutoksen aikaa, kun rautalankanuoret ensimmäistä kertaa soittivat omanikäisilleen. Sitten Britanniasta tuli popmusiikki ja bändeistä rupesi löytymään myös laulajia. 13-vuotiaana mulla oli eka keikka, jota jännitin kovasti.”

Koulun bändissä jäsenet vaihtuivat tiuhaan tahtiin, mutta Lupari pysyi ja nautti joka hetkestä soittotaitojen hiljalleen karttuessa. Hänen ensimmäinen julkinen bändinsä oli Rolle & The Needles. Se toi jo taskurahaa nuorelle muusikolle. Kun lukio oli alkamassa, Lupari mietti, että soittaminen saisi jäädä vähemmälle. Kohtalo päätti kuitenkin toisin, sillä Gugi Kokljuschkin Topmost-bändistä otti yhteyttä.

”Ne oli jostain kuulleet musta. Menin Topmostin treeneihin tutustumaan kavereihin ja ohjelmistoon. Olin heti valmis lähtemään mukaan. Siinä se lukio sujui keikkailun ohessa. Kirjoitukset menivät yllättävän hyvin.”

Teinibileiden suosikki

Noihin aikoihin kouluissa pidettiin teinibileitä, ja keikkoja saattoi olla useassa koulussa samana iltana. Topmost oli kuusikymmentäluvun jälkipuoliskolla erittäin suosittu Suomessa, ja menestyksen aallot veivät bändiä myös Ruotsiin, jossa Jormas oli tasoittanut sopivasti tietä aiemmin. Bändin huippuhetket eivät kestäneet ikuisesti, koska nuoria miehiä kiinnostivat muutkin asiat kuin soittaminen – eli se tuttu tarina.
”Yksi kesä tosin jatkettiin triona Danny-shown mukana, Holle Holopainen, Kisu Jernström ja minä. Me oltiin niin nuoria, että ei oikein tajuttukaan missä oltiin mukana. Oli siinä toki meillä jonkin verran ikäeroakin.”

Sitten syntyi Apollo, Suomen tiettävästi ensimmäinen hevibändi, jossa Luparin lisäksi mukana olivat Edward Vesala, Harri Saksala ja Holle Holopainen. Apollo saavutti lyhyestä iästään huolimatta aikamoisen kulttimaineen raisuilla esiintymisillään. Yhtye teki suomenkielisen rockalbumin.

Ylioppilasvuonna Luparin isä kuoli. Se oli nuorelle miehelle aikuistumisen paikka. Hänen oli otettava vastuuta tulevaisuudestaan. Omien sanojensa mukaan Lupari on kerran elämässään ollut oikeissa töissä. Hän sai suhteilla työpaikan Lontoosta VW-auton maahantuojalta, eleli muutaman kuukauden suurkaupungin sykkeessä ja palasi kotiin parantunut englanninkielentaito taskussaan.

”Seppo Hovi soitti ja kysyi, tulisinko Kirkan bändiin Islandersiin. Se sattui hyvään saumaan: kaipasin tekemistä ja ansaitsemista. Siinä meni vähän toista vuotta kunnes piti mennä armeijaan. Siellä oli myös muusikkoja ja kohta pääsin taas soittamaan. Yksi heistä oli Kari Kuusamo, joka meni urkuriksi Islandersiin intin jälkeen. Se pyysi mua sinne mukaan soittamaan ja siitä mulla alkoi toinen vaihe bändissä.”

Kotimaisen nousu

70-luvun alku oli monelle musiikintekijälle käänteentekevä, koska silloin suomenkielinen popmusiikki teki lopullisen läpimurtonsa. Yleisö halusi kotimaista ja siihen huutoon vastattiin leveällä rintamalla. Hector, Juice, Dave Lindholm ja monet muut näyttivät suuntaa. Luparikin tahtoi tehdä lisää suomenkielistä rockia, kuten oli aiemmin tehnyt Apollossa.

”Meillä oli mainio bändi, Ilokaasu, mutta aika ei ollut vielä kypsä edustamallemme roots-rockille. Radio ja telkkari eivät tuoneet sitä silloin vielä esiin. Se oli sitä aikaa, kun nauhurit olivat aina valmiina, jos sattui tulemaan jotain hyviä biisejä radiosta. Samaan aikaan Hullujussi nousi suosioon, mutta Hurriganes sitten vasta räjäytti pankin niin, että suuri yleisökin alkoi tulla rockmusiikkitietoiseksi.”

Luomisen ja tekemisen jano ovat vieneet Luparia eteenpäin. Hän on hakeutunut sellaisiin paikkoihin ja sellaisten ihmisten seuraan, jotka ovat ruokkineet hänen taiteellista nälkäänsä. Hän kuitenkin näki jo uransa alkuvaiheessa sen, millaiseen pyöritykseen bändien keulahahmot joutuvat, eikä se tuntunut omalta jutulta. Lupari on ennen kaikkea joukkuepelaaja, bändin yksi jäsen, missä roolissa hän viihtyy parhaiten. Hänen kunnianhimonsa on aina liittynyt tekemiseen, ei henkilökohtaiseen suosioon. Taiteellisia kokeiluja ovat ohjanneet halu kehittyä ja uuden etsintä.

Soololevy Uniystävä

Aikoinaan perustettiin levymerkki, jonka nimi oli Hi-Hat. Se tuotti ennakkoluulottomasti musiikkia aika paljon samalla ajatuksella kuin Love Records. Sieltä Luparikin löysi oman paikkansa. Syntyi sooloalbumi Uniystävä.

”Edward Wesala kuuli mun demoja ja sanoi, että nämä pitää julkaista. Tietyt intohimot purkautuivat samalla, kun sain tehdä vinyylin täydeltä omaa materiaalia.”

Luparin matka jatkui eteenpäin. Seuraava bändi oli Rotox. Se teki yhden levyn, jota Luparin mukaan kelpaa kuunnella vieläkin, vaikka se ei saavuttanutkaan mitään suurta suosiota. The New Strangers perustettiin, kun miehet halusivat soittaa rautalankaa taas pitkästä aikaa. Sekin oli pienten piirien musiikkia, bändi teki pari levyä.

”Niihin aikoihin tuoreena perheenisänä tajusin myös, että pitäisi huolehtia tulevaisuudesta. Muusikko halusin olla, mutta jotain taloudellistakin järkeä touhussa pitäisi olla. Olin ollut aika monissa studiosessioissa mukana, kun Esko Linnavalli 70-luvun alussa oli pyytänyt mukaan. Myöhemmin sain lisää vastuuta ja pääsin myös tuottamaan. Olen ollut mukana noin tuhannella raidalla jossain roolissa.”

Raittisten kanssa

80-luvulle tultaessa uusi studiomuusikkopolvi valtasi alaa. Tuottaja kerää usein ympärilleen omia luotettavia tekijöitä, niin Luparikin oli tehnyt aikoinaan. Hän huomasi, että studiotyöt olivat vähenemässä ja tahtoi mennä taas eteenpäin. Eero ja Jussi & The Boys tuli kuvioihin. Bändi oli ollut telakalla, koska tanssipaikoilla oli käynyt rakennemuutos ja työt olivat vähentyneet. Lupari ehdotti Eero ja Jussi Raittiselle, että he aloittaisivat keikkailun triona, pienillä äänentoistolaitteilla ja etupäässä akustisesti.

”Me innostuttiin siitä kaikki kolme, vedettiin kolmiäänisesti lauluja. Kalle Lae kitaroineen kutsuttiin vielä mukaan. Moni biisi toimi kivasti, mutta esiinnyttäessä todellisuus iski kasvoihin: volyymi ei riittänyt. Jäätiin kapakoissa peruskeskustelun alle ja niin me palattiin normaaliin äänentoistoon vahvistimineen. Liikuimme aika pienellä autolla. Suomessa oli kuitenkin paljon esiintymispaikkoja ja arkenakin sai keikkaa. Oli helppo rakentaa 2–3 viikon kiertueita. Me tehtiin myös niin, että päivisin esiinnyttiin koululaisille. Konsertin lisäksi puhuimme soittimista ja musiikin historiasta. Illalla esiinnyttiin aikuisille.”

Yhdistystoimintaa

Lupari ei ole kokenut olleensa poliittisesti aktiivinen henkilö, yhteiskunnallisesti kylläkin. Se vei miehen aikoinaan myös järjestötoimintaan. Hän toimi Elvisin hallituksen varapuheenjohtajana vuodesta 1991 vuoteen 2015, joitakin taukovuosia lukuunottamatta yhtäjaksoisesti. Hänelle myönnettiinkin Elvisin kunniajäsenyys pitkästä ja ansiokkaasta toiminnasta yhdistyksessä.

”Kaikki alkoi Popmuusikot ry:stä, kun mua pyydettiin ihan noviisina toimintaan mukaan. Sain sieltä ajatusmallin siihen, miten yhteisiä asioita voisi hoitaa. En ollut siellä kauan, mutta kipinä jäi elämään. Paroni Paakkunainen aikanaan ehdotti itseäni tilalleen Elvisin johtokuntaan. Olin tietysti siitä aika otettu. Huomasin, että siellä on paljon mielenkiintoisia asioita, joihin minullakin olisi jotain annettavaa. Vuosien aikana yhdistyksen perusidea ja pyrkimykset eivät ole muuttuneet, mutta maailma ja teknologia ovat jatkuvasti pakottaneet päivittämään omaa osaamista.”

Luovuuden lähde pulppuaa yhä ja Lupari on tekemisen iloa täynnä. Hänellä on julkaisemattomia kappaleita, jotka odottavat työstämistä. Alan tulevaisuuteen hän haluaa katsoa luottavaisena ja uskoo, että asiat selkiytyvät ja musiikin tekemisestä tulee taas kannattavaa.

”Koitan pitää itseni tolkun ihmisenä, tehdä jonkin verran lauluja ja keikkoja. Elvis Presley sanoi joskus, että mikäs tässä ollessa, tiet ovat parantuneet, soittajat ovat parantuneetja laulut ovat aina olleet hyviä. Aina kun tiet ovat parantuneet, niin musiikki on löytänyt paikalle. Täytyy nostaa hattua Severi Suhoselle, Rautavaaralle ja Helismaalle. He kiersivät tämän maan jokaisen kolkan.”

Musiikintekijät Melaan?

Uutiskirjeiden statistiikan mukaan säännönmukaisesti eniten huomiota kiinnitetään apuraha- ja avustustiedottamiseen.

Tästä voi päätellä, että jäsenistömme toimii alalla, jolla oman työn ja oikeuksien arvoa määritellään usein yksittäisin sopimuksin, ja jolla tavoitellaan työskentelylle rahoitusta oman ansainnan ulkopuolelta.

Musiikintekijä on itsensätyöllistäjä, jolla on oltava ammattitaidon lisäksi useita muita taitoja. Siksipä olemme kehittäneet jäsenpalveluamme niin, että olemme huomioineet muun muassa neuvottelutaitojen sekä talous-, vero- ja elämänhallinnan kehittämistarpeet. Näiden tiimoilta on joko jo ollut, tai on tulossa aamukahvitilaisuuksia, joissa aiheita käsitellään musiikintekijän näkökulmasta.

Myös sosiaaliturva puhuttaa. Monelle on yllätys, että tekijänoikeuskorvauksia ei huomioida laskettaessa esimerkiksi äitiysrahaa. Tekijänoikeuskorvaukset ovat immateriaalioikeuskorvausta, eli korvausta tekijän aineettomien oikeuksien käytöstä. Tekijä ei ole työsuhteessa Teostoon. Siksi tekijälle kertyneestä kokonaiskorvauksesta ei pidätetä eikä makseta eteenpäin summia, jotka kerryttäisivät hänen sosiaali- ja eläketurvaansa.

Siitä sentään tehdään ennakonpidätys korvauksia tilitettäessä. Jos näin ei toimittaisi, tekijän tulisi maksaa joko ennakkoveroa tai valmistautua mätkyihin lopullisessa verotuksessa. Veroeurot eivät kerrytä henkilökohtaista sosiaali- ja eläketurvaa. Niillä katetaan julkisen sektorin toimintaa, eli terveydenhuoltoa, koulutusta ja muita kansalaisten tarvitsemia palveluja.

Työstämme Teoston kanssa ratkaisua sosiaali- ja eläketurvan parantamiseksi. Ratkaisu saattaa löytyä Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen (Mela) MYEL-vakuuttamisen kautta. Tässä mallissa tekijä, jonka vuosittaiset tekijänoikeuskorvaukset ovat yli 3751 euroa, liittyisi Melaan ja kerryttäisi itselleen vapaaehtoista eläke-, sosiaali- ja työttömyysturvaa.

Valitettavasti verolaki ei ainakaan toistaiseksi anna mahdollisuutta tilittää tekijänoikeuskorvauksia tekijän yhtiölle. Rajoitteeksi on tiivistynyt valtionvarainministeriön huomio, että tekijänoikeudet ovat henkilökohtaisia, eikä niistä kertyneitä korvauksia voi ohjata muutoin kuin oikeudenomistajalle itselleen. Kustannussopimuksella siirretyt oikeudet ja niistä kertyvät korvaukset ovat asia erikseen.

Haemme tähänkin asiaan aktiivisesti ratkaisua Teoston kanssa ja toivomme, että lakivalmistelijat ja poliittinen koneisto ymmärtävät todellisen tarpeen verotuslain kehittämiselle tältä osin. Esimerkiksi Ruotsin verolaki mahdollistaa tekijänoikeustulojen tilityksen yritykselle.

Aku Toivonen
Toiminnanjohtaja
Elvis ry