HUITTINEN 1982. 14-vuotias poika myy moponsa ja tekee raakaa työtä broilerikasvattamolla. Kun rahat ovat kasassa, alkaa maatalon vinttihuoneessa soida saksofoni aamusta iltaan. Ei sen tähden, että vanhemmat tai soitonopettaja vaatisivat vaan siksi, että poika haluaa olla paras.
Musiikki on nuorelle Jukka Perkolle keino käsitellä ja paeta erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Musiikkiopistosta löytyy soitonopettaja klarinettiin, ja teoriatunnit kenraalibassoineen ja Bach-analyyseineen ovat tavattoman mielenkiintoisia. Mutta pojan varsinainen intohimo on jazz. Vanhempi ystävä, joka tuntee musiikkia, toimii neuvonantajana siihen tutustumisessa. Saksofonia Perko opettelee itsekseen, Charlie Parkeria matkimalla.
KESÄLLÄ 1986 hän soittaa ensi kertaa Pori Jazzeilla, ja lehdet kirjoittavat sensaatiosta, itseoppineesta ihmelapsesta. Seuraavana vuonna tulee kutsu trumpetisti Dizzy Gillespien 70-vuotisjuhlakiertueen orkesteriin. Yhtäkkiä alle parikymppinen maalaispoika, joka on nähnyt vain Tukholman, rundaa pitkin Eurooppaa ja Yhdysvaltoja.
”Olin niin kahvilla kaikesta, ettei edes mua hirvittänyt”, Perko hymähtää nyt.
”Kun täysin keskenkasvuisena ihmisenä joutuu maailmalle kaikista kovimpiin kuvioihin, se menee yli käsityskyvyn. Ensin on häissä soittamassa jossain Huittisen perämettillä, ja yhtäkkiä viereisessä pukuhuoneessa onkin Stan Getz. Liian nopeasti liian korkealle – en saanut hetkestä kiinni niin, että olisin nauttinut siitä. En ollut aiemmin ollut osa musiikillista yhteisöä, joten sekin oli uutta.”
OMA-ALOITTEISUUS, tavoitteet ja sosiaaliset taidot puuttuivat, joten Amerikassa opiskelijaksi ja asujaksi Perkosta ei ollut.
Suomessa häneen suhtauduttiin kuin menestyjään. Sekin hämmensi ujon nuoren miehen mieltä.
”Ihminenhän lähtökohtaisesti usein ajattelee, että menestyminen on määrätietoisen työn tulos: ensin asetetaan tavoitteet, sitten pyritään niitä kohti ja saavutetaan ne. Mä olin vaan soittanut ja se mitä tapahtui, oli täysin sivutuote. En ollut pyrkinyt menestymään, vaan soittamaan mahdollisimman hyvin, jotta olisi parempi fiilis. Ettei tarvitsisi hävetä.”
Kiinnitys UMOon (1988–1993) maadoitti Perkon takaisin siihen normaalimpaan arkeen, johon hän oli tottunut.
PERKO INNOSTUI SÄVELTÄMÄÄN musiikkia omille bändeilleen, kuten moni muukin nuori jazzmuusikko. Ensimmäinen albumi, Jukka Perko Quartetin Portrait by heart, julkaistiin vuonna 1989. Samana vuonna Perko sai Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinnon. Seuraava albumi, Perko-Pyysalo Poppoon Garden of time, sai jazz-Emman.
Seuraavaksi Perko ja Severi Pyysalo sävelsivät levyllisen Uuno Kailaan runoja, jotka tulkitsi Vesa-Matti Loiri. Yhteistyö Loirin kanssa alkoi aivan sattumalta.
”Olli Ahvenlahti pyysi mua Kaamosjazzeilla mukaan soittamaan, kun Loiri tulkitsi Eino Leinon runoihin sävellettyjä biisejä. Kuulin biisit ensi kertaa kunnolla siinä soittaessa. Se oli käsittämättömän hieno kokemus.”
VIRSILEVYT (Kaanaanmaa, Maan korvessa, Avara), sekä Music of Olavi Virta -albumi ovat olleet Perkolle erityisen tärkeitä. Ne ovat antaneet vastauksia kysymyksiin kuka minä olen ja mitä haluan musiikilta.
”Mulla on aina ollut paljon tavoitteita. Olen ollut kova poika päättämään, että minähän teen tuon: senkun vaan kääritään hihat ja tuosta mennään. Virret ja Olavi Virran musiikki olivatkin lapsuudesta tuttuja, eikä jonkun uuden alueen valloittamista tai ponnistelun tulos. Se oli irti päästämistä jostakin ulkopuolisesta tavoitteesta ja avautumista jollekin, mikä on valmiina omassa itsessä, mutta piilossa.”
”Vaikka musiikki äänitetään ja vaikka siitä painetaan nuotit, on se luonteeltaan sellaista, että se katoaa ilmaan. Se on hetken olemassa ja jos hyvin käy, osa siitä jää ihmisen sisälle. Suuri musiikki taas jää monen ihmisen sisälle ja muuttaa todellisuutta sointinsa jälkeenkin. Sellaista merkityssyvyyttä haluan luonnollisesti metsästää.”
Mistä metsästäjä tietää olevansa oikeilla jäljillä?
”Ei tiedäkään. Pitää luottaa intuitioon. Psykologian kannalta intuitio on kaiketi jotakin sellaista, että ihminen tiedostamattomasti valitsee jotakin, jonka tietää olevan hyvä. Hän luulee, että ”tämä tuli vain jostain”. Mutta valinta perustuu kuitenkin johonkin aiempaan kokemukseen.”
SÄVELTÄMISPROSESSISTA Perko löytää paljon yhteyksiä improvisaatioon. Molemmissa tavoitellaan jotakin, joka on jo läsnä, mutta näkymättömissä.
”Improvisoidessa sulla saattaa olla jotakin, jota lähdet etsimään. Et tiedä mitä, mutta se on sun näkökentässä. Kun yrität kääntää päätäsi sitä kohti, se häviää näkyvistä. Se mitä etsit, näkyykin parhaiten, kun katsot ohi.”
”Säveltäessä etsitään sitä samaa, sitä joka tuntuu olevan totta ja läsnä juuri nyt. Sitä voi koittaa lähestyä eri tavoin: satunnaistekniikoilla, matemaattisesti tai ottamalla jotain fraaseja, joihin on törmännyt improvisoidessaan. Sitä kautta etsitään langanpätkiä, joista lähdetään vetämään ja katsomaan, olisiko siellä päässä jotain.”
KESKENERÄISYYS. Se on Perkolle tavattoman rakas aihe ja olennainen elementti sekä elämän ymmärtämisessä että musiikin tekemisessä.
”Mulla on tällä hetkellä sellainen ajatus, että haluan säveltää aihioita improvisaation pohjiksi. Sävellyksen tarkempi määrittely, oli se sitten rakennetta, muotoa tai tulkintaa, tuntuu useimmiten häiritsevältä.”
”Kun antaa itselleen luvan keskeneräisyyteen, tulee musiikista totta siinä hetkessä kun se soitetaan, kuunnellaan ja koetaan. Välillä keskeneräisyys voi toki olla sitäkin, että päätetään kaikki etukäteen: silloin se on keskeneräisen ihmisen päätös. Siksi myös täydellisesti loppuun saakka ajateltu musiikki on keskeneräistä.”
Invisible man, Jukka Perko Avaran keväällä julkaistu albumi, on Perkon levytyksistä ensimmäinen, jota on alettu tehdä ilman tarkkaa suunnitelmaa.
”Aiemmin mulla on ollut selkeitä tavoitteita albumien saundista ja tematiikasta. Invisible man on kehkeytetty ilman, että kokonaisuutta on mietitty etukäteen. Sävellykset on tehty triolla yhteistyössä. Jokainen on tuonut ideoita, ja niitä on sitten yhdistelty peräkkäin ja päällekkäin. Tai sitten niin, että yhdestä ideasta lähdetty kehittämään sävellystä eteenpäin.”
Yksin pianon ääressä säveltäessään Perko pääsee harvoin siihen flow-mielentilaan, joka syntyy kohtaamisesta ja yhdessä tekemisestä.
”Ideat ja energiat lähtevät usein virtaamaan, kun tekee muiden kanssa yhdessä. Äkkiä mulle saattaakin tulla aivan kristallinkirkas kuva biisistä. Silloin pystyn olemaan bändinjohtaja ja säveltäjä luontevasti.”
Perkon saksofonien (altto & sopraano) lisäksi Avara-yhtyeessä soivat Jarmo Saaren sähkökitara ja Teemu Viinikaisen akustinen kitara.
”TRIOKOKOONPANO on mielenkiintoinen. Siinä on sopivassa määrin tasapainoa ja epätasapainoa. Tämä keikauttaa asioita hienosti eteenpäin.
”Yksi vaikuttaja Avara-kokoonpanon syntyyn on ollut Anna-Mari Kähärän bändi. Se tapa, jolla Marzi Nyman ja Jarmo Saari soittavat kokoonpanossa kahta kitaraa, on tavallaan enemmän kuin kaksi kitaraa. Valitettavan usein olen kuullut bändejä, joissa kaksi kitaraa kuulostaa yhdeltä kitaralta.”
Perko on kulkeutunut sellaiselle muusikon ja musiikintekijän uralle, että hän toteuttaa vain omia juttujaan omien bändiensä kanssa. Häntä ei liiemmin kysellä keikoille muiden bändeihin, eikä häneltä pyydetä tilaussävellyksiä. Asiassa on hyvät ja huonot puolensa.
”En halua tehdä liikaa töitä, en näännyttää ja hajottaa itseäni. Olen pikemminkin kaventaja kuin leventäjä. Haluan uppoutua asioihin mieluummin kapeasti ja syvälle kuin laajalle levittäytyen. Huono puoli tässä on se, että tulee pyörittyä liikaa omien juttujen ja ideoiden ympärillä silloinkin, kun kannattaisi avautua ulospäin ja ottaa vaikutteita. Mieluusti kyllä tutustuisin uusiin yhteistyökumppaneihin.”
OIKEASTAAN Perko ei halua jutella musiikista, tai ei ainakaan pelkästään siitä. Keskustelu ajautuukin helposti teemoihin, joita hän käsittelee valmentaessaan työyhteisöjä ja musiikinopiskelijoita: keskeneräisyyden hyväksymiseen sekä omien vahvuuksien löytämiseen ja vahvistamiseen.
”Olen ollut, ja olen edelleen, ihmisenä ja soittajana viidakossa. En tässä suhteessa kuitenkaan ole mitenkään erityinen. Jokainen käy nämä asiat tavallaan läpi. Sama näytelmä, eri näyttelijät ja ohjaaja”, Perko toteaa.
”Olen kokenut, että elämänstrategia, jossa yritetään saada heikkoudet vahvuuksien tasolle, on kovin raskas. Ei kai joka sektorilla tarvitse olla yhtä hyvä kuin niissä asioissa, jotka osaa parhaiten? Vahvuudet ovat niitä kiiloja, joiden varassa kiivetään elämänkalliota ylöspäin.”
Alunperin Perko ei ole rakentanut uraa aktiivisesti. Hän on tehnyt asioita luonteelleen ominaisesti, eli reaktiivisesti. Molemmilla suhtautumistavoilla on elämässä tärkeä rooli.
”Reaktiivinen tekee helposti sen, mitä joku ulkopuolinen pyytää, tai mitä oma sisäinen ääni hetkellisesti pitää oikeana. Aktiivinen tunnustelee, mitä oikeasti haluaa tehdä ja missä haluaa olla tulevaisuudessa. Silloin mukaan tulevat syvemmät arvot. Näin aktiivinen tekee myös ratkaisuja, jotka eivät juuri nyt tunnu hyvältä, mutta joiden hän uskoo kantavan hedelmää tulevaisuudessa.”
”Meillä ei ole valtaa siihen, mitä meille elämässä aina tapahtuu, mutta meillä on kaikki valta siihen, miten me niihin tapahtumiin suhtaudumme.”
